Kolmannen linjan kattotasanteella

Teos: Piritta Porthan: Meitä oli kaksi (Minerva, 2020)

Äänikirjan lukija: Tuija Kosonen

Viime viikolla löysin sattumalta tuoreen esikoisromaanin, jossa päähenkilön, nuorehkon äidin mielenterveys rakoili (Elina Jokinen), ja sama tematiikka jatkuu nyt Piritta Porthanin esikoisessa. Jokisen romaanin tapahtumapaikat olivat syvällä maakunnissa, kun taas Porthanin teoksessa eletään Helsingissä ja reissataan reippaasti ympäri Eurooppaa. Mutta molemmissa teoksissa on ulkoisesti menestynyt päähenkilö, joka on sisäisesti hajoamispisteessä.

Romaanissa nuori Iiris on kadottanut kaksossiskonsa Hertan Ruisrockissa kesänä ennen opiskelujen alkua Sibelius-Akatemiassa. Herttaa on etsitty perusteellisesti, ruumista ei ole löytynyt, mutta muutaman vuoden päästä tyhjä uurna haudataan Hietaniemen hautausmaalle. Tragedian vuoksi Iiriksen vanhemmat muuttavat pysyvästi Rhodokselle, ja Iiris ripustautuu ensimmäiseen poikaystäväänsä, jonka kanssa saa lapsen jo opintojen alkuvaiheessa.

Iiris ei saa vakavaan masennukseensa apua virallisia kanavia pitkin, mutta hän löytää keinon päästä elämässään eteenpäin sairaudesta huolimatta. Identtisenä kaksosena sisaren menetys muokkaa hänen persoonaansa radikaalisti, ja tämä vaikuttaa myös ihmissuhteisiin. Hänen arkiminänsä on sovinnainen, arkirutiineja arvostava. Perheessä hänen vastuullaan on ekologisen pyykkietikan ja pesupallojen hankinta. Mutta tämä elämä ei riitä hänelle, vaan hän kaipaa suurempaa huomiota kuin mikä on hänelle arkiroolissaan mahdollista.

Arjessaan Iiris opettaa musiikkia yläkoulussa, ja ottaa kasvatustehtävänsä vakavasti. Hän on myös perheensä ensisijainen elättäjä, sillä it-alalla toimiva aviomies Kristian on omistautunut oman, tulevan applikaationsa kehittämiseen. Mies siis kieltäytyy palkkatyöstä, ja elää satunnaisilla keikkatuloilla. Iiris vertaa perheen valta-asetelmaa lapsuutensa kotiin, jossa isä oli maailmaa kiertävä jazzmuusikko. Perheiden tilanteessa on paljon yhteistä, vaikka jopa Iiriksen isä pyrki olemaan kotona edes juhlapyhinä. Kristian taas pakenee joogaan niinä harvinaisina hetkinä, kun yhteistä kotiarkea on. Hän myös potee ristiriitaista ilmastoahdistusta, ja pyrkii rajoittamaan vaimonsa ja tyttärensä ruokavaliota silloinkin, kun ei ole kotona.

Romaanin varjonarratiivi liittyy ekologiseen yhteisöön, Tarotin tähtiin, jossa on luovuttu yksityisomaisuudesta ja länsimaisista mukavuuksista. Tämä kertomus oli sen verran yliampuva, että kaikessa karmeudessaan se toi romaaniin myös humoristisen näkökulman. Toisaalta se vahvisti stereotypiaa, jonka mukaan yhteisöasumisessa on aina seksuaalisen kokeilun aspekti.

Minua tämä teos valaisi persoonallisuushäiriöiden mahdollisista syntytekijöistä, vaikka Porthan ei sorru liian psykologisoivaan kielenkäyttöön. Tulkinnat kaksostyttöjen mielentiloista jäävät pitkälti lukijan vastuulle. Sosiaalisen median rooli huomiohakuisen käyttäytymisen eskaloijana on yksi keskeinen teema.

Rakenteellisesti teos on rönsyilevä, ja koin joidenkin juonenkäänteiden olevan turhia. Iiriksen taiteilijaminän seikkailuissa oli myös koomisia kliseitä, kuten 27-kuolemankultin palvonta ja Instagram-kuvien ottaminen Pariisissa Jim Morrisonin haudalla. Toisaalta juuri tällaisia tempauksia tehdään somessa katsojaluvun lisäämiseksi, sillä moni seuraaja ei halua tietää Pariisista muuta kuin popkulttuurin pinttyneimmät kliseet.

Romaanissa on paljon YA-kirjallisuuden elementtejä, mutta se voi myös kiinnostaa psykologisten trillereiden ystäviä. Siskon katoamisen tarina ei tässä saavuta äärimmäisen kauhun aspektia, mutta Iiriksen sisäisessä maailmassa riittäisi ihmeteltävää useampaankin romaaniin.

Pyrin tässä arviossa olla tekemättä liikoja juonipaljastuksia, sillä romaanin vahvuus piilee sen yllätyksellisyydessä. Heikkoutena pidin popkulttuurin ja somekulttuurin ilmiöiden liiallista läsnäoloa, mutta tämä johtuu omista tämänhetkisistä mieltymyksistäni. Olen lukenut liian monia teoksia, joissa päähenkilö rakentaa vaihtoehtoista minuutta Instagramin ja blogimaailman kautta. Ehkä tässä silti poikettiin tavallisimmasta tarinasta siinä, ettei päähenkilö leimallisesti pyrkinyt rikastumaan toiminnallaan, vaan pääsemään ikoniseksi julkkikseksi keinolla millä hyvänsä.

Jos lukija ei kuulu alle kolmikymppisten kohderyhmään, teos voi silti kiinnostaa muun muassa laajemman maailmantuskan teeman vuoksi. Teos tarjoaa siis pohdittavaa monenlaisille yleisöille, ja helsinkiläisen arjen kuvauksenakin se on osuva.

HELMET-haasteessa hyppään nyt kohtaan 9: ”Kirjailijan etu-ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella”.

Sulamisvesissä vastavirtaan uimisesta

Teos: Hanna Ryti: Rakkaudettomuus (Siltala, 2019)

Äänikirjan lukija: Outi Vuoriranta

Koitan nyt tapojeni mukaan spurtata Helmet-lukuhaasteen suhteen tammikuun eka päivät, sitten unohtaa haasteen ja palata siihen loppusyksystä, kun luettuja kirjoja on muutenkin kertynyt ilman strategista valintaa.

Tässä romaanissa on kolme sisarusta ja vakavasti sairastunut äiti, joka on kohdellut lapsiaan epäreilusti ja ollut väkivaltainen ainakin esikoistaan Liljaa kohtaan. Keskimmäinen tytär Orvokki on kohtuumenestynyt toimittaja, joka pitää semikiinnostavaa blogia ja haaveilee suuremmasta menestyksestä. Lilja on taas epäkiinnostava kuvataiteilija, jonka tulot jäävät kolmannekseen nuoremmasta siskostaan. Sisarkateus on kitkerää, sillä eihän Lilja-raukka kelpaa edes Orvokin naistenlehden juttuihin. Hän käy terapiassa puimassa kylmää äitisuhdettaan, ja opettelee rajojen vetämistä lapsellisena pitämien värikynäharjoitusten kautta. Kuopus Ruusu on balettitanssija Pariisissa, joka ei ole koskaan esitellyt elämänkumppaniaan äidille.

Liljaa ja Orvokkia yhdistää kiinnostus ilmastonmuutokseen, mutta he käsittelevät teemaa kahdesta eri luokkapositiosta. Orvokin maailmantuska on enemmän blogin markkinointikikka kuin aitoa välittämistä ympäristöstä. Vaikka hän inhoaa ruoanlaittoa, hänen on perustettava vegaaniruokablogi, jotta kävijämäärät kasvaisivat. Lilja taas tekee kantaaottavaa taidetta jäätiköiden yksinäisyydestä, ja onnistuu tauluillaan kiinnittämään ekofilosofi Mihkelin huomion – miehen, johon naimisissa oleva Orvokki on salaa rakastunut.

Pelkkä veganismi ei toki riitä Mihkelin sydämen valloittamiseksi, vaan Orvokin on ryhdyttävä lähialueruokaa suosivaksi fennovegaaniksi. Orvokin mies Tero ei ole liekeissä vaimonsa elämäntapamuutoksesta, vaan jatkaa ruoan kantamista kotiin muovikasseissa valintaansa anteeksi pyytämättä.

Pidin sisarusten henkilöhahmoista ja ilmastoon liittyvistä pohdinnoista, mutta paikoitellen koin kirjailijan tyylin hieman liikaa alleviivaavaksi – tosin se lienee kuvastaa neuroottista aikaamme ja tietyn tyyppistä moraalisäteilyä. Äidin saattohoidon kuvaus oli koskettavaa, vaikka varsinkin Liljalla oli harvinaisen nihkeä äitisuhde. Yksi teoksen keskeinen kysymys liittyikin anteeksiantoon, ja nöyrtymiseen kuoleman porteilla siinä vaiheessa, kun päiviä on jäljellä vain muutamia.

Ekologisen elämäntavan paradokseista Rydillä on eniten sanottavaa, ja varsinkin Orvokin ehdottomuus osoittautui koomisena. Huumori pelasti tämän muuten maailmantuskaa pursuavan teoksen, jossa huolestuneisuus on päällimmäinen tunnetila.

Tämä teos sopii HELMET-haasteessa kohtaan 35: ”Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa.”

Sohvaperunan tunnustukset

beth thomas carry youHankin Beth Thomasin romaanin Carry You (2014) kahdella punnalla Birminghamin Tescosta. Tescossa oli myynnissä vain ehkä 20 eri romaania, joista kallein oli 5 puntaa. Thomasin tänä vuonna ilmestyneen teoksen halpa hinta arvelutti, mutta sen teemat, äidin kuolema ja sen sureminen, masennus ja siitä parantuminen kiinnostivat. Kyseessä siis on hyvin klassinen chicklit-pläjäys, joka ei yritäkään tavoitella muuta titteliä. Kirjan kannessa suositeltiin teosta erityisesti Marian Keyesin ja JoJo Moyesin faneille. Keyesistä en pidä ja Moyesia en ole lukenut, mutta vaikuttaa astetta omaperäisemmältä.

Teoksen päähenkilö Daisy on toiminut kolme vuotta syöpäsairaan äitinsä ja tämän miesystävän omaishoitajana. Heidän kuoltua Daisyn elämä suistuu raiteiltaan: hän ei enää saa lähdettyä ulos, vaan keskittää energiansa Hugh Grant-elokuvien pakkotoistoon ja Jaffa-keksien tuhoamiseen. Daisyn ystävät ovat naisesta kovasti huolissaan eivätkä anna periksi, vaan yrittävät keksiä keinoja hänen piristämisekseen. Hänen paras ystävänsä Abby on varsinainen päällepäsmäri, joka eräänä päivänä ilmoittaa, että kuukauden päästä Daisyn tulee kävellä Moonwalk-niminen naisten maratoni hänen seurassaan. Daisy on ehdotuksesta kauhuissaan, mutta alistuu voimakastahtoisen ystävänsä tahtoon pitkin hampain.

Daisy on pitkäaikaistyötön ja pian koditon vetelehtijä, joka päätyy asumaan Abbyn vierashuoneeseen. Äidin miesystävä on tehnyt hänet perinnöttömäksi, joten haaveet asunnon ostamisesta äidin perintörahoilla saavat jäädä sikseen. Abby puhuu hänelle baarineidin paikan paikallisesta pubista, mutta sillä palkalla ei edes makseta yksiön vuokraa Lontoon esikaupungista. Mitään glamoröösiä shoppailua tai miehenmetsästystä Thomas ei tarjoa, vaan rehellistä, arkista analyysia perhe- ja ystävyyssuhteista. Asunnosta ulos päästyään Daisylla on pientä sutinaa kahden miehen kanssa, joista molemmat tarjoavat hänelle ilmaista lenkkiseuraa, mutta niin masentunut Daisy edelleen on, ettei lihallinen tuttavuus kiinnosta. Thomas tuntee masennuksen kuin omat taskunsa ja kirjoittaa siitä välillä humoristisestikin. Ehkä teos voisi toimia vertaistukena muille kotiinsa linnottautujille. Kaikilla ei ole uskollisia tsemppaajia hakemassa ulos lenkille, joten tsemppaaja voisi joskus löytyä vaikka kirjan muodossa.

Oikeastaan romaanissa olisi ainesta vaikka mihin. Mielestäni kirjailijalla on tervehenkinen, jalat maassa-asenne ja melkein liiaksi kehittynyt empatian kyky. Suurena ongelmana on kieli ja täydellinen poliittinen naiivius- jopa Bridget Jonesin seikkailuissa ja Himoshoppaaja-sarjassa on enemmän yhteiskunnallista analyysia.  Vaikka luin teoksen loppuun saakka, välillä hiuksia repien, syytin itseäni ajan haaskaamisesta. Tuli olo, että tässä on menty, mistä aita oli matalin. Nuorten masennus kun on iso yhteiskuntapoliittinen ongelma ja masentuneilla nuorilla itsellään usein on paljon nyansoidumpia  ja kärkevämpiä kannanottoja tilastaan kuin tämän romaaniin päähenkilöllä.

Isoin kielellinen ongelma liittyy runsaaseen sosiaalisen median raportointiin. Daisyn ja ystävien fb-keskustelut olivat tyhjäpäisiä ja täysin turhia juonen kuljettamisen kannalta. Netti toimii tässä kaveripiirissä eritoten sosiaalisen kontrollin välineenä: jos Daisy ei vastaa Abbylle välittömästi, ystävä tulee linjoja pitkin aggressiivisena ja lopulta päätyy naisen ovelle. Olenko sitten ihan vanhanaikainen kalkkis, kun en tajua Facebook-päivitysten käyttöä kaunokirjallisuudessa? Onko juna jättänyt?

Teoksen pääteema, valmistautuminen kävelymaratoniin ja ison haaveen toteuttaminen, oli syy, miksi turhautumisesta huolimatta kahlasin tämän verbaalisen superähkyn läpi. Tässä oli paljon positivista, voimaannuttavaa kamaa puettuna vähemmän tyylikkääseen lenkkiasuun. Teos ei ollut huonoin lukemani chicklit-kirja, mutta ei luultavasti jää mielen sopukoihin uusien kysymysten muodossa. Lohtukirjallisuutta silti tarvitaan. Suosittelen teosta niille, joille lenkille lähtemättömyys on todellinen ongelma elämässä.

PS: Jostain syystä pidin kansikuvasta paljon, vaikka siinäkään ei ole mitään ihmeellistä.

Anja S. ja litteräärin viidakon lait

Anja Snellmanin uusin teos Ivana B. (Siltala, 2012) on omanlaisensa testamentti tuleville kirjoittajasukupolville. Se on jonkinlainen antiteesi aiemmille ”Haluatko kirjailijaksi?”-puheenvuoroille, siinä nimenomaan kerrotaan, miksi ei kannata ruveta kirjailijaksi ja kuinka absurdia ja julmaa on elää kirjailijana kiihtyvän globaaleilla markkinoilla.

Teos on kirjeromaani kahdelle naiselle, keski-ikäistä kertojaa stalkkaavalle nuorelle mediakirjailija Ivana B:lle ja lyhytterapeutti Anna-Maijalle, joka on luvannut pelastaa päähenkilön komplekseistaan ratkaisukeskeisen terapian avulla. Siinä ikääntyvä kirjailija käy läpi nuoruuttaan ja uransa alkuvaiheita verraten sitä tämän päivän kirjallisten komeettojen elämään. Vaikka tyyli on liioittelevan parodinen, siitä taatusti joka lukija tunnistaa kirjallisen kulttuurimme vääjäämättömän kehityksen: enää ei voi myydä romaaneja, joiden lumo perustuu muinaiskreikan tuntemukseen, sillä nykynuorison mielestä ”stoalaisuus on porukka joka kokoontuu Itäkeskuksen Stoassa”. Snellman on tuohtunut ei pelkästään julkisuudenkipeille missikirjailijoille, vaan myös lukevalle yleisölle ja sen odotuksille. Yhteiskuntamme tyhmentyminen on arkipäivää, eikä nykyään kirjailijan ykköstehtävä ole varjella oikeakielisyyttä, vaan dissata muita, provosoida ja tehdä övereitä.

Ivana B. on kymmeniä kertaa päivässä statustaan päivittävä mediatäky, jolle ”lukupiiri on pukupiiri”. Teoksen kertoja on taas nuorena toiminut vapaaehtoisena oikeusaputoimistossa ja tsempannut poikaystävää, joka aloitti lisensiaatintyötä koptilaisista häälauluista.  Nykyään kaunokirjallisuus ei ole enää nörttien ja hippien oma leikkikenttä, vaan sille on ilmaantunut toisenlaisia ääniä, kaupallisesti ahneita brändiuskollisia pintaliitäjiä.

En voi sille mitään, mutta jollain tapaa Ivana B.n hahmosta mieleen tulee Sofi Oksanen, joka ei ole liiemmin repostellut medioissa yksityiselämällään, mutta on luonut itselleen ulkokirjallisen Sofi-brändin hieman tällä kaavalla:

”Jotenkin siitä ei tule edes moraalista krapulaa, kun pumppaa huorahtavaa itseään feministisen kutsuvaa rääväsuuta joka suoltaa Beauvoiria ja Cixouta ja tahtoo Hugh Hefnerin Huhtikuuksi ja Unicefin Hyvän Tahdon lähettilääksi samassa lauseessa.” (159)

Onneksi tosin päähenkilöstä itsestään ei tule automaattisesti mieleen Anja, sillä mielestäni Anjan omassa mediapersoonassa on myös aimo annos Ivana B:tä. Missään nimessä en näe Snellmania eilispäivän unohdettuna hiirulaisena, vaan edelleen julkisuudessa hyvin paistuneena kansikuvatyttönä. Tekstin raivo voi olla osittain itseironista, mikä nostaa teoksen profiilia napanöyhtäisestä vuodatuksesta yleisemmälle tasolle. Luulisin, että kirjan kertoja piikittelee myös Anjalle, joka on pitänyt kolumnia jos missä naistenlehdessä ja vetänyt aamuteeveen talkshow’ta.

Teos tuntuu hätäisesti toimitetulta, siinä on jonkun verran kirjoitusvirheitä, esim. Jane Austenia kutsutaan Austiniksi ja tuo ylläoleva Cixous on kirjoitettu väärin. Pidin tekstin aiheuttamista adrenaliinin kohoamisista ja paikoittaisesta kielellisestä ilotulituksesta, mutta muuten luin teosta enemmän pamflettina kuin romaanina. Väliteos mikä väliteos. Ei tätä varmasti olisi koskaan julkaistu, ellei kirjoittaja itse olisi maan kirjallisten markkinoiden suuri diiva.