Irlannissa vastavirtaan, off-line

Hanna Tuuri OrapihlajapiiriHanna Tuurin (Otava, 2011) esikoisromaani Orapihlajapiiri on kuin sielunsiskon puhetta toiselle, sillä se kertoo teemoista, jotka liippaavat läheltä omaa elämääni. Irlannista, steinerpedagogiikasta ja elämästä kehitysvammaisten parissa. Olen itsekin joskus  aikonut elää loppuelämäni Irlannissa, ensi kosketukseni saareen alkoi kehitysvammaisten leiriohjaajana ja steinerpedagogiikkaan olen tutustunut nyt viidentoista vuoden ajan. Kirja herätti minussa syviä ja aistivoimaisia muistoja. Ihmettelin, kuinka joku on osannut valita tällaiset täsmäteemat juuri minulle. Koin olevani lukijana etuoikeutettu.

Tuuri on aloittanut kirjailijanuransa julkaisemalla puutarha- ja matkakirjoja, tiedämme hänestä myös, että hän on entiseltä ammatiltaan steinerkoulun opettaja ja Antti Tuurin tytär. Nainen, joka lähti viettämään välivuotta länsi-Irlantiin puutarhanhoitajaksi eikä koskaan palannut takaisin.

Orapihlajapiiri sukeltaa Knocknamurran kylään yhteisöön, jossa kehitysvammaiset ja terveet asuvat yhdessä suurperheinä. Yhteisö on toiminut jo niin kauan, että moni aikuisista on syntynyt siellä, kun taas moni ulkopuolelta tullut hoitaja on ulkomaalainen. Kuopiolainen sairaanhoitaja Kirsi päätyy kylään teini-ikäisen tyttärensä Annin kanssa suomalaisen ystävän suosituksesta melko kevein perustein. Annia Irlannin peräkylään muutto kauhistuttaa, sillä hän on poikkeuksellisen juurtunut Savoon, Kallaveteen ja lumimaisemaan. Teos kuvaa ansiokkaasti kapinoivan teinin vastarintaa äidin itsekästä päätöstä vastaan, ja monella tavalla tyttären ääni nouseekin tässä rohkeammaksi ja raikkaammaksi kuin äidin. Naiseksi, joka uskaltaa keski-ikäisenä tempaista itsensä omituiseen yhteisöön keskelle-ei-mitään, Kirsi-äidin hahmo tuntuu varovaiselta ja sovinnaiselta.

Teos kuvaa yhteisön arkea Annin ja Kirsin eri näkökulmista. Annin suurin kulttuurishokki ei liity itse Irlantiin, vaan kosketuksiin vaikeita kohtauksia saavien vammaisten ja kirjattoman koulun kanssa. Olisin arvostanut hieman reippaampaa kriittistä otetta kumpaankin teemaan. Yhteisöllisyyden ongelmia käsitellään monesta perspektiivistä, mutta loppujen lopuksi Knocknamurran meininki on kilttiä ja idyllistä. Ihmisten väliset hankaluudet eivät tässä ole normaalia työpaikkaa kinkkisempiä, vaikka romaanin henkilöt asuvatkin yhdessä ja tietävät toistensa menoista aivan liikaa. Tuuri maalaa isolla siveltimellä rauhoittavaa, pohdiskelevaa mielenmaisemaa. Yleensä suljettuja yhteisöjä kuvataan paljon ilkeämmin. Näkökulman valinta ei ole suinkaan miinustekijä: tällaisillekin teoksille on lukijakuntansa, ja luulen, että  moni lukija saa tästä inspiraatiota etsiä muutosta omaan elämäänsä.

Paikoitellen Orapihlajapiiri tuntuu enemmän nuorten kuin aikuisten romaanilta. Hassuinta teoksessa oli äiti-Kirsin ja itävaltalaisen Antonin seurustelun kuvaus – näin viatonta tarinaa kahden aikuisen romanssista en ole lukenut koskaan. Romanssi tosin oli vain sivujuoni, mutta ei siitä meinannut mitään tulla, heillä ei tuntunut olevan minkäänlaista draivia päästä kahvinjuontia pidemmälle. Tuli mieleen, oliko teos kirjoitettu Parental Guidance-näkökulmasta. Loppuratkaisut ovat yllättäviä ja niissä tiivistetään monta vuotta muutamaan sivuun, kun taas teoksen ensimmäinen puolisko kuvaa äidin ja tyttären saapumista kylään. Kerronnallisesti teos on paikoitellen haparoiva, mutta tätä puutetta kompensoi tiivis tunnelma.

Teoksessa on myös mytologinen ulottuvuus: kylästä löytyy koko ajan entisaikojen druidien temppeleitä, joissa nuoriso tykkää harrastaa kaivauksia. Nuorten harrastukset vaikuttavat hyvin vaihtoehtoisilta, sillä he ovat kasvaneet miltei kokonaan kännyjen ja tietokoneiden ulottumattomissa. Teoksen nimi viittaa entisajan maagisiin kukkuloihin ja taikapiireihin, joissa druidit kävivät näkemässä näkyjä. Nämä kuvaukset toivat hyvää vastapainoa vammaisten hoidon arkisimpaan arkeen. Ylipäänsä teoksesta välittyi loistelias kiireettömyyden ja ihmettelyn fiilis, mikä varmaan saa monet lukijat pohtimaan oman elämänsä valintojen tolkullisuutta. En voisi kuvitella parempaa palautetta kuin ihailijakirje lukijalta, joka on romaanin luettuaan myynyt kaiken ja hypännyt elämänmittaiseen seikkailuun. Luulen, että Hanna Tuuri on saanut ja tulee saamaan tällaista postia usein.

Vihreiden kivien etymologia

Näin muutama yötä sitten unta vihreistä sydämenmuotoisista kivistä taskussani. Unessa olin käymässä jossain Pohjois-Karjalan pikkukunnan tsasounassa ja kivet putosivat eteisen lattialle. Paikallinen pappi tuli apuun virkapuvussaan, keräsimme kiviä yhdessä ja mietimme niiden sanomaa.

Unesta tuli ensinnäkin mieleen globaali yhteys: kiviä keränneelle ortodoksipapille ne eivät edustaneet vierasta uskontoa tai kulttuuria, vaan yleismaailmallista henkisyyttä. Hän suhtautui outoon rituaaliini nätisti, ei tuominnut eikä tulkinnut liikaa.

Kivet olivat lämpimiä, niistä hehkui usko johonkin parempaan. Kannoin niitä taskussani tosi tarkoituksella, ne olivat jonkunlainen meditaatiotyökalu. Kiviähän on käytetty melkein kaikissa tuntemissani uskonnoissa ja kulttuurissa merkitsemään pyhää ja muistelemisen arvoista. Kristityissä kulttuureissa on hautakivet, ortodoksipapilla on usein kivisormus, jota suudellaan. Kveekareiden hiljaisissa hartauksissa ringin sisällä on pieni poytä, jolla on mm. ruusukvartsi. Mutta hienointa kivien symboliikkaa, mitä olen itse nähnyt, on tienvarsien ja korpien kirkot Suomessa, jossa alttarina usein toimii luonnonkivi. Luterilaisen kirkon askeettinen luonnonmukaisuus on myös sairaan kaunista. Jokainen kirkko, jonka alttarina toimii ikkuna luontoon, on erityisen rakas minulle. Ja Helsingin Temppeliaukion kirkko on elämää suurempi pyhättö.

Kiviin voi lopullisesti hurahtaa, niiden symboliikkaa voi tutkia niin monesta eri perpektiivistä. Tunnen ihmisiä, jotka uskovat kivien parantavaan ja energioita kirkastavaan voimaan. Olen saanut heiltä lahjaksi mahtavia kiviä, joita olen asetellut ympäri asuntoa (nyt kivituntijat muistuttavat, että niitä pitäisi puhdistaa pölystä ja vuosien keräämästä liasta). On minulla kourallinen sydänkiviäkin, mutta ne ovat väriltään kellertäviä. Steinerpedagogiikassa on erityinen kiviopin kurssi, joka käydään yleenä 6. vuosiluokalla – sen aikana lapset perehtyvät syvällisesti koti-Suomen kiviseen maaperään ja oppivat louhimaan kiviä oikealla kaivoksella. ”Esoteerisella” osastolla kivien viisautta ammennetaan usein enemmän itämaisista kuin länsimaisista filosofioista.

Kiviä voi palvoa kuin mammonaa, jokaisessa meissä takuulla asuu pieni Muumilaakson Nipsu, jonka taipumukset aktivoituvat, jos saamme vähänkin rahaa. Mutta kiviä voi myös keräillä luonnosta, metsistä ja rannoilta, niiden hallussa pitämiseen ei aina välttämättä liity rahallista vaihtoa. Minulle rakkaimmat kivet ovat rantakiviä valtamerten kuohuista. Tosin matkustaminen sinne on maksanut, en ole kantanut niitä kotiin ilmaiseksi.

Vihreät kivet, aventuriini, malakiitti ja jade, liittyvät sydänchakraan, intialaisessa filosofiassa vihreä on universaalin rakkauden väri. Alempana selkärangassa on halun ja seksuaalisen rakkauden chakra, mutta sen kutsu on päinvastainen verrattuna sydänchakraan. Chakroja kuuntelemalla, niitä avaamalla voi turvata oman kehonsa virtaavuuden. Jos joku chakra on tukossa, silloin ihminen sairastuu. Usko chakroihin ja jokaisen chakran ainutlaatuiseen tehtävään ihmiskehossa on mielestäni niin rationaalista, niin selkeää pässinlihaa, eikä lainkaan hörhöä, etten ikinä aio luopua niiden tutkimisesta. Ihminen voi olla kristitty ja samalla ammentaa viisautta muualtakin kuin Raamatun opeista.

Vihreitä kiviä pidetään myös vaurauden symboleina, niin Intiassa, Kiinassa kuin Afrikassakin. Tällä viikolla olenkin rukoillut minulle kuuluvan rahan tuloa pitkän odotuksen jälkeen, ja vihdoin rahat tulivat. Pääsin ostamaan perheelle normaalia ruokaa. Se, ettei vähään aikaan tarvitse liotella papuja ainoiksi hengenpitimikseen, on suuri ilon aihe meillä. Kunnon kristittynä uskon myös feng shuihin, oppiin siitä, että vauraus ja elämän tasapaino voi löytyä muuttamalla ympäristöään luonnon energoita myötäileväksi. Nykyisen kotimme feng shuit eivät mielestäni ole lainkaan hanurista. Jos vain onnistuisin puhdistamaan nurkkani perusteellisesti elämän kuonasta, uudet rahavirrat saattaisivat löytää tiensä tänne.

Tosin kun näin unessa vihreät kivet Karjalan ortodoksikirkossa, pidin sitä taas yhtenä viestinä uudesta alusta jossain muualla kuin täällä. Minua odottavat sekä henkinen että fyysinen koti jossain muualla kuin tässä. Nyt vain pitää tehdä konkreettinen suunnitelma hankkeen viemisestä loppuun asti.