Vaajakoskelaista voodoota

smart

smart

Teos: Markku Ropponen: Koirapuistoromaani (Tammi, 2018)

Äänikirjan lukija: Aku Laitinen

Viime aikoina elämä on heitellyt ja kirjoja on nyt viikon päivät luettu Jyväskylässä. Tulossa on vakavampiakin postauksia, mutta aloitetaan suman purkaminen paikallisesta päästä, eli Markku Ropposesta.

Ropposen suosittu Kuhala-sarja tuli minulle tutuksi niinä vuosina, kun sahasin töiden takia Tampereen ja Jyväskylän väliä. Koin Kuhalat tuolloin kotoisiksi, ja erityisen kivaa niissä oli maakuntamatkailu Jyväskylän ympäryskuntiin, joissa en ruuhkavuosina koskaan ehtinyt vierailla.

Nyt olen taas tutustumassa synnyinseutuihin lähemmin, ja Ropposen lukeminen matkaoppaana jatkuu. Uusimmat teokset ovat veijarihuumoria, joissa Kuhalan hahmo kuitenkin esiintyy sivuhenkilönä.

Kirjassa on nimetön, nelikymppinen mieskertoja, joka on vasta saanut potkut metallialan yrityksestä ja samaan syssyyn Raakel-vaimo on laittanut miehen ulkoruokintaan. Kaupungin vuokrataloyksiöön toki mahtuu Tallinnasta adoptoitu koiran laiskimus Vauhkonen, jota kertoja kuljettaa läpi kaupungin pyöräkärryssä.

Miehen elämän muuttaa kodin lähistölle rakennettava koirapuisto, sillä puiston isännän valinta osuu onnekkaasti häneen. Osuu senkin jälkeen, kun hän on allekirjoittanut puistoa vastustavan adressin nuoruuden rakastetun Virvan painostuksesta. Puistoon on määrä perustaa ennen näkemättömiä aktiviteetteja koirien omistajille, ja vähän koirille itselleenkin.

Aloitin kirjan jo toissa vuonna, mutta silloin se jäi kesken hyperaktiivisen tyylin vuoksi. Nyt toisella kerralla tiesin, mihin varautua, ja otin teoksen löysemmin rantein. Pidin kirjassa eniten työelämään, ja varsinkin kuntasektorin työpaikkoihin liittyvästä piikittelystä. Teoksen asetelma tosin muistutti vähän liikaakin Kuhala-sarjasta, vaikka rikosten maailmaan tässä tutustuttiin vain marginaalisesti.

En tiedä, kuinka teos hauskuttaa niitä, joille Jyväskylä on vieras kaupunki. Iso osa kirjan huumorista liittyy paikkoihin, ja päähenkilön nurkkakuntaisuuteen. Koirien ystäviä teos takuulla viihdyttää asuinpaikasta huolimatta, ja vaajakoskelainen voodoo-henkinen koirapsykologi oli vakuuttava sivuhenkilö.

Hyvän mielen kirjallisuudeksi teoksen voi myös nimetä, sillä moninaisista vastoinkäymisistä huolimatta kertojalle ja karvakaverille käy monessa suhteessa mäihä. Romanssirintaman virityksissä oli jopa kekseliäisyyttä, ja naishahmoissa riitti variaatioita, mikä ei aina ole tämän tyyppisille veijariromaaneille tyypillistä (vrt. Arto Paasilinna, joka myös on täällä päässä nostalgian vuoksi työn alla).

HELMET-haasteessa kuittaan tällä teoksella kohdat 48-49 yhdessä Sofi Oksasen Koirapuiston kanssa. Sen luin jo keväällä, mutten saanut aikaan postausta teoksesta. Kiinnostavaa myös huomata, kuinka eri henkistä jälkeä on mahdollista saada aikaan samasta miljööstä.

Tuulipukukansan tunnoista

imageSuomalaisten kummallisista tavoista, tukahtuneesta tunneilmaisusta ja erilaisuuden pelosta on viime aikoina kirjoitettu paljon, ja kansakunnan outoutta pidetään varmaan ehtymättömänä kansatieteellisenä lähteenä. Saara Turusen romaani Rakkaudenhirviö (Tammi, 2015) tuo esiin kaikki mahdolliset kliseet, lähtien pariskuntien identtisistä tuulipuvuista ja päätyen depressiiviseen baarikäyttäytymiseen. Romaanissa on nimetön kertoja, jonka lähipiirilläkään ei pääsääntöisesti ole nimiä, paitsi Lauralla ja Antilla. Teksti on kirjoitettu herkullisen etäännyttävästi, mutta samalla tunteisiin vetoavasti.

Nuori nainen kasvaa Pohjois-Karjalassa, jossain Joensuun ympäryskunnassa, jossa kaikilla perheillä on samanlaiset valkotiiliset omakotitalot paitsi kunnanjohtajalla, joka on saanut poiketa kunnallisteknisestä kaavasta ja rakentaa kartanon. Naisen äiti on uskovainen ravitsemusterapeutti, jonka pakkomielle on kasvattaa lapsistaan tavallisia. Isä menestyy rakennusalan yrittäjänä siihen pisteeseen asti, että oppii pelaamaan golfia. Kertoja kasvaa niin terveellisessä ja nautinnot kieltävässä kodissa, että hänen lapsuutensa kohokohtia ovat seurakunnan naistenpiirit ja pyhäkoulut, joissa on tarjolla leivonnaisia, ja joissa tytön äiti ei kehtaa rajoittaa tämän ahmimista.

Teos vie lukijan kertojan juurille Hämeeseen ja Pohjois-Karjalaan, Helsingin taidepiireihin, Lontooseen ja Espanjaan. Kerronnallinen pääjännite liittyy jäämiseen ja lähtemiseen, juuriin ja siipiin. Suomen historiasta kerrotaan herkullisen naivistisesti kasvavan lapsen näkökulmasta. Kertoja ei täysin ymmärrä, miksi vanhoissa valokuvissa lotat tervehtivät taivasta, mutta tekee villejä arvauksia. Suomeen tullut espanjalainen poikaystävä on kauhuissaan siitä, että sota-aikaista natsihistoriaa edelleen kunnioitetaan. Suomen ja Espanjan poliittista historiaa luetaan myös herkullisesti limittäin. Kertoja pääsee espanjalaiseen sukuun sisälle toivottuna tulevana miniänä, mutta ei koe pystyvänsä elämään uudessa maassa taiteilijana.

Nuoren naisen kasvutarina Helsingin ja ulkomaan kokemusten varjossa tuntuu vähän liiankin tyypilliseltä, mutta pidin erityisesti sukutarinasta ja 80-luvun ilmapiirin kuvauksesta. Tytön kaavoihin kangistuneet vanhemmat osoittavat ilahduttavia kasvun merkkejä: he tulevat tapaamaan erikoista tytärtään maailmalle, ja äiti jopa viihtyy espanjalaisen poikaystävän seurassa. Huoli tyttären pariutumisesta murtaa kulttuuriset ennakkoluulot.

Lauran ja Antin lukija pystyy arvaamaan reaalimaailman näyttelijäjulkkiksiksi. Varsinkin kertojan hengenheimolaisuus Antin kanssa on liikuttavaa, sillä taidelukiossa murretta vääntävät itäsuomalaiset lapset erottuvat urbaanin sivistyneistön massasta. Turusen huumorissa on paljon yhteistä Antti Holman teosten kanssa, ja temaattisesti Rakkaudenhirviö muodostaa kiinnostavan peilin Holman romaanille Järjestäjä. Havaitsin suomalaisuuden teeman käsittelyssä myös jotain yhteistä Sofi Oksasen Stalinin lehmien kanssa. Molemmissa käsitellään suhdetta ruokaan ja ahdistustaan kunnolla Väli-Suomen pikkusieluisessa maastossa. Turunen kuitenkin suhtautuu periferian kulttuuriin rakkaudellisemmin, mikä kuvastuu myös romaanin nimestä.

Luin kirjaa hitaasti ja nautinnollisesti maistellen, vaikka teksti oli vetävää. Parasta teoksessa oli kertojan antaumuksellinen ääni, joka kantoi vahvasti loppuun saakka. Teos on 80-luvulla syntyneiden sukupolviromaani, mutta kielellisen vahvuutensa vuoksi se taatusti tavoittaa myös vanhempaa lukijakuntaa. Myös uskonnollisen elämänkatsomuksen kuvaus toimi siksikin, että tässä ei tarkkaan naulattu äidin uskonnollisuuden suuntaa. Kodin, uskonnon ja isänmaan myyttejä tässä murretaan, mutta kokonaan niistä ei päästä irti, ei ehkä halutakaan päästä.

Neuvosto-Eestin kielletyt tunteet

Maimu BergMaimu Bergin (s.1945) romaani Minä rakastin venäläistä (Taifuuni, 1998, suom. Hannu Oittinen) tarttui käteeni veneretkellä Mathildedalin kyläkahvilan kierrätyskirjahyllystä – hyllyn sisältö kertoi kyläläisten monipuolisesta kirjamausta ja halusta kehittää paikallista kulttuuritoimintaa. Luin teosta vesillä ja tien päällä trooppisissa oloissa, joten havaintoni saattavat olla sen mukaisia, auringossa pehmenneitä ja hikeä estottomasti valuvia.

Teos on erikoinen rakkauskirje naapurikansalle ja läheiselle vieraalle, johon nuori, nimetön päähenkilö tutustuu suuremmalla innolla kuin moni ikätoverinsa. Huonosti koulussa menestyvän tytön ainoa kiitettävä arvosana on venäjän kielestä. Tyttö epäilee kadonneen isänsä olevan venäläinen, mutta ei saa teorialleen vahvistusta vähäpuheiselta äidiltään. Isästä on jäljellä vain suljettu lipaston kaappi, jonka avaimen äiti on kätkenyt ja Harri-niminen äidin miesystävä, jota kutsutaan ”isän koulutoveriksi”. Tytön ollessa pieni yksinhuoltajaäiti omistautuu tämän tarpeille. Tyttö onkin sairaalloinen ja joutuu säännöllisiin röntgenkokeisiin, sillä perheen lähipiirissä on tavattu tuberkuloosia, tuota epämodernia sairautta, jonka uusi aukoton neuvostotiede pyrkii eliminoimaan käden käänteessä. Teoksessa eletään yhtäällä 1950-lukua ja toisaalla 1990-luvun uuden kansallisen identeetin ensimmäisiä vuosia.

Röntgenlääkäri on äidin naapurissa asuvan naisen venäläinen miesystävä, johon tyttö ihastuu jo pienenä viihtyen sedän sylissä liian pitkään. Teini-iän kynnyksellä tyttö tapaa miehen uudelleen ja heidän välilleen kasvaa salakavala suhde. 13-vuotias tyttö keksii luovia keinoja järjestääkseen salatapaamisia nelikymppisen rakastajansa kanssa, johon viitataan vain mystisellä termillä Hän. Rakkaustarinan alkuvaiheessa tyttö kuvaa suhdetta miltei tasa-arvoisena, mutta lopulta hän kasvaa ymmärtämään jotain lapsen asemastaan ja haavoittuvuudestaan. Kertojan positio on häilyvä, ja ”totuus” suhteen luonteesta muuttuu tytön äidin saatua suhteesta selvän. Äiti nostaa lapsen hyväksikäytöstä oikeusjutun, keissiä puidaan juorulehdissä (joita ilmeisesti Neuvosto-Eestissäkin oli) ja tyttöä kuljetetaan eri alan asiantuntijoilla etsien keinoja lapsen viattomuuden palauttamiseksi. Onko kyse pedofiliasta vai rajoja rikkovasta aidosta rakkaudesta?

Bergin vastaus on omanlaisensa. Lukija voi löytää rivien välistä ripauksen Nabokovia, ripauksen Marguerite Durasia ja muita maailmankirjallisuuden klassikkoja, mutta Bergin tyyli on arkista, realistista jalat maassa-kerrontaa, jossa teinitytön fantasiamaailmaa ei turhaan erotisoida tai paisutella ulos mittakaavastaan. Suhteen moralisointi alkaa vasta, kun yhteiskunta saa vihiä tehdystä rikkeestä. Itse näkisin suhteen amoraalisena, yleisen moraalin ulkopuolella sijaitsevana.

Romaanissa on onneksi monia muita kerroksia kuin alaikäiseen sekaantuminen, ja nämä muut kerrokset asettavat myös traagisen rakkaustarinan ristivalotukseen. Tässä käsitellään virolaisten ja venäläisten kompleksisia suhteita monisyisesti ja rohkeasti yrittämättä sensuroida yleisiä ennakkoluuloja ja primitiivisempiäkin vaikutelmia. Erityisesti venäläisten aistillisuus, oudot hajut ja maut, aiheuttavat hämmennystä pihapiireissä ja rappukäytävillä. Halvan saippuan ja erilaisten kehoon hierottavien öljyjen tuoksu on protestantin kasvatuksen saaneille keskivertovirolaisille liikaa (kuten se taatusti on ollut ja on edelleen suomalaisillekin). Matkustaessaan ulkomailla kirjan kertoja, keski-ikäinen kirjailija, saa vastata kyllästymiseen asti kysymykseen Viron venäläisten asemasta, mutta on muokannut tällaisen standardivastauksen: ”Yksi toisensa perästä he täyttivät kaupungit ja kaupunginosat ja häätivät meidät niistä, niin että monet rakkaat paikat omassa maassamme muuttuivat meille ventovieraiksi. Heidän kovaäänisyytensä, hyökkäävyytensä, karkea primitiivisyytensä, kiusalliseen nöyryyteen asti ulottuva alamaisuutensa vahvempien edes, meille tuntemattomat tavat ja itsestäänselvä ylemmyydentunne suhteessa virolaisiin on loitontanut heitä meistä. Heidän avuliaisuutensa, uskalluksensa, elämänilonsa, piittaamattomuutensa on saanut meidät hämmästymään ja kummastumaan. Kuitenkaan meidän ei olisi tarvinnut oppia tuntemaan heitä niin läheisesti, heitä on yksinkertaisesti tullut Viroon liikaa.” (s. 49)

Aikuinen kertoja matkustaakin Saksaan taiteilijaresidenssiin työstämään tarinaansa etäännetyssä muodossa. Hänen työtään kyseenalaistetaan, sillä moni ei ymmärrä, miksi noin pienellä maalla on varaa kustantaa marginaalisia kirjoja alkuperäiskielellä. Kirjailija arvioi yleisönsä koostuvan n. 2000 lukijasta, mikä saksalaisista kollegoista on käsittämätöntä. Postsosialistinen todellisuus – kuilu idän ja lännen välillä- näyttäytyy välillä piiloviesteinä, välillä suorasukaisempina kommentteina. Saksassa kirjailija kokee tulleensa nähdyksi tavaroita hamstraavana itänaisena, joka pitää kirjoittamista vain tekosyynä hamstrata nailonsukkia. Wiepersdorfin yhteisö sijaitsee kuitenkin entisen Itä-Saksan puolella, jossa paikallinen väki kärsii vastaavasta identiteettikriisistä kuin kertoja, mutta residenssissä hän seurustelee enimmäkseen berliiniläisten kulttuuritätien kanssa, joiden boheemin rento habitus on tarkoin harkittua ja joiden hyvinvointi mahdollistaa mitä esoteerisimpiin seminaareihin osallistumisen. Berg kuitenkin peräänkuuluttaa (post)sosialistisen estetiikan etuja: ”…nukketaloja ei ole siloteltu loputtomasti kuten lännessä, vaan niissä on pieniä rappeutumisesta ja katoavaisuudesta kertovia kauneusvirheitä, talot ovat harmahtavia, suruvoittoisia, synkkiä, mutta tälläämättömyydessään ne ovat luonnollisia kuin naiset ilman meikkiä.” (107-8)

Voin kuvitella, millaista inspiraatiota vanhemman polven virolaiset naiskirjailiijat ovat antaneet Sofi Oksaselle, ja ymmärtääkseni hän on myös osoittanut kiitollisuuttaan heille säännöllisin väliajoin. Minua kyllä harmittaa, kuinka vähälle kansainväliselle huomiolle nämä suuren ikäluokan virolaiset naiskertojat ovat jääneet. Itsekin tunnen heistä vain kolme; Viivi Luikiin tutustuin ensimmäisenä jo ennen ensimmäistä Viron-matkaani ja häntä voisin lukea uudestaankin nyt toivon mukaan paremmalla historiallisella ymmärryksellä. Ylipäänsä lukemani virolaiskirjallisuuden määrä jää alle kymmeneen tekijään. Tämä on tietysti villisti enemmän kuin tuntemani latvialainen ja liettualainen kirjallisuus yhteensä, mutta tilanteen korjaamiseksi voisi ryhtyä tositoimiin.

Teoksessa oli jotain yhteistä tänne aiemmin arvioimani Mari Saatin Lasnamaen lunastajan (WSOY, 2011) kanssa, jossa naapuruussuhteiden problematiikkaa puidaan 2000-luvun todellisuudesta käsin. Saatin suhde itänaapuriin ja Viron suureen vähemmistöön on empaattisempi kuin Bergin, mutta luettuna yhdessä teokset antavat loistavan päivityksen maan poliittiseen historiaan arjen naisselviytyjien näkökulmasta.

 

Uskomattomat diivat lavalla

October 2013 017”People who want to write books should stay away from blogs”, totesi Chimamanda Ngozi Adichie viime torstaina Hesarin haastattelussa kirjamessuilla. Afrikkalaisen kirjallisuuden faneja hemmoteltiin, sillä Adichie antoi samana päivänä kaksi haastattelua, joista toisessa haastattelijana oli kukas muu kuin Sofi Oksanen! Tätä iloista yhteensattumaa olen povannut jo kauan, sillä näiden kahden diivan temaattiset yhteydet ovat miltei saumattomat. Olin myös ostanut bussiliput torstaiksi hyvissä ajoin tutustumatta messuohjelmaan – torstaiksi siksi, että se on messujen ainoa rauhallisempi päivä, jolloin osastoilla voi kulkea kadottamatta marmorikuuliaan. Onneksi Chimamandan vierailu sattui sille päivälle.

Chimamandan ja Sofin uusimmat teokset keikkuvat edelleen lukulistallani – molempiin liittyy ehkä kohtuuttomia odotuksia, enkä kiirehdi niiden hankkimisessa, sillä vähemmän tunnetuille tekijöillekin on annettava tilaa. Americanah-romaanin juoni jäi kyllä kutkuttamaan, sillä siinä tutkitaan afrikkalaisten maahanmuuttajien ja afroamerikkalaisten kantapeikkojen välisiä kulttuurisia väärinymmärryksiä ja afrikkalaisten onnellista tietämättömyyttä rotukysymyksistä. Kun kyyhkyset katosivat-teoksen lukisin taas ehkä mieluiten seuraavalla Viron-reissulla.

Diivojen kohtaaminen tapahtui Akateemisen kirjakaupan pienellä lavalla. Kuulijoita oli sopivasti, ei mitään massahysteriaa, mutta nimmarin metsästäjiä riitti kyllä. Kohtaamisessa Chimamanda paljasti, että oli lukenut Puhdistuksen jo aikoja sitten englanniksi, se oli ollut kuulemma ainoita ”uusien” tekijöiden romaaneja, joka oli tehnyt häneen vaikutuksen. Hän oli vienyt romaanin veljelleen Nigeriaan luettavaksi ja veli on luultavasti jatkanut sen kierrättämistä – kuka tietää, kuinka monta Sofi-fania Lagosista jo löytyy. Sofi ei voinut tunnustaa vastaavaa aktiivisuutta Chimamandan kirjojen suhteen, vaikka olikin tehnyt kotiläksynsä tunnollisesti ennen haastattelua. Jo visuaalisesti kahden radikaalisti eri tyylisen kaunokirjallisen diivan seuraaminen oli kutkuttava elämys, mutta haastattelussa parasta oli, että he puhuivat vakavamielisesti kirjoista ja kirjoittamisesta. Sofi selvästi jopa jännitti haastattelua, kun Chimamanda vaikutti rennolta ja jalat maassa kulkevalta ihmiseltä. Ehkä Amerikan kirjamessut ovat Helsingin messuja stressaavampia spektaakkeleita, ja hän oli Helsingissä melkein kuin lomalla.

Ainoa kysymys, jonka muistan haastattelusta tarkkaan liittyi lapsuuden kirjallisiin vaikutteisiin. Sofi kysyi, oliko Chimamandalla mahdollisuus lukea lapsena lainkaan nigerialaisia lasten- ja nuortenkirjoja. Yliopiston professorin lapsena hän oli tosiaankin kasvanut lähes kokonaan amerikkalaisten ja brittikirjojen kuplassa (eikä Nigeriassa muutenkaan kustanneta paljoa kotoperäisiä lastenkirjoja). Sofi ihmetteli, eikö sellainen kasvatus tee lapsista monstereita (hän todella käytti tuota sanaa). Chimamanda vastasti tyypilliseen joviaaliin tyyliinsä: ”Well you see what kind of monster I have become.” Yleisö räjähti nauruun, siinä hetkessä oli jotain vapauttavaa.

Toivon, että diivat löysivät kulissien takana keskusteluyhteyden, eikä tapaaminen jäänyt ainoaksi. Molemmilla kun olisi taatusti outouttavia näkökulmia tarjottavana toisilleen.

PS: Afrosuomalaista kirjallisuusvaihtoa voi seurata myös Rita Dahlin toimittamassa antologiassa Minttutoffeen onni (Palladium, 2012), jossa runoilijat olivat muutaman viikon kirjeenvaihdossa keskenään. Tekijät eivät ole näin suuren maailmanluokan tähtiä, mutta se ei vähennä keskustelujen arvoa. Olin mukana projektissa ja keskustelen kenialaisen runoystäväni kanssa edelleen.

 

 

 

 

 

Turkulaista psykodraamaa

katoamisten_kirjaIida Rauman Katoamisten kirja (2011) on suorasukainen ja raaka romaani nuorten aikuisten maailmasta Suomen Turussa. Jo kansitekstistä voi päätellä, että kirjailija pyrkii provosoimaan: ensimmäisenä teemana mainitaan runkkaaminen. Aika rankkaa! Tässä on 19-vuotias nimetön päähenkilö, joka asuu yhdessä entisen luokkatoverinsa Sofian kanssa. Molemmat naiset ovat entisiä koulukiusattuja, mutta päähenkilö kipuilee muistojensa kanssa rankemmin kuin rakastettunsa. Pikkukaupungista tullaan ja pikkukaupungin mentaliteetti on edelleen syvällä heissä. 19-vuotiaiden parisuhde alkaa olla jo loppuun koluttu luu, sillä seksuaalisten halujen tasolla he eivät enää kohtaa. Päähenkilö alkaakin fantasioida kosovolaisesta työkaveristaan Zorkasta, joka on yksi romaanin avainhenkilöistä, kadonneista.

Kadonneiden teema on onnistunut ratkaisu: Rauma pysyy sille uskollisena ja se kantaa mainiosti loppuun asti. Päähenkilön isä on kadonnut ulkomaille, hänen äidillään historiantutkijalla on pakkomielle sisällissodan aikaisista kadonneista, vanhainkodissa, jossa päähenkilö on töissä, on laitokseen iäkseen kadonneita, joita kukaan ei käy katsomassa. Zorka on kadonnut suvultaan ja ystäviltään, koska uskoo suurimman osan heistä kuolleen sodassa eikä kestä kuulla totuutta. Päähenkilö haluaisi kadota masennukseensa, paniikkihäiriöön ja sekakäyttöön, mutta ei vielä ole liian syvällä tuossa suossa. Rauma kuvaakin ansiokkaasti, kuinka vaikeaa sairauden alkuvaiheessa on saada apua, ellei ole vahvasti itsetuhoinen.

Lukijana olisin tullut toimeen yhdellä rankkisaiheella vähemmän. Koulukiusaamisteema oli tässä julmin, mutta myös irrallisin muusta juonesta. Tavallaan se selitti parhaiten päähenkilön nykytilaa, mutta se oli lohdutonta luettavaa kaiken muun tuskan keskellä. Vanhainkotiteema toimii paremmin, samoin äiti-tytärsuhteen käsittely. Runkkaamiskohtauksissa koin myötähäpeää, ehkä siksi, että asiaa korostettiin jo kissankorkuisin kirjaimin kansitekstissä – tuli samanlainen olo kuin jotain todella päälleliimattua performanssitaidepläjäystä katsellessa. Naisten välistä rakkautta sen sijaan kuvattiin rohkeasti ja monisyisesti.

Romaanissa päädytään etsimään kadonneita Balkanilta, Belgradista ja Pristinasta. Zorkan hahmo kirkastuu, hän saa pienen palan historiaa ja tulee enemmän lihaksi. Maahanmuuttajanaisen hahmo on onnistunut, sillä hänen kohtaloaan ei surkutella yhtään; päinvastoin hänet esitetään superitsenäisenä toimijana. Päähenkilö alkaa tajuta, ettei hän voi löytää kadonneita vodkapullo ja Tenox-paketti kädessä. Kummassakin tapahtuu jonkinasteista reipastumista ja loppu jää helpottavan avoimeksi.

Esikoisromaanina tämä on edellämainituista puutteista huolimatta vaikuttava. Tässä on jotain yhteistä Sofi Oksasen Baby Janen kanssa, mutta Raumalla on pyrkimyksenä näyttää nuorten mielenterveys- ja päihdeongelmat laajemmassa yhteiskunnallisessa kontekstissa. Tästä tätä nykyä helsinkiläisestä talonmiesnaisesta kuullaan vielä.

 

Chimamanda vs. Sofi: kaksi kansallissankaria

ChimamandaBlogin pitäminen saa uutta potkua opetuksesta, sillä luokkatilanteissa syntyy kysymyksiä, joita en olisi itse osannut ajatella. Kertoessani opiskelijoille Chimamanda Ngozi Adichien tuotannosta ja näytettyäni heille pätkän Chimamandan tuoretta haastattelua, yksi opiskelijoista vertasi Chimamandan uraa Sofi Oksasen uraan Suomessa. Kummatkin kirjailijat ovat suunnilleen samanikäisiä, hyvän akateemisen koulutuksen saaneita ja oman maansa kaunokirjallisia komeettoja, jotka kiertävät maailmaa jonkinlaisina kulttuurilähettiläinä. Sofiin verrattuna Chimamanda pelaa vielä korkeammassa liigassa: olen nähnyt hänen teoksiaan joka maassa, jonne olen matkustellut, lentokenttien lisäksi myös automarkettien banaaleilla tiskeillä. Sofilla on vielä pitkä matka tuon tason maailmantähteyteen, mutta on hänenkin uransa huikeassa nousussa. Puhdistuksen draamaversiota on näytetty Broadwayllä ja käännösoikeuksia on ostettu jo varmasti yli kymmenelle kielelle. Pienen Suomen mittakaavassa tämä on valtava saavutus.

Sofi-Oksanen_vaakakuvaKanonisoitu kirjallinen tähteys on ilmiö sinänsä, sillä on Januksen kasvot. Ei ole helppoa olla oman maansa myydyin kirjailija, varsinkaan tässä maailmassa, jossa kulttuuria tuotteistetaan huippuunsa. Kun nuoresta kirjailijasta tulee ikoni, lukijoiden odotukset uutta teosta kohtaan saattavat ahdistaa. Globaalin menestysteoksen jälkeinen tuotanto on monella suurella kirjallisella tähdellä luku sinänsä.  Joidenkin tämän liigan kirjailijoiden kanssa, kuten Zadie Smithin ja Monica Alin, olen saanut pettyä. Menestys voi joskus vaikuttaa kustannusprosessiin niin, että menestyskirjailijan sallitaan julkaista tavaraa, joka ei normaalisti menisi kustantajan seulan läpi. En ole vielä ehtinyt lukea Kun kyyhkyset karkasivat ja Americana-teoksia, mutta arvioiden mukaan ne eivät vaikuta olevan hätäisesti kyhättyjä ”väliteoksia”. Aina, kun saan käsiini ”väliteoksen”, tekisi mieli muodostaa barrikadi kustannustalon ovelle kaikkien meidän julkaisemattomien wannabe-kirjailijoiden puolesta.

En tiedä, jonottavatko Chimamandan nigerialaiset fanit hänen uutta kirjaansa kirjakaupan ovella kello 24 yöllä, mutta Suomessa Sofi-ilmiön markkinointitemput ovat olleet näyttäviä. Meillä ei kenties vielä ole Sofi-teepaitoja tai mukeja, mutta pelkään päivää, jolloin bongaan sellaisen marketin jonossa. (Kotona minulla on jo toisen ison vientituotteemme Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-aiheisia kortteja ja muuta markkinointisälää ja Tommy Tabermannin runonpätkillä varustettuja keittiöpyyhkeitä, mutta nämä ovat olleet ilmaislahjoja.) Muistan Kanadan-ajoilta, kuinka kiemurtelin vaivaantuneena Maya Angelou – tuotteiden edessä – Angelou oli myynyt itsensä Hallmark-ketjulle ja hänen feministisillä sloganeillaan varustetut tuotteet myivät kuin häkä. Pidin hänen lauseistaan, mutta kammosin edessäni siintävää tavaramerta.

Olen lukenut Puhdistuksen ja Chimamandan kuuluisimman teoksen Puolikas keltaista aurinkoa eri mielentiloissa, enkä osaa sanoa kumpi ”kolahti” enemmän. Kummaltakin kirjailijalta olen pitänyt enemmän muista teoksista: Sofin tuotannosta lempparini on Baby Jane ja Chimamandan kirjoista pidän eniten Purppurahibiskuksesta. Kumpikin kirjailija on aloittanut pienemmillä tarinoilla ja liikkunut kohti kokonaisen kansakunnan muistia, hiljaisuuksia ja kollektiivisia traumoja. Chimamandan kuvaama Biafran sota on kenties vielä kipeämpi muisto Nigerian igbo-heimolle, koska siitä on kulunut vasta reilut nelisenkymmentä vuotta. Kummankin komeetan tapauksessa on ihmetelty sitä, kuinka nuori ihminen pystyy pääsemään sotaveteraanien ihon alle niin uskottavasti ja koskettavasti. Kumpikin lienee viettänyt todellista laatuaikaa isovanhempiensa ja muiden vanhojen sukulaisten kanssa. Itse nostan hattua kummallekin siitä, että he ovat onnistuneet kunnioittamaan menneitä sukupolvia monisyisellä, analyyttisellä tavalla, mikä ei ole kliseistä. En usko kummankaan teoksen saavan lukijoitaan pukeutumaan ”Kiitos 1939-45” tai ”Kiitos 1967-1970”-teepaitoihin, varsinkaan kun kummatkin kirjoittavat kansallisaatteesta, joka menetettiin isoveljen rautaisen saappaankärjen alle. Ei Viron ja Igbomaan historioilla ole suoraa vertailupintaa, mutta kirjailijoiden näkökulmien valinnassa on paljon yhtymäkohtia. Sanoisin, että heitä yhdistää feministinen näkökulma nationalismin ja postkolonialismin tarkasteluun.

Chimamanda ja Sofi ovat persoonallisuuksina kuin kahdelta eri planeetalta; Chimamanda on joviaali, sangviininen naapurintyttö, joka puhuu haastatteluissa mielellään arkisista asioista, Sofi taas kettutytön ja telaketjufeministin maineen saanut akateeminen älykkö. Chimamanda ottaa yleisönsä flirttailemalla ja tulemalla lähelle; Sofi vakavuudellaan ja älyllisellä etäisyydellä. Persoonallisuuserot näkyvät kielenkin tasolla, mutta jos olisin lukenut teokset tuntematta tekijöitä, en olisi osannut visualisoida heitä juuri sellaisiksi mediatähdiksi kuin he ovat. Olisi äärimmäisen kiinnostavaa kuulla molempia samassa paneelissa, jossa aiheena olisi sukupuoli ja sota.

Sivulauseessa molempi taatusti myöntäisi, että tukka on poliittinen ilmiö.

Anja S. ja litteräärin viidakon lait

Anja Snellmanin uusin teos Ivana B. (Siltala, 2012) on omanlaisensa testamentti tuleville kirjoittajasukupolville. Se on jonkinlainen antiteesi aiemmille ”Haluatko kirjailijaksi?”-puheenvuoroille, siinä nimenomaan kerrotaan, miksi ei kannata ruveta kirjailijaksi ja kuinka absurdia ja julmaa on elää kirjailijana kiihtyvän globaaleilla markkinoilla.

Teos on kirjeromaani kahdelle naiselle, keski-ikäistä kertojaa stalkkaavalle nuorelle mediakirjailija Ivana B:lle ja lyhytterapeutti Anna-Maijalle, joka on luvannut pelastaa päähenkilön komplekseistaan ratkaisukeskeisen terapian avulla. Siinä ikääntyvä kirjailija käy läpi nuoruuttaan ja uransa alkuvaiheita verraten sitä tämän päivän kirjallisten komeettojen elämään. Vaikka tyyli on liioittelevan parodinen, siitä taatusti joka lukija tunnistaa kirjallisen kulttuurimme vääjäämättömän kehityksen: enää ei voi myydä romaaneja, joiden lumo perustuu muinaiskreikan tuntemukseen, sillä nykynuorison mielestä ”stoalaisuus on porukka joka kokoontuu Itäkeskuksen Stoassa”. Snellman on tuohtunut ei pelkästään julkisuudenkipeille missikirjailijoille, vaan myös lukevalle yleisölle ja sen odotuksille. Yhteiskuntamme tyhmentyminen on arkipäivää, eikä nykyään kirjailijan ykköstehtävä ole varjella oikeakielisyyttä, vaan dissata muita, provosoida ja tehdä övereitä.

Ivana B. on kymmeniä kertaa päivässä statustaan päivittävä mediatäky, jolle ”lukupiiri on pukupiiri”. Teoksen kertoja on taas nuorena toiminut vapaaehtoisena oikeusaputoimistossa ja tsempannut poikaystävää, joka aloitti lisensiaatintyötä koptilaisista häälauluista.  Nykyään kaunokirjallisuus ei ole enää nörttien ja hippien oma leikkikenttä, vaan sille on ilmaantunut toisenlaisia ääniä, kaupallisesti ahneita brändiuskollisia pintaliitäjiä.

En voi sille mitään, mutta jollain tapaa Ivana B.n hahmosta mieleen tulee Sofi Oksanen, joka ei ole liiemmin repostellut medioissa yksityiselämällään, mutta on luonut itselleen ulkokirjallisen Sofi-brändin hieman tällä kaavalla:

”Jotenkin siitä ei tule edes moraalista krapulaa, kun pumppaa huorahtavaa itseään feministisen kutsuvaa rääväsuuta joka suoltaa Beauvoiria ja Cixouta ja tahtoo Hugh Hefnerin Huhtikuuksi ja Unicefin Hyvän Tahdon lähettilääksi samassa lauseessa.” (159)

Onneksi tosin päähenkilöstä itsestään ei tule automaattisesti mieleen Anja, sillä mielestäni Anjan omassa mediapersoonassa on myös aimo annos Ivana B:tä. Missään nimessä en näe Snellmania eilispäivän unohdettuna hiirulaisena, vaan edelleen julkisuudessa hyvin paistuneena kansikuvatyttönä. Tekstin raivo voi olla osittain itseironista, mikä nostaa teoksen profiilia napanöyhtäisestä vuodatuksesta yleisemmälle tasolle. Luulisin, että kirjan kertoja piikittelee myös Anjalle, joka on pitänyt kolumnia jos missä naistenlehdessä ja vetänyt aamuteeveen talkshow’ta.

Teos tuntuu hätäisesti toimitetulta, siinä on jonkun verran kirjoitusvirheitä, esim. Jane Austenia kutsutaan Austiniksi ja tuo ylläoleva Cixous on kirjoitettu väärin. Pidin tekstin aiheuttamista adrenaliinin kohoamisista ja paikoittaisesta kielellisestä ilotulituksesta, mutta muuten luin teosta enemmän pamflettina kuin romaanina. Väliteos mikä väliteos. Ei tätä varmasti olisi koskaan julkaistu, ellei kirjoittaja itse olisi maan kirjallisten markkinoiden suuri diiva.