Uusi vierailu Säteen kolhoosissa

Teos: Vieno Zlobina: Their Ideals Were Crushed (Siirtolaisuusinstituutti, 2017)

Oma kirjoitusprokkikseni on jämähtänyt jonnekin Petroskoihin johtavalle tielle. Olen kirjoittanut Tuulasta, nuoresta toimittajasta, joka kohtaa Stalinin vainoista selviytyneitä naisia 1970-luvulla. Yksi naisista on Valentina, joka päätyy asumaan Tampereelle vanhoilla päivillään. Valentina oli aiemman romaanitekeleeni päähenkilöitä, eli tunnen hänet hahmona jo perinpohjaisesti. Tuulaan tutustuminen on ollut takkuisempaa, koska hän on varsin ristiriitainen persoona. Kävelevä aikapommi.

Viime vuosikymmenellä olen lukenut kaiken mahdollisen suomen- ja englanninkielisen materiaalin Petroskoin amerikansuomalaisista. En muista, olenko lukenut tämän Vieno Zlobinan (1919-2020) teoksen, mutta toisen vastaavan teoksen muistan, jossa päähenkilö oli yhtä lailla lapsena Neuvostoliittoon muuttanut henkilö. Tämä taisi olla Mayme Sevanderin (1923-2003) They Took my Father.

Vienon elämänkaari näyttäisi jo graafisena esityksenä huikealta. Hän muutti vanhempiensa kanssa Aunuksen lähelle Säde-kolhoosiin 7-vuotiaana Kanadasta, kävi oppikoulua ja yliopistoa Petroskoissa, tuli sodan aikana evakuoiduksi Kazakstaniin, ja palasi tekemään elämäntyötään Petroskoihin yliopiston kielitieteiden opettajana ja tutkijana. Vuonna 1965 hän siirtyi viettämään eläkepäiviään Viroon. Vuonna 1989 hän pääsi käymään Suomessa ensi kertaa elämässään, ja sieltä hän muutti takaisin Kanadaan 70-vuotiaana. Kanadasta hän on siirtynyt takaisin Viroon lapsenlapsen hoiviin 95-vuotiaana.

Tämä muistelmateos on varsin maltillinen esitys lapsuudesta ja nuoruudesta totalitaristisessa maassa. Valtaosa tekstistä kuvaa arkisia oloja Säteen kokeilutilalla, ja vasta loppuosassa päästään perheen tragediaan, eli Vienon isän katoamiseen vankileirien saaristoon. Eelis ja Emma Ahokas olivat Säteen kolhoosin vastuunkantajia, jotka olivat muuttaneet Neuvostoliittoon jo siinä vaiheessa, kun kolhoosin peltoja raivattiin ensi käyttöön. Eelis vietiin leireille, ja oletettavasti hän kuoli siellä jo vuonna 1938, mutta omaiset saivat tapahtuneesta tekaistuja kuolintodistuksia. Emma-äiti koki myös kovia Stalinin vainojen aikaan, mutta hän eli vanhaksi, ja päätyi elämään vanhoilla päivillään ainoan tyttärensä luona Petroskoissa.

Zlobina muistaa kolhoosin elämänkaaren iloineen ja suruineen, tähtihetkineen ja pohjakosketuksineen. Ensimmäiset vuodet tilalla olivat toiveikkaita, mutta ahdinkoon ajauduttiin jo vuonna 1935, jolloin kolhoosin nimi vaihdettiin Papaniniksi venäläistämistoimenpiteiden imussa. Tämän jälkeen tilan tuottavuus romahti dramaattisesti, ja ovia alettiin kolkutella pelottavalla tavalla öiseen aikaan.

Kyseessä ei kuitenkaan ole ns. rankka kirja. Esimerkiksi Antti Tuurin Ikitie on huomattavasti dramaattisempi kertomus saman kolhoosin elämänkaaresta. Zlobina oli kirjoittajatyyppinä tutkija, joka nojasi paljon faktoihin, tilastoihin ja numeroihin. Tämä ei tarkoita, että tarinasta puuttuisi tunnetta, mutta kirjan kertoja kuvaa mieluummin ulkoisia tapahtumia kuin syvällistä sisäistä mielenmaisemaa.

Amerikansuomalaisten sopeutumisesta uuteen kulttuuriin teos tarjoaa monipuolisen kuvan. Uudisraivaajien tyttärenä pieni Vieno joutui sopeutumaan uuden maan niukkuuteen suht nopeasti, ja varmasti myös unohtamaan synnyinmaansa Kanadan käytäntöjä. Kirja antaa vaikutelman, että monille muille myöhemmin tulleille amerikansuomalaisille sopeutuminen oli vaikeampaa. Uusilla tulokkailla oli myös hienoja, massasta erottuvia vaatteita, joita paikalliset kadehtivat. Heidän oli myös mahdollista asioida omissa liikkeissään, joissa valikoima oli runsaampaa kuin paikallisissa kaupoissa.

Luin teosta pikaisesti etsien siitä tiettyjä Petroskoihin liittyviä asioita. Skippasin kolhoosin tuotantolukuihin ja karjanhoitoon liittyvät osuudet, jotka eivät tällä kertaa kiinnostaneet. Löysin tästä jotain uutta pontta luomaani Valentinan hahmoon, eli tulin vakuuttuneeksi siitä, että ”more is more”. Valentinasta ei ole tulossa amerikansuomalaista hahmoa, mutta hänenkin tarinaansa saattaa tulla hieman lisää kierroksia.

Uskovaisena gulag-leirillä

Teos: Martta Piili: Kohtalona Siperia. Neljätoista vuotta pakkotyövankina. (LIKE, 1957/2021)

Äänikirjan lukija: Tuija Kosonen

En vielä päässyt eroon Gulag-aiheesta, vaan tsekkasin vielä, löytyisikö BookBeatista joitain suomalaisteoksia, joista en ollut tietoinen. Keskisuomalaistaustaisen Martta Piilin (oikeasti Piilikangas, 1902-1976) teos oli yksi sellainen. Martta oli kotoisin Saarijärveltä, mutta oli päätynyt Karjalan kannakselle rautatieläisen miehensä perässä.

Teos ei saanut suurta suosiota julkaisuvuonnaan 1956, koska Stalinin kuoleman jälkeen muut vankileirien selviytyjät olivat kirjoittaneet paljon raflaavampia teoksia aiheesta.

Martta Piili oli tavallinen työväenluokkainen perheenäiti, joka piti pientilaa Viipurin lähistöllä tämän miehen Jalmarin toimiessa ratavartijana. Perheessä oli kaksi tytärtä, ja sodan syttyessä vanhemmat lähettivät lapset Martan siskon luokse Kuhmoisiin turvaan. Monien sekavien vaiheiden jälkeen kävi niin, että Martta jäi yksin Koivistoon huolehtimaan lehmistään, ja isä ja lapset ehtivät evakuoitua Suomen puolelle.

Neuvostoliitto syytti Marttaa vakoilutoimista. Hän joutui heti pakkotyöhön Terijoelle, sieltä vankilaan Leningradiin, ja tätä kautta useammalle vankileirille Siperiaan. Hän kuului leireillä uskovaisten porukoihin, olihan hän jo saanut vankan kristillisen pohjan kotikasvatuksessa. Ilman tätä uskoa hän olisi luultavasti päätynyt tappamaan itsensä.

Leirien joulun viettoon kuului Enkeli taivaan soittoa rikkinäisellä mandoliinilla. Inkeriläiset naiset olivat Marttaa rohkeampia uskonelämän harjoittajia. Muutenkin inkeriläisten ystävyys tuntui pitävän Marttaa pystyssä vaikeina aikoina.

Martan kaltaisia suomalaisia evakkojunasta jääneitä oli Stalinin leireillä noin kaksisataa henkilöä. Olenkin usein miettinyt tätä kysymystä, että kuinka oli mahdollista saada kaikki Kannaksen alueen ihmiset evakuoitua. Osa näistä junasta jääneistä pääsi palaamaan, osa tapettiin heti, mutta leireille joutui kaksisataa.

Martta Piilin jättämä kertomus on arvokas, vaikka se ei ole kaunokirjallinen mestariteos. On mahdollista, että se on osittain suullinen, saneltu teksti. Tyylilaji on kuvailevan toteava, ja tapahtumien etenemisessä on epäloogisuutta. Kirjan loppusanat, jotka on kirjoittanut Erkki Vettenniemi, taustoittavat teoksen kontekstia tärkeällä tavalla.

Vettenniemen mukaan Piilin toimintaan on liittynyt ärhäkkää isänmaallista vastarintaa, eli hän oli keksinyt monia tekosyitä kotitilalle jäämiselleen, eikä ollut poistunut viranomaisten käskyistä huolimatta. Näin ollen hän ei ollut jäänyt alueelle mottiin, kuten jotkut jäivät muun muassa Hyrsylänmutkaan ja Suojärvelle.

Martta oli leireille joutuessaan 38-vuotias, ja Suomeen palatessaan 54-vuotias. Hänen vanhemmalla tyttärellään oli tuolloin jo neljä lasta, ja hän koki mummoutuneensa täysin johtuen olojen rankkuudesta ja terveysongelmista. Hän pääsi muuttamaan miehensä rakentamaan rintamamiestaloon Kiuruvedelle, mutta jäi leskeksi pian palattuaan. Naisen elämästä parhaimmat vuodet kuluivat helvetissä, jossa pahinta oli epätietoisuus perheestä. Apua hän yritti saada Suomeen palautuksen suhteen useaan kertaan, mutta apu evättiin häneltä.

Onneksi kirjaan mahtuu kuvausta myös inhimillisyydestä, esimerkiksi leirin muiden toverien osoittamasta solidaarisuudesta. Martta ei karuista kokemuksistaan huolimatta päätynyt vihaamaan kaikkia venäläisiä, vaan koki joidenkin taholta jopa humaania kohtelua. Viimeiset kaksi vuotta hän toimi yksityisten perheiden palvelijana, ja tämä sai hänet palauttamaan uskonsa ihmiskuntaan.

Martta oppi puhumaan venäjää kohtuuhyvin, ja toi Suomeen mukanaan häntä hyvin kohdelleiden ihmisten antamia lahjoja. Koin tämän leiritarinan yhtenä maltillisimmista kirjoista, joita olen aiheesta lukenut, mutta maltilliseen tyyliin on pitänyt vaikuttaa myös ajan henki. Martta ei muun muassa kuvaa miesten ja naisten välisiä suhteita, seksuaalisuutta tai ruumiillisia äärikokemuksia. Jos vaikka vertaa tätä teosta ja Heather Morrisin Cilkan tarinaa, edessä on gulag-kirjallisuuden kaksi ääripäätä.

HELMET-haasteessa teos sopii hyvin kohtaan 27: ”Kirja kertoo aiheesta, josta olet lukenut paljon”.

Kahdentoista aikavyöhykkeen tragedia

Teos: Anne Applebaum: Gulag. Vankileirien saariston historia (Siltala, 2022)

Suomennos: Antero Helasvuo

Äänikirjan lukija: Simo Häkli

Olisiko teillä hetki aikaa jutella gulagista? Ai eikö? No, kerron siitä huolimatta. Olen kuunnellut äänikirjana Anne Applebaumin teoksen, joka on painettuna 679 sivun pituinen. Äänikirjaa kuuntelin vähemmän aikaa kuin 28 h 49 minuuttia, sillä tahti oli nopeutettu ja joitain osia meni ohi puoliunessa. Mutta teos oli minulle helpompi ymmärtää kuin Applebaumin aiempi teos Punainen nälkä, jota yritin kahlata läpi jo ennen Ukrainan sodan alkamista.

Applebaum on tutkinut aihetta 40 vuoden ajan, alkaen opiskelija-ajoista, jolloin hän oli Neuvostoliitossa amerikkalaisena vaihto-opiskelijana. Gulagiin liittyvän alkuperäisaineiston saatavuus ei ollut kovin kattavaa tuolloin, eikä se ole sitä edelleenkään, jos tutkija on ulkomaalainen. NL: n kaatumisen jälkeen perustettu Memorial-järjestö on tehnyt valtavan työn muistojen tallentamisessa, mutta sen pystyssä pysyminen on vaikeaa näinä aikoina. Tavallaan myös tämä kirja on merkittävä muistoja säilyttävä dokumentti, koska siihen on kerätty valtava määrä ensi käden muistoja ja kaunokirjallisia viitteitä eri kielillä.

Koin vaikeimmaksi ottaa vastaan niitä osuuksia, joissa kerrottiin lasten kohtaloista vankileireillä. Yleistä oli, että äidit ja lapset pidettiin samassa paikassa siihen saakka, kun lapsi täytti kaksi vuotta, minkä jälkeen ”kansanvihollisten” lapset vietiin lastenkoteihin. Lapsen eloonjäämisen ja älyllisen kehityksen kannalta olennaista oli jonkinlainen yhteys biologiseen äitiin varhaisessa lapsuudessa.

Stalinin kuoleman jälkeen taas oli tyypillistä, että vähemmän vaaralliseksi arvioiduille ”kansanvihollisille” tehtailtiin psykiatrisia diagnooseja ja he päätyivät vankileirin sijaan lukituksi mielisairaaloihin. Esimerkiksi viivästynyt skitsofrenia oli tyypillinen diagnoosi toisinajattelijoille: kyseiseen diagnoosiin ei liittynyt fyysisiä sairauden piirteitä, mutta tietynlaisia mielipiteitä pidettiin jo vahvoina oireina.

Uutta tietoa sain varsinkin vankileirin uskovaisista. Uskonnon harjoittaminen saattoi olla monilla syy leirille joutumiseen, ja vanhauskoisten ortodoksien lisäksi vainottuja ryhmiä olivat muun muassa baptistit ja Jehovan todistajat. Osa uskovaisista kieltäytyi kokonaan työstä, ja rankimmat totaalikieltäytyjät kutsuivat valtiota Neuvosto-saatanaksi. Uskovien ryhmien välillä oli usein solidaarisuutta, ja he muodostivat kiinnostavia alakulttuureja.

Kirjassa kerrotaan paljon eri etnisten ryhmien selviytymisstrategioista, ja siinä käsitellään myös suomalaisten kommunistien hankalaa asemaa. Aino Kuusisen muistelmat ovat olleet yksi tärkeä lähde, ja sellainen teos, jonka itsekin haluaisin lukea. Suomalaisilla, balteilla, puolalaisilla ja ukrainalaisilla oli paljon yhteistä, sillä heitä kaikkia pidettiin jo syntyperän vuoksi lähtökohtaisesti epäilyttävänä aineksena. Jos heillä vielä oli heikko venäjän kielen taito, he joutuivat erityisen haavoittuvaan asemaan.

Hurjimmillaan tätä teosta voi lukea kuin poliittista trilleriä, varsinkin osuuksissa, joissa kerrotaan ammattirikollisten roolista ja mustan pörssin liiketoiminnasta. Parhaimmillaan kirja taas tarjoaa monipuolista ja kiihkotonta tietoa ilmiöstä, jota monien meistä voisi muuten olla mahdoton yrittää ymmärtää. Olen myös lukenut muutaman romaanin Gulagista (muitakin kuin Solzhenitsyniä lukiossa), mutta osa tuoreemmista fiktionaalisista tuotoksista ovat olleet vähän liiankin raflaavia. Esimerkiksi Heather Morrisin Cilkan tarina oli minulle liian raskas kakku, vaikka se oli lähes viihteellinen teos juutalaisnaisesta, joka joutui sekä natsien että kommunistien leirille.

Gulag saattaa saada koko elämäni lukuhistoriassa rankimman tietokirjan tittelin (ja olen lukenut rankkoja kirjoja myös Afrikan ja Aasian maiden sortavista koneistoista ja kansanmurhista), mutta samalla ihailen Applebaumin lakonista kirjoitustyyliä. Kuuntelin äänikirjaa noin neljä päivää, mutta jos oikeasti haluaisin omaksua kaiken kirjan tietomäärän, sen lukemiseen voisi mennä monta viikkoa.

Kaunokirjallisuuden näkökulmasta teos on myös todellinen aarreaitta, ja tämän vuoksi koukutuin Gulagiin enemmän kuin Punaiseen nälkään, jossa keskiössä oli enemmän taloushistoria kuin taide. Kirjallisuuden saralla ansiokkaista oli samizdat-genren läpikäyminen, jossa päästiin jo 1980-luvulle glasnostin aikaan.

Kirjaa kuunnellessani minulla oli mahdollisuus keskustella siitä erään venäläisen kirjailijan kanssa Jyväskylän Kirjailijatalon keittiössä, joten siksikin lukukokemus oli erityisen tärkeä.

Vain kulakit harrastavat koruompelua

Teos: Maria Lähteenmäki: Punapakolaiset. Suomalaisnaisten elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa. (Gaudeamus, 2022)

Äänikirjan lukija: Anna Saksman

Joulun pyhiin on kuulunut pelkkää tietokirjallisuutta, sillä olen tainnut jo imuroida sisääni riittävästi fiktiota tälle vuodelle. Ja koko ajan sisältö muuttuu tiukemmaksi: Maria Lähteenmäki Punapakolaiset alkaa olla teeman raskauden suhteen jo äärikamaa, ja tämän jälkeen arvioon on vielä tulossa toinen punakantinen HC-opus.

Minun ei ole mahdollista kirjoittaa juuri nyt Punapakolaisista sen tyyppistä kattavaa arviota, jonka teos ansaitsisi, mutta käytän joitain kirjasta ammentamiani tietoja omaan fiktioprojektiini. Se sijoittuu osittain Petroskoihin, ja siinä eletään jo 70-lukua, mutta Stalinin vainojen kaiut kuuluvat edelleen voimallisesti siinä universumissa.

Tämän teoksen pääkaupunki on ehdottomasti Petroskoi, vaikka osa teoksen naisista asuu myös Moskovassa tai Pietarissa, ja osa päätyy gulag- leireille ties minne. Osa naisista on tietoisesti halunnut matkata Karjalan neuvostotasavaltaa rakentamaan, osaa taas on rangaistu jostain virheestä ja näin heidät on lähetetty Vienan Karjalaan eli mahdollisimman syrjään pois pahanteosta. Osa taas on muuttanut maahan jo lapsena tai nuorena perheen kanssa, jolloin päätös ei ole ollut itsenäinen.

Tässä laajassa historiikissa ei ole yhtä avainhenkilöä, vaan Lähteenmäki käy läpi kymmenien naisten vaiheita, joista kaikki eivät olleet lainkaan merkkihenkilöitä, eikä erityisen aktiivisia poliittisesti. Hurjimpia tarinoita on ehkä tuollaisen SDP:n naiskansanedustajilla, joista osalla lähtö Neuvostoliittoon vuonna 1918 oli aitoa poliittista pakolaisuutta. Näitä toverittaria oli useampi, eikä kenellekään heistä käynyt hyvin neuvostojen maassa.

Parhaiten kirjan hahmoista mieleen jäi Hanna Malmin (1887-1938) tapaus, sillä Malm kuului jo Suomessa kommunistien eliittiin. Neuvostoliitossa hänet tunnettiin Kullervo Mannerin (1880-1939), SKP:n perustajajäsenen, rakastajattarena ja elämäntoverina, mutta pariskunta joutui toisistaan erilleen Stalinin vainoissa. Hannaa rankaistiin kärkevistä mielipiteistään ja hän joutui pakkotyöhön Vienan Karjalaan.

Opin muun muassa, että Moskovassa kansainvälinen puolue-eliitti majoittui hotelli Luxiin, jossa myös Malm majaili ennen joutumista vankileirien saaristoon. Malm vietti 1920-luvulla jonkun verran aikaa Ruotsissa, ja ennen joutumista epäsuosioon myös opetti Moskovan Lenin-koulussa. Virallinen versio Hannan kuolemasta on, että hän olisi tehnyt itsemurhan hukuttautumalla Solovetskin saarella, mutta asiasta ei ole mitään varmuutta.

Olen mahdollisesti lukenut kauan aikaa sitten kirjan Rakas kallis toveri Malmin ja Mannerin kirjeenvaihdosta vuosilta 1932-33, mutta en tuolloin ymmärtänyt kaikkea Stalinin vainojen kontekstista. Manner kuoli virallisesti tuberkuloosiin Uhtan leirillä Komin tasavallassa vuotta Hannaa myöhemmin. On myös hämmentävää huomata, kuinka monen tämän kirjan henkilöistä kuolinvuosi sijoittuu 1937-9 akselille.

Kirja antaa valtavan määrän lukuvinkkejä Stalinin vainoista selviytyneiden muistelmiin, johon minulla ei ole nyt aikaa. Eniten kiinnostaisi lukea Otto Wille Kuusisen toisen vaimon Aino Kuusisen (1886-1970) muistelmat, sillä niissä ilmeisesti on yksityiskohtaisia havaintoja vankileirin arjesta. On käsittämätöntä, että Otto Wille toimitti Ainon leirille, eikä tehnyt mitään naisen vapauttamiseksi. Aino virui leireillä 17 vuotta, ja onnistui loikkaamaan vanhoilla päivillään länteen.

Suomalaisten omista kolhooseista Karjalan tasavallassa olen lukenut muitakin teoksia, joista tunnetuin on Antti Tuurin romaani Ikitie. Tämänkin kirjan moni hahmo työskenteli muun muassa Säteen kollektiivissa Aunuksen lähistöllä. 1930-luvulla tila nimettiin uudestaan Papaniniksi venäläistämispolitiikan aalloissa. Tällöin kolhoosiin oli otettava muutakin kuin suomalaisväestöä. Vaikka suomalaisten perustamat kokeilutilat menestyivät alkuvaiheessa, niihin kohdistui myös paljon sabotaasia paikallisten asukkaiden toimesta.

Kolhooseissa naiset kokoontuivat mielellään tekemään käsitöitä iltaisin, mutta näitäkin puhdetöitä syynättiin ja pidettiin varsin epäilyttävinä. Minua todella liikutti, itketti ja vähän naurattikin havainto koruompelusta. Sitä pidettiin erityisen epäilyttävänä, viittasihan se porvarisnaisten joutilaisuuteen ja kyseenalaiseen koristautumiseen. Virallinen ohje kuului, että vain yksinkertaisten alusvaatteiden ompeleminen olisi sallittua. Näin ollen esimerkiksi karjalaisten omat koruompeleet olivat pannassa, viittasivathan ne myös hämärästi heimoaatteeseen.

Osalla suomalaisista oli maahan tullessaan henkilökohtaisia koruja, eivätkä kaikki olleet luovuttaneet niitä valtiolle. Muun muassa vihkisormuksista käytiin iänikuista taistelua, mutta kaikki eivät niistä luopuneet, vaikka niitä pidettiin erityisen paheellisina.

Pidin Lähteenmäen kirjoitustyylistä, joka oli sopivan toteava, jopa lakoninen. Hän ei jäänyt kauhistelemaan asioita, joita itse lukijana kauhistelin. Kirjaa lukiessani jäin jonnekin Karjalan kolhoosin punanurkan reunalle tutkiskelemaan ns. seinälehtiä, jotka olivat keskeinen propagandan ja kansanvalistuksen välitysmuoto maaseudulla ja vankileireillä. Kun painettuihin lehtiin ei ollut varaa, ne liimattiin seiniin, jotta mahdollisimman moni pystyisi niitä lukemaan. Mutta niihin suhtauduttiin suurella varauksella, ja varsinkin niissä esiintyvä huumori on mahtanut tuntua vankileirin asukkaista absurdilta tai loukkaavalta.

Kirjassa on jotain yhteistä Varpu Lindströmin teoksen Uhmattaret kanssa, joka on historiikki kanadansuomalaisten vasemmistoaktiivien vaiheista. Osa näistäkin naisista päätyi lopulta Neuvosto-Karjalaan. Vaikka toverittarien ja uhmattarien elämäntarinoihin liittyy paljon tragediaa, on kiinnostavaa tutkia myös niiden kansainvälisiä kytköksiä ja toivon elementtejä. On muistettava, että tämänkin teoksen naisista valtaosa oli liikkeellä maailman parantamisen tarkoituksessa. Mutta pelkkä hyvä tarkoitus ei vienyt pitkälle varsinkaan vainoharhaisessa poliittisessa koneistossa, joka päätyi syömään omia lapsiaan.

Onko muilutusten aika ohi?

tuuri (1)Ihmettelen kovasti, miksi en ole lukenut Antti Tuurin Ikitietä v. 2011, kun kirja ilmestyi. Olinhan jo tuolloin kovasti kiinnostunut suomensukuisten kansojen kohtalosta Neuvostoliitossa. Ilmeisesti minulla on ollut muuta tekemistä, tai olen tuolloin kategorisoinut Tuurin ”setämäiseksi” kirjailijaksi, jonka tyyli olisi minulle liian etäinen.

Tässä välillä olen lukenut Tuuria hyvän otoksen, ja myös Ikitie päätyi haaviini aika sattumalta. Olen myös ollut tietoinen kirjan filmaamisesta, mutta ajattelin lukea teoksen ennen elokuvan katsomista. Leffa jäi medioissa aika ikävästi Tuntemattoman sotilaan varjoon viime syksynä, vaikka palkittiinkin ruhtinaallisesti Jussi-gaalassa. Oma arvaukseni alhaisille katsojaluvuille on se, että suomalaiset eivät edelleenkään tunne Karjalan amerikansuomalaisten tarinaa, ja koska tarina on tuntematon, monien on siihen vaikea samastua.

Itse aion paikata myös toisen aukon sivistyksessäni, ja katsoa leffan lähipäivinä. Onneksi en ole elokuvabloggaaja, enkä tunne velvoitetta verrata leffaa ja kirjaa toisiinsa. Tuuri on ollut vahvasti mukana myös elokuvan tuotantoprosessissa, mutta käsikirjoitus ei noudata uskollisesti kirjan henkilögalleriaa tai juonta. Kiinnostavaa oli myös lukea, että Venäjän karjalaiset eivät halunneet yhteistyöhön kuvauspaikkaa etsiessä, ja tämän vuoksi elokuva on tuotettu Virossa.

Mutta takaisin kirjaan: Ikitie solahti kaikista lukemistani Tuurin teoksista vahvimmin ihon alle siitä hetkestä saakka, kun Jussi Ketola heräsi elävänä Petroskoin kaupunginsairaalassa. Kuvaus muilutusmatkasta Suomen puolella oli iljettävä, mutta myös ennalta-arvattava. Olin jo lukenut muitakin romaaneja, joissa punikkeja tai sellaisiksi väitettyjä kärrättiin itärajalle. Olen jo vuosia käyttänyt muilutusta jonkunlaisena metaforana myös ääriryhmien toiminnasta tänä päivänä. Onko siis muilutusten aika lopullisesti ohi, vai esiintyykö muilutusta tänäkin päivänä toisessa muodossa?

Ketolan tarinaa enemmänkin alkoi kiinnostaa niiden siirtolaisten tarinat, jotka valitsivat Neuvosto-Karjalan shangri-lana. Joitain olen lukenutkin, mutta Ikitie oli ensimmäinen, jossa näytettiin suuremmassa kaavassa heidän luomaansa kulttuuria. Petroskoissa oli jazz-baareja, siellä pelattiin baseballia ja ilmeisesti siirtolaiset pukeutuivat varsin näyttävästi. He toivat mukanaan uusimpia koneita, ja heillä oli oma kauppansa, josta sai voita, kahvia ja muita tarvikkeita, joita tavalliselta kansalta puuttui.

Minusta Tuuri onnistui tässä kirjassaan näyttämään loistavasti ne tekijät, jotka johtavat sortoon ja kansanmurhaan – jopa silloin, kun vastassa on samassa maassa syntyneitä. Amerikansuomalaiset olivat lyhyen aikaa etuoikeutettuja ”toisia”, joita kadehdittiin, mutta joita varten oltiin valmiita luomaan kaksoisstandardi. Suomesta rajan toiselle puolelle loikanneilla tai muilutetuilla ei ollut samoja etuoikeuksia. Jussi Ketola onnistui pääsemään amerikansuomalaisten ”kastiin”, koska oli nuorena miehenä ollut rakentamassa pilvenpiirtäjiä New Yorkiin. Häränpihvin syönti sunnuntaisin nousi tässä poliittiseksi kysymykseksi, joka herätti monissa (myös joissain Amerikasta tulleissa itsessään) pahaa verta.

Minusta fiktiivisen Hopea-kolhoosin arjen kuvaus oli kiinnostavaa siksikin, että heidän sallittiin lyhyen ajan luoda omia sääntöjään, ja jopa harjoittaa kristinuskoa. Tuuri myös vinkkaa varsin omalaatuisiin parittamiskäytäntöihin, vaikka niistä ei paljoa kerrota. Mutta vaikka Stalinin puhdistukset olisivat jääneet välistä, olisiko pidemmän päälle ollut hyväksyttyä, että neuvostotasavallassa joissain kolhooseissa olisi ollut yltäkylläisesti ruokaa, ja toisissa huonon taloudenpidon vuoksi olisi nähty nälkää?

Haluaisin lukea kolhooseista lisää – myös niistä, jotka jatkoivat toimimistaan toisen maailmansodan jälkeen. Luin Siirtolaisinstituutin sivuilta, että amerikansuomalaisilla niitä olisi ollut Neuvostoliitossa yhteensä neljä – yksi Valko-Venäjällä ja kolme Itä-Karjalassa, ja suurin osa näiden alkuperäisistä jäsenistä olisi kuollut puhdistuksissa. Petroskoin lähellä ollut Hiilisuon suurkolhoosi (jolla on myös merkittävä rooli romaanissa) jatkoi toimintaansa 60-luvulle saakka, mutta sen johdossa eivät enää myöhemmin olleet amerikansuomalaiset.

Olen nähnyt aiheesta kauan aikaa sitten kanadalaisen Kelly Saxbergin ohjaaman  dokumenttielokuvan Letters from Karelia (2004), jossa Pitkästen suku löysi toisensa venäläisessä tositeeveeohjelmassa. Olen myös kuullut tästä elokuvaprojektista jo edesmenneeltä professori Varpu Lindströmiltä, joka esiintyy elokuvassa asiantuntijana. Tämä oli yllättävän jännittävä ja hyvin tehty ottaen huomioon todisteaineiston vähyyden – dokumentin pohjamateriaaleina ovat vain muutamat kirjeet, valokuvia ja joitain esineitä (ja Ville Haapasalo-faneille tiedoksi, että hän esiintyy dokumentissa lyhyissä näytellyissä pätkissä!). Tuntuu, että Antti Tuurilla on ollut Ikitietä varten laajempi arkisto käytössä, varsinkin tavallisesta arkielämästä. Mutta katsottuna yhdessä nämä kaksi elokuvaa ovat varmasti hurja paketti.

Romaani sinänsä on hurja, koskettava, mutta myös informatiivinen ja viisas kuvaus mielivallasta. Luin sellaisen painoksen romaanista, jossa oli liitteenä (markkinointimielessä?) kavalkadi kuvia elokuvasta, mutta onneksi en tuijottanut niitä liikaa.

Nuorten lukijoiden voi olla hyväkin katsoa leffa ennen kirjan lukemista, sillä kirjassa varmasti on neuvostokulttuuriin liittyviä ilmiöitä ja käsitteitä, jotka eivät automaattisesti avaudu. Minullakin jäi joitain vallanjakoon liittyviä yksityiskohtia, joita en jaksanut selvitellä. Vaikeaselkoinen teos ei tosiaankaan ole, mutta voi hyvin kutsua tarkkaa lukijaa esimerkiksi käyttämään Google Mapsia.

Verenimijät ja elävältä haudatut

idan sielunmessuAndreï Makinen Idän sielunmessu (WSOY 2001, suom. Annikki Suni) on ollut unilukemistonani viikkoja. Makinea on minulla hyllyssä monta lukematonta teosta odottamassa, sillä vaikka olen toistaiseksi lukemaani ihastunut, hänen tekstinsä vaativat tietynlaista poeettista mielentilaa, jossa nykyään harvemmin olen. Teokset Vera ja Vain rakkaus kolahtivat tajuntaani pysyviksi partikkeleiksi; muiden teosten kanssa on ollut enemmän säätöä ja tavaamista.

Idän sielunmessu on yllättävän raaka teos ottaen huomioon sen kielellisen formaatin. Siinä on anonyymi kertoja, vakoilija, jolla on synkkä menneisyys. Mies on elänyt vuosikausia eri Afrikan maissa mystisen naisen kanssa KGB-agentteina, molemmat teeskentelevät olevansa kanadalaisia lääkäreitä ja heidän peitetarinaansa varten on tehty erityiset perhealbumitkin. He liikkuvat maasta toiseen todistaen kylmän sodan aikaisia nukkehallituksia ja orkestroituja sisällissotia – imperialismin jäänteitä, joihin sekä Neuvostoliitto että Yhdysvallat ovat yhtä lailla syyllisiä. Mailla, joissa he oleilevat, ei ole nimiä, sillä kaikkien kohtalot ovat samansuuntaisia. Elämä diplomaattien ja muiden ekspatriaattien allasbileissä ja cocktailkutsuilla on tyhjää, mutta miehen lapsuuden kovalevy on liian täynnä ja tukossa- ja lopulta hyvin samanlainen kuin niiden afrikkalaisten lasten, jotka onnistuvat pakenemaan palkkasotureiden luoteja.

Teoksen alkupuoli oli masentavaa vetelehtimistä verilöylyjen keskellä. Kun päästään takaisin Venäjälle, tarina varsinaisesti levittää siipensä. Miehen henkilöhistoria on kirjoitettu miltei kollektiiviseen tyyliin – siinä puhuvat tuhansien kohtalotovereiden äänet. Hänen orvoksi jäämisensä ja hänen vanhempiensa synkät kohtalot ovat kenties monille meistä jo tuttua mielenmaisemaa. Stalinin vainojen syvimmistä vuosista olemme saaneet lukea ja kuulla jo monista lähteistä. Esimerkiksi Sofi Oksasen ja Sirpa Kähkösen historiallisesti tarkempi proosa on toiminut omalta osaltani paremmin kuin tämäntyyppinen universaali runollinen elegia kuolleille. Päästään tässä toki julmuuksien alkulähteille paikkoihin, joissa sanavalinnoilla ei ole enää mitään merkitystä.

Jossain kaukana siintää Dolshankan kylä, josta viimeisinkin kulakki ja verenimijä on karkotettu Siperiaan. Vain parhaat valioyksilöt ovat saaneet jäädä kehittämään vasta perustettua kolhoosia. Ensimmäisten vuosien aikana hyvän kommunistin testi on, suostuuko hän luopumaan viimeisestäkin neulastaan yhteisen hyvän vuoksi. Huonojen neulojen, astioiden tai hevosten toimittaminen on kuitenkin sabotaasia, mistä voi seurata karkotus siinä missä tavaroiden jemmaamisestakin. Kylän väki oppii pian puhumaan oikeaa kieltä, valitsemaan sanansa kunkin pikkupomon vimmojen mukaan.

Varsinainen kehyskertomus liittyy mieheen, joka löytää improvisoidulta hautausmaalta itselleen vaimon. Ihmiset on haudattu elävältä erinäisissä kidutuksen tiloissa. Mies kaivaa naisen ylös haudasta, pesee tämän ja pukee omiin vaatteisiinsa. Hän luulee naisen olevan puhekyvytön järkytyksestä, mutta turvaan päästyään hän huomaa naiselta puuttuvan kielen. Tästä naisesta tulee päähenkilön äiti, joka ei voi välittää tälle äidinkieltään venäjää, mutta poika oppii puhumaan pelastajansa, ottoäitinsä outoa asiaattista kieltä. Puhumattomana nainen mieltyy kylästä löytyneisiin vanhoihin ulkomaisiin muotilehtiin, jotka muistuttavat häntä siitä henkilöstä, joksi hänet kasvatettiin. Tätä nuorta naista ei tietysti ole enää virallisesti olemassa. On vain olemassa historiaton neuvostoihminen, joka on helposti numeroitavissa ja eliminoitavissa. Mykkyys on vahva metafora, joka tosin herätti minussa suurta kuvotusta.

Miehen paluu muistoista takaisin vakoilijan elämän nykyhetkeen ei varsinaisesti valaise mitään. Kadonneen rakastetun kohtalon hän kuitenkin päättää selvittää. Tämä vie hänet amerikkalaiseen keinotodellisuuteen, jossa entiset agentit elävät muutettuine nimineen, barbityylisine vaimoineen ja marisevine, poispilattuine kakaroineen sukkuloiden teemapuistojen ja epämääräisten eliminointibusinesten välillä. Kertojan juurettomuus syvenee, hänen asemansa historiallisena väliinputoajana selkenee. Teoksesta tuli melankolisen lohduton olo, ehkä sopivalla tavalla, sillä tässä kuvataan kokemuksia, joita kaikki eivät empaattisina lukijoinakaan voi syvällisesti sisäistää. Teokseen on palattava uudestaan toisessa mielentilassa. Silloin se voi aueta aivan uudella tavalla.