Jalkarättien sävyisessä maassa

Teos: Karin Smirnoff: Lähdin veljeni luo (Tammi, 2021)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Hahmo nimeltä Jana Kippo on taatusti jo ilmiö kirjoja kuluttavassa Ruotsissa, mutta itse kuulin hänestä vasta kolmisen päivää sitten. Karin Smirnoff (s. 1964) on kotiseudulleen Västerbotteniin muutama vuosi sitten paluumuuttanut toimittaja, joka on breikannut suuresti tuoreella sukuromaanitrilogiallaan. Lähdin veljeni luo on ollut August-palkintoehdokkaana, ja sarjalla on jo runsaasti faneja. Enkä ihmettele, miksi. Itsellänikin on innossani pitelemistä: haluaisin lukea putkeen sarjan muutkin osat, mutta suomennettua jatkoa on luvassa vasta ensi vuonna.

En ole varma, pystynkö seuraamaan tätä kohtuullisella ruotsin taidollani. Yleensä luen ainakin yhden ruotsinkielisen romaanin vuodessa, mutta tässä oli äänikirjana kuullun ymmärtämisen haasteita jo suomeksi. Outi Mennan käännös on loistava, se tavoittaa Smirnoffin vanhahtavan poljennan ja murrepuheen. Teos vaati silti suurempaa keskittymistä varsinkin ajanjaksojen vaihtelun suhteen. Kuuntelin kirjaa läpi kaksi ja puoli kertaa, viimeisellä puolikkaalla vain fiilistelyn vuoksi.

Kirjassa keskiössä ovat Kippon nelikymppiset kaksoset, Jana ja Bror, jotka eivät ole tavanneet aikoihin. Bror on jäänyt pitämään kotitilaa, ja Jana on viettänyt levotonta kulkurin elämää ympäri Ruotsia. Hän on kuvataiteilija, joka on tottunut elättämään itseään hanttihommilla. Kotikylään saapuessa hän hakee kotiavustajan tehtävää pääsiäisyönä punaviinipöhnässä. Paikka on luonnollisesti hänen, sillä hän on todennäköisesti ainoa hakija, eikä työnantajalla seurakunnalla ole varaa olla nirso.

Teoksen takaumat Kippon perhe-elämään 80-90-luvuilla ovat superahdistavia, käsittelee hän teos teemoista rankimpia, insestiä ja perheväkivaltaa. ”Taattona” esiintyvä isä on kotityranni karmeimmasta päästä, joka kiristää tytärtään vaikenemaan kohtauksista navetan maitohuoneessa. ”Äitimuori” pakenee tilannetta uskonnolliseen kuplaansa, hän on ottanut aikuiskasteen mormonikirkossa. Samaan aikaan hän tarjoilee viikonloppuisin miehelleen viinaksia pitääkseen tätä edes siedettävällä tuulella. Perheen ainoa onni on se, että taatto on matkatöissä satamassa maatilan hoidon rinnalla ja palaa terrorisoimaan perhettään vain viikonloppuisin.

Teoksen nykyisyys on jo asteen toiveikkaampi, vaikka Bror on juomassa itseään kuoliaaksi isältä oppimallaan tyylillä. Muutenkin kuolema korjaa kylän keski-ikäisiä asukkaita, ja näissä kuolemissa on myös dekkarin siemeniä. Muun muassa Janaa edeltäneen kotihoitaja Marian kuolintapauksessa on paljon mystiikkaa, ja kuolemantuottamuksesta epäillään niin Broria kuin John-nimistä kuvataiteilijaa, uhrin ex-miestä, jonka kanssa Janalla on sutinaa. Muutenkin meininki Smalångerin tunkkaisessa kyläpahasessa on hyvin sisäsiittoista, kuten kuvitella saattaa. Kylän nimi on kirjailijan oma väännös, mutta seutuja tuntevat löytävät sille vastineen Robertsforsin kunnasta Uumajan läheltä.

Innostuin eniten Smirnoffin kirjoitustyylistä, joka sai minut oudolla tavalla ihastumaan tähän kylään, jossa en kuitenkaan heti ensimmäisenä haluaisi vierailla. Omasta näkökulmastani kiinnostuin eniten juuri nykypäivän työelämän kuvauksesta, ja Janan lisäksi muista kotiavustajakollegoista. Tästä naisarmeijasta harva on motivoitunut hoitotyöstä, vaan pakotettu duuniin, koska muutakaan ei ole tarjolla. Varmasti ilmiö tunnetaan myös Suomessa, mutta tämän ammattikunnan asema tuntuu kuvauksen pohjalta erilaiselta kuin meillä. Jo se, että hoitotyö on seurakunnan organisoimaa, antaa sille liiallisia uskonnollisia merkityksiä.

Kirjan mielenmaisema on taatusti lähempänä Suomen Pohjanmaata kuin Tukholmaa, ovathan nämä ”Bottenit” vain lyhyen merimatkan päässä toisistaan. Suurta symbolista arvoa kirjassa saa sivustavedettävä kustavilainen puusohva, ja pitkät räsymatot, joiden kutominen kuuluu kylän naisten pyhiin velvollisuuksiin. Monet hahmot asuvat vanhoissa sukutaloissaan, ja John autiotalossa, johon ei ole vedetty sähköä. Näin ollen tunnelmat ovat paikoitellen antiikkiset, enkä aina muistanut, millä vuosikymmenellä elettiin.

Tämä teos on alkuvuoden lukemistoistani parhaimmasta päästä, ja vieläkin sen jotkut juonenkäänteet aiheuttavat minulle päänvaivaa. Sarja ilmeisesti jatkuu Janan äidin tarinalla, ja vierailulla hoitokotiin, jossa tämä edelleen elää kitkuttelee. Muutenkin teos jätti monia kutkuttavia cliffhangereita, mikä on onnistuneen sarjan aloituksen merkki.

Kun feminismi saapuu meänkieleen

Teos: Nina Wähä: Perintö. (WSOY, 2020)

Suomennos: Sanna Manninen

Äänikirjan lukija: Anni Kajos

Siiri Aamuvuori on karjalaistyttö Soanlahdelta, Salmin piiristä, joka pääsee naimisiin 14-vuotiaana evakkotiellä lappilaisen lestadiolaissaarnaajan pojan, sotamies Pentti Toimin kanssa. Kohtalokkaasta kohtaamisesta sikiää Toimin klaani, joka asettuu asumaan Aapajärven tilalle Torniojokilaaksoon. Pariskunta ei ole uskossa, mutta Siiri synnyttää tästä huolimatta neljätoista lasta, joista kaksitoista jää eloon.

Ruotsinsuomalainen Nina Wähä (s. 1979) on saanut esikoisromaanillaan paljon huomiota kotimaassaan, ja se oli äskettäin August-palkintoehdokkaana. Teosta on verrattu varsinkin Mikael Niemen tuotantoon, vaikka tyylilaji ei ole identtinen Populäärimusiikkia Vittulajänkältä-teoksen kanssa. Tämä romaani kuvaa lestadiolaisuutta vain välillisesti, vaikka sen henkilöt elävät sen vaikutuspiirissä. Suurperheellisyys kuuluu kulttuuriin, vaikka samaan aikaan karjatilojen turhautuneet tyttäret lukevat Simone de Beauvoiria äidiltään salaa.

Kirjan avainhenkilö on perheen vanhin tytär Anni, joka on muuttanut Tukholmaan tekemään hanttihommia 70-luvun lopulla. Perässä tulee homoveli Lauri, joka pääsee hyville tienesteille ruotsinlaivoilla. Sisarukset asuvat suurkaupungissa kahdestaan, kunnes Anni tulee raskaaksi ja päättää pitää lapsen siitä huolimatta, että äitiys kauhistuttaa häntä. Lapsen isä Alex vaikuttaa valmiimmalta vanhemmuuteen, mutta Anni potee aitoa sitoutumiskammoa.

Kesällä 1982 Annin on palattava kotikonnuille siunatussa tilassa, koska vanhempien avioliitto vetää viimeisiään, ja äiti ja nuorimmat lapset tarvitsevat tukea. Sisarukset pitävät salaseurojaan saunan eteisessä, ja vanhin veli Esko punoo juonia tilan haltuunottamiseksi. Vain parilla veljeksistä riittää ymmärrystä ilkeän, juoppohullun isän edesottamuksille, mutta kaikki pelkäävät niitä seuraamuksia, joita avioerosta koituisi.

Teos on todella moniääninen, sillä se pyrkii kuvaamaan suvun vaiheita lähes kaikkien jäsenten näkökulmista. Varsinkin Karjalaan sijoittuva juoni on kiinnostava, sillä se onnistuu näyttämään kulttuurista erilaisuutta suhteessa Torniojokilaakson jäyhään, raskaspolkuiseen meininkiin.

Jossain vaiheessa tarinaa koin, että Wähä pyrkii tulkitsemaan sukupolvien välistä ketjua, ja sodan, köyhyyden ja kouluttamattomuuden aiheuttamia ylisukupolvisia traumoja liikaa terapeuttisen kielen kautta. Tavallaan psykoanalyyttinen ote tuo tarinaan sopivaa etäisyyttä, mutta tuo kieli ei tavoita kaikkien henkilöhahmojen maailmaa. Onneksi kirjassa on myös aidosti metsäläisiä hahmoja, kuten yliluonnollisia kykyjä omaava Hirvo-veli.

Teos on kauttaaltaan tummanpuhuva, eikä tragedialta voida välttyä, kun perheen maahan poljettu äiti löytää ohuen emansipaation säikeen lukematta feminististä teoriaa. Huumoria teokseen mahtuu varsinkin kyläläisten edesottamuksien muodossa, ja sekin on sävyltään hirtehistä. Muun muassa kunnan köyhäinhoidon hautajaiskäytäntöille, ja niihin liityyville säästöille, nauroin makeasti.

Teoksen laajuuden ja moniulotteisuuden vuoksi suosittelen sen lukemista painettuna, sillä ainakaan oma kuuntelemisen kapasiteettini ei täysin tavoittanut koko juonta. Sukudraamana teos on antelias, ja laajan henkilögallerian vuoksi lukijalla on mahdollisuuksia valita oma tulokulmansa tarinaan.

Olin melkein helpottunut siitä, ettei teokseen mahtunut aistivoimaisen runollista luontokuvausta. Sen sijaan kirjassa kuvataan rankkoja maatilan töitä, ja sen tyyppistä ”turpeeseen sitoutumista”, jossa kellään ei ole aikaa opettaa lapsia uimaan.

Tunnen Wähän taustaa huonosti, mutta ymmärsin, että teoksen tarinoilla on vahvoja yhteyksiä hänen äitinsä sukutarinaan, ja hän myös ammentaa paljon omista lapsuusmuistoistaan kesälapsena Suomen puolella. On kiinnostavaa seurata, millaisen vastaanoton teos saa Suomessa, ja varsinkin Lapissa, sillä uskon sen herättävän ristiriitaisia tunteita paikallistasolla. Itselläni oli myös joitain teoksen sotahistoriaan liittyviä tarkentavia kysymyksiä, jotka nyt ensi kuulemalla ohitin, mutta joihin palaan, jos luen kirjan tarkemmalla seulalla painettuna.

Keinuhevosella kohti Turun Laustetta

Teos: Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät (Atena, 2020)

Äänikirjan lukija: Markus Ilkka Uolevi

”Juri ratsastaa peltojen halki, jokien rantoja pitkin, kiskojen viertä junan kanssa kilpaa. Isä ilmestyy hänen eteensä, ja menee kyykkyyn.” Maistuiko piirakka? Haluatko toisen? Tässä mehua, juopa vähän. ” Murga-kissa käy varovasti haistelemassa Salaman turpaa. Kristallilasit kilisevät, juodaan kaikille rakkaille, jotka ovat jossain muualla. ”

Astuin eilen tarinaan, joka sai minut taas hetkeksi olla haluamatta lukea seuraavaa tarinaa. Tarina on tavallinen, kattava, tiettyä kansanryhmää täyteläisesti representoiva, mutta minulle lukijana maaginen, ainutkertainen.

Tarinassa pietarilainen pikkupoika Juri saa vanhemmiltaan 5-vuotispäivälahjaksi keinuhevosen. Pian tämän jälkeen mustat korpit hakevat vanhemmat, ja Juri lähetetään siskonsa ja isovanhempiensa kanssa Uzbekistaniin, uppo-outoon kulttuuriin, joka on irvokkaalla tavalla neuvostoimperiumin muilutusten luomus.

Anna Soudakova (s. 1983, Pietari) on vantaalainen esikoiskirjailija, joka on muuttanut lapsena sukunsa kanssa Suomeen. Kyseessä on sukuromaani, joka tämän päivän trendien vastaisesti ei kuitenkaan ole autofiktiota. Luulin teoksen kertovan inkerinsuomalaisista, mutta tässä esiintyvä isänpuolinen venäläissuku onkin kokenut inkeriläisiä vastaavan kohtalon poliittisista syistä. Päähenkilö Jurin vaimo Tania on keskisuomalaisen kommunistin tytär, ja suku saa paluumuuttajan statuksen tämän vuoksi.

Kävi sitten niin, että itkin vuolaasti läpi teoksen ensimmäisen kuuntelukerran, ja palasin teokseen pahimman myrskyn laannuttua tekstinä. Itkin enimmäkseen sille, että kirjassa kuvattava suku onnistui kääntämään kaiken kokemansa sorron ja menetyksen voitokseen. Kaikki suvun jäsenet eivät menestyneet, osa päätyi huonoille teille ennen ennenaikaista kuolemaansa, eivätkä Suomeen päässet varsinaisesti löydä Turun Lausteesta maanpäällistä paratiisia. Heille onni löytyy Ruissalosta työväenopiston omistamalta pitsihuvilalta, joka on tarkoitettu kaikkien kaupunkilaisten virkistyskäyttöön.

Teos kertoo lapsista ja nuorista, jotka joutuvat luomaan itselleen elämän puitteet hatarista aineksista. Juri palaa Maria-sisarensa kanssa sodan aikana Pietariin täysorpoina, ja hänen koulutuspolkunsa tuntuu harvinaisen kiviseltä. Virallisesti leimatulle maanpetturin jälkeläiselle ei tunnu olevan tarjolla muuta kuin uuvuttavaa tehdastyötä. Silti sinnikäs nuorimies taistelee tiensä yliopistomieheksi, tekniikan tohtoriksi ja metsätalouden dosentiksi. Väliin mahtuu myös onnen ja tasapainon vuosia ja suhteellista menestystä neuvostojärjestelmässä, mutta vanhempien karu kohtalo ei jätä miestä rauhaan.

Teoksen nimi viittaa sekä turkulaisiin puolukkametsiin sekä surullisenkuuluisaan Sandarmohin hautausmaahan Karjalan tasavallassa, jonka historiallisesta merkityksestä on alkanut ilmaantua kummallisia tulkintoja Putinin Venäjällä. Teoksen loppuvaiheessa viitataan Memorial-säätiön uraauurtavaan työhön joukkohautojen uhrien identiteettien paljastajana. Tämä palauttaa muuten lyyrisen ja yksityisen teoksen suoraan tämän päivän poliittisten keskustelujen ytimeen. Kirjassa on myös selvää ulkopoliittista riskinottoa, vaikka sen fokus on yksityisten ihmisten pienessä elämässä. Tämän vuoksi olisi tärkeää, että teos julkaistaisiin myös kirjailijan synnyinmaassa.

Erityisesti arvostan teosta siksi, että siinä kerrotaan Neuvostoliitosta tavalla, jonka myös nuoremmat polvet voivat ymmärtää. Olen lukenut monia paljon kompleksisempia ja raflaavampia teoksia neuvostoarjesta, joissa elämän raadollisuutta hehkutetaan, mutta Soudakova kuvaa kommunalkan keittiön elämää hieman kevyemmin ja lempeämmin. Tyylillisesti vertaisin teoksen tunnelmia Andrei Makinen tuotantoon, mikä ei ole kaukaa haettua, koska Soudakova on ammatiltaan ranskan opettaja. Ranskanvenäläinen Makine kuuluu omassa lukuhistoriassani kaikkien aikojen top 10-kategoriaan, joten melko korkealle reittaisin myös Soudakovan kirjallisen debyytin.

Toissa vuonna lopetin lukemisen lähes kuukaudeksi Olli Jalosen Taivaanpallon jälkeen. Tämän teoksen maailmasta omaan arkeen pomppaaminen tuntuu yhtä pysäyttävältä, vaikka teokset ovat kovin erilaisia. Tämän teoksen elämismaailma on minulle läpikotaisin tuttua, vaikkei itselläni ole paluumuuttajataustaa. Yleensä tarvitsen hämmennykseen tarinaa, joka vie minut kauas ajassa ja paikassa; Soudakovan romaani hämmentää minua sillä, kuinka hän on järjestänyt itselleen tutut elementit tarinalliseksi kokonaisuudeksi. Teoksessa ei ole ainuttakaan pitkästyttävää osiota, ja niiden yhteys toisiinsa voi saada lukijankin katsomaan omaa sukuhistoriaansa uudella tavalla.

Olen aiemminkin osannut veikata Finlandia-voittajia, joten kannattaisiko tänä vuonna uhkapelata tämän keinuhevosen puolesta (olettaen, että teos pääsee finaaliin)?

Joulupäivällisellä Itä-Berliinissä

Eugen Ruge: Vähenevän valon aikaan (Atena, 2011)

Suomennos: Liisa ja Robert Ryömä

Monta kuukautta kestäneen äänikirjatranssin aikana en ole ehtinyt tutkailla ennen koronaa keräämiäni uusia paperikirjakätköjä, mutta tänään tein näin ja ilahduin. Hyllystäni löytyi kierrätyshyllystä napattu sukuromaani, joka innosti jo kansikuvan tasolla enemmän kuin keskivertosellaiset. Lisäksi teos lupasi monipaikkaista muistelua Itä-Saksan, Venäjän ja Meksikon välillä. DDR:ään sijoittuvaa romaanikirjallisuutta olen lukenut aika vähän, vaikka nuo alueet kiinnostavat minua matkakohteina paljon enemmän kuin läntinen Saksa. Viimeisin lukemani teos DDR:n loppuajoista oli Vladimir Kamirerin Ryssändisco, joka avasi kiinnostavalla tavalla neuvostokansalaisten muuttoa Itä-Berliiniin 1980-luvun loppuvuosina, ja siitä kehkeytynyttä alakulttuuria.

Eugen Rugen (s. 1954) romaanissa on samaa twistiä, sillä kirjailija itse on syntynyt Neuvostoliiton Uralilla saksalaisen karkotusvangin poikana. Oletan, että käsillä olevassa romaanissa on omaelämäkerrallisia elementtejä, jotka ulottuvat 1950-luvulta aina 2000-luvun alkuun, jolloin Uralin vankileirillä syntynyt Alexander alias Sasha on keski-ikäinen syöpäpotilas, jolle on annettu muutama vuosi elinaikaa.

Sasha matkustaa Meksikoon etsimään isovanhempiensa jälkiä Mexico Citystä ja sen lähimailta. Hänen biologinen isoäitinsä Charlotte ja tämän mies Wilhelm muuttivat Meksikoon toisen maailmansodan aikana KOMINTERN:in peiteoperaatioon, jonka tarkoituksena oli edistää vallankumouksellisten elementtien nousua räikeän kapitalistisessa maassa. Monella tapaa tämä jakso muokkasi isovanhempia enemmän kuin muut vaiheet, mutta 1950-luvulla heille tuli kiire matkustaa Berliiniin DDR:n uuden valtion virkojen hakuun. Isoäiti Charlottesta tuli kulttuuri-instituutin johtaja ilman akateemisia meriittejä, ja isoisälle järjestettiin noloja palkintohommia ja muikeita renikoita, vaikka oikeasti tämä ei saanut Meksikossa aikaan paljoa.

Sashan isä ja tämän veli katosivat Uralille nuorina, ja Kurt-isä löysi venäläisen vaimon Irinan tällä retkellään. Nuori perhe sai muuttaa takaisin Itä-Saksaan 1960-luvulla, ja Sashasta tuli kapinallinen, länsiorientoitunut teini, joka innostui enemmän Jimi Hendrixistä kuin kiipimisestä ossijärjestelmässä. Kurt pääsi historian professoriksi harjoitettuaan paljon itsekritiikkiä, ja isää ja poikaa yhdisti suuri flaksi naisten parissa. Vaikka Kurt esiintyy teoksessa kuivana ja korkean työmoraalin omaavana artikkelikoneena, ei hän pysty pysymään uskollisena vaimolleen. Irina-vaimo erakoituu, alkoholisoituu ja päätyy vanhan Venäjältä tuodun äitinsä omaishoitajaksi, eikä oikein osaa ilmaista itseään muuten kuin kokkaamalla suvulle burgundilaista luostariankkaa joulupäivällisillä.

Teos on perinteisen realistinen sukuromaani, jonka epälineaarinen rakenne tuo tekstiin kaivattua elävyyttä. Viihdyin tasapuolisesti sen kaikissa kohteissa, mutta Meksiko-osuuksissa oli kieltämättä vähän liikaa turismia. Toisaalta ne kuvastavat hyvin kuolemaa pelkäävän, yksin matkustavan huonokuntoisen miehen maailmanmatkailua, eli huoli Sashan hengissä selviämisestä oli todellinen. Ruge kuvaa myös hienosti vanhenevan isän ja syöpädiagnoosin saaneen pojan suhdetta: isä asuu edelleen perheen talossa Berliinin lähiössä kotiavun turvin, mutta ei pysty vastaanottamaan poikansa uusimpia kuulumisia.

Kirjassa kuvataan DDR:n kulttuurieliitin tietynlaista porvarillisuutta, mikä näkyy omakotitalojen talvipuutarhoina, eksoottisina tuliaisina lomilta muista itäblokin maista ja ruoan kohtuuhyvänä saatavuutena. Vorkutan kauhujen leiri mainitaan, mutta sen pahuudessa ei vellota, vaan teos keskittyy Stalinin kuoleman jälkeiseen aikaan ja idän ja lännen dialogiin, mitä eläminen Itä-Berliinissä alkoi olla jo 1960-70-luvuilla, jolloin televisioonkin pystyi virittämään länsikanavia. Romaaniin mahtuu paljon elämäniloa ja valoisia hetkiä, eikä koko sosialistista järjestelmää leimata mädäksi.

Huolimatta tämän teoksen menestyksestä Rugen kypsässä iässä alkanut kirjailijanura ei ole tuottanut kuin toisen romaanin tämän jälkeen. Ehkä teos ei ole kielellinen mestariteos, ja romaanitaiteen näkökulmasta kerronnalliset ratkaisut ovat siinä suht perinteisiä, mutta siinä on onnistuttu tiivistämään neljän sukupolven tunnot 429 sivuun. Teos ei tuntunut sivuakaan liian pitkältä, ja koin, että näistä aineksista olisi voinut saada aikaan kokonaisen romaanisarjan.

smart

Paljon melua sukumökeistä

PerintötekijätTeos: Vigdis Hjorth: Perintötekijät (S&S, 2020)

Suomennos: Katriina Huttunen

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Uusi norjalainen laatuproosa on takavuosina kuulunut vakiolukemistoihini, mutta viime aikoina en ole ehtinyt/muistanut päivittää sen tilannetta. Tänään avasin Vigdis Hjorthin kohuromaanin Perintötekijät tietämättä sen taustoista paljoa – ainoa, mitä tiesin, oli, että se kertoo keski-ikäisten sisarusten perintöriidoista ja että sen ilmapiiri olisi mahdollisesti raskas ja ahdistava.

Ajankohta teoksen lukemiseen ei ole paras mahdollinen, vaikka en koe kirjan ongelmakenttää omakohtaisen läheiseksi. Täälläkin päässä on ilmaantunut vanheneviin omaisiin liittyviä huolia, omaishoitoon liittyvää työnjakoa sisarusten kanssa ja sukulaissuhteiden pakkomielteistä kelaamista. Vaikka aiemmin olen ammentanut paljonkin inspiraatiota omaan kirjoittamiseeni sukututkimuksesta ja sukutapaamisista, juuri nyt en saa päällä olevasta tilanteestamme mitään luovaa irti. Tilanteemme ei ole läheskään yhtä dramaattinen tai ahdistava kuin Perintötekijöiden riitaisen suvun pattitilanne.

Teoksen kertoja on kulttuurialalla työskentelevä keski-ikäinen Bergljot, perheensä vanhin tytär, joka on katkaissut välit sukuunsa jo parikymmentä vuotta aiemmin. Ainoa yhteys on säilynyt diplomaattiseen Astrid-siskoon, jonka kanssa hän on puhunut harvakseen puhelimessa. Isoveli Bård tuntuu kertojaakin vieraantuneemmalta sukukuvioista, ja sisarukset tuntuvat jakaantuvan kahteen eri sarjaan, joilla on kovin erilaiset lapsuusmuistot.

Bergljotilla ja Bårdilla on pakottava syy ottaa etäisyyttä synnyinperheestään. Bergljot on vielä yrittänyt pitää laimeaa yhteyttä yllä lastensa ollessa pieniä, mutta tämä on osoittautunut tuhoisaksi hänen psyykelleen. Valtio on suostunut maksaa pitkän psykoterapian naiselle, joka kamppailee alkoholismin ja holtittomien seksisuhteiden houkutuksen kanssa. Myös hänen parhaalla ystävällään Claralla on elämässä vastaavia haasteita, ja välillä hän käy tankkaamassa villejä kokemuksia tämän luona Kööpenhaminassa. Suvun mustan lampaan maineen saavuttanutta naista ei uskota, kun hän yrittää avautua välirikon syistä. Nuoremmat sisarukset pitävät häntä hulluna mytomaanina, eivätkä öiseen aikaan kirjoitetut känniset sähköpostit auta häntä tulemaan ymmärretyksi.

Kielellisesti ja rakenteellisesti teos kuvastaa uskollisesti traumataustaisen henkilön jankkaavaa, toisteista ilmaisua. Riippuu lukijan henkisestä tilasta, kuinka suurina annoksina tätä tilitystä voi ottaa vastaan kerrallaan. Pidin siitä, että romaanissa kuvataan myös työelämän haasteita, jotka luovat edes pieniä hengähdystaukoja muuten raskaaseen narratiiviin.

Laatuproosaksi teoksen tekee se, ettei kertojan isän kammottavilla teoilla mässäillä, vaan tarina avautuu kerroksellisesti kuin sipuli. Juuri nyt en ollut valmis ottamaan koko tätä kakkua henkisesti vastaan, vaan keskityin enemmän romaanin muotoseikkoihin ja yleisiin tunnelmiin, ja jopa norjalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin ilmenemismuotoihin, joita teoksen alussa ylisuuret mittasuhteet saava mökkikiista edustaa. Mökkiriita onkin hieno metafora kaikelle muulle kaunalle ja katkeruudelle, mitä usein riitojen takana piilee, vaikka taustalla ei olisikaan insestiepäilystä.

Aiemmin tänä vuonna kuuntelin irlantilaisen Emilie Pinen teoksen Tästä on vaikea puhua (josta en saanut aikaan blogitekstiä). Siitä jäi samansuuntaiset tunnelmat, vaikka se ei ollut aivan yhtä raskassoutuinen kuin tämä teos. Kuitenkin tämä tarina punoutuu pohjoismaisen hyvinvointivaltion jäänteiden kudelmaan, sillä nämä materiaalisesti hyvinvoivat norjalaiset puhuvat elämän kriisitilanteissakin siitä, kuinka tehohoidossa saa maksimaalisen vastineen verorahoille.

Minua alkoi myös kiinnostaa Hjorthin siskon Helga Hjorthin kirjoittama teos Fri vilje, jossa esitetään nuorempien sisarten tulkinta samasta tilanteesta. Norjaksi en tule tätä teosta lukemaan, mutta teosten saama julkisuus muistuttaa minua ruotsalaisten Felicia Feldtin ja hänen kuuluisan lastenpsykologiäitinsä Anna Wahlgrenin 00-luvulla käymästä kirjasodasta, jota seurasin alkukielellä.

Floridalainen talvisotahiihto

Lakeuden kutsuTeos: Antti Tuuri: Lakeuden kutsu (Otava, 1997)

Oleskeluni kirjaerämaassa pitenee, ja hätäapuna ovat jo kelvanneet isäni hyllyn kuivakkaat äijäteokset, joiden parhaat palat on jo käyty läpi menneinä jouluina. Eilen ja tänään työn alla oli ännännes lukemani Antti Tuurin teos Lakeuden kutsu, joka on hänen Amerikan siirtolaisuudesta kertovan Pohjanmaa-sarjan viimeinen osa. Tästä sarjasta olen lukenut aiemmin tätä edeltävän teoksen Ameriikan raitti, joka kertoo uudemmasta siirtolaisuudesta Floridaan 1980-luvulla.

Tässä teoksessa autokauppias Erkki Hakala palaa juurilleen Kauhavalle keski-ikäisenä veropakolaisena. Vaimo Kaisu on vuosien varrella ehtinyt tehdä toisen lapsen nimettömän lapualaisen kanssa, sillä ”pohjalaisen avioeron” konsepti on molemman puolison suvuissa hyväksi koettu. Välivuosina Erkkiä, Tapania ja Taistoa on Suomen poliisi käynyt etsiskelemässä Lake Worthin alueelta, mutta miesten verovelat ovat jo vanhenemassa, ja tilalle ovat tulleet uudenlaisen talousrikolliset, joiden rinnalla nämä matonkutojien jälkeläiset ovat pelkkiä kuoropoikia.

Romaani on tiivis road movie-tyyppinen veijaritarina suvun jälleennäkemisistä, ja Erkin uusista bisneshankkeista Jalasjärvellä, vieraalla paikkakunnalla, jonne on sopiva piiloutua sukulaisten liian uteliailta katseilta. Paluun aikana Erkki ja Taisto asuvat aluksi Seinäjoella Hotelli Lakeudessa, ja sieltä käsin valloittavat maakunnan takaisin. Kaksikon reippaassa kyydissä viihtyy niin sukulaismiehiä kuin muita vanhoja tuttuja, usein tekaistuilla peitetarinoilla, joilla ukot saavat luvan vaimoiltaan olla poissa kotoa.

Yksi sellainen on sotaveteraanien toivioretki Karjalan kannaksen Särkisyrjään, talvisodan taistelujen muistomerkin paljastukseen. Tosiasiassa miesten eläkkeelle jäänyt opettaja käy vaimoltaan salaa syöpähöidoissa, ja jää siltä reissulta Amerikan letukkajengin kanssa ryypiskelemään. Teoksessa liikutaan usealla paikkakunnalla, joissa kaikilla parjataan EU:ta, sosialidemokraatteja ja yhteiskunnan tuilla eläviä loisia.

1990-luvun lamanjälkeinen mielenmaisema ikuistuu teoksessa ansiokkaasti, myös nuorempien ikäluokkien näkökulmista. Pääpaino on kuitenkin keski-ikäisten ja talvisodan käydeiden sotaveteraanien kohtaamisissa, ja kahden aikakauden olojen vertaamisessa. Erkki etsii sukutalojen vinteiltä äitinsä saamia kirjeitä solttupojilta, ja muutenkin pohjalaisen talvisotalarppaamisen henki sakenee peräkylien saluunoiden pöydissä.

Teoksen kautta voi maakunnan ulkopuolinenkin lukija virkistää Pohjanmaan kartan tuntemustaan, ja opiskella eri paikkakuntien ominaispiirteitä. Opin muun muassa, että parhaat tyylihuonekalujen valmistajat ovat löytyneet Nurmosta, ja että paikkakunta tunnetaan myös painijoistaan. Körttiläisyyden elementtejä teokseen on myös ripoteltu maltillisesti, vaikka päähenkilöt suhtautuvatkin Raamatun sanaan maltillisesti. Juonellisesti kiinnostava yksityiskohta liittyi kansatieteilijä Kustaa Vilkunan operoimiin keruuretkiin, joiden kohteena myös Hakalan suku oli 1950-luvun alussa.

Koska en ole lukenut koko kirjasarjaa oikeassa järjestyksessä, en osaa suhteuttaa tätä loppuhuipentumaa suvun aiempiin vaiheisiin, mutta teoksessa kerrotaan siirtolaisuuden ja paluumuuton ylisukupolvisista merkityssiirtymistä. Ehkä sitten Ameriikan raitin henkinen perimä on jättänyt syvimmät jälkensä Pohjanmaalle, kun taas Itä-Suomessa siirtolaisuutta ei välttämättä muistella yhtä innokkaasti.

 

Orpoperijättären Mansen valloitus

Tuominen huvimajatTeos: Pirjo Tuominen: Hiljaiset huvimajat (Tammi, 2016)

Äänikirjan lukija: Kirsti Valve

Olen nyt ollut reilun viikon poissa Tampereelta, ja avot, heti alkaa sinne sijoittuva historiallinen kirjallisuus kiinnostaa. Pirjo Tuominen on monipuolinen kirjailija, joka on sijoittanut historiallisia romaanejaan moneen Suomen kolkkaan, ja ulkomaillekin. Uudehkosta Pirkanmaalle sijoittuvasta kirjasarjasta olen ollut tietoinen, ja nyt yritän aloittaa sen seuraamista oikeassa järjestyksessä.

Saagan päähenkilö on nuori orpotyttö Maria Manner Lappeenrannasta, jonka vanhemmat ovat kuolleet purjehdusonnettomuudessa Saimaalla. Maria on perheen ainoa lapsi, jonka perintö tulee turvaamaan itsenäisen elämän alun jossain vaiheessa, mutta alaikäisenä hänet lähetetään sukulaisten hoiviin, ensin Viipuriin, sitten Pirkanmaalle Portaan kauppakartanolle, jossa ylimääräisiä käsiä kaivataan.

Teos sijoittuu 1900-luvun alkuun, vuosiin 1905-6, jolloin kapinamieli tsaarin mielivaltaa kohtaan tiivistyy varsinkin kaupungeissa. Maria Manner saa tehtäväkseen hoitaa kartanon kirjanpitoa niin maalla kuin kaupungissa, jossa tilalla on oma lihakauppa. Sukua asuu myös Tampereella, jossa Maria oleilee rikkaan tukkukauppias Petreliuksen luona. Ellinoora-täti on todellisuudesta erkaantunut matriarkka, joka viihtyy kasvavan kaupungin ravintoloissa likööriä nappailemassa muiden turkkitätien seurassa. Varsinaista kartanoa emännöi proosallinen leskirouva Martta, joka opettaa Mariaa työntekoon ja talkoiden järjestämiseen.

Maria on neljää kieltä puhuva kyvykäs taloudenpitäjä, joka ei ole aikanaan päässyt lukio-opintoihin vanhempien toivoessa hänestä perheen kauppaliikkeen jatkajaa. Kosijoita hänellä riittää, mutta hänellä on taipumus alkaa liian toverilliseksi nuorten miesten kanssa. Seurustelu saksalaisen Hans-insinöörin kanssa tuo elämään ripauksen glamouria, mutta miehen tuberkuloottinen yskä keskeyttää romanttiset haaveet. Nuoruuden heila Jere ilmaantuu Tampereelle puhelinyhtiön matkatyöläiseksi, mutta Marian tunteet miestä kohtaan vaihtelevat kuin tuuliviiri.

Kirjassa seurataan myös tehtaan työläisnaisten ja kartanon piikojen elämää. Vaikka sen näkökulma painottuu alati kasvavassa poliittisessa temmellyksessä tulevan valkoisen Suomen edustajien puolelle, Maria Mannerilla riittää ymmärrystä kaupungin lakkoilevia, nälkiintyneitä työläisnaisia kohtaan. Lihapuodissa palvellessaan hän antaa ylimääräisiä kinkkusiivuja yhteistaloudessa asuville kutojatytöille. Sofia-nimisestä kutojasta tulee tarinan toinen avainhenkilö, mutta hänen hahmonsa jää huomattavasti ohuemmaksi kuin Maria.

Tampereen historian suhteen opin joitain uusia yksityiskohtia (kuten Sitkan kaupungin mukaan saaneen koulun olemassaolon autonomian aikana), ja oli myös kiinnostavaa vierailla Hatanpään kartanon tiluksilla vaiheessa, jolloin palatsihuvilan alue ei vielä kuulunut kaupunkialueeseen. Teoksessa porvarisrouvat myös edistävät pontevasti kesähuvilahankkeitaan Pyhäjärven rannoilla, myös niillä nurkilla, joissa nyt asun.

Kirjasarjalla on taatusti innokkaat faninsa, mutta minua vaivasi äänikirjaa kuunnellessa yleisen historian narratiivin runsaus ja paikoittainen opettavaisuus. Tuominen on tarkka ajankuvan maalari ja paikkojen kuvaaja, mutta juonen punonnan kannalta teoksessa on löysiä osioita. Mielestäni juoni ei voi pelkästään rakentua paikoista toiseen siirtymisen ja kuolintapausten ympärille. Olin jo hätää kärsimässä, kun puolessavälissä huomasin, ettei romaanissa ole varsinaisesti tapahtunut muuta kuin yhden emännän kuolema synnytykseen. Sen jälkeen luovuin odotuksistani ja kuuntelin tarinaa ensisijaisesti osuvana ajankuvana.

Olen viime vuosina lukenut Tuomiselta muutaman teoksen, myös nykypäivään sijoittuvia kevytdekkareita, mutta suosikkini tähän mennessä on ollut Alaskaan sijoittuva Villit vedet (1992). Siinä oli todellista seikkailun tuntua, ja opinkin sen kautta paljon uutta autonomian ajan suurvaltasuhteista. Sinänsä kiinnostavaa sitten oli, että Sitka-yhteys pompahti esiin myös tässä romaanissa.

Täytyy kuitenkin myöntää, että Tuomisen kirjoja lukiessa ärsytysmomentti ei nosta päätään yhtä voimallisesti kuin Enni Mustosen parissa. Oletan, että näillä painosten kuningattarilla olisi yhteistä lukijakuntaa. Osassa heidän teoksistaan on myös yhteistä tarttumapintaa ajanjakson ja tapahtumien suhteen, mutta Tuomisen teoksissa esiintyy vähemmän julkkiksia. Toisaalta Mustosen teoksissa saattaa olla kekseliäämpää juonen pyöritystä ja hahmojen elämäntilanne menee enemmän ”ihon alle”.

Kirjapuutostilassa olen jo varannut tämän sarjan seuraavan osan Tulen väri punainen (2017) sähköiseen hyllyyni, mutta uudempi, tähän sarjaan kuulumaton teos Opettajatar kiinnostaa minua enemmän.

Tervetuloa sukuumme (ja muita noloja toivotuksia)

TylerTeos: Anne Tyler: Aikaa sitten aikuisina (Otava, 2002)

Suomennos: Kristiina Drews

SPR:n Kontti-kirppikseltä hankkimani kirja-aarteetkin alkavat olla finaalissa täällä Jyväskylässä, ja vinkkejä uusista ilmaisten/halpojen kirjojen apajista näillä korkeuksilla kaivataan.

Tänään lukupinon päällimmäisenä oli luottokertoja Anne Tylerin (s. 1941) teos Aikaa sitten aikuisina. Tyler kuuluu niihin kirjailijoihin, jonka olen luultavasti bongannut äitini kirjahyllystä, mutta suurempi kiinnostus hänen tuotantoonsa puhkesi noin kymmenen vuotta sitten. Tylerin teemat liittyvät pitkälti muuttuvaan, monikulttuuriseen ja – arvoiseen perhe-elämään, keski-iän kriiseihin ja elämänmuutoksiin.

Tässä romaanissa kertoja on 53-vuotias leskirouva Rebecca Davitch, joka toimii kokopäiväisenä juhlasuunnittelijana Baltimoren kaupungissa. Firman hän on perinyt miehensä suvulta, jonka parissa hän asuu miehen kuoleman jälkeenkin. Rebeccalla on suuri uusperhe, neljä tytärtä, joista vain nuorin on biologisesti hänen oma lapsensa. Myös tyttärillä on ollut kirjava ihmissuhdehistoria, ja juhlapäivinä talo täyttyy eksistä, nyksistä ja tulevista heiloista, näiden lapsista ja muista suvun liitännäisjäsenistä.

Rebecca on työteliäs vastuunkantaja, joka on vuosikymmenet paennut omaa elämäänsä ympärivuorokautiseen hössöttämiseen. Juhlasuunnittelijan ura on kuitenkin rooli, joka on langennut hänen ylleen ilman tietoista valintaa. Viisikymppisenä hän alkaa katua kesken jääneitä yliopisto-opintojaan, ja yrittää edes jollain tasolla kehittää itselleen edes yhtä älyllistä harrastusta. Tästä huolimatta hänen vapaa-aikansa täyttyy lapsenvahtikeikoista ja satavuotiaan appiukon omaishoidosta.

Nuorena Rebecca ei ole aina ollut ennalta-arvattava; ainakin hän teki kerran tuhmasti, kun jätti nuoruuden rakastettunsa Willin itseään vanhemman leskimiehen vuoksi kuin nallin kalliolle. Nuori Rebecca oli myös kiinnostunut politiikasta, ja osasi keskustella muustakin kuin illallisten istumajärjestyksistä. Hetken mielijohteesta hän ottaa yhteyttä vanhaan collegeensa Willin tavoittamiseksi.

Rebecca ja Will ovat molemmat sovinnaisia hahmoja, mutta heistä alkaa paljastua uutta särmää, kun he tutustuvat jälleen. Vanha suola saattaa janottaa, mutta suhteen uudelleenlämmittely ei ole romanttista ilotulitusta täynnä. William osoittautuu professorin virastaan ja maallisesta menestyksestä huolimatta katkeraksi vanhaksi ukoksi, joka tyytyy kokkaamaan itselleen aina samaa chiliannosta surullisessa vuokra-asunnossa. Vaikka Willilläkin on takanaan avioliitto ja kokemus perhe-elämästä, hänen karmaansa kuuluu henkinen jumittaminen ikuisen opiskelijan asemassa kampuksen kupeessa.

Romaanissa pohditaan aikuismaista käyttäytymistä, ja aikuisuuden normeja tilanteessa, jossa kaiken järjen mukaan kuuluisi jo olla aika alkaa elää elämää enemmän itselleen kuin lapsille tai sukulaisille. Rebeccalle ex-miehen suvusta irtaantuminen ei kuitenkaan ole helppoa, koska hänen identiteettinsä on pitkään rakentunut sukutalon ympärille. Vinksahtaneella tavalla myös Will toivotetaan tervetulleeksi entisen kilpakosijan klaaniin, mutta voiko tällainen asetelma toimia?

Amerikkalaisissa sukuromaaneissa yksi pysyvä klisee on kiitospäivän viettäminen, ja muistaakseni lähes jokaisessa lukemassani Tylerin teoksessa sitä vietetään perhepiirissä. Tässä teoksessa sen kuvaus ei kuitenkaan nouse käännekohdaksi, sillä suvun jäsenet asuvat lähellä toisiaan ja tapaavat toisiaan tiiviisti muutenkin. Kiinnostavampi perhejuhla on suvun patriarkka Poppyn 100-vuotissynttärit vuonna 1999, eli teoksessa kerrataan välillisesti koko 1900-luvun historiaa.

Paasasin edellisessä postauksessani ”käyttöproosasta”, eli romaaneista, joissa ei ole tarpeeksi draaman kaarta tai jännitteitä tullakseen arvostetuksi kaunokirjallisuutena. Tässä romaanissa toki on paljon enemmän rakennusaineita kuin äsken lukemassani Roope Lipastin laimeassa väliteoksessa, mutta tässäkään juoni ei ole erityisen kekseliäs. Henkilöhahmojen rakentajana Tyler kuitenkin on ilmiömäinen niin, että myös sivuhenkilöillä on omat omituisuutensa, jotka eivät välttämättä liity tyypillisiin identiteetin määritteeseen, kuten ammattiin. Myöskään etnisten vähemmistöjen edustajia (joita tässäkin romaanissa vilisee) ei ole rakennettu ”edustamaan” ryhmänsä tyypillisiä piirteitä.

Tämä ei ole valovoimaisin lukemani teos Tyleriltä, mutta joudun virkistämään muistiani aiemmista luetuista. Parhaiten mieleeni ovat jääneet uudemmat teokset Noah’s Compass (2010) ja Digging to America (2006), joissa eriskummallisten perheiden ja moniarvoisuuden teemat vielä syvenevät verrattuna kirjailijan varhaisempaan tuotantoon.

 

Kuolinsiivoojan bucket lististä

Mäkinen Ei saaTeos: Heidi Mäkinen: Ei saa elvyttää (Karisto, 2020)

Heidi Mäkinen hurmasi minut muutama vuosi sitten esikoisromaanillaan Ei saa mennä ulos saunaiholla, ja toisen romaaninkin nimi pitää sisällään kieltolauseen. Kyseessä ei kuitenkaan ole kirjasarja, vaan teokset ovat itsenäisiä. Niitä kuitenkin yhdistää se, että päähenkilöt ovat eri-ikäisiä, ja kohtaavat erilaisista taustoistaan huolimatta. Luonnehtisin teoksia älykkääksi chick litiksi, jossa painopiste on naisten arkisissa näkökulmissa ja ystävyyksissä.

Ei saa elvyttää kertoo toki vanhenevan ihmisen hoitotahdosta, ja tahtojen taisteluista, kun äidin ja tyttären näkemykset hyvästä vanhenemisesta ovat ristiriidassa keskenään. Romaanin päähenkilö, Helsingin Bulevardilla asuva hammaslääketieteen emeritaprofessori Auri Aarto on kasikymppinen työn sankari, jolle eläkkeelle jääminen on merkinnyt lähinnä elämästä luopumista. Hänen terveytensä rapistuu kuten keskivertoseniorikansalaisen, eikä hän ole erityisen kiinnostunut kuntonsa keinotekoisesta kohentamisesta tai uusimmista apuvälineistä. Rollaattorin hän on ristinyt Leopardiksi, mutta kotiaan hän ei haluaisi sisustaa geriatriseksi osastoksi tyttären toiveiden mukaan.

Tekla on hänen ainoa lapsensa, kiireinen, työuupumuksen kanssa kamppaileva terveyskeskuslääkäri, jonka koko elämä tuoksuu käsidesiltä. Hänelläkin on vain yksi tytär, parikymppinen Inka, joka on jo lentänyt pesästä. Auri tulee paremmin toimeen lapsenlapsensa kanssa kuin tyttärensä, vaikka tälläkään ei ole tarpeeksi aikaa ryhtyä isoäidin seuraneidiksi. Vaikka Auri on itsepäisen itsellinen, ei hän kuitenkaan viihdy erakkona kotonaan. Tiedeura on jättänyt hänen elämäänsä tyhjiön, eikä miesvainaan kirjahyllystäkään löydy päiviin sisältöä.

Mäkinen kuvaa tarkkanäköisesti ihmistyyppiä, jonka elämänsisältö on aina ollut suppea ja jonka tunneilmaisu on piinallisen pidättyväistä. Tällaisia henkilöitä on paljon akateemisessa maailmassa, eikä heille kaikille ole luvassa auvoisia eläkepäiviä, vaikka rahaa matkailuun ja harrastamiseen riittäisi loppuelämäksi. Myös romaanin Auri on harvinaisen fakkiutunut tapoineen ja mielipiteineen, eivätkä tyypilliset eläkeläisten harrastukset houkuttele häntä.

Teoksen monotonisen arjen rikkoo nuori siivooja Natalia, joka joutuu vanhan rouvan uskotuksi ja päihdetrokariksi sattuman kaupalla. Natalian elämän tavoitteet ovat varsin erilaisia kuin Aurin läheisten naisten. Luokkaero on teoksen toinen suuri teema, ja Mäkisellä on myös syvällinen tuntuma vähemmän koulutettujen nuorten aikuisten arvomaailmaan. Natalia haluaa miehen ja perheen, ja hänen unelmansa on pitää ystävilleen alusvaatekutsuja omakotitalossa. Hänen poikaystävänsä on muodollisesti pätevä, mutta sitoutumisessa on haasteita. Siinä missä Auri ei ole koskaan panostanut parisuhteeseen, Natalialle miehen pitäminen tyytyväisenä on kaikki kaikessa.

Mäkinen osaa tasapainoilla kuolemanvakavan ja viihteellisen rekisterin välillä taidokkaasti. Vaikka kirjassa kirjoitetaan bucket listejä ja tehdään kuolinsiivousta, siihen mahtuu tahallista ja tahatonta arjen komiikkaa. Huumori kirjassa on asteen kuivempaa kuin esimerkiksi Minna Lindgrenin vanhuusaiheisissa romaaneissa. Pidin varsinkin siitä, että nuorten aikuisten elämismaailma tuodaan vanhan naisen luopumistarinan rinnalle.

Sukupolvien kohtaamisesta tuli päällimmäisenä mieleen, että romaanin nuorilla tuskin tulisi koskaan olemaan yhtä mutkatonta elämäntarinaa kerrottavanaan kuolinvuoteella kuin Aurilla, ja tuskin heillä tulee olemaan niin materiaalisesti runsasta vanhuuttakaan.

Koronakriisin keskelle romaani sopii hyvin siksi, että myös siinä kotoillaan (osittain vastentahtoisesti) ja kohdataan hygieniaan liittyviä arkisia haasteita. Riskiryhmiin kuuluvien vanhusten arki on jo ennen koronaa ollut varsinaista taiteilua, jos kauppamatkoja joutuu tekemään taksilla kuten romaanin Auri tekee. Kielellisesti teksti oli arkisen jouhevaa, mutta helppolukuisuuden takana oli monia syvällisiä kysymyksiä, jotka tuottanevat oivalluksia vielä pitkään lukemisen jälkeenkin.

 

Tiikerihain paluu

Teos: Taija Tuominen: Tiikerihai (Tammi, 2000)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Vuonna 2000 en ollut kiinnostunut kotimaisesta kirjallisuudesta. Siksi minulla ei ole ollut chansseja bongata Taija Tuomisen esikoisteosta Tiikerihai. Joskus saman vuosikymmenen loppupuolella muistan, kun Tuominen tuli Viita-Akatemian kirjoittajakouluun kertomaan teoksistaan. Kirjailija oli inspiroiva, ja minua kiinnosti hänen tapansa rikkoa tabuja ja hiljaisuuksia. Tuolloin lainasin kirjastosta Tiikerihain, enkä kyennyt lukemaan sitä loppuun.

Tiikerihai on omassa lukukokemuksessani teos, jossa v-sanaa käytetään ehdottomasti eniten. En ole tehnyt tilastoa aiheesta, mutta harva rempseä nuortenkirja yltää tälle tasolle. Se on rajun raaka kuvaus äidin ja tyttären suhteesta hämäläisellä maaseudulla 1970-90-luvuilla. Siinä karjatilan emäntä Hilkka likvidoi aivosolujaan lypsyjen välillä, isä Mauno joutuu välillä lukittautumaan vintille siellä asuvan mummon eli ”irvivitun” suojaksi. Elisa-tyttären osa on jäädä alakertaan puolustamaan äitiään, vaikka tämän puheissa ja teoissa ei paljoa puolustettavaa ole.

Parhaimmillaan Elisa ja äiti ovat kuin Bonnie ja Clyde, tai Thelma ja Louise, haaveillen paremmasta ajasta ilman kyräilevää isänsukua ja käyden vihannesvarkaissa lähikartanon mailla. Enimmäkseen Elisan elämä kotona on kuitenkin silkkaa kurjuutta, eikä napanuora katkea senkään jälkeen, kun hän lähtee Tampereelle opiskelemaan. Äiti on pitänyt Elisaa ”talidomidina” aputyöläisenä, mutta tämä onnistuukin pääsemään tutkijanuralle. Äiti ei ymmärrä akateemisia hienouksia, ja halveksuukin tyttären näkymätöntä työtä, mutta ollessaan selvin päin tytön menestyksessä riittä kylän akoille kerskuttavaa.

Teos on kerronnallisesti sekava, eikä lukijan kannata olla liian tarkkana paikallisten sivuhenkilöiden suhteen: heistä kaikista ei ota tolkkua. Naapureita on paljon, eikä talon emännällä ole keneenkään hyvät välit. Heinosista juoruillaan paljon. Emäntä nähdään usein kylillä mitä oudommissa pukeissa, ja huhujen mukaan hän on saanut kirkkokuorostakin potkut. Kaikkea tätä ei voi selittää äidin savolaisuudella, vaikka isän suvun parissa häntä pilkataankin maatuskaksi. Myöskään äidin käytös ei pelkästään selity sillä, että hän on tullut anoppinsa kiusaamaksi.

Tuominen ei ole turhia psykologisoiva kirjailija, vaikka mielenterveystoimistoon lähettämisellä teoksessa uhataankin. Äiti ei tunnu saavan diagnoosia eikä tarvitsemaansa hoitoa, vaikka paha olo purkautuu varsin näyttävissä julkisissa performansseissa. Tällaista on siis ollut mt-huollon todellisuus suomalaisella maaseudulla, ja resurssien kaventuessa tulee varmasti olemaan vastakin. Elisa-tytär kärsii vaikeasta läheisriippuvuudesta, mutta ihmeen kaupalla hän onnistuu myös raivaamaan itselleen omaa elämää, vyöhykkeitä, joille äidin vaativa ääni ei aina kuulu. Vaikka kirja on inhorealistinen, raaka ja äärimmäinen, päähenkilön suhteen lukija voi vielä elää toivossa.

En ole lukenut läpi koko suomalaisen kirjallisuuden hulluuden ja juoppouden kuvauksia, mutta riittävän määrän kyllä, enkä suoraan osannut löytää tälle vertailukohtaa. Kreetta Onkelin Ilonen talo oli vastaavasti raaka, mutta sen äitihahmo ei ollut näin patologinen tapaus. Eniten tätä kuunnellessani mieleeni tulivat Edward St. Aubynin vasta suomennetut teokset, vaikka kirjojen asetelmat ovat kovin erilaiset. Kirjan äiti ryyppää yhtä itsetuhoisesti kuin Patrick Melrose vetää huumeita; tytär ei ole tullut isänsä raiskaamaksi, mutta dementoidun isoisän nylkyttämäksi lahkeeseen (tätä hän ei näe hyväksikäyttönä, koska pappa on syyntakeeton). Tyttären on vaikea päästä irti kodin perimästään, varsinkin kielenkäytöstä ja omintakeisesta tavasta ratkaista konflikteja.

Teos on nyt julkaistu äänikirjana ja toivon mukaan saa sitä kautta uusia kuulijoita ja lukijoita. Ihan kaikista kirjastoista kun ei enää v. 2000 painettuja esikoisteoksia taida löytyä. Teksti ei tunnu piirunkaan verran vanhentuneelta, vaan vastaavia ihmiskohtaloita on edelleen löydettävissä tyhjenevän maaseudun torpista.

Huumoriakin kirjassa on, mutta riippuu lukijan antennien suunnasta, kuinka paljon sitä voi ottaa vastaan kurjuuden keskellä. Äitiin kohdistuvat havainnot eivät osuneet minuun humoristisena, sillä hullu-Hilkka on sen verran kiero ja ilkeä hahmo, ettei hänelle voi itkemättä nauraa. Maaseudun elämäntavan kuvauksena tässä on paljon samaa kuin esimerkiksi Soili Pohjalaisen uusimmassa teoksessa Valuvika, mutta tuon teoksen juoppo, mörskässä asuva pappa oli varsin sympaattinen ja kehityskelpoinen hahmo Elisan äitiin verrattuna.

Tiikerihai ei sovellu herkimmille lukijoille, mutta lukukokemuksena se ei ainakaan jätä kylmäksi. Se ei myöskään vaadi lukijalta vastaavia kokemuksia, eli se ei ole tämän päivän ”vertaistuellinen” teos, jota kaupataan lähinnä ilmiön, ei kaunokirjallisten ansioiden kautta. Luen aika paljon, jopa liikaa, sellaisia, ja tämä teos on muistutus siitä, että pelkkä empatia ei aina riitä kirjallisuuden ymmärryksen työkaluksi. Lukeminen on hauskempaa, jos työkaluja on muitakin kuin nenäliinapaketti.

Kaunokirjallisena tekstinä Tiikerihai on häkellyttävä, rosoinen, ronski, ruumiillinen, ja kielelliseen autenttisuuteen pyrkivä. Minulle tässä oli muutama härski kohtaus liikaa, ja juuri kielellisestä näkökulmasta rasituin alapääpuheiden toisteisuudesta. Äidin alapään tarkemman tutkiskelun olisin voinut suoralta kädeltä jättää välistä.

Kirjan fanit osaavat jo ehkä odottaa teoksen jatko-osaa Kuningaskobra, joka julkaistaan myöhemmin tänä vuonna. Itsekin lupaan lukea sen nopeammin, en 19 vuoden viiveellä.