Sotalapsenlapsi terapian tarpeessa

IMG_1874Jostain syystä olen kirjallisilla retkilläni päätynyt taas keräilemään teoksia juutalaisuudesta, mutta mieluummin holokaustin jälkeisiä tarinoita. E-kirjastossa eteeni pomppasi teos, jonka reittasin etukäteen liian masentavaksi. Sacha Batthyanin Hitlerin pitkä varjo. Rikos keväällä 1945 ja sukuni tarina (Aula&co, 2017, suom. Kirsimarja Tielinen) tuntui jo nimensä perusteella ankealta, mutta päätin silti vilkaista sitä, koska siinä näytti olevan melkein dekkarillinen juoni.

En löytänyt kirjasta ainuttakaan suomenkielistä arviota, ainakaan nettilehdistä enkä blogistaniasta. Kirjaa on luettu ahkerasti muualla maailmassa, ja se on käännetty saksasta englanniksi. Kirjan nimeämisen politiikkakin kiinnosti: saksaksi kirja on nimeltään Und was har das mit mir zu tun?, englanniksi A Crime in the Family, mutta suomalainen kustantaja on päättänyt markkinoida kirjaa Hitlerillä. Kirjan nimi ei houkutellut minua lainkaan, ja pelkäänkin, että teos on jäänyt paitsioon sen vuoksi. Kirja kun kertoo niin paljon muustakin kuin natseista.

Teos on siis sukutarina, muistelma, matkakertomus ja  osittain nuorehkon ihmisen omaelämäkerta. Batthyani on unkarilaistaustainen sveitsiläinen toimittaja, jolla on aateliset sukujuuret. Hänen isotätinsä (tai oikeastaan isosedän vaimo) oli yksi Unkarin rikkaimmista perijättäristä, joka onnistui siirtämään varansa Sveitsiin vuonna 1945. Varsinainen suku ei ollut enää varakas 1940-luvulla, ja suurin osa siitä jäi elämään pientä elämää Unkariin kommunismin ajaksi. Sachan isovanhemmat onnistuivat pakenemaan Margit-tädin luokse Sveitsiin vuoden 1956 kansannousun aikaan. Ennen tätä Sachan isoisä Feri oli ollut kymmenen vuotta Siperiassa vankileirillä.

34-vuotiaana Sacha saa kuulla Margit-tädin oletetusta rikoksesta, 180 juutalaisen raakalaismaisesta teloituksesta hänen tiluksillaan vuoden 1945 keväällä, vain muutamia viikkoja ennen sodan loppua. Tapaus on ollut julkista tietoa Unkarissa, mutta suku on vaiennut näistä epäilyistä visusti. Myös muiden sukulaisten kertomuksiin liittyy vaiettua syyllisyyttä; varsinkin isoäidin päiväkirjoista löytyy johtolankoja juutalaisten kohtaloista.  Kirjailija päätyy myös matkustamaan isänsä kanssa Siperiaan tutkimaan vankileirien raunioita, ja Argentiinaan tapaamaan vielä elossa olevaa Agnesia, joka jäi eloon Auschwitzistä. Venäjän-reissu jäi minulle tarinasta syvimmälle ihon alle, varsinkin, kun Siperiasta löytyy paikkakunta nimeltä Asbest, jossa isoisä työskenteli ja jonka mukaan syöpää aiheuttava rakennusmateriaali on saanut nimensä.

Kirjassa kiinnostavinta oli terapeuttinen ulottuvuus, sillä yltäkylläisessä Sveitsissä kasvaneelle miehelle nämä maailmojen törmäämiset alkavat tuottaa liikaa paineita. Hän kokee oman elämänsä merkityksettömyyttä ja kärsii myös väkivaltaisista impulsseista kirjoittaessaan sukunsa tarinaa, ja käynnit psykoterapiassakin välillä turhauttavat. Kuitenkin hän on terapian tarpeessa, koska ilman sitä perhe-elämä saattaisi murtua. Mitä sitten ylisukupolvisuus oikeastaan merkitsee, ja olisiko joissain tapauksissa aihetta puhua sotalapsenlapsista? Ainakaan itse en ole suomalaisessa todellisuudessani kohdannut ikätoveria tai itseäni nuorempaa henkilöä, joka kärsisi toisen maailmansodan varjoista näin akuutisti kuin tämän teoksen kertoja. Kertomus toki on hurjempi kuin mitä olen koskaan kuullut Suomessa.

Eniten opin kirjassa Unkarin lähihistoriasta varsinkin toisen maailmansodan jälkeen. En täysin tiennyt siitä, kuinka eloonjääneet juutalaiset nousivat kommunistisessa hallinnossa korkeille paikoille, ja kuinka  tämä herätti ihmisissä myöhemmin uusia antisemitismin aaltoja – ja saattaa myös selittää tämän päivän taipumusta äärinationalismiin ja muukalaisvihamielisyyteen. Batthyani ei sympatiseeraa Jobbik-puolueen kannattajia, mutta esittää heidät varsin uskottavassa valossa. Varsinkin hänen isänsä nousee teoksessa herkullisen ristiriitaiseksi hahmoksi.

Kirjaa lukiessani minun oli välillä vaikea muistaa, että kyseessä oli muistelma eikä romaani, ja aloin arvioida hahmojen uskottavuutta fiktion näkökulmasta. Teoksessa on periaatteessa dekkarin ainekset, mutta asioiden esitysjärjestys tuhoaa juonen fiktiivisen jännitteen. Onneksi sukutarinaa ei kuitenkaan ole kerrottu perinteisen lineaarisessa muodossa, vaan väliin mahtuu myös kokeellisempia osia. Draamatekstiä olisin voinut lukea enemmänkin, se tuntui virkistävältä.

Pidin tästä kirjasta paljon enemmän kuin mitä ensi metreiltä odotin, vaikka itse juutalaiskysymyksestä en oppinut paljoa uutta. Kyseessä on suht nuoren kirjailijan tuotos – kirjailijan, jonka pääaine ei tainnut olla poliittinen historia, ja tämä näkyy runsaina viitteinä hänen oman länsimaisen kasvatukseensa ja popkulttuurin anekdootteihin. Toisin sanoen tekstissä on keventäviä ”journalistisia” osioita, jotka saattavat joistain tuntua toisarvoisilta. Minua ei haitannut lukea kaiken tuskan ja kärsimyksen väliin Balatonin alueen discoelämästä tai tämän päivän unkarilaisten harjoittamasta seksityöstä Sveitsissä, mutta ehkä nämä eivät suoraan liittyneet teoksen varsinaiseen teemaan.

Kirjaa suosittelen kaikille, joita kiinnostaa sukututkimus, terapia ja ylisukupolviset suhteet – ehkä intomieliset holokaustin ja sotahistorian tutkijat eivät tästä suuresti syty, koska tuota Rechnitzin kylän joukkomurhaa on jo kauan tutkittu. Ehkä tässä hämmentää eniten se, kuinka pitkään Sacha Batthyani onnistui olemaan pimennossa tästä tragediasta, eli teoksen pääteemaksi nousee omasta tietämättömyydestä (ja etuoikeutetusta länsimaisesta positiosta) nouseva häpeä ja syyllisyys.

 

Muonion mangojen kypsyystasosta

IMG_1444Kulttuurisensitiivisyys on hiipinyt suomalaiseen käsiteuniversumiin viiveellä, ja sen viimeisin variantti on vakava syytesana, kulttuurinen appropriaatio. Suomessa vakavampia syytöksiä appropriaatiosta on kohdistunut saamelaisten kuin romanien symboliikan, esineistön ja tapojen kritiikittömästä varastamisesta, pahimmassa tapauksessa kaupallisiin tarkoituksiin, globaalin riistotalouden niljakkaiksi symboleiksi.

Mikko-Pekka Heikkinen lähestyy saamelaisten elinkeinokriisiä toiminnallisen romanttisen komedian genrestä käsin. Romaania Jääräpää (Johnny Kniga, 2014) ei pidä ottaa liian vakavasti, jos on sattunut postkoloniaalin teorian klassikot lukemaan. Se kuitenkin sivuaa sekä feministisiä että vähemmistöpoliittisia keskusteluja välillä vakavammin, välillä kreisihuumorilla maustettuna.

Pariisi ja Lontoo ovat Muonion Kairahovin terassilta katsottuna hieman lähempänä kuin Kontulan halvimmasta kuppilasta. Sen lisäksi, että turisteja joutuu välillä palvelemaan muillakin kielillä kuin ”lontoolla”, kylän ihmisillä on yllättäviä historioita. Eivät kaikki ole koko ikäänsä poroja erotelleet, ja varsinkin saamelaissuvuissa miehillä on ollut harmillisen pitkiä ”jaukkumisjaksoja” lantalaisten mailla, ulkomaillakin.

Romaanin patriarkka, poromies Piera Karhuvuoma on ristiriitainen, tragikoominen hahmo. Hän on jättänyt perheensä lähteäkseen Iron Maidenin roudariksi maailmalle, ja palannut nelikymppisenä uusi kansallisaate sydämessään kotikonnuille. Pieran uusi ura itsenäisen Saamen politrukkina ei kunnolla ota käynnistyäkseen. Varavaltuutetun paikka Enontekiön kunnanvaltuustossa on pettymys, ja negatiivisia energioita hän joutuu purkamaan kotona poliisivaimoonsa Liisa Mimmiin.

Kun pariskunnan ainoa poika Asla iskee puolisokseen helsinkiläisen maisterin, joka kehtaa änkäytyä naapurikunnan Muonion kunnanjohtajaksi, Pieran vihanpito äityy uusille leveleille. Muonion ja Enontekiön kuntaliitosasia etenee, eikä Piera tiedä, miten päin olla. Asla alkaa menestyä arktisten älyvaatteiden suunnittelijana, eikä isällä ole asiaa pojan lippulaivaliikkeeseen, jossa myydään saamelaiskuvioituja Canada Goose-vermeitä rikkaille venäläisturisteille. Lisäksi suvun naisilla on molemmilla tahoillaan aikeita katkaista vuosisatoja kestänyt perheväkivallan kierre.

Jääräpää on lennokasta, monisanaista ja kauttaaltaan toiminnallista tykitystä, jossa suvantokohtia ei tunneta. Syrjäseutujen kunnallispolitiikasta olen lukenut paljon synkempiäkin tilityksiä, mutta tässä romaanissa oli varsinkin politiikkaosastolla toistoa suhteessa Heikkisen aiemman novellikokoelman, Nuorgamin Alkon tuhon (2010) kanssa. Romaanin päähenkilöt ja heidän yksityiselämän vääntönsä muodostivat taas uniikin tarinan, joka kirvoitti nauruhermoja.

Mangot nousevat teoksessa nuorenparin avioliiton ja kaukokaipuun symboleiksi. Muonion S-marketista mangoja voi ostaa huikeaan ylihintaan, mutta niiden kypsyttäminen syömäkelpoisiksi kestää. Asla ostaa Katjalle mangoja hyvissä ajoin ystävänpäivälahjaksi, mutta romanttinen hetki kääntyy raivokkaaksi riidaksi, koska Katja paljastaa miehelleen olevansa hirvittävän Juhana Stenin, kylän historian pahimman lantalaispapin, jälkeläinen.

Saamelaisukkojen raijaaminen ilmaiseen parisuhdeterapiaan metsästysvapaiden verukkeella oli romaanin koomisin osio, jolle nauroin hersyvimmin. Naisten perheväkivaltaa vastustavan perinnekerhon kokoontumiset taas herättivät vakavampia kysymyksiä suljettujen yhteisöjen ja etnisten ryhmien erityisasemasta. Harvemmin olen lukenut teosta, jossa vaimonhakkaamista on käsitelty minkäänmuotoisen komedian keinoin, ja pinttyneistä ennakkoluuloistani johtuen en osannut nauraa sille, että hakatut vaimot ottivat tilanteen omiin käsiinsä totuttua innovatiivisemmin keinoin. (Vastaavasti minun on ollut vaikea nauraa esimerkiksi lasten huostaanottobisnekselle, josta näin äskettäin varsin osuvan draamallisen esityksen.)

Eniten pidin kirjassa siitä, että perinteinen, moderni ja postmoderni limittyivät päähenkilöiden elämässä. Saamelaisesta elämänmenosta ei saanut täysin paikalleen jähmettynyttä kuvaa, eikä varsinkaan naishahmoilla ollut pyrkimystä ”jäädyttää” kulttuuriaan noloksi ulkomuseoksi. Varsinkin musiikin ja leffojen saroilla maailma kävi kylässä. Hugh Grantin elokuvien tribuuttina teos oli vielä vahvempi kuin Black Sabbathin alkutuotannon.

Sukupuolten välinen päättymätön sota ja jotkut överiksi vedetyt kohtaukset muistuttavat minua kesäteatterista, hyvässä ja pahassa. Kökköjäkin kohtauksia ja repliikkejä kirjasta löytyi, ja kuten edeltävässä novellikokoelmassa, näin myös tässä romaanissa tiivistämisen tarpeen. Teoksessa on draaman aineksia, mutta tämä draama tuntuisi relevantilta lavoilla Rovaniemeltä pohjoiseen. Mikä on Lapin maakunnan kesäteatterien tilanne?

Portti auki idän Eedeniin

nimetonAnna Kortelaisen tuotanto on kiinnostanut minua Virginie!-teoksen julkaisusta saakka, sillä jo tutkijana hän on liikkunut sujuvasti tieteen ja fiktion rajapinnoilla. Viime aikoina rajojen ylitys on Kortelaisen tuotannossa ollut myös kirjaimellista: isoisänsä tarinan kautta hän on tullut laajemminkin kiinnostuneeksi Viipurin kulttuurihistoriasta. Valitettavasti isoisästä kertova romaani Ei kenenkään maalla (2012) jäi minulta kesken hämmentävän monisanaisuuden vuoksi. Aloittaessani uusinta romaania Siemen (Tammi, 2016) osasin jo odottaa vastaavanlaista sanojen vyöryä.

Romaanissa on kaksi päähenkilöä, tässä päivässä operoiva sukututkija Nina Humina ja 40-luvulla kuollut majuri, botanisti Asser Luikka – mies, jolla on mystinen menneisyys jo sukunimensä kautta. Lukáz on Asserin oikea sukunimi, josta hän on aikuisena luopunut. Monikulttuurisessa Viipurissa unkarilainen nimi ei ole herättänyt epäilyksiä, mutta miehen siirryttyä opiskelijaksi ja virkauralle Helsinkiin asenneilmapiiri kaikkea ulkomaista kohtaan on kiristynyt. Asser Luikka on varovainen mukautuja, mies, joka mielellään pysyy omassa karsinassaan. Sodan aikana hänen tehtäväkseen tulee armeijan ruokahuolto, eikä hän mielellään ota kantaa muihin kuin muonituskysymyksiin. Luikka esittää tehokasta virkamiestä pystyäkseen palaamaan juurilleen ja rakastamiensa idän pakolaisten, erilaisten junan tuomien ja paarlastikasvien pariin.

Nina Humina on onnistunut valmistuttuaan historian maisteriksi elättämään itsensä sukututkijana. Vakavaraiset suvut tilaavat häneltä diskreettejä toimituksia, joista keskustellaan rokokoolla kalustetuissa saleissa. Humina on omistautunut rajantakaisen Karjalan sukujen tutkimukseen, vaikka tuskin tuntee oman pohjalaisen sukunsa historiaa. Monella tavalla hän on nainen vailla menneisyyttä, ainakaan kiinnostavaa sellaista. Muutto Viipuriin työtehtävän perässä on häneltä suuri irtiotto, samoin tutustuminen joihinkin kaupunkilaisiin ja Mir-baarissa kokoontuvaan suomalaisten ekspatriaattien klubiin.

Kirjaa on kritisoitu henkilöhahmojen ohuudesta ja dialogien keinotekoisuudesta. Itse en kokenut näitä ”kipupisteitä” vahvasti ongelmallisina, vaan ymmärrys kohdentui näihin vahvasti introverttien tutkijapäähenkilöiden omituisuuteen. Kirjassa ei ole paljoa romantiikkaa ja seksiäkin vain teelusikallisen kärki. Nina tuntuu vielä astetta vaikeammin lähestyttävältä kuin Asser. Tällaisiakin romaanihenkilöitä tarvitaan, kaikkien ei tarvitse olla filmaattisia kosmopoliitteja.

Sen sijaan uuvuin varsinkin botaniikan kuvausten äärellä, kun samoja kasveja kuvattiin samalla intensiteetillä useammassa kappaleessa. Kasvien latinalaiset nimet ottivat pääroolin juonen kuljetuksen sijaan. Näki selvästi, että kirjailija oli hullaantunut aiheeseensa eikä tiennyt, kuinka lopettaa. Kustannustoimittaja ei ole tehnyt työtään tarpeeksi tarkkaavaisesti tällä saralla.

Olen kuitenkin iloinen siitä, että sain romaanin luettua loppuun, sillä viimeisen kolmanneksen aikana juonessa alkoi varsinaisesti tapahtua. Se yllätti ja hieman järkyttikin. Loppukappaleista nousi kiinnostavampia hahmoja kuin romaanin alussa, kuten viipurilaisen terveyskeskuksen välskäri – ammattikunta, jonka luulin kuolleen jo parisataa vuotta sitten.  Viipurin muuttuminen ”ulkomaaksi”, vieraaksi, eksoottiseksi kaupungiksi, jossa suomalaisen pitää varoa kaikkea, varsinkin pöpöjä levittäviä eläimiä, oli yksi vahvoista viesteistä. Eläinsuojelulliset kysymykset nousivat teoksesta esiin vahvasti, mutta implisiittisesti. Eli kasvitieteellisestä hurmoksesta herättiin eläintieteelliseen todellisuuteen.

Kiinnostavin hahmo kirjassa oli Bertta, helsinkiläisen tyttökoulun kanslisti, joka joutui välirauhan aikaan Viipuriin työvelvolliseksi. Työskentely kunniallisten ja arvostettujen lottien rinnalla ”toisena”, hieman alempiarvoisena, mahdollisesti vasemmistolaisena ”isänmaan petturina” (?) herätti mielenkiintoni. Oikeastaan olisin halunnut lukea 40-luvun tarinan mieluummin Bertan kuin Asserin näkökulmasta.

Uskon, että kirja aukeaa toisenlaiselle lukijalle ihmeellisenä ja juuri sopivana. Jos lukija esimerkiksi ei ole käynyt läpi Viipurista kertovien evakkoromaanien kaanonia, kadunnimien ja kaupungin kerroksellisen historian seikkaperäinen läpikäyminen voi olla opettavaista. Itse koin, että kaikenlaista nimeämistä oli liikaa, mikä jätti liian vähemmän tilaa lukijan omalle hoksaamiselle, taiteelliselle intuitiolle.

A little bit less would have been more.

 

 

Valita hame ja kuolla?

mustalaisaidinkehtolaulu (1)Marja Björk kuuluu vakiolukemistooni – tänään työn alla on jo neljäs äskettäin breikanneen tuoreen kirjailijan teos, Mustalaisäidin kehtolaulu (Like, 2014). Jo lähtökohdiltaan minulla oli ennakkoluuloja teoksen suhteen, sillä en pitänyt todennäköisenä, että kukaan kaajo voisi kirjoittaa uskottavaa kertomusta romanikulttuurista. Björkin muu tuotanto on ollut kauttaaltaan yhteiskunnan normeja kyseenalaistavaa ja provosoivaa – samaa odotin tältä romaanilta, tosin hieman pitkin hampain.

Minussa kai asuu pieni kulttuuriromantikko tai essentialisti: uskon edelleen, että kulttuurivähemmistöjen asemasta kirjoittavat parhaiten ja uskottavimmin niihin kuuluvat henkilöt. Fiktion suhteen tilanne on kaksipiippuinen: uskon Virginia Woolfin tapaan, ettei kaunokirjallisuudella ole kansallisuutta (tai etnisyyttä), mutta samalla olisin varovainen ja huolellinen astuessani kirjoittajana varsinkin realistisen representaation vähemmistöhenkilöhahmojen ihon alle. Tämä teos on melkein inhorealistinen ja kuvaa romanien kokemaa diskriminaatiota ja syrjään jäämistä noin viidenkymmenen vuoden aika-akselilla. Suoraan sanottuna olisin nauttinut teoksesta enemmän, jos siinä olisi ollut enemmän puhdasta fiktiota, jotain tarunomaisuutta tai maagista realismia. Olisin halunnut kirjaan enemmän romanikulttuurin vahvuutta ja viisautta. Kyse on enemmän tyylilajin valinnasta kuin oikeudesta representoida ”toista”.

Teoksessa seurataan kolmen sukupolven romaninaisten kohtaloita – Sikrin, Maritan, Assin ja Teresan. Sikri ja hänen miehensä Väinö onnistuvat hankkimaan oman talon pieneltä paikkakunnalta ja osoittavat jonkun asteen integraatiota valtavirtayhteiskuntaan. Väinön lempisana on ”etistys” ja hän on kova neuvomaan lapsiaan yhteiskunnallisista oikeuksista ja velvollisuuksista. Liian monta lasta synnyttänyt Sikri kuitenkin pelkää viranomaisia ja monesti hänelle ehdotetaan sterilisaatiota ratkaisuksi köyhyyteen. Marita, Sikrin tytär, saa aviottoman lapsen ja jää asumaan vanhempiensa luo. Perheen tilanteessa rikotaan monia perinteisiä häveliäisyyssääntöjä. Assi-tytär tulee isovanhempien kasvattamaksi siinä vaiheessa, kun Marita löytää uuden miehen. Assi on tatuoitu kapinallinen, kun taas Maritan nuorempi tytär Teresa valitsee raskaimman hameen ja miehensä suvun konservatiivisen komennon.

Marita on kiinnostunut sukututkimuksesta ja sukunsa tarinoiden muistiin panemisesta, mutta kokee sukututkimuskurssin aikana tulleensa huijatuksi ja haluaa rahat takaisin, sillä ei hänen sukuaan voi tutkia perinteisin metodein. Hän haluaisi antaa kirjoitustehtävän tyttärelleen Assille, mutta pelkää samalla Assin kirjoittavan jotain sopimatonta ja provosoivaa. Romanikulttuurin sisällä on paljon rajoituksia siinä, mitä suvusta saa kertoa. Jos vanhemmuuteenkaan ei mielellään viitata isyytenä tai äitiytenä, se tekee suvusta puhumisen vaikeaksi. Sukututkimuksen ja muistin näkökulmasta romaanissa oli oivaltavia ”pointteja”, jotka informoivat meitä kaikkia romanisuvuista kiinnostuneita.

 

Hameista kirjassa keskustellaan paljon, ja keskustelusta tulee mieleen jo parikymmentä vuotta länsimaissa käyty debatti musliminaisten hunnuista. Romaanin naisilla on hyvin erilaisia näkemyksiä siitä, millainen hame on hyväksyttävä ja missä iässä se kuuluisi pukea. Maritan mukaan hame on omanlaisensa kuolemantuomio: se symboloi naiseuden ja kotiäitiyden taakkaa, alistumista sääntöihin, jotka pitävät naisia paikoillaan valtavirtayhteiskunnan ulkopuolella. Marita kuuluu siihen ikäluokkaan, joka 80-luvulla kutsuttiin romanien erityiskoulutukseen. Kurssituksen kuvaus on mielenkiintoista, sillä Björk osoittaa siinä romaniväestön sisäisen heterogeenisyyden esimerkiksi koulutustason ja lukutaitoisuuden saralla. Naisten ompelukurssi ei johda kenenkään työllistymiseen, sillä naisilla ei ole varaa maksaa toisilleen hameen ompelupalveluista. Myöhemmällä miesten ja naisten yhteisellä kurssilla syntyy lähinnä sivusuhteita.

En osaa muodostaa vahvaa mielipidettä teoksesta, sillä koin sen samalla uskottavaksi ja sosiaalipornahtavaksi. Koen, että ainoa pätevä teoksen kommentaattori olisi romanilukija, enkä ole vielä törmännyt romanien omiin arvioihin kirjasta. Tuntuu, että Björk on tutustunut romanikulttuuriin sisältäpäin pitkän ajan ja tuntenut henkilöitä, jotka suhtautuvat omaan kulttuuriinsa hyvin kriittisesti. Sikrin ja Väinön henkilöhahmoihin ihastuin, mutta nuorempien polvien elämän kuvaus tuntui paikoitellen masentavalta ja fatalistiselta. Työttömyyden, köyhyyden, perheväkivallan, huumeiden ja koulutusvajeen kanssa kamppailevien äitien ja tyttärien elämässä ei näytä olevan paljoakaan toivoa. Lupaavasti alkanut kirja lässähtää loppua kohti ja jättää lukijan surulliseksi. Välillä myös tuntui, että luin enemmän sosiologian oppikirjaa kuin kaunokirjallisuutta.

 

Hylkeen evän kirjoitusta

steinsdottir-kristin-omaa-tietaIslantilaisen Kristín Steinsdottírin (s.1946) romaani Omaa tietä (Lurra Editions, 2010, suom. Marjakaisa Mathiasson) on jäänyt Suomessa vähälle huomiolle, ehkä kustantajan pienuuden ja mainostuksen vähäisyyden vuoksi. Islantilainen kirjallisuus tulee tänne muutenkin puuskissa; viime aikoina en ole kuullut pöhistävän kuin korkeintaan dekkaristeista ja ihan vähän Sjónista. Tämä romaani oli Islannin ehdokkaana Pohjoismaiden kirjallisuuspalkinnoksi vuonna 2007, ja on merkittävää, että hän kirjoitti tämän varsin minimalistisen ja kulutuskriittisen teoksensa juuri ennen kansantalouden romahtamista.

Itse asuin siellä v. 2008 hetken ”myrskyn silmässä” ja siksi varsinkin maan uusin kirjallisuus kiinnostaa ja kolahtaa erityisellä voimalla. Valitettavasti en pysty lukemaan islanniksi enkä ole hirveästi nauttinut islantilaisten kirjojen ruotsinnoksistakaan. Siksi joudun tyytymään siihen, mitä on saatavilla suomeksi tai englanniksi.

Teoksessa on ilahduttavan omituinen vanheneva naispäähenkilö, joka on jokunen aika sitten muuttanut Koillis-Islannin maaseudulta Reykjavíkiin miehensä kanssa.  Sigþrúðurille ja hänen miehelleen ei ole pääkaupungissa löytynyt muuta työtä kuin aamulehden jakamista, ja he asuvat vuokralla kellariloukossa, jossa lattiat kuhisevat sokeritoukkia. Tämä ei naista pahemmin haittaa, vaan hän alkaa ottaa elämästään ilon irti käymällä kaupungin loputtomissa ilmaisissa riennoissa, kuten tuntemattomien vainajien muistotilaisuuksissa ja taidenäyttelyiden avajaisissa. Sigþrúðurin luonnetta kuvaa se, että miehen kuoltua illalla hän ei jätä aamun jakovuoroa välistä, vaan kutsuu lääkärin paikalle vasta työvuoron jälkeen. Hänen ihmissuhteitaan kuvastaa muutenkin tietynlainen autismi tai sosiaalinen niukkuus – kasvattiäidin orpolapsena ja omituisen hylkeen evän muotoisen käden omaavana puolikuntoisena hän ei ole koskaan kokenut kuuluvansa yhteiskunnan keskiöön. Eväkäsi on tässä ehkä enemmän siunaus kuin taakka: vaikka se hidastaa hänen kirjoittamistaan, sillien suolaamista ja lehdenjakoa, se on muistutus syvästä kuulumisesta luontoon ja sen taikapiiriin.

Steinsdottírin otteessa on piiru maagista realismia ja sitä enemmän myyttistä tarinankerrontaa. Vaikka romaanin tematiikka sisältää aimo annoksen piilevää yhteiskunnallista satiiria, hänen taustansa lastenkirjailijana näkyy siinä, millaisiin yksityiskohtiin hän kiinnittää huomiota. Outoutus on kaikkialla läsnä, tosin niin ovelasti, ettei sitä heti huomaa. Tässä ennalta-arvaamattoman tapahtumaketjun aloittaa miehen kuolema, jonka jälkeen hänellä on lupa avata lapsuudenmuistojensa laatikot. Vihdoin hänellä on myös aikaa alkaa selvittää sukujuuriaan, joista äidin puolen kerrotaan tulevan osittain Ranskasta.

Koska Sigþrúðurilla ei ole ATK-taitoja, hän tarvitsee sukuselvitykseensä apua naapurin mieheltä ja Kansallisarkiston virkailijoilta. Tämän tyyppinen avunpyyntö ja sosiaalisuuskin on hänelle täysin uutta, sillä hänellä ei oikeastaan ole ystäviä, vaan ohimeneviä tuttavia. He löytävät tämän isoisän Magnuksen, joka on bretagnelaisen merimiehen Pierre-Marien poika. Kouluja käymättömälle naiselle tulee kiire opetella ranskaa edes sen verran, että hän pärjäisi matkallaan. Luulisin kirjan sanoman olevan, ettei koskaan ole liian myöhäistä laajentaa reviirejään ja päästä irti kaavamaisista tottumuksistaan ja myyteistä, jotka estävät elämästä täyttä elämää.

Islanti on yksi maailman edelläkävijöitä henkikirjojen pidossa, ja siksi siellä on päästy pitkälle myös DNA- ja perinnöllisyystutkimuksissa. Pienen maan rajatun väestön kontrollointi on ollut kai helppoa siksikin, ettei saarelta ole ollut helppoa päästä koiruuksiaan pakoon, ellei ole ollut poikkeuksellisen varakas. Vaikka maassa on pitkään ollut vahva yksinäisten äitien ja uusperheiden kulttuuri, ymmärtäisin tämänkin teoksen pohjalta, että syntyneiden lasten biologisia isiä on ollut tapana merkitä siitä huolimatta, etteivät vanhemmat olleet naimisissa tai edes väleissä keskenään.

Arkistojen lisäksi tässä liikutaan hautausmailla, joilla Sigþrúður jatkaa keskustelujaan miehensä ja nuoruudenrakastettunsa kanssa. Hän miettii, onko nuoruudenrakastetun haudalla käynti uskottomuutta, mutta koska sitä ei kukaan muukaan hoida, hän kokee sen velvollisuudekseen. Olen itse reissuillani vertaillut eri maiden uskonnollisia kulttuureja tutkimalla niiden hautausmaita, ja uskaltaisin väittää, että islantilainen uskonelämä eroaa ainakin näiltä osin huomattavasti muista pohjoismaisista. Huonosti hoidettujen ja goottilaisesti repsottamaan päässeiden sukuhautojen annettiin siellä olla, eikä muutenkaan siellä näkynyt samanmoista ryhmäkuria kuin esimerkiksi Suomessa.

Tämä oli tiivis, helppolukuinen ja ajankohtainen pieni romaani, jossa oli roppakaupalla lempeää anarkismia. Juonellisesti teksti pysyi hyvin kasassa ja Steinsdottír onnistui näyttämään (ei selittämään) maansa viimeisen sadan vuoden historiallisen kehityksen kaaren konkreettisen mieleenpainuvasti.

 

Raikas sukutarina

SukupuuKati Tervon Sukupuu (WSOY, 2014) tarttui käteeni ensivisiitilläni Tampereen uudistettuun Akateemiseen, ja kehtaan tunnustaa: luin kirjan yhdeltä istumalta kaupan sohvalla, sillä minulla ei ole varaa ostaa uutuusromaaneja. Bibliofilialla on kummia purkautumiskeinoja, mutta Suomessa tällainen paikan päällä lukeminen ei yleensä onnistu, kun suurimmassa osasta kirjakaupoista ei ole sohvia tai penkkejä.

Teos siis veti puoleensa kuin häkä, ja nopea lukeminen oli mahdollista sujuvan kielen ja lyhyiden lauseiden vuoksi. Tervo on kertonut romaanin aineksista osan pohjautuvan hänen oman sukunsa tarinaan, mutta se, mikä on ”totta” ei fiktion ollessa kyseessä ole olennaista. Romaanissa kohtaavat suomalainen Hukkasten ja saksalainen Schumacherin suku kolmen polven välillä. Ihmettelenkin Tervon kykyä tiivistää monimutkaista historiaa näin kompaktiin tilaan. Hänen miehensä sukutarinat kun ovat huomattavasti rönsyilevämpiä. Aivan suoraa aasinsiltaa en onneksi löytänytkään esimerkiksi Jari Tervon Esikoiseen, vaikka voin hyvin kuvitella pariskunnan aamiaiskeskustelut kirjoittamisprosessien aikana.

Adele Hukkanen on maahanmuuttajamummo, joka vielä vanhalla iällä osoittaa vahvoja saksalaisia etnisiä piirteitä. Adele on myös aikanaan ollut vahva natsismin sympatisoija, joka on suomalaisella kesämökillään käyttänyt natsilippua ja maalannut Hitlerin kuvia. Suvun synkkää historiaa on yritetty pimittää jälkipolvilla, mutta keski-iän syövereissä Heidin valtaa halu tietää totuus. Totuus onkin monimutkainen, ja johdattaa sukututkijan lopulta Pohjois-Amerikkaan Milwaukeen kaupunkiin, jossa Adele-mummon sisko Verna on aikanaan uskonut aivan toisenlaiseen historiantulkintaan kuin siskonsa ja Saksaan jäänyt suku.

Verna Schumacher onkin teoksen vahvoista naisista ehdottomasti kiinnostavin. Hänen ojibwe-heimoon kuuluvan Giigonh-adoptiopoikansa tarina liikutti minua perusteellisesti ja toi raikkaan tuulahduksen itselleni tuntemattomammasta maailmasta. Neuvottelut pojan adoptoinnista ojibwe-heimon matriarkan kanssa olivat sydäntä riipivän kauniita. Myös Vernan miessuhteista kerrotaan räväkästi. Sisarukset ovat monessa suhteessa toistensa vastakohtia, ja tuntuu, että realistinen, jalat maassa kulkeva Verna oppii nauttimaan elämästään aivan eri tavalla kuin kotiäitiyteen ripustautuva, romanttisissa kuvitelmissaan pettynyt Adele.

Suomen kartalla tarina liikkuu Tampereen ja Helsingin välillä osoittaen kummankin kaupungin historiallisen omaleimaisuuden ja henkisen välimatkan. Tampereen kansalaissodan jälkeinen maisema on karu, eikä valkoisten puolella miehensä menettäneen anopin kanssa ole helppoa elää vierasmaalaisena kukkahattuisena huitukkana. Vaikka Hukkasen perhe on jo ennen sotaa rikastunut kenkien tekijöinä, ei sosiaalinen nousu ole poistanut anopista kansanomaista karskiutta. Tampereella nuori miniä seurustelee lähinnä hoitamansa sian kanssa, ja toteaa, ettei Suomi ole kultala, vaan tunkio.

Saksan ja saksalaisuuden maine suomalaisten mielissä on Tervolla tärkeä tutkimuskohde. Hän kykenee tarkoin siveltimen vedoin näyttämään saksalaiseen sivistykseen liittyvän romanttisen tenhon samoin kuin iljettävimmät rotuhygieeniset ylilyönnit. Hassua, että hän on valinnut romaaninsa soundtrackiin ne kaksi vanhaa saksalaista laulua, jotka tunnistan ja joita olen pitänyt erityisen kauniina: Du bist in meinem herzen ja Brahmsin kehtolaulun.  Lopulta kasvavan Heidin muistoissa amerikkalainen rockmusiikki jyrää isoäidin antaman varhaiskasvatuksen ohi, ja kirkkaimmiksi muistikuviksi jäävät ruokaan liittyvät yksityiskohdat. Leivokset, hapankaali ja kirsikat ovat natsismin taakasta huolimatta hyviä sukuun jääneitä asioita.

Olen pitänyt Tervoa hieman tätimäisenä kirjoittajana ainoastaan hänen kolumneihinsa tutustuneena, mutta tämä romaani tuuletti käsityksiäni naisesta, joka uhrasi keskeiset työvuotensa miehensä uralle ja pääsi itse kokeilemaan siipiään vasta myöhemmässä iässä. Teos on tunteisiin vetoava syyllistymättä imelyyteen, analyyttinen, moniääninen ja tasapainoinen puheenvuoro sukututkimuksen aiheuttamista yllätyksistä ja niiden merkityksestä identiteetin muokkaantumisessa. Se antoi paljon eväitä omalle kirjoittamiselleni ja suurella todennäköisyydellä palaan siihen paremmalla ajalla heti, kun se on paremmin saatavilla kirjastoista.

Antrean rantojen soturit

SydänrajaMaritta Lintusen romaani Sydänraja (WSOY, 2012) löytyi eilen Hervannan Kirja-Kärkkäisen alekorista kahdella eurolla, enkä voi taaskaan muuta kuin voivotella suomalaisen laatuproosan hintadumppausta. Toisaalta on positiivista, että vähän mainostettu teos löysi lukijansa. Kirja-Kärkkäinen kuuluu suosikkikauppoihini siksi, ettei siellä kaupitella joutavanpäiväisiä turhakkeita ja siksi, että sieltä usein löytää harvinaisempiakin helmiä.

Ihastuin tähän teokseen kuin hullu puuroon siksi, että siinä liikuttiin minulle tärkeillä taajuuksilla – sukututkimuksessa, Suomen ja Venäjän rajaseudulla, ääriliikkeiden ja uskonnollisten lahkojen epäloogisissa maisemissa ja militarismissa. Sydänraja on näitä ilmiöitä valottava herkkä, runollinen ja feminiininen teksti. Sanaa feminiinisyys usein käytetään mollaamistarkoituksessa – tässä feminiinisyys ei ilmene kauneudenhoitona, shoppailuna ja turhana juoruiluna, vaan naisellisena viisautena, sisäisinä maisemina ja itsetutkiskeluna.

Romaanin päähenkilö on 23-vuotias Ronja Sachsen, vasemmistolaisradikaaliperheen haahuileva kasvatti, jonka sukutausta on Karjalassa. Ronjan Aino-mummo on edelleen elossa ja omaa rankan lottataustan. Huomatessaan pojantyttärensä kiinnostuksen äärioikeistolaisuuteen ja sotasankarien kritiikittömään palvontaan hän pyrkii informoimaan tyttöä Otto-isoenon oikeasta persoonasta ja sodan realiteeteista, mutta Ronja ei kuuntele. Ronjalle olennaista on rakentaa itselleen mieluisa menneisyys ja tahraton sukulaissankari. Otto Sachsenin Kannakselle katoamisesta tehdään pian myytti, jonka ympärille Sydänraja-liike rakentaa ideologiaansa. Sachsen-nimikin viittaa sopivasti arjalaisiin juuriin.

Lintunen on tiivistämisen mestari: 232 sivuun mahtuu varsinainen henkinen odysseia, jonka vaiheista minua eniten miellytti Ronja-soturin tiedonkeruuretki Antrean maisemiin, Kanneljärven kylään, josta naisen isänpuolinen suku oli kotoisin. Rahapulassa hän tarjoutuu vapaaehtoiseksi joutsenolaisen kristillisen yhteisön sananlevitysmatkalle. Evankelistat Teijo Raappana ja Riitta Loponen ovat aviottomassa seksisuhteessa keskenään, mutta piilottavat himonsa ylimaallisten Israelin palmunlehväilmestysten taakse. Nuorelle Ronjalle hurmoksellinen uskonnollisuus on kuitenkin liikaa, ja hän lahjoo ryhmän autonkuljettajan jättämään seurueen ja viemään tämän yksityisesti sukunsa ”hoodeille”. Tämä road movie on teoksen humoristisin ja mieleenpainuvin osuus ja kehyskertomus, jonka ympärille muu tarina rakentuu. Olisin lukijana viihtynyt Antrean rannoilla pidempäänkin erityisesti kylien nykyasukkaiden vieraina.

Vakavammalla tasolla teos kertoo ääriliikkeiden harjoittamasta aivopesusta, eristäytymisestä ja sosiaalisesta kontrollista. Sydänraja-liikkeen johtohahmot ovat korkeasti koulutettuja nuorehkoja naisia, mukaan mahtuu jopa poliittisen historian professori. Tämä militantti solu on kytköksissä laajempaan IKL-liikkeen elvytysoperaatioon. Nuorten naisten käyttämät sinimustat rintanapit kertovat huumorintajuttomasta sitoutumisesta menneen päivän kollektiiviseen hurmokseen. Liikkeen toiminnan kuvaus oli uskottavaa ja todellisentuntuista.  Verrattuna vaikka taannoin tänne arvioimaani Pirjo Hassisen Populaan (Otava, 2012) Lintusen kuvaama liike on älyllisempi ja paremmin organisoitu. Hassisen kuvaus äärioikeiston arjesta on irvokkaampi ja parodisempi; tässä kuvataan järkiperäisempää liikehdintää, joka kuitenkin murenee epäloogisuuksien ja vääränlaisen sentimentaalisuuden alle.

Toinen kiinnostava vertauskohta on Dome Karukosken Leijonasydän- leffa. Siinähän kuvataan uusnatsien stereotyyppistä kannattajajoukkoa, lähiöiden syrjäytyneitä ja vähän koulutettuja poikaporukoita ja heidän harrastamaansa silmitöntä väkivaltaa. Tässä taas liikkeen johtohahmot ovat poliittisen teoriansa lukeneet ja osaavat siteerata lähteitään pilkuntarkasti. Väkivaltaan ei turvauduta lainkaan, vaan kerätään valmiusjoukkoja. Lintunen seikkaileekin vähän tunnetulla alueella – äärioikeistolaisten naisten mielenmaisemissa, joista harvoin kuulee medioissa. Onko heitä oikeasti olemassa ja jos on, onko olemassa tällaisia aatteen itsenäisesti omaksuneita naissotureja – yleinen kuva kun taitaa olla, että ainoat ääriliikkeiden kokouksissa viihtyvät naiset ovat tyttöystäviä tai vaimoja, uuden arjalaisen polven synnytyskoneita.

Uskonnollisten herätysliikkeiden ja äärioikeiston toiminnan logiikan vertailu on myös tässä ilmiömäistä. Palavan suitsukkeen ja mirhan evankelistoja kuvataan sympaattisemmin kuin Sydänrajan avainhenkilöitä. Lähetyssaarnaajien rakkauden hedelmän syntymä lakkauttaa kaunan autokuskin, Ronjan ja lähettiläiden välillä. Romantiikkaakin piisaa, vaikka se ei ole kerronnan keskiössä. Kerrassaan upea pieni, suuri romaani, joka innoittaa etsimään Lintusen tuotantoa enemmänkin. Tämä teos toimisi myös mahtavasti elokuvana. Sitä odotellessa…

Marilyn, muisti, identiteetti

marilynin-hiuspinni-isoKahden Juha Siron teoksen lukeminen peräkanaa oli uhkarohkea teko, enkä tiedä voinko tehdä Marilynin hiuspinnille (LIKE, 2009) kunniaa – teos olisi vaatinut hitaampaa aikaa. Tässä ja Linnun muotokuvassa oli paljon yhteistä – molemmissa on keski-ikäinen setä sekaisin, vaikkakin eri syistä.

Marilynin hiuspinni seuraa toisinsa seuraan piintyneen nimettömän avioparin, Miehen ja Vaimon, yhteiselämää tilanteessa, jossa Mies ei enää täysin käsitä, kuka hän on. Hän on entinen yrittäjä, yrityksensä menestyksekkäästi myynyt oloneuvos, jolla on vanhemmilla päivillä aikaa tutkia syntyjä syviä, muun muassa äitinsä sukua. Miehellä on mystinen isoisä Johannes, Venehjärven runokylän kasvatti, joka on ollut nuorena miehenä pakkotöissä Muurmannin ratatyömaalla ja paennut sieltä pelkät vaatetöllöset jalassa alle viisikymmenkiloisena ihmisen varjona. Hän haluaisi kirjoittaa isoisänsä tarinan kaunokirjalliseen muotoon, mutta kirjoitustyötä häiritsevät erilaiset pakkomielteet. Vienan Karjalan ortodoksisen pokkouhriperinteen ja riähkän etymologian hän kuitenkin ehtii selvittää ennen muistin asteettaista brakaamista.

Mies epäilee sairastavansa alzheimerin ensioireita, mutta piilottaa huolensa lähipiiriltä. Lääkäriltäkin hän saa haettua vain nukahtamislääkkeitä. Huolestuttavia kohtauksia tulee matkoilla, ja ylipäänsä ihmisten ilmoilla. Mies yrittää kääntää huolensa filosofiseksi pohdinnaksi ihmiselämän arkkityyppisestä tarinakerronnasta – teema, johon Marilynin hiuspinni viittaa. Marilyn alias Norma Jean on teoksessa aika marginaalinen hahmo – päähenkilö ei edes tunnustaudu suureksi Marilyn-faniksi, vaan sattuu törmäämään kiinnostavaan Marilyn-tutkijaan, nuorehkoon naiseen, joka väittää omistavansa aidon Marilynin pinnin onnen amulettina. Oikeastaan jää epäselväksi, mikä miestä lopulta vaivaa – kyse voisi olla myös rajatilapersoonallisuudesta, mutta ylipäänsä Siro vaikuttaa diagnoosikriittiseltä. Miehen neuroottista, kontrollifriikkiä persoonaa kuvaa se, että hän on hankkinut keittiöönsä erityisen sudin kaupan leipäpalojen harjaamiseksi pois ylimääräisistä muruista. Ennen aamiaisleipien tekemistä hän siis sutii jokaisen kaurapuikulan hartaalla tarkkuudella. Mielestäni tämä yksityiskohta kertoo tyypistä enemmän kuin kaikki biografiset paljastukset.

Pidin teoksessa eniten ruoka- ja matkakuvauksista. Vaikka pariskunnan arki kotona tuntuu puisevalta, he edelleen osaavat nauttia elämästään poissa kotoa. Erityisesti Balatonin kylpylöiden kuvaus oli realistisen monisärmäistä – tälle eläkeläisreissulle olen yrittänyt lähteä jo vuosia, ja kirja taas virkisti intoani. Tässä matkaillaan myös Lontoossa ja Pekingissä – maisemat vaihtuvat, mutta miehen sekaannus ja eksistentiaalinen angsti vain syvenevät. Ulkokohtaisesti hyvinvoivan, taloudellisesti vakaan pariskunnan hedonistinen elämäntapa tuntuu perinpohjaisen ontolta.

Siro on tamperelaisena kirjailijana vähemmän nurkkakuntainen – Tamperetta tunteva tunnistaa kyllä jokaisen kuvattavan keskustan kadunkulman, mutta tarina ei sinänsä nojaa paikallisuuteen. Tamperelaisuus tuntuu lähinnä tekotaiteellisten teatteriesitysten kuvauksessa – ainakin Miehellä riittää munaa poistua noloimmista sellaisista kesken esityksen Vaimon jäädessä empaattisesti nyökyttelemään.

Nämä Siron kaksi peräkkäistä romaania tuntuivat tasavahvoilta tyylillisesti ja sisällöllisesti. Kerrontatekniikoiden identtisyys ja päähenkilöiden psykologinen samankaltaisuus saavat minut todennäköisesti sekoittamaan teokset keskenään. Marilynin hiuspinnissä vakuutuin eniten hajoavan mielen kuvauksesta ja oireiden salakavaluudesta. Päähenkilön vaimo, joka on elänyt miehensä pakkomielteiden kanssa puolet elämästään, kun ei enää huomaa jatkuvasti kasvavia ylilyöntejä.

Teos herätti kysymyksen, kuinka kauan taloudellisesti pärjäävä, ei-työssäkäyvä kansalainen voikaan elää muistisairauden tai vakavan mielenterveysongelman kanssa ennen kuin kukaan ehdottaa hoitoon hakeutumista. Työpaikallahan leivän murujen sutiminen nähtäisiin jo eri valossa, siitä kuiskuteltaisiin ja tyypin pakkomielteitä tarkkailtaisiin. Nykypäivän kovenevassa työmaailmassa näkyvät pakkoneuroosit voisivat hyvinkin olla syy potkuihin, onhan poikkeava käyttäytyminen haitaksi firman julkiselle imagolle. Kotonaan moni meistä saa olla vapaammin muistamaton tai hullu, varsinkin jos asunto on oma ja erityisesti, jos asutaan omakotitalossa ilman seinänaapureita. Köyhät joutuvat syyniin paljon nopeammin kuin rikkaat, vaikka rikkailla olisi varaa hakeutua kalliisiin terapioihin. Rikkaiden hulluus, kuten tässä hyvin kuvaillaan, voi kuitenkin loppupeleissä olla aivan yhtä ahdistavaa kuin köyhien, vaikkakin sitä pystytään lääkitsemään kulttuurielämyksin, juhlaillallisin ja laadukkain alkoholijuomin.

Sisarusten päättymätön kirjeenvaihto

JoutsenetSwanin suvun ”mustat joutsenet” eli yhdeksän sisarusta olivat kaikki ahkeria kirjoittajia, vaikka ainoastaan Anni Swan jäi jälkipolville tunnetuksi koko maan satutätinä. Anni Swanin ja Otto Mannisen perheen vaiheista olen saanut rikasta suullista perimätietoa, koska yksi sukuni haara on Kangasniemeltä, kulttuurivaikuttajien kesäpaikkakunnalta. Muistan, kuinka 1990-luvulla Swan/Mannis-tietouden pankki räjähti, kun SKS alkoi julkaista sekä Mannisten että Swanin sukujen kirjeenvaihtoa. Olen tainnut muinoin selailla kaikkia sarjan viittä teosta, mutta parhaiten muistan sarjan viimeisen teoksen Juuret Rasikankaalla (2001), joka koostuu Mannisten sisarusten kirjeenvaihdosta aivan 1900-luvun alusta.

Teos Mustat joutsenet ja heidän jälkipolvensa (SKS, 1995) on Swanin sisarusten kirjeenvaihdon toinen volyymi, jossa seurataan suvun vaiheita vuodesta 1917 1950-luvulle. Itsenäisen Suomen alkuvuodet kerrottuna porvarillisesta naisnäkökulmasta keskittyy puutarhanhoitoon, kahvikekkereihin ja tavaroiden lähetykseen eri kesäkotien välillä, mutta mahtuu teokseen laajempiakin teemoja. Swanin sisarusten seurapiiriin ei tainnut kuulua ketään punaisten kannattajaa, mutta valkoisen Suomen airueina sisarukset eivät vaikuta kiihkomielisiltä (seuraavan polven viritykset vaikuttavat äärimäisemmiltä). Siskojen fennomaani-isä oli antanut kaikille yhdeksälle hyvin juurevat suomalaiset nimet, mutta tyypilliseen suomenruotsalaiseen tyylin kaikilla oli myös hassut hellittelynimet. Vain neljä yhdeksästä oli rouvashenkilöitä; viidellä neidillä oli kaikilla vankka työura. Kouluttautumisen ja työnteon eetos oli kaikilla vahva. Leskirouvat Helmi ja Nelma toimivat myös opettajina elättääkseen perheitään. Myös Nelma julkaisi vanhoilla päivillään satukirjoja, mutta ei niittänyt samanmoista mainetta kuin isosiskonsa. Sisarukset olivat myös äärimmäisen pitkäikäisiä: viisi yhdeksästä eli yli 90-vuotiaaksi, yksi yli satavuotiaaksi.

Minua alkoi kirjeenvaihdon pohjalta Annin lisäksi kiinnostaa Lyyli Armias alias Doldi Swanin (1872-1974) ura psykiatrisena sairaanhoitajana. Lyyli palveli neljässä mielisairaalassa, pisimpään Helsingin Lapinlahdessa, jossa yleni ylihoitajaksi ja kirjeiden mukaan matkusteli usein ympäri Eurooppaa alan kokouksissa. Lyyli oli Suomen ensimmäinen naispuolinen psykiatrinen hoitaja ja oli kunnostautunut hoitokulttuurin uudistajana. V.1927 Lyyli kertoo laivamatkastaan Islantiin, jonne hänet oli kutsuttu Islannin sairaanhoitajataryhdistyksen vieraaksi neuvomaan nuorta yhdistystä pääsemään voimiinsa. Matkalla oli tavattu kaikki Islannin silmäätekevät pääministeristä ja piispasta saakka ja nautittu Reykjavikin porvarien erinomaisesta vieraanvaraisuudesta.

Pidin kirjassa eniten juuri matkakuvauksista. Kaikki siskot vaikuttavat mobiileilta tapauksilta, yksi vietti joulua Roomassa, toinen seilasi Kanariansaarille rahtilaivalla ja kolmas vietti laatuaikaa Kanadan Sudburyssä tutustuen suomalaisten kaivostyöläisten arkeen. Kielten opiskelu oli joutsenten perheissä kunniakysymys, ja sisarusten luona kävi myös kylien lapsia yksityisopetuksessa. Kun Anni 65-vuotiaana kertoo hankalista huvilamatkoistaan hevoskärryillä korissa istuen, isosisko Elli ohjeistaa: ”Minusta alat jo olla vähitellen siinä ijässä, että matkasi voisi olla vähemmän äventyrlig” (188).

Kirjeenvaihdosta iso osa keskittyy kirjeisiin Annille tai Annilta muille, mikä on ymmärrettävää, onhan teoksen toimittanut Annin poika Antero Manninen (1907-2000). Olen ymmärtänyt, että suvun arkistoa ylläpidettiin vuosikymmenet Kotavuoren huvilalla, ja luultavasti pidetään edelleen. Minulle Kotavuoren kesämökkiromantiikka alkaa olla jo jokseenkin loppuunkaluttu teema, mutta opin tästäkin teoksesta taas uutta Kangasniemen kylistä. Esimerkiksi vuonna 1933 nuori sulhanen Antero raijaa vastahakoisen morsiamensa Katrin Tinton tilalle IKL:n puhetilaisuuteen. Mielikuvitus alkaa laukata aivan eri tavalla, kun on käynyt paikan päällä. Olikohan helsinkiläisestä Katrista kauheaa istua savolaisessa tuvassa kuulemassa kylän ukkojen muilutusfantasioita? Tintto sijaitsee mökkitiemme varrella, se on edelleen mahtitila. Kotavuori on mökistämme n. 7 km päässä linnuntietä, mutta veneellä matka sinne olisi mutkainen.

Kirjeenvaihtoteosta ei voi lukea yhdeltä istumalta, enkä usko, että monikaan jaksaa kahlata sen herpaamattomasti kannesta kanteen. Itse jaksoin lukea hyvin alkuvaiheen kirjeet toiseen maailmansotaan saakka, mutta sodanjälkeinen henkilögalleria ei enää kiinnostanut. Kaipa kulttuurisuvun leiman saa, jos suvun arkistot ovat järjestyksessä. Tällainen järjestelmällisyys vaatii pysyvyyttä, varallisuutta ja kärsivällisyyttä. Minkään muun suomalaisen suvun kirjeenvaihtoa en ole seurannut tällä intensiteetillä kuin Swan-Mannisten.

Jos mustat joutsenet kiinnostavat, suosittelen myös Annin lapsenlapsen Hellevi Arjavan kirjoittamaa elämäkertateosta Swanin tytöt (Tammi, 2007), jossa sisarusten saaga kerrotaan jouhevammin romaanityyliin.

Elegia siniselle Niilille

lyrics_alley-aboulela_leila-15193923-frntTämä on vastaus äskettäin saaneeni kohtaamishaasteeseen: minua pyydettiin kirjoittamaan jostain kaunokirjallisesta teoksesta, jonka kohtaaminen on ollut poikkeuksellisen merkityksekäs tai jonka lukeminen on johtanut uusiin kohtaamisiin. Tarkoituksena on laittaa haaste eteenpäin 3-6 blogiystävällenne. Kiitos sinulle, Marika Oksa: http://oksanhyllylta.blogspot.fi/2014/05/haastevastaus-kohtaamisia-kirjassa.html. Koska olen blogistina jälkijättöinen ja autismiin taipuvainen, ei minulla ole varsinaisia blogikavereita, joiden juttuja vastavuoroisesti kommentoisin. Yritän oppia paremmille tavoille. Laittaisin haasteen Johannalle, Annelle, Pihille Naiselle ja Kirjavalaalle – haaste löytyy blogienne uusimman päivityksen kommenttiosiossa.

Valitsin kirjailijan, jonka kolmannen teoksen pelastin juuri muumioitumiselta sänkyni alta. Teos oli maannut siellä kolmisen vuotta unohdettuna.

Kyseessä on sudanilaissyntyisen Leila Aboulelan Lyrics Alley (Weidenfield & Nicholson, 2010). Aboulelan ensimmäinen romaani The Translator oli silmienavaaja minulle – ihastuin Aboulelan tapaan kuvata islamin arkea ja erityisesti islamin harjoittamista pohjoisessa kohteessa, Skotlannissa, hyvin erilaisessa kulttuurisessa kontekstissa kuin sudanilaisen päähenkilön ”juurilla”. Romaani oli klassinen rakkaustarina, jossa henkilöt kuitenkin rikkoivat monia rajoja ja joutuivat ylittämään itsensä. Sudanilaisen naisen skottirakastettu kääntyy tässä islamiin vapaasta tahdostaan. Pidin teoksessa islamiin ja sukupuoleen liittyvien ennakko-oletusten kaatamisesta ja yrityksestä vastata kysymykseen, millaista on olla uskovainen muslimi, kosmopoliitti ja suvaitsevainen muita kulttuureja kohtaan.

Ihastuin romaaniin niin paljon, että otin kirjailijaan yhteyttä hänen kustantajansa kautta ja yllätyksekseni sain vastauksen suoraan häneltä itseltään. Jatkoimme satunnaista mailivaihtoa ainakin vuoden päivät vaihtaen enimmäkseen kuulumisia arkisista asioista kuten lasten sopeutumisesta asumaan diasporassa (asuin itse tuolloin Kanadassa). Aboulelan historia on varsin liikkuva, silloinkin hän jakoi elämäänsä ainakin kolmen maan ja mantereen välillä. Kohtaaminen kirjailijan kanssa oli minulle merkittävä, sillä kohtasin syvällisesti uskonnollisen henkilön, joka ei kuitenkaan antanut hengellisen elämänsä muodostaa muureja muun maailman kanssa. Haaveenani oli ja on edelleen järjestää seminaari, jossa hän olisi yksi pääpuhujista.

Jostain syystä en päässyt kolmannen romaanin maailmaan sisälle yhtä helposti kuin kahden ensimmäisen. Tämä johtui aukoista sivistyksessäni: koska en tiedä Sudanin historiasta oikeastaan mitään, en pystynyt automaattisesti siirtymään romaanin kontekstiin, 1950-luvun alun itsenäistyvään valtioon. Ja koska Sudan on paikka, josta nykyään kuullaan lähinnä ikäviä uutisia, sen menneen maailman paremmat uutiset jäävät helposti nykyisten varjoon. Jos romaania kuitenkin lähestyy puhtaasti yksilöpsykologisesta näkökulmasta, tutkien siinä esiintyviä perhesuhteita, sen maailmaan on helpompi sukeltaa. Historiallisia ja poliittisia aukkoja voi sitten paikata oman jaksamisen mukaan. Muistuttaisin kuitenkin, että romaani on merkittävä Sudanin itsenäistymisen postkoloniaali dokumentti ja sitä kuuluisi lukea samalla vakavuudella kuin vaikka Salman Rushdien Keskiyön lapsia (1980). Kriitikot ovat verranneet Aboulelan teoksia Naquib Mahfouzin Kairo-trilogiaan (1956-7) ja itselleni tuli myös mieleen feministiteoreetikko Leila Ahmedin loistava omaelämäkerta A Border Passage (1999).

Romaanissa on useampi päähenkilö, mutta ehdottomasti kiinnostavin heistä on nuori mies nimeltä Nur. Nur on halunnut lapsesta saakka runoilijaksi, mutta suvun miehet ovat repineet hänen tekeleinään mokomana ajanhaaskauksena, sillä pojasta on tarkoitus kasvattaa suvun kauppaimperiumin jatkaja. Nuria ollaan lähettämässä opiskelemaan Cambridgeen, kun kohtalon käsi puuttuu asiaan ja tekee pojasta neliraajahalvautuneen katalan sukellusonnettomuuden jäljiltä. Onnettomuuden jälkeen Nurilla ei ole muuta lohtua kuin sepittää surullisia rakkauslauluja entiselle kihlatulleen Sorayalle. Onnekseen laulut löydetään ja niitä aletaan soittaa paikallisessa radiossa. Iskelmätähdet ja muut runoilijat alkavat pitää salonkia Nurin luona. Maailma tulee Nurin luo ja hän löytää vammastaan huolimatta uusia ilon aiheita ja merkityksiä elämälleen.

Tässä käsitellään myös moniavioisuutta ja tyttöjen ympärileikkauksia suorasukaisin ottein. Sudanilaisen laajennetun perheen arki tuntuu kieltämättä tunkkaiselta ja suurmiehen kahden eri ikäpolveen kuuluvan vaimon passiivis-aggressiivinen sota päätyy lopulta nuoremman antautumiseen ja maastamuuttoon. Aboulela vertaa myös ansiokkaasti kahden naapurimaan, Egyptin ja Sudanin, elintasoeroa, valtasuhteita  ja rodullisia hierarkioita. Egyptiläisille sudanilaiset ovat pitkään edustaneet barbaarista mustaa Afrikkaa, ja sudanilaisen kanssa naimisiin menneen Nabilah’in käkkärätukkaisia lapsia sorsitaan Kairon paremmissa piireissä.

Elämäniloisimmat jaksot tapahtuvat Alexandriassa, josta perheen patriarkka Mahmoud on tyypillisen pohattamaiseen tapaansa hankkinut loma-asunnon jälkeläisilleen. Itse hän kuitenkin majailee mieluummin hotellissa, jonka kreikkalainen omistajatar pitää hänen whiskylasinsa täynnä ja huolehtii muistakin lihan iloista. Kuvaukset 1950-luvun Alexandrian rantaelämästä, yökerhoista ja elokuvissa käynnistä ovat herkullisia kertoen erityisesti naisten identiteettiristiriidoista perinteisen naisen mallin ja modernismin ristipaineissa. Halu kokeilla uimapukua tai tupakanpolttoa on monilla kapinallisuuden huipentuma, mutta samalla tytöt ovat tietoisia asemastaan avioliittomarkkinoilla.

Hassuin anekdootti (joka sai juonessa yllättävän ison tilan) liittyi Soraya-tytön silmälaseihin.  Soraya saa koulusta noottia, että jos hän ei saa näköään tarkistettua, hän saattaa jäädä tehtävistä jälkeen, eihän hän näe lainkaan taululle. Soraya on muuten luokan huippuoppilaita ja hänelle suositellaan lääketieteen opintoja Khartoumin yliopistossa. Hänen isänsä raivostuu opettajien julkeudesta, sillä miehen mielestä lasit rumentavat tytön tehden hänestä miehen näköisen eli naimakelvottoman. Soraya onnistuu kuitenkin Alexandrian lomalla ostattamaan lasit viinaanmenevällä serkullaan, jolla on tapana lahjoa sukulaisia pysymään vaiti hänen ryyppyreissuistaan. Tytön palattua kotiin isä löytää lasit ja rikkoo ne suutuspäissään. Vastaavia myrskyjä vesilasissa nousee muistakin pikkuasioista.

Tarina pohjautuu osittain Aboulelan sukutarinaan, erityisesti hänen runoilijasetänsä henkiseen perimään. Teos kertoo vähemmän islamista kuin kaksi ensimmäistä romaania ja enemmän sudanilaisesta nationalismista, miesten ja naisten erilaisista rooleista kansakunnan rakentajina. Romaani taatusti puhuttelee myös sukututkijoita esimerkkinä siitä, kuinka loisteliasta fiktiivistä jälkeä voidaan saada, kun pidetään sydän sekä äly yhtä läsnäolevina.