Itsen satuttamisen epälogiikasta

Teos: Soili Pohjalainen: Ihon alla (Atena, 2022)

Äänikirjan lukija: Pirjo Heikkilä

On monia ”rankkoja” aiheita, joiden kirjoittamisesta moni meistä luopuu. Vaikka aihe kiinnostaa tai siitä olisi omakohtaista kokemusta, siitä kirjoittaminen voi osoittautua mahdottomaksi. On myös aiheita, joiden kirjoittamiseen liittyy tabuja ja itsesensuuria. Nuoren itsetuhoisuus ja nuorisopsykiatrian ja lastensuojelun asiakkuus kuuluvat näihin vaikeasti lähestyttäviin aiheisiin, varsinkin vanhemman omakohtaisesta näkökulmasta. Ja varsinkin silloin, jos kriisitilanne on vielä päällä, tai siitä on kulunut vain vähän aikaa.

Soili Pohjalainen tunnetaan räväkän humoristisesta tyylistään, ja nyt hän julkaisee autofiktiivisen romaanin, jossa käsitellään teinitytön viiltelyä. Kirjassa on Uudenmaan radanvarrella asuva yksilapsinen ydinperhe, jossa molemmat vanhemmat käyvät töissä. Kertoja on nimetön, mutta hän tunnetaan jo kirjailijana. Isä Lauri on it-alalla, ja tytär Aino on yläkoulussa. Hän on oireillut psyykkisesti jo parin vuoden ajan, ja viiltelyä on tullut kehiin salakavalasti.

Ainolla on ollut perusturvallinen lapsuus, mutta hänellä on ollut lukihäiriö, ja häntä on kiusattu muun muassa oppimisvaikeuksien vuoksi. Kiusaaminen on kuitenkin ollut opettajien mukaan niin hienovaraista, että siihen on ollut vaikea puuttua. Koulussa harjoitellaan tunnetaitoja, ja välillä perheitä kutsutaan keskustelemaan jonkun kiusaamistapauksesta pehmolelujen avulla. Ei Aino ole syrjäänvetäytyvä hylkiökään, vaan hänellä on laaja määrä seuraajia somessa. Ja hän esittelee siellä aika ajoin viiltelykuviaan. Jossain vaiheessa kuvioihin tulee poikaystävä, mutta tämäkään ei saa itsetuhoisuutta loppumaan.

Tämä on pieni, hurja kirja, johon tosiaan on onnistuttu ymppäämään mukaan huumoria, vaikka se onkin pikimustaa. Tilannekomiikka veristen pyyhekasojen äärellä kodinhoitohuoneessa on yksi keino selviytyä kriisistä. Kirjan äitihahmo on yhtäältä emomainen pesänrakentaja, ja toisaalta kiroileva raivotar, joka kipuilee avioliitossaan. Mies on alkanut tuntua vässykältä, eikä seksiä ole tiedossa edes Klaus Kurjen hotellihuoneessa laatuaikaviikonloppuna.

Kuten varmasti suurimmassa osasta viiltelytapauksista, myöskään Ainon itsetuhoisessa käytöksessä ei tunnu olevan mitään logiikkaa. Viiltelyä tapahtuu arjen keskellä, ja tyttären mielialat vaihtelevat niin, ettei itsetuhoisuutta voi koskaan ennustaa. Välillä hän käy myös katselemassa paikkoja, joista junan alle hyppääminen olisi helpointa. Samalla hän iloitsee turkinpippurimarengeista ja Mäkkärin päärynäpirtelöstä. Päivittäisiä ilon aiheita kirjataan erityiseen vihkoon psykiatrin pyynnöstä.

Kirjassa käydään läpi hoitokaarta, jossa siirrytään perheneuvolasta nuorisopsykiatrian asiakkaaksi. Ainon tapauksessa apua on lähdetty etsimään jo ala-asteella, eikä nuorisopsykiatrisen hoitoon tunnu päästävän kuin akuutin itsemurhariskin kautta. Ainolla näitä akuuttikäyntejä on monta, mutta vain kerran hän pääsee osastohoitoon. Välillä myös pohditaan sijoituksen mahdollisuutta, mutta varsinkin tähän äitikertoja suhtautuu kauhulla.

Tässä myös vertaillaan eri palveluja, eli välillä Ainon ranteita tikataan myös yksityisellä puolella. Kolmensadan euron iltalenkkeihin on kuitenkin rajallisesti varaa. Ero hoidon välillä on se, että yksityisellä puolella pohditaan enemmän esteettistä lopputulosta. Yksityisellä puolella pääsisi myös nopeammin terapiaan, mutta julkisella on kattavammat palvelut – jos siis terapiajonoon edes pääsee. Omalla tavallaan kirja onkin onnistunut läpileikkaus järjestelmästä, joka tällä hetkellä toimii äärirajoilla. Ehkä rennointa palvelua perhe saa mökkipaikkakunnalla Etelä-Savosta, vaikka siellä haavanhoitoon pääsystä joutuu neuvottelemaan pitkällisesti.

Itse olen elänyt takavuosina vastaavaa teinihelvettiä, mutta en tiedä, olisinko voinut vastaanottaa kirjan roisia huumoria silloin, kun tilanne oli pahiten päällä. Nyt olen tarinalle vastaanottavaisemmassa moodissa. Varmasti romaani on aiheellista luettavaa kaikille, jotka tekevät jotain teinien parissa, sillä se saa pohtimaan hoito- ja kasvatustyön kohtaamisia, puhetapoja ja ammatillisuutta. Jos ammatillisuus viedään liian pitkälle, sen maneereista tulee raivostuttavia, ennalta-arvattavia ja steriilejä. Jotain tällaista Ainon perhe kokee perheneuvolassa ja psykiatrisella klinikalla. Välillä Ainon äidistä tuntuu, että parempi kuulija voisi olla vaikka paikan tukityöllistetty vahtimestari kuin papukaijamaista ”validointia” liikaa harrastava terapeutti.

Kirjan pituus on juuri sopiva, sillä en olisi jaksanut lukea varsinkaan viiltelyn graafisia kuvauksia pidempään. Luulen kyllä, että juuri niiden kuvaus tarjoaa eniten vertaistukea niille, joilla on tilanne päällä. Itseä jäi eniten askarruttamaan kysymys psyykenlääkkeiden määräämisestä nuorille potilaille, ja niiden vaikutuksesta laajemminkin kouluelämään ja yhteiskuntaan. Ilmeisesti niiden nuorten määrä, jotka selvittävät peruskoulun Ketipinorin voimin, on lisääntynyt huomattavasti viimeisen vuosikymmenen aikana. Tässä lääkkeiden käytöstä esitetään maltillista kritiikkiä, mutta itse kuulun niitä rankemmin kritisoivaan porukkaan.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 4: Kirja, jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana.

Syrjäseudun vanhus on subjekti

Teos: Soili Pohjalainen: Valuvika (Atena, 2019)

Arttu on omillaan pärjäävä leskimies jossain Pohjois-Karjalassa, Joensuun ja Ilomantsin välimaastossa. Hänen perikuntansa on valunut vuosien varrella kokonaan pääkaupunkiseudulle, ja yhteyttä pidetään enimmäkseen velvollisuudentunnosta. Paikka palvelukodista on jo työn alla, ja kun kyliltä soitetaan miehen puolialastomista pankkikäynneistä, suvun on tehtävä interventio ukin arkeen.

Paikan päälle lähetetään tyttärentytär Maria, jonka työkiireet helpottavat äkillisen irtisanoutumisen vuoksi. Maria on lapsuudessaan viettänyt paljonkin aikaa susirajan mummolassa, vaikka ukki on aina ollut ”ihmisperse”, kunnolla valuvikainen. Isovanhempien avioliitto on ollut perinteinen, mutta Anna-mummo on onnistunut pitämään Artun aisoissa maanisella mankeloinnilla ja mustaherukkamehun keitolla. Annan kuoltua meininki kotitilalla on löystynyt, ja pihalla viljellään jo oluttölkkejä.

Arttu on hahmona sielukas paskiainen, joka onnistuu saamaan vieraat puolelleen jallupullon voimalla. Miehen kotoa löytyy aina uskomaton määrä alkoholia, ottaen huomioon, kuinka kaukana lähimmästä jakelupisteestä hän asuu. Mitsubishi Carisma kulkee vielä, eikä Maria saa miestä raahattua terveyskeskukseen ajokortin pitämisen väliaikakatsaukseen. Sen sijaan Keno-kupongin vientiin on aina aikaa, eikä eltaantuneen hajuisessa kyläkaupassa pihistellä, kun lapsenlapsi tulee kylään. Kun tämä vielä onnistuu pamahtamaan paksuksi, uutisen kunniaksi pappa onnistuu kaivamaan jostain vunukan suosimaa Pappagallon sitruunasorbettia. Pappa osaa siis hurmata, jos sille tuulelle sattuu. Muuten ollaan kuin ellun kanat, eikä hänen elonsa sovi minkään sosiaaliviranomaisen normistoon.

Pidin kirjasta aivan pidäkkeettömästi kielellisen ja tunneilmaisun tasoilla. Sukuromaaniksi teos on myös sopivan ilmava, eli siinä ei kaiveta jokaista kipeää salaisuutta vuosien takaa. Vanhoja valokuvia tutkitaan jo jossain vaiheessa kyllästymiseen saakka, mutta sellaista meno useimpien mummoloissa on. Teoksena Valuvika lainaa kyllä jotain Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajalta, mutta tämä karjalaispappa ei ole yhtä kunniallinen eikä itsetyytyväinen kuin hän. Hän on sössinyt asioita aikanaan kunnolla, ollut jopa yhteiskuntapalvelusta suorittamassa Seutulan lentokentän rakennustyömaalla. Kännissä on ajeltu eikä vaimon pitokaan ole aina ollut priimaa.

Kirja varmasti herättää ajatuksia vanhuspalveluista, ja vanhuksista, jotka välttelevät niiden piiriin joutumista tappiin saakka. En luonnehtisi romaanin Arttua onnelliseksi vanhukseksi, ja varsinkin teoksen alkukohtaus, jossa Maria saapuu tuuliseen tupaan, oli melkoista tykitystä. Krapulasta vihreä, huonokuntoinen vanhus siivottomassa torpassa on näky, jonka suurin osa meistä varmasti haluaisi ohittaa. Toisaalta Marian oma todellisuus, jossa aviomies saa romahduksia työpaikalla tehdystä kopiopaperin käytön Excel-taulukoinnista, ei sekään lupaa paljoa kansakuntamme tulevaisuuden suhteen. Viihdyin paremmin teoksen Pohjois-Karjalassa kuin espoolaisessa hyvinvointihäkissä.

Blogini pidempiaikaiset seuraajat tietävät, että luen jokaisen Pohjois-Karjalaan sijoittuvan romaanin, joka eteeni tulee, jopa sota- ja eräkirjat. Valuvika on Karjala-genren hiomaton helmi, joka riemastuttaa ja raivostuttaa samaan aikaan. Myös hänen esikoisteoksensa Käyttövehkeitä oli mainio, mutta tämä teos kolahti minuun enemmän johtuen omasta henkilöhistoriastani ja rehellisestä ”biasista”. En ole pohjoiskarjalainen, mutta veri vetää kovasti sinne päin, ja jopa tämän teoksen verevä inhorealismi sai minussa aikaan suurta nostalgiaa ja kaihoa.

Toki teos kertoo myös kolmikymppisten uraihmisten paineista, lapsettomuudesta ja lapsenteosta, ja mukaan mahtuu myös maltillinen annos ilmastoahdistusta. Uskon, että teos tulee ilahduttamaan niin nuorempia kuin varttuneempia lukijoita sukupuoleen ja säätyyn katsomatta. Ehkä jopa toivoisin saagalle jatkoa, vaikka Pohjalaista en tähänastisen otoksen pohjalta populistisena kirjasarjojen tuotteistajana osaa kuvitella.

Kun Mirja Pyykkö ei kuuntele

IMG_1541Kuulun siihen klassiseen koulukuntaan, joka uskoo, ettei onnellisista perheistä voi saada aikaan hyvää kirjallisuutta. Addiktiot, mielenhäiriöt ja kommunikaatio-ongelmat kuuluvat mielestäni kirjallisuuden peruskauraan, ja mitä vähemmän ongelmia psykologisoidaan, sitä parempi. Kirjallisuuslandiassa ei ole onnistuneita terapiasuhteita, koska jos terapia onnistuu, kirjallisuutta ei tarvita. Näistä lähtökohdista yritän itsekin kirjoittaa, ja tunnistan samanhenkisyyden nopeasti.

Soili Pohjalaisen Käyttövehkeitä (Atena, 2016) oli minulla jo toista kertaa työn alla juhannusreissulla. Ensimmäisellä lukukerralla teos ei auennut, ja nyt toisella kerralla luin sitä hieman vaativissa oloissa. Kirja olisi ansainnut hiljaisemman ajan ja tilan. Kolmanteen lukukertaan en nyt veny, joten perustan arvioni jokseenkin hataraan muistitietoon.

Romaanissa alkoholistiperheen aikuinen tytär Saana joutuu kohtaamaan menneisyytensä isän hautajaisia ja perunkirjoitusta järjestellessä. Saanan äiti on karannut ulkomaille, veli on julistettu kadonneeksi jo aikoja sitten ja isä on kuollut massiiviseen aivoverenvuotoon, todennäköisesti ryyppäämällä. Äiti palaa esittämään kunnon lesken roolia hautajaisiin, ja kaksikko joutuu avaamaan menneisyyden suljettuja kaappeja.

Alkoholismin lisäksi teos kertoo herkullisella tavalla yrittäjyydestä. Saanan perhe menestyy omassa mittakaavassaan kohtuuhyvin, sillä isä on omaperäinen ja lahjakas autokauppias. Teoksessa eletään 80-90-lukuja, ja autokauppa käy vielä lamankin aikaan. Saana oppii tutkimaan ihmisiä automerkkien kautta, ja huolimatta perheen kiivaasta oikeistolaisuudesta hautajaisiin halutaan kutsua isän tuntema ladapappi. Lasinen lapsuus merkitsee Saanalle jouluna rikottuja Ultima Thule-laseja, joita saa aina uusia. Samoin hän pääsee laskettelemaan ja ratsastustunneille, ja pianorahatkin hankitaan Vermon ravireissulla. Isän käytöksessä on aimo annos maanisuutta myös selvin päin, mutta ilman tätä luonteenpiirrettä autokaupat eivät luultavasti olisi sujuneet.

Veljen katoaminen on perheen todellinen tragedia, jonka käsittely vaatii Saanalta enemmän voimia kuin lapsuusmuistot. Toivo siitä, että veli palaisi terveenä Muukalaislegioonasta, on elänyt maagisen ajattelun kautta vuosikausia. Kylillä pyörii myös huhuja, että veli olisi paennut pesemään isänsä likaisia bisnesrahoja Sveitsiin. Kuvattu kylä on ymmärtääkseni Kerava, ja Pohjalainen sukeltaakin radanvartiseen pikkusieluisuuteen pistävästi. Koulun jumppasalissa pidettyjen yrittäjäjuhlien meininki on yhtä tunkkaista kuin paikallisen kesäteatterin, jossa isä pelkää joutuvansa istumaan demarin viereen.

Teoksessa oli jotain samaa äsken lukemani Riina Paasosen esikoisromaanin (Kaikki minkä menetimme) kanssa. Molemmissa teoksissa perhe on tukehtumassa sisäisiin outouksiinsa, eikä apua ole saatavilla, koska sitä ei haluta tai osata pyytää. Kummassakaan teoksessa ongelmia ei selitetä puhki tämän päivän terapiakielellä, vaan ne näytetään sellaisinaan, raakoina, perheen sisäisen puheen kautta. Molemmissa perhe sinnittelee koossa tappiin saakka, kunnes joku karkaa tai katoaa, sillä muuta keinoa ongelmien käsittelyyn ei tunneta. Paasosen kirjassa perheen isän terapiakaluksi nousi supikoira, kun taas tässä suvun tyhjillään olleen kesämökin ovat vallanneet kärpät.

Minulla oli ongelmia kirjan rakenteen kanssa, vaikka viihdyin sen tunnelmissa erinomaisesti. Pohjalainen on taloudellinen kertoja, joka jättää lukijalle ison vastuun lankojen yhteen punojana. Olisin ehkä voinut seurata vehkeiden käyttöä hieman pidemmänkin reissun vertan. Saanan kasvutarina jäi lopulta hajanaiseksi kollaasiksi, ja varsinkaan hänen myöhempiä seurustelukuvioitaan lappilaisen miehen kanssa en täysin tajunnut. Naisen päätyminen opiskelemaan kirjallisuutta on myös mehevä mysteerio, kun hänen lähipiirissään arvostetaan lähinnä Himoshoppaajia ja Torey Haydenia (mistä mieleeni tulee, että voisin joskus aloittaa blogissani Haydenin revival-session).

Esikoisromaaniksi Käyttövehkeitä on aidon omaperäinen, kypsä ja loppuun saakka hiottu. Ihailin eniten kirjailijan kykyä kaivaa erikoisia nyansseja melko virikkeettömästä lähiympäristöstä – vaikka perheen sisäinen maailma oli sinänsä vahva, kirjan miljöö tuntui haasteelliselta. Toivon kirjan tavoittavan moninaisia lukijoita, myös niitä, jotka eivät ole kasvaneet etelän radan varressa ja joilla ei ole lasista lapsuutta. Kirja ei kosiskele yleisöjä helpolla samastumispinnalla, vaan nimenomaan kaunokirjallisilla keinoillaan. Kiinnostavaa jälkeä voi saada aikaan, kun Mirja Pyykkö ei ole kuuloetäisyydellä.