Vaikeat kirjat, osa 1: Michel Houellebecq

Teos: Michel Houellebecq: The possibility of an island (Vintage, 2005)

Käännös: Gavin Bowd

Olen viime viikkoina hitaasti käynyt läpi yksiöni suht niukkaa kirjastoa, ja löytänyt sieltä muutamia lukemattomia aarteita, jotka ovat jääneet kesken tekstin vaikeuden tai tylsyyden vuoksi.

Michel Houellebecqin The Possibility of an Island on näemmä hankittu Islannista vaihtojakson aikana vuonna 2008. Minulla on ollut hyvää yritystä lukea kirjaa, koska olen tehnyt siihen merkintöjä ja sivujen välistä löytyi kirjanmerkkejä. Ehkä saarella asuessani saariaiheiset kirjat ovat vedonneet minuun erityisesti, ja muistelisin, että jo silloin kiinnosti tämän rankaksi islam-kriitikoksi leimatun kirjailijan profiili.

No, tämä teos ei varsinaisesti ole islamisaation analyysia, vaikka uskonnoilla on siinä keskeinen rooli. Kirjaa on verrattu aikalaisarvioissa Margaret Atwoodin Oryx ja Crakeen, joka on muistaakseni myös jäänyt minulta kesken. Se on melko klassinen skifiromaani, jossa Daniel-nimisen miehen tulevat inkarnaatiot tarkkailevat 2000-luvun alun nykytilaa tulevaisuuden eri vaiheista käsin.

Olen lukenut, tai yrittänyt lukea, paljon hankalampia tai monimutkaisempia skifi-kirjoja aiemmin, mutta ne jäävät maailmankirjallisuudessa marginaaliin juuri siksi, että ne ovat liian ”tieteisiä”. Houellebecqin tulokulma skifiin on korkeakirjallinen ja humanistinen: hän ei ainakaan pitkästytä lukijaansa liiallisella tiedolla DNA-tutkimuksesta ja ihmiskloonauksesta, vaan tässä keskitytään enemmän kloonien sisäiseen maailmaan ja tunne-elämän muutoksiin.

Daniel on tarinan alussa pitkästynyt nuori mies Pariisista, joka on joutunut perheensä kanssa Turkkiin banaaliin all inclusive-hotelliin lomalle. Silkasta tylsistymisestä hän osallistuu hotellin kykyjenmetsästyskilpailuun, jossa hän vittuilee ääneen lihaville turistimammoille. Mammat pitävät hänen show’staan, hän kokee voimaantumista ja alkaa vakavasti harkita standupkoomikon uraa.

Danielilla on nuorena ollut monia rikkaita naispuolisia mesenaatteja, ja taloudellisen tuen reunaehtona on välillä ollut seksi. Hän on breikannut alalla silloin, kun ala oli vielä suht nuori, ja saanut kaiken kuviteltavissa olevan huomion ja kunnian. Keski-ikäisenä hän ei enää jaksa tehdä standuppia, vaan on siirtynyt ironisen, postmodernin pornon tuottajaksi. Muutenkin maailma hänen ympärillään on pornoistumassa, eikä hän ole haltioissaan kaikista siihen liittyvistä ilmiöistä, kuten pikkulasten pukeutumisen pornoistamisesta.

Muistaakseni jätin kirjan kesken, koska koin kirjan pornolla kyllästetyksi, ja Danielin eri kloonien seksuaalisen nettikäyttäytymisen seuraamisen puuduttavaksi. Nyt toisella tai kolmannella yrityksellä tiesin jo, mitä tuleman pitää, ja yritin katsoa, löytyisikö kirjasta muutakin sanomaa kuin hedonistista lihalliseen ekstaasiin valmistautumista.

Ja löytyihän sitä. Täytyy myös muistaa, että teos on satiiri, ja näin ollen sen pornon, seksin ja erotiikan kuvastoja kannattaa lukea monella eri tasolla. Pornoa kiinnostavampaa kirjassa oli Elohim-uususkonnon leviämisen kuvaus, ja ennustus maailman hengellisestä tulevaisuudesta.

Siinä vaiheessa, kun maailmaa uhkaa kärventyminen, Daniel on muuttanut Espanjan Almeriaan, ehkä pakoon julkkisasemaansa Ranskassa. Hänen vaimonsa Isabelle on jättänyt hänet, ja elämää uhkaa syvenevä melankolia. Näin ollen hän vastaa myöntävästi kutsuun tulla VIP-vieraaksi Elohim-ryhmittymän retriittiin Herzegovinan vuoristoon. Ja vaikka Daniel suhtautuu kaikkiin uskontoihin yhtä pilkallisesti, joku elohimilaisten elämänasenteessa puhuttelee häntä.

Elohimilaisilla seksi on hengellisen palvonnan keskiössä, pyritäänhän kultissa ikuiseen elämään. Kultin profeetta on avoimen seksuaalinen mies, jolla naispuolisia bändäreitä riittää. Vaikuttaa siltä, että mitä korkeammalle tasolle yksilö on päässyt hengellisyydessään, sitä vapautuneemmin hän käyttäytyy. Kultissa ei kuitenkaan sallita päihteitä, ainakaan sen omissa tiloissa, ja ruokavalio on kreetalaisen askeettinen.

Daniel ei suoraan rekrytoidu kulttiin, mutta lähtee puolen vuoden päästä sen talvileirille Lanzarotelle, jossa ikuisen elämän loppusijoituspaikan idea aktualisoituu hänen mielessään. Lanzaroten leirillä profeetta kuolee, ehkä jopa murhataan, mutta kaikki tietävät, että hän palaa elämään toisessa ruumiissa.

Oli kiinnostavaa leikitellä sillä ajatuksella, mitä maailmassa tapahtuu, jos suuret kirjan uskonnot kuolevat. Houellebecqin maalaamassa tulevaisuudessa on jäljellä enää islam, jonka kanssa kilpailevat länsimaiset uususkonnot, joista tämä Elohim on voimakkain. Elohim muistutti minua etäisesti skientologian ja Jehovan Todistajien sekoitukselta. Kultin profeetan lanseeraama kuvamaailma ainakin tuntui suoraan Vartiotornista kopioidulta.

Houellebecq piikittelee myös lemmikkien omistajille, sillä hänen maalaamassaan tulevaisuudessa eläinten käyttö tunneilmaisun keskeisenä kohteena tulee vain vahvistumaan. Danielin ja Isabellen koiran yhteishuoltajuus ei mene kuin Strömsössä, mutta ainakin lukija saa reissata monissa kiinnostavissa kohteissa kirjan hoitovuoron vaihtokeikoilla.

Nyt 13 vuotta myöhemmin tämä ei enää olut minulle vaikea rasti, tyyli tuntui jopa kepeämmältä kuin Margaret Atwoodin, jonka tuotannon läpikäymiseen olen nuorempana sijoittanut paljon paukkuja. Aikaa ei nyt tosin riittänyt kirjan runsaiden ranskalaisen kirjallisuuden klassikkoviitteiden avaamiseen, ja ehkä tässä piili se alkuperäinen vaikeus.

Sain kirjan lukemisen aikana hoidettua paljon kärsinyttä kaktuskokoelmaani, joka on sinnitellyt yli 10 vuotta liian ahtaassa ruukussa. Ajattelin Lanzarotea kasveja erotellessani ja multaa vaihtaessani, ja nyt haaveenani on hankkia kukkiva kaktus näiden kituliaiden vanhusten kaveriksi.

Kaunokirjallista standuppia

HärkönenKirjan ja ruusun päivän (23.4.) markkinointiansaan lankesin vasta toissapäivänä kaksi päivää myöhässä. Tänä vuonna kirjaa sai ostaa kolmen päivän ajan, kun edellisvuosina tempaus kesti vain päivän. Toissavuonna hankin Tuomas Kyrön Miniän; viime vuonna Jari Tervon teos ei inspiroinut. Tänä vuonna Anna-Leena Härkösen Takana puhumisen taito houkutteli nimen perusteella. Ostin irlantilaisen John Boynen Tarkoin vartioidun talon (Bazar 2009) saadakseni  bonuskirjan. Erittäin kiinnostava uusi tuttavuus tämä Boyne.

Takana puhumisen taito on omaelämäkerrallinen kolumnipläjäys, tai kokoelma arkisia esseitä keski-ikäisen vaihdevuosista kärsivän kirjailijanaisen elämästä. Kantava teema liittyy juoruiluun, muiden elämiin sekaantumiseen ja yleiseen päällepäsmäykseen, jossa moni ikääntyvä nainen on mestari. Millaisia ohjeita voi antaa esimerkiksi eroa pohtivalle ystävälle? Millainen puuttuminen on sopivaa, mikä liiallista? Kuinka oppii puhumaan takana tyylikkäästi asianomaisia loukkaamatta? Siinä pohdittavaa kaikille, sillä en ole koskaan tavannut takana puhumisen taidon todellista mestaria – kaikki yleensä jäävät kiinni jostain nolosta, jota katuvat loppuikänsä.

Härkönen osaa itsensä likoon laittamisen taidon tyylipuhtaasti, ja osaa myös juoruilla kollegoistaan hyväntahtoisella tavalla. Hassuin kohtaus teoksessa tapahtui sairaalan heräämössä, jossa komedienne pakotti anestesialääkärin kuuntelemaan Junnu Vainion Pohjan pitoja ja blondivitsejä. Selvityäkseen ylilyönnistä johtuvasta morkkiksesta hän koki pakottavaa tarvetta kertoa tapahtumista Dannylle, jonka numero oli hänen kännykässään sisään ohjelmoituna.

Osa jutuista kertoo keski-ikäisen naisen seikkailuista maailmalla, eritoten etelän matkakohteissa, joissa on omat kirjoittamattomat sääntönsä. Härkönen tunnustaa kuuluvansa aurinkotuolien varaajaheimoon, siihen rasittavaan porukkaan, joka merkkaa paikkansa auringossa jo aamulla hotellin pyyhkeellä, vaikka aikoo ehkä aloittaa ihonsa kärtsäämisen vasta puoleltapäivin. Juttu suomalaisen matkaoppaan villistä väärin käännöksistä turistikierroksella oli hirtehinen – tiedättehän ne uuvuttavat historialliset kierrokset kirkkoineen ja raunoineen ja oppaiden uuvuttavat palopuheet, joita kukaan ei jaksa kuunnella. Härkösen opastamana olisi taatusti hauskempaa. Ehkä uudeksi trendituotteeksi joskus nousevatkin fiktiiviset turistikierrokset, joiden oppaat kilpailevat siitä, kumpi panee paremmin omiaan.

Mies-nais-akselilla Härkösen havainnot ovat konventionaalisia ja stereotypioita ruokkivia. Härkösen mukaan nainen on olento, joka vaatii puolisoltaan vuolaita hellittelynimiä jokaisessa tekstiviestissä ja jolla on jatkuva miehen kamojen siivoamisvietti päällä. Naisella on tyylipuhdas sisustusmaku ja hänen kuuluu toimia puolisonsa stailaajana, ettei joudu häpeämään julkisilla paikoilla. Itseäni en näistä liioitelluita karikatyyreistä löytänyt, ja koinkin nuo vitsit kulahtaneina. Standup-komiikassa pelataankin enimmäkseen liioitelluilla eroilla ja kärjistyksillä, mutta odotan aikaa, jolloin komiikkaa saisi irti vähemmän heteronormatiivisesta kehyksestä. Poliittisesti korrektia huumoria ei ole olemassakaan, mutta voisiko muunkinlainen nainen kuin passiivis-aggressiivinen piiloalistaja olla hauska?

Vitsien toistaminen blogimuodossa ei enää naurata, vaan teos on koettava itse. Kepeän ja nopeatahtisen teoksen lukee helposti tunnissa tai parissa ja sopisi hyvin esimerkiksi matkalukemiseksi. Nauroin muutamissa kohdissa hersyvästi, esimerkiksi vanhenemiseen, terveyteen ja sairauteen liittyvät jutut olivat hauskempia kuin mies-nais-vääntö. Nautin muutamista kapinahenkisistä älynväläyksistä, mutta en kokenut valaistumista. Tämä on teos, jonka antaa mielellään seuraavalle koomisen helpotuksen etsijälle, sillä todennäköisesti vitsit toimivat vain kerran luettuina.