Sukutalon synkät salaisuudet

Teos: Rashida Murphy: The Historian’s Daughter (University of Western Australia Press, 2016)

Äänikirjan lukija: Sarah Bacaller

Intian-kierrokseni jatkuu Himalajan hill stationeilla. Intiassa syntynyt, Australiaan muuttanut Rashida Murphy kertoo esikoisromaanissaan erikoisesta perheestä, jolla on sukutalo jossain kuuluisassa vuoristokylässä. Suvun patriarkka Bill on jäänyt brittinä maahan vuoden 1947 jälkeen, ja perustanut kodin vanhaan koloniaaliseen huvilaan. Billin poika Gordon on Intiassa syntynyt ja intialaistunut niin, että hänellä tuskin enää on valkoihoisia ystäviä. Gordonilla (alias Historioisijalla) on iranilainen vaimo Farah (alias Taikuri), ja muutkin iranilaiset sukulaiset pyörivät sukutalon nurkissa. Ullakolla majailee Gordonin oletettu siskopuoli Rani, joka on kroonisesti sairas eikä koskaan poistu huoneestaan. Perheen uskonnollinen identiteetti on häilyvä, mutta lapset saavat islamilaista kasvatusta katolisen koulun ohessa. Ullakolla asuva Rani-täti on hindu, ja hänen olemassaolonsa puistattaa iranilaisia sukulaisia, jotka muutenkin suhtautuvat rasistisesti Farahin kahden kulttuurin liittoon.

Perheen arki vuorilla on kaoottista, vanhemmat eivät täysin ymmärrä toisiaan, ja lapset saavat enimmäkseen elää kuin pellossa. Tilanne eskaloituu sen jälkeen, kun heille muuttaa Sohrab, äidin sukulaispoika, joka sukulaisuudesta huolimatta iskee silmänsä Gloriaan, perheen vanhempaan tyttäreen.

Tarinaa kertoo nuorempi tytär Hannah, joka muuttaa isänsä ja veljiensä kanssa Australiaan teininä 1980-luvun alussa. Ennen tätä perheen äiti, Rani-täti ja Gloria ovat ottaneet hatkat suvun yhteydestä. Sukutalo myydään, ja isä käytännöllisesti katkaisee perheen kaikki siteet Intiaan. Hannah kokee tulleensa isänsä kidnappaamaksi, mutta yrittää rakentaa uutta itsenäistä identiteettiä uudessa maassa.

Suvun papereista osa päätyy Australiaan ja aikuisena Hannah löytää niistä hämmentäviä vinkkejä omasta alkuperästään. Samaan aikaan hän joutuu salakuljettamaan siskonsa Iranista, jonne hän on päätynyt Sohrab-serkun vaimoksi. Australialaisen poikaystävän Gabrielin on vaikea hyväksyä Hannahin pakkomiellettä sukulaisten pelastamisesta, mutta suhde kestää naisen kummalliset ylilyönnit.

Tämä teos oli jännittävä tuttavuus, ja sävyltään sellainen, jota olen etsinyt hill station-kirjallisuuden parista. Tässä on tarpeeksi eksentrisiä henkilöhahmoja, kulttuurien villiä sekoittumista, taianomaisia rituaaleja ja ripaus kauhua. Karmein kohtaus oli kuitenkin enemmän realistinen kuin maaginen: siinä Hannahin iranilainen täti pakottaa tämän äidin suostuttelemaan alle 10-vuotiaan Hannahin ”salaiseen juhlaan” sukutalon ullakolle, jonka tarkoituksena on tehdä tytölle ympärileikkaus. Sisko Gloria pelastaa Hannahin pinteestä, sillä hänelle on jo tehty tuo operaatio samalla verukkeella. Tyttöjen ympärileikkaus ei kuulu paikallisiin tapoihin, ja näin sisarukset ovat tietämättömiä koko käytänteestä ennen kuin joutuvat sen kohtaamaan.

Romaani on todella intensiivinen ja operoi monella aikatasolla samaan aikaan. Yleisen historian tasolla sen keskeisin tapahtuma on Iranin islamilainen vallankumous, jota seurataan ahdistuneena toisesta maasta. Radiot rätisevät, väliin mahtuu pitkiä radiohiljaisuuksia, ja varmasti myös ullakolla pesivät djinnit häiritsevät uutisten kuuntelemista.

Pidin eniten kirjan tunnelmallisuudesta, mutta tiedostan, että sen monikerroksellisuus voi tuottaa haasteita osalle lukijoista. Huomasin myös, että kirjailija on tuottanut romaanin osana tohtorin tutkintoa, eli tässä on taustalla selkeä tutkimuksellinen intressi. Tutkielmana kompleksisesta identiteetin etsinnästä tarina toimii kyllä loistavasti.

Kovan onnen lasikartanossa

Teos: Ann Patchett: Hollantilainen talo (WSOY, 2021)

Suomennos: Laura Jänisniemi

Äänikirjan lukija: Santeri Kinnunen

Ann Patchett (s. 1963)oli minulle ennen eilistä tuntematon amerikkalainen kertoja, jonka teoksen Hollantilainen talo valitsin luettavaksi pelkästään minua puhuttelevan kansikuvan vuoksi. Luvassa oli perinteisen kuuloista amerikkalaista sukudraamaa, joka sijoittuu Philadelphiaan ja New Yorkiin. Teoksen keskiössä on erikoinen art deco-vaikutteinen kartano, jonka sotaveteraani Cyril Conroy ostaa pilkkahintaan 1950-luvun alussa. Talo oli rakennettu vuonna 1922 hollantilaiselle Van Houbekin suvulle, jotka olivat rikastuneet tupakkakauppiaina. Suku oli köyhtynyt 1930-luvun talouslaman aikaan, ja talo oli päässyt rapistumaan, mutta neuvokas Cyril koki tekevänsä hyvät kaupat ostaessaan kiinteistön irtaimineen kaikkineen.

Cyril muuttaa taloon vaimonsa Elnan ja kahden lapsen kanssa. Elna on talokaupoista järkyttynyt, sillä perhe on ennen tätä asunut armeijan tukikohdassa vaatimattomissa oloissa ja kasvattanut omat vihanneksensa. Yhtäkkiä hänen miehensä osoittautuu taitavaksi kiinteistökauppiaaksi, ja luokkahyppy tuntuu tapahtuvan lähes yhdessä yössä. Elna ei ole onnellinen lasikartanon rouvana, ja laittaa kaikki energiansa katolisen kirkon hyväntekeväisyystyöhön. Hän on myös harvinaisen poissaoleva äiti, joka jättää lapsensa palveluskunnan kasvatettaviksi.

Danny-poika on vasta kolmivuotias, kun äiti katoaa perheen elämästä. Isosisko Maeve on kymmenvuotias, ja joutuu ottamaan huolenpitäjän roolin. Isä keskittyy enimmäkseen uusien kiinteistöjen haalimiseen, ja rikkaudet moninkertaistuvat äidin lähdön jälkeen. Lapset saavat kuulla, että äiti on lähtenyt Intiaan, mutta pian hänestä aletaan puhua ikään kuin hän olisi jo kuollut.

Lasten ollessa toisella kymmenellä isän elämään purjehtii määrätietoinen yksinhuoltaja-Andrea, joka rakastuu hollantilaiseen taloon päätäpahkaa. Cyriliin tekee vaikutuksen naisen kiinnostus talon ylläpitoon, ja avioliitto solmitaan järkevältä pohjalta. Andrealla on kaksi tytärtä, jotka esitellään Cyrilin lapsille vasta vähän ennen häitä. Uusperheen solmiminen ei ole kummallekaan osapuolelle luontevaa, ja avioliittoakin varjostaa pariskunnan vakaumuksellinen ero.

Kirjassa oli kiinnostavaa roomalaiskatolisen uskon kuvaus. Conroy ovat irlantilaistaustaisia katolisia, ja myös äiti Elna omaa kelttiläiset juuret. Uusi äitipuoli taas tekee ison numeron protestanttisuudestaan, ja suhtautuu miehensä katolilaisuuteen alentuvasti. Dannyn ollessa teini-ikäinen isä ottaa asiakseen tarjota pojalleen kunnon katolilaisen kasvatuksen, eli Danny päätyy kirkkoon kuoripojaksi. Sunnuntait ovat isän ja pojan yhteistä aikaa, josta Andrea on salaa mustasukkainen.

Cyrilin terveys ei ole ollut entisensä toisen maailmansodan Ranskan-keikan jälkeen. Hän on puolikuntoinen sotaveteraani, joka ei pysty huonon polvensa vuoksi kiipeämään kaikkiin omistamiinsa kiinteistöihin. Myös elämä lasikartanossa asettaa miehelle rajoitteita. Kun hän sitten reilu viisikymppisenä kuukahtaa yhdellä rakennustyömaistaan, Danny ja Maeve saavat kokea klassisen pahan äitipuolen koston.

Teos on monisyinen sukuromaani, jonka keskiössä on ehkä liiankin tiivis sisarussuhde. Danny ja Maeve ottavat tavakseen ajella vanhan kotinsa tienoilla, ja stalkata Andreaa, joka tuntuu poistuvan talosta vain harvoin. Yhteiset hetket vanhalla kotikadulla ovat molemmille merkittäviä, ja he tuntevat olonsa kotoisiksi polttamalla ketjussa tupakkaa autossa. Maeven läsnäolo Dannyn elämässä on niin keskeinen, että hänen tuleva vaimonsa Celeste kokee usein jäävänsä kolmanneksi pyöräksi.

Kirjassa seurataan sisarusten elämää keski-ikään saakka, heidän omituisia päähänpinttymiään ja pakkomielteitään. Perheetön Maeve omistautuu veljensä yrityksen kirjanpidolle, ja siinä sivussa hän myös toimii pakastevihannesfirman talousjohtajana. Danny taas on päässyt opiskelemaan lääketiedettä isänsä perustaman säätiön turvin, mutta tuntee kutsumusta vain isältä perittyyn vimmaan kunnostaa rähjäisiä kerrostaloja. Taloilla, arkkitehtuurilla ja kaupunkisuunnittelulla onkin suuri rooli romaanissa, ja se kertoo myös kiinnostavasti USA:n itärannikon isojen kaupunkien sosiaalihistoriallisesta kehityksestä.

Pidin kirjassa psykologisesta näkökulmasta, jossa ulkoisesti suht tavallisten hahmojen sisältä löytyy kummallisuuksia. Kirjassa käydään ahkerasti kirkossa, pyritään auttamaan vähäosaisia ja kasvattamaan lapsia kunnon kansalaisiksi, mutta sisäisesti keskeiset hahmot ovat tuuliajolla. Myös johtuen sisarusten ikäerosta heidän muistonsa vanhemmistaan ja varhaisesta lapsuudestaan eroavat. Vanhalla kotikadulla hengailu tuntuu olevan molemmille niin tärkeä identiteetin ankkuri, etteivät he pärjää henkisesti ilman säännöllistä käyntiä talon tienoilla. Tässä menneisyyteen takertumisessa on samalla jotain kiehtovaa ja uhkaavaa, mikä estää molempia menemään ”eteenpäin” elämässään. Toisaalta romaani myös kyseenalaistaa ”eteenpäin” menon logiikkaa, ja puolustaa ihmisiä, jotka roikkuvat menneisyydessään siitä huolimatta, ettei se ole ollut erityisen onnellinen.

Pitääpä tutustua Patchettin muuhunkin tuotantoon, sillä koin tämän teoksen sekä esteettisesti stimuloivaksi että psykologisesti viisaaksi. Hollantilainen talo on ainoa häneltä suomennettu teos, mutta tuotantoa on hyvin saatavilla englanniksi BookBeatissa.

Notkuvien pöytien tarina jatkuu

Teos: Heidi Jaatinen: Suvanto (WSOY, 2021)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Kiuruvetisten sukutarina jatkuu vielä muhkeammalla kakkososalla kuin aloitusosa, Koski. Kuuntelin nämä teokset putkeen noin kolmessa vuorokaudessa, joten kyseessä oli jo varsinainen urakka.

Suvanto alkaa vuodesta 1918, kansalaissodan loppumainingeista, joissa Kosken tilan perillinen Paavo toimii suojeluskunnan päällikkönä. Paavo kuuluu niihin, jotka eivät aio unohtaa sodassa kokemiaan menetyksiä – joillekuille hän on antanut anteeksi, mutta isänmaan aate johtaa häntä koko ajan valppaampaan toimintaan. Sodan jälkeen hän siirtyy suojeluskunnan tehtäviin Kuopioon, ja pönöttyy mieheksi, joka kahmii valtaa joka takahuoneessa.

Paavolla on kuitenkin omat salaisuutensa, jotka eivät siedä isämmaallista päivänvaloa. Oman kylän tytöt eivät häntä kiinnosta, vaan hän on iskenyt silmänsä salaperäiseen meijerikköön Olgaan, joka on puolanjuutalainen. Olga on omien puheidensa mukaan tullut Suomeen etsimään valkoisen tsaarin armeijassa palvellutta sulhastaan, mutta Paavolla on aihetta epäillä tarinan paikkansapitävyyttä. Välillä Olga katoaa kuvioista pitkiksi ajoiksi mm. pesah’in vieton tekosyyllä, mutta Paavo ei anna periksi naisen suhteen. Nainen kiehtoo häntä, vaikka todennäköisesti edustaa poliittisesti toista ääripäätä. Lopulta paikalliset herännäiset haluavat ottaa salasuhteen puheeksi kutsumalla Paavon ja Olgan pappilaan toisistaan tietämättä. Paavo kokee olonsa nurkkaan ahdetuksi, ja pian Olga muuttaakin pois kertomatta miehelle uudesta olinpaikastaan. Pappilan vaivaantuneessa tapaamisessa Olgalla oli yllään punainen leninki. Paavo ei saa tätä hekumallista näkyä mielestään, kuuluuhan punainen väri körteille kiellettyyn kuvastoon.

Navettapiika Tilda nousee tässä osassa keskeisemmäksi toimijaksi kuin aiemmassa. Hän on synnyttänyt kuolleen lapsen, palannut töihin ja kovettanut itsensä. Osaavalla Hildalla riittäisi useampikin kosija, mutta tämä ei kykene uuteen rakkauteen kenenkään kanssa. Paavo pitää Hildaa uskottunaan, koska tämä on ollut nuorena Paavon lapsenpiika. Tästä läheisestä siteestä johtuen Paavo ei tuomitse Tildan touhuja työväentalolla, jotka jatkuvat sodan jälkeenkin.

Kaikkien piikojen idoli on posti-Ruusa, jonka poliittinen aktiivisuus on eri luokkaa kuin muiden nuorten naisten. Radikaalia väkeä on töissä valtion uusissa palvelulaitoksissa, kuten postissa ja rautateillä. Kuopion ja Kajaanin välinen rata on rakenteilla, ja se tuo pitäjään uutta väkeä. Tulee myös uusia hömpötyksiä, kuten kahvilat. Tilda pitää aluksi kahvista maksamista joutavana, mutta onkin sitten ensi kahvilakäynnistään riemuissaan. Kovin paljon pidemmälle eivät hänen tapailunsa paikallisten renkien kanssa etenekään. Välillä hän haikailee Seetin perään, joka oppii ajamaan autoa, ja toimii rikkaan Ambron kauppiaan kuskina, mutta saatuaan kerran pakit Seeti päätyykin töihin kauas Tampereelle.

Kirjassa kuvattu 1920-luku on levotonta aikaa, jolloin maaseudun väki alkaa suunnitella kaupunkeihin muuttoa. Piikominen ei enää ole kenenkään kohtalo, vaan piiat alkavat muuttaa rahakkaampien töiden perässä kauas kotikonnuilta. Kosken tilalla koetaan työvoimapulaa, ja Stiina-emäntä joutuu itse keittiöpiiaksi, kun kukaan ei tuossa tehtävässä kauaa pysy.

Yksi romaanin hauskin episodi liittyi Mannerheimin vierailuun Kiuruvedellä. Marskin kuului esiintyä sankarihaudan muistomerkin avajaisissa, mutta jäikin sitten hoitamaan terveyttään Runnin kylpylään. Tämä tapahtui strategisesti maan ensimmäisten presidentinvaalien aikaan. Marskia ei valittu maan isäksi, ja kaukainen Kiuruvesi tarjosi miehelle sopivan pakopaikan haavojen nuolemiseen. Hauskaa tässä oli kansanihmisten tulkinnat vierailusta, ja lasten kohtaamiset eksoottisen marsalkan kanssa. Onpa tapauksesta tainnut jäädä varsin elävää folklorea paikkakunnalle. Ja Runnin kylpyläkin on edelleen pystyssä – siinäpä olisi kiinnostava retkikohde.

Toinen romaanin historiallinen merkkihenkilö on Elias Simojoki, joka esiintyy tässä vielä Simeliuksena. Tämä hurmoshenkinen pappishahmo on edelleen kiistelty henkilö, ja Jaatinen kuvaa hänen meuhkaamistaan antaumuksella.

Romaanit selvästi kolahtivat minuun, ja kirjoitan arvioni niistä nopsaan, koska pelkään unohtavani keskeisiä asioita pian. Yli 20-tuntinen historiallinen romaani harvoin toimii ihanteellisesti äänikirjana, ja Jaatisen kirjojen tapauksessa tuntuu, että osa sen runollisista tunnelmakuvista jäi minulta ohi kuunneltuna. Jotain raskasta löysin myös molemman romaanin rakenteesta, tai ehkä se liittyy myös aihepiiriin: ylilihaviin, ahneisiin isäntämiehiin, valtapeleihin, kirkon ylikorostuneeseen asemaan yhteisössä. Ei näistä aineksista voi kirjoittaa kepeää, viihteellistä teosta. Luultavasti kokemani lievä uupumus kirjojen parissa johtui eniten henkilögallerian laajuudesta. Tarinat suurperheistä ovat aina rönsyileviä, eikä kirjailijalla ole oikein muuta vaihtoehtoa kuin selvittää kaikkien vaiheita. Silti kumpaakin teosta lukiessa pohdin, mistä tarinoita olisi voinut karsia. En päässyt pohdinnoissa pitkälle, mutta ehkä olisin voinut jättää väliin osan arkisen työn kuvauksista.

Olen silti tyytyväinen itseeni, että luin nämä teokset juuri nyt. Osa teosten aihepiireistä kuuluvat niihin, joita olen itsekin sukututkijana penkonut, ja kirjat herättivät taas intoa palata historiantutkimuksen pariin. Aion myös lukea trilogian viimeisen osan, sillä henkilöiden kohtalot jäivät kutkuttamaan mieltäni hyvällä tavalla.

Suursyömärien sukutarina

Heidi Jaatinen: Koski (WSOY, 2018)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Heidi Jaatinen on pohjoissavolainen kirjailija, jonka teokseen Kaksi viatonta päivää tutustuin muutama vuosi sitten sattumalta kierrätyskorin löytönä. Aluksi kirjoitustyyli tuntui raskaalta, mutta toisella yrityksellä teos avautui, ja teos on jäänyt mieleeni tärkeänä puheenvuorona lastensuojelusta.

Jaatinen jatkaa uraansa kirjoittamalla historiallista trilogiaa synnyinpitäjästään Kiuruvedestä. En ehkä tietäisi siitä sitäkään vähää kuin tiedän, ellen olisi lukenut herännäisyyden eli körttiläisyyden historiasta. Trilogia sijoittuu Koski-nimiselle mahtitilalle, jossa kaikki on suureellista. Suureellisuus ja mahtipontisuus ovat jokseenkin ristiriidassa körttiläisten ydinopetusten kanssa, mutta myös Kosken tilalla pidetään seuroja, kuten myöhemmin myös suojeluskunnan sotaharjoituksia.

Romaani alkaa vuodesta 1894, jolloin tsaarin kutsuntoja välttelevä nuori mies Tuure saa vinkin, että isäntärenkinä tuo kohtalo olisi parhaiten vältettävissä. Hän päätyy töihin mahtitilalle, jonka vanhin tytär on vielä naimaton, ja alkaa määrätietoisesti raivata tietään tämän kamariin. Ensimmäinen vaimo Hilma ei ole tässä tarinassa varsinainen henkilö, vaan edesmennyt lapsentekokone. Hilma kuolee pian 11. synnytyksensä jälkeen, ja ison isännän on pian löydettävä uusi kodin hengetär pesuettaan kasvattamaan.

Tehtävään valitaan Hilman siskontytär Stiina, joka on samaa ikäluokkaa perheen vanhempien lasten kanssa. On tärkeää, että talo pysyisi suvussa, eikä Stiinalla ole sananvaltaa asiassa. Tuure on ahneen ja nälkäisen miehen maineessa niin aineellisesti kuin seksuaalisesti, ja pelko tällaisen miehen käsittelystä on todellinen. Miehen veli Ananias on myös aisti-iloista nauttiva olio, mutta tämä keskittää kaiken intohimonsa syömiseen. Häntä pian tituleerataan Suomen suurimmaksi mieheksi, ja hänen mässäilynsä häissä on kyläläisiä kiehtova performanssi.

Paavo on Tuuren lapsista vakavamielisin, ja hän keskittää energioitaan valkoisen Suomen puolustamiseen ja Suur-Suomi-aatteeseen. Kirjassa kuvataan hienosti Paavon ensimmäistä sotaretkeä Vienan Karjalaan, ja kohtaamista korea-Vassan kanssa. Tämä toi myös kaivattua vaihtelua sisäsiittoiseen sukutarinaan, sillä uutiset Stiinan raskauksista ja synnytyksistä eivät oikein jaksaneet kiinnostaa.

Kansalaissodan aikainen narratiivi kosketti, ja punaisten puolen hahmot pääsivät yhtä lailla esille kuin valkoisten. Kosken navettapiian Tildan ja kapinallisten johtohahmo Heppen epäonninen rakkaustarina tuntui kiinnostavammalta kuin Tuuren ja Stiinan avioliitto. Tuuren tapa kellistää piikoja vaimon raskauksien aikana tuntui patologiselta, ja muutenkin tämän opportunistisen miesketkun elämänkaari tuntui jopa vähän liioitellulta.

Pidin kirjassa eniten körttiläisyyden teemasta ja Vienan Karjalan maisemista. Vuosi 1918 alkaa omassa fiktiovarastossani olla loppuun kaluttu teema, joten en kokenut ammentavani tästä sodan paikallisesta variantista mitään uutta. Ruoalla oli suuri rooli kerronnassa, ja välillä keittiöpiiat onnistuivat luomaan todellista gourmeeta.

Kirjassa on myös ohut ”nykyisyys”, joka sijoittuu vuoteen 2015. Siinä kertojan isä on kuolemassa syöpään ja ehtii ennen kuolemaansa lahjoittaa tyttärelleen kirjoittamansa muisteluvihkot. Kuoleva isäkin on esi-isiensä lailla aina nauttinut ruoasta, ja grilliltä tuodut ranskanperunat maistuvat vielä saattohoitohuoneessa.

Jaatinen on tunnelmoiva ja fiilistelevä kertoja, joka osaa niin luontokuvauksen kuin paikallisyhteisön nyanssit. Romaani on tyyliltään niin yltäkylläinen kuin on aihepiirinsäkin, ja se vaatii lukijaltaan vaivannäköä varsinkin runsaan henkilögallerian vuoksi. Kirjassa kuvattu maatila on niin levoton paikka, että nautin enemmän kohtauksista, jotka tapahtuivat tilan ulkopuolella.

Olen jo lukemassa trilogian toista osaa, josta luultavasti bloggaan piakkoin. Jatkan tuossa arviossa pohdintoja teosten rakenteesta.

Taivaanmannaa ja paholaisen polkkaa

Teos: Tanja Kaarlela: Saara (Torni/Reuna, 2013)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Enimmäkseen BookBeatin suoratoistopalvelu tuuttaa minulle kvartaalitalouden kärsimättömällä logiikalla kauden uutuuksia, mutta välillä saa yllättyä positiivisesti kirjan pidemmästä elinkaaresta. Nyt löysin äänikirjana Tanja Kaarlelan esikoisteoksen Saara, joka on julkaistu Torni-kustantamossa vuonna 2013. Kirja näyttää saaneen hyvän vastaanoton ainakin blogimaailmassa, mutta näkyvyys valtakunnan medioissa on ollut rajallista.

Romaani sijoittuu Pohjois-Pohjanmaalle Heinäpään kylään 1920-50-luvuille, ja kartoittaa Saaran, monilapsisen talon naimattoman tyttären hankalaa elämänpolkua lestadiolaisen herätyksen ja perinnöllisen mielenterveyden oireilun ristiaallokossa. Saara on muista sisaruksista ulkonäöltään poikkeava tumma lapsi, jota Sonta-Saaraksikin pilkataan. Hän poikkeaa myös käytökseltään muista, elää paljon haavemaailmoissaan, ja saa usein julkisilla paikoilla kohtauksia, joita muu perhe häpeää. Kylillä kiirii huhuja, ettei isä-Frans olisikaan Saaran oikea isä. Saaran syntymän jälkeen äiti-Anna tulee uskoon ja hylkää maalliset humputukset. Uskoontulo ei auta äitiä terveydellisesti, vaan hänet joudutaan lähettämään ”sukuloimaan” nuorimman tyttären ollessa sylilapsi. Tilan piika Iida joutuu ottamaan liian suuren vastuun perheestä, ja myös hänen siveellisyyttään epäillään tilanteessa, jossa sekä isäntä että isännän naimaton veli Aukusti ovat auliisti saatavilla.

Saara kokee enemmän läheisyyttä Amerikasta palanneeseen Aukusti-setään kuin vanhempiinsa, jotka eivät osaa osoittaa lapsilleen rakkautta. Rakkauden kaipuu näkyy myös suhteessa lehmiin, joihin Saara solmii läheisiä siteitä. Tässä löytyikin kiinnostava yhteys juuri lukemaani Rosa Liksomin Väylään, jossa myös oli heitteille jätetty nuori nainen perheen karjaa hoitamassa. Tunnelmat romaaneissa olivat melko samansuuntaiset, vaikka tässä aika-akseli oli laajempi.

Teoksen järein osuus sijoittuu 40-50-luvuille, joilloin Saara asuu vuosikausia mielisairaalassa. Saaralla on ollut vakavia harhoja, ja hän kuulee ääniä jo edesmenneiltä. Hänen kuntonsa heittelehtii kirjaston käyttöoikeudet saaneesta luottopotilaasta vaaralliseksi luokiteltuun tapaukseen. Kaikki arki sairaalassa ei ole pelkkää itkua ja hammasten kiristystä: mukaan mahtuu myös juhlahetkiä, tanssiinkutsua ja kepeitä edistyksen askeleita.

Kirjan rankimmat osuudet liittyvät seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja väkivaltaan, ja näihin tapahtumiin liittyvään merkityksenantoon. Omassa yhteisössään Saaraa pidetään kadotettua sieluna, koska hän ei ole katunut tarpeeksi ”harharetkiään”. Saara on tullut raiskatuksi useammin kuin kerran, mutta tätäkin perhe pitää synnillisenä käytöksenä. Kun hän tulee raiskatuksi pakomatkallaan kaupunkiin, ystävällinen vaatekauppias, ruotsinkielinen rouva, hakee poliisin apuun, ja huolehtii Saarasta paremmin kuin tämän vanhemmat olisivat kyenneet huolehtia, mutta kotiinpaluu on karua. Saara saa myös osakseen valtavan määrän hengellistä painostusta, mutta yksikään saarnamies ei saa häntä ”ruotuun”.

Teos on järeä ja rankka, ja siinä näkyy kirjailijan pitkäaikainen perehtyminen niin lestadiolaisuuden kuin mielisairaaloiden historiaan. Tämän vuoksi teos elääkin omaa elämäänsä nyt uudelleen. Tämän tyyppinen teos ei ehkä ole kauden myyvin tuote, mutta sille löytynee lukijoita pidemmällä aikavälillä. Itse pystyin elämään kirjassa kuvatun kurjuuden ja epäoikeudenmukaisuuden kanssa, sillä onneksi Saaran elämää mahtui myös valoisampia hetkiä. En oikeastaan lukenut tätä suurena kertomuksena lestadiolaisuudesta, vaan enemmän naimattoman naisen viheliäisestä kohtalosta syvässä agraarisessa patriarkaatissa. Tarinassa kun ihmisten hyvyyttä tai pahuutta ei määritellyt heidän uskonelämänsä tila.

Välillä äänikirjaa kuunnellessa koin sekaannusta tarinan aikatasojen suhteen. Romaani ei etene lineaarisesti, ja aikatasojen hyppely vaatii lukijalta keskittymistä. Toisaalta fragmentaarisuus kuvastaa Saaran ailahtelevaa mieltä, ja muistikuvien hajanaisuutta. Koin, että Kaarlela on päässyt syvälle päähenkilönsä ihon alle, ja valittu tyyli pysyy uskollisena tälle hahmolle.

Näin teoksessa yhtäläisyyksiä varsinkin Heidi Köngäksen historiallisten romaanien kanssa, joissa myös nimet ovat päähenkilöiden nimiä. Osittain Kaarlela myös kertoo vuoden 1918 jälkimainingeista, vaikka poliittisen historian osuus jää hieman ohuemmaksi kuin Köngäksen Pirkanmaalle sijoittuvissa teoksissa. Pidin tässä myös siitä, etteivät romaanin päähenkilöt olleet henkeen ja vereen yhden aatteen kannattajia.

Tämä teos on ollut lukuvuoteni suuri yllättäjä, sillä harvoinpa olen törmännyt näin kypsään ja monisyiseen pienkustantajan julkaisemaan historialliseen romaaniin. Toivon teokselle paljon uusia lukijoita uudessa formaatissa, ja jään odottamaan lupaavalta kertojalta uusia teoksia.

Pienileukaisen miehen plantaasilla

Teos: Katriina Ranne: Maa kuin veri (WSOY, 2021)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Suomalaiset historialliset siirtokunnat tropiikissa on aihe, joka on pitkään kiinnostanut minua, mutta joista on ollut saatavilla vain vähän tietoa. Nyt löysin Katriina Ranteen romaanin Maa kuin veri, joka sijoittuu Argentiinan Colonia Finlandesaan, utopistiseen yhteisöön, jota Arthur Thesleff lähti seurueineen perustamaan vuonna 1906.

Teoksen päähenkilöinä ovat lahtelaisen Mantereen suvun jäsenet neljässä polvessa. Yksi avainhenkilöistä on teini-ikäinen Kaarlo Manner, jolle Argentiinaan muutto ei ole kovin mieluista, vaan tuntuu tuulella käyvän rautatieläisisä-Aarretin järjestämältä negatiiviselta arpajaisvoitolta. Myös Aarretin vaimo Maria välillä epäilee, kannattiko hänen lähteä pienileukaisen miehen matkaan, kun tuollaisilla tuppaa olevan heikko tahto. Vaikka Suomessa on poliittisesti epävakaata, ei Aarretin syy muuttaa ole varsinaisen poliittinen, eikä perhe pakene maasta henkensä edestä. Taakse jäävät kasvavan kaupungin elävät kuvat ja muu huvielämä, ja edessä on hyppy tuntemattomaan, joka tuntuu pitävän sisällään pelkkää raatamista ja malariasääsken puremia.

Noin puolet siirtokunnan tulokkaista joko palaa Suomeen tai siirtyy siirtolaisiksi Pohjois-Amerikkaan. Jäljelle jääneitä korjaavat kulkutaudit, ja osa menee naimisiin paikallisten naisten kanssa niin, että näiden perheiden suomalainen identiteetti horjuu. Kaarlo haluaisi itselleen suomea puhuvan vaimon, ja lopulta tällainen järjestyy Brasiliasta, toisesta vastaavasta siirtokunnasta. Kaarlolla ja Hiljalla on jopa suunnitelmia palata Suomeen, mutta inflaatio syö heidän matkarahansa, eikä muutenkaan paluuta sotaa käyvään Eurooppaan suositella.

Toinen vahva hahmo on Kaarlon ja Hiljan vanhin tytär Ester, joka kasvatetaan tilanjatkajaksi ja ”varamieheksi”. Esteriä ei laiteta kouluun, vaikka tämän nuoremmat sisarukset pääsevät sinne. Hän elää vanhempiensa kuuliaisena apurina ja oppii torjumaan omat haaveensa, jotka eivät kaikki liity maanviljelykseen. Hänen vanttera fysiikkansa ei horju, ja hän tuntuu saaneen maaperästä ylimääräistä rautaa vereensä.

Vasta noin 25-vuotiaana Esterin elämään kävelee Armas, joka on lähtenyt pakoon Mustan Karhun lipun alla marssivia miehiä. Armas on saanut jo lapsena kommunistin leiman, eikä hänen elämänsä vasemmistolaisen pesijättären puoleksi venäläisenä lehtolapsena ole ollut kehuttavaa ahdasmielisessä agraarimaassa. Myös Armas on kotoisin Lahdesta, ja tämä auttaa hänen naima-aikeitaan siirtokunnassa. Armas ei kuitenkaan ole maanviljelijätyyppiä, vaan pyrkii elättämään perhettään rakennustyömailla ympäri maata. Miehen uskollisuudesta vaimolleen on epäilyksiä, mutta tästä huolimatta Ester saa kokea tämän kanssa palasen onnea ennen miehen ennenaikaista kuolemaa.

Vanhoilla päivillään Ester saa huollettavakseen ainoan lapsenlapsensa Ainan, jonka argentiinalainen nuori äiti hylkää Esterin pojan kuoltua valaanpyyntialuksella. Aina kasvaa siirtokunnassa täysin riippuvaisena isoäidistään, mutta löytää myös henkistä tukea intiaaninaapurien lapsista.

Kirjaa lukiessa oli kutkuttavaa poimia varsinkin Argentiinassa syntyneiden polvien havaintoja Suomesta ja suomalaisesta henkisestä perimästä. Ester oli hahmo, joka luki Kodin Pellervo-lehteä vielä vanhoilla päivillä, ja omaksui siitä käsityö-ja ruokaohjeita. Monille argentiinalaisille suomalaisen siirtokunnan asukit olivat takapajuisia metsäläisiä, mutta nämä oppivat puolustamaan elämäntapaansa siitä huolimatta, ettei se tuonut vaurautta tai maallista menestystä.

Ymmärsin, että teoksen taustalla on kirjailijan oma sukuyhteys tähän siirtokuntaan. Tämä asettanee joitain rajoja fiktiiviselle luomiselle, tai oletan, että tässä on käytetty tausta-aineistona paljonkin siirtokunnan arkistoja, eikä luotu tarinaa puhdas fiktio edellä. Lopputulos on komea ja laaja, mutta paikoitellen omaan makuuni liian tyypillinen, lineaarisesti etenevä sukutarina. Toisaalta ennalta-arvattavuutta kompensoi vahva luontokuvaus ja intensiivinen paikallisuuden tuntu. Eläin- ja kasvilajien kirjo on tarinassa huikea, ja maniokkivuoan tuoksu oli aisteja hivelevää.

Kirjaa ei kannata kuunnella äänikirjana parissa päivässä, kuten itse tein, vaan sen parissa kannattaa viettää hidasta laatuaikaa. Itse googlailin siirtokuntaan liittyviä asioita vain vähän, mutta jo kirjailijan loppusanoista saa hyviä vinkkejä, jos aihe alkaa kiinnostaa enemmän.

Ranne on minulle täysin uusi kirjailijatuttavuus, vaikka tämä teos on jo hänen kolmas romaaninsa, ja hän on julkaissut tämän lisäksi runoutta ja tieteellisiä tutkimuksia. Selvästi olen myös kiinnostunut hänen aiemmista teoksistaan, ja niiden afrikkalaisvaikutteista.

Tavallisuudesta poikkeava Mullojoki

Teos: Jenni Linturi: Mullojoki, 1950 (Gummerus, 2021)

Äänikirjan lukija: Anna-Riikka Rajanen

Tämän blogin pitämisen aikana olen viime päivät elänyt intensiivisintä aikaa, sillä olen nyt stabiileissä päivätöissä kahdeksasta neljään. Se tarkoittaa, että ehdin ehkä lukemaan yhden romaanin viikossa. Kun olin töissä yliopistolla, luin vähintään kolme romaania viikossa mielenterveyssyistä, ja viimeisen opiskelukauden aikana kirjoja saattoi kulua saman verran kepeämpiä dekkareita tai chicklitiä. Nyt uudessa työssä kohtaan niin paljon uutta ja ihmeellistä, etten veny fiktioon samalla tavalla kuin työttömänä ollessa.

Ensimmäisen työviikkoni romaaniksi osui Jenni Linturin historiallinen teos Mullojoki, 1950. En ole varma, olenko lukenut häneltä kirjoja aiemmin, mutta luettavien listalle olen hänen teoksiaan kirjannut.

Luin puolet kirjasta viime tiistaina Hervannan kirjastossa painettuna, ja saatoin sen loppuun äänikirjana. Tämä oli ihanteellinen palautumisteos, sopivan hidastempoinen ja sellaisesta maailmasta kertova, joka ei aiheuttanut liikaa angstia. 1950-luku ei ehkä kuulu lempiperiodeihini, vaikka tämän ajan muistelijoita kuuluu lähipiiriin.

Kyseessä on sukuromaani, jossa hämäläiseen puoliksi ruotsinkieliseen ylemmän keskiluokan perheeseen saapuu helsinkiläinen työläisminiä Martta. Martta on ollut Puolakan perheen matruunan Ingeborgin piikana Helsingin Malmilla, ja ajautunut epämääräiseen suhteeseen tämän pojan Olavin kanssa. Olavi on vasta parikymppinen opiskelija, joka joutuu kiipeliin Martan tullessa raskaaksi, eikä miniäehdokas ole tosiaankaan vaativalle anopille ideaali tapaus.

Ongelma ratkaistaan niin, että Martta lähetetään asumaan suvun hämäläiseen perintötaloon Mullojoelle, ja Olavi saa ainakin hetken verran jatkaa opintojaan Helsingin yliopistossa. Martta synnyttää Olaville kaksi poikaa, ja Olavi joutuu palaamaan kotipitäjään oppikoulun epäpäteväksi lehtoriksi, mikä on murskata miehen itsetunnon ja haaveet. Elämää eletään löysässä hirressä, pariskunnan molemmalla osapuolella on liikaa omakohtaista taakkaa, jotta he voisivat oikeasti kohdata toisensa puolisoina. Molemmilla on karkaamisfantasioita. Toinen on kroonisesti uskoton varsin mielikuvituksettomalla tavalla. On myös satunnaista perheväkivaltaa, johon lähipiiri ei ole halukas puuttumaan.

Olavin veli Kalevi on vammautunut sodassa niin pahasti, että hän on ollut välillä potilaana psykiatrisessa sairaalassa. Kalevi palaa takaisin Mullojoelle samaan aikaan, kun raskaana oleva Martta astuu sukuun, ja heidän välilleen syntyy ahdistava hoivasuhde. Kalevi on paikoitellen lapsenomainen infantiili, paikoitellen rääväsuinen seksuaalinen ahdistelija, jota muutkin kylän naiset pelkäävät. Hän varastelee naisten nimettömiä pesukoreista, ja puhuu irstaita jopa heidän läsnäollessaan. Onko Kalevin paikka sitten nuoren lapsiperheen huolehdittavana?

Tuon ajan käsityksen mukaan on, sillä ei Kalevilla ole muutakaan paikkaa, minne palata. Päivisin hän käy kunnan järjestämällä verstaalla pakkotöissä, joka muistuttaa tämän päivän kuntouttavaa työtoimintaa.

Mullojoki on paikka, jossa seksuaalisuudesta tulee monille ainoa kapinan kanava. Olavin ja Kalevin setä Into on ollut naimisissa kolmesti, ja Olavi alkaa tapailla tämän toista vaimoa, häntä vanhempaa kuvaamataidon lehtoria. Kolmas vaimo Anna opettaa Marttaa polttamaan tupakkaa, mikä taas on vaimoihmisten ainoa individualismin ilmaisu. Annan ja Martan ystävyys on kantava voima, joka auttaa Marttaa selviytymään vaikeasta avioliitostaan.

Romaanissa selkeästi tutkitaan pienen maalaispaikkakunnan ”sivistyneen” keskiluokan elinoloja, itseilmaisun mahdollisuuksia ja muuttuvaa arvomaailmaa. Mukaan mahtuu myös rikosjuoni, eli kaikille päähenkilöille ei käy hyvin. Linturin ilmaisu on ihailtavan tiivistä ja oivaltavaa. Ilmiöitä ei selitetä puhki, vaan lukija joutuu tekemään itse omia päätelmiä taustalla.

Jos tähän kirjaan olisi saanut toivoa lisää kerrostumia, niin evakkoteemasta olisin halunnut kuulla lisää. Evakkous kuitenkin on Mullojoen kuntaa radikaalisti muuttanut asia, ja Marttakin on evakko, mutta tätä identiteettiä ei käsitellä kuin kovin ohuesti. Muuten teoksessa on juuri sopivasti teemoja. Pidin eniten taiteellisen toiminnan kuvauksista ympäristössä, jossa raamit itseilmaisuun ovat varsin kapeat ja rajatut.

Teoksessa on potentiaalia Finlandia-ehdokkuuteen, vaikka tämä ei selkeästi ole suurten massojen suosikkiteos. Minuun tämän kolahti juuri nyt, kun kaipasin tarinaa, joka pysyisi jotenkin aisoissaan. En olisi tällä viikolla esimerkiksi voinut lukea romaania, jossa aiheena olisi ollut ääri-islam tai oman aikamme syrjäytyminen. Joku aasinsilta löytyi myös tämän ja viime viikolla ahmimieni Joel Dickerin teosten välillä: tässä ja Harry Quebertin tarinassa yhteistä oli tutkielma luovista ihmisistä pienellä paikkakunnalla. Tyylillisesti teokset olivat täysin erilaisia, mutta tunnelmissa oli jotain yhteistä.

Saman puun kirjavat hedelmät

Teos: Victoria Hislop: Ne, joita emme unohda (Bazar, 2021)

Suomennos: Laura Jänisniemi

Äänikirjan lukija: Annu Valonen

Viikonloppu on mennyt mukavasti eräässä ateenalaisessa olohuoneessa, jossa on massiivinen mahonkinen ruokapöytä koko suvun kokoontumiselle. Siellä vietettiin Themis-rouvan ysikymppisiä pitkän kaavan kautta, sillä pari hänen lapsenlapsistaan halusivat tietää lisää mummon nuoruudesta.

Penteleet luulivat, että mummon menneisyys olisi ollut yhtä tavallista ja nurkkakuntaista kuin nykyisyys. Perheessä oli pitkään eletty ikään kuin maassa ei olisi koskaan käyty sisällissotaa.

Kreikan lähihistoria ei ole koskaan auennut minulle kovin selkeästi, vaikka muistaakseni niillä kolmella maahan tehdyllä turistireissulla oli retkiä, joilla siitä kerrottiin. Olen tiennyt, että kommunisteilla on ollut maassa paljon kannatusta, ja että siitä johtuvat yhteenotot ovat olleet verisiä. Joitain kirjoja olen lukenut toisen maailmansodan vaiheista maassa, ja sekin tuntui sekavalta, kun maan hallituksella oli vaikeuksia päättää, kumman puolen kanssa se alkaisi leikkiä.

Tämä romaani on täydellinen johdatus Kreikan 1900-luvun historiaan, jossa tuodaan esiin niin vasemmiston kuin oikeiston ääniä, ja jossa kuvataan tyypillistä perhettä, jossa mielipiteet eriytyivät radikaalisti.

Stavridisin klaania johti 97 vuoden korkeaan ikään saakka matriarkka Kiria Koralis, joka saa noin kuusikymppisenä merimiespoikansa neljä lasta huollettavakseen. Lasten äiti Elefteria on joutunut mielisairaalaan 600 km päähän pääkaupungista, ja isä Pavlos jää jollain matkallaan kultaa vuolemaan Amerikkaan. Alussa isä lähettääkin rahaa lasten elatukseen, mutta vuosien varrella yhteydenpito harvenee ja isä tuntuu perustaneen uuden perheen. Sisarukset Thanasis, Panos, Margarita ja Themis ovat riitaisia jo teineinä, mutta aikuisuuden kynnyksellä politiikka syövyttää syvän puhumattomuuden kuilun varsinkin veljesten välille. Thanasis ja Margarita ovat sodan aikana natsien kätyreitä, ja Panos kuuluu avoimesti vastarintaliikkeeseen. Thanasis vammautuu pahasti sodassa, ja Panos kuolee kommunistisen armeijan soturina sodan loppumetreillä. Margarita taas matkustaa sodan runtelemaan Berliiniin etsimään rakastettuaan Heinziä, ja monien vaiheiden kautta päätyy, ironista kyllä, elämään elämäänsä DDR:ssä.

Kirjan jännittävin episodi liittyy Themisin nuoruuden radikalisaatioon ja 1940-luvun lopun sisällissotaan, jossa kommunisteilla oli Balkanin naapurimaista käsin koulutettu armeija. Themis päätyi sotilaaksi tähän armeijaan, ja oppi tappamaan erottaen teot ja tunteet toisistaan. Hän oli pitkään koulutusleirillä Bulgariassa, jossa nälkiintyneet kreikkalaiset nauttivat naapurimaan runsaista lihapadoista. Paluu tosi toimiin pohjoisen Kreikan maalaiskyliin oli sitten kylmempää kyytiä, jonka aikana sinisilmäinen idealismi koki kolhuja. Naisen rakkaussuhde karhumaisen komentaja-Makrisin kanssa on kiihkeä, ja myöhemmin oikeiston ylläpitämällä vankileirillä hän synnyttää miehelle pojan, Angelosin. Kauhukseen hän saa todeta, että mies oli kääntänyt takkinsa, ja edennyt vankileirin vartijaksi vihollisen puolelle.

Suvun poliittinen erimielisyys jatkuu myös seuraavassa polvessa, vaikka äiti-Themis opettelee vaikenemaan taustastaan. Tämän hän tekee lähinnä siksi, että toivoo lapsilleen parempaa menestystä työmarkkinoilla kuin hän itse on saanut kokea. Themis menee kolmikymppisenä sinkkuäitinä naimisiin vakaan ja änkyttävän koulukaverinsa, verovirkailija-Giorgiosin kanssa. Tässä vaiheessa hän on kahden lapsen äiti, sillä hän on adoptoinut kuolleen sissitoverinsa lapsen valtion ylläpitämästä lastenkodista Thessalonikista.

Kirjassa on paljon paikallispolitiikkaa, taloushistoriaa ja kertomuksia kreikkalaisesta demokratiasta (ja varsinkin sen puutteesta). Brittikirjailijaksi Hislop tuntuu todella tuntevan Kreikan taskunpohjia myöten, ja hän tuntuu saavan arvostusta myös kreikkalaisten lukijoiden keskuudessa. Googlailin vähän tämän romaanin arvioita Goodreadsissa, ja teos on saanut erittäin kirjavan vastaanoton. Minulle tämä oli täyden viiden tähden teos, johtuen siitä, että koin pitkästä aikaa oppivani jotain uutta romaania lukiessani. Kirjaa on myös moitittu henkilöhahmojen epäuskottavuudesta ja juonen kliseisyydestä.

Itselläni tuli kirjan puolivälin jälkeen uupumusta turnauskestävyydessä, sillä Themisin kokemat vastoinkäymiset alkoivat tuntua liiallisilta. Juoni piristyi taas 1960-70-luvuille tultaessa, vaikka perhe sai taas kokea traagisia asioita sotilasjuntan aikana. Loppua kohti kirjassa tapahtuu sukuromaaneille tyypillinen ajallinen tiivistys, eli siinä alkoi olla lähinnä syntymiä, naimisiin menoja ja kuolemia, ei enää mitään totutusta elämänmenosta poikkeavaa.

Olisin pitänyt kirjasta vielä enemmän, jos se olisi rajoittunut vaikka kymmeneen vuoteen. Aika-akselihan tässä on lähes 90 vuotta, tai tarina alkaa Themisin varhaisimmista muistoista elämästä huonokuntoisessa, mutta ah niin romanttisessa kerrostalossa 1920-luvun lopulla. Tämä talo puretaan maanjäristyksen jälkeen, ja muutto rakkaasta kotitalosta saa Themisin äidin mielen järkkymään. Kirjaa kritisoitiin mm. mielisairaalaolojen epärealistisesta kuvaamisesta, eli kriitikkojen mukaan äidin eristäminen lapsistaan ei ollut uskottavaa. Itse pidin tarinaa hyvinkin uskottavana sen tietämyksen pohjalta, mikä minulla on suomalaisesta mielisairaaloiden historiasta. Kreikkalaisen mielisairaalan kuvaus ei edes tuntunut tässä kovin ahdistavalta.

Tämän teoksen maailma on sen verran rikas ja puoleensavetävä, että toipuisin kirjoittamaan kunnollisen, analyyttisen arvion tästä vasta monen viikon pohdiskelun jälkeen. Nyt olen jo lukemassa kolmatta Hislopin teosta, ja harmittelen sitä, että hän on melko harvaan julkaiseva kirjailija. No, tätä teosta ei ole taatusti kirjoitettu vuodessa, ja on luultavasti vaatinut kirjailijalta pitkää ruohonjuuritason oleskelua Ateenassa.

Kreikka ei ole varsinaisesti unelmieni matkakohde, mutta hämmennyin myös siitä, kuinka paljon muistoja kirjat ovat herättäneet minussa. Toistaiseksi uskallan väittää, että Hislopin tuotanto on tehnyt minuun suuremman vaikutuksen kuin vaikka Elena Ferranten, vaikka minulla oli kaikki edellytykset rakastua Napoli-sarjaan. Hislopin ja Ferranten naishahmoissa on paljon samaa, vaikka Ferranten italialaisten naisten vihkiytyminen moderniin elämään ja feminismiin tapahtuu helpommin kuin Hislopin naisilla.

Minulle teos on ollut toistaiseksi tämän lukuvuoden yllättävin Kirjatapaus, ja jään innolla odottamaan kanssabloggareiden havaintoja tästä.

Jalkarättien sävyisessä maassa

Teos: Karin Smirnoff: Lähdin veljeni luo (Tammi, 2021)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Hahmo nimeltä Jana Kippo on taatusti jo ilmiö kirjoja kuluttavassa Ruotsissa, mutta itse kuulin hänestä vasta kolmisen päivää sitten. Karin Smirnoff (s. 1964) on kotiseudulleen Västerbotteniin muutama vuosi sitten paluumuuttanut toimittaja, joka on breikannut suuresti tuoreella sukuromaanitrilogiallaan. Lähdin veljeni luo on ollut August-palkintoehdokkaana, ja sarjalla on jo runsaasti faneja. Enkä ihmettele, miksi. Itsellänikin on innossani pitelemistä: haluaisin lukea putkeen sarjan muutkin osat, mutta suomennettua jatkoa on luvassa vasta ensi vuonna.

En ole varma, pystynkö seuraamaan tätä kohtuullisella ruotsin taidollani. Yleensä luen ainakin yhden ruotsinkielisen romaanin vuodessa, mutta tässä oli äänikirjana kuullun ymmärtämisen haasteita jo suomeksi. Outi Mennan käännös on loistava, se tavoittaa Smirnoffin vanhahtavan poljennan ja murrepuheen. Teos vaati silti suurempaa keskittymistä varsinkin ajanjaksojen vaihtelun suhteen. Kuuntelin kirjaa läpi kaksi ja puoli kertaa, viimeisellä puolikkaalla vain fiilistelyn vuoksi.

Kirjassa keskiössä ovat Kippon nelikymppiset kaksoset, Jana ja Bror, jotka eivät ole tavanneet aikoihin. Bror on jäänyt pitämään kotitilaa, ja Jana on viettänyt levotonta kulkurin elämää ympäri Ruotsia. Hän on kuvataiteilija, joka on tottunut elättämään itseään hanttihommilla. Kotikylään saapuessa hän hakee kotiavustajan tehtävää pääsiäisyönä punaviinipöhnässä. Paikka on luonnollisesti hänen, sillä hän on todennäköisesti ainoa hakija, eikä työnantajalla seurakunnalla ole varaa olla nirso.

Teoksen takaumat Kippon perhe-elämään 80-90-luvuilla ovat superahdistavia, käsittelee hän teos teemoista rankimpia, insestiä ja perheväkivaltaa. ”Taattona” esiintyvä isä on kotityranni karmeimmasta päästä, joka kiristää tytärtään vaikenemaan kohtauksista navetan maitohuoneessa. ”Äitimuori” pakenee tilannetta uskonnolliseen kuplaansa, hän on ottanut aikuiskasteen mormonikirkossa. Samaan aikaan hän tarjoilee viikonloppuisin miehelleen viinaksia pitääkseen tätä edes siedettävällä tuulella. Perheen ainoa onni on se, että taatto on matkatöissä satamassa maatilan hoidon rinnalla ja palaa terrorisoimaan perhettään vain viikonloppuisin.

Teoksen nykyisyys on jo asteen toiveikkaampi, vaikka Bror on juomassa itseään kuoliaaksi isältä oppimallaan tyylillä. Muutenkin kuolema korjaa kylän keski-ikäisiä asukkaita, ja näissä kuolemissa on myös dekkarin siemeniä. Muun muassa Janaa edeltäneen kotihoitaja Marian kuolintapauksessa on paljon mystiikkaa, ja kuolemantuottamuksesta epäillään niin Broria kuin John-nimistä kuvataiteilijaa, uhrin ex-miestä, jonka kanssa Janalla on sutinaa. Muutenkin meininki Smalångerin tunkkaisessa kyläpahasessa on hyvin sisäsiittoista, kuten kuvitella saattaa. Kylän nimi on kirjailijan oma väännös, mutta seutuja tuntevat löytävät sille vastineen Robertsforsin kunnasta Uumajan läheltä.

Innostuin eniten Smirnoffin kirjoitustyylistä, joka sai minut oudolla tavalla ihastumaan tähän kylään, jossa en kuitenkaan heti ensimmäisenä haluaisi vierailla. Omasta näkökulmastani kiinnostuin eniten juuri nykypäivän työelämän kuvauksesta, ja Janan lisäksi muista kotiavustajakollegoista. Tästä naisarmeijasta harva on motivoitunut hoitotyöstä, vaan pakotettu duuniin, koska muutakaan ei ole tarjolla. Varmasti ilmiö tunnetaan myös Suomessa, mutta tämän ammattikunnan asema tuntuu kuvauksen pohjalta erilaiselta kuin meillä. Jo se, että hoitotyö on seurakunnan organisoimaa, antaa sille liiallisia uskonnollisia merkityksiä.

Kirjan mielenmaisema on taatusti lähempänä Suomen Pohjanmaata kuin Tukholmaa, ovathan nämä ”Bottenit” vain lyhyen merimatkan päässä toisistaan. Suurta symbolista arvoa kirjassa saa sivustavedettävä kustavilainen puusohva, ja pitkät räsymatot, joiden kutominen kuuluu kylän naisten pyhiin velvollisuuksiin. Monet hahmot asuvat vanhoissa sukutaloissaan, ja John autiotalossa, johon ei ole vedetty sähköä. Näin ollen tunnelmat ovat paikoitellen antiikkiset, enkä aina muistanut, millä vuosikymmenellä elettiin.

Tämä teos on alkuvuoden lukemistoistani parhaimmasta päästä, ja vieläkin sen jotkut juonenkäänteet aiheuttavat minulle päänvaivaa. Sarja ilmeisesti jatkuu Janan äidin tarinalla, ja vierailulla hoitokotiin, jossa tämä edelleen elää kitkuttelee. Muutenkin teos jätti monia kutkuttavia cliffhangereita, mikä on onnistuneen sarjan aloituksen merkki.

Kun feminismi saapuu meänkieleen

Teos: Nina Wähä: Perintö. (WSOY, 2020)

Suomennos: Sanna Manninen

Äänikirjan lukija: Anni Kajos

Siiri Aamuvuori on karjalaistyttö Soanlahdelta, Salmin piiristä, joka pääsee naimisiin 14-vuotiaana evakkotiellä lappilaisen lestadiolaissaarnaajan pojan, sotamies Pentti Toimin kanssa. Kohtalokkaasta kohtaamisesta sikiää Toimin klaani, joka asettuu asumaan Aapajärven tilalle Torniojokilaaksoon. Pariskunta ei ole uskossa, mutta Siiri synnyttää tästä huolimatta neljätoista lasta, joista kaksitoista jää eloon.

Ruotsinsuomalainen Nina Wähä (s. 1979) on saanut esikoisromaanillaan paljon huomiota kotimaassaan, ja se oli äskettäin August-palkintoehdokkaana. Teosta on verrattu varsinkin Mikael Niemen tuotantoon, vaikka tyylilaji ei ole identtinen Populäärimusiikkia Vittulajänkältä-teoksen kanssa. Tämä romaani kuvaa lestadiolaisuutta vain välillisesti, vaikka sen henkilöt elävät sen vaikutuspiirissä. Suurperheellisyys kuuluu kulttuuriin, vaikka samaan aikaan karjatilojen turhautuneet tyttäret lukevat Simone de Beauvoiria äidiltään salaa.

Kirjan avainhenkilö on perheen vanhin tytär Anni, joka on muuttanut Tukholmaan tekemään hanttihommia 70-luvun lopulla. Perässä tulee homoveli Lauri, joka pääsee hyville tienesteille ruotsinlaivoilla. Sisarukset asuvat suurkaupungissa kahdestaan, kunnes Anni tulee raskaaksi ja päättää pitää lapsen siitä huolimatta, että äitiys kauhistuttaa häntä. Lapsen isä Alex vaikuttaa valmiimmalta vanhemmuuteen, mutta Anni potee aitoa sitoutumiskammoa.

Kesällä 1982 Annin on palattava kotikonnuille siunatussa tilassa, koska vanhempien avioliitto vetää viimeisiään, ja äiti ja nuorimmat lapset tarvitsevat tukea. Sisarukset pitävät salaseurojaan saunan eteisessä, ja vanhin veli Esko punoo juonia tilan haltuunottamiseksi. Vain parilla veljeksistä riittää ymmärrystä ilkeän, juoppohullun isän edesottamuksille, mutta kaikki pelkäävät niitä seuraamuksia, joita avioerosta koituisi.

Teos on todella moniääninen, sillä se pyrkii kuvaamaan suvun vaiheita lähes kaikkien jäsenten näkökulmista. Varsinkin Karjalaan sijoittuva juoni on kiinnostava, sillä se onnistuu näyttämään kulttuurista erilaisuutta suhteessa Torniojokilaakson jäyhään, raskaspolkuiseen meininkiin.

Jossain vaiheessa tarinaa koin, että Wähä pyrkii tulkitsemaan sukupolvien välistä ketjua, ja sodan, köyhyyden ja kouluttamattomuuden aiheuttamia ylisukupolvisia traumoja liikaa terapeuttisen kielen kautta. Tavallaan psykoanalyyttinen ote tuo tarinaan sopivaa etäisyyttä, mutta tuo kieli ei tavoita kaikkien henkilöhahmojen maailmaa. Onneksi kirjassa on myös aidosti metsäläisiä hahmoja, kuten yliluonnollisia kykyjä omaava Hirvo-veli.

Teos on kauttaaltaan tummanpuhuva, eikä tragedialta voida välttyä, kun perheen maahan poljettu äiti löytää ohuen emansipaation säikeen lukematta feminististä teoriaa. Huumoria teokseen mahtuu varsinkin kyläläisten edesottamuksien muodossa, ja sekin on sävyltään hirtehistä. Muun muassa kunnan köyhäinhoidon hautajaiskäytäntöille, ja niihin liityyville säästöille, nauroin makeasti.

Teoksen laajuuden ja moniulotteisuuden vuoksi suosittelen sen lukemista painettuna, sillä ainakaan oma kuuntelemisen kapasiteettini ei täysin tavoittanut koko juonta. Sukudraamana teos on antelias, ja laajan henkilögallerian vuoksi lukijalla on mahdollisuuksia valita oma tulokulmansa tarinaan.

Olin melkein helpottunut siitä, ettei teokseen mahtunut aistivoimaisen runollista luontokuvausta. Sen sijaan kirjassa kuvataan rankkoja maatilan töitä, ja sen tyyppistä ”turpeeseen sitoutumista”, jossa kellään ei ole aikaa opettaa lapsia uimaan.

Tunnen Wähän taustaa huonosti, mutta ymmärsin, että teoksen tarinoilla on vahvoja yhteyksiä hänen äitinsä sukutarinaan, ja hän myös ammentaa paljon omista lapsuusmuistoistaan kesälapsena Suomen puolella. On kiinnostavaa seurata, millaisen vastaanoton teos saa Suomessa, ja varsinkin Lapissa, sillä uskon sen herättävän ristiriitaisia tunteita paikallistasolla. Itselläni oli myös joitain teoksen sotahistoriaan liittyviä tarkentavia kysymyksiä, jotka nyt ensi kuulemalla ohitin, mutta joihin palaan, jos luen kirjan tarkemmalla seulalla painettuna.