Petroskoin Bukowski?

IMG_1702Tämänhetkinen kirjaprojektini saa minut taas sukeltamaan uuteen karjalaiseen kirjallisuuteen. Arvi Perttu on Petroskoissa syntynyt vienalais-inkeriläinen kirjailija, jonka tuotantoon olen tutustunut takavuosina netissä. Hänen Lesos-hahmonsa on aikuisena Suomeen muuttanut maahanmuuttaja, joka taitaa kielen, mutta kokee silti syrjintää.

Muistaakseni aiemmat lukemani Lesos-jutut eivät kaikki olleet ”filosofista pornoa” kuten kokoelmassa Lesonen & naiset (Kirjokansi, 2015). Tämän teoksen lukija tosin tietää jo siihen tarttuessaan, mitä on luvassa ja etenee omalla vastuullaan. Lesonen on naimisissa ja kärsii unettomuudesta, masennuksesta ja erektiohäiriöistä. Tästä huolimatta hänen eroottinen mielikuvituksensa on laaja ja tarpeet suuremmat kuin halut. Kaikista eniten hän fantasioi seksistä kahden naisen kanssa samaan aikaan.

Suomalainen tasa-arvo on erilaista kuin venäläinen, ja siihen liittyy vapautuminen varsinkin turhan naisellisen koristautumisen paineista. Uudessa maassa naiset pukeutuvat muodottomiin trikoohousuihin hameen alla, ja suosivat väreissään ruskeaa, harmaata ja haaleaa lilaa. Parisuhteessa ihokontaktin välttely onnistuu nerokkaiden pyjamaratkaisujen kautta. Tällaisessa ilmapiirissä Lesosen on välillä vaikeaa toteuttaa sadomasokistisia mieltymyksiään, vaikka hankkiikin niitä varten aidon rokokootyylisen makuuhuonekaluston.

Teoksessa on 26 tarinaa, alkupuhe ja epilogi. Suurin osa on räväkän humoristisia; nauroin eniten niille, joissa Lesonen vierailee Prismassa ja Lidlissä hankkimassa kodintarvikeosastoilta apuvälineitä. Lempitarinani oli ”Kaalilaiva”, jossa 40 vuotta puutteessa elänyt kapteeni rakastuu hapankaalin ylimaistajaan kohtalokkain seurauksin. Neuvostoaikaisia stereotypioita kirjassa viljellään absurdin liioitellusti, vaikka sen arkea vietetäänkin jossain itäsuomalaisessa pikkukaupungissa tuulipukuvyöhykkeellä.

En itse asiassa ole lukenut Charles Bukowskia kuin yhden teoksen verran, ja siinä postimiehen eroottinen elämä korostui voimallisesti. Onneksi Lesonen ei ole aivan yhtä rähjäinen hahmo kuin juoppo-Henry (eikä tunnu tämän kloonilta), vaikka viinaanmenevä onkin. Lähdeviitteitä teoksessa on muitakin kuin Hustler, vaikka lukeneisuudella ei snobbailla.

Lesosella on myös kiinnostusta sukupuolen jäykkien kategorioiden kyseenalaistamiseen. Tosin osassa tarinoista hän uhoaa rajantakaista ”aitoa” maskuliinisuutta, jota länsimainen feminismi ei ole vielä pilannut. Kuten kaikkien meistä, myös Lesosen seksuaalinen identiteetti on vaiheessa.

Tämä teos ei ole koko kansan kevyttä vaniljapornoa, jota voi diskreetisti nauttia peiton alla lasten mentyä nukkumaan. Se haastaa pohtimaan, millaisista kokemuksista ihminen voi rehellisesti avautua ja kirjoittaa. Tosin en ainakaan itse kokenut järkytystä teosta lukiessani. Olen varmasti lukenut rankempia ja väkivaltaisempia pornokohtauksia romaaneissa, joissa porno ei ollut keskiössä. Itse tosin kutsuisin tarinoita eroottiseksi fiktioksi, mutta määrittelyssä lienee hiuksenhieno raja, jota en tunnista.

Siitä feministisestä näkökulmasta, jota itse edustan, en koe ongelmana, että maahanmuuttajataustainen mieskirjailija tuulettaa paikallisia käsityksiä feminismistä ja tasa-arvosta. Itselleni esimerkiksi psykologisviritteinen keskustelu sukupuolirooleista on aina tuntunut vieraalta, ja tässäkin niitä loppua kohti kyseenalaistetaan rankalla kädellä.

Kirja tuntui huolellisesti toimitetulta. Tarinoissa ei ollut lainkaan turhia sanoja. Lisäksi pidin paljon kirjan kansikuvasta, joka hienosti avasi sukupuolien liukuvaa vaihtelua. Pienkustantamoksi Kirjokansi tekee laatutyötä ja panostaa myös visuaaliseen puoleen, kiitos heille siitä!

Kiitos myös pyytämästäni arvostelukappaleesta, jonka hoksasin pyytää kaksi vuotta jälkijunassa.

Härskiyden voimavaroista

Kuusisto Toivo pesäMeri Kuusiston esikoisromaani Amerikkalainen (Otava, 2014) ihastutti minua taannoin erikoisella kuvakulman valinnallaan. Siksi tartuin ripeästi hänen tässä kuussa ilmestyneeseen kakkosteokseensa Toivo Pesän muistelmat (Otava, 2016), joka ei takakannen tekstin perusteella kuitenkaan herättänyt vastaavaa uteliaisuutta. Kirja lupasi ”rivoa ja riipaisevaa” kertomusta vanhan linjan naistenkaatajista ja rakojen täyttämisestä. Tavallaan kirjan juju näkyy olevan siinä, että nuori naiskirjailija oli valinnut tällaisen aiheen. Pystyykö hän uimaan pinttyneiden baarihaiden ja ”kulukumulukkujen” liiviin? Olisiko kirjaa ylipäänsä julkaistu, jos kirjailijana olisi ollut A-killan luovan kirjoittamisen piirissä debytoinut Pera, 64 vee? Voiko postfeministisessä Suomessa matalan koulutuksen saanut duunari- tai pienyrittäjämies breikata kirjailijana tällä tyylillä?

Sinänsä teksti tuntui juuri ”Peran” kirjoittamalta: siinä ei kikkailla liikaa yliopistosivistyksellä eikä lennokkailla intertekstuaalisilla viitteittä. Nuhjuisuuden tuntu on kaikkialla, baaritiskeilta UFF:in euron päiville ja ABC-asemilta provinssikaupungin hotellien aamiaispöytiin. Henkilöhahmot eivät ole yhtä syrjäytyneitä kuin Amerikkalaisessa, mutta he eivät myöskään ole kovinkaan sympaattisia.

Kirjan ensimmäinen osa on kerrottu Toivo Pesän näkökulmasta, ja kliseisyydessään miltei toivoton. Pesän ja Sillin äänieristysbusiness on epäilyttävää, mutta miehet ovat harrastaneet naisten kaatoa Helsingin kantamestoissa jo 70-luvulta. Yhteisen pomon vaimo vaatii tulla pannuksi sukkahousuihin revityn reiän kautta. Silli on kaksikon majakka ja Pesä perävaunu, jolle yleensä kelpaa naisseurueen vaatimattomammat mimmit. Pesän ainoa pysyvä ystävyys Sillin lisäksi on Neljännellä Linjalla yrittävään vietnamilaiseen thaihieroja Kim-Muuniin, joka hänkin kliseisyydessään muistutti lähinnä Putouksen hahmoa.

Teos nostattaa hieman kierroksia toisessa ja kolmannessa osiossa, jotka paljastavat miesten uuden asiakkaan, voimavaraterapeutti Irmeli Angervuon mystistä ja kompleksista persoonaa kolmen kilpakosijan, Toivon, ex-miehen Kristerin ja Ahdistuksen näkökulmista. Toivo pääsee kuusikymppisenä konkurssikypsänä kehäraakkina kokeilemaan lyhyen ajan uusperheen arkea Irmelin ja tämän sijaislapsen kyydissä. Rakastumista on ilmassa, mutta Irmelin sitoutumiskammo on Toivon kammoa voimakkaampaa.

Kiinnostavinta kirjassa oli voimavarakeskeisten terapioiden parodiointi. Irmelin liikeidea, huutamiseen varattu äänieristetty kontti, on sopivan kustannustehokas mielenterveystyön vaihtoehto, josta kunnan isät ja äidit kiinnostuvat maanlaajuisesti. Oudon parivaljakon matka päätyykin Kuopioon, jossa Irmeli on viettänyt varhaislapsuutensa, mutta matkalla on kohtalokkaita vaikutuksia terapeutin terveydelle.

Minulla oli lukijana vaikeuksia erottaa komediaa ja tragediaa toisistaan tässä tarinassa ja jäin vellomaan ambivalenttiin suohon, josta ei meinannut olla ylös nousua. Sympatiat eivät heränneet tarpeeksi ymmärtämään härskien sillimiesten sisäistä elämää, eikä teos myöskään herättänyt pienintäkään feminististä raivoa. Terapiabisneksen parodioinnissa oli joku yhteiskunnallinen koukku, jota laajentamalla teos olisi voinut lähteä paremmin lentoon. Terapia-aiheesta luin myös äskettäin laajemman teoksen, Jessica Sunin Hoidon (Tammi, 2014), joka oli kerronnallisesti perinteisempää, mutta jolle nauroin paljon enemmän. Kielellisesti Kuusiston teksti on oivaltavaa ja kunnianhimoista, ja siksi luulenkin, etten vain ollut oikea lukija tälle.  Jäänkin innolla odottamaan muiden reaktioita tähän eriskummalliseen romaaniin, jota ei ainakaan liiasta naminami-mielihyvän tuottamisesta voida moittia.

 

Yllätysten yö

image”Mitä hiihtokeskuksissa tapahtuu off season-aikaan, jää hiihtokeskuksiin.” Sari Kaarnirannan romaani Miesmarras (Myllylahti, 2013) vie lukijansa jonnekin Kainuuseen leutona syksynä, jolloin rinnettä ei saada marraskuuksi taiottua lumikoneillakaan. Mökkejä saa vuokrattua halvalla, eikä ravintoloissa esiinny edes Tauski Peltonen. Ainoa bilepaikka on nuotiokatos, jossa hyvällä lykyllä voi tutustua ventovieraisiin mökkinaapureihin. Marraskuussa kaikki lomailijat ovat jotain ylitsepääsemätöntä paossa.

Asetelma on alusta saakka tragikoominen, ja lukija osaa olettaa juoneen kuuluvan runsasta alkoholinkäyttöä ja poikkinaimista. Teoksessa on kolme mieskertojaa, puolimykkä huonekalumyyjä Vesa, supliikki sosiaalityöntekijä Risto ja yllättävän paljon Tauskin oloinen, pornahtava baarimikko Jari. Jarilla on mukanaan kaksi naista, Maya ja Merja – kolmikko on tullut kotimaahan lomailemaan Amsterdamista. Vesa on reissussa ylihuolehtivan Maija-vaimonsa kanssa, jolla on pakkomielle servettien viikkaamisesta ja tuoksukynttilöistä joka aamiaisella. Risto on Maijan kovaonnisen yksinhuoltajasisko Meijun uusin hoito, jonka yliopistotausta on tehnyt floristiin suuren vaikutuksen. Kaikkia miehiä yhdistää tympääntyneisyys elämäntilanteeseensa.

Teoksessa on kaikki slapstick-komedian ainekset, tai se voisi toimia harrastelijateatterin puskafarssina. Tämä ei sinänsä ole negatiivinen havainto, sillä suurin osa maamme kesäteatterien esityksistä pohjautuvat a) stereotyyppisiin sukupuolirooleihin, b) ainakin osan hahmoista ördäykseen,  c) pettämiseen housut kintuissa ja d) huoleen maaseudun tulevaisuudesta. Koska Miesmarraksen valotus on kuitenkin astetta tummempaa kuin kesäteatterin, siinä on potentiaalia muuhunkin.

Odotin kansitekstin pohjalta miesten keskinäistä terapointia ja syvissä vesissä sukellusta. Koin, että naisten läsnäolo oli juonen kehityksen kannalta haitallista. Olisin lukenut mieluummin näiden kolmen sankarin kohtaamisesta keskenään, sillä nyt kertojien huomio keskittyi lähinnä naisten eri kokoisiin ja muotoisiin meijereihin. Miehistä irtosi pintaa raaputtamalla muunkinlaisia havaintoja, mutta nyt romaanin perusasetelma oli seksistinen ja pornahtava. Kiinnostavin juonen käänne oli Vesan hiljainen taistelu ulos tukahduttavasta liitosta, jossa vaimo on ollut kaksikymmentä vuotta neuroottisessa pyllynpyyhkimisasennossa analysoimassa miehensä suolen toimintaa. Tavallaan romaani antoi osittaisia vastauksia kysymykseen, miksi pitkissä suhteissa elävät naiset alistavat itseään tolkuttomalla passaamisella ja hyysäämisellä. Maijan hahmo tosin oli kovin liioiteltu, mutta kaipa tällaisia vanhan liiton palasen laittajia vielä jossain elää.

Teos oli sen verran härski, ettei se ainakaan herättänyt piilevää hiihtokeskuskuumetta minussa. Tyylilajiltaan se oli ainakin erilainen kuin Kaarnivirran esikoisteos Kadonnut vierelläni, eli kirjailija osoittautuu selkeästi muuntautumiskykyiseksi oman polkunsa kulkijaksi. Pääteemana kai oli miesten vapautumispyrkimykset, ja kirjailija on selkeästi päähenkilöidensä puolella – ei naisia vastaan, mutta pyrkien silti vahvaan miesnäkökulmaan.

Seurasin tätä farssia vähän samalla kieroutuneella huumorilla kuin olen seurannut juuri Tauskin, Tuksun ja Matti Nykäsen edesottamuksia roskalehdissä. Naisista varsinkin Merja ja Meiju olivat niitä lähiöpubin rakennekyntisiä perseelle puristajia, joiden potentiaali sikailuun on vähintään yhtä korkea kuin miestensä. Henkilöhahmoja ei ainakaan voi syyttää steriiliydestä tai sisäsiistiydestä, vaan he ovat aitoja urpoja. Kukaan ei ole toistaan fiksumpi, ei edes yliopiston käynyt ”sosiologi” Risto. Näkökulma on vahvan työväenluokkainen, eivätkä avainhenkilöiden haaveet paremmasta elämästä ole kovin suureelliset.

Lukukokemus oli hämmentävä, en täysin päässyt tähän maailmaan sisälle, vaikka nauroin Maijan ja Vesan suhteelle. Ryyppäämistä, oksentamista ja sammumista oli kirjassa liikaa ja se oli liian ennaltaodotettavaa. Yllätysten yöstä en oppinut paljoa, mutta krapula-aamu toi mukanaan ripauksen toivoa.

Todellinen ysäri-jysäri

JoelMuistan lukeneeni Pirjo Hassisen Joelin (Otava, 1991) ensimmäisenä opiskeluvuotenani Jyväskylässä, jolloin teoksen elämismaailmassa suht kaikki liippasi läheltä omaa arkeani. Vaikka romaanin tapahtumakaupunki jää avoimeksi, lukija voi helposti sijoittaa tekstin kirjailijan asuinkaupunkiin tiettyjen koordinaattien, kuten yliopiston kirjaston arkkitehtonisen kuvauksen perusteella. No, teoksessa seikkaillaan joka tapauksessa sisämaassa, kaupungissa, jolla on pakkomielle lasikattoisiin ostoskeskuksiin ja salilla käymiseen. Aika-akseli sijoittuu 80-90-lukujen vaihteeseen, jolloin hedonistinen ”juppikulttuuri” oli vielä voimissaan ja Neuvostoliitto veti viimeisiään syvästi korahdellen.

Neuvostoliitolla on merkitys juonen kannalta, sillä päähenkilö Maria on venäjän ikuinen opiskelija, joka ei löydä tarmoa gradun kirjoittamiseen. Hän on löytänyt kapean leipätyön työväenopiston venäjän opettajana, mutta tuuraa välillä äitinsä alusvaateliikkeessä Delilah’ssa. Marian suhde opettamaansa kieleen ei tunnu kovinkaan intohimoiselta, mutta hän löytää aikuisryhmien opettamisesta epämääräistä turvaa. Tyyppinä hän on selkeä ajelehtija, joka on kenties tullut voimakastahtoisen johtajataräitinsä jyräämäksi. Maire Tammiston hahmo onkin romaanissa keskeinen, ja minusta hän tuntui henkilönä särmikkäämmältä kuin Maria ja hänen kaksi miestään, Jyrki ja Joel.

Oikeastaan Marian elämä pyörii pitkälti seksuaalisten fantasioiden ympärillä. Joel on hänen venäjän opiskelijansa, joka urheilumyyjänä on kiinnostunut itäviennistä. Joelin hahmossa keskeisintä on hänen taivaallinen kroppansa, joka muodostuu Marialle pakkomielteeksi. Maria soluttautuu paikallisen kuntosalin vieraaseen maailmaan vain saadakseen ahmia Joelin lihasmassaa silmillään. Seksuaalisuuden kuvaus on suorasukaisen aistillista, rajun imelähköä. Varmasti tuohon aikaan miehen ruumiin esineellistämisessä on ollut jotain radikaalia, mutta feminismin riemuvoitto teos ei ole. Maria on kyllä älyllinen toimija, joka tutkijamiesystävänsä kanssa voi viettää päivän lukien toisilleen ääneen romaaneja. Muun muassa Marguerite Duras pääsee teoksessa ääneen, ja Rakastajaa tässä luetaan ahmien. Samalla Marian maailmassa tiukat sukupuoliroolit ovat itsestäänselvyys. Tapa, jolla hän näkee esimerkiksi turvevoimalan miehen logiikan ylimmäisenä ruumiillistumana, on koominen:

”Maria oli tuntenut outoa nautintoa siitä ristiriidasta, että hän itse oli nainen, ja tuo tuossa oli turvevoimala, miesten suunnittelema ja rakentama ja käyttämä laitos, hänelle avautumaton maskuliinisen voiman ja tenisen tietämyksen salaliitto. Se oli silti tehty hänelle, kaikki tuo käsittämätön, raskas, pikimusta, tekninen oli häntä varten. Että hän saisi lämmintä vettä jolla valella valkoista puhdasta ruumistaan suihkussa.”

Vaikka Maria tunnustaakin himoitsevansa Joelia ikuisuusperspektiivillä, ei orastavan suhteen tulevaisuus vaikuta kovin lupaavalta. Eikä tässä ajetakaan elämänmittaisen parisuhteen asiaa, vaan Hassinen kirjoittaa naisen oikeudesta intohimoon. Eroottiseksi fiktioksi teksti on kiinnostava siksi, että halulle annetaan myös historiallinen ja poliittinen konteksti. Minusta oli lukijana houkuttelevaa muistella aikaa, jolloin maamme yleinen ostovoima oli mittava ja alusvaateputiikeissa luonnonsilkkinen ylellisyys meni kuumille kiville. Samalla tuo aika tuntuu todella kaukaiselta ja miltei utopistisena. Tämän päivän Marioilla ei ehkä ole varaa haahuilla samalla tavalla kuin noina aikoina – ei silloinkaan, jos sattuu perimään äitinsä vaateliikkeen.

Esikoisromaaniksi Joel on omaperäinen ja itsevarma teksti, joka muistaakseni herätti aikanaan paljon keskustelua juuri tuon miehen ruumiin esineellistämisen vuoksi. Nuorena lukijana en aivan pystynyt samastumaan Marian maailmaan, sillä olin juuri silloin hylännyt aiemman merkkivaatekeskeisen maailmankuvani. Nyt luin teosta ilman vaatimusta henkilöhahmoihin samastumisesta, ja nautin eritoten rikkaasta kaupunkikuvauksesta.

Olen menossa pian joulunviettoon aivan tuon edellämainitun turvevoimalan kupeen. Vähänkö naurattaa sen piippujen tuijottelu tästäkin kirjallisesta perspektiivistä, sillä pytinki on oikeasti suuri esteettinen haitta ja kaupungin kasvettua pilaa satojen, ellei tuhansien maiseman. Itse en ole koskaan nähnyt sitä eroottisena. Ehkä mielikuvitukseni on vain rajallinen.

 

Dekkari viattomuuden ajalta

Jääkärin morsianMetropoliitta Panteleimon, eli siviilielämässä Petri Sarho (s.1949), on ollut tuottelias kirjailija jo ennen eläkkeelle jäätyään. Muutama vuosi sitten luin hänen neuvostoaikaisen teoksensa Venäläistä teetä (WSOY, 1999), joka kertoi ortodoksisen teologian opinnoista Leningradissa ja siitä erikoisesta erivapaudesta, josta koulu nautti, vaikka uskonnon harjoittaminen olikin Neuvostoliitossa virallisesti kielletty. Hän onkin tuottanut monipuolisesti ortodoksia-aiheista proosaa ja tietokirjallisuutta, josta minua kiinnostavat erityisesti Petsamo- ja Karjala-aiheiset teokset. Olinkin tietoinen, kun kolme vuotta sitten kustantamo Myllylahti ilmoitti metropoliitan alkaneen eläkkeelle jäätyään dekkarikirjailijaksi.  Täytyy myöntää, että kirjailijan tausta kiinnosti uutisessa enemmän kuin aihepiiri. Ajatus dekkareita kirjoittavasta ortodoksisesta kirkonisästä tuntui virkistävältä.

Sain käsiini hänen toisen dekkarinsa, Murha näyttämöllä (Myllylahti, 2013), joka on looginen jatkumo ensimmäisestä, Murha kirkonkylässä (2011). Molemmat teokset kertovat fiktionaalisesta pohjoissavolaisesta maaseutupitäjästä, Koskijärvestä, mutta kuvaus muistuttaa lukijoita Vieremästä, metropoliitan synnyinkunnasta. Teokset vievät lukijan 1950-luvulle, sodanjälkeisen viattomuuden aikaan, jolloin naisten ja miesten roolit olivat edelleen selkeät ja jolloin kylän ainoina iltahuveina ovat marttakerhon himmelitalkoot ja nuorisoseuran talon isänmaalliset näytelmäharjoitukset.

Dekkarissa juoni rakentuu Jääkärin morsian-näytelmän harjoituksien ja kohtalokkaan ensi-illan ympärille. Puuhakas nimismiehen vaimo Elisabet on saanut kutsuttua kyläläiset näytelmää tekemään. Naimattomat, lesket  ja puolisoiltaan karanneet tulevat mukaan siinä toivossa, että saisivat toiselta sukupuolelta vastakaikua. Mukaan tulevat alakoulun opettajat, apteekkari, farmaseutti, metsäinsinööri ja muitakin silmäätekeviä – tärkeää on viedä kansanvalistusaatetta eteenpäin ja osoittaa kirkonkylän voima tällä uudella ajalla, jolloin yhä useamman talon ikkunasta siintää iltaisin halvaannuttava sininen valo. Harjoituksissa meininki on välillä hulvatonta kylän ukkojen otettua salaa kuppia, mutta näytelmä saadaan silti esityskuntoon.

Kulttuurihistoriallisesti kertomus on viehättävä aikamatka lapsuusajan viattomuuteen. 1950-luvun asuminen, sosiaaliset suhteet, ruokakulttuuri ja muut detaljit ovat taatusti autenttisia. Samalla tässä tulee erinomaisesti esiin savolaisen peräkylän uskonnollinen elämä luterilaisuuden ja ortodoksisuuden rinnakkaiselona. Siirtokarjalaiset ovat rakentaneet paikkakunnalle talkoovoimin tsasounan, johon kylän väki suhtautuu uteliaana, mutta samalla ujosti. Ortodoksisten hautajaisten tavat jännittävät luterilaisia etukäteen, kuten varmasti jännittävät näinäkin päivinä. Kylän karjalainen kauppias on tsasounan maallikkotalonmies, ja on aidosti ylpeä siitä, että hänen savolainen vaimonsa on oppinut leipomaan oikeaoppiset piirakat. Kaiken tämän tunnistan omista savolaissuvuistani ja kuulemastani suullisesta perimästä.

Varsinainen jännitysnäytelmä on pliisu tai yksioikoisesti kirjoitettu. Murhattu nainen, farmaseutti Milja Sahanen, on äärimmäisen kiinnostava henkilö, mutta olisin halunnut lukea hänestä enemmän vielä hänen ollessa elossa. Juoni kyllä yllättää vielä loppumetreillä, mutta kerrankin luin dekkarin, johon olisin toivonut enemmän rikosteknistä ja -oikeudellista tutkintaa. Rikoksen ratkaisijaksi tässä nousee tietysti Elisabet-rouva hänen hitaanlaisen miehensä langettua ryyppäämään. Miehen itsetunto kolhiintuu pahasti vaimon ottaessa ohjat prosessista.

Pidin kirjasta paljon sen tunnelman vuoksi, mutta odottaisin Metropoliitta Panteleimonin tulevilta dekkareilta lisää ”kierroksia” ja juonen huolellisempaa rakentamista. Ymmärrän hyvin hänen motiivinsa kirjoittaa vähemmän veristä tai brutaalia rikossarjaa, sillä dekkarin lukijoitakin on moneen makuun. Moni taatusti kaipaa dekkareita, jotka kertovat nykypäivää lempeämmästä maailmasta. Uskonnollisuuden ja rikosten ratkaisunkin kombinaatio toimii loistavasti. Kerronnan hidastempoinen rytmikään ei varsinaisesti ollut ongelma, vaan koin vain lukijana, että jossain kohtaa juonta mutkat vedettiin liian suoriksi.

Harrastelijateatteriaiheesta kirjoittaa aivan toisella tyylillä uusi dekkarilupauksemme Vera Vala teoksessa Kuolema sypressin varjossa (Gummerus, 2012). Kiinnostavaa verrata näitä kahta dekkaria toisiinsa: Valan tähtinäyttelíjä murhataan Tolfan kylässä Roomasta pohjoiseen nykypäivänä. Pikkukylien elämänmeno on viehättävää missä maailman kolkassa tahansa, ja teatteri pikkukylien elvyttäjänä kiinnostava kaunokirjallinen teema. Valan kahdesta ensimmäisestä teoksesta en ole vieläkään saanut kirjoitettua arviota, sillä annoin nämä ”kuumat” kirjat nopeasti eteenpäin kaverille – niin paljon ne tuottivat iloa, että ilo piti jakaa.

Teos herätti nostalgiaa ja halun nähdä Jääkärin morsiamen elokuvaversiona. Suosittelen Panteleimonin dekkareita ortodoksisuuden ja Savon ystäville, niille, jotka ovat eläneet 1950-luvuilla ja kaltaisilleni peräkylien koluajille, jotka tippa linssissä kuvaavat suljettujen kyläkauppojen nurmettuneita betonirappuja.

Nukkuvan tiikerin herätysoperaatio

sleeping_tiger-pilcher_rosamunde-21250586-1846446348-frntlKesämökiltä löytyi brittiläisen Rosamunde Pilcherin 60-70-luvun romanttista klassikkokamaa, josta valitsin edustuskappaleeksi vuonna 1967 julkaistun niteen Sleeping Tiger. Pilcherin (s.1924) kirjailijanura alkoi Mills and Boon-sisällöntuottajana pseudonymilla Jane Fraser; Mills and Boon on Suomessa perinteisesti tunnettu Harlekiini-sarjana, joka on globaalin firman kanadalainen nimi. Pilcher alkoi kuitenkin julkaista omalla nimellään 1950-luvun lopussa ja koki kirjailijanurallaan yllättävän nousujohdanteen vanhoilla päivillään The Shell Seekers-romaanin (1988) julkaisun jälkeen. Suuri osa hänen teoksistaan sijoittuu kirjailijan synnyinseuduille Cornwalliin. Erityistä suosiota teokset ovat saaneet Saksassa, josta matkustaa vuosittain turistiryppäitä etsimään teosten alkuperäisiä paikkoja ja tunnelmaa.

Jos oikein ymmärsin, romaanissa matkustetaan Ibizalle ennen kuin Ibizasta tuli kuuma turistikohde. Pilcher viittaa saareen nimeltä San Antonio, jota en löydä Espanjan kartalta, mutta Ibizalla on sen niminen kaupunki ja muutenkin maantieteelliset koordinaatit matchaavat. Tässä lennetään Barcelonan kautta hyvin takapajuiseen paikkaan, jossa paikalliset elävät täysin perinteeseen ja turpeeseen sidottua elämää. Espanjalaiset hahmot ovat villejä karikatyyrejä, väkivaltaisia riidanhaastajia, moraalinvartijota tai niin lyhytsäärisiä taloudenhoitajia, ettei heidän lattiaa kuuratessaan tarvitse edes polvistua  -siis sopivia statisteja urbaanien brittien ”ulkomailla” tapahtuvaan draamaan. Saaren köyhyyttä, elämäntavan hitautta ja paikallisten asukkien yksinkertaisuutta korostetaan melkein siihen pisteeseen asti, että heistä tulee jaloja villejä. Klassista orientalismia, vaikka Pilcher ei tarinassaan uppoudukaan kylän elämän mikroskooppiseen analyysiin samalla intensiteetillä kuin esimerkiksi E.M.Forster uppoutuu kuvatessaan toscanalaista tavallista kansaa teoksessa A Room with a View. Kaunokirjallisuuden ja viihteen ero on ilmiselvä. Espanja tuntuu tässä kulissilta, joka on pystytetty brittejä varten. Forsterin Italiassa, vaikkakin kuvattuna brittiläisten nurkkapatrioottien silmin, oli kuitenkin roppakaupalla autenttisen oloisia elementtejä.

Päähenkilö Selina olettaa olevansa orpo, kunnes hänen sulhasensa Rodney epätoivoisessa ”sivistysmissiossaan” tunkee naisen käteen Espanjan kaukaisesta saaresta kertovan matkakirjan. Rodneyn kun on vaikea kuvitella olevansa naimisissa naisen kanssa, joka lukee enimmäkseen naistenlehtiä – mitä nyt illallispöytäkeskusteluistakaan tulisi? Selinaa kirja pitkästyttää kuten kaikki sulhasensa pakkosyöttämät opukset. Vasta huomatessaan kirjailijan kuvan teoksen takakannessa hän pysähtyy. Kirjailija muistuttaa salaperäistä miestä, josta Selinalla on kuva pöytälaatikossaan – miestä, jonka oletetaan kuolleen Ranskassa toisessa maailmansodassa. Kuvan nähtyään Selinassa herää toivo isän henkiinjäämisestä. Hän saa pakkomielteen seurata intuitiotaan saarelle, jossa hänelle tuntematon kirjailija George Dyer asuu. Arkijärkevä sulhanen Rodney pitää morsiamensa spontaaniutta haihatteluna peläten myös tulevien perintörahojensa häviämistä nälkätaiteilijan elatukseen. Nukkuvaa tiikeriä ei kannata herättää, on sulhasen neuvo nuorikolleen, mutta ensimmäistä kertaa nuorikko ei tottele.

Teos on nykypäivän näkökulmasta humoristinen ajankuva 1960-luvun käsityksistä avioliitosta, sukupuolten välisistä suhteista ja naisen oikeudesta olla yksilö. Nuoren naisen matkustaminen yksin on edelleen ainakin Lontoon keskiluokkaisissa piireissä hieman kyseenalaista, vaikka tällä olisi omaa varallisuutta. Tässä Selina ei lähde hedonistiselle huvimatkalle, vaan kunniallisesti isää etsimään. Matkalla sattuu kuitenkin niin paljon kommelluksia ja väärinymmärryksiä, että hänen siveellisyytensä joutuu koetukselle. Asuminen tuntemattoman miehen pienessä huvilassa tämän nukkuessa viereisessä huoneessa on jo vakavaa kohtalon uhmaa, josta kokematon sankaritar vielä jää kiinni rysän päältä. Tässä on klassinen ”damsel in distress”-asetelma, joka ratkaistaan varsin konventionaalisin asein. Päähenkilöhän olisi voinut kohdata kaukaisella saarellaan tajuntaa laajentavia aineita tai seksuaalista vapautumista, mutta sen sijaan hän kohtaakin uuden kosijan. Olen ymmärtänyt, että joillekin tuon ajan tytöille matkustaminen oli vapautumisen väline, mutta Pilcher selkeästi suuntaa proosansa niille, jotka mieluummin pysyvät kotona halaamassa kuumavesipullojaan ja koristelemassa kapioarkkujaan.

Teoksen juoni on kökkö ja ennalta-arvattava, päähenkilö tarpeeksi yksinkertainen ollakseen Harlekiini-sankaritar ja miehetkin karikatyyrisen tyhmiä, mukaan lukien mystinen kirjailija. Kielellisesti teos ei ole toivoton; Pilcherin ilmaisu on tiivistä ja pursuaa hauskoja kielikuvia, kuten ”You’re not a green as you’re cabbage-looking.” Tahallinen komiikka teoksessa liittyy ulkomailla asuvien brittityhjäntoimittajien elämäntapaan ja sen hentoon kritiikkiin: kuvattu matkakirjailijahan on klassinen vätys, joka on tehnyt mitään tekemättömyydestä todellisen taidelajin. Miehen älykkäämpi amerikkalainen naisystävä esittelee tälle käsitteen kirjoitusjumi, josta hän ei edes tiedä kärsivänsä. Lyhytjalkainen Juanita toimittaa herkkukoreja miehen huvipurrelle milloin minkin heitukan viihdyttämiseksi. Mieluummin kuin työstäisi seuraavaa mitään tekemättömyydestä kertovaa teostaan mies selvästi kuitenkin eläisi rikkaan perijättären tai lesken varoilla.

Romaani viihdytti tunkkaisine ennakko-oletuksineen ja matkakuvauksineen ajalta, jolloin lentomatkailu oli vielä suuri seikkailu ja jolloin ulkomaalaisuuteen liittyi aina jotain syvästi epäilyttävää. Jos pidät Sydämen asialla-sarjasta, pidät varmasti Pilcheristä. Nykylukijoissa teos varmaan tyydyttää kaipuuta yksinkertaisempiin aikoihin – huomaan nimittäin, että teoksesta on otettu lukuisia uusintapainoksia eli se ei ole unohdettu aarre. Jonkun rouvan myöhemmän Britanniaan sijoittuvan teoksen voisin itsekin vielä tsekata, sillä olen ymmärtänyt, etteivät kaikki hänen teoksensa ole läpikotaisin romantillisia, vaan osa liittyy mm. työväenluokkaisten naisten sotamuistoihin.

 

Kaunokirjallista standuppia

HärkönenKirjan ja ruusun päivän (23.4.) markkinointiansaan lankesin vasta toissapäivänä kaksi päivää myöhässä. Tänä vuonna kirjaa sai ostaa kolmen päivän ajan, kun edellisvuosina tempaus kesti vain päivän. Toissavuonna hankin Tuomas Kyrön Miniän; viime vuonna Jari Tervon teos ei inspiroinut. Tänä vuonna Anna-Leena Härkösen Takana puhumisen taito houkutteli nimen perusteella. Ostin irlantilaisen John Boynen Tarkoin vartioidun talon (Bazar 2009) saadakseni  bonuskirjan. Erittäin kiinnostava uusi tuttavuus tämä Boyne.

Takana puhumisen taito on omaelämäkerrallinen kolumnipläjäys, tai kokoelma arkisia esseitä keski-ikäisen vaihdevuosista kärsivän kirjailijanaisen elämästä. Kantava teema liittyy juoruiluun, muiden elämiin sekaantumiseen ja yleiseen päällepäsmäykseen, jossa moni ikääntyvä nainen on mestari. Millaisia ohjeita voi antaa esimerkiksi eroa pohtivalle ystävälle? Millainen puuttuminen on sopivaa, mikä liiallista? Kuinka oppii puhumaan takana tyylikkäästi asianomaisia loukkaamatta? Siinä pohdittavaa kaikille, sillä en ole koskaan tavannut takana puhumisen taidon todellista mestaria – kaikki yleensä jäävät kiinni jostain nolosta, jota katuvat loppuikänsä.

Härkönen osaa itsensä likoon laittamisen taidon tyylipuhtaasti, ja osaa myös juoruilla kollegoistaan hyväntahtoisella tavalla. Hassuin kohtaus teoksessa tapahtui sairaalan heräämössä, jossa komedienne pakotti anestesialääkärin kuuntelemaan Junnu Vainion Pohjan pitoja ja blondivitsejä. Selvityäkseen ylilyönnistä johtuvasta morkkiksesta hän koki pakottavaa tarvetta kertoa tapahtumista Dannylle, jonka numero oli hänen kännykässään sisään ohjelmoituna.

Osa jutuista kertoo keski-ikäisen naisen seikkailuista maailmalla, eritoten etelän matkakohteissa, joissa on omat kirjoittamattomat sääntönsä. Härkönen tunnustaa kuuluvansa aurinkotuolien varaajaheimoon, siihen rasittavaan porukkaan, joka merkkaa paikkansa auringossa jo aamulla hotellin pyyhkeellä, vaikka aikoo ehkä aloittaa ihonsa kärtsäämisen vasta puoleltapäivin. Juttu suomalaisen matkaoppaan villistä väärin käännöksistä turistikierroksella oli hirtehinen – tiedättehän ne uuvuttavat historialliset kierrokset kirkkoineen ja raunoineen ja oppaiden uuvuttavat palopuheet, joita kukaan ei jaksa kuunnella. Härkösen opastamana olisi taatusti hauskempaa. Ehkä uudeksi trendituotteeksi joskus nousevatkin fiktiiviset turistikierrokset, joiden oppaat kilpailevat siitä, kumpi panee paremmin omiaan.

Mies-nais-akselilla Härkösen havainnot ovat konventionaalisia ja stereotypioita ruokkivia. Härkösen mukaan nainen on olento, joka vaatii puolisoltaan vuolaita hellittelynimiä jokaisessa tekstiviestissä ja jolla on jatkuva miehen kamojen siivoamisvietti päällä. Naisella on tyylipuhdas sisustusmaku ja hänen kuuluu toimia puolisonsa stailaajana, ettei joudu häpeämään julkisilla paikoilla. Itseäni en näistä liioitelluita karikatyyreistä löytänyt, ja koinkin nuo vitsit kulahtaneina. Standup-komiikassa pelataankin enimmäkseen liioitelluilla eroilla ja kärjistyksillä, mutta odotan aikaa, jolloin komiikkaa saisi irti vähemmän heteronormatiivisesta kehyksestä. Poliittisesti korrektia huumoria ei ole olemassakaan, mutta voisiko muunkinlainen nainen kuin passiivis-aggressiivinen piiloalistaja olla hauska?

Vitsien toistaminen blogimuodossa ei enää naurata, vaan teos on koettava itse. Kepeän ja nopeatahtisen teoksen lukee helposti tunnissa tai parissa ja sopisi hyvin esimerkiksi matkalukemiseksi. Nauroin muutamissa kohdissa hersyvästi, esimerkiksi vanhenemiseen, terveyteen ja sairauteen liittyvät jutut olivat hauskempia kuin mies-nais-vääntö. Nautin muutamista kapinahenkisistä älynväläyksistä, mutta en kokenut valaistumista. Tämä on teos, jonka antaa mielellään seuraavalle koomisen helpotuksen etsijälle, sillä todennäköisesti vitsit toimivat vain kerran luettuina.