Vaikeat kirjat, osa 1: Michel Houellebecq

Teos: Michel Houellebecq: The possibility of an island (Vintage, 2005)

Käännös: Gavin Bowd

Olen viime viikkoina hitaasti käynyt läpi yksiöni suht niukkaa kirjastoa, ja löytänyt sieltä muutamia lukemattomia aarteita, jotka ovat jääneet kesken tekstin vaikeuden tai tylsyyden vuoksi.

Michel Houellebecqin The Possibility of an Island on näemmä hankittu Islannista vaihtojakson aikana vuonna 2008. Minulla on ollut hyvää yritystä lukea kirjaa, koska olen tehnyt siihen merkintöjä ja sivujen välistä löytyi kirjanmerkkejä. Ehkä saarella asuessani saariaiheiset kirjat ovat vedonneet minuun erityisesti, ja muistelisin, että jo silloin kiinnosti tämän rankaksi islam-kriitikoksi leimatun kirjailijan profiili.

No, tämä teos ei varsinaisesti ole islamisaation analyysia, vaikka uskonnoilla on siinä keskeinen rooli. Kirjaa on verrattu aikalaisarvioissa Margaret Atwoodin Oryx ja Crakeen, joka on muistaakseni myös jäänyt minulta kesken. Se on melko klassinen skifiromaani, jossa Daniel-nimisen miehen tulevat inkarnaatiot tarkkailevat 2000-luvun alun nykytilaa tulevaisuuden eri vaiheista käsin.

Olen lukenut, tai yrittänyt lukea, paljon hankalampia tai monimutkaisempia skifi-kirjoja aiemmin, mutta ne jäävät maailmankirjallisuudessa marginaaliin juuri siksi, että ne ovat liian ”tieteisiä”. Houellebecqin tulokulma skifiin on korkeakirjallinen ja humanistinen: hän ei ainakaan pitkästytä lukijaansa liiallisella tiedolla DNA-tutkimuksesta ja ihmiskloonauksesta, vaan tässä keskitytään enemmän kloonien sisäiseen maailmaan ja tunne-elämän muutoksiin.

Daniel on tarinan alussa pitkästynyt nuori mies Pariisista, joka on joutunut perheensä kanssa Turkkiin banaaliin all inclusive-hotelliin lomalle. Silkasta tylsistymisestä hän osallistuu hotellin kykyjenmetsästyskilpailuun, jossa hän vittuilee ääneen lihaville turistimammoille. Mammat pitävät hänen show’staan, hän kokee voimaantumista ja alkaa vakavasti harkita standupkoomikon uraa.

Danielilla on nuorena ollut monia rikkaita naispuolisia mesenaatteja, ja taloudellisen tuen reunaehtona on välillä ollut seksi. Hän on breikannut alalla silloin, kun ala oli vielä suht nuori, ja saanut kaiken kuviteltavissa olevan huomion ja kunnian. Keski-ikäisenä hän ei enää jaksa tehdä standuppia, vaan on siirtynyt ironisen, postmodernin pornon tuottajaksi. Muutenkin maailma hänen ympärillään on pornoistumassa, eikä hän ole haltioissaan kaikista siihen liittyvistä ilmiöistä, kuten pikkulasten pukeutumisen pornoistamisesta.

Muistaakseni jätin kirjan kesken, koska koin kirjan pornolla kyllästetyksi, ja Danielin eri kloonien seksuaalisen nettikäyttäytymisen seuraamisen puuduttavaksi. Nyt toisella tai kolmannella yrityksellä tiesin jo, mitä tuleman pitää, ja yritin katsoa, löytyisikö kirjasta muutakin sanomaa kuin hedonistista lihalliseen ekstaasiin valmistautumista.

Ja löytyihän sitä. Täytyy myös muistaa, että teos on satiiri, ja näin ollen sen pornon, seksin ja erotiikan kuvastoja kannattaa lukea monella eri tasolla. Pornoa kiinnostavampaa kirjassa oli Elohim-uususkonnon leviämisen kuvaus, ja ennustus maailman hengellisestä tulevaisuudesta.

Siinä vaiheessa, kun maailmaa uhkaa kärventyminen, Daniel on muuttanut Espanjan Almeriaan, ehkä pakoon julkkisasemaansa Ranskassa. Hänen vaimonsa Isabelle on jättänyt hänet, ja elämää uhkaa syvenevä melankolia. Näin ollen hän vastaa myöntävästi kutsuun tulla VIP-vieraaksi Elohim-ryhmittymän retriittiin Herzegovinan vuoristoon. Ja vaikka Daniel suhtautuu kaikkiin uskontoihin yhtä pilkallisesti, joku elohimilaisten elämänasenteessa puhuttelee häntä.

Elohimilaisilla seksi on hengellisen palvonnan keskiössä, pyritäänhän kultissa ikuiseen elämään. Kultin profeetta on avoimen seksuaalinen mies, jolla naispuolisia bändäreitä riittää. Vaikuttaa siltä, että mitä korkeammalle tasolle yksilö on päässyt hengellisyydessään, sitä vapautuneemmin hän käyttäytyy. Kultissa ei kuitenkaan sallita päihteitä, ainakaan sen omissa tiloissa, ja ruokavalio on kreetalaisen askeettinen.

Daniel ei suoraan rekrytoidu kulttiin, mutta lähtee puolen vuoden päästä sen talvileirille Lanzarotelle, jossa ikuisen elämän loppusijoituspaikan idea aktualisoituu hänen mielessään. Lanzaroten leirillä profeetta kuolee, ehkä jopa murhataan, mutta kaikki tietävät, että hän palaa elämään toisessa ruumiissa.

Oli kiinnostavaa leikitellä sillä ajatuksella, mitä maailmassa tapahtuu, jos suuret kirjan uskonnot kuolevat. Houellebecqin maalaamassa tulevaisuudessa on jäljellä enää islam, jonka kanssa kilpailevat länsimaiset uususkonnot, joista tämä Elohim on voimakkain. Elohim muistutti minua etäisesti skientologian ja Jehovan Todistajien sekoitukselta. Kultin profeetan lanseeraama kuvamaailma ainakin tuntui suoraan Vartiotornista kopioidulta.

Houellebecq piikittelee myös lemmikkien omistajille, sillä hänen maalaamassaan tulevaisuudessa eläinten käyttö tunneilmaisun keskeisenä kohteena tulee vain vahvistumaan. Danielin ja Isabellen koiran yhteishuoltajuus ei mene kuin Strömsössä, mutta ainakin lukija saa reissata monissa kiinnostavissa kohteissa kirjan hoitovuoron vaihtokeikoilla.

Nyt 13 vuotta myöhemmin tämä ei enää olut minulle vaikea rasti, tyyli tuntui jopa kepeämmältä kuin Margaret Atwoodin, jonka tuotannon läpikäymiseen olen nuorempana sijoittanut paljon paukkuja. Aikaa ei nyt tosin riittänyt kirjan runsaiden ranskalaisen kirjallisuuden klassikkoviitteiden avaamiseen, ja ehkä tässä piili se alkuperäinen vaikeus.

Sain kirjan lukemisen aikana hoidettua paljon kärsinyttä kaktuskokoelmaani, joka on sinnitellyt yli 10 vuotta liian ahtaassa ruukussa. Ajattelin Lanzarotea kasveja erotellessani ja multaa vaihtaessani, ja nyt haaveenani on hankkia kukkiva kaktus näiden kituliaiden vanhusten kaveriksi.

Kirjastokortilla seuraavaan elämään

Teos: Matt Haig: Keskiyön kirjasto (2021)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Nora Seed on Bedfordin mitäänsanomattomassa kaupungissa elävä keski-ikää lähestyvä nainen, jolle ei ole aikoihin kuulunut mitään. Moni juna on jättänyt naisen: filosofian opinnoista yliopistossa ei ole seurannut mitään, työ musiikkikaupan myyjänä toistaa itseään, treffeillä hän ei ole käynyt aikoihin, ja vanhemmatkin ovat kuolleet ennenaikaisesti. Ainoan varteenotettavan sulhasehdokkaan hän dumppasi kaksi päivää ennen häitä, eikä nykyisessä masennuksen suossa energiaa riitä edes haaveiluun perheen perustamisesta.

Kun String Theory-kaupan omistaja Neil sitten antaa Noralle potkut kuudentoista palvelusvuoden jälkeen, ei hän voi muuta kuin alkaa suunnitella maailmasta poistumistaan. Tässä vaiheessa mieleen tulee rouva Elm, hänen teinikautensa hyvä haltiatar, koulun kirjastonhoitaja, jonka kanssa hänellä oli tapana pelata shakkia välitunneilla. Sukulaissielut tunnistivat toisensa, ja rouva Elm oli ainoa henkilö, joka tunnisti nuoren naisen ainutlaatuiset kyvyt.

Yhtäkkiä Nora löytää itsensä maagisesta keskiyön kirjastosta, jossa jokainen teos pitää sisällään hänen vaihtoehtoisia elämäntarinoitaan. Niissä vilisee tuttuja ihmisiä, mutta joissain niistä päästään kauas Britanniasta. Osassa niistä Nora on päässyt toteuttamaan todellisia kykyjään ja seuraamaan intohimojaan; osa taas on seurausta siitä, että hän on miellyttänyt muita. Keskihyllyiltä löytyy niitä skenarioita, joita Nora on osannut itselleen visioida, kun taas ylä- ja alahyllyiltä löytyy vähemmän todennäköisiä polkuja. Tuoko sitten toteutuneet perhe-ja urahaaveet onnellisuutta? Vai syntyykö onnellisuus satumaisesta maailmanmenestyksestä, miljoonista Instagram-seuraajista ja luksustaloista mansikkapaikoilla?

Haig kuvaa kiinnostavalla tavalla sitä sekaannusta, joka syntyy Noran vierailuista vaihtoehtoisiin elämiinsä. Hän tunnistaa osan hahmoista, mutta joutuu pinnistelemään roolinsa esittäjänä. Vaikeinta on kuuluisan rockbändin laulajana, sillä hän ei osaa laulujen sanoja kiertueella Etelä-Amerikassa. On myös vaikeaa suhtautua läheisten ennenaikaisiin kuolemiin, ja jossain vaiheessa äitiyskin tulee puskista. Norasta tulee tahtomattaan puskafarssin esittäjä, ja hänen läheisensä ovat aidosti huolissaan naisen oudosta käytöksestä ja muistikatkoksista.

Kyllähän tämä on kaupallinen aikuisten satu, mutta ihan nokkela sellainen. Lähin genre, johon tämän sijoittaisin, on enemmän chicklit kuin spekulatiivinen fiktio. Mutta Nora on kuitenkin perehtynyt Thoreaun luonnonfilosofiaan, ja muutenkin tässä kuvatut vaihtoehtoiset elämät pursuavat akateemisia viitteitä. Eli viihdekirjaksi teos ei ole tyhjäpäinen, ja saattaa puolustaa opiskelemisen henkistä antia siinäkin tilanteessa, jossa lukeminen ei käänny taloudelliseksi hyödyksi.

Olen pitänyt jostain aiemmastakin Haigin aikuisten sadusta, ja lukenut häneltä myös pari lastenkirjaa, joista toinen sijoittui Suomeen. Arkinen brittimeininki ilahdutti minua tässä romaanissa lopulta eniten maanisen elämänvaihdon ja rajattoman matkaamisen keskellä. Jotkut kirjan sivuhenkilöistä, kuten rouva Elm ja naapurin herra Banerjee, olivat viehättäviä, ja tässä tutustuttiin myös hauskoihin eläinystäviin.

Kirjan ideaaliksi kohderyhmäksi ehdottaisin nuoria aikuisia, eli Noraa nuorempia lukijoita, ja lukijoita, joille masennus on läheinen tuttava. Mielenterveyden hoitamisen puolustuksena kirjalla on vankka paikkansa, vaikka aiheen käsittely olikin omaan makuuni vähän liian fantastinen.

Hermostuttavan ajankohtaista dystopiaa

YliaikaTeos: Piia Leino: Yliaika (S&S, 2020)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

On jännittävää seurata keskusteluja Piia Leinon tuoreesta dystopiaromaanista Yliaika, koska se tuntuu komppaavan vähän liiankin tarkasti tämän päivän keskusteluja korona-ajan terveydenhuollon prioriteeteistä ja ikäihmisten asemasta.

Romaanin päähenkilö on 75 vuotta täyttävä entinen ministeri Annastiina Kankaanrinta, joka on aikanaan ollut primus motor ikäihmisiä sortavan lainsäädännön toteuttajana.  1970-luvulla syntynyt poliittinen komeetta on aina onnistunut olemaan paikalla oikeaan aikaan oikeiden ihmisten kanssa, mutta poliittisella nousukiidolla on ollut myös ikäviä reunaehtoja. Vuonna 2032 hän oli todistamassa oman äitinsä vapaaehtoista eutanasiaa Haikon kartanossa. Mutta kun Annastiinan oma aika on täynnä vuonna 2052, hän kokee siinäkin tilanteessa olevansa oikeutettu erikoiskohteluun.

Suomen exitus-ohjelma on maailmalla niin tunnettu, että ”Finnish death” on oma konseptinsa. Mallissa on kuitenkin jotain häiritsevän sosialistista siinä, etteivät suomalaiset vanhukset saa ostaa lisäaikaa elämälleen tai kansalaisoikeuksilleen. Maassa edelleen elää yli 75-vuotiaita, mutta ei-kansalaisina heitä kohdellaan paperittomina, ja heidän ylöspidostaan ovat vastuussa lähiomaiset. Kaikki omaiset eivät elatukseen suostu tai kykene, ja näin ”metsämummot” jäävät selviytymään yhteiskunnan ulkopuolella. Pienemmillä paikkakunnilla toimii omaehtoisia ”mömmötaloina” tunnettuja kommuuneja, joissa anarkistiset vanhukset asuvat ilman yhteiskunnan tukea.

”Mömmöt” eli päihteet kuuluvat vain ikäihmisten elämään yhteiskunnassa, jossa terveys ja hyvinvointi ovat osana kiiltävää maabrändiä. Annastiina muistaa hävenneensä äitiään, joka viimeisinä vuosinaan tilaili ravintoloissa useita pullollisia punaviiniä punaisen lihan painikkeena. Hän itse on ollut terveempien elämäntapojen puolestapuhuja ainakin julkisuudessa, mutta ”mömmötaloon” päätyessään hänkin muistaa, miksi päihdepainotteinen todellisuuspako on joskus ollut suosittu paineiden purkamiskeino hänen omalle ikäluokalleen.

Yritin lukea Leinon aiempaa, kehuttua romaania Taivas (2018), mutta se jäi kesken raskaan sisällön vuoksi. En usko, että Yliajassa tematiikka on paljon kepeämpi, mutta romaani on helppolukuinen siksi, että tarinan aika-akseli on takaumista huolimatta kompakti, ja henkilögalleriakin pysyy sopivana. Tärkeimmäksi ”rikoskumppaniksi” tarinassa nousee entinen toimittajakollega Niina, jonka yliaika alkaa myös olla pian ajankohtainen.

Niinalla ja Annastiinalla on molemmilla henkilökohtaisina assistentteinaan virtuaaliystävät Brad ja Heath, joiden ohjelmointi vaatii jatkuvia päivityksiä. Varsinkin tämä ulottuvuus nauratti, ja toi muuten paikoitellen ahdistavaan tarinaan kaivattua helpotusta. Niina oli panostanut ystävänsä päivityksiin rahallisesti enemmän kuin Annastiina, ja ehdottaa, että voisi antaa terapeutin koulutuksen saaneen Bradin opettaa Heathia ratkaisukeskeisempään työotteeseen ihan ilmaiseksi.

Hotkaisen teoksen parilta istumalta, koska sen kieli ja tyyli olivat harvinaisen vetäviä. Kirja kestäisi varmasti toisenkin lukukerran, koska en vielä ehtinyt märehtiä loppuun kaikkia sen herättämiä ajatuksia ja kysymyksiä. Vaikka moni välttelee tulevaisuusdystopioita juuri nyt johtuen koronatilanteen aiheuttamasta ahdistuksesta, niin uskallan silti suositella tätä kirjaa siksikin, ettei siinä käsitellä poikkeustilan omaisia olosuhteita, vaan fiktiivistä normaalitilaa, johon on päädytty lainsäädännön ja poliittisten päätöksien kautta.

Valitettavaa kuitenkin on, että osa Leinon käyttämistä kuolemaan ja ikääntymiseen liittyvistä eufemismeista ovat jo seuranamme gerontologisessa arjessa. Ja koska kieli muovaa todellisuuttamme enemmän kuin uskommekaan, voimme jäädä pohdiskelemaan tämän teoksen sanomaa ensi kerran, kun astumme sisään hyvinvointikeskuksemme automaattiovista ja painamme tyytyväisyysnappia sieltä poistuessamme.

Tanskan sotaveteraani muistelee

Kaspar Colling Nielsen: Tanskan sisällissota 2018-24 (Aula &co, 2019)

Suomennos: Katriina Huttunen

Posti toi taannoin yllätyskirjan, uutta tanskalaista laatuproosaa tanskalaiselta Kaspar Colling Nielseniltä (s. 1974). Uutuuskirjojen lukeminen on edistynyt minulla hitaasti, koska olen ollut kiireinen arkistojen aarteisiin liittyvien kirjahaasteideni parissa. Vanhemmista kirjoista tulen jatkossa postaamaan erillisessä blogissa, kun taas täällä keskityn lähinnä uudempaan kirjallisuuteen.

Viime aikoina olen lukenut Tanskasta vain dekkareita, joten on aika tutustua maan vakavampaan taideproosaan. Vaikka olen maassa joskus asunut, minulla ei oikeastaan ole ainuttakaan tanskalaista luottokirjailijaa, vaikka Peter Hoegin kaikista teoksista olen tasavahvasti pitänyt. Nielsen kuuluu oman ikäluokkansa tunnetuimpiin kertojiin, joka on breikannut kansainvälisesti tällä käsissä olevalla dystooppisella teoksella.

Teoksen kertoja on 475-vuotias sotaveteraani, joka on kantasoluhoidoilla ostanut itselleen ikuiselta vaikuttavan elämän. Mieleltään hän alkaa olla jo vanha ja väsynyt, mutta fyysisesti keho jaksaa vielä taipua mielikuvituksellisiin seksiasentoihin orgioissa muiden pioneerien kanssa. Hän on ollut mukana vuonna 2018 alkaneessa sisällissodassa, joka romahdutti Tanskan hyvinvointivaltion. Hän taisteli pankkien ylivaltaa vastaan Kansanrintamassa, vaikka olikin itse varakas kapitalismista hyötyjä.

Kertoja ei kuitenkaan ole koskaan ollut idealistinen maailmanparantaja; tuo olemassaolon muoto kuului hänen vanhempiensa suurelle ikäluokalle. Hän kasvoi aikuiseksi kommuunissa, jossa hipit rakastivat vessaa, johon oli asennettu kaksi pönttöä vierekkäin. Radikaaleinta, mitä he pystyivät kuvittelemaan, oli aamupaskalla käynti pareittain. Mies on kokenut tämän rajattomuuden lapsuudessaan, eikä toivo noita aikoja takaisin. Hän haluaa asua omassa kodissaan, ilman nurkissa pyöriviä, alati vaihtuvia hampuuseja.

Miehen uskollisin ystävä on koira Geoff, joka on oppinut vastaamaan ”kyllä” ja ”ei” sadan vuoden koulimisen tuloksena, ja osaa jo laittaa aamiaista isännälleen. Geoff jaksaa kuunnella vanhuksen tarinoita sisällissodasta paljon paremmin kuin hänen tuntemansa nuoriso. Miehellä on vielä jäljellä kourallinen vastaavia ikinuoria veteraaneja ystävinään, joiden kanssa voi kokoontua muistelemaan vanhoja hyviä aikoja ja harrastamaan estotonta seksiä.

Miehellä on ollut pitkässä elämässään koiran lisäksi vain yksi suuri rakkaus kapinallistaistelija Leonoraan. Leonora tosin suhtautui vihamielisesti miehen rikkauksiin, ja päätyi torjumaan tämän rakkauden taistelujen tiimoissa. Mies herättelee edelleen toivoa siitä, että nainen olisi viimeisillä päivillään löytänyt kantasoluhoidot, vaikka tietääkin hänen olevan kuollut. Uudet ihmiset eivät pysty sytyttämään häntä, ja hän on yksinäisyydessään melankolinen hahmo siitä huolimatta, että hän elää harvojen ja valittujen yltäkylläisessä kuplamaailmassa.

Nielsen on taitava kuvaamaan oman aikamme globaalin talouden mekanismeja ja kriisejä, ja kuvittelemaan niiden mahdollisia vaikutuksia tulevaisuuteen. Koska varsinkaan pankkien toiminnan seuraaminen ei kuulu harrastuksiini, koin kirjan teknis-taloudelliset pohdinnat itselleni hyödyllisiksi ja uusia näkökulmia avaaviksi. Tanskalaisen yhteiskunnan hän näkee olevan tiensä päässä kaiken omavaraisuuden suhteen, ja kirjassa maa myydään rivakasti kiinalaisille, jotka ostavat muuten kaupaksi käymättömät arvoasunnot ja kansoittavat maata. Tanskalaisista tulee ruokalähettejä ja muita rikkaiden avustajia, heidän innovatiivisuuteensa ei enää luoteta samalla tavalla kuin ennen.

Spekulatiivisena fiktiona teos tuntuu paikoitellen niin uskottavalta, että koin jo eläväni kuvatussa todellisuudessa. Genrelle tyypillistä ”kummaa” en teoksesta paljoa löytänyt, mutta toki ikuisen nuoruuden teema edustaa tieteiskirjallisuuden valtavirtaa. Sisällissota-teema toimii hyvin herättelijänä Tanskan keississä, kun maassa ei ole vastaavaa historiaa kuin Suomessa. Sotaa on edeltänyt pitkä henkinen stagnaatio, ja sodan kokemuksessa on veteraanien mielestä ollut myös paljon hyvää – solidaarisuus ja yhteen henkeen puhaltaminen kansankeittiöissä ja muissa yhteisöllisissä hankkeissa.

Pidin kyllä kirjan surumielisestä poljennasta, Kööpenhaminan korttelien kuvauksesta kansannousun aikana ja kertojan kuivasta huumorista, mutta romaanitaiteen näkökulmasta teos jää keskivertokokemukseksi. Tämä siksi, että Nielsenin kieli on arkisen tavanomaista, teksti koostuu lyhyistä aktiivilauseista, ja noin puolet kirjan sisällöstä liittyy tavalla tai toisella neuroottiseen puheeseen asuntomarkkinoista. Ehkä kirja kuvastaa niin uskollisesti tanskalaisen yhteiskunnan nykytilaa, että myös kieli peilaa sen todellisuutta.

Teoksen parasta antia oli sen tarjoama vertailun mahdollisuus eri Pohjoismaiden välillä, ja hyvinvointivaltion hautajaisten jälkeisen todellisuuden visiointi. Tanskalaisille tuo etuoikeuksien menetys saattaa olla edelleen abstrakti pelko, kun taas Suomessa olemme kai jo lähempänä koko hyvinvoinnin käsitteen alasajoa. Sisällissodan logiikkaan kirjailija on ainakin hyvin perehtynyt, eli teos osoittaa, kuinka pienten asioiden kasaantuminen voi aiheuttaa koko järjestelmän äkillisen murtuman.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Kuoleman varjoissa kummaa

Teos: Jyrki Vainonen: Yön ja päivän tarinoita (Aula & co, 2019)

Jyrki Vainonen on minulle tunnetumpi kääntäjänä kuin kirjailijana, mutta erityisen hyvin muistan häneltä Irlantiin sijoittuvan romaanin Swiftin ovella (2011), joka oli minulle, Irkku-friikille, valtava elämys. Kotikaupungissani Tampereella hänet tunnetaan myös Viita-Akatemian luovan kirjoittamisen opettajana, eli päättelen hänen pääelinkeinonsa tulevan käännös- ja opetustöistä.

Ehkä kuitenkin Vainoselle ominaisin ilmaisun muoto on novellitaide, ja hänen uusin kokoelmansa Yön ja päivän tarinoita on oiva esimerkki napakasta, klassisesta tarinankerronnasta. Kokoelma koostuu kahdestatoista novellista, joista jotkut liittyvät tarinoina löyhästi toisiinsa. Kuoleman varjo leijuu suurimman osan tarinoista yllä, ja moni päähenkilö odottaa joko omaa tai läheisen kuolemaa.

Silmiinpistävintä kokoelmassa on tarinoiden universaalius: niistä ei voi arvata, mihin maahan ne sijoittuvat, mutta oletettavasti kaikki tapahtuvat jossain läntisessä Euroopassa. Suomalaisuutta en tarinoista osannut lukea paljoakaan, ja myös henkilöiden nimeäminen noudattaa paneurooppalaista logiikkaa. Toimisivat siis mahtavasti käännöksinä, ja kokoelmassa on selkeä kansainvälisen läpimurron maku.

Lempinovelliksini tässä kokoelmassa nousi ehdottomasti ilkikurinen, ruoan poliittisuutta karnivalisoiva ”Päät”, jossa Leonardo-niminen lihakauppias kokee vaurastumista punaiseksi värjättyjen sianpäiden myyjänä. Päitä ei osteta ruoanlaittotarkoitukseen, vaan aikuiset ihmiset käyttävät niitä maskeina. Trendi-ilmiö leviää kulovalkean lailla ja aiheuttaa häiriötä, koska sikojen teurastettuja ruumiita lojuu kaikkialla kaupungin laitamilla. Possujen päistä lapsille on jopa pulaa, eikä Leonardo pysty palvelemaan kaikkia trendipellejä. Pian kaupungissa on sianpäiden myyntiin keskittyviä epäeettisiä alihankkijoita, jotka eivät toimi yhtä kunniallisesti kuin Leonardo.

En tiedä, miksi mieleeni tuli novellia lukiessani Veikko Huovinen, vaikka kuvittelin tarinan tapahtuvaksi italialaisessa pikkukaupungissa. Makaaberin läsnäolo oli sopivalla tavalla liioiteltua, ja minulle sianpääbuumista tuli ensisijaisesti mieleen eurooppalaisen identiteetin puolustus islamin invaasiota vastaan, vaikka tätä aspektia ei mainittukaan. Toisaalta kyseessä voi olla kyllästyminen vegaanien vaatimuksiin, vaikka toisaalta sianpääintoilijat jättivät eläinten ruhot syömättä.

Teoksen pisin novelli oli ”Löydökki”, joka jo melkein muistutti miniromaania, ja siihen olivat kytköksissä novellit ”Risteily” ja ”Tarha”. ”Löydökissä” piruillaan hirtehisesti sosiaalipalveluiden yksityistämiselle, ja kenen tahansa ihmisten hädällä rikastuva saisi lukea tämän pikku tulevaisuusdystopian, joka on hyytävällä tavalla aivan nurkallamme, jo ehkä huomenna. Siinä perustetaan vanhaan teurastamoon ”mierolaisten” avustuskeskus, jossa paperittomia ja muuten elämään eksyneitä elvytetään hypnoosin ja muiden ihmiskokeiden avulla. Yrityksen osakkeet ovat nousussa pörssissä, ja bisnes kukoistaa, mutta samalla sen perustajalla on omat hankkeensa rakennuksen salaisessa siivessä, jonne kellään muulla ei ole pääsyä.

Yritykset ovat Vainosen maailmassa paikkoja, jonne työntekijät eksyvät, ja joissa voi puuhastella pitkiäkin aikoja omiaan ilman, että ketään kiinnostaa. Steriileissä toimistohotelleissa huoneet katoavat, ja pienyrittäjyys voi olla sitäkin, että talojen homekartoittaja salaa jalostaa homeitiöitä uusiin kohteisiin siirrettäviksi, jotta alalla olisi jatkuvuutta.

Luin kirjan sen verran nopeasti, että uskoisin siitä olevan evästä myös toiselle lukukerralle. Tarinoita ei kannata ahnehtia, ja itse ainakin löysin niistä sellaista tarttumapintaa, että pohdiskelisin mielelläni niiden antia esimerkiksi lukupiirissä. Tarinat kattavat yhteiskunnan laajan skaalan, ja puhuttelevat varmasti niin nuorempia kuin varttuneempiakin lukijoita. ”Kumman” eli dystopia-skifielementtien olemassaoloa ei kannata vierastaa, vaikka tuohon genreen ei olisi vihkiytynyt, sillä tässä teoksessa kynnys sen ymmärtämiselle on matala.

Luen nykyään novelleja entistä vähemmän, ehkä siksi, että kärsin keskittymishäiriöistä, ja varsinkin bloggaamisen kannalta novellikokoelmat ovat haasteellisia. Yön ja päivän tarinoita oli oivallinen muistutus siitä, kuinka novellikokoelma parhaimmillaan on orgaaninen kudelma, jossa kaikki liittyy kaikkeen. Näissä tarinoissa on paljon kuoleman pelkoa, surua, menetystä ja yksinäisyyttä, mutta naurun elementti poistaa tulevaisuuteen liittyvän epätoivon ja näköalattomuuden. Ihmiskunta ei ole Vainosen tarinoissa vielä kokonaan menettänyt toivoaan, vaikka innovatiivisia menetelmiä epätoivon markkinoille lanseerataan. On kirjailijan tehtävä nimetä nuo menetelmät, ja saada lukija pohtimaan vaihtoehtoja niille.

Historian havinaa lyhytjänteisille

Teos: Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään. (Aula &co, 2018)

Suomennos: Sarianna Silvonen

Tom Hazard on lontoolaisen yläkoulun uusi historianopettaja, joka saa 12-vuotiaissa aikaan taianomaista ryhdistäytymistä. Hänen tarinankerron taitonsa on vangitseva, ja lähikortteleihin liittyvä muistinsa ilmiömäinen. Välillä mies käyttäytyy kummasti oppitunneilla, kärsii pahoista päänsäryistä ja tuntuu vetäytyvän omiin maailmoihinsa, mutta lasten vanhemmilta saatu palaute kertoo omaa tarinaansa. Tähtiopettajasta halutaan pitää kiinni, sillä vastaavia pedagogisia lahjakkuuksia on vaikea saada sitoutumaan Tower Hamletsin ongelmanuoria pursuavaan valtion kouluun. 

Matt ihastuu päätä pahkaa ranskanopettaja Camilleen, mutta pelkää tunteidensa osoittamista siksikin, että ”päivänkorentoihin” liiallinen sekaantuminen on häneltä kiellettyä. Hän kuuluu salaiseen yhdistykseen, jonka säännöissä kielletään ihmisolioihin rakastuminen. Tämä siksi, että rakastuminen johtaa automaattisesti vaikeuksiin, jos ei kumppanin niin ainakin ulkomaailman taholta. Eikä ihme, koska oikeasti Tom on yli 400-vuotias albatrossi, ”alba”, eli hitaasti vanheneva poikkeusyksilö. 

Matt Haigin Kuinka aika pysäytetään on kevyt ja toiminnallinen aikuisten satu, jossa tavataan muun muassa Shakespeare, kapteeni Cook, Scott Fitzgerald ja suuri määrä noitavainon riivaamia ihmisiä. Teoksen keskiössä on Lontoo, mutta Tom Hazard ehtii pitkän elämänsä aikana elää myös Pariisissa, ympäri Yhdysvaltoja, Islannissa ja Kanadassa. Hän pääsee laivapojaksi Tyynenmeren saaria valloittamaan, kokeilee mainarin kovaa elämää kuparikaivoksissa Arizonassa, mutta onnellisin hän on kausina, jolloin hän voi elättää itseään muusikkona. Silti luutun tai pianonsoitto vievät hänet liian lähelle inhimillisiä tunteita, rakastumisen kiihkoa, jonka tietää olevan hänelle hengenvaarallista. 

Vaikka teksti oli helppoa ja melkein liiankin sujuvaa, en ahmaissut tätä yhdeltä istumalta, vaikka potentiaalia tässä on juuri sellaiseksi teokseksi. Pidin Tomista henkilöhahmona, vaikka paikoitellen koin, että Haig laittaa postmodernin ihmisen 1600-luvun teemapuistoon. Tom kohtaa ensirakkautensa ollessaan oikeasti 18-vuotias, orvoksi jääneen hedelmäkauppias-Rosen, joka asuu siskonsa kanssa kahdestaan omassa talossaan Hackneyssä. Ja vaikka 1600-luvun miljöön kuvaus on verevää, en ollut täysin vakuuttunut rakkaustarinan uskottavuudesta. Koin, että mentaliteettien tasolla kirjasta jäi paljon uupumaan, tai vaihtelut eri aikakausien välillä olivat niin nopeita, että paikoitellen kirja sortui pinnallisiin huitaisuihin. 

Luinkin tätä ensin nuortenkirjana, ja uskoisin sen keskeisenä kohderyhmänä olevan itseäni nuoremmat lukijat. Kirjan tarjoama historiallinen anti on kuin kävisi fuusioruokaa tarjoavassa buffetissa: kaikkea voi maistaa vähän, mutta ruokalajeja on vaikea muistaa jälkikäteen. 1600-luvulle sukellettiin jo hieman pidemmäksi aikaa, maisteltiin kyyhkyspiirasta ja palsternakkamuhennosta, mutta muut seikkailut jäivät lyhytjänteisiksi. Teoksen nykyisyydessä oli ehkä terävimpiä havaintoja, joiden kautta lukija voi pohdiskella omaa suhdettaan elettyyn historiaan. 

En kuulu teoksen kohderyhmään, koska luen paljon historiallista fiktiota ja arvostan huolellista pohjatyötä. Yleensä pidän myös enemmän sellaisista historiankuvauksista, jotka eivät pursua merkkihenkilöitä. Tässä julkkisten litania oli vähintään yhtä rasittava kuin Enni Mustosella, ja yhteen kirjaan oli ympätty vielä neljän vuosisadan kulttuuri-ikonit. Muuten aikamatkailun idea oli fantasiakirjallisuuden perussettiä, ei hirvittävän kekseliästä sellaista, mutta toimivaa juonen punonnan kannalta. 

Olen lukenut monia brittiromaaneja, joiden taustalla luulen olevan laskelmoitu menestysromaanin kaava, ja tämä kuuluu niihin kirkkaasti. Kirjasta on tekeillä elokuva, ja uskon sen menestyvän vielä paremmin. Ongelmana tämän tyyppisten hyvän mielen fantasiateosten kanssa on, että ne pyrkivät miellyttämään keskivertolukijaa, joka tässä tapauksessa on kai nuorehko kaupunkilainen, jonka ymmärrys historiasta on sosiaalisen median värittämä. Ainakaan scifin ja fantasian suurkuluttajille tämä ei ole suunnattu, mutta sopisi hyvin jollekulle, joka vasta tutustuu noihin genreihin. 

Musapuolella kirja miellytti minua eniten, ja päähäni jäi soimaan muun muassa Don Henleyn ”Boys of Summer” vuodelta 1984. Sille annan pointsit, koska en kyseistä biisiä edes muistanut, vaikka se oli niin tunnelmallinen.  

Tulevaisuuden markka-aikaan?

IMG_1791Spefin kentillä on tasoja, ja helpompien sisäänheittäjien jälkeen on aika kurkistaa vähän syvemmälle. Mia Myllymäen tuore esikoisromaani Väkevä mieli (Outokumma, 2017) vaikuttaa ainakin teemoiltaan varsin järeältä tieteiskirjalta, jossa itse tieteellä, erityisesti lääketieteellä ja farmakologialla on suuri rooli.

Teoksessa eletään epämääräisessä katastrofin jälkeisessä tulevaisuudessa, jossa etäisesti Suomea muistuttava maa on taantunut taloudellisesti uusvanhaksi agraariyhteiskunnaksi. Uuskirkolliset voimat ovat muuttaneet maata konservatiivisempaan suuntaan, ja perheen perustaminen on monissa suvuissa opiskelua tärkeämpää. Maassa on myös jonkunlainen kastijärjestelmä, joka on luettavissa ihmisten sukunimistä. Korkeinta valtaa edustavat lemit, ja alempia kasteja ovat muun muassa evot ja ekit. Valitettavasti ryhmien välisiä hierarkioita ei kunnolla avata, mikä jättää sortoon liittyvän tarinankerronnan typistyneeksi.

Teoksen päähenkilö on nuori kemisti Ekafemia Fleevo, jonka äiti Amalia on merkittävä kristillinen vaikuttaja, Vastuulliset vanhemmat-liikkeen aktiivi. Ekafemiaa kutsutaan arkisesti Kefaksi, ja lähes kaikkien muidenkin henkilöiden nimet ovat kovin eksoottiset. Joillain päähenkilöistä on ruotsalaisia perinnenimiä, kuten Arvid ja Olaus. Kefalla on vipinää kahden veljeksen, Lentin ja Jermin kanssa, joista toinen on liikemies ja toinen lääkäri. Äiti-Amalialla olisi kova kiire naittaa tyttärensä, minkä vuoksi heidän välinsä ovat hyytävän kireät.

Suurin osa juonesta tapahtuu Komanon kaupungin suuressa sairaalassa, joka on valloittanut lähes koko kaupungin kiinteistöt. Ilmeisesti valtakunnassa sairastetaan niin paljon, että sairaanhoito on suurin työllistäjä. Rokotteiden ja lääkkeiden kehittely on jatkuva bisnes, mutta samalla laitteet eivät kehity haluttuun tahtiin ja sähköstäkin on pulaa. Kilpirauhashäiriöt ovat yleisiä puutiaismyrkyn aiheuttaman epidemian vuoksi, ja sen vuoksi käytettävillä tyrokapseleilla on ikäviä rinnakkaisvaikutuksia muiden käytettävien lääkkeiden kanssa. Samalla väestön elinikäodote on madaltunut, ja entistä nuoremmilla on vakavia sairauksia.

Minusta teoksen aika-akseli oli herkullisen sekava, eikä tässä ainakaan eletty sellaisessa Suomessa, jonka historiaa olisi voinut helposti jäljittää. Kristinuskoa tässä edelleen oli olemassa, mutta sekään ei vaikuttanut kovin raamatulliselta. Maa vaikuttaa täysin sulkeutuneelta ulkomaisilta vaikutteilta, ja vieraat kielet on eliminoitu opetuksesta. Silti kulttuuri ei vaikuta kovinkaan fennomaaniselta tai muinaissuomalaiselta. Kulttuuri vaikuttaa jopa juurettomalta, sillä henkilöt eivät oikein harrasta muuta kuin työssä käyntiä. Baarissa nuoret aikuiset käyvät välillä, ilmeisen pitkän kieltolain tai säännöstelyn jälkeen, mutta tässä myös juhlitaan itse tehtyä kiljua juomalla.

Valitettavasti romaanin hahmot jäävät psykologisesta näkökulmasta ohuiksi, ehkä siksi, ettei heillä ole muuta elämää kuin työ ja parisuhteet. Tyyppejä kuolee valtavasti, mutta eloon jääneiden elämässä suurinta draamaa edustaa parisuhteen uskottomuus, mikä taitaa olla näille juurettomille ihmisille ainoa keino osoittaa individualismia. Henkilöiden rakkauselämissä on jopa saippuaoopperaan viittaavia vivahteita, ja seksielämästään he puhuvat suorasukaisen rahvaanomaisesti panemisena ja painamisena.

Teos varmasti kiinnostaa sellaisia lukijoita, jotka ymmärtävät enemmän lääketieteestä, sen etiikasta ja varsinkin potilasturvallisuudesta kuin minä. Varmasti se avautuu erityisellä tavalla niille, jotka ovat kärsineet hoitovirheistä. Kirjan yleisestä luettavuudesta kuitenkin kertoo se, että minäkin pystyin sen lukemaan, vaikka adrenaliinini ei kohonnut tässä tehdyistä kokeiluista.

Loppuosaa kohti teosta voi lukea myös dekkarina, vaikka tässä kuvatun yhteiskunnan oikeusjärjestelmä ei täysin avaudukaan. Eikä ylipäänsä yhteiskunnallinen analyysi ole aina keskeinen fiktion kerronnan taso. Ehkä olisin innostunut tästä teoksesta enemmän, jos tässä olisi ollut enemmän satujen ja legendojen tasoista ”kummaa” (eli fantasiaan viittaavaa materiaalia). Nyt tällaisenaan tämä varmasti avautuu parhaiten niille, jotka pitävät synkähköistä dystopioista ja työprosessien teknis-tieteellisistä kuvauksista.

Mia Myllymäki (s.1985) on kokkolalainen kirjailija, ja tekstiäkin pystyi paikoitellen lukemaan pohjoispohjalaisesta näkökulmasta, vaikka viitteet eivät ole onneksi liian yksiselitteisiä. Voisihan Komanon kaupunki viitata Kokkolaan ja Ompolo Ouluun. Myös uskonnollisissa klaaneissa saattaa olla jotain yhtymäpintaa lestadiolaisuuteen, vaikka uskon juuria ei syvällisesti eritellä. Hevosia tässä kaupataan, kun automopiilit on kauan sitten hylätty, ja telefonilla soitetaan.

Teos sopii varsinkin ennakkoluulottomille omien polkujensa kulkijoille, jotka arvostavat omintakeisuutta kaupallisen kiillon sijasta.

 

 

Köysiradalla antikvariaattiin

IMG_1755Pasi Ilmari Jääskeläinen tunnetaan huikeista kaupunkikuvauksistaan, ja alun perin ihastuin hänen tapaansa kuvata Jyväskylää Harjukaupungin salakäytävissä. Uusimmassa teoksessaan Väärän kissan päivä (Atena, 2017) hän rakentaa fiktionaalisen Marrasvirran kaupungin, joka tunnetaan jo kansainvälisesti railakkaista syyskarnevaaleistaan, joihin pukeudutaan antaumuksella.

Teoksen päähenkilö Kaarna on keski-ikäinen arkkitehti, joka on palannut synnyinkaupunkiinsa suunnittelemaan tulevaisuuden vetovoimaista kaupunkikuvaa. Yksi hänen visioistaan on kaupungin kukkuloita yhdistävä köysirataverkosto, jonka pysäkeillä on antikvariaatteja kaupunkilaisten lukuharrastusta tukemassa. Kaarnan vaimo Minerva taas tutkii STASI:n historiaa, ja hänen näyttelynsä aiheesta avataan teoksen nykyhetkessä, karnevaalien avajaispäivänä.

Väärän kissan päivä on yhdenpäivänromaani, jossa aikamatkaillaan äidin ja pojan erikoiseen menneisyyteen, erityisesti 1970-luvulle, ja myös vähän tulevaisuuteen. Kaarnan äiti Alice on kansainvälisesti menestynyt psykologi ja psykoterapeutti, ihmismielen insinööri, jonka kokeilut traumojen hoidossa ovat herättäneet keskustelua. 71-vuotiaana hän asuu varakkaiden dementikkojen palvelukodissa, jossa kaikki hoito on räätälöity potilaan yksilöllisiä tarpeita kunnioittaen. Muistisairauden teemaa Jääskeläinen lähestyykin ansiokkaasti, raa’an rehellisesti ja humoristisesti. Sairaus kun ei katso koulutustaustaa tai luokka-asemaa.

Alicen ja Kaarnan suhteeseen mahtuu valtava skaala sävyjä. Äidin hoivavietti sammuu lähes kokonaan pojan pitkän ja vaikean tulehdussairauden aikana, jota hoidetaan mystisesti kotona. Kaksikon muistikuvat ajoista ennen sairautta eroavat dramaattisesti toisistaan. Kaarnan valikoiva muisti johtuu sairauden kehollisista rasitteista, mutta joihinkin lapsuuden muistoihin, kuten Lola-patukoihin, hän suhtautuu häpeämättömän nostalgisesti. Onneksi Jääskeläinen on kuitenkin taloudellinen 70-luvun objektien muistelussaan; tästä ei tule vaikutelmaa, että kävelisi museossa tai teemapuistossa.

Kaksikon kesämatka DDR:ään oli minua eniten kiinnostava juonellinen viritys. Kaarna ei edes aktiivisesti muista, kummassa Saksassa hän lomaili, vaikka oli matkallaan jo 10-vuotias. Alicen kommunismia ja uskoa uuteen, sosialistiseen ihmiseen ei toteuteta ilman uhrauksia. Kuitenkin Alicen elämäntapa on kauttaaltaan porvarillinen, jopa elitistinen, eikä hänen rakkautensa Pradan kenkiin lakkaa dementiakodissakaan. Ihmiskokeiden teema ei ollut aivan niin rankka kuin Tiina Raevaaran tuoreessa kauhutrilogiassa, joka sijoittuu osittain Romaniaan, mutta Alicen hahmossa ja Raevaaran lääkärivaarissa oli jotain samaa.

Antikvariaattien lisäksi teos on ylistyslaulu kirjastoille. Marrasvirran lastenkirjasto on sellainen korkeakulttuurin vyöhyke, jollaista harva meistä pystyy tämän päivän kulttuuri-ilmastoon kuvittelemaan. Teoksessakin sen kohtalo on jatkuvan poliittisen debatin kohteena, ja osa päättäjistä haluaisi sen tilalle ostoskeskuksen. Kirjastonhoitaja Aamunen on loistava sivuhenkilö, jonka kasvatukselliset metodit eivät ole täysin salonkikelpoisia.

Kissoja kirjassa vilisee kuin Vilkkilässä, ja välillä mieleeni tuli Bulgakov. Teoksen nimi on varsinkin harvinaisen juureva, ja jos siihen liittyvä sananlasku on ollut oikeasti olemassa, ainakin se on omaperäinen ja vähemmän tunnettu. Kissat eivät saa tässä teoksessa yhtä inhimillisiä piirteitä kuin vaikka Heidi Mäkisen romaanissa Ei saa mennä ulos saunaiholla. Mäkisen kissasaagaan uppouduin suuremmalla antaumuksella kuin tämän teoksen kissamutantteihin, mutta kissojen rooli on teoksissa erilainen, eikä suoraan verrattavissa oleva.

Jääskeläinen on saanut ulkomailla enemmän arvostusta kuin Suomessa, ja onneksi hänen teoksiaan on käännetty monelle kielelle. Suomalaisen spefin kentillä hän varmasti toimii sisäänheittäjänä, sillä uskon teosten olevan lähestyttäviä myös niille, jotka lukevat vähemmän ”kummaa”. Itse siis kuulun tähän kohderyhmään: vaikka pidän ”kummasta”, minulta puuttuu käsitteistöä arvioida sitä genren sisäisesti. Tämä  teoksen koin varsin houkuttelevaksi myös suuremmille yleisöille, ja varsinkin muistisairauden ja psykologisen ohjelmoinnin teemat ovat tarpeeksi järeitä, jotta uudet lukijat huomaisivat teoksen.

Teos on hyvin toiminnallinen ja täynnä historiallisia ja intertekstuaalisia yksityiskohtia. Ei kannata luovuttaa, jos ei kaikkia kirjallisuusviitteitä hoksaa. Minusta juuri tuo toiminnallisuus pelastaa kirjan liialta akateemiselta brassailulta, vaikka toimintaa oli omaan makuuni himpun verran liikaa.

Kiinnostavaa on, että teosta voi myös lukea dekkarina, vaikka siinä ei ole perinteistä dekkarin rakennetta. Kaarna itse päätyy oman elämänsä ”pop-up-etsijäksi” ja esittää omia mielipiteitään dekkarin mallikkaasta edistymisestä istuessaan puiston penkillä. Tämän tyyppinen metateksti on varsinainen taitolaji, ja minusta Jääskeläinen onnistui sen viljelyssä ilman, että se vaikutti liian itsetietoiselta tai päälleliimatulta.

Kaiken kaikkiaan teos on hurmaava aikamatka, joka varmasti tarjoaa elämyksiä kaiken tyyppisille lukijoille. Tätä teosta en pystynyt lukemaan yhdessä päivässä, vaan se vaati useamman istunnon, ja jokaisesta jäi kutkuttavan pöllämystynyt fiilis. Tämä on itselleni yleensä laadun merkki: jos maailma vaikuttaa lukemisen jälkeen hieman vinksahtaneelta, teos on saanut aikaan sielullisia liikahduksia.

 

Ylistys umpimielisyydelle

IMG_1585Matkani suomikumman maailmaan syvenee. Keski-Suomen jälkeen matkaan itäisempään metsään, jossa ei eletä turismilla eikä toivoteta vieraita tervetulleiksi. Kylän nimi on Vihainperä, ja se tunnetaan hulluistaan, murhamiehistään ja huijareistaan.

Anne Leinonen näyttää itse olevan kotoisin Etelä-Savosta, Mikkelin kupeesta, mutta romaanin Metsän äiti (Atena, 2017) tapahtumapaikka voisi sijaita missä tahansa Itä-Suomessa. Kevätlahti on puhtaan fiktionaalinen kunta, mutta sen asukkaiden puheenparsi on itäistä. Paikallisilla on kotiseuturakkautta ja kiinnostusta kylien historiaan: kotiseutuyhdistyksellä on jopa varaa palkata osa-aikainen tutkija kylien vanhoja kellareita kartoittamaan.

Teoksen päähenkilö Riina on aito oman polkunsa kulkija. Hän on pesunkestävä humanisti, jonka opinnot ovat venähtäneet, ja urasuunnittelussakin voisi olla parantamisen varaa. Huoli Inkeri-äidin mielenterveydestä on varjostanut naisen elämää, ja äidin äkillinen kuolema on omanlaisensa uusi alku. Riina muuttaa asumaan äitinsä huonokuntoiseen puutaloon Vihainperällä tietämättä tulevaisuudestaan huonosti palkatun kesätyön jälkeen.

Olen tässä lueskellut monenlaisia maallemuuttoeepoksia, ja täytyy sanoa, että Leinosen teoksessa, siitä huolimatta, että se edustaa spefiä ja kauhua, on tyrmäävän realistinen alkuasetelma. Kevätlahti ei ole muuttunut paljoa viidessätoista vuodessa; ihmiset ovat edelleen inhottavia, piensieluisia, kyräileviä, juonittelevia ja juoruilevia, eikä heillä ole mitään intressiä saada väkilukua uuteen kasvuun. Huikeasta luonnostaan huolimatta paikkakunta on luotaantyöntävän umpimielinen, jopa siellä kasvaneelle, saati uudisasukkaalle.

Romaanin kauhuntäyteinen kaksoistodellisuus on kekseliäs viritys, ”vaihdokit” ja ”nurjalaiset” luovat vinksahtanutta tunnelmaa, eikä kenenkään kyläläisen identiteetistä lopulta ota selvää. Kylän lähihistorian kaksi traagista kuolemaa tahdittavat nykyisyyttä, ja kaikkialla on synkkiä salaisuuksia, joista huutelu ulkomaailmalle on tuomittava teko. Kylän naisenergiasta nyt ei saa feminististä voimaantumispamflettia tekemälläkään, mutta akkojen vainoharhainen salaseura kirvoittaa mielikuvitusta:

”Kylä resonoi todellisuudessa omalla vihreällä sävyllään. Se tiesi, ketkä olivat sen omia, ketkä taas rikkoneet harmonian.”

Kylästä tulee teoksessa miltei oma toimijansa, jonka tahtoon kyläläisten on taivuttava, mikäli haluavat jatkaa siellä elämistä. Metsä on kylää lempeämpi ja suojelevampi elementti, mutta sielläkin viaton kulkija usein törmää kauheuksiin, kuten riistalle syötiksi jätetyihin vasikanruhoihin.

Metsän äiti on paikoitellen yltiöpoeettinen, paikoitellen inhorealistinen oodi umpimieliselle kylälle, joka luultavasti tukehtuu sisäsiittoisuuteensa. Savolaisten lupsakkuuden myytit murtuvat sen pyörteissä, eikä lukija automaattisesti tämän matkan tehtyään ala metsästää mummonmökkiä muuttotappiokunnasta. Kauhun elementit olivat sopivassa balanssissa arjen folkloristiikan kanssa, se oli enemmän päänsisäistä ja viittasi myös henkilöiden vaihtelevaan mielenterveyteen.

Jäin jopa odottamaan kertomukselle jatkoa, koska teoksessa oli luvassa perheenlisäystä ja vinksahtanut suhdekuvio miehen kanssa, joka jämähti loppuelämäksi kotisohvalleen ja joka ei ollut lapsen isä.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 28: Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan. Luin aiemmin Ilottomien ihmisten kylän, joka on nuortenkirja ja jossa itse asiassa on samansuuntainen tunnelma kuin tässä, tosin aivan eri kontekstissa.

Kuuhulluutta Kapeenkärjessä

IMG_1583Keski-Suomi on kansanperinteen ja mytologian suhteen haasteellinen rasti – maakunnasta on vaikea luoda verevää historiallista fiktiota. Ylipäänsä lähestulkoon kaikki maakuntaan sijoittuvat romaanit ottavat tapahtumapaikakseen Jyväskylän. Kreetta Onkelin Ilonen talo saa vaikutteita Luhangasta, ja Markku Ropposen dekkareissa reissataan syrjäkylillä, mutta kuka on lukenut teoksen, jonka tapahtumapaikkana on Multia, Konginkangas, Leivonmäki tai Konnevesi?

Mia Vänskän kauhuromaanissa Musta kuu (Atena, 2012) toisilleen tuntemattomat matkalaiset kohtaavat mökkikylässä Kapeenkärjessä. Kapeenkärkeä ei taida oikeasti olla kartalla, mutta Äänekosken ja Laukaan rajalla sijaitsee Kapeenkoski. Vänskä itse on lähtöisin Äänekoskelta, joten tämä keskisuomalainen maisema sijoittunee jonnekin Jyväskylästä pohjoiseen. Itsellänikin on hataria muistikuvia paikasta, ainakin katsottuna auton ikkunasta. Nämä ovat hoodeja, joilla on luultavasti käyty monta kertaa marjassa.

Mökkikylään mahtuu neljä seuruetta, ja siellä ollaan varsin tiiviisti toisten kanssa tekemisissä. Perhelomaa pakoon lähtenyt eksentrinen Annukka lähtee etsimään mielenrauhaa, mutta saa naapurikseen meluisan rokkibändin. Bändi on lähtenyt pakoon sen solistin aiheuttamaa lööppijulkisuutta, mutta solisti onnistuu järjestämään säpinää myös korvessa. Muissa mökeissä majoittuvat ekshibitionistinen eläkeläispariskunta ja hyvin tavallinen yh-isä tyttärineen. Porukasta muodostuu tahtomattaan väliaikainen yhteisö, jonka humalainen retki muinaiselle jumalanpalveluspaikalle kääntää lomaviikon suunnan.

Teoksessa muinainen esikristillinen perimä ja lähihistorian perhedraama polveilevat. Läheisessä talossa asuu yksinäinen poikamies Vesa, jonka vanhemmat ja sisarukset ovat kuolleet perhesurmassa. Vesa kokee tehtäväkseen partioida lomalaisia, mutta tietää mahdollisten ylilyöntien johtavat hänet taas Juurikkaniemen sairaalaan.

Kirjassa matkataan kauas 1600-luvulle, jolloin muualta tullut Aune Tuomaantytär asettui hollille, toimi parantajana ja sai helposti yleisen naisen maineen. Punatukkaisten naisten huono maine pysyi huonona vuosisadat Aunen noitavainoisen kuoleman jälkeen. Myös Vesan huikentelevaisen äidin haamu käy kummittelemassa Annukalle, jolla myös on aikeita jättää perheensä. Annukan oma seksuaalinen vetovoima kasvaa loman aikana mystisesti, ja siitä lopulta tulee kaiken hajottava voima.

Kauhun tasolla romaani ei varsinaisesti yllättänyt, sillä lukija laitetaan odottamaan pahinta jo prologissa. Kylän paikallinen historia, suomenuskon elementit ja paikoitellen kreisi huumori ovat parhainta kirjassa. Eltaantuneen rokkikukon machoilu ja kahden naisen pyörittäminen samalla näköyhteydellä olisi ollut suuremmankin farssin aihe, samoin ekshibitionismiin taipuvaisten eläkeläisten suvi-ilottelu. Henkilöissä oli sen verran omituista ja kummaa ihan arjen tasolla, etten enää syttynyt mustista perhosista, telkkien armeijasta tai muista kuolemaa ennustavista varoitusmerkeistä.

Kesäkirjana teos toimisi taattuna piristeenä sille, joka yleensä lukee jotain ”sydäntä lämmittävää”. Mökkien laitureilla tällaiset teokset pääsevät oikeuksiinsa ja saavat lukijan tarkkailemaan luontoa uusin silmin. Uskon, että teoksen kauhulle on olemassa ottavampi yleisö genren todellisten fanien parissa, sillä en itse ole vielä täysin vihkiytynyt suomikummaan. Kuitenkin huomaan käyväni harva se viikko Rising Shadow-sivuilla lukemassa arvioita spekulatiivisesta fiktiosta – eli olen jo antamassa genrelle pikkusormeni.

Kirjaa suosittelen lämpimästi kaikille kesäleskille ja äiti-ihmisille, jotka yhtäkkiä saavat lomallaan ”omaa aikaa” tietämättä mitä sillä tehdä.

Teosta lukiessani sain idean kartoittaa Keski-Suomen pikkupaikkakunnista kertovaa kirjallisuutta laajemmin. Onneksi siihen ei tule olemaan aikaa, mutta henkilökohtaisena blogihaasteena idea saattaa alkaa elää.