Savon aatelisten henkisestä perimästä

CollianderOlen pohtinut viime aikoina hengellisyyden asemaa kaunokirjallisuudessa, ja käytyäni läpi muistini lokeroita uskallan väittää, että ainoa proosakirjailija, jolta olen ammentanut jotain hengellisesti, on Tito Colliander (1904-1989). Colliander on kirjoittanut ortodoksisesta uskosta sekä romaaneissaan että esseekokoelmissaan, ja muistaakseni hienoin häneltä lukemani teos oli romaani Ristisaatto (1937). Läheskään kaikkia Collianderin teoksia ei ole suomennettu, mutta suururakan suomennoksissa on tehnyt 1960-80-luvuilla Kyllikki Härkäpää.

Romaani Heinäkuun viides päivä (WSOY, 1944, suom. Helka Varho) on harvoja Collianderin teoksia, jotka suomennettiin pian julkaisun jälkeen – ehkä siksi, että sille uskottiin löytyvän paljon suomenkielisiä lukijoita, sijoittuuhan se Savoon ja sivuaa myös tavallisen kansan historiallista muistia. Kirjan julkaisun kontekstikin on kiinnostava: sotaa käyvässä maassa kirjoitettiin romaaneja aiemmista sodista, joiden kautta ehkä toivottiin maanpuolustushengen vahvistuvan tai lukijoiden pystyvän etäännyttämään itsensä käynnissä olevan sodan kauhuista.

Teoksen päähenkilö on nuori kapteeni Joakim Zachris Duncker, joka päätyi 33-vuotiaana Savon prikaatin kapteeniksi sodassa venäläisiä vastaan v. 1808. Duncker kuului ruotsinkieliseen sotilassäätyyn, mutta oli vaatimattomista oloista verrattuna Savon kartanoiden prameaan elämään. Hän jäi nuorena vastuuseen äidistään ja sisaristaan, ja teos pohjautuu pitkälti hänen kirjeenvaihtoonsa eri sukulaisten kanssa.

Collianderilla itsellään on myös savolaiset aatelisjuuret, ja teos pursuaa nimiä, joiden kohtalot ovat enemmän tai vähemmän kietoutuneet toisiinsa (Tigerstedtit, Erhnroothit, Pistolekorsit etc.) . Siinä kartoitetaan pitkällisesti tapahtumia ennen v. 1808 sotaa ja maan siirtymistä Venäjän vallan alle. 1700-luvun savolaisen arjen kuvaus olikin mielestäni juurevampaa ja kiinnostavampaa kuin myöhempien sotatapahtumien kuvaus. Valistuksen ajan mentaliteetti tulee hyvin kuvatuksi, myös koulutuspoliittisesta näkökulmasta.

Täytyy myöntää, etten olisi jaksanut lukea tätä teosta, ellen olisi ennen tätä lukenut tietokirjallisuutta Savon kartanoista ja niiden kulttuurista. Tässä olisi ollut minulle muuten aivan liikaa vieraita nimiä ja sisäpiirin juoruilua. Tavallisen kansan arjen kuvaus on mehevää ja varmasti todenmukaista. Tässä kuvataan mm. Kangasniemen korpipitäjää, josta omat sukujuureni ovat osittain peräisin, harvinaisen takapajuisena ja laiskana paikkana, jossa köyhälistö ei paljon muuta tehnyt kuin poltti päreitä ja kekkuloi pihamailla alastomina. Mäntyharju taas oli poikkeuksellisen vastarintainen suomenuskossaan, ja kääntyi paikallista kirkkoherraa vastaan noituen tälle loppuelämän kestävän sielullisen masennustilan, koska tämä oli koskenut heidän pyhiin puihinsa. Savon prikaati, joka koostui n. 4000 miehestä, oli talonpoikaisarmeija, jossa palveli resuista, jurokasvoista, harmaahapsista ja kasvoiltaan savupirttien tummentamaa miehistöä.

Ei tässä ainakaan suurta sankarikulttia rakenneta Dunckerin hahmon ympärille, vaan hänen kohtalonsa on kai epätyypillisen tyypillinen. Sotakirjaksi tässä tosiaan keskitytään enemmän sosiaali- ja sukuhistoriaan, ja myös naisten asema huomioidaan, vaikka Colliander pahoitteleekin sitä, ettei kartanon armoistakaan ollut saatavilla muuta tietoa kuin lapsiluku ja synnyin- ja kuolinajat.

Kirja lähtee kierrätyskärrystä kotiini odottamaan sukututkimuksellisen kirjoittamiseni seuraavaa pyrähdystä; viimeisestä on nyt aikaa parisen vuotta. Siinä oli tiedollisesti paljonkin sellaista, mitä en ole internetin ja paikallishistoriikkien kätköistä löytänyt. Varsinkin yhden aiemmista kotikaupungeistani, Mikkelin, historiallisesta asemasta opin paljon uutta.

Herkkä, vaiennettu, totaalinen sota

ViinakorttiSami Hilvon Viinakorttia (Tammi 2010) on markkinoitu ”tuntemattomana sotilaana josta Linna vaikeni”. Kauan onkin spekuloitu, kuka suomalaisista kirjailijoista tai leffantekijöistä ehtii kirjoittamaan toisesta maailmansodasta homojen perspektiivistä. Sami Hilvo ei ole ensimmäinen kokelas, mutta ensimmäinen, jonka teos on nähnyt päivänvalon ison kustantamon kautta.

Hilvon teoksessa loistavinta on kieli. Kieli on kursailematonta, ytimekästä, lauseet lyhyitä, eikä mistään nurkasta pursua turhaa tilpehööriä. Lukija pääsee päähenkilöitä Urho-pappaa ja pojanpoika-Mikaelia lähelle, aivan heidän ihonsa alle, mutta kielellinen taloudellisuus takaa sen, ettei iholla eläminen ole siirappista tai tukahduttavaa. Hilvo onnistuu tiivistämään noin viidenkymmenen vuoden saagan pariinsataan sivuun, ja tällä matkalla opimme kahden miehen elämästä kaiken olennaisen. Miesten rakkauksista ja eroottisista harharetkistä Hilvo kirjoittaa suunnilleen yhtä tyylikkäästi kuin Marguerite Duras. Hilvon tyyli ei ole yhtä kokeellista kuin Duras’n, mutta tunnelmallisesti kirjailijoilla on yhtymäkohtia. Itse asiassa Hilvon lukeminen saa minut kaipaamaan Durasia.

Pappa tulee ulos kaapista vasta haudassa, kun taas pojanpoika on tehnyt statuksensa tiettäväksi suvulleen jo nuorena. Osa suvusta ei suostu asiaa hyväksymään, mikä aiheuttaa epämukavia tilanteita hautajaisissa (jotka ovat ainuita tilaisuuksia, joissa sukua tavataan). Aili-mummon kuoltua isovanhempien talo luovutetaan testamentissa Mikaelille, sillä Mikael on kasvanut isovanhempiensa hoidossa ja hän pitää taloa kotinaan. Papan kirjeenvaihto ja päiväkirjat odottavat lukijaa, ja kevään ja kesän aikana Mikael oppii ymmärtämään oman kaltaistensa miesten historiasta ja oman sukunsa vaiennetuista salaisuuksista.

Sodan kuvaus on raakaa, mutta fragmentaarista – pääpaino narratiivissa ei ole rintamalla, vaan niissä varjoissa, joita sota on heittänyt jälkipolville. Hilvo ei kuvaa rankimpia taisteluja, vaan suvantovaiheita, joissa seuraavaa hyökkäystä odotellaan. Urho-papan rakastettu Toivo loukkaantuu homofobisen sotakaverin ampumana ja vaipuu masennukseen tapauksen aiheuttamasta syyllisyydestä ja häpeästä. Toivon morsian hylkää tämän, vaikka pari odottaa lasta. Kirjeenvaihto Urhon kanssa tyrehtyy. Sodan jälkeen mies päätyy opiskelemaan lääketiedettä. Kummatkin miehet palaavat kotipaikkakunnalleen ”herroina”, Urho nimismiehenä, Toivo kunnanlääkärinä. Perheellisten miesten salasuhde jatkuu vuosikymmeniä aina Toivon traagiseen kuolemaan saakka. Urho on välillä töissä kaupungissa (jonka luen Tampereeksi), jossa hänen tehtävänään on mm. pidättää homoja aseman viereisen puistikon vessoista. Kiinnostavalla tavalla Hilvo kaivaa esiin homoseksuaalien historian luokkaulottuvuutta: ”herrasväki” onnistuu elämään asian kanssa kulissia ylläpitäen, kun taas kouluttautumattomat ja duunarit joutuvat tekosistaan esivallan eteen. (Tätä problematiikkaa on tutkinut juuri Tampereella Tuula Juvonen, ja luulen Hilvon saaneen inspiraatiota Juvosen tutkimuksista – ainakin Tampereen kartan koordinaatit kuulostivat tutuilta sukupuolentutkimuksen opinnoista.) Pienen paikkakunnan nokittelu ja juoruilu tulevat myös hyvin esiin. Johtuu varmaan Hilvon käyttämästä yleiskielestä, ettei tapahtumien paikkakuntia pysty yksiselitteisesti kartoittamaan. Jossain päin tarinaa meininki tuntuu karjalaiselta (esimerkiksi hautajaisten tarjoilut), mutta paikoitellen Mikaelin juuret tuntuvat olevan kohtuullisen ajomatkan päässä Helsingistä. Koska tarina on koko Suomen tarina, maantieteellinen tarkkuus ei ole tarpeellista.

Hilvon miehet ovat kaikki maskuliinisuutta uhkuvia tosimiehiä, tavalla tai toisella. He metsästävät, kalastavat, soutavat ja retkeilevät luonnossa. Pojanpoika Mikael on ehkä mieshahmoista joustavin (hän on intohimoinen kokki ja puutarhanhoitaja, ja jäljitelee taidoissa isoäitiään), mutta hänenkin asenteensa maailmaan tuntuu äijämäiseltä. Hilvon homomiehet ovat ”karhuja”, jotka eivät aina muista ajaa parransänkeään, eikä kukaan käytä kalliita kosmetiikkatuotteita tai toimi naispuolisen ystävän luottoshoppailukaverina. Kai tässä on haluttu tietoisesti kaataa homoseksuaalisuuteen liittyviä stereotypioita. Ja tässä onnistutaan papukaijamerkein.

Pystyin eläytymään romaaniin täysillä, koska kuulun Hilvon kanssa samaan ikäluokkaan ja olen itsekin viettänyt aikaa isoisäni kotikonttorissa Etelä-Savossa. Sodanjälkeisen ilmapiirin ja eetoksen kuvaajana hän on virtuoosi. Pikkuvirkamiehen ”mitta” oli tuolloin konttorin kalusteissa ja virallisuuden symboleissa. Omalla papallani ei ollut omaa työhuonetta, vaan työpöytä oli olohuoneen nurkassa, mutta tuo nurkka oli hänen oma vyöhykkeensä, jonne muilla ei ollut asiaa. Pöytä oli massiivinen, jykevää jalopuuta, ja sen kuului olla moitteettomassa järjestyksessä. Pöytäkalenteri ja tilikirjat olivat aina päivitettyjä, lisäksi eleganssiin kuuluivat tupakkarasiat ja ilmapuntarit. Hilvo onnistuu Urho-papan hahmossa tuomaan esiin henkilön, joka olisi voinut olla kenen tahansa meistä isoisä. Tämä vaiennettu historia on meidän kaikkien historiaa, eikä Viinakortin lukeminen voisi olla ajankohtaisempaa kuin näinä päivinä, kun ihmisen oikeutta rakastaa kyseenalaistetaan taas vihaa ja ennakkoluuloja uhkuvassa totaalissa sodankäynnissä.