Dekadenttia huvilaelämää

Tytti Parras (s.1943) on minulle ennaltaan tuttu kertoja luettuani Tampereen yliopistopiireistä kertovan Jojon (1972). Nyt sain käsiini teoksen Pieni hyvinkasvatettu  tyttö (1978), joka kuvaa osittain suomenruotsalaisen lääkäriperheen kesänviettoa Tammisaaressa 1950-luvulla. Päähenkilö Anun kasvamista kuvataan noin kuusivuotiaasta aikuisuuteen saakka, erityisessä keskiössä ovat suvun salaisuudet ja seksuaalisuus. Sinänsä kiinnostava jatkumo ulottui tästä Johanna Holmströmin Itämaahan – molemmissa suomenruotsalainen identiteetti elää murroskautta nuorison etsiessä vaikutteita ahtaan perhepiirin ja ankkalammikon ulkopuolelta. Tyyliltään ja tunnelmiltaan romaanit ovat silti erilaisia – tässä säilytetään tietynlainen kepeys ja aistillisuus ja kokeillaan enemmän erilaisia kielellisiä rekistereitä. Suhteellisen vähän julkaissut Parras on ollutkin aina ”kokeilevan” kirjailijan maineessa, ja hänen ilmaisunsa on esimerkillisen tiivistä.

Anu kasvaa porvarillisessa perheidyllissään kahden veljen ja vanhempiensa kanssa. Vanhempi veli Hans on riskejä ottava naistenmies, kun taas pikkuveli Tapsu osoittautuu tiedemiestyypiksi. Anu on tarkkailija ja päiväkirjan kirjoittaja, jonka vilkas mielikuvitus huolestuttaa vanhempia niin, että hänelle tuodaan kotiin psykiatri jo alakouluikäisenä tekemään sana-assosiaatiotestejä. Muutenkin perhe elää huolettomassa yltäkylläisyydessä rapujuhlien ja osakuntavappujensa keskellä. Huvilalle lähtee uskollisen kotiapulaisen lisäksi kesätyttö, jonka tehtävänä on auttaa apulaista ja vahtia lapsia. Yksi kesätytöistä Ange on Anun erityisen tarkkailun kohteena, ikäero heidän välillään ei ole suuri, mutta Ange jo käyttäytyy viisitoistakesäisenä maailmannaisen elkein. Myöhemmin Ange sekaantuu sekä Anun isoveljeen että Ruotsissa asuvaan serkku-Rabbeen. Huvilalla nuorison miltei ainoana hupina on vakoilla muiden petipuuhia. Uimakopeissa, veneissä ja saunan eteisissä käy sutina, ja neuvokkaat nuoret tuntevat tirkistelyreiät kuin omat taskunsa.

Anun suku ja tammisaarelaiset naapurit puhuvat kiinnostavaa sekakieltä, ruotsia perheessä käytetään erityisesti suutuspäissään ja aviokriisien ratkaisuun. Anun koulutuspolku valitaan käytännöllisesti: koska suomenkielisessä lyseossa on sisävessa ja ruotsinkielisessä ei ole, suomenkielinen koulu valitaan edistyksen airueena.

Tammisaaressa kommunismin pelko on konkreettista lähellä sijaitsevan Porkkalan neuvostotukikohdan vuoksi. Yksittäiset kommunistit esiintyvät hassuina punaisina tonttuina, jotka mahdollisesti piileskelevät huvilan maastossa, mutta lapsiin lietsotaan ryssänpelkoa myyttisen desantti-hahmon kautta. Tässä on myös herkullisia katkelmia 50-luvun kouluopetuksesta, esimerkiksi sotakorvausten oikeutuksesta ja viinanjuonnin turmiosta. Anu paljastaa viattomana opettajalleen hänen vanhempiensa juomatottumukset, ja erityistä pahennusta herättää Ruotsista avioeroaan Suomeen suremaan palannut Rosi-moster, jonka vermuttiriippuvaisuus alkaa saada jo juoppohulluuden muotoja.

Ihailen romaanissa sitä, että siinä käsitellään rankkojakin teemoja humoristisesti ja positiivisvoittoisesti. Jos Parraksen esikoinen Jojo oli leimallisesti kohauttava teos, tässä ihmisen aikuiseksi kasvua käsitellään lempeämmin. Kolmas minua kiinnostava Parraksen romaani olisi Vieras (1992), jossa kerrotaan aikuisen naisen ja nuoren pojan intensiivisestä purjehdusretkestä ja epätyypillisestä ystävyydestä. Ylipäänsä suomalaisesta naiskirjallisuudesta löytyy yllättävän paljon miltei unohdettuja moderneja klassikkoja, jotka ehkä epäkaupallisuutensa tai kielellisen ”vaikeutensa” vuoksi ovat jääneet paitsioon. Nämä antikvariaattien ja poistokorien helmet saattavat vielä nousta arvoon arvaamattomaan, sillä kirjastotkaan eivät niitä enää säilytä, ellei niitä ole vähään aikaan lainattu.

Kuinka kauas omena putoaa?

Katharina Hagenan esikoisteos Omenansiementen maku (2008, suom 2009, Minerva) oli jättibestseller kotimaassaan Saksassa, ja teos on levinnyt käännöksenä ympäri maailmaa. Suomessa teos on jäänyt aika vähälle huomiolle; minäkin klikkasin teoksen nettikirjakaupasta puolihuolimattomasti koriini lähinnä sen edullisen hinnan takia. Saksalainen nykykirjallisuus on minulle muutenkin vieras maaperä, mutta tähän teokseen en tarttunut sen saksalaisuuden vuoksi, vaan joku sen asetelmassa kiehtoi.

Kirjassa liikutaan Pohjois-Saksassa, Bootshavenin pikkukylässä, jossa on yksi supermarket ja yksi bensa-asema. Ilmeisesti kylä on lähellä Hollannin rajaa, sillä monilla henkilöillä on flaamin kieleen vivahtavat nimet. Bootshaveniin saapuu Freiburgin yliopiston kirjastovirkailija Iris hautaamaan isoäitiään ja perunkirjoituksessa hän saa kuulla, että mummo on testamentannut sukutalon hänelle eikä omille tyttärilleen. Iris on perinnöstä hämillään, mutta jää paikkakunnalle muutamaksi päiväksi asioita selvittämään. Viikossa-parissa ehtiikin tapahtua paljon; Iris saa selville monia sukuunsa liittyviä salaisuuksia ja ihastuu asianajajaansa, joka sattuu olemaan hänen lapsuudenkaverinsa pikkuveli, rääpäle-Max.

Teosta on luonnehdittu ”lohtukirjaksi”, mitä se varmasti monille onkin, mutta revin tästä itse irti muutakin kuin lohtua. Naisnäkökulma on vahva, mutta samalla sen verran historiallinen ja monisyinen, ettei tämä chicklit-laatikkoon mahtuisi tunkemallakaan. Kaikki hahmot ovat omalla tavallaan vinksahtaneita. Iris itse on ajatutunut kirjastonhoitajaksi turhauduttuaan yliopisto-opinnoissaan; hän koki olevansa vahva vain lähdeluetteloiden laatimisessa. Hän pyöräilee kylillä mummonsa ja tätiensä vanhoissa tyllileningeissä ja hautajaisvaatteissa herättäen takuulla kyläläisissä pahennusta. Iriksen äiti on jotakuinkin tavallinen, mutta hänen valokuvaajatätinsä Inga on sähkömagneettinen tapaus eikä siksi kenties pysty rakastelemaan miehen kanssa, toinen Harriet-täti on taas menetettyään lapsensa hurahtanut intialaiseen Bhagaw-kulttiin, ajellut päänsä ja hassannut kaikki rahansa reissuihin ashramiin. On myös nuoruudenystävä Mira, joka pukeutuu pelkkään mustaan ja suostuu syömään vain mustia ruokia. On marjapensaat, jotka surevat Anna-tädin kuolemaa muuttamalla punaisten marjojen värin valkoiseksi ja omenapuita, joiden hedelmät kypsyvät yhdessä yössä kesäkuussa. Hagenan maaginen realismi on kuitenkin leppoisaa, se ei nouse tarinassa itsetarkoitukselliseen keskiöön.

Laajemmalla tasolla Omenansiementen maku kertoo muistamisesta ja unohtamisesta, erityisesti suhteessa perheenjäsenten traumaattiseen poismenoon ja salasuhteisiin. Mitä ihmiset haluavat piilotella tai pyyhkiä pois, puut ja pensaat muistavat. Toisaalta henkilöhahmot saavat yllättäviä muistamiskohtauksia, kuten eläkkeellä oleva entinen kyläkoulun opettaja herra Lexow, joka yhtäkkiä toivoo olevansa erään viisikymppisen täti-ihmisen isä.

Iriksen isoisän natsimenneisyys oli ennalta-arvattavuudessaan teoksen heikoin lenkki, jota ilmankin juoni olisi kantanut loistavasti. Aiheeseen suht kevytmielinen viittaaminen kun ei liikuta lukijaa suuntaan eikä toiseen. Muuten teos oli  nautinnollinen, lyyrinen tunnelmakuva maagisesta talosta ja sen puutarhasta, ja kunnianosoitus tavalliselle arjelle, jossa arkisuudesta huolimatta tapahtuu aina jotain outoa ja eksentristä. Romaanissa oli ikuinen, rehevä kesä, ja se jätti ainakin tämän lukijan luovalle tuulelle.

Sopii erityisen hyvin innokkaille puutarhureille, säilöjille ja sukututkijoille.