Onko muilutusten aika ohi?

tuuri (1)Ihmettelen kovasti, miksi en ole lukenut Antti Tuurin Ikitietä v. 2011, kun kirja ilmestyi. Olinhan jo tuolloin kovasti kiinnostunut suomensukuisten kansojen kohtalosta Neuvostoliitossa. Ilmeisesti minulla on ollut muuta tekemistä, tai olen tuolloin kategorisoinut Tuurin ”setämäiseksi” kirjailijaksi, jonka tyyli olisi minulle liian etäinen.

Tässä välillä olen lukenut Tuuria hyvän otoksen, ja myös Ikitie päätyi haaviini aika sattumalta. Olen myös ollut tietoinen kirjan filmaamisesta, mutta ajattelin lukea teoksen ennen elokuvan katsomista. Leffa jäi medioissa aika ikävästi Tuntemattoman sotilaan varjoon viime syksynä, vaikka palkittiinkin ruhtinaallisesti Jussi-gaalassa. Oma arvaukseni alhaisille katsojaluvuille on se, että suomalaiset eivät edelleenkään tunne Karjalan amerikansuomalaisten tarinaa, ja koska tarina on tuntematon, monien on siihen vaikea samastua.

Itse aion paikata myös toisen aukon sivistyksessäni, ja katsoa leffan lähipäivinä. Onneksi en ole elokuvabloggaaja, enkä tunne velvoitetta verrata leffaa ja kirjaa toisiinsa. Tuuri on ollut vahvasti mukana myös elokuvan tuotantoprosessissa, mutta käsikirjoitus ei noudata uskollisesti kirjan henkilögalleriaa tai juonta. Kiinnostavaa oli myös lukea, että Venäjän karjalaiset eivät halunneet yhteistyöhön kuvauspaikkaa etsiessä, ja tämän vuoksi elokuva on tuotettu Virossa.

Mutta takaisin kirjaan: Ikitie solahti kaikista lukemistani Tuurin teoksista vahvimmin ihon alle siitä hetkestä saakka, kun Jussi Ketola heräsi elävänä Petroskoin kaupunginsairaalassa. Kuvaus muilutusmatkasta Suomen puolella oli iljettävä, mutta myös ennalta-arvattava. Olin jo lukenut muitakin romaaneja, joissa punikkeja tai sellaisiksi väitettyjä kärrättiin itärajalle. Olen jo vuosia käyttänyt muilutusta jonkunlaisena metaforana myös ääriryhmien toiminnasta tänä päivänä. Onko siis muilutusten aika lopullisesti ohi, vai esiintyykö muilutusta tänäkin päivänä toisessa muodossa?

Ketolan tarinaa enemmänkin alkoi kiinnostaa niiden siirtolaisten tarinat, jotka valitsivat Neuvosto-Karjalan shangri-lana. Joitain olen lukenutkin, mutta Ikitie oli ensimmäinen, jossa näytettiin suuremmassa kaavassa heidän luomaansa kulttuuria. Petroskoissa oli jazz-baareja, siellä pelattiin baseballia ja ilmeisesti siirtolaiset pukeutuivat varsin näyttävästi. He toivat mukanaan uusimpia koneita, ja heillä oli oma kauppansa, josta sai voita, kahvia ja muita tarvikkeita, joita tavalliselta kansalta puuttui.

Minusta Tuuri onnistui tässä kirjassaan näyttämään loistavasti ne tekijät, jotka johtavat sortoon ja kansanmurhaan – jopa silloin, kun vastassa on samassa maassa syntyneitä. Amerikansuomalaiset olivat lyhyen aikaa etuoikeutettuja ”toisia”, joita kadehdittiin, mutta joita varten oltiin valmiita luomaan kaksoisstandardi. Suomesta rajan toiselle puolelle loikanneilla tai muilutetuilla ei ollut samoja etuoikeuksia. Jussi Ketola onnistui pääsemään amerikansuomalaisten ”kastiin”, koska oli nuorena miehenä ollut rakentamassa pilvenpiirtäjiä New Yorkiin. Häränpihvin syönti sunnuntaisin nousi tässä poliittiseksi kysymykseksi, joka herätti monissa (myös joissain Amerikasta tulleissa itsessään) pahaa verta.

Minusta fiktiivisen Hopea-kolhoosin arjen kuvaus oli kiinnostavaa siksikin, että heidän sallittiin lyhyen ajan luoda omia sääntöjään, ja jopa harjoittaa kristinuskoa. Tuuri myös vinkkaa varsin omalaatuisiin parittamiskäytäntöihin, vaikka niistä ei paljoa kerrota. Mutta vaikka Stalinin puhdistukset olisivat jääneet välistä, olisiko pidemmän päälle ollut hyväksyttyä, että neuvostotasavallassa joissain kolhooseissa olisi ollut yltäkylläisesti ruokaa, ja toisissa huonon taloudenpidon vuoksi olisi nähty nälkää?

Haluaisin lukea kolhooseista lisää – myös niistä, jotka jatkoivat toimimistaan toisen maailmansodan jälkeen. Luin Siirtolaisinstituutin sivuilta, että amerikansuomalaisilla niitä olisi ollut Neuvostoliitossa yhteensä neljä – yksi Valko-Venäjällä ja kolme Itä-Karjalassa, ja suurin osa näiden alkuperäisistä jäsenistä olisi kuollut puhdistuksissa. Petroskoin lähellä ollut Hiilisuon suurkolhoosi (jolla on myös merkittävä rooli romaanissa) jatkoi toimintaansa 60-luvulle saakka, mutta sen johdossa eivät enää myöhemmin olleet amerikansuomalaiset.

Olen nähnyt aiheesta kauan aikaa sitten kanadalaisen Kelly Saxbergin ohjaaman  dokumenttielokuvan Letters from Karelia (2004), jossa Pitkästen suku löysi toisensa venäläisessä tositeeveeohjelmassa. Olen myös kuullut tästä elokuvaprojektista jo edesmenneeltä professori Varpu Lindströmiltä, joka esiintyy elokuvassa asiantuntijana. Tämä oli yllättävän jännittävä ja hyvin tehty ottaen huomioon todisteaineiston vähyyden – dokumentin pohjamateriaaleina ovat vain muutamat kirjeet, valokuvia ja joitain esineitä (ja Ville Haapasalo-faneille tiedoksi, että hän esiintyy dokumentissa lyhyissä näytellyissä pätkissä!). Tuntuu, että Antti Tuurilla on ollut Ikitietä varten laajempi arkisto käytössä, varsinkin tavallisesta arkielämästä. Mutta katsottuna yhdessä nämä kaksi elokuvaa ovat varmasti hurja paketti.

Romaani sinänsä on hurja, koskettava, mutta myös informatiivinen ja viisas kuvaus mielivallasta. Luin sellaisen painoksen romaanista, jossa oli liitteenä (markkinointimielessä?) kavalkadi kuvia elokuvasta, mutta onneksi en tuijottanut niitä liikaa.

Nuorten lukijoiden voi olla hyväkin katsoa leffa ennen kirjan lukemista, sillä kirjassa varmasti on neuvostokulttuuriin liittyviä ilmiöitä ja käsitteitä, jotka eivät automaattisesti avaudu. Minullakin jäi joitain vallanjakoon liittyviä yksityiskohtia, joita en jaksanut selvitellä. Vaikeaselkoinen teos ei tosiaankaan ole, mutta voi hyvin kutsua tarkkaa lukijaa esimerkiksi käyttämään Google Mapsia.

Verenimijät ja elävältä haudatut

idan sielunmessuAndreï Makinen Idän sielunmessu (WSOY 2001, suom. Annikki Suni) on ollut unilukemistonani viikkoja. Makinea on minulla hyllyssä monta lukematonta teosta odottamassa, sillä vaikka olen toistaiseksi lukemaani ihastunut, hänen tekstinsä vaativat tietynlaista poeettista mielentilaa, jossa nykyään harvemmin olen. Teokset Vera ja Vain rakkaus kolahtivat tajuntaani pysyviksi partikkeleiksi; muiden teosten kanssa on ollut enemmän säätöä ja tavaamista.

Idän sielunmessu on yllättävän raaka teos ottaen huomioon sen kielellisen formaatin. Siinä on anonyymi kertoja, vakoilija, jolla on synkkä menneisyys. Mies on elänyt vuosikausia eri Afrikan maissa mystisen naisen kanssa KGB-agentteina, molemmat teeskentelevät olevansa kanadalaisia lääkäreitä ja heidän peitetarinaansa varten on tehty erityiset perhealbumitkin. He liikkuvat maasta toiseen todistaen kylmän sodan aikaisia nukkehallituksia ja orkestroituja sisällissotia – imperialismin jäänteitä, joihin sekä Neuvostoliitto että Yhdysvallat ovat yhtä lailla syyllisiä. Mailla, joissa he oleilevat, ei ole nimiä, sillä kaikkien kohtalot ovat samansuuntaisia. Elämä diplomaattien ja muiden ekspatriaattien allasbileissä ja cocktailkutsuilla on tyhjää, mutta miehen lapsuuden kovalevy on liian täynnä ja tukossa- ja lopulta hyvin samanlainen kuin niiden afrikkalaisten lasten, jotka onnistuvat pakenemaan palkkasotureiden luoteja.

Teoksen alkupuoli oli masentavaa vetelehtimistä verilöylyjen keskellä. Kun päästään takaisin Venäjälle, tarina varsinaisesti levittää siipensä. Miehen henkilöhistoria on kirjoitettu miltei kollektiiviseen tyyliin – siinä puhuvat tuhansien kohtalotovereiden äänet. Hänen orvoksi jäämisensä ja hänen vanhempiensa synkät kohtalot ovat kenties monille meistä jo tuttua mielenmaisemaa. Stalinin vainojen syvimmistä vuosista olemme saaneet lukea ja kuulla jo monista lähteistä. Esimerkiksi Sofi Oksasen ja Sirpa Kähkösen historiallisesti tarkempi proosa on toiminut omalta osaltani paremmin kuin tämäntyyppinen universaali runollinen elegia kuolleille. Päästään tässä toki julmuuksien alkulähteille paikkoihin, joissa sanavalinnoilla ei ole enää mitään merkitystä.

Jossain kaukana siintää Dolshankan kylä, josta viimeisinkin kulakki ja verenimijä on karkotettu Siperiaan. Vain parhaat valioyksilöt ovat saaneet jäädä kehittämään vasta perustettua kolhoosia. Ensimmäisten vuosien aikana hyvän kommunistin testi on, suostuuko hän luopumaan viimeisestäkin neulastaan yhteisen hyvän vuoksi. Huonojen neulojen, astioiden tai hevosten toimittaminen on kuitenkin sabotaasia, mistä voi seurata karkotus siinä missä tavaroiden jemmaamisestakin. Kylän väki oppii pian puhumaan oikeaa kieltä, valitsemaan sanansa kunkin pikkupomon vimmojen mukaan.

Varsinainen kehyskertomus liittyy mieheen, joka löytää improvisoidulta hautausmaalta itselleen vaimon. Ihmiset on haudattu elävältä erinäisissä kidutuksen tiloissa. Mies kaivaa naisen ylös haudasta, pesee tämän ja pukee omiin vaatteisiinsa. Hän luulee naisen olevan puhekyvytön järkytyksestä, mutta turvaan päästyään hän huomaa naiselta puuttuvan kielen. Tästä naisesta tulee päähenkilön äiti, joka ei voi välittää tälle äidinkieltään venäjää, mutta poika oppii puhumaan pelastajansa, ottoäitinsä outoa asiaattista kieltä. Puhumattomana nainen mieltyy kylästä löytyneisiin vanhoihin ulkomaisiin muotilehtiin, jotka muistuttavat häntä siitä henkilöstä, joksi hänet kasvatettiin. Tätä nuorta naista ei tietysti ole enää virallisesti olemassa. On vain olemassa historiaton neuvostoihminen, joka on helposti numeroitavissa ja eliminoitavissa. Mykkyys on vahva metafora, joka tosin herätti minussa suurta kuvotusta.

Miehen paluu muistoista takaisin vakoilijan elämän nykyhetkeen ei varsinaisesti valaise mitään. Kadonneen rakastetun kohtalon hän kuitenkin päättää selvittää. Tämä vie hänet amerikkalaiseen keinotodellisuuteen, jossa entiset agentit elävät muutettuine nimineen, barbityylisine vaimoineen ja marisevine, poispilattuine kakaroineen sukkuloiden teemapuistojen ja epämääräisten eliminointibusinesten välillä. Kertojan juurettomuus syvenee, hänen asemansa historiallisena väliinputoajana selkenee. Teoksesta tuli melankolisen lohduton olo, ehkä sopivalla tavalla, sillä tässä kuvataan kokemuksia, joita kaikki eivät empaattisina lukijoinakaan voi syvällisesti sisäistää. Teokseen on palattava uudestaan toisessa mielentilassa. Silloin se voi aueta aivan uudella tavalla.