Uusia kotimaisia dekkarituttavuuksia

Teokset: Tuija Lehtinen : Viesti menneisyydestä (Crime Time, 2017)

ja Taina Haahti: Strategi (Crime Time, 2019)

Tuija Lehtinen on näemmä sitten viime kohtaamisen breikannut myös dekkarikirjailijana. Tutustun nyt hänen Erja Revosta kertovan dekkarisarjansa toiseen osaan. Erja Repo on vastikään eläköitynyt helsinkiläispoliisi, joka ei ole täysin onnistunut irrottautumaan työroolistaan. Tässä lukemassani teoksessa hän päätyy auttamaan entistä kollegaansa Kallea ystävän katoamistapauksessa.

Kallen ystävä Olli on kaksikkoa iäkkäämpi eläkeläinen, joka on ollut sotalapsena Ruotsissa aivan pienenä. Kun hän saa asianajotoimistolta kirjeen Ruotsin-perinnöstä, hän kokee tarpeelliseksi matkustaa Uppsalan seudulle Lillemor-nimisen ottoäidin hautajaisiin. Matkaseuraksi hän pyytää mukaan Kallea, ja Kalle suostuu lähtemään pelkän vaihtelun vuoksi.

Paluumatkalla Olli katoaa tanssiravintolasta, ja Kallen huoli on valtava. Miehen hyppääminen yli laidan on varsin epätodennäköistä, joten jonkun on täytynyt haluta tuoreelle perijälle pahaa. Peritty summa ei kuitenkaan ole valtava, eikä Kalle havainnut Lillemorin hyväosaisissa sukulaisissa kaunaa tai kostonhimoa. Olisiko Ollilla muita salaisuuksia, jotka voisivat olla mystisen kolkkauksen takana?

Luin kirjaa suht valppaassa moodissa, ja pidin kyllä sotalapsiteemasta, mutta teos tuntui paikoitellen höttöiseltä. Siinä kuvataan päähenkilöiden kokkailua ja muita lifestyle-asioita antaumuksella, joten cozy crime on ilmeisen osuva genrenimeke. Vertaan kirjaa mm. Pirjo Tuomisen dekkarituotantoon, joka myös on selkeästi suunnattu ikäihmisille. Teoksen tempo ei ollut liian hidas minulle, mutta koin aihepiirin piirun verran liian arkiseksi.

Taina Haahden dekkarin salapoliisihahmo on nelikymppinen Mara Nuutinen, freelancer-journalisti, joka on tehnyt aiemmin uraa sijoitusmaailmassa. Ilmiannettuaan entisen työnantajansa korruptiosotkuja Mara on joutunut tinkimään elintasostaan, ja asuu nyt vaatimattomasti Keravalla. Hän myös kuntoutuu edellisen juttukeikkansa aiheuttamista vammoista, mikä merkitsee, että hän on poikkeuksellisen altis fyysiselle vaaralle.

Teoksessa rikosvyyhti aukeaa, kun eräs vanha nainen Kirkkonummelta ottaa yhteyttä Maraan kuin Hannu Karpoon firmasta, joka puijaa eläkeläisiä epäedullisiin sijoituksiin. East European Star on Itä-Euroopan ekologista kehitystä tukeva yritys, jonka eettinen profiili on harvinaisen lipevästi kirjoitettu. Jutun tekemistä ei yhtään helpota se, että firman toimitusjohtaja on äskettäin kuollut epämääräisessä auto-onnettomuudessa Balkanilla.

Verrattuna Lehtisen teokseen Haahden dekkari on seikkaperäisempi ja vähemmän ”cozy”. Toki sympatiapisteitä kerää Maran siskon koira Hans, jota pikkusisko joutuu kouluttamaan, kun omistaja on kykenemätön sopeutumaan koiratalouteen. Pääpaino kirjassa on sijoitusmaailmassa, ja Haahti kirjoittaa siitä niin vetävästi, että jopa minä (talousasioiden tumpelo) pysyin kyydissä hyvin mukana. Sijoitusneuvojan työn eettiset ulottuvuudet alkoivat kiinnostaa, ja tykkäsin myös Slovenian reissun kuvauksesta.

No, molemmissa teoksissa hössötettiin koiranhoidon ympärillä, ja niissä oli ikäihmisiä keskeisessä roolissa. Suuremmalla todennäköisyydellä palaan Mara Nuutisen kuin Erja Revon seikkailuihin, mutta en vielä sulkenut ovea Revollekaan.

HELMET-haasteessa teokset sopivat kohtaan 14: ”Kirja on osa kirjasarjaa”.

Täysillä elämistä hautausmaalla

Teos: Kai Sadinmaa: Kuolleiden kirja: eli kuinka kävelin Suomen suurimman hautausmaan halki ja opin kaiken hautaamisesta, rakkaudenkaipuusta ja puista. (Into, 2019)

Helsingissä olen vieraillut lähinnä Hietaniemen hautausmaalla, enkä ennen tätä viikonloppua tiennyt, kuinka paljon suuria julkkiksia on Hietaniemen sijaan haudattu Malmin hautausmaalle. Muutenkin hautausmaaurheilu on minulla viime aikoina vähentynyt, kun vielä noin kymmenen vuotta sitten tapanani oli hengailla myös sellaisissa kalmistoissa, joissa ei lepää sukulaisia.

Nyt Kai Sadinmaa onnistui herättämään minussa uuden innostuksen kuoleman kulttuurihistoriaan varsinkin kukkien ja puiden tasolla. Voihan varsinkin eteläisen Suomen hautausmailla bongailla varsin eksoottisia puita, joita ei monilla kasva omilla pihamailla. Ymmärtääkseni kovia kokeneella pappi Sadinmaalla oli taannoin duunikin erityisenä hautausmaapappina, joten kirjan kirjoittaminen on sujunut jouhevasti päivätyön ohella. Hänellä voisi myös olla kykyjä kasvitieteilijänä, niin hienosti hän kuvaa mongolianvaahteroita, japaninmagnolioita, serbiankuusia ja tervaleppäkujia.

Pääpaino teoksessa on kuitenkin valittujen henkilöiden elämäntarinoissa, joiden galleria on ilahduttavan monipuolinen. Eniten tiesin etukäteen suurten iskelmätähtien, kuten Laila Kinnusen, Tapio Rautavaaran ja Olavi Virran vaiheista, mutta Sadinmaa on myös kiinnostunut menneiden aikojen kohujulkkiksista kuten Tabe Slioorista ja Monsieur Mossesta. Täysin uutta tietoa sain muun muassa vasemmistolaisista aseistakieltäytyjistä Arndt Pekurisesta ja Aarne Selinheimosta, joiden tarinoihin mahtui tragediaa muillekin jakaa.

Laila Kinnusen traaginen elämä saa teoksessa uusia tulkintoja, kun Sadinmaa käsittelee sitä sotalapsiteeman kautta. Luin äskettäin ruotsinsuomalaisen Anna Takasen hienon muistelmateoksen Sinä olet suruni, joka kertoo Takasen isän vaiheista kahden maan kansalaisena. Yllättävää kyllä, opin sotalasten lähettämisen poliittisista motiiveista enemmän Sadinmaan kertomana, mutta teosten välille syntyi hedelmällinen yhteys.

Sadinmaa tunnetaan tulenkatkuisesta, kiivaasta kirjoitustyylistään, josta itse pidän, mutta ymmärrän myös kriitikkojen näkemyksiä. Tässä teoksessa näkökulma on huomattavasti leppoisampi, ja syvällisemmän filosofinen kuin vaikka hänen kymmenen käskyn teoksessaan (taitaa olla ainoa, jonka olen häneltä aiemmin lukenut kokonaan). Voin hyvin kuvitella, että ulkoilmapainotteinen työ on tehnyt poliittisesti aktiiviselle papille hyvää niin kirjoittajana kuin henkilökohtaisessa elämässä.

Teokseen mahtuu myös nykypäivän kohtaamisia seurakuntalaisten ja seurakunnan työntekijöiden kanssa, mutta painotus teoksessa on kulttuurihistoriassa. Jäin itse asiassa kaipaamaan teoksessa sielunhoidollista aspektia, mutta ymmärrettävistä syistä tämä puoli papin työstä on niin vaitiolovelvollisuuden sitomaa, ettei noista kohtaamisista voi kirjoittaa muistelmia. Itselleni hautausmaa on aina ollut sosiaalinen paikka, jossa usein törmää myös tuttuihin ja sukulaisiin. Hautausmaapapit ovat tervetullut uusi lisä seurakuntatyössä, sillä kohtaamisen kynnys madaltuu huomattavasti, kun siirrytään kirkkoherranvirastosta raittiiseen ilmaan.

Kirja varmasti saa aivan uudet ulottuvuudet, jos sitä käy lukemassa Malmin hautausmaalla livenä. Se on kirjoitettu matkaoppaan tyyliin niin, että lukija voi seurata Sadinmaan askeleita kortteli korttelilta. Samalla se kannustaa myös hautausmaiden omaehtoiseen tutkimiseen muuallakin kuin Malmilla ja Helsingissä. Monikulttuurisuus ja uskontojen kirjo pääsee myös teoksessa hyvin esiin, ja Sadinmaa nostaa aiheellisesti framille myös tulevaisuuden haasteet hautausmaiden suunnittelussa väestön monimuotoistuessa.

Lukukokemus oli jopa meditatiivinen, ja äänikirjan toteutuksessa musiikilliset efektit elävöittävät tekstiä. Sen verran runsaasta tripistä oli kyse, että teos vaati useamman miettimistauon lukujen välillä.

Pohdin tässä teologian opintojen aloittamista avoimessa yliopistossa, ja täytyy myöntää, että Sadinmaan kaltaisten toisinajattelijoiden vuoksi kiinnostukseni ev. lut. kirkkoon ei ole kokonaan lopahtanut. Kuitenkaan hengellistä kotia ei ole vieläkään löytynyt, vaikka yritin jo kerran päätyä diakoniksi. Ehkä oma hengellisyyteni ei sitten kaipaa kotia eikä vahvaa yhteisöä, ja oma roolini voisikin olla niiden parissa, joille seurakuntaan sitoutuminen on ollut tavalla tai toisella hankalaa. Tähän porukkaan kun taitaa kuulua enemmistö jopa kirkkoon kuuluvista.

 

 

Kolmen polven eheytymistarina

TakanenTeos: Anna Takanen: Sinä olet suruni (Gummerus, 2020)

Suomennos: Leena Vallisaari

Äänikirjan lukija: Elsa Saisio

Minulla on ollut tapana lukea kaikki ruotsinsuomalainen käsiin saamani proosa, vaikka omakohtainen kokemukseni tästä naapurimaan kansanosasta on vähäistä. Kuulin Anna Takasen muistelmateoksesta Sinä olet suruni jo ennen sen julkaisemista, ja eniten siinä kiinnosti Takasen teatteritausta, tarinan dramatisointi. Takanen on Ruotsissa monipuolista uraa tehnyt näyttelijä, dramaturgi ja teatterinjohtaja, joka on tuonut sotalapsien kohtalon teatterien lavalle jo ennen tämän teoksen julkaisua.

Takasen isä Timo lähetettiin Kuorevedeltä Ruotsiin sotalapseksi vuonna 1942 4-vuotiaana. Timo tiesi koko lapsuutensa ajan suomalaisista juuristaan, ja äidin ikävä oli valtava. Äiti Saara ja ruotsalainen sijaisäiti Alma olivat kirjeenvaihdossa, ja pojan tilanteesta käytiin puolikielistä neuvottelua vuosikausia tuntemattomien kirjureiden välityksellä. Timon isä Väinö oli kuollut rintamalla, ja äiti perustanut uuden perheen. Nuorempi veli Leevi jäi asumaan Suomeen äidin luo, ja myöhemmin perheeseen syntyi kolme sisarta. Uusperheellisyys ei ollut helppoa Leevillekään, joka kaipasi veljeään yhtä lailla kuin Timo häntä.

Hallannin maaseudulla Timo kasvoi tiukan kristillisessä kodissa, jossa työkasvatus oli spartalaista. Sijaisvanhemmat päästivät hänet vierailuille Kuorevedelle jo lukioikäisenä, ja matkat vahvistivat häntä henkisesti. Armeijan hän kävi Suomessa, Turun suomenruotsalaisessa prikaatissa, koska sotalapsia ei Ruotsissa kutsuttu kutsuntoihin. Miehen yhteys synnyinmaahan vahvistui siinä vaiheessa, kun hän perusti perheen ruotsalaisen Irenen kanssa. Nuori Anna koki välillä sukulointireissut isänmaahan raskaina, koska niillä ei pahemmin puhuttu sodan jättämistä haavoista, käytiin vain patsastelemassa sadoilla maamerkeillä ja ottamassa kuvia itärajalla. Annan oma kiintymys perheeseen ja sukuun on tarinassa huomionarvoista: vielä 25-vuotiaana pian valmistuvana näyttelijänäkin häntä haluttiin mukaan tunkkaiselle asuntovaunukiertueelle itään.

Anna tutustuu Suomeen välillä myös ilman vanhempiaan. Serkun luona Tampereella tehdään tavallisia nuorten asioita, kelataan VHS-kasetteja, kuunnellaan Lionel Richietä ja opitaan kaupungin punaisesta historiasta. Keski-ikäisenä hän havahtuu lisääntymishaaveisiin, ja matkustaa miehensä Stigin kanssa Helsinkiin hedelmöityshoitoihin. Jostain syystä hänelle on tärkeää löytää suomalainen munasolun luovuttaja, ja samalla hän kokee lapsenteon yrittämisen Suomessa taianomaiseksi. Valitettavasti pari herää toiveeseensa liian myöhään, ja klinikan kirjeet lopulta hautautuvat muiden surujen sekaan.

Teoksen aika-akseli on laaja, ja siinä käydään läpi valtava määrä suruja, joista kaikki eivät liity sotalasten asemaan tai jäyhään suomalaiseen tunneilmaisuun. Sukujen naisilla on vaikeita raskauksia, keskenmenoja ja synnytyksessä kuolleita vauvoja, lipastojen laatikoista löytyy käyttämättömiä vauvanvaatteita. Lapsia rakastetaan ja yritetään kasvattaa kunnon kansalaisiksi kaikin voimin, mutta silti Annaa raivostuttaa isänsä puhumattomuus ja tunteiden panttaaminen. Isän sukupolvelle terapiakulttuuri ei ole tyypillinen tunteiden purkukanava liberaalissa Ruotsissakaan, joten Anna kokee käyvänsä terapiassa kahden edestä.

Sukutarinana Sinä olet suruni on runollinen ja ilmava; siinä ei sukelleta useiden polvien taakse sellaisten esi-isien ja – äitien kohtaloihin, joita Takanen ei henkilökohtaisesti tavannut. Tämä on viisas rajaus, koska kolmen polven draamassa on tarpeeksi materiaalia yhteen teokseen.  Teos on helposti avautuva myös äänikirjana, koska se ei vaadi lukijaltaan suuren historiallisen tietomäärän muistamista.

Takanen kävi isänsä kanssa neuvotteluja kirjoittamisensa strategioista ennen tämän kuolemaa. Isä ei aluksi pitänyt lainkaan siitä, että hänen tarinastaan olisi tehty minkäänlaista draamaa tai painettua teosta. Kuitenkin he olivat Leevi-sedän kanssa Helsingin Kansallisteatterissa katsomassa suomenkielistä versiota omasta tarinastaan. Itse koin, että ainakin tämä kirjallinen versio on tehty suurella pieteetillä ja kunnioituksella, eikä siitä ole löydettävissä mitään skandaalinkäryistä tai sukulaisten välejä potentiaalisesti rikkovaa.

Teos koskettanee eniten niitä, joiden suvuissa on ollut sotalapsia, mutta yksin vieraaseen maahan lähetetyn lapsen tarina on myös ajankohtainen, ja avaa sillan näiden päivien pakolaiskeskusteluihin. Äitienpäivän kirjana se varmasti puhuttelee eniten sellaisia äitejä, jotka ovat kokeneet vastaavia menetyksiä ja pitkiä eroja lapsistaan, mutta suosittelen sitä sotalapsien jälkeläisten lisäksi myös sijaisvanhemmille ja lapsettomuudesta kärsiville.

 

Minimalismia maalaisromantikoille

pastoraaliTeos: Aki Ollikainen: Pastoraali (Siltala, 2018), 160 s.

Mistä sain: E-kirjastosta

Aki Ollikaisen kolmas romaani Pastoraali on yhdenpäivänromaani, joka sijoittuu itäsuomalaiseen peräkylään, monille tuttuun mökkimaisemaan. Kylällä ei ole nimeä, mutta monet meistä tunnemme sen ikuisista muikkuverkoista, lampaankasvattajista ja villien lupiinien hehkusta. Nimi viittaa klassiseen maalaukseen ikuisesta pellonlaidasta, iltakellojen soitosta ja pysyvyydestä. Tyylilaji on jämäkkä, kuin luotettavan isäntämiehen kädenpuristus maailmassa, jossa edelleen on varmoja totuuksia.

Romaani kertoo suvusta ja naapureista, jotka itsepintaisesti asuttavat syrjäseutua ja hoitavat karkailevat dementikkonsa kotona. Se sijoittuu nykypäivään, mutta tyylillisesti siinä on menneen maailman kaikuja. Luonto on sen suurin inspiraatio, ja ihmiset, jotka edelleen elävät sen kierrossa. Suurinta draamaa kylässä aiheuttaa havainnot sudesta, jonka pelätään tappavan Aatu-nimisen paimenen kaikki lampaat.  Isoisät ja lapsenlapset käyvät edelleen yhdessä kalalla, ja teinit jaksavat herätä varhain kalaretkeä varten.

Teos on lämminhenkinen, tunnelmallinen ja runollinen. Ollikainen tunnetaan nyansoidusta, minimalistisesta kielestään, ja varsinkin tässä teoksessa viljellään lyhyitä aktiivilauseita. Kyseessä on pienoisromaani, jossa kaikkien henkilöiden taustoja ei voida penkoa samalla intensiteetillä. Eniten historiallista huomiota saa Reino-niminen paluumuuttaja, joka on hakenut sotalapsiveljensä Bengtin ruumiin Ruotsista kotikylän multaan haudattavaksi. Jos kirjassa on juonta, se keskittyy tähän episodiin, Reinon uhmakkaaseen lähtöön kylästä 1960-luvulla, muuttumiseen sosiaalipoliittiseksi kliseeksi Ruotsin tehtailla, AA-kerhon jäsenyyteen ja lopulta paluuseen kotikonnuille.

Olen kuitenkin lukenut niin monia tarinoita ruotsinsuomalaisuudesta, ettei Ollikaisen versio tuonut aiheesta mitään uutta kerrottavaa. Se, että kirjassa ei ole merkittävää juonta, ei sinänsä ole ongelma. Olen lukenut vastaavia ”hengailuteoksia” monia, ja usein niissä ilahduttaa vinksahtanut ilmapiiri. Tässä kirjassa hurjinta, mitä tapahtuu on hampunpoltto kesäyössä, mutta sekin jää vähäeleiseksi taustahälyksi. Tunnelma ei ole minun makuuni tarpeeksi vinksahtanut, että haluaisin jäädä tähän maisemaan huokailemaan. Odotin kirjalta enemmän maagista realismia, tai vaikka folkloristista piristeruisketta, mutta sitäkin tarjoiltiin nuivasti.

Olen varma, että teos tulee ilahduttamaan monia maalle kaipaajia ja henkisesti maalaisia, ja että monille tämä tiivis kuvaelma on valtava aistielämys jo pelkän luonnon läsnäolon vuoksi. Jotkut löytävät siitä paloja kadotetusta nuoruudestaan, kelamankan kumun, Danny-Shown, John Waynen, Jayne Mansfieldin ja Malmsteenin. Sukupolvien eri kerrokset kohtaavat, emmekä tiedä, mitä paheksumme enemmän, höökipulverin vaiko kannabisin käyttöä. Suurinta huolenpitoa edustaa valkoinen Mieto Hellä-shampoopullo rantasaunan lauteilla.

Luin kirjan sujuvasti, nyökkäilin monille nostalgisille havainnoille, mutta jäin odottamaan valaistumista teoksen sanomasta. Sitä ei tullut, vaan mieleeni jäi vain kooste kauniita kuvia. Ollikainen on niin taitava kielenkäyttäjä, että hän pystyy hurmaamaan lukijan jopa kulahtaneilla kliseillä, mutta minä valitettavasti jäin tällä kertaa taikapiirin ulkopuolelle. Tai olen jo kolunnut nuo maisemat mielessäni niin monia kertoja, etten onnistunut haltioitumaan tästä taiteellisesta versiosta Rintamäkeläisistä. Savolaisista Rintamäkeläisistä. Annamunkaikkikestää.

Ripaus paikallista murretta ja savolaista perinnekuvastoa olisi ehkä auttanut taian palautukseen. Maalaus olisi kaivannut muutaman kerroksen lisää, ja perspektiiviin lisää syvyyttä. Tiivis muoto ei ollut ongelma, vaan hailakkaat ihmishahmot ja tapahtumien tavanomaisuus.

Teos on kuitenkin sen verran taiteellinen ja suomalaiskansallinen, etten yhtään ihmettelisi, jos se olisi tänä vuonna Finlandia-ehdokkaana. Sillä tämän tyyppistä kuivahkoa laatuproosaa lopulta julkaistaan aika vähän.

 

Riäväkylän likat Sörkan kulmilla

sisaruksetPirkko Saision esikoisteos Elämänmeno on ensimmäisiä tv-sarjoja, joista muistan välähdyksiä lapsuudestani. ”Kaik on mänt, koko elämä” oli siitä napattu lentävä lause, joka kiersi perheessäni. Elämänmenokin on maannut hyllyssäni vuosikausia lukemattomana. Olen lähinnä perehtynyt Saision myöhempiin omaelämäkerrallisiin teksteihin, jotka toimivat takavuosina suurina inspiraation lähteinä.

Sisarukset (Kirjayhtymä, 1976) on Saision toinen romaani, joka ei saanut yhtä suurta suosiota kuin Elämänmeno. Veikkaisin, että Elämänmenossa karjalainen potku oli se kansaa ihastuttava lisäarvo. Sisaruksissa tapaamme Tampereelta Helsinkiin muuttaneen kolmikon Vilhon, Kertun ja Hiljan toisen maailmansodan aattona. Tai oikeastaan he ovat sisarpuolia, mutta ovat kasvaneet yhdessä. Kaikki ovat punaisten jälkeläisiä vaatimattomasta työläistaustasta, mutta 30-luvulle tultaessa politiikasta tulee vedenjakaja.

Tarina alkaa Hiljan isän kuolemasta ja hiljaisista hautajaisista. Haudattuaan isänsä Hilja päättää lähteä sisarustensa perään Helsinkiin. Hänellä ei ole enää syytä jatkaa Branderin leipomon apulaisena Tampereella, kun isän uusi rakastettu on tyhjentänyt asunnon. Vilhon perheen ahtaissa oloissa Sörnäisten kupeessa asuu myös Kerttu-sisko. Sisarukset jakavat keittiön laverin, ja Hilja joutuu todistamaan siskonsa paheellisia yöjuoksuja. Sisko viettää iltojaan kommunistien kokouksissa ja tapailee piirin vanhempaa johtohahmoa Olavia, joka on naimisissa. Vilhon ja Elman liittokin rakoilee vaimon kasvavan helluntailaisen hurmion vuoksi.

Pelkkänä työläisarjen kuvauksena teos olisi kieltämättä nuhjuinen, mutta sen hahmot eivät ole pelkkiä työläisiä, vaan myös täysvaltaisia poliittisia subjekteja, kansalaisia. Olavi on käynyt todistamassa Espanjan sisällissodan kauhut vapaaehtoisena partisaanina, ja tuo työläiskotiin ensi käden tietoa fasismin (”vaskismin”) voittokulusta Euroopassa. Kerttu pohtii päivittäin, mikä on hänen oma panoksensa kommunistiselle liikkeelle, sillä häntä syytetään reittä pitkin matkustamisesta. Talvisodan alkaessa peli on selvä: avoimesti kommunistisia sympatioita osoittavien rauhanaktivistien päivät vapaudessa ovat luetut.

Teos muuttuu perhedraamasta sotaromaaniksi, jossa fokus on kotirintaman oloissa. Punaisten lapsille lotta-aate on vieras, mutta Lindströmin pesulassa lottiin liittymiseen kannustetaan. Hilja ja Kerttu joutuvat työpaikallaan selvään paitsioon: Kerttu poliittisesta vakaumuksestaan ja Hilja siksi, että on kommunistin sisko. Hilja joutuu myös usein suureen vastuuseen veljensä lapsista, kuten kuljettamaan näitä maalle sukulaisiin evakkoon. Lopulta lapset lähetetään Ruotsiin sotalapsiksi, mutta heidän äitinsä päätyy hakemaan lapset takaisin henkilökohtaisesti, sillä huhut rajan pikaisesta sulkeutumisesta kiirivät. Pelko lasten lopullisesta menetyksestä länsimaailmaan rajan taa on konkreettinen. Lisäksi tässä pohditaan sopeutumista mahdollisiin sosialistisiin oloihin, kaalikeiton hajuun ja kolhoosielämään.

Teosta voi lukea monella tasolla. Ahtaiden olojen ja ruokapulan kuvauksena teos ei ehkä säväytä. Itse sain uutta tietoa kommunistien hankalasta asemasta sodan aikana ”ryssän kätyreinä”. Vankilaolojen kuvaus oli tässä vain lyhyt episodi; lisää sota-ajan poliittisista vankeuksista voi lukea esimerkiksi Elvi Sinervolta. Kertun vankilatoverista Sennistä tulikin etäisesti Elvi Sinervon hahmo mieleen.

Arkielämän erikoisin twisti liittyi tässä seksuaalisuuteen ja seurusteluun. Pariskuntien salatapaamiset kerrostalojen pesuhuoneissa jäivät mieleen – monille tämä on ollut ainoa mahdollisuus tavata vastakkaista sukupuolta. Sisarukset Kerttu ja Hilja ovat seurustelukuvioissaan varsin erityylisiä. Varautuneemman Hiljan kauhistus helsinkiläisten nuorten viinanhuuruisissa pippaloissa on kouriintuntuvaa. Naisten juominen on myös paheksunnan kohteena. Kerttu-sisko ei tosin ole pahasti viinaanmenevä, mutta hänen avoin tupakanpolttonsa sanomalehden ääressä on perheen muista naisista julkean miehekästä.

Teos ei näytä saaneen ylistävää vastaanottoa muilta blogisteilta. Moni nykylukija pitää tällaista realistista työväenluokan kuvausta aikansa eläneenä. On kuitenkin ilahduttavaa, että teosta luetaan edelleen. Saision kirjoitustyyli on muuttunut rajusti sitten 1970-luvun, samoin koko taiteellinen visio. Uskollisuus työväenluokkaa kohtaan pysyy, mutta dynaaminen taiteilija on löytänyt uusia keinoja kertoa työtä tekevän kansan ja myös työelämästä ulkoistettujen tilanteesta globaalissa taloudessa. Valitettavasti en ole ehtinyt seurata Tehdas-sarjaa kuin parin jakson ajan, mutta siitä vähästä näkemästäni pidin paljon. Tästäkin romaanista pidin, jopa Tampereen murteesta, joka ei laimentunut lainkaan sisarusten Helsinkiin muuton jälkeen. Oikeastaan koin teosta lukiessani olevani enemmän Tammelan torin reunalla kuin Sörkan kulmilla.