Kuka arvostaisi tätienergiaa?

holopainen_ilmestyskirjan_tätiOlen kuullut positiivista pöhinää Anu Holopaisen teoksesta Ilmestyskirjan täti (Myllylahti, 2014) jo jonkin aikaa, ja teos on ollut listallani siksi, että sattuneesta syystä kaikki työelämään tai työttömyyteen liittyvät humoristiset tai parodiset pläjäykset ovat lääkettä sielulleni.

Holopainen yhdistää teoksessaan ennakkoluulottomasti chicklitin, spekulatiivisen fiktion ja dekkarin genret aikaansaaden omalaatuisen keitoksen, jota en edes koe tarvetta karsinoida mihinkään olemassaolevaan kategoriaan. Teksti on yllättävän viihteellistä ottaen huomioon, että loppupeleissä teoksessa puhutaan vakavista työvoimapoliittisista asioista. Tapahtumien kenttä tässä on it-ala, jonka työkulttuuriin kirjailija on syvällisesti perehtynyt, mutta vastaavat rakennemuutokset ja työvoiman likvidointi voisivat tapahtua monella muulla alalla nyky-Suomessa.

Päähenkilönä on noin kolmikymppinen Airi, joka on ollut monta vuotta kotiäitinä palaten vakituiseen työsuhteeseensa. Jo ensimmäisenä työviikolla hän saa kuulla firmansa myynnistä toiselle yritykselle. Fuusioitumisen mukana muuttuu myös työkulttuuri, ja paikalle kutsutaan konsultteja mittaamaan kunkin työntekijän tehokkuutta. Työpaikalla pidetään myös tekopirteitä virkistyspäiviä, joissa niissäkin testataan yksilöiden tiimitaitoja ja fyysistä kuntoa. Osa porukasta saa sähköpostiinsa tarjouksen irtisanomispaketista, minkä jälkeen toista puolta porukasta kielletään kommunikoimasta lähtevien kanssa. Työnteko tulee miltei mahdottomaksi jatkuvassa kyyläämisen ja epäluottamuksen tilassa, ja herkkä Airi on työntekijöistä uupuneimpia.

Airin akilleen kantapää työpaikkafarssissa on hänen miehensä täti Liila, jonka hän saa työkaveriksi fuusioitumisen kautta. Liila on rääväsuinen viisikymppinen puumanainen, joka kehtaa tuoda nuoria valloituksiaan sukujuhliin ja pelehtiä niiden kanssa kaikkien nähden. Liilan boheemin rento käytös saa sovinnaisen Airin näkemään painajaisia, ja osa hänen terveyskriisistään johtuu Liilan kohtaamisesta työpaikalla. Airi ei ole kovinkaan sympaattinen henkilöhahmo, vaan muistuttaa minua enimmäkseen Vauva-lehden nettipalstan konservatiivisista mammoista, joiden huolenaiheena on, voiko lasta päästä leikkimään kerrostalon asukkien kanssa. Airi valitettavasti asuu tässä vielä kerrostalossa, mikä harmittaa häntä suunnattomasti, sillä hän kokee ansainneensa omakotitalon ja kunnon puitteet lapsenkasvatukselle. Airin maailmankuva on suppea, hänellä ei ole ainuttakaan ystävää jäljellä äidiksi tulemisen jälkeen eikä hän oikeastaan ole kiinnostunut muusta kuin omasta navastaan. Liilan kohtaaminen on hänelle vain liikaa, ja romaanin kauhuelementti liittyy hänen päänsä sisäisiin harhoihin ja painajaisiin.

Kuten teoksen nimestäkin voi päätellä, Liila siis on teoksen moottori ja muutosagentti. Värikkäisiin kaapuihin pukeutuvia, viinaanmeneviä, kiroilevia tätejä ei taatusti enää pitkään hyväksytä työpaikoilla, joten hän on harvinaista luonnonvaraa. Hänen tuplawhiskynsä lounaalla kesken työpäivän tuntuvat aidosti menneen maailman tuulahdukselta. Hän ei suostu mukautumaan työelämän uusiin sääntöihin, joiden mukaan alaisen on oltava miellyttävä, kuuliainen ja siisteihin merkkivaatteisiin pukeutunut jees-nainen. Tuntuu, että tällaiset Liilat on jo aikoja sitten savustettu ulos työyhteisöistä ja heitä tapaa lähinnä Kelan eteisessä tai lähiöbaarin tiskillä.

Teoksessa tulee ruumiita epäluonnollisen ja luonnollisen poistuman kautta. Siinä mielessä teos ei kuitenkaan ole tyypillinen dekkari, että kuolemien tuottamisia ei ehditä tutkimaan. Pääpaino on absurdeissa sukukokouksissa ja työpaikan kireissä neuvotteluissa. Huumori on kieltämättä kovin roisia – esimerkiksi kohtaus, jossa Liila antaa sukulaisnaiselleen peppuhelmet synttärilahjaksi ja lapset kerääntyvät niitä ihmettelemään, oli legendaarinen. Airin jännittävä työpaikkahaastattelu lääkehuuruisessa nousuhumalassa meni mielestäni jo slapstick-komedian puolelle, mutta tarkoituksena kai oli osoittaa, kuinka pihalla ihminen voi olla, jos ei ole moneen kuukauteen nukkunut kunnolla. Oikeastaan teoksen pääteemana onkin unettomuus ja sen vaikutus ihmismieleen.

Pidin kyllä Holopaisen kerronnallisesta otteesta, mutta koin lopulta Airin maailman ja hänen huolensa auttamattoman keskiluokkaisiksi enkä itse oikeasti työttömänä ja köyhänä osannut samastua hänen toimeentulohuoliinsa – tässähän kuitenkin vielä puhutaan all inclusive-lomista ja siivoojan palkkaamisesta.  Suosittelisin teosta niille, joita työmaailman epävarmuus oikeasti koskettaa ja sellaisille chicklitin ystäville, jotka ovat saaneet tarpeekseen seksifantasioista ja shoppailusta.

Ihmisyyden valuutan devalvaatio

KänöksiKiinalaisamerikkalainen Jean Kwok valottaa romaanissaan Käännöksiä  (Bazar, 2011, suom. Ulla Lempinen) amerikkalaisen unelman kääntöpuolta, kielitaidottomien siirtolaisten työmarkkinoita ja epäinhimillisiä asuinoloja. Teos on osittain omaelämäkerrallinen, eli perustuu kirjailijan kokemuksiin lapsityövoimasta amerikkalaisilla hikipajoilla.

Päähenkilö Kimberly on tullut New Yorkiin kahdestaan leskiäitinsä kanssa. He ovat kiitollisuudenvelassa äidin siskolle, Paula-tädille, joka on vaatetehtailija ja jonka tehtaassa on töissä lähinnä kielitaidottomia ja vailla kansalaisuutta olevia kiinalaisia. Paula-täti maksaa hameiden viimeistelystä 1,5 centtiä per kappale. Tämän lisäksi hän perii äidin palkasta leijonanosan velan suorituksena, onhan hän maksanut kaksikon lennot ja auttanut maahanmuuton järjestelyissä. Hän kutsuu ystävyyttä ”ihmisyyden valuutaksi” merkiten jokaisen palveluksen tilikirjaan, joka ei koskaan tyhjene. Äiti ja tytär elävät velkavankeudessa vuosikausia. Kimberlyn osa on lapsityöläisen, sillä pelkästään äidin työpanoksella he eivät selviä edes minimikustannuksistaan.

Kimberly on kuitenkin huippulahjakas matematiikassa ja luonnontieteissä, ja alkukangerteluiden jälkeen hänen kykynsä huomataan Brooklynin ghettokoulussa. Alue, jolla Kimberly asuu, on pahasti slummiutunut, ja hän pyrkii tekemään kaikkensa, ettei hänen osoitteensa paljastuisi kavereille. Koska hän käyttää kaiken vapaa-aikansa äidin auttamiseen tehtaalla, hän kärsii sosiaalisesta eristäytyneisyydestä. Silti Annette-niminen nörttityttö liittoutuu uuden tulokkaan kanssa tarjoten seuraansa elokuviin ja shoppailureissuille. Annetten kotiin hän saa mennä vain aniharvoin, sillä äiti pelkää kutsun edellyttävän vastakutsua. Moneen vuoteen Kimberlyn ja äidin luona ei käy ainuttakaan vierasta, onhan ränsistynyt kellariasunto hiirten ja torakoiden kansoittama eikä heillä ole lämmitystä.

Noin puolet teoksesta keskittyy Kimberlyn koulunkäynnin haasteisiin. Teos kuvaa varsin ansiokkaasti amerikkalaisen koulutusjärjestelmän sudenkuoppia, verrataanhan tässä ns. slummikoulua lahjakkaiden lasten yksityiskouluun. Kimberlyllä ei ole helppoa kummassakaan koulussa, mutta onnekseen hän löytää suojelijoita, jotka kirjoittavat suosituskirjeitä stipendien ja vapaapaikkojen saamiseksi. Lahjakkaiden lasten koulussa Kimberly on jonkunlainen etninen maskotti, mutta Kwok ei lopulta kirjoita syvällisesti etnisestä identiteetistä.

Kwok näyttää sydäntä särkevästi köyhimpien maahanmuuttajien ahdingon ja uupumuksen. Kimberly itse on poikkeustapaus, sillä hänellä on aseenaan poikkeuksellisen terävä pää, jolla hän raivaa tiensä ulos Chinatownin lainalaisuuksista. Samoin ei käy hänen nuorille kohtalontovereilleen, vaan suurin osa lapsityöläisistä jatkaa heille määrätyissä paikoissa, usein elättäen useampaa perheenjäseniä pimeissä töissä. Kimberlyn elämän suurin rakkaus Matt ei koskaan poistu Chinatownista, kun taas Kimberly itse lähtee opiskelemaan lääketiedettä Yaleen.

Kyseessä ei varsinaisesti ole tuhkimotarina, eikä tyypillinen tiikeriäidin kunnianhimoinen tilitys. Kertojan ääni on kovin realistinen ja maltillinen. Kwok ”värittää” amerikankiinalaisten kulttuuria paljon vähemmän kuin esimerkiksi Amy Tan, joka aikanaan teki suuren numeron keittiöjumalista ja ruokakulttuurista. Äidin ja tyttären suhteessa on saman tyyppistä raivoa kuin Taninkin teoksissa, mutta tässä äidin rooli on hiljaisempi ja alistuneempi kuin Tanin matriarkkojen.

Minulle tuli teosta lukiessani mieleen Bangladeshin tekstiilityöläisten asema, ja olin jopa hämilläni uudesta tiedosta, että vastaavia työoloja on ollut Yhdysvalloissa. Oikeastaan romaani on pohjimmiltaan kuvaus luokkaeroista ja etuoikeutettujen ryhmien sokeudesta elintasoeroille. Kukaan Kimberlyn syntyperäisistä ystävistä ei nimittäin voi arvata, millaista hänellä oikeasti on kotona. Länsimaisen yhteiskunnan käsitys lapsuudesta ja nuoruudesta on törmäyskurssissa kiinalaisen maailmankuvan kanssa, jossa suvun ja perheen intressi tulee aina ennen yksilön intressiä.

Pidin teoksen poliittisesta ulottuvuudesta, mutta olin välillä tuskastunut tekstin ylisimppeliin kieleen. Myös Kimberlyn kielellisen identiteetin kehityksen kuvaus jää mielestäni puolitiehen, enkä edes ymmärtänyt kaikkia kieleen liittyviä vitsejä. Amerikankiinan suomennokset eivät mielestäni toimineet kielivirheiden kohdalla. Kulttuurisen käännöksen teemasta kiinan ja englannin välillä on kirjoittanut paljon ansiokkaammin Xiaolu Guo, joka laajentaa aiheen ”rakastavaisten sanakirjaksi”. Mielenkiintoinen vertailukohta syntyy tämän teoksen ja ensimmäisen britanniankiinalaisen romaanikirjailija PP Wongin teoksen The Life of a Banana välillä, joka myös osittain kertoo maahanmuuttajanaisten köyhyydestä. Tässä kerronnan sävy on miltei traaginen, kun taas Wong kertoo lontoolaisten kiinalaisnaisten elämästä humoristisemmin.

Teos sopii kaikille maailmantuskaa poteville, ammattiliittoaktivisteille ja opettajille, joiden työssä on tällä hetkellä monikulttuurisia haasteita.

Yökylässä minipossulassa

019Niina Hakalahden Tuukka-Omar-lastenkirjasarja on ehtinyt herättää ihastusta omissa paikallisissa piireissäni. Teoksissa käsitellään monikulttuurisuutta, erilaisia perheitä ja lasten kaverussuhteita vähemmän dogmaattisella tai saarnaavalla tavalla. Ehdin tänään lukemaan sarjan kolmannen osan, Tuukka-Omar ja minilapset (Tammi, 2013). Sarjan kolmesta osasta olen myös lukenut ensimmäisen, jonka arvioin aikanaan vanhassa blogissani: http://shivaskitchen.blogspot.fi/2010/04/vesipiipullinen-iloa.html. Historian havinaa, sillä en ole muistanut käydä vanhassa blogissa uuden aloitettuani kuin ehkä kerran…

Kolmannessa osassa Tuukka-Omar ja kaverit ovat kasvaneet pari vuotta, mutta perheen tilanne ei ole muuttunut paljoa. Paavo ja Tuukka-Omar ovat ottaneet yhteisen minipossun, jota pidetään Paavon luona kellarissa. Tämän vuoksi yökastelusta kärsivä Tuukka-Omar on usein yökylässä kaverillaan, jonka yh-isä on jo tottunut vaihtamaan pojalle pyjamanhousuja ja pesemään lakanapyykkiä. Vastavuoroisesti Paavo pääsee Tuukka-Omarin luona kokemaan suuremman perheen kaaosta. Romaanin keskiössä onkin Tuukka-Omarin uusi serkku, ”minilapsi” Bella, joka tulee Ruotsista asti kyläilemään äitinsä ja veljensä kanssa. Pojat oppivat pakostakin käsittelemään vaippaikäistä sydäntenmurskaajaa ja opettelemaan vauvan kielen syväkielioppia. Teoksesta tulee mieleen entisaikojen sukulaisvierailut siskonpeteineen, vaikkakin tässä tädin perhe majoittuu kätevästi asuntoautossa. Sukurakkaita lapsuuden kesiä eivät kaikki suomalaislapset enää valitettavasti vietä, joten Hakalahti kuuluttaa syystäkin vanhanaikaisen sukuloinnin perään.

Tuukka-Omar on perheen konservatiivi jäärä, joka ei pidä muutoksista. Jopa olohuoneen seinän uudelleenmaalaus aiheuttaa pojalle kriisin. Onkin kiinnostavaa, että usein boheemeille, huolettomille ja kokeilunhaluisille vanhemmille usein syntyy jämptejä ja turvallisuushakuisia lapsia. Kasper-serkun ruotsalaisille muotioikuille, kuten reikäisille paidoille ja heavy metal-ketjuillekin Tuukka-Omar sanoo ei kiitos, joten Kasper joutuu siirtämään stailaushaasteen kohti Paavoa.

Teos dokumentoi kolmen perheen pientä arkea humoristiseen sävyyn. Rivien välissä on isompia ja raskaampiakin teemoja, kuten Paavon äidin järveen käveleminen, mutta niihin viitataan kevyesti analysoimatta puhki. Minipossun sairastuminen sikaruusuun on suuri emotionaalinen haaste huolehtivaiselle Tuukka-Omarille, mutta onneksi possu saadaan pelastettua ja rokotettua vastaisen varalle. Lasten arkisia huolia käsitellään lempeän monisyisesti. Ihailen Hakalahden kykyä laskeutua rähmälleen lapsen tasolle, keskelle lapsuuden maagisia ja epärealistisia pelkoja.

Sarja on suunnattu alakoululaisille, arviolta 1.-6.-luokkalaisille, joille itsenäinen lukeminen maistuu – tosin teos toimii mahtavasti myös ääneen luettuna unikirjana sen turvallisen ilmapiirin vuoksi. Olen itse lukenut ensimmäistä osaa 11-vuotiaalle laiskalle lukijalle uníkirjana, tosin teos taisi olla viimeinen pojalle ääneen lukemani.

Kuvan ja tekstin vuoropuhelu on saumatonta – Jukka Lemmetyn kuvitukset syventävät juonen kulkua korostaen humoristista ulottuvuutta. Suosittelen teosta alakouluikäisille pojille, joille lukeminen voi muuten olla hankalaa. Erityisesti teos sopii pojille, joilla on sosiaalisia pelkoja tai haasteita tai joku kehitykseen liittyvä hidaste, josta usein on hankalaa puhua koulussa tai laajemmassa kaveripiirissä.

Juhlasuunnittelijan kaksoiselämä

cm09_anne_tyler.JPGAnne Tylerin (s.1941) tuotannosta olin kiinnostunut parikymppisenä ja nyt löytänyt hänet uudelleen nelikymppisenä. Tyler kuuluu samaan mentaalikategoriaan suurista pohjoisamerikkalaisista naiskertojista kuin Alice Munro, Carol Shields, Annie E. Proulx ja Joyce Carol Oates; joskus sekoilen rouvien nimissä, varsinkin kun puhutaan perhesaagoista. Tylerin teoksia olen lukenut jo viisi, viimeisimpänä Digging to America (2006), Noah’s Compass (2009) ja nyt When We Were Grownups (Ballantine Books, 2001).

Tyler tunnetaan yksityisyyttä tarkasti vartioivana kirjailijana, joka ei ole vuosikymmeneen antanut haastatteluja. Seitsemänkymmentä vuotta täytettyään hiljaisuuden muuri on murtunut hivenen; hän on antanut harvoja haastatteluja isoille sanomalehdille ja puhunut jopa BBC:n toimittajalle videolla. Tyler on vaikuttanut aktiivisen uransa ajan Baltimoressa, Marylandissa, ja suurin osa teoksista sijoittuu myös tuohon osavaltioon. Koska teokset ovat enemmän ihmissuhde- kuin maantiedekeskeisiä, en ole edes aiemmin noteerannut romaanien tapahtumapaikkaa.

When We Were Grownups kertoo Rebecca-nimisestä yrittäjänaisesta, jolla on vastuullaan edesmenneen miehensä perheyritys, juhlapalveluja tuottava Open Arms. Rebecca on ollut leskenä jo alle kolmekymppisestä, ja nyt 53-vuotiaana hän herää tutkimaan elämänmenoaan ja omaa persoonaansa, naista jonka kanssa hän ei ole kovin hyvissä väleissä. Hänellä on ympärillään valtava laajentunut perhe, johon kuuluu mm. satavuotias appiukko, kolme tytärpuolta ja yksi biologinen tytär, näiden eksät, nyksät ja lapset ja muita kumminkaimoja. Rebeccaa pyydetään myös hänen lapsipuoltensa lapsipuolien varamummoksi koulun perhetapahtumiin, mistä joviaali jees-nainen ei tietystikään voi kieltäytyä. Yhtäkkiä hän huomaa, että 30 vuotta on kulunut istumajärjestyksiä suunnitellen ja lautasliinojen väriskaaloja ehdotellen.

Radikaalista viidenkympin villityksestä ei kuitenkaan ole kyse. Rebecca päätyy vain kaivamaan esiin unohduksen arkistoista lapsuudenystävänsä ja college-aikaisen sulhasensa Willin, jonka hän dumppasi ilman varoituksen sanaa mennäkseen naimisiin juhlayrittäjänsä kanssa. Seuraa noloa puhelinstalkkausta puolin ja toisin, läskiksi menneet ensitreffit, muutamat paremmin onnistuneet sellaiset, kunnes Rebecca päättää esitellä klaanilleen elämänsä miehen. Tämän jälkeen Will katoaa vanhaan elämäänsä ja Rebecca tuntee olonsa entistä vanhemmaksi ja kulahtaneemmaksi. Professorismieheksi Will on harvinaisen vähäpuheinen ja sulkeutunut, mutta hän onkin fysiikan proffa  maalaiscollegessa. Se älyllinen ja poliittisesti aktiivinen vaihtoehtoelämä, jonka Rebecca kuvittelee viettäneensä Willin rinnalla, tuntuu koko ajan epätodennäköisemmältä.

Kirjan nimi viittaa Rebeccan viimeaikaiseen kokemukseen henkisestä taantumisesta: hän huomaa, ettei ole vuosikausiin harrastanut pitkiä keskusteluja kenenkään kanssa muusta kuin perheeseen tai juhliin liittyvistä asioista. Epätoivoisena hän alkaa, osittain miellyttääkseen uutta deittiään, lukea vaikeita historiallisia teoksia, opetella kirjaston kaukolainapalvelun käyttöä ja tilata newyorkilaisia älymystölehtiä. Opiskeluaika oli hänelle itsenäisen aikuisuuden aikaa, kun taas avioliitto ja leskeys ovat hurahtaneet arkisessa riippuvaisuudessa muiden tarpeista.

Tylerin kirjoissa ei ole yleensä kovin kummallisia juonia, vaan ne keskittyvät arjen pienten sattumuksiin ja menneiden muisteluun. Tässä hassua on, kuinka ammattimainen juhlayrittäjä Rebecca jaksaa innostua lähipiirinsä vauvakutsuista, häistä ja synttäreistä vuodesta toiseen. Olisin ehkä odottanut hänen kaksoiselämältään rankempaa irtiottoa, tuskastumista tai vaikka karkaamista; nyt romaanissa ei oikeastaan ollut selkeää ratkaisua. Appiukkonsa satavuotissynttäreillä hän näkee kuitenkin valoa tunnelin päässä katsellessaan vanhoja kotielokuvanpätkiä vuosikymmenistä miehensä klaanin ympäröimänä.

Amerikkalaisen perinneruoan ystäville teos on aarrearkku, ja muiden juhlien keskellä uusioklaani viettää tietysti pakollista kiitospäivää. Kokeiluun tässä kotikeittiössä menevät maapähkinävoi-jelloleivät, joiden makuyhdistelmä vaikuttaa sopivan haasteelliselta. Brittiläisten sipsileipiin en kyennyt kuin kerran, mutta kenties jelloleivistä tulee tulevien kesäpiknikkien kestosuosikki. Tosin jello on lisäainepitoisuudeltaan monissa Euroopan maissa ”hälyttävien” elintarvikkeiden listalla, mutta amerikkalaisille sen kieltäminen tuntuisi varmaan pyhäinhäväistykseltä.

Parasta tässä teoksessa oli Rebeccan ja tämän biologisen tyttären Min Foon kärkevät sanailut avioliiton merkityksestä. Min Foolla kun on tapana mennä naimisiin vain raskauksiensa ajaksi dumpaten miehet pian lapsen synnyttyä (kuulostaa etäisen tutulta käyttäytymismallilta). Min Foo kerää ”erilaisuutta” eli keskittyy itseään reilusti vanhempiin, nuorempiin ja eri etnisyyksistä tuleviin miehiin. Positiivista siinä on, että liitot ovat tuoneet väriä perhepotrettiin ja Rebeccalla on tapana kutsua eksät mukaan juhliin estoitta. Tässä mennään vasta kolmannella kierroksella ja äidillä on tapana piikitellä tyttärelleen tämän erostatistiikasta kaiken kansan kuullen. Tämäntyyppistä terävää dialogia kaipasin enemmän, mutta henkilöhahmot olivat muuten liian hyväntahtoisia toisilleen.

Back When We Were Grownups tuntui kieltämättä keski-ikäisen tädin lohtukirjalta, kun taas Tylerin uudemmista teoksista löytyy lisää potkua ja särmää. Ymmärtäisin, että tämä romaani on kirjoitettu terapeuttiseen tarkoitukseen, ehkä kirjailijan omassa suruprosessissa hänen pitkäaikaisen elämänkumppaninsa poistuttua tuonilmaisiin. Kirja soveltuu kaikille identiteettikriisin parissa kamppaileville ja siedettävänä virtuaalikokemuksena kesän sukujuhlia vältteleville.

 

Maista, joiden laulua kukaan ei laula

BulawayoZimbabwelaisen NoViolet Bulawayon Me tarvitaan uudet nimet (We Need New Names, suom. 2013, Gummerus) on rankka retki lapsuuteen ja nuoruuteen, jossa köyhyys ja omilla pärjäämisen periaate jyräävät humanismin kuusi nolla. Tässä on nimeämätön zimbabwelainen kaupunki, jossa on hökkelikylä nimeltä Paratiisi ja rikkaidenranta Budapest. Uutta ostoskeskusta rakentavat kiinalaiset, sitä lapset kutsuvat Shanghaiksi. Uusia nimiä etsitään niin paikoille kuin ihmisillekin.

Paratiisin asukkaista kaikki eivät aina ole olleet köyhiä ja kouluttamattomia, vaan maan talouskriisi ja poliittinen eristäytyminen ovat tehneet keskiluokkaisistakin perheistä epätoivoisia. Paratiisissa odotetaan avustusrekkoja, jotka tuovat kylän lapsille ironisilla teksteillä varustettuja t-paitoja. Paikallinen koulu on lakkautettu, sillä kaikki sen opettajat ovat muuttaneet maasta. Lapsilla on päivät aikaa tehdä kepposia University of Cornell-t-paidoissa. Lempileikkinä heillä on maaleikki, jossa maailman maat pannaan kolmeen tai neljään eri kastiin. Zimbabwe kuuluu sinne mappi ö:hön yhdessä Somalian, Irakin ja Afganistanin kanssa.

Tarinan kertoja on yksitoistavuotias Kulta, joka vaikuttaa koulua käymättömyyden vuoksi ikäistään lapsellisemmalta. Kulta tarkkailee naapuruston puuhia säälimättömän tarkkanäköisesti, mutta lapsen kielellä kerrottuna seksuaalinen hyväksikäyttö ja uskonnollinen fanatismi pehmenevät asteen verran. Kulta hengaa kaikki päivät lapsijengissä, josta Chipo on raskaana. Raskaus haittaa hänen leikkejään – hän ei enää kykene kiipeilemään puissa kuten ennen. Kansainvälisten avustusjärjestöjen työntekijät ottavat tytöstä kuvia häpeilemättä, esimerkkinä maan degeneraatiosta. Kun Kulta näkee evankelisessa kaatokokouksessa profeetta Ilmestykset Bitchington Mborron hierovan naispuolisen kielilläpuhujan pimppiä koko kongregaation läsnäollessa, hän yhtäkkiä yhdistää Chipon kertoman ja kaatokokouksen irstauden: Chipo on kertonut, että hänen isoisänsä käy hänen päälleen samalla lailla kuin Profeetta aina, kun isoäiti on ulkona.

Bulawayon tapa kertoa lasten arjesta on nerokkaan ravisteleva. Kulta-kertojassa on sopiva määrä naiiviutta ja analyyttisuutta: yksitoistavuotias tyttö kykenee arvioimaan maansa henkistä tilaa uskottavammin kuin aikuinen kertoja. Hän panee halki, pinoon ja poikki niin irstaat pastorit, ahneet henkiparantajat, Mugaben uskolliset kannattajat kuin kylän juoppolallit. Paratiisin aikuisilla ei ole paljoa muuta odotettavaa kuin avustusrekan saapuminen ja pään täyteen vetäminen ÄitiRakkauden salakapakassa. Lapsilla kuitenkin on vielä toivoa jostain paremmasta.

Jos koko romaani olisi seurannut pelkästään Paratiisin arkea, se olisi saattanut olla liian toivoton kenenkään luettavaksi. Kulta pääsee lähtemään vierailuviisumilla Fostalina-tätinsä matkaan Detroitiin, jossa hänelle aukeaa uusi elämä. Fostalina ja hänen ghanalainen miehensä kohtelevat tyttöä säällisesti ja tukevat koulunkäynnissä. Hänestä tulee melkein tavallinen amerikkalainen teini, joka viihtyy ostareilla ja klubeilla. Säästöjä tytön college-opintoja varten ei kuitenkaan ole, joten hän joutuu säästämään itse työskentelemällä supermarketissa ja kotisiivoojana. Paperittomien maahanmuuttajien mielentilan kuvaus on tässä ilmiömäistä – luin paria lukua ääneen hykerrellen, niin osuvasti Bulawayo osasi tiivistää heidän unelmansa ja pelkonsa. Amerikka-osio oli selkeästi koomisempi ja toi alkuosan kauheuksille hyvän kaikupohjan.

En ole vielä lukenut Chimamanda Ngozi Adichien Americanah:ia, mutta olettaisin Bulawayon romaanilla olevan yhtymäkohtia sen kanssa. Bulawayon kirjoitustyyli on kuitenkin astetta ilkeämpi kuin Adichien. Suomalaisista kertojista mieleen tulivat Elina Hirvonen ja Markus Nummi. Hirvittävän kiinnostavaa olisi lukea tätä ja Karkkipäivää rinnakkain: heitteillejätettyjen lasten tilanteessa kun on samaa, olipa kyseessä köyhä kehitysmaa tai ns. hyvinvointivaltio. Karkkipäivä tosin taisi olla emotionaalisesti vielä raskaampi luettava, mutta molemmissa romaaneissa kielellinen innovaatio pelasti tekstin ja lukijan.

Harrastan pitkiä lainauksia harvoin, mutta nyt oli pakko: ”Kun kuolemme, lapsemme eivät osaa surra meitä oikein. He eivät menetä järkeään murheesta, eivät kaada maahan olutta eikä tupakkaa, eivät laula ääniään käheiksi. He eivät pane mukejamme eikä lautasiamme haudoillemme, eivät saata meitä mpkapuun oksa kädessä. Me lähdemme vainajien maahan alasti, ilman niitä tavaroita, joita tarvitsisimme, jotta pääsisimme esi-isiemme linnaan. Koska emme saavu niin kuin meidän kuuluisi, henget eivät riennä meitä vastaan, ja niinpä me odotamme odottamasta päästyämmekin ikiajoiksi ilmaan jääneinä kuten niiden maiden liput, joista kukaan ei laula.” (s.250)

Vaikka Zimbabwen laulua harva laulaa, tässä blogissa käydään jatkuvaa Zimbabwe-Nigeria-maaottelua Afrikan kaunokirjallisen ykkösmaan tittelistä. Tällä hetkellä Zimbabwe on matsissa pisteen edellä.