Tiikerihain paluu

Teos: Taija Tuominen: Tiikerihai (Tammi, 2000)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Vuonna 2000 en ollut kiinnostunut kotimaisesta kirjallisuudesta. Siksi minulla ei ole ollut chansseja bongata Taija Tuomisen esikoisteosta Tiikerihai. Joskus saman vuosikymmenen loppupuolella muistan, kun Tuominen tuli Viita-Akatemian kirjoittajakouluun kertomaan teoksistaan. Kirjailija oli inspiroiva, ja minua kiinnosti hänen tapansa rikkoa tabuja ja hiljaisuuksia. Tuolloin lainasin kirjastosta Tiikerihain, enkä kyennyt lukemaan sitä loppuun.

Tiikerihai on omassa lukukokemuksessani teos, jossa v-sanaa käytetään ehdottomasti eniten. En ole tehnyt tilastoa aiheesta, mutta harva rempseä nuortenkirja yltää tälle tasolle. Se on rajun raaka kuvaus äidin ja tyttären suhteesta hämäläisellä maaseudulla 1970-90-luvuilla. Siinä karjatilan emäntä Hilkka likvidoi aivosolujaan lypsyjen välillä, isä Mauno joutuu välillä lukittautumaan vintille siellä asuvan mummon eli ”irvivitun” suojaksi. Elisa-tyttären osa on jäädä alakertaan puolustamaan äitiään, vaikka tämän puheissa ja teoissa ei paljoa puolustettavaa ole.

Parhaimmillaan Elisa ja äiti ovat kuin Bonnie ja Clyde, tai Thelma ja Louise, haaveillen paremmasta ajasta ilman kyräilevää isänsukua ja käyden vihannesvarkaissa lähikartanon mailla. Enimmäkseen Elisan elämä kotona on kuitenkin silkkaa kurjuutta, eikä napanuora katkea senkään jälkeen, kun hän lähtee Tampereelle opiskelemaan. Äiti on pitänyt Elisaa ”talidomidina” aputyöläisenä, mutta tämä onnistuukin pääsemään tutkijanuralle. Äiti ei ymmärrä akateemisia hienouksia, ja halveksuukin tyttären näkymätöntä työtä, mutta ollessaan selvin päin tytön menestyksessä riittä kylän akoille kerskuttavaa.

Teos on kerronnallisesti sekava, eikä lukijan kannata olla liian tarkkana paikallisten sivuhenkilöiden suhteen: heistä kaikista ei ota tolkkua. Naapureita on paljon, eikä talon emännällä ole keneenkään hyvät välit. Heinosista juoruillaan paljon. Emäntä nähdään usein kylillä mitä oudommissa pukeissa, ja huhujen mukaan hän on saanut kirkkokuorostakin potkut. Kaikkea tätä ei voi selittää äidin savolaisuudella, vaikka isän suvun parissa häntä pilkataankin maatuskaksi. Myöskään äidin käytös ei pelkästään selity sillä, että hän on tullut anoppinsa kiusaamaksi.

Tuominen ei ole turhia psykologisoiva kirjailija, vaikka mielenterveystoimistoon lähettämisellä teoksessa uhataankin. Äiti ei tunnu saavan diagnoosia eikä tarvitsemaansa hoitoa, vaikka paha olo purkautuu varsin näyttävissä julkisissa performansseissa. Tällaista on siis ollut mt-huollon todellisuus suomalaisella maaseudulla, ja resurssien kaventuessa tulee varmasti olemaan vastakin. Elisa-tytär kärsii vaikeasta läheisriippuvuudesta, mutta ihmeen kaupalla hän onnistuu myös raivaamaan itselleen omaa elämää, vyöhykkeitä, joille äidin vaativa ääni ei aina kuulu. Vaikka kirja on inhorealistinen, raaka ja äärimmäinen, päähenkilön suhteen lukija voi vielä elää toivossa.

En ole lukenut läpi koko suomalaisen kirjallisuuden hulluuden ja juoppouden kuvauksia, mutta riittävän määrän kyllä, enkä suoraan osannut löytää tälle vertailukohtaa. Kreetta Onkelin Ilonen talo oli vastaavasti raaka, mutta sen äitihahmo ei ollut näin patologinen tapaus. Eniten tätä kuunnellessani mieleeni tulivat Edward St. Aubynin vasta suomennetut teokset, vaikka kirjojen asetelmat ovat kovin erilaiset. Kirjan äiti ryyppää yhtä itsetuhoisesti kuin Patrick Melrose vetää huumeita; tytär ei ole tullut isänsä raiskaamaksi, mutta dementoidun isoisän nylkyttämäksi lahkeeseen (tätä hän ei näe hyväksikäyttönä, koska pappa on syyntakeeton). Tyttären on vaikea päästä irti kodin perimästään, varsinkin kielenkäytöstä ja omintakeisesta tavasta ratkaista konflikteja.

Teos on nyt julkaistu äänikirjana ja toivon mukaan saa sitä kautta uusia kuulijoita ja lukijoita. Ihan kaikista kirjastoista kun ei enää v. 2000 painettuja esikoisteoksia taida löytyä. Teksti ei tunnu piirunkaan verran vanhentuneelta, vaan vastaavia ihmiskohtaloita on edelleen löydettävissä tyhjenevän maaseudun torpista.

Huumoriakin kirjassa on, mutta riippuu lukijan antennien suunnasta, kuinka paljon sitä voi ottaa vastaan kurjuuden keskellä. Äitiin kohdistuvat havainnot eivät osuneet minuun humoristisena, sillä hullu-Hilkka on sen verran kiero ja ilkeä hahmo, ettei hänelle voi itkemättä nauraa. Maaseudun elämäntavan kuvauksena tässä on paljon samaa kuin esimerkiksi Soili Pohjalaisen uusimmassa teoksessa Valuvika, mutta tuon teoksen juoppo, mörskässä asuva pappa oli varsin sympaattinen ja kehityskelpoinen hahmo Elisan äitiin verrattuna.

Tiikerihai ei sovellu herkimmille lukijoille, mutta lukukokemuksena se ei ainakaan jätä kylmäksi. Se ei myöskään vaadi lukijalta vastaavia kokemuksia, eli se ei ole tämän päivän ”vertaistuellinen” teos, jota kaupataan lähinnä ilmiön, ei kaunokirjallisten ansioiden kautta. Luen aika paljon, jopa liikaa, sellaisia, ja tämä teos on muistutus siitä, että pelkkä empatia ei aina riitä kirjallisuuden ymmärryksen työkaluksi. Lukeminen on hauskempaa, jos työkaluja on muitakin kuin nenäliinapaketti.

Kaunokirjallisena tekstinä Tiikerihai on häkellyttävä, rosoinen, ronski, ruumiillinen, ja kielelliseen autenttisuuteen pyrkivä. Minulle tässä oli muutama härski kohtaus liikaa, ja juuri kielellisestä näkökulmasta rasituin alapääpuheiden toisteisuudesta. Äidin alapään tarkemman tutkiskelun olisin voinut suoralta kädeltä jättää välistä.

Kirjan fanit osaavat jo ehkä odottaa teoksen jatko-osaa Kuningaskobra, joka julkaistaan myöhemmin tänä vuonna. Itsekin lupaan lukea sen nopeammin, en 19 vuoden viiveellä.

Mainokset

Keihäskisojen keimailijat

Teos: Nura Farah: Aurinkotyttö (Otava, 2019)

Äänikirjan lukija: Usva Kärnä

Nura Farah on Helsingissä asuva suomensomalialainen kirjailija, ensimmäinen laatuaan ja siviiliammatiltaan kemian laborantti. Luin hänen esikoisromaaninsa Aavikon tytär pian sen julkaisun jälkeen, ja nyt on teoksen jatko-osan aika. Teokset voi hyvin lukea itsenäisinä romaaneina, mutta niissä on osittain samoja hahmoja, eri vuosikymmeniltä. Aurinkotyttö sijoittuu 1970-luvulle, jolloin myös Somalian aavikolla tunnetaan jo länsimaista popmusiikkia. Lukutaitokampanjat ovat kuuminta hottia, ja kaupunkien poliittisen herätyksen saaneet älyköt matkustavat aavikon kyliin valistamaan oppimattomia aikuisia.

Teoksen päähenkilö Shamsu on yksitoistalapsisen perheen vesa, joka on päättänyt oppia lukemaan. Isällä on kaksi vaimoa, joista ensimmäinen, Luul on jäänyt lapsettomaksi. Leirillä, jossa perhe asuu, lähes kaikki ovat serkkuja keskenään, mutta muihin klaaneihin kuuluvia miehiä voi käydä salaa kuikuilemassa keihäskisoissa. Shamsun paras ystävä Zainab on ollut lapsesta saakka ihastunut tämän veljeen, mutta Shamsu itse haaveilee elämästä oman klaanin ja kylän ulkopuolella.

Aavikon kylään tulee kaupungista Madar, kansallismielinen nuori mies, joka opettaa puun alla aikuisia lukemaan. Myös Shamsu pääsee oppitunneille, vaikka kaikkien mielestä naisten opiskelu ei ole sopivaa eikä varsinkaan heidän naimaonneaan edistävää. Pian Shamsu alkaa tapailla opettajaansa salaisilla treffeillä aavikon sydämessä, mutta samaan aikaan hänelle löytyy suvun hyväksymä kilpakosija Abdullah. Rakkausavioliiton ja järjestetyn avioliiton välillä on kiperiä arvokysymyksiä, jotka eivät selity pelkällä uskonnolla tai heimokulttuurin painostuksella.

Romaani on juureva rakkaustarina, mutta länsimaisen lukijan näkökulmasta hieman ennalta-arvattava tai kiltti. Lukijan täytyykin poistua omalta mukavuusalueeltaan ja hypätä maailmaan, jossa naista on perinteisesti pidetty lehmästä hieman arvokkaampana kauppatavarana. Shamsu ei halua olla isänsä taloutta helpottava palkintolehmä, ja eniten hän pelkää joutuvansa naimisiin itseään paljon vanhemman miehen kanssa. Toisaalta jotkut hänen ystävistään nimenomaan haaveilevat vanhoista miehistä, jotta pääsisivät pian nauttimaan lesken arvostetusta asemasta.

Toki päähenkilö Shamsu kapinoi tässä romaanissa, mutta hän ei ainakaan heitä romukoppaan koko kulttuuriaan. Avioero ja lapsen huoltajuuskiista ovat varmasti olleet rankkoja asioita aavikolla kasvaneelle nuorelle naiselle 1970-luvulla, eli tässä kerrotaan edelläkävijänaisen tarinaa.

Ansiokasta romaanissa on aavikon perinnekulttuurin avaaminen ja perinteen ja modernin elämänmenon vertailu. Aavikon nuorille matka Mogadishuun merkitsee jo suurta seikkailua, mutta samalla kaupunkilaisten aikaansaamaa moraalista rappiota pelätään. Yhteisen kansakunnan, kansallisvaltion ja kansallisen tulevaisuuden ideat ovat aavikolla vielä kovin hauraita 1970-luvulla, ja tämän vuoksi sitoutuminen lukutaitokampanjoihin ei suju niiden suunnittelijoiden haluamalla tavalla.

Kielellisesti Farah tekee sen, mistä vain harva ensimmäisen polven maahanmuuttaja voi haaveilla. Hänen ilmaisunsa on tässä teoksessa sujuvampaa kuin esikoisessa, enkä olisi tietämättä kirjailijan taustoista osannut arvata tätä sellaisen henkilön kirjoittamaksi, joka puhuu suomea toisena tai kolmantena kielenään. Pidän myös äärimmäisen tärkeänä sitä, että suomensomalialaisille on nyt saatavilla omasta kulttuurista kertovaa kirjallisuutta myös suomen kielellä. Nämä romaanit välittävät täällä kasvavien nuorten kaukaisten juurten perimää ainutlaatuisella tavalla, ja teosten rekisteri on sen tyyppistä, johon myös perinteitä kannattavat ja islamiin vakavasti uskovat lukijat voivat samastua.

Pidin edelleen jo esikoisromaanissa tutustumastani runokilpailujen perinteestä, ja tässä romaanissa esitellään myös keihäskisoja, jotka eivät suuresti eroa suomalaisista vastaavista. Agraarisessa kulttuurissa onkin maailmanlaajuisia yhtäläisyyksiä, ja maskuliinisuuden osoitusten lisäksi suomalainen lukija voi hyvin samastua tässä esitettyihin karjanhoidon kysymyksiin. Tässä romaanissa naiset hoitavat kauneuttaan voilla; Suomessa sitä ehkä pidettiin liian arvokkaana tavarana ihonhoitoon, mutta jossain vaiheessa karjatilojen emännät alkoivat käyttää Tummelia. Voin arvostus oli kiinnostava anekdootti, ja pidin myös ruokakulttuurin laajemmista kuvauksista.

Maahaasteessa olen kohdassa 65/196: Somalia.

Suurruhtinaskunnan viimeinen huokaus

Teos: Ester Erhomaa: Nokkoset Herramme yrttitarhassa (Otava, 1977)

Piinaviikon toinen teos, jolla on vahvasti kristillinen nimi. Vuosien varrella olen keräillyt poistohyllyistä ”Karjala-kirjoja”, ja edelleen kokoelmistani löytyy myös lukemattomia sellaisia. Ester Erhomaasta olen blogannut aiemminkin, mutta hän on ollut sen verran tuottelias kirjailija, ettei hänen tuotantonsa helpolla lopu kesken.

Nokkoset Herramme yrttitarhassa kertoo kylästä Karjalan kannaksella, ja Harjunpään tilan perheestä. Isoisä Paaveli on entinen merikarhu, joka on käynyt elämänkoulua enemmän kuin monet muut kyläläiset. Hän on seilannut maailman meriä, ja puhuu sujuvasti ”kannipaaleista”. Hän puhuu myös venäjää, ja on lähettänyt ainoan tyttärensä Millan kouluun Pietariin. Poika Aleksi on jäänyt kotipuoleen kartanon metsiä hoitamaan, mutta myös hänellä on kova hinku merille tienaamaan ja maailmaa näkemään.

Miniä Eetlaa painaa avioliiton lapsettomuus, mutta hän on saanut Millan ”tuliaisen” eli Senja-tytön hoidettavakseen. Millalla on Pietarissa uusi mies, eikä kukaan pidä levotonta Pietaria sopivana paikkana lapsen kasvatukseen. Milla ei kuitenkaan voi kuvitella palaavansa kotikylään, jossa emännät kulkevat rumissa rohtimissa. Hän käy säännöllisesti katsomassa tytärtään, mutta lupailee tälle liikoja yhteisestä tulevaisuudesta.

Kirjassa eletään vuosia 1916-7, ja ”revolutsioni” on kaikkien huulilla. Myös rajakylässä agitoidaan, mutta ei niinkään bolshevikkien puolesta, vaan lähinnä kahdeksan tunnin työpäivän. Milla tuo kotitilalleen Pietarista Mihail-nimisen kirjailijan, joka viettää pitkää talvea kamarissaan outoja merkkejä rustaillen. Kylän vallesmanni on miehestä huolissaan, mutta ainakaan häneltä ei löydy aseita. Harva kyläläisistä pystyy vieraan kanssa haastelemaan millään kielellä, mutta Paaveli ja kylän lääkäri ystävystyvät uuden tulokkaan kanssa.

Tulokas ei palaa Pietariin, vaan jatkaa matkaansa Kannakselta maailmalle. Harjunpääläiset ovat otettuja, kun saavat mieheltä carte postalen maailmalta. Mies lupaa myös kirjoittaa kunnon kirjeitä, joita odotellaan kuin kuuta nousevaa. Pietarin uutisia perhe käy odottamassa satamassa turhaan – ehkä Milla on kadonnut heiltä lopullisesti.

Nokkos-tematiikka viittaa tässä ihmiselämän turhuuteen, tai kirjan hahmojen turhautumiseen. Lyyli-serkku tulee Viipurista jokakesäiselle yrtinkeruumatkalleen, ja kirjoittaa jopa nokkosista runon. Puna-aatteen kannattajilla on ainakin kutsumus, eli he eivät koe olevansa pelkkiä nokkosia, hyödyttömiä kasveja.

Kuten Erhomaan muissakin teoksissa, myös tässä romaanissa lapsinäkökulma on vahva. Senja itkeskelee äitinsä perään, näkee tästä näkyjä, ja päättää lopulta ryhtyä Eetlan tyttäreksi. Lopulta perhe saa hyvän uutisen: pitkän odotuksen jälkeen Eetla alkaa vihdoin odottaa, ja Senja jo toivoo pikkuveljeä.

Teos on hyvä esimerkki 70-luvun arkirealistisesta kerronnasta, ja jossain vaiheessa minulle tuli (hyvässä mielessä) jopa Rintamäkeläiset mieleen. Tosin tässä ei ryystetä kahvia kerniliinan äärellä, vaan keitetään tsajua ja paistetaan lettuja ulkoilmakeittiössä. Ehkä kirjan dialogi ei ole yhtä hidastempoista kuin Rintamäkeläisissä, mutta paikoitellen sen hyväntahtoinen turvallisuus tökki. Mutta lapsinäkökulman vuoksi kirjan jaksoi lukea, ja oli välillä hyväkin lukea teos, jossa vuosien 1917-18 tapahtumia tulkittiin vähemmän poliittisesti. Iso teksti ja paikoitellen selkokielinen kerronta lisäsivät vaikutelmaa naiiviudesta.

Cree-intiaanit ja hylkäämisten historia

Teos: Melanie Rae Thon: Pelon lapset (Kääntöpiiri, 2000)

Käännös: Liisa Laaksonen

Kääntöpiiri oli 1980-luvulta 2000-luvun alkuun toiminut feministinen kustantamo, joka keskittyi varsinkin Euroopan ulkopuoliseen kirjallisuuteen. Tulin tietoiseksi kustantamon toiminnasta 1990-luvun alussa, ja olin sen teosten suurkuluttaja pitkään. Maassamme tapahtui 2000-luvulla jotain ikävää, eivätkä tällaiset edistykselliset yritykset enää kannattaneet. Kääntöpiirin kirjat ovat salainen keräilykohteeni: en omista niitä monia, mutta haluaisin omistaa koko sarjan.

Amerikkalaisen Melanie Rae Thonin romaanin Pelon lapset olen pelastanut kierrätyskorista ehkä tällä vuosikymmenellä. Kirjaa olen aloittanut pari kertaa, mutta koin sen ilmapiirin liian masentavaksi tuolloin. Nyt annoin teokselle uuden mahdollisuuden, ja tällä kertaa se kolahti syvälle. Teos on valloittava juuri kaunokirjallisena teoksena, ei ehkä niinkään kattavana historiikkina cree-intiaanien kulttuurista.

Teos sijoittuu 1980-luvun loppuun, ja siinä seikkailevat intiaanitaustaiset sisarukset Cecile ja Flint. Flint-veli on kylänsä paatunein nuorisorikollinen, joka on joutunut nuorisovankilaan jo 10-vuotiaana. 16-vuotiaana hän karkaa laitoksestaan, ja palaa kotikonnuilleen etsimään turvapaikkaa. Äiti Frances ei kuitenkaan halua piilottaa Flintiä, koska se mahdollisesti tuhoaisi hänen uuden perheonnensa. Siksi hän antaa pojalleen kaiken käteisen, minkä irti saa, ja lähettää tämän etelään, niin kauas kuin rahoilla pääsee, toivon mukaan Meksikoon saakka.

Äidin suunnitelma ei kuitenkaan onnistu, ja perhe päätyy hajaannuksen kautta tragediaan. Teoksen toinen kertoja, lasten kuuro Marie-täti, ei pysty siskonsa lapsia pelastamaan, mutta näkee heidän kohtalossaan yhtymäkohtia menneiden sukupolvien kärsimyksiin. Flintin kohtaloon ovat syypäitä niin omat sukulaiset kuin valkoisen vallan aikaansaama silmitön tuho. Uskonnollisen Marien kautta teos päätyy pohtimaan armon kysymystä, vaikka se onkin valkoisen miehen antama lainasana.

Kielellinen sekaannus ei ole läsnä vain Marien päässä, vaan suvun historiassa. Cree-kieli on vaihtunut englanniksi ja ranskaksi, ja Mariella on myös viittomakieli, jonka sisäoppilaitoksen nunnat ovat pontevasti häneen istuttaneet. Se, että Flint ei opi lukemaan ja kirjoittamaan englanniksi, johtuu Marien mukaan aiemmista rikkeistä heidän kansaansa kohtaan. Hän kokee, että ”meidät petetään kaikilla kielillä”, myös heidän alkuperäisellä äidinkielellään. 

Kirjassa seikkaillaan Yhdysvaltojen luoteisissa osavaltioissa. Montana on lasten koti, nuorisovankila sijaitsee Dakotassa, niin kaukana, ettei Frances-äiti ehdi käydä poikaansa siellä katsomassa kuuteen vuoteen.  Tyttöjen sisäoppilaitos sijaitsee Idahossa ja reservaatti, johon lapset karkumatkallaan päätyvät, Wyomingissä. Autoja varastetaan, välillä taivalletaan kojoottien keskellä peninkulmia, ja pikkusisko Cecile opettaa holtitonta isoveljeään ampumaan isäpuolelta varastetulla pistoolilla. Asehulluus on valkoisilta peritty ominaisuus, eikä noilla seuduilla mies ole paikkaansa ansainnut ilman asekaappia.

Toki teos on hurja kuvaus lastensuojelusta (tai lähinnä sen puutteesta), mutta onneksi Rae Thon ei kirjoita huolestuneen sosiaalityön ammattilaisen näkökulmasta. Kirjaa lukiessani minulla tuli mieleen muun muassa Marilynn Robinsonin, Lucia Berlinin ja Jennifer Eganin teokset. Varsinkin Eganin uudehko teos Rakkaudesta aseisiin kertoo samansuuntaisesta yhteiskunnallisesta todellisuudesta, perheestä, joka elää melkein kokonaan yhteiskunnan ulkopuolella. 

Joka suhteessa teos oli koskettava, mutta ei sentimentaalinen eikä imelä. Pidin myös sen kuvituksesta, eli cree-symboliikasta lukujen välillä. Ainoa tyylillinen ongelma, mikä teki lukemisesta hieman raskasta, oli se, että vielä viimeisissäkin kappaleissa tarinaan ujutetaan uusia sivuhenkilöitä, joiden kohtaloista en enää jaksanut olla kiinnostunut.

Teos pohjautuu tositapahtumiin, mikä tekee tarinasta vieläkin hurjemman. Tässä kun kuvataan ihan hardcore-nuorisorikollisuutta. Tapahtumat keskittyvät vuoteen 1990, mutta vahvan paikallisuuden ja tietynlaisen jälkijättöisyyden vuoksi tarina on miltei ajaton. Nämä syrjäytyneet lapset eivät paljoa tiedä oman aikansa trendeistä, tv-ohjelmista tai musiikista.

Tämän luettuani aion palata pian Katja Ketun uusimpaan teokseen, joka on minulla kesken äänikirjana.

Sijoitan tämän HELMET-haasteessa kohtaan 24: Sokkona hyllystä valittu kirja

Lasipalatsista maailmalle

Teos: Amitav Ghosh: The Glass Palace (HarperCollins, 2000)

Kylmä sää, talouskriisi ja henkinen lama sai minut lukemaan putkeen kaksi Amitav Ghoshin teosta putkeen. The Glass Palace saattaa olla hänen teoksistaan suurin bestseller, ja postkoloniaalin kirjallisuuden helmi, kuvaahan se siirtomaa-aikoja britti-imperiumin useassa kohteessa.

Kirjassa seurataan kahden kasvavan nuoren, Rajkumarin ja Dollyn tietä Mandalaysta maailmalle. Rajkumar on orpo intialainen katulapsi, joka on päätynyt katukauppiaaksi Burmaan. Dolly on burmalainen orpo, joka on ostettu lapsenpiiaksi Burman kuningashuoneeseen. Kun Burman kuningaspari syöstään vallasta vuonna 1885, alkaa molemman nuoren odysseia maailmalle: Dollyn kuningashuoneen ainoana syntyperäisenä palvelijana, ja Rajkumarin kiinalaisen kristityn tiikkikauppiaan apupoikana.

Kuten äsken lukemassani kokonaan Intiaan keskittyvässä teoksessa, myös tämän teoksen taustalla on Ghoshin omia sukutarinoita. Kirjan aika-akseli on yli sata vuotta, sillä viimeiset tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1996. Tapahtumat jakaantuvat Burman, Malayan ja Intian välille, joissa suvun eri haarat vaikuttavat. Moni suvun mies rikastuu bisneksillä britti-imperiumissa, joko myymällä tiikkiä tai kumia. Vasta 1930-luvulla bengalilaisperäiset miehet pääsevät brittiarmeijaan; ennen tätä armeijaura on ollut mahdollista vain ns. sotilaallisille roduille. Briteillä kun oli tuon ajan rotuoppien mukainen luokittelu intialaisista ”kansoista”, ja näistä bengaleita pidettiin uneliaina ja naismaisina verrattuna vaikka Punjabin sikheihin tai kashmireihin. Arjun-nimisen nuoren miehen pääsy upseeriksi Jat-komppaniaan on ilonaihe tämän isälle, mutta japanilaisten joukkojen edetessä Malayassa ruskeat imperiumin palvelijat eivät pääse evakuointijuniin.

Kirjassa kuolee kokonainen sukupolvi nuoria toisen maailmansodan syövereissä, osa oman käden kautta. Henkilöhahmojen moninaiset identiteetin säikeet tuottavat hämmennystä ja vaikeuksia; suvussa on ainakin burmalaista, kiinalaista, intialaista ja amerikkalaista perimää, eikä kukaan avainhenkilöistä koe kuuluvansa kokonaan minnekään. Burma on heille pidempiaikainen tukikohta kuin Intia, ja elämä Burmassa ja Penangin saarella Malayassa on leveämpää kuin Kolkatassa. Brittien tukikohdissa kuten Rangoonin satamakaupungissa modernit kulutushyödykkeet luovat uusia haaveita ja toiveita.

Ghosh tarjoaa tässä teoksessaan silmänruokaa autojen ja lentokoneiden ystäville. Varsinkin aasialaisen ilmailun historiaa teokseen mahtuu iso siivu, kun nämä hyväosaiset koloniaalit subjektit alkavat ilmailla jo 1930-luvulla. KLM aloittaa kaupalliset lennot eri Kaakkois- ja Etelä-Aasian kaupunkien välillä, ja varsinkin Kolkatassa Dum Dum-lentokentällä vierailusta tulee jo ennen toista maailmansotaa kansanhuvia. Verrattuna vaikka agraarisen Suomen kehitykseen tässä teoksessa kohdataan moderniteetti ainakin paria vuottakymmentä aiemmin.

Teoksen nimi, Lasipalatsi, viittaa Burman kuninkaallisten asumukseen Mandalayssa, mutta samalla tämän erikoisen suvun eksentriseen perimään. Varsinkin burmalainen Dolly-äiti vetäytyy omaan henkiseen lasipalatsiinsa synnytettyään kaksi poikaa Rajkumarille, ja sama eristäytymisen tarve seuraa hänen valokuvaajapoikaansa. Ehkä Ghosh myös metaforisella tasolla vertaa burmalaisten ja intialaisten tapoja ja luonteenpiirteitä. Burmalaisilla ei ole kastisysteemiä, eikä järjestettyjä avioliittojakaan suosita, mutta heidän oma-arvontuntonsa on kolonialismin aikana kehittynyt niin valtavaksi, etteivät he enää 1900-luvun alussa suostu lakaisemaan omia katujaan tai viemään alusastioita. Burmalaiset ovat myös vaaleampi-ihoisia ja sirompia piirteiltään kuin naapurin bengalit, ja siksi rodullinen hierarkia kehittyy näiden kansojen välille miltei huomaamatta. Toisaalta myös vaatimattomista olosuhteista ponnistaneet intialaiset voivat Burmassa edistyä elämässään paremmin kuin kotinurkilla. Seka-avioliittoja solmitaan, mutta ne eivät ole aina helppoja.

Romaanina The Glass Palace on perinteisempi ja eeppisempi kuin äsken lukemani The Hungry Tide. Pidin enemmän The Hungry Tidesta, koska sen kautta minulle avautui kokonaan uusi maailma. Brittikolonialismin jäänteistä lukemiseen kyllästyin jo jossain vaiheessa, eikä varsinkaan tämän teoksen Intia-ulottuvuus ole erityisen kekseliäs. The Hungry Tiden Intia taas on ruohonjuuritason kerrontaa parhaimmillaan. Burman ja Malesian historiasta kiinnostuneille teos antaa enemmän,  ja tässä päästään kurkistamaan myös Myanmarin sotilasjuntan aikaiseen suljettuun arkeen 1990-luvulla.

Maahaasteessa sijoitan tämän kohtaan 51: Malesia, vaikka tämä ei varsinaisesti tuon valtion aikaa kuvaakaan. Burma-kohtaan tämä olisi sopinut paremmin, mutta sen rastin olen jo suorittanut. Malesialaisesta nykykirjallisuudesta löytyy viitteitä blogini alkuajoilta (mm. Tash Aw, Rani Manicka).

Teos kuin salakuljetettu timantti

Teos: Kim Thúy: Ru (Gummerus, 2019)

Suomennos: Marja Luoma

Joskus yllätän itseni ja onnistun lukemaan kokonaisen romaanin käyttämättä välillä sosiaalista mediaa. Näin minulle kävi lukiessani kanadanvietnamilaisen Kim Thúyn teosta Ru. ”Ru” merkitsee vietnamiksi kehtolaulua tai tuudittamista, ja ranskaksi pientä puroa tai virtaa. Sanojen kaksoismerkitys ei voisi tulla kuvaannollisemmin perille kuin tätä teosta lukiessa.

Kim Thúy on viisikymppinen esikoiskirjailija, joka on tullut pakolaiseksi Montréalin kaupunkiin nuorena tyttönä. Muuton ajankohta ajoittui 70-luvun loppupuoleen, perhe oli ns. venepakolaisia ja ehti asua ennen Kanadaan päätymistä pitkän toven Malesiassa pakolaisleirillä. Thúy kuului Saigonissa ehdottomaan yläluokkaan, hänen suvussaan oli poliitikkoja ja taiteilijoita, eikä kukaan hänen tädeistään ollut tottunut tekemään ruumiillista työtä. Näin perhe joutui kokemaan kommunistisen vallan vaihduttua omaisuuden takavarikoinnin ja henkisen nöyryytyksen. Moni sukulaisista oli ns. uudelleenkoulutusleireillä.

Minulle kirjan konteksti oli osittain tuttu, varsinkin kiinanvietnamilaisesta näkökulmasta. Olen Suomessa tavannut vanhempia naisia, jotka ovat kertoneet minulle jotain vastaavaa. Kiinalainen tausta merkitsi kommunistisessa Vietnamissa automaattisesti ”porvarillisuutta”, sillä moni kiinalainen aiemmin oli paennut naapurimaahan Kiinan vallankumousta. Myös vanhemmat kiinalaissuvut edustivat Vietnamissa yläluokkaa, ja näin heidän asemansa oli erityisen vaikea. Kiinanvietnamilaiseksi tekeytymällä tosin muutkin pääsivät pakenemaan helpommin. Thúyn perheessäkin tämä identiteetti oli hieman tekaistu, tai kiinalaista taustaa löytyi vain kaukaa äidin puolelta.

Pakotarinaan liittyy muuttuva suhde tavaraan ja maalliseen omaisuuteen. Päästäkseen maasta pois pakolaiset joutuivat piilottamaan timantteja, kultaa ja seteleitä kekseliäisiin paikkoihin, ja näin moni hommasi itselleen tekohampaita, joihin pystyi piilottamaan timantteja. Timantit ja kulta eri ruumiin aukoissa olivat kestoteema, jonka sotilaat pikkuhiljaa oppivat huomaamaan. Thúyn piilopaikka oli vanhojen tekohampaiden pinkistä muovista sulatettu rannerengas, jonka sisällä oli timantteja.

Muuten naisen suhde tavaraan helpottui. Pakolaisena hän oppi kantamaan tärkeimpiä tavaroita mukanaan, eikä ole sen jälkeen kiintynyt omaisuuteen. Kertojan elämään mahtuu äkkiliikkeitä ja juurettomuutta, ammatinvaihtoja ja lyhyitä ihmissuhteita, usein ukkomiehiin. Sukulaissuhteet ja suhteet omiin poikiin edustavat kuitenkin pysyvyyttä, ja yksi kirjan teemoista (joista olisin voinut lukea lisää) oli suhde autistiseen poikaan, joka ei pidä turhasta kosketuksesta.

Minua kiinnosti kirjassa eniten Thúyn paluun tarina, eli hän pääsi takaisin kotimaahansa töihin aikuisena, ja asui maassa kolmen vuoden ajan kansainvälisissä avustustehtävissä. Millaisia tulkintoja paikalliset tekivät hänestä, naisesta, jonka aksentti oli vääränlainen, ja jonka kehon kieli ei enää muistuttanut paikallista naista. Pohjois-Amerikassa opittu itsevarmuus ja ehkä myös epänaisellisuus liikkeiden tasolla tekivät hänestä omassa kulttuurissaan muukalaisen.

Ru ei ole tyypillinen, lineaarinen omaelämäkerta, eikä varsinkaan nyyhky/sankaritarina, vaan kypsä, runollinen, kaunokirjallisesti kunnianhimoinen ja loppuun saakka viimeistelty sanataidekoru. Hiomattomuuttakin tästä timantista löytyy, eikä se pyri miellyttämään suuria yleisöjä. Kirjailijan omien vaiheiden ulkopuolella huomioni kiinnittivät erityisesti kaksi teemaa, sukulaisten seksuaalinen hyväksikäyttö (joka pahenee ahtaissa asumisoloissa) ja vammaisen naisen asema. Thúy kertoo ikimuistoisesti seitsemännestä tädistään, jonka mielenterveysongelma on jättänyt hänet lapsen tasolle ja joka jää huolehtimaan äidistään vaikeissa olosuhteissa. Tämä tarina nostaa teoksen aivan eri tasolle kuin tyypillisen pakolaistarinan.

Lämmin kiitos Gummerukselle arvostelukappaleesta, sillä tämä on teos, jonka tulen lukemaan useampaan kertaan. Tässä oli jotain samaa kuin eräässä pakistanilaisteoksessa, josta päädyin joskus tekemään väitöskirjan. Tyylillisesti siinä on paljon ranskalaisen feministisen kirjallisuuden eleganssia, välillä koin lukevani palasia Marguerite Durasin teoksesta Rakastaja, vaikka teos ei käsittelekään valkoisen naisen ja kiinalaisen miehen salarakkautta. Varmasti se kuitenkin on enemmän postkoloniaali, eli etsii omaa ilmaisumuotoaan ranskalaisten kaanonien ulkopuolella. Huomattavaa kuitenkin on, että kirjailija kasvoi ympäristössä, jossa palvottiin ranskalaisen kirjallisuuden klassikkoja koloniaalisilla klubeilla.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 47/196: Vietnam. Jos Algeria-osuus oli haasteessani toistaiseksi informatiivisin maateos, tämä romaani on ollut toistaiseksi elegantein. Iloinen olen varsinkin siitä, että se on suomennettu, sillä en olisi koskaan löytänyt teosta alkuperäisellä ranskan kielellä.

Kabyylien kansallistunnoista

Teos: Alice Zeniter: Unohtamisen taito (Otava, 2019)

Suomennos: Taina Helkama

Alice Zeniter (s. 1986) on nuori ranskalainen kirjailija, jonka viidennen teoksen, Unohtamisen taidon, löysin arvonnalla e-kirjaston uusien kirjojen merestä. En edes lukenut kansitekstiä, mutta kansikuvan perusteella oletin kirjan edustavan ekodystopiaa tai skifiä, jossa ehkä haaveillaan kadotetusta Pariisista.

Arvaukseni meni pieleen, sillä kyseessä on suht perinteinen sukuromaani, Algeriaan ja Ranskaan sijoittuva. Siinä seurataan algerialaisen kabyylisuvun vaiheita 1940-luvulta 2010-luvulle neljän sukupolven jälkiä seuraten. Nykypäivän avainhenkilönä on pariisilaisessa taidegalleriassa työskentelevä nuori Naïma, joka välillä, varsinkin krapulapäivinä kuulee suvun miesten rappiosta varoittavia ääniä. 1950-luvulta hänelle huutelevat isoisä Ali ja Hamza-setä, jotka olivat silminnäkijöitä maan vapaussodalle. Suvun asema suhteessa viralliseen historiankirjoitukseen ei ole koskaan ollut helppo.

Algeria kuuluu mentaalisella kartallani ”traumatisoituihin” maihin. Olen varmasti lukenut jonkun muunkin Algeriaan sijoittuvan romaanin kuin Camus’n Sivullisen, mutta vahvaa muistikuvaa minulla ei lukemistoistani ole. Sen sijaan muistan elävästi kaiken, mitä Frantz Fanon kirjoitti ajoistaan Algerian kansallisrintaman palveluksessa, ja se on muuttanut paljon tapaani tutkia mantereiden välisiä valtasuhteita. Fanon nousee myös keskeiseksi lähteeksi tässä teoksessa, mutta vasta viimeisessä kolmanneksessa. Zeniter kertoo suvusta, joka on varsin jakautunut poliittisten lojaaliuksiensa suhteen, ja jossa luku- ja kirjoitustaidottomuus on estänyt kokonaiskuvan saamista kotimaan historiasta.

Jos etsit helppoa hyvänmielen teosta, voit lopettaa arvion lukemisen jo tässä vaiheessa. Unohtamisen taito ei ole erityisen raaka, sillä kirjan perhe pääsee pakenemaan Algeriasta pahimman tuhon edessä. Perheen olot pakolaisleireillä Ranskassa ovat monessa suhteessa rankemmat kuin kotikylässä Kabyliassa. Itse tosin koin, että teos vasta levitti kunnolla siipensä, kun perhe pääsi muuttamaan omaan asuntoon normandialaiseen lähiöön. Mikään paratiisi tuo yksitoikkoinen betoniviidakko ei ollut, mutta lasten näkökulmasta upouusi kylpyamme oli seitsemäs ihme. Minua tämän teoksen lähiöelämän kuvaus muistutti paljon ruotsinsuomalaisten siirtolaisromaanien kuvauksista 70-luvun Tukholmasta tai Malmöstä. Vaikka uskonto ja kulttuuri ovat tässä toiset, identiteetin rakentumisprosesseissa on paljon samaa.

Romaanin päähenkilö Naïma on vain puoliksi algerialainen, ja lapsuudessa hän on tutustunut enemmän ranskalaisen äitinsä henkiseen perimään. Isä Hamid on halunnut integroitua ranskalaisuuteen vähän liikaakin, ja hänen suhteensa omaan sukuunsa on täynnä pelkkiä velvoitteita. Zeniter kuvaakin uskottavasti siirtolaisperheen alaikäisen sihteerin ja kirjurin henkisiä paineita, eiväthän Hamidin vanhemmat opi koskaan kunnolla lukemaan ja kirjoittamaan. Isän elämässä irtiottoa islamista symboloivat päivittäiset aperitiivit, roséviini ja makkaraviipaleet, eikä hän suhtaudu suopeasti tyttärensä suunnitelmiin matkustaa tämän kotikylään.

Olipa mukavaa lukea pitkästä aikaa oikein juureva ja informatiivinen siirtolaisromaani. Vaikka teos sijoittuu osittain taidemaailmaan, siinä ei näy ainakaan turhaa postmodernia kielellistä kikkailua, vaan teos on selkeästi kirjoitettu myös kohderyhmälleen, algerialaisten siirtolaisten perillisille. Teos on runsas erilaisine henkilöhahmoineen, eli se on todellinen yhteisöllinen kudelma. Ajankohtaisuutta siihen tuovat 2010-luvun pohdinnat terrorismista ja sellaisesta etnisestä profiloinnista, johon nämä Ranskan syntyperäiset kansalaiset eivät ole aiemmin tottuneet.

Paikoitellen Zeniterin seikkaperäinen historiaan uppoutuminen hieman puudutti, mutta onneksi näistä osioista siirrytään nopeasti tuoreempiin muistin kerrostumiin. Vasta Naïman neitsytmatkalla Algeriaan hän tajuaa, kuinka laajasta unohtamisen taidosta hänen isänsä tapauksessa on ollut kyse, ja kuinka nuoren miehen varhaisen lapsuuden muistot eivät vain ole sopineet siirrettäviksi toisen aikakauden pariisilaistyttärille. Itse samastuin kirjaa lukiessa eniten juuri Hamid-isään, jonka lapsuuden ja nuoruuden vaiheissa oli koskettavia, ja myös järkyttäviä episodeja.

Tämä oli niin monipuolinen teos, että se kestäisi useammankin lukukerran, ja nousee ehdottomasti tämän vuoden kirjojen kärkikastiin. Romaani on myös sen verran kypsää tekstiä, että sitä on vaikea kuvitella vasta reilun kolmikymppisen tuottamaksi.

Maahaasteessani olen nyt rastilla 46/196: Algeria, ja lukemistani ”maakirjoista” tässä todella päästiin syvälle perille, ahdasmielisten partaukkojen hallinnoimalle alueelle, jonne monet paikallisetkaan eivät uskaltaneet ajaa omilla autoillaan. Ylipäänsä tietoisuuteni Algerian etnisistä ryhmittymistä laajeni, ja kabyylien historia arabeista erillisenä ryhmänä alkoi kiinnostaa.