Taiteilijaperhe rikki revittynä

Teos: Venla Hiidensalo: Suruttomat (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Muutama viikko sitten kirjoitin vaikuttuneena Joonatan Tolan teoksesta Punainen planeetta, jossa taiteilijaperhe yrittää selvitä arjen kaaoksestaan alkoholismin ja mielenterveysongelmien keskellä. Nyt sitten vaihdan genreä autofiktiosta historialliseen romaaniin, ja tapaan Tyko Sallisen hajoavan perheen Venla Hiidensalon kuvaamana.

Tarina ei ollut minulle kokonaan tuttu, mikä lisäsi mielenkiintoani teokseen, vaikka osittain koenkin lukeneeni aivan liikaa historiallisia romaaneja kotimaisista taidemaalareista. Tämän lisäksi osa tapahtumista sijoittuu luovutettuun Karjalaan, Sortavalaan ja Viipuriin, joiden historiasta olen muutenkin kiinnostunut.

Romaanin aika-akseli on noin kolmekymmentä vuotta, eikä se etene lineaarisesti. Se antaa äänen niin Salliselle itselleen, tämän vaimolle Helmi Vartiaiselle, ja pariskunnan tyttärille Tirsalle ja Tajulle, jotka erotetaan julmasti toisistaan Tajun syntymän jälkeen. Tyko lähettää esikoisensa siskonsa hoitoon Kööpenhaminaan vedoten vaimonsa mielenterveysongelmiin. Todellisuudessa hän on perheen diktaattori, joka on legendaarisen huono kuuntelemaan muita. Ehkä pahinta on, että hän vaikenee Tirsa-tyttären isyydestä. Sisarukset luulevat pitkään olevansa serkkuja, ja Tirsa menettää osan suomalaisista juuristaan.

Tirsa kuitenkin saa elää vakaammissa oloissa kuin Taju, joka menettää äitinsä ja joutuu isänsä mielivaltaiseen komentoon, jossa koetaan myös puutetta ja nälkää. Taju tuntuu perineen myös ”hermostollisen ongelman” äidiltään. 1930-luvulla hän palaa mielisairaalasta äitinsä suvun helmaan Sortavalaan, jossa hän yrittää kirjoittaa romaania piilopirtissä. Täältä hänet löytää punahuulinen maailmannainen Kööpenhaminasta, joka on tekemässä opinnäytetyötä oletetun enonsa taiteesta.

Tarinaan mahtuu vähän liikaakin tragediaa, mutta ei sitä olisi voinut kertoa lempeämmin sävyin ottaen huomioon, että pariskunnan saaga on melko tunnettu. Eniten jäin pohtimaan Mirriksi kutsutun Helmin omakuvaa ja itsetuntoa sen jälkeen, kun hän joutui luopumaan omasta taiteilijanurastaan ja tämän lisäksi hänen miehensä rakasti kuvata häntä muotopuolena, halvaantuneena tai vammaisen oloisena. Romaani antaa vaikutelman, että maalauksilla oli oma roolinsa naisen mielen murtumisen prosessissa. Tosin lasten menetys oli varmasti vielä merkittävämpi syy itsetuhoisuuteen.

Kiinnostuin kirjaa kuunnellessani Taju-tyttären tosiasiallisesta kirjailijanurasta, joka keskittyi toisen maailmansodan aikaan. Irja Sallan taiteilijanimellä tunnettu kirjailija oli lähtenyt natsi-Saksaan opintomatkalle, alun perin asevelimaata ihannoivana, mutta sai pitkäksi venyneen matkansa aikana kokea kauheuksia. 1940-luvulla hän sai kokea lyhyen menestyksen, ja kirjoja jopa käännettiin muille kielille. Taju vietti suuren osan elämästään Nikkilän mielisairaalassa, mutta ehti myös olla naimisissa kahden miehen kanssa, joista toinen oli pilapiirtäjä Kari Suomalainen.

Romaani on tyylikkäästi sommiteltu, ja vaikka perhehelvettiä kuvataan riipivästi, ei näissä kohtauksissa vellota liikaa. Mukaan mahtuu myös iloisempia kuvauksia Ateneumin piirustuskoulun sukupuolittuneesta arjesta ja Helsingin yöelämästä ennen itsenäisyyttä. Kööpenhaminan ja Pariisin osiot toivat myös muuten synkkään tarinaan vaihtelua, ja tätäkin teosta voi lukea matkakirjana niin kohti länttä kuin itää.

Satu Paavola pääsee äänikirjassa ihan näyttelemään Tyko Sallista, ja onnistuu roolissaan vallan mainiosti. Ehkä tekstinä luettuna en olisi tavoittanut tämän keskustelutaidottoman, sosiaalisesti kömpelön miehen äänensävyä.

Aivan suoraa yhteyttä Tyko Sallisen perheen ja Tolan perheen välillä ei löytynyt, sillä ensimmäisessä vanhemmilla on selkeä eturistiriita, kun taas toisessa vanhemmat pyrkivät pysymään yhdessä ja taistelemaan lastensa pitämiseksi yhteiskuntaa vastaan. Sallisen perheessä on myös yritystä rakentaa porvarillisia puitteita, kun taas Tolan perheessä kapinoidaan porvarillisuutta vastaan. 1910-20-luvuilla ei ollut lastensuojelua tämän päivän merkityksessä, mutta lähipiiri ilmaisi huoltaan tämän riitaisan pariskunnan elämänmenosta. Mielenterveys ja päihteet olivat pääteemoja molemmissa, mutta ensimmäisessä hulluudesta ja juoppoudesta syytettiin lähinnä perheen äitiä, usein kohtuuttomassa mittakaavassa.

Kummien naisihmisten valokeilassa

Teos: Sirpa Kähkönen: Muistoruoho (Otava, 2019)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Ilmassa on ollut kirjapuutostautia, ja kaiken kukkuraksi se antiikkinen läppäri, jolla olen kirjoittanut blogiani, levisi toissapäivänä. Tänään oli taas palattava suoratoistopalveluiden maailmaan, koska pää ei enää kestänyt ilman sellaisia kirjoja, joita olen oikeasti halunnut lukea.

Viimeisen viikon ajan olen palaillut erääseen kirjoitusprojektiini, joka liittyy Laatokan Karjalaan. Ja samaan syssyyn oli luettava Sirpa Kähkösen Muistoruoho, joka myös osittain sijoittuu Sortavalaan.

Olen lukenut hänen Kuopio-saagastaan melkein joka osan, väärässä järjestyksessä. Lukeminen kuitenkin sijoittui ruuhkavuosiin, ja muistijälkeni varsinkin sarjan sivuhenkilöistä oli jo tätä viimeistä osaa aloittaessani hatara.

Romaanin pääasialliset tapahtumat sijoittuvat Kuopioon kesällä 1972, jolloin Anna Tuomen lapsenlapsi Hilla on kahdeksanvuotias. Anna-mummi on taannoin jäänyt leskeksi ja suruaika ottaa koville. Häntä tukevat pitkäaikaiset ystävät Helvi ja Ida. Ida on myös Hillan ”pikkumummi”, sillä naisten lapset ovat menneet naimisiin keskenään. Poliittisesti Ida ja Anna ovat kuuluneet eri leireihin, mutta vanhemmiten Anna on alkanut ottaa välimatkaa miehensä kommunistisista piireistä.

Tutkin teosta arviossani nyt enimmäkseen evakkonäkökulmasta, sillä opin siitä enemmän kuin sen toisesta teemasta, 1970-luvun rauhanaatteesta ja pioneerileiristä. Tämä on minulle tuttua tematiikkaa, vaikka en ole itse ollut pioneeri ja kuulun muutenkin eri sukupolveen kuin Kähkönen. Pinskuleirin kuvaus 8-vuotiaan maailmanparantajan näkökulmasta oli toki optimistisen valloittavaa, mutta en silti osannut täysin samastua Hillan kertojan ääneen. Ehkä siksi, että olin itse saman ikäisenä jo kyynisempi ja liian moniin mukavuuksiin tottunut. Omat muistikuvani kesäleireistä ovat olleet täynnä marinaa ja odotusta kotiin pääsystä.

Romaanin Sortavala-osuudet taas tuovat tämän saagan elämismaailman jotain uutta. Siinä palataan Idan ja hänen Siiri-ystävänsä nuoruuteen Sortavalassa 1920-30-luvuilla, jossa he suunnittelevat matkailubisnesten pyörittämistä jo lukioikäisinä. Nuorten naisten kapina liittyy itsellisyyden korostamiseen, mutta jossain vaiheessa Ida tulee raskaaksi haluamatta ottaa lapsen isää puolisokseen. Siiri tukee ystäväänsä yksinhuoltajuudessa sen verran, mitä voi, mutta jatkosodan päättyessä kaksikko eroaa.

Sodan aikana Siiri ja Ida palaavat vapaaehtoisina lottina Sortavalaan siivoamaan kaupunkia puna-armeijan jäljiltä. Kaupungin Seurahuone on symbolinen näyttämö, jonka kunniasta taistellaan. Paikan peseminen sirpeistä ja vasaroista ottaa voimille. Siivoaminen jää naisilla ihon alle isänmaallisena työnä, vaikka muuten he eivät halua joutua kenenkään kaksilahkeisen sopankeittäjiksi.

Ida päätyy Kuopioon ja kokee uudessa kaupungissa yksinäisyyttä, koska hän ei voi jakaa evakkomuistojaan paikallisten ihmisten kanssa. Työpaikalla ravintolassa hänelle nauretaan, sillä kukaan ei voi ymmärtää, miksi aurinko paistoi aina Laatokan rannoilla. Karjalaisia pidetään mytomaaneina, ja heidän heimoaatteessaan on jotain epäilyttävää.

Lempihahmoni romaanissa oli rosoinen Siiri, joka muuttaa Helsingistä Kuopioon asuakseen ystävänsä kanssa vanhoilla päivillä. Siirin elämässä on ollut rappiokausia, ja hän on pitkään joutunut hoitamaan omia traumojaan AA-kokouksissa. Feministiset tiedostamispiiritkin ovat kuuluneet aikaansa seuraavan Siirin elämään.

Onko Idan ja Siirin suhde sitten pelkkää ystävyyttä, vai naisten välistä eroottisuutta, siitä lukija voi tehdä omat tulkintansa. Kähkönen jättää tämän ystävyyssuhteen jatkon tahdikkaalla tavalla avoimeksi. Naisten välinen solidaarisuus, eli sellaiset ystävyydet, joissa miesten iskeminen yhdessä ei ole kokoontumisten päätarkoitus, on teoksen ehdoton pääsanoma.

Muuten Muistoruoho kiilaa tämän vuoden lukemistoissani kotimaisten kirjojen kärkikastiin, mutta paikoitellen Hillan lapsinäkökulma tuntui vähän liiankin idealistiselta tai aukottoman idylliseltä. Ainoaa rosoa tähän idylliin toivat vanhempien riidat ja kaiut kosteista aikuisten juhlista, jotka kyllä sinänsä kuulostivat tyypilliseltä 70-lukulaiselta vasemmistoradikaalien touhuilulta. Ainoan lapsen kiinnittyminen isovanhempiin taas tuntui tällaisessa tilanteessa loogiselta, koska heidän maailmassaan lapsia kuului suojella alkoholin käytön näkemiseltä.

Kovin montaa uudempaa romaania, jossa Sortavala olisi keskeinen tapahtumispaikka, en ole onnistunut löytämään, kun taas Viipurista on kirjoitettu viime aikoinakin valtavasti. Sortavalan lisäksi kirjassa seikkaillaan muun muassa Salmen pitäjän Mantsinsaaressa, joka on kerrassaan mainio kaihon kohde.

PS: Lisään kuvat blogijuttuihini, kun pääsen taas oikealle koneelle.

 

 

 

 

Kolmannen polven evakkomatka

rajantakaisetKirjamarkkinoilla suurin heikkouteni liittyy rajantakaiseen Karjalaan. En ole tehnyt avainsanoistani sisältöanalyysia, mutta luulisin Karjala-sanan sijoittuvan tagieni top vitoseen. Minulle voi tarjota mitä tahansa Karjala-aiheista teosta – lukisin luultavasti Sortavalan puhelinluetteloa vuodelta 1938 siinä missä terijokilaista hevossiitoksen oppikirjaakin. Siispä ei ole ihme, että Elina Loisan romaani Rajantakaiset (Tammi, 2016) löysi tiensä pädini näytölle.

Tarina juontaa juurensa juuri Sortavalaan, josta teini-ikäinen Hilda joutuu lähtemään ollessaan viimeisillään raskaana. Hän synnyttää junassa tyttären, jonka Hildan vanhemmat adoptoivat hyvän hyvyyttään, sillä heidän mukaansa nuoren pitää saada tanssia tanssinsa ja käydä koulut ilman vanhemmuuden taakkaa. ”Iltatähti” on Hildan maanviljelijävanhemmille rakas perheen jatke, vaikka lasta pidetäänkin pimennossa äidistään. Äiti ja tytär kasvavat sisarina – petos selviää vasta tyttären aikuistuttua. Tyttärestä kasvaa työnarkomaani, kunnianhimoinen myyntipäällikkö, joka jättää ainoan lapsensa Salomen kasvattamisen Hildalle. Salomen kautta Hilda saa ensi kertaa kokea vanhemmuuden vanhassa iässä. Vaikka Salome ei ole koskaan käynyt Karjalassa, Karjala elää hänessä etiäisinä, muistoina ja outoina näkyinä. Välillä Salome epäilee myös mielenterveytensä horjumista tai pelkää uskoon tuloa.

Tein juuri koulutehtävää ylisukupolvisesta huono-osaisuudesta, ja teema jäi kummittelemaan takaraivoon. Vaikka tässä kukaan päähenkilöistä ei ole huono-osainen, teos valaisee erinomaisesti juuri ylisukupolvisuuden teemaa. Monilla meistä isovanhempien jättämät käyttäytymismallit tai puhetavat saattavat elää sitkeästi. Mummon antama ristiriitainen kasvatus verrattuna omien vanhempien malliin on myös herkullinen teema, josta itsellänikin on paljon kerrottavaa (itse asiassa juuri Karjala-kirjojen muodossa). Salome on tyyppinä lempeä ja huolehtivainen kuten mummonsa, ja parisuhteessa hän voi joutua joustamaan äärimmäisyyksiin saakka. Myös yksinhuoltajuus voi olla perittyä:  Salome on käytännössä kahden lapsen yksinhuoltaja miehensä masennuksen ja peliaddiktion vuoksi.

Rajantakaisia maailmoja edustavat tässä myös tietokonepelit ja avatarit. Salomen miehellä Leolla on kuuma virtuaalisuhde pelikaveriinsa espoolaisen omakotitalon kellarissa, jonne hän on lukittautunut perheeltään. Salome ymmärtää miestään kuukausia, kunnes vihdoin rikkoo kirveellä kellarinoven vain tarkistaakseen, onko tämä elossa. Salomen elämässä ystävät ottavat sen tilan, joka on varattu parisuhteelle – erityisesti nuoruudenystävä Samuli on perheen arjessa läsnä. Ydinperhekeskeisyyttä tässä uhmataan reippaasti, samoin perheellisyyteen liittyvää normatiivista ajattelua. Esimerkiksi kysymys, onko miehen osallistuttava synnytykseen, palaa taas keskustelun aiheeksi postfeministisellä vuosikymmenellä, kun monia asioita pelkäävä Leo ei ehdi ajoissa sairaalaan toisen lapsen syntymän h-hetkellä.

Kirjassa oli jotain yhteistä äskettäin lukemani Johannes Ekholmin Rakkaus niinku kanssa. Molemmissa kolmikymppiset urbaanit menestyjät oireilevat vahvasti, ja virtuaalimaailmat alkavat korvata reaalimaailman ihmissuhteita. Nuorten aikuisten sukupolviromaaneiksikin molempia voisi tituleerata. Ekholmilla katse kohdentuu nykyisyydestä tulevaan, kun taas Loisa jäsentää maailmaa menneisyyteen suuntaavan dialogin kautta. Näin tässä myös jotain yhteistä ihailemani taiteilija Hanneriina Moisseisen lehmäaiheisten teosten kanssa, joissa pyritään rekonstruoimaan evakkouden muistoja sen vähän todisteaineiston kautta, jota meillä de facto on. Romaanin Salomella ei tosiaankaan ole mummonsa runsaista peruista montaakaan konkreettista muistoesinettä Karjalasta, vaikka mummo on taatusti hamstrannut leipäpussien sulkijoitakin. Kuolleen mummon asunnon tyhjennys on vahva episodi, jossa sukupolvien jännitteinen suhde tulee lihaksi.

eila-kivikkahoRomaani herätti minussa vahvoja tunteita erityisesti lapsen hylkäämisen kysymykseen liittyen. Ilmiötä nimeltä ”teiniäitiys” ei todellakaan ole ollut olemassa 40-luvulla, vaan yksinäisiä lapsia synnyttäneet tytöt kuuluivat jonkinlaiseen paariakastiin. Harva heistä pystyi pitämään lastaan jo pelkästään taloudellisista syistä. Junasynnytysepisodin aikana itkin vuolaasti. Kirja toimi erinomaisena tunteiden puhdistajana. Tämän lisäksi Loisa muistutti minua karjalaisesta naisrunoilijasta, jonka tuotantoon en ole tutustunut – Eila Kivikk’ahosta. Täyteläinen reissu, joka taas kirvoitti epämääräisen rajantakaisen kaipuun kieliä.

 

Sortavalan Kärppä, päivää

rk_106_a04Joihinkin dekkarihahmoihin vain ihastuu, usein ulkokirjallisista syistä. Eilen illalla kohtasin Viktor Kärpän, helsinkiläisen yksityisetsivän, joka pelaa sököä moneen pussiin. Kärppä asuu Kalliossa ja saa toimeksiantoja entisiltä lapsuuden- ja nuoruudenkavereiltaan, joiden jauhot eivät aina ole oikeassa pussissa. Kärppä on paluumuuttaja ja neuvostokasvatti, joka ei täysin tunnista kotiaan tässä maailmassa. Hänellä on huollettava äiti Sortavalassa ja uraa tekevä insinööriveli Moskovassa. Miehen ylirajainen elämä ei ole yksinkertaista, eivätkä naisetkaan yleensä pysy mukana vauhdikkaassa kyydissä.

Tämän siis opin Matti Rönkän dekkarista Tappajan näköinen mies (Gummerus, 2002). Dekkarisarjasta olin kuullut huhuja juuri karjalaiskytköksen vuoksi, ja se kiinnosti ehkä enemmän kuin rikokset. Koska olen opiskellut virtuaalisesti Sortavalan kaupungin historiaa viime kuukaudet, Kärpän kotiinpaluun tunnelmat ihastuttivat erityisesti. Paikannimet kuten Vakkosalmi ja Riekkalansaari kuulostivat jo melkein tutuilta. Mitään leppoisia kotilomia ei ole tiedossa miehelle, joka miltei nukkuu äitinsä talossa Kalashnikov kainalossa. Rönkä kertoo kipeällä tavalla Karjalan tasavallan postsosialistisesta arjesta, josta Viktor Kärpän ikätoverien on ollut vaikea selviytyä ilman sotkeutumista rikollisuuteen tai prostituutioon. Suomen-vuosien aikana aktiivisten hustlereiden kasvot ovat katukuvassa vaihtuneet nuorempiin, mutta toimenkuva pysyy ja paranee. Teoksen Sortavala ei ole idyllinen, runollinen laulujen kaupunki, vaan paikka, jossa asukkaiden kaikki energia kuluu selviytymiseen.

Dekkarisarjan avausosan varsinainen päätapahtuma ei kuitenkaan liity Karjalaan, vaan virolaistaustaisen Sirje Larssonin katoamiseen. Toimeksiannon Sirjen etsimiseen Viktorille antaa tämän aviomies, eksentrinen bibliofiili ja antikvariaatin pitäjä, joka on erikoistunut sotahistoriaan ja heimoaatteeseen. Virolaisen nuoren naisen pokaaminen toiselle kierrokselle oli ilmeisesti ollut Aarne Larssonin heimofantasioiden huipentuma. Sirje kuitenkin on pahamaineisen rikollisen, Jaak Lillepuun sisko – asia, jonka hän haluaa jäädä unohduksiin. Suomessa Sirje on elänyt hiljaista ylläpidetyn vaimon elämää ilman urahaaveita. Naisen ainoat sosiaaliset kontaktit ovat olleet työväenopiston taidekursseihin. Pariskunnan yhteiselo kuulostaa kovin ahdistavalta.

Juonessa on sopivasti yllätyksiä, joten lukijan kiinnostus taatusti säilyy aivan loppusivuun saakka. Aseellisia välikohtauksia on runsaasti. Viktor Kärpän machoidentiteetti on selkeästi olemassa, mutta häilyvä. Orastavassa suhteessaan ekohippi-Marjan kanssa hän selkeästi haluaa olla toiminnan mies, verrattuna Kallion opiskelijabileiden besserwissereihin. Esittääkseen venäläistä machoa hän kuitenkin joutuu usein vetämään vodkaa hampaat irvessä. Miehen armeija- ja urheilijamuistot tuovat persoonaan uskottavuutta ja särmää. Rajankäynnin teema heijastuu myös parisuhteeseen, sillä Marjan ei ole helppoa käsittää kahden maan elintasokuilua. Paljon romaanin problematiikasta tiivistyy tähän toteamukseen:

”Mua kuule naurattaa, kun mä luen, että maailman jyrkin elintasokuilu on Meksikon ja Kalifornian rajalla. Paskan marjat ja mansikat, se suurin rotko on tossa Värtsilässä, kun ajat Ruskealan puolelle. Siinä alkaa kerjuu, saasta, kaikki perkeleen likainen resu ja tuberkkeli. Amputoidut sotainvalidit myyvät torilla käyttämättömiä vasemman jalan kenkiä. Ja tämä kaikki on totta, ja tämän totuuden hiljaisessa hyväksymisessä sinä ja kaikki rikkaat suomalaiset olette ihan yhtä suuria rosvoja kuin minä.”

Jään siis odottamaan innolla Sortavalan salaisuuksien lisäpaljastuksia myöhemmissä jaksoissa. Sarjaa on yhteensä kahdeksan teosta, ja Rönkä on osannut myös päättää sarjansa tyylikkäästi.

Laatokan legendaariset kaaleet

CalebSortavalalaissyntyisen Armas Lindin omaelämäkerrallinen romaani Caleb – romanipojan evakkotaipale (Like ja Rauhanpuolustajat, 2010) ei ole kevyttä luettavaa, varsinkaan taipaleen nykyisen Suomen-puolisella osiolla. Samalla tavalla kuin viime aikoina uskonnollisten yhteisöjen vankeudesta selviytyjät ovat kirjoittaneet sorron ja seksuaalisen hyväksikäytön kokemuksistaan, myös Lindillä on tarjottavana monta surullista juonentynkää, joista aikuisten sodassa yksin jääneiden naisihmisten nuoreen poikaan osoittama terrori oli paksuinta, ottaen myös huomioon, että poika tuli kulttuurissa, jossa kaikki vastakkaisen sukupuolen läsnäollessa riisuutuminen ja intiimiasioista puhuminen oli ehdoton tabu. Komean kasvavan tumman pojan ruumiin erotisointi ja esineellistäminen tuntui tutun puistattavalta  myös postkoloniaalin kritiikin näkökulmasta. Eristäytyneiden yhteisöiden ja laitoksissa eläneiden sorron narratiivit koskettavat ja ahdistavat, mutta nyt itsekkäistä syistä keskityn teoksen muuhun historialliseen arvoon, joka tuntuu ainutlaatuiselta.

Teos kertoo Karjalan alueen romaneista, joiden keskittymiä oli 1900-luvun alkupuolella erityisesti Sortavalassa ja Viipurissa. Sortavalassa oli tunnettu mustalaisleiri, joka oli 30-luvulla maan suurin romanikeskittymä. Tavallaan nuorella Armaksella oli yhteisönsä suoja hänen nuoren yksinhuoltajaäitinsä voimien loppuessa, mutta turva ei ollut aukoton. Myös paikkakunnan edistyksellisessä opettajaseminaarissa mustalaisia hyväksyttiin ja ruokittiin, mutta ns. ”hyväntekijöiden” joukkoon mahtui käärmeitä, joille tärkeintä oli saada kaalee pois kaaleen tavoista.

Lindin kertomus keskittyy lapsen ja teini-ikäisen pojan odysseiaan matkalla leiristä kohti lastenkoteja, mielivaltaista sijoitusta, huutolaisuutta ja vaivaistaloa. Jos Karjalan puolella romanien asemaan vielä löytyi sympatiaa, Pohjois-Pohjanmaalla tilanne oli karu. Hienoin teoksen episodi liittyy nuoren Calebin retkeen Valamon luostariin hyväntekijänsä opettajaseminaarin keittäjä-Siirin kanssa, joka sinetöi miehen kuulumisen rajantakaiseen maisemaan. Ortodoksisuuden lempeys ja munkkien avarakatseisuus koskettavat. Lind panottaa myös luonnon ja perinnemaiseman merkitystä rääkätyn ihmismielen korjaajana ja varaventtiilinä. Pientä kerjäläispoikaa välillä parhaiten kuuntelee reumaattinen mänty, ja Laatokan aallot kuiskuttavat: ”en minä mieltäsi pahoittaa tahdo”. Menneisyyden haamujen kanssa tilinteko ja anteeksianto onkin mahdollista vain harvinaisten inhimillisen lämmön ja luontoelämysten osoitusten kautta. Teoksessa on lyyristä evakkonostalgiaa aivan yhtä paljon kuin valtaväestön evakoilla, vaikka Suomen puolella romanit kuuluivatkin evakkojen pohjasakkaan.

Ruotsissa nykyisin asuvan Lindin narratiivi on sävyltään kriitiisempi ja angloamerikkalaisen analyyttisempi kuin monet muut romanitarinat samalta aikakaudelta. Sosiaalisesti konstruoidun ”rodun” ja rasismin käsitteet ovat hänellä normikauraa, kun vastaava käsitteellistäminen on Suomessa asuvien romanien teksteissä vasta nupullaan. Lind kritisoi myös aikansa ”suur-Suomen syyhyä” ja sen aiheuttamaa tuhoa ihmisten mielissä ja asenneilmapiirissä. ”Karjala takaisin”-porukkaan hän ei kuulu, vaikka henkilökohtainen koti-ikävä jyllää. Poikien saksalaismiehityksen aikaiset kolttoset ja kaupanteko muistuttavat läheisesti tänne aiemmin arvioimani Paavo Rintalan sotanarratiiveja. Tämä teos ja Rintalan vastaavasti evakkonäkökulmasta kirjoitettu Pojat muodostavat dynaamisen vuoropuhelun keskenään.

Teos tuntui kauttaaltaan kotoisalta, haikealta mutta samalta puhdistavalta. Lind on aikuisuudessaan onnistunut säilyttämään kirkkaiden ja toivoa antavien muistojen aarrearkun, mitä ilman hän olisi luultavasti hajonnut psyykkisesti. Teos saikin pohtimaan aarrearkun ideaa taideterapian ja luovan kirjoittamisen opetuksen kannalta.