Aivopesun tuolla puolen

Teos: Mariette Lindstein: Ehdoton valta (Atena, 2018)

Suomennos: Christine Thorel 

Tunnustan, että minulla on joitain kirjallisuuteen liittyviä temaattisia pakkomielteitä. Aina, kun näen jonkun uskonlahkoon tai kulttiin liittyvän romaanin, päädyn lukemaan sen mahdollisimman pian, vaikka se ei kaunokirjallisena teoksena inspiroisi tai vakuuttaisi. Kulteista ja lahkoista kertovia teoksia on viime aikoina julkaistu ehkä vähän liikaakin, mutta joku niissä ihmisiä vetää puoleensa. 

Varmasti moni niitä lukeva haluaa testata, kuinka todennäköistä hänen oma liittymisensä kulttiin olisi vaikeassa elämäntilanteessa. Itse uskon, että minut olisi voinut saada mukaan monessa elämänvaiheessa, jos oikeanlainen yhteisö olisi tullut eteen. 

Mariette Lindsteinin Ehdoton valta kertoo ruotsalaisesta new age-yhteisöstä, joka majailee Bohuslänin kartanosaarella nuoren karismaattisen johtajansa, Oswald Frantzin, suojeluksessa. Lindsteinilla itsellä on pitkä tausta skientologien parissa, mutta romaani ei kerro skientologeista, vaan uudemmasta fiktionaalisesta kultista, jossa saattaa olla joitain yhteisiä piirteitä skientologien kanssa. Se sijoittuu nykypäivään, kun taas kirjailija itse irrottautui skientologien taikapiiristä kahdenkymmenenviiden vuoden jälkeen vuonna 2003. 

Kirjassa 22-vuotias Sofia haluaa ottaa etäisyyttä opiskelukaupungistaan Lundista hankalan seurustelusuhteen päättymisen jälkeen. Sofian ex-poikaystävä Ellis on takertuva stalkkeri, joka ei kaihda keinoja osoittaa tunteitaan eron jälkeen. Opiskelukaverinsa kanssa hän päätyy vapaaehtoistöihin mystiselle saarelle, ja käy läpi ohjelman, jossa meditoidaan Oswaldin luomien teesien äärellä. Ystävä Wilma palaa etsimään oikeita töitä mantereelta, mutta Sofia houkutellaan jäämään vedoten tämän asiantuntemukseen kirjallisuuden opiskelijana. 

Sofia pääsee rakentamaan yhteisön kirjastoa, jonne hankitaan teoksia miellyttämään siellä yöpyviä julkkisvieraita. Yhteisön omien jäsenten lukemista kontrolloidaan, ja vääristä lukemistoista raportoidaan Oswaldille, joka parjaa jokaisen alhaista älykkyyttä näiden selän takana. Oswald itse ei taida pahemmin lukea, mutta väittää työskentelevänsä ”perse ruvella” siinä missä muu henkilökunta lihoo ja vetää lonkkaa. Vuoden aikana henkilökuntaan kohdistavat kontrollitoimet lisääntyvät, eikä saarelta poispääsy ole enää itsestäänselvää. 

Tämä on koukuttavaa, helppolukuista ja lineaarista tekstiä, jossa kuvataan uskottavasti yhteisön arkea, ihmissuhteita ja myös saaren historiaa. Pelottavaa kuvauksessa on sen todennäköisyys toteutua hyvin samankaltaisessa formaatissa reaalimaailmassa. New age on ilmiönä vaikeammin hahmotettava kuin perinteiset uskonnolliset yhteisöt, joiden toiminnasta ainakin itselläni on enemmän tietoa. Tässä ruotsalaiskuvauksessa liikkeen johto nojaa PR-konsultteihin ja rikkaiden julkkisten suosioon promoottoreina. Yhteisö on vakavarainen, ja siellä tehtävä työ on enemmän ideologista kuin ruumiillista. 

Kyseessä on kirjasarjan aloitusteos, joten lukija voi jo siitä päätellä, ettei yhteisö tule kaatumaan helpolla. Valitettavasti tieto sarjan jatkosta madaltaa jännitystä, eli toivoa keskeisten henkilöiden lopullisesta vapautumisesta ei paljoa anneta. Myös takaumien kautta esitetty historiallinen juoni tuntuu päälleliimatulta ja ohuelta. Kartanon aiempien asukkien kohtalot eivät lopulta kiinnostaneet paljoakaan, ja luin kursiivilla tuotetut luvut hyvin kursorisesti. 

Tämä sarja varmasti jakaa lukijoiden mielipiteitä, ja uskon sille riittävän faneja varsinkin nuorissa lukijoissa. Oma mielikuvitukseni suljettuihin yhteisöihin liittyen on niin kieroutunutta, että koin näiden ruotsalaisten onnistuvan kauhun tasapainon luomisessa vakaasti, mutta laimeasti. Oswald Frantz toki on omalla tavallaan fasistinen hahmo, mutta kirjassa ei esitetä yhteyksiä olemassaoleviin poliittisiin tai uskonnollisiin liikkeisiin.  

Tässä 559-sivuisessa järkäleessä kerronta alkoi pahasti junnata viimeisen kolmanneksen aikana, vaikka alku oli lupaava. Eniten kuitenkin tökki kauttaaltaan arkinen, miltei selkokielinen, lyhyistä lauseista koostuva ilmaisu, joka alkaa olla enemmän normi kuin poikkeus uusissa ruotsalaisdekkareissa/trillereissä. Luin kuitenkin kirjan loppuun, koska Sofia päähenkilönä oli symppis ja hänen kohtalonsa jäi vaivaamaan. 

Parasta romaanissa kuitenkin on sen täysi fiktionaalisuus. Lindstein olisi voinut kirjoittaa sydänveriset muistelmat elämästään skientologien korkeimmalla portaalla, mutta sen sijaan onnistui tuottamaan kirjasarjan, joka mahdollisesti antaa lukijoilleen enemmän ajattelemisen aihetta kuin realistinen omaelämäkerrallinen teos voisi koskaan tehdä. 

Kirjailija on jo 60-vuotias, mutta oikeasti luulin tämän olevan huomattavasti nuoremman kirjailijan kynästä. Tämän päivän nuorten aikuisten kielen ja maailmankatsomuksen kuvauksenakin romaani siis vakuutti. Vähiten kirja vakuutti jännitysromaanina, mutta valtaosa lukijoista lienevät eri mieltä, koska sarja on jo käännetty monelle kielelle ja menestynyt maailmalla. 

Naurutaudin vaarat

7025Millaista on sitten, kun maa kieltäytyy ulkosuhteista ja alkaa vannoa omavaraisuuden nimeen? Ehkä lasten ja nuorten pelottelu tällaisella skenariolla on hätävarjelun liiottelua reaalimaailmassa, mutta suljetut yhteisöt ovat aina olleet meheviä kuvauksen kohteita kaunokirjallisuudessa, erityisesti skifissä ja dekkareissa.

Anne Leinonen on minulle uusi tuttavuus nuorten skifi/fantasian saralla. Hänen teoksensa Ilottomien ihmisten kylä (WSOY, 2014) kertoo Kaukamaasta, kylien ryppäästä, joka elää eristettynä luottaen minimaalisesti koneistettuun maatalouteen. Yhteisö on suojattu muurilla, eikä sen jäsenillä ole paljoa tietoa ulkopuolisesta maailmasta muuta kuin säännöstellyn rajakaupan tiimoilta. Yhteisö ei vaikuta fanaattisen uskonnolliselta, mutta sen folkloristinen elämäntapa muistuttaa hieman Amerikan Amishien tai mennoniittien meininkiä. Yhteisöllä on paljon salaisuuksia, joihin nuoret vihitään teini-iässä peijaisin. Tervehenkisyys, suoraselkäisyys ja vakavamielisyys kiteytyvät kiellossa yli muiden, eli naurukiellossa. Leikkiminen on lapsilta kielletty, mutta tanssia harrastetaan, kunhan musiikki on surumielisiä kansanlauluja tai tangoa.

Päähenkilö Aalo on tarinan alussa vasta neljätoistavuotias ja sattuu avaamaan Pandoran lippaan löytämällä talonsa ullakolta kielletyn leikkikirjan, joka on jäänyt sinne ajoilta ennen eristäytymistä. Kirjassa kuvaillaan outoja puuhia, joita hänen on kavereineen salaa kokeiltava. Tämän lisäksi Aalo törmää salaperäiseen muukalaiseen, joka etsii yösijaa. Muukalaisen Aalo majoittaa ilman vanhempiensa lupaa lukittuun vajaan. Tästä kohtaamisesta alkaa Aalon tie kohti yhteisön normien kyseenalaistamista. Aalolla ei ole helppoa, ja pian hän päätyy rajan taa turvapaikanhakijaksi.

Teos on kiinnostava saaga myös päivänpoliittisesti, sillä Kaukamaan sisäänpäin käpertyminen voisi kertoa muukalaispelkoisesta Suomesta. Samalla teos antaa nuorelle lukijalle työkaluja ymmärtää turvapaikanhakijan arkisia ongelmia Aalon kaupunkiin muuton kautta. Teoksen kaupunkikuvaus muistutti minua Tampereesta, sillä siinä nuorisojengi kilpailee suosiosta Keskustorilla. Rajan takaisessa ”villissä lännessä” elämä ei lopulta ole sen vapaampaa tai helpompaa kuin Kaukamaassa, sillä siellä kansalaisia kontrolloidaan ihonalaisten sirujen keinoin. Leinonen asettaa teknologisesti kehittyneen ja alkuperäiskulttuurin perinteitä kunnioittavan yhteiskunnan kiinnostavaan vertailuun, jossa lukijan on vaikea löytää ”oikeaa” kantaa tai puolta.

Kaukamaan umpeutumisen syyt ovat monimutkaisempia kuin alussa olettaisi. Juonen rakenteen kannalta olikin hienoa, ettei kaikkea paljastettu heti, vaan loppuosa tarjoaa jatkuvasti uusia yllätyksiä. Itse pidin jopa enemmän kaupunkiosion kuvaamisesta, sillä siinä toteutui jonkinasteinen postkoloniaalin vastakatseen politiikka. Kaupunkilaisten asenne Kaukamaahan muistutti minua eniten omasta suhtautumisestani ”ihanaan” Vienan Karjalaan, josta tuomani tuohiesineet olen jo myynyt halvalla kirppiksellä, koska en tarvinnut niitä pölyä keräämässä.

Teoksessa oli jotain yhteistä Emmi Itärannan Teemestarin kirjan kanssa, joka tosin on aikuisten romaani, mutta jossa päähenkilö on myös teini-ikäinen, varttuva rajojen ylittäjä. Kauhu tässä on astetta lempeämpää, mutta ilmapiiri on vastaavan kutkuttava.

”Pahan kirjan” teema muistutti minua myös Kaj Korkea-ahon samannimisestä uutuusromaanista (josta bloggaan pian). Jos teoksesssa on yksi viesti ylitse muiden, se voisi liittyä sananvapauteen, sensuuriin ja tiedon rajoittamiseen. Kun meillä on Suomessa istuu jo Eduskunnassa opettajankoulutuksen saanut kansanedustaja, joka kieltää evoluution, niin kenties maamme on todella siirtymässä kohti kaukamaalaisia tupailtoja.

Kerrassaan upea aivojen vinskautus, joka taatusti puhuttelee myös aikuista lukijaa. Nuorten omia arvioita teoksesta voi linkata kommentteihin, lukisin niitä mielelläni.