Ankkalammikon raikastaja

TalvisotaPhilip Teirin Talvisota (Otava, 2013) on jäänyt suomennoksena vähälle huomiolle, vaikka ruotsinkielisessä maailmassa se on ollut suuri hitti ja siitä on myös olemassa englanninkielinen käännös. Itse tartuin teokseen herkullisen kannen perusteella, josta voi jo päätellä, ettei kovin verisestä sodasta voi olla kyse.

Helsingin Sanomien arviossa (23.8.2013) Suvi Ahola luonnehti teosta Molièren tai Jane Austenin tyyppiseksi tapakomediaksi, jossa perheen outouksia esitetään yliampuvasti satiirin keinoin. Kyllä, teos on sitäkin, mutta on siinä klassista draamaakin. Perhedraamana teos toimii lempeän analyyttisesti – ilkeys on puettu ihmisarvoisiin vaatteisiin. Ensimmäinen havainto, jonka romaanista itse tein, oli tasapainoisuus: olin positiivisesti yllättynyt siitä, että sain tutustua jokaiseen Paulin perheen jäseneeseen samalla intensiteetillä. Romaanin rakentajana Teir onkin mestari. Henkilöiden välillä on kriisien keskelläkin hyvä flow.

Päähenkilö on kuusikymmentä vuotta täyttävä sosiologian professori Max Paul, joka tunnetaan julkisuudessa lähinnä seksitutkimuksestaan, vaikka uraan mahtuu paljon muuta. Max Paul on ”seksiprofessori”, ja ehkä osittain siksi hän saa entisen opiskelijansa, nykyisen freelancer-toimittaja Lauran huomion. Laura tulee tekemään entisestä opettajastaan syntymäpäivähaastattelua Hesariin. Voimme jo arvata, ettei tuttavuus jää pelkän käsipäivän tasolle.

Maxin ja Katriinan avioliitto on metaforinen talvisota. Kummallakin on paukut vähissä parisuhteen elvyttämiseen, ja tavallaan Katriina käyttää Maxin uskottomuutta mahdollisuutena lähteä. Aikuiset lapset ja lapsenlapset ovat pitäneet liittoa laimeasti elossa. Heidän liittonsa kohtalo ei tässä ole lainkaan jutun juju – ainakaan itse en ollut huolissani siitä, kuinka heille käy. Sivujuonet ovatkin tässä kiinnostavampia kuin pääjuoni. Esimerkiksi Eva-tyttären taideopinnot Lontoossa on hersyvä osio, joka parhaimmillaan muistuttaa kuvauksineen Hanif Kureishin mustasta huumorista. Evan suhde taideopettaja Malikiin on tragikoominen – mies painii syvällä huumeriippuvuudessaan ja on avoin seksisuhteistaan opiskelijoidensa kanssa. Ei Evakaan Malikista suurta rakkautta etsi, mutta jännitystä. Sen jälkeen, kun mies on kakannut tämän opiskelijaboksin sänkyyn, ei hän ehkä enää voi kunnioittaa miestä edes opettajana. Malikin galleristivaimo jatkaa liittoa luuserimiehensä kanssa puhtaasta säälistä tietäen, ettei kukaan muu tulisi auttamaan häntä.

Teoksessa hengaillaan Occupy London-aktivistileirillä, jossa Eva tutustuu nörtinoloiseen opiskelukaveriinsa uudessa valossa. Mies seuraa ihastustaan myös Suomeen ilmoittamatta tälle, keskelle Maxin synttäreitä. Ankkalammikon piintyneimmät tavat tuulettuvat, kun kehiin marssii yllätysvieraita.

Max Paulin omat kristiinankaupunkilaiset juuret ovat vähemmän etuoikeutetut. Hänen reissunsa tapaamaan vuodeosastolla makaavaa äitiään muistuttavat ihan tavallisesta suomalaisesta todellisuudesta, jossa kieliero ei ole elintasoero. Suomenkielisen, pietarilaista kosmopoliittisukua edustavan Katriinan juuret ovat Maxin juuria paljon prameammat. Lapväärttin raitilla Max ei onnistu edes piilottamaan nuorta rakastajatartaan, vaan salamasuhde on pian koko kylän reposteltavana. Ei oman kylän pojalla voi olla salaista piilopirttiä. Kaikki huomataan ja tiedetään. Helsinkiläinen urbaani sivistys on omanlaisensa kuori, josta Max joutuu välillä luopumaan.

Eniten nauroin piinallisille pariskuntaillallisille, joita tähänkin teokseen mahtui pari. Jäin miettimään, kuinka paljon parempi maailma olisi, elleivät ihmisten sosiaaliset suhteet järjestyisi aviosäädyn mukaan. Ihan oikeasti. Teir pääsee tässä kysymyksessä asian ytimeen. Kuinka paljon kukin pönöttävä pariskuntaillallinen vanhentaa henkisesti kutakin sille osallistujaa? Mitä sellaisten ihmisten ajattelulle tapahtuu, jotka tapaavat sosiaalisesti vain omaan yhteiskuntaluokkaansa kuuluvia muita pariskuntia? Kuinka pariskuntaillalliset vahvistavat NIMBY-ilmiötä? Ja milloin avioliitosta tulee vihonviimeinen kahle?

Naimisissa olevat ystävät, lukekaa Talvisota ja tehkää seuraavilla pariskuntaillallisilla jotain sellaista, joka ei niiden kaavaan kuulu.

 

Poroporvarillisuuden viehkeä kauhu

Isä ja poikaJörn Donner on ollut kirjailija, jonka teoksia olen toistaiseksi boikotoinut johtuen hänen takavuosien ärsyttävästä kirjakerhon tv-mainosläsnäolostaan. Muutenkin sain opiskeluvuosina Donner-yliannostuksen lähipiirissäni esiintyneen fani-ilmiön vuoksi. Isä ja poika (Otava, 1984) lähtee huomenna kiertoon, joten päätin lukaista sen alta pois ja tutustua hänen kuuluisaan perhesaagaansa ihan piruuttani.

Ensimmäinen havaintoni oli, että yhtymäkohdat Karl Ove Knausgårdin kanssa sisällöllisesti, ellei tyylillisesti, ovat vahvoja. Isä ja poika kertoo myös kahden miehen ongelmallisista isäsuhteista tilanteissa, joissa isä on kuollut jo pojan ollessa pieni. Teoksen kertoja on Jörn itse, mutta päähenkilössä Jakobissakin taitaa olla omaelämäkerrallisia piirteitä. Ja juuri Jakob on keskenkasvuisuudessaan, levottomuudessaan ja synkkyydessään kuin ilmetty Karl Ove – jopa kuuluisa viiltelykohtaus rakkaussurujen keskellä on Donnerilla samansuuntainen. Olisikin kiinnostavaa tietää, mitä Donner on mieltä Norjan Proustin tai Päätalon (makuasia, kummaksi tuotannon mieltää) teoksista ja onko hän mahdollisesti tietoinen yhtymäkohdista.

Erona Knausgårdiin on, että Donner käyttää tiiviimpää kieltä ja käsittelee maailmanhistoriaa ja -politiikkaa perhedraamakohtauksiin nivoutuen, täten antaen tuskaisista miehistään vähemmän napanöyhtäisen vaikutelman. Tuomioni Knausgårdia kohtaan on kieltämättä rankka, vaikka viihdyinkin Taistelujen kahdessa ensimmäisessä osiossa kohtuuhyvin. Isä ja poika on enimmäkseen fiktiivinen, osittain historiallisen esseen puolelle kiepsahtava genremutantti, joka mielestäni osoittaa suurempaa mielikuvitusta kuin Knausgårdin puhtaan omaelämäkerrallinen tilitys. Knausgårdkin pohtii kyllä lähisukulaistensa poliittisia taustoja, joskus monisyisestikin, mutta päähenkilön oma ulkomaailmaan liittyvä kyynisyys jättää mahdollisuuden vain yhdentyyppiseen perspektiiviin, intiimiin ja yksityiseen.

Isässä ja pojassa käydään Suomen ja Euroopan historiaa läpi 1700-luvulta saakka, pohtien esimerkiksi Helsinki-nimisen pikkukaupungin epäsuosittua asemaa hansakauppiaiden reiteillä. Päähenkilö Jakob Andersin suvun vaiheet juontavat juurensa Pohjois-Saksaan, mutta Suomeen suku on päätynyt pitkän Ruotsissa oleskelun jälkeen. Pohjanmaan kautta Helsinkiin päädyttyä suku rakentaa tukikohtansa Pohjoisrannalle. Nelikerroksisessa palazzossa tavataan vähän väliä sekä venäläisiä upseereja että suomenmielisiä uudistajia. Mannerheimin hahmo seikkailee kulissien takana hyvässä ja pahassa: päähenkilö tietää olleen isoisänsä hautajaisissa Marskin kanssa samassa kirkkosalissa, mutta ei osaa suhteuttaa kokemaansa sodanjälkeiseen todellisuuteen.

Valtaosa romaanin tapahtumista sijoittuu 1950-luvulle, Kekkosen valtaantulon jälkeiseen aikaan. Tarinaa kertoo letargiaan uponnut kirjailija, Donner itse, Kekkosen vallan viimeisinä vuosina. Jakob Anders on nuori vasemmistolainen toimittajan- ja kirjailijanalku, jonka rähjäistä olemusta katsotaan karvaasti suomenruotsalaisissa akateemisissa piireissä. Mies on mennyt naimisiin opiskelijatoverinsa Sigridin kanssa vain, koska Sigrid odotti tälle lasta. Lapsiperheen uusi todellisuus ikävystyttää levotonta kirjailijanalkua, ja hänellä on tapana kadota perhevelvollisuuksistaan muiden naisten turvaan tai juttukeikoille Euroopan metropoleihin. Donner käyttää huomattavan tilan Sigridin ja hänen loviisalaisen perheensä porvarillisen perheidyllin avaamiseen. Perheen yritys leipoa Jakobista salonkikelpoista vävyä on aito, mutta katasrofaalisen epäonnistunut. Lempikohtaukseni teoksessa liittyikin paikallisen harrastelijateatterin uudenvuoden revyyseen, josta Jakob on pakotettu kirjoittamaan arvion. Kohtaus onnistui nyrjäyttämään ankkalammikkoidyllin hetkellisesti sijoiltaan ja mullistamaan pikkusieluisten appivanhempien elämän.

Jakob Anders ja kertoja ovat kuitenkin itsekin kasvatuksensa ja perhetaustansa vankeja, vaikka yrittävät kaikkensa pyristellä niitä vastaan. Vaikka kulttuurimiehet naureskelevat lähipiirinsä juusto- ja viini-illoille ja perintöasunnoille, heille molemmille on silti itsestäänselvää pyrähdellä Euroopan metropoleista toiseen. Vaikka tässä asutaan vaatimattomissa hotelleissa ja lasketaan matkakassan pennosia, miehille liikkuvuus on omanlaistaan kulttuurielitismiä.

Teoksen varsinainen draaman kaari keskittyy Wieniin ja Jakobin Salomon-isän mystiseen katoamiseen kaupungissa 1930-luvulla. Romaanin sisään mahtuu pienimuotoinen poliittinen trilleri. Ottaen huomioon, että tässä ruoditaan perinpohjin läpi Suomen kansalaissota, kommunistisen liikkeen aaltoileva menestys, äärioikeiston nousu, kylmä sota ja suomettuminen, teksti on kuitenkin yllättävän hengittävää. Historiallisen odysseian läpi käyneenä Donner kuitenkin toteaa: ”Tärkeämpää kuin Kristuksen syntymä tai Stalingradin taistelun prosessi, joka johtaa tietoisuuteen omasta minästä:” (330)

Henkilöhahmoista kiinnostavin ja ristiriitaisin on kertojan oma kielitieteilijäisä, Donnerin Kai, jonka Siperian seikkailuista Donner onkin julkaissut myöhemmän teoksen. Olisin kiinnostunut lukemaan miehestä, joka ensin pakeni Euroopan mädännäisyyttä Siperian alkuperäiskansojen pariin ja rajan suljettua siirsi intohimonsa Suur-Suomi ideologien palveluun. Tämä romaani oli joka suhteessa yllättävä elämys, joka ei ole menettänyt tehoaan rautaesiripun kaaduttua. Lähihistorian oppituntina teos soveltuu niillekin, jotka eivät viihdy tietokirjojen parissa.

Kohti talvea, loisteliaasti

Winter BookTove Janssonin Talvikirja avautuu englanniksi erilaisena mielenmaisemana kuin muu lukemani Janssonin tuotanto. Ymmärtääkseni kokoelma on postuumi kooste Janssonin muualla julkaistuista tarinoista, ja jatkoa suositulle Kesäkirjalle. A Winter Book (Sort of Books, 2006) on nimekkäiden kirjailijoiden (mm. Ali Smith, Philip Pullman) esittelemä ja kolmen kääntäjän (Silvester Mazzarella, David McDuff ja Kingsley Hart) yhteistyönä aikaansaama menestyskirja – olen ymmärtänyt, että sekä Kesä- että Talvikirja ovat saaneet paljon faneja englanninkielisessä maailmassa. Ehdin tällä postauksella mukaan juhlimaan  Toven satavuotissynttäreitä hieman jälkijunassa, mutta sitäkin loisteliaammin.

Teos koostuu pitkälti aikuisille suunnatuista lapsuudenmuistoista 1920-luvun Helsingistä ja Pellingin saaristosta. Boheemit vanhemmat uurastavat taideteosten äärellä usein aamuyöhön, ja jollei isä veistä, hän järjestää railakkaita juhlia kollegoilleen. Viinapullojen määrä ei ahdista pientä Tovea, vaan hän nauttii juhlapöytien improvisoiduista kattauksista ja huolettomasta tyylistä. Kansalaissodan varjot ovat vielä läsnä arjessa – esimerkiksi Toven isoäiti on menettänyt ompelutarvikeliikkeensä, mutta saanut pelastettua Allers-lehtensä ja osan nappilaatikoistaan punaisten hyökkäykseltä. Perheen luona käy mitä omituisempia vieraita, ulkomaisia tiedemiehiä ja rasittavia vanhojapiikoja, jotka ovat vanhempien työnteon esteinä.

Erikoisin tarina kokoelmassa kertoo aikuisesta Tovesta ja oravasta Harun saaren yksinäisyydessä marraskuussa ja epätoivoisesta yrityksestä lähteä mantereelle hankkimaan lisää Madeiraa. Orava ja Tove tuntuvat leikkivän kuurupiiloa keskenään, ja maagis-realistisesti orava päätyy myös seilaamaan kaarnalaivalla hyisen yön pimeydessä. Tove päätyy jakamaan talven polttopuutkin itsensä ja oravan kesken, tarjoten oravalle suurempaa pinoa. Samalla hän piileskelee ei-toivotuilta retkeilijöitä, mutta ikävän vallatessa mielen hän kiipeää saarensa korkeammalle kukkulalle kuuntelemaan ihmisääniä transistorista. Erakkous on taitolaji, ja vaikka Tove on nähtävästi yrittänyt koulia itsestään pesunkestävää saaren ympärivuoden asukkia, hänen inhimillinen kaipuunsa takaisin ihmisten ilmoille on käsinkosketeltavaa. Ainoa asia joka rytmittää yksinäisiä työpäiviä saaren vakaassa harmaudessa on Madeira, jota hän annostelee välillä kurinalaisesti, välillä liberaalimmin. Tämä ei ole kertomus juoppoudesta, mutta alkoholista viisaiden juomana.

Hassuin osio koostuu Toven saamista viesteistä tuntemattomilta lukijoilta ja yrittäjiltä, jotka yrittävät saada osinkonsa globaalista Muumi-brändistä. Jossain päin maailmaa yritetään jopa tuottaa pikku Myy-pikkuhousunsuojia. Lakritsitehdas haluaisi mustia muumeja mainoksiinsa ja marmeladitehdas haluaisi Toven kirjoittavan uuden kertomuksen jossa pääroolissa olisi heidän marmeladinsa. Samalla eri lahkoihin kuuluvat uskovaiset pommittavat häntä hänen syntiensä anteeksisaamiseksi, ja joku jopa kehtaa syyttää häntä kirjailijakollega Karin Boyen itsemurhasta. Raadollisella tavalla Jansson osoittaa, kuinka brändääminen tunkeutui myös hänen yksityiselämäänsä. Toisaalta kuuluisuus johti mieluisiinkin kirjeenvaihtoihin lukijoiden kanssa, mistä on tässä todisteena kirjeet tokiolaiselta teinitytöltä, Tamiko Atsumilta.

Englanniksi luettuna Janssonin universaali sanoma tuntuu vahvemmalta kuin ruotsiksi tai suomeksi. Suomalaisten omituisuudet eivät tässä tunnu liian eksotisoiduilta, eihän tarinoita ole alun perin kirjoitettukaan ensisijaisesti ulkomaalaisille lukijoille. Ylemmän keskiluokan suomenruotsalaiset helsinkiläiset tuntuvat tapoineen kuin minkä tahansa eurooppalaisen metropolin boheemeilta. Janssonien kyökkipiikakin lukee Platonia ja käy iltaisin riiustelemassa vasemmistoradikaalien rakastajiensa kanssa lähipuistoissa.

Luontoon ja mökkielämään liittyvät muistot ovat melkein ajattomia – saarella olennaista on selvitä minimaalisilla varusteilla ja pärjätä yksinkertaisin eväin. Tarinat kutsuvat lukijaansa mediapaastoon, kivien keräämiseen ja eväsleivistä nauttimiseen. Osassa talvitarinoista onkin kesä, ja ikuisen lapsen loputonta vapautta rajoittavat vain ylihuolehtivaiset vanhemmat, jotka eivät anna reippaan kaksitoistavuotiaan yöpyä yksin lähisaaressa. Jotkut saattavat marista siitä, että tarinoissa keskitytään yksinomaan maagiseen, kauniiseen ja hyvään. Voisi kysyä, oliko Janssoneilla aina yhtä harmonista ja kivaa keskenään?

Suomalaisen lapsuuden köyhyydestä ja kurjuudesta on kyllä tarpeeksi todisteaineistoa muuallakin. Jansson hurmaa aikuistenkin kirjailijana keveydellään, lempeydellään ja aistillisuudellaan. Näitä tarinoita kannattaa lukea hitaasti rantakallioilla paljain varpain tai paksut villasukat huopatöppösissä.

Ganja Universitystä, päivää

Ninjan varjoViime viikon keskiviikkona eräässä blogiyhteisössä, jota seuraan, olisi ollut Vanhan kirjan päivä, eli osallistujia pyydettiin postaamaan jostain viime aikoina lukemastaan jo unohdetusta teoksesta. En ehtinyt mukaan, mutta kaksi ns. vanhaa kirjaa viikon aikana silti luin. Ensimmäinen oli suomenruotsalaisen Marianne Backlénin Ninjan varjo (Gummerus, 1989). Jos minulta kysyttäisiin suomenruotsalaisesta lempikertojasta (niitä on monta), ehkä juuri tällä hetkellä kallistuisin Backlénin puoleen, vaikka en olekaan lukenut koko hänen tuotantoaan. Aiemmat suomennetut romaanit Karma (2002) ja Linnoitukset (2008) kolahtivat eri tavoilla: Karma aihepiirinsä raikkauden ja radikaaliuden vuoksi, Linnoitukset enemmän puhtaasti kaunokirjallisista syistä. Backlén on myös niitä ruotsinkielisiä kirjailijoita, joita mieluummin lukisin ruotsiksi, mutta laiskana en ole saanut etsittyä alkuperäistekstejä käsiini. Ehkä hankin seuraavaksi käsiini hänen uusimman teoksensa Eldfågelns dans (Schildts, 2011).

Ninjan varjo on kiinnostava New York-kollaasi 1980-luvun lopulta, ajalta jolloin globaali tietoisuus HIV/AIDS:ista oli leviämässä. Tässä seurataan seitsemän toisiin löysästi kytköksissä olevan maailmankansalaisen polkuja New Yorkissa ja maailmalla, painopisteenä kuitenkin New Yorkin Brooklynin monikulttuuriset korttelit. Varsinaista päähenkilöä ei ole, mutta kenties suomalaisen lukijan on helpointa ankkuroida Ann-Marien, nuoren suomenruotsalaisen runoilijan hahmoon. Ann-Marie seuraa japanilaista poikaystäväänsä Torua New Yorkiin, mutta pariskunnan yhteiselo kaatuu elämäntapojen yhteensopimattomuuteen ja Ann-Marie pakenee parisuhdetta epämääräisiin halpoihin hotelleihin ja kimppakämppiin. Tässä seikkaillaan värikkäissä homojen ja lesbojen asuinyhteisöissä, Soka Gakkai-lahkon yhteisöllisissä menoissa, SoHon jazzklubeilla, sosialististen kirjakauppojen runomatineoissa – vaihtoehtomestoissa, jotka 80-luvun maakunnissa kasvaneesta lukijasta on silloin täytynyt tuntua ulkoavaruudelta. Sittemmin koko maailma on muuttunut enemmän New Yorkin suuntaan, ja vuonna 2014 Backlénin kuvaamat paikat kuulostavat suomalaisesta näkökulmastakin melkein kotoisilta.

Pidin kirjassa eniten ihan tunnelmasta, rennosta kaupunkiflow’sta, vihannestorien eksoottisista löydöistä ja musiikkityylien suloisesta sekamelskasta. Lempihenkilöni oli lapsikertoja Michi, jonka japanilais-afroamerikkalaisen perheen elämä kiehtoi tavallisessa arkisuudessaan. Voin hyvin kuvitella, ettei osa Backlénin lukijoista ole 80-luvun lopussa vielä ostanut hänen antoisasti tarjoilemaa hyperdiversiteetin ideaa – monessa mielessä hän on edelläkävijä ja näkijä Suomenkin monikulttuurisen tulevaisuuden suhteen.  Jotkut yksityiskohdat naurattivat, kuten erään nuoren karibialaistaustaisen sähkömiehen paidan teksti ”Ganja University”. Romaanissa on paljon henkilöitä, jotka kieltäytyvät porvarillisesta menestyksen ideasta ja keskiluokkaisesta turvallisuudesta, kuten eestiläistaustainen kotirouva Mira, joka jättää New Jerseyn grillibileet asuakseen brooklyniläisten lesbojen kanssa (ei seksin vuoksi vaan säästösyistä). Mosaiikkimainen kerrontatekniikka on tässä toimivampi kuin esim. Karmassa, mutta jäin kaiholla miettimään useankin henkilön kohtaloa. Moni New Yorkin ninjahahmo ehtii kertomuksen aikana kuollakin, mutta traagisista käänteistä huolimatta perusvire on optimistinen, paikoitellen myös humoristinen.

Marianne Backlén on niitä harvoja suomalaisia kirjailijoita, joilla on suvereeni kulttuurisen hybridiyden taju. Jotain yhteistä teoksessa on Riikka Pulkkisen Vieras-romaanin kanssa, tosin Backlénin ote keskittyy enemmän etnografiseen paikkojen kuvaukseen ja yhteisöllisyyteen, kun taas Pulkkisen näkökulma New Yorkin monikulttuurisuuteen on enemmän yksilökeskeinen ja syväpsykologinen. Sukupolvien välinen kokemusero ja ilmiselvä poliittinen suuntauserokin ovat havaittavissa. Pulkkisen maailmat kun tuntuvat kaikessa riipivyydessä ja raflaavuudessakin keskiluokkaisen ennalta-arvattavilta. Nuorempien suomalaisten kirjailijoiden kallistuminen oikealle on arkipäivää, jolle lukija voi jotain vain äänestämällä kirjastokortillaan tai kukkarollaan.

80-luvun nostalgiaa poteville teos on erinomainen aikamatka kaikkeen, mikä noina aikoina oli hyvää. Tässä tavataan Bill Cosby laukomassa juntahtavia kommentteja vakaville eurooppalaisille jazzmuusikoille, Joyce Carol Oates tylyttämässä tuntemattomia wannabe-kirjailijoita kirjanjulkaisutilaisuudessa ja aasialainen pikkupoika pakenemassa identiteettikriisiään Loudnessin ja Bon Jovin äänivallien taa. Miami Vicen värit sekoittuvat Princen ambivalenttiin funkiin, mutta taustalla vaikuttavat myös vakavammat figuurit kuten James Baldwin ja Bertolt Brecht. On makuasia, kuinka paljon intertekstuaalisia viitteitä yhdessä romaanissa sietää – oma sietokykyni ainakin Backlénin suhteen on melkein loputon, tosin teoksen loppuun saatuani en olisi enää kaivannut lisää viitteitä. Tänään mieleni on hyvin ruokittu ja pientä oman  kirjoittamisen inspiraatiotakin on ilmassa. Kiitos luksusmatkasta.

Dekadenttia huvilaelämää

parrasTytti Parras (s.1943) on minulle ennaltaan tuttu kertoja luettuani Tampereen yliopistopiireistä kertovan Jojon (1972). Nyt sain käsiini teoksen Pieni hyvinkasvatettu  tyttö (1978), joka kuvaa osittain suomenruotsalaisen lääkäriperheen kesänviettoa Tammisaaressa 1950-luvulla. Päähenkilö Anun kasvamista kuvataan noin kuusivuotiaasta aikuisuuteen saakka, erityisessä keskiössä ovat suvun salaisuudet ja seksuaalisuus. Sinänsä kiinnostava jatkumo ulottui tästä Johanna Holmströmin Itämaahan – molemmissa suomenruotsalainen identiteetti elää murroskautta nuorison etsiessä vaikutteita ahtaan perhepiirin ja ankkalammikon ulkopuolelta. Tyyliltään ja tunnelmiltaan romaanit ovat silti erilaisia – tässä säilytetään tietynlainen kepeys ja aistillisuus ja kokeillaan enemmän erilaisia kielellisiä rekistereitä. Suhteellisen vähän julkaissut Parras on ollutkin aina ”kokeilevan” kirjailijan maineessa, ja hänen ilmaisunsa on esimerkillisen tiivistä.

Anu kasvaa porvarillisessa perheidyllissään kahden veljen ja vanhempiensa kanssa. Vanhempi veli Hans on riskejä ottava naistenmies, kun taas pikkuveli Tapsu osoittautuu tiedemiestyypiksi. Anu on tarkkailija ja päiväkirjan kirjoittaja, jonka vilkas mielikuvitus huolestuttaa vanhempia niin, että hänelle tuodaan kotiin psykiatri jo alakouluikäisenä tekemään sana-assosiaatiotestejä. Muutenkin perhe elää huolettomassa yltäkylläisyydessä rapujuhlien ja osakuntavappujensa keskellä. Huvilalle lähtee uskollisen kotiapulaisen lisäksi kesätyttö, jonka tehtävänä on auttaa apulaista ja vahtia lapsia. Yksi kesätytöistä Ange on Anun erityisen tarkkailun kohteena, ikäero heidän välillään ei ole suuri, mutta Ange jo käyttäytyy viisitoistakesäisenä maailmannaisen elkein. Myöhemmin Ange sekaantuu sekä Anun isoveljeen että Ruotsissa asuvaan serkku-Rabbeen. Huvilalla nuorison miltei ainoana hupina on vakoilla muiden petipuuhia. Uimakopeissa, veneissä ja saunan eteisissä käy sutina, ja neuvokkaat nuoret tuntevat tirkistelyreiät kuin omat taskunsa.

Anun suku ja tammisaarelaiset naapurit puhuvat kiinnostavaa sekakieltä, ruotsia perheessä käytetään erityisesti suutuspäissään ja aviokriisien ratkaisuun. Anun koulutuspolku valitaan käytännöllisesti: koska suomenkielisessä lyseossa on sisävessa ja ruotsinkielisessä ei ole, suomenkielinen koulu valitaan edistyksen airueena.

Tammisaaressa kommunismin pelko on konkreettista lähellä sijaitsevan Porkkalan neuvostotukikohdan vuoksi. Yksittäiset kommunistit esiintyvät hassuina punaisina tonttuina, jotka mahdollisesti piileskelevät huvilan maastossa, mutta lapsiin lietsotaan ryssänpelkoa myyttisen desantti-hahmon kautta. Tässä on myös herkullisia katkelmia 50-luvun kouluopetuksesta, esimerkiksi sotakorvausten oikeutuksesta ja viinanjuonnin turmiosta. Anu paljastaa viattomana opettajalleen hänen vanhempiensa juomatottumukset, ja erityistä pahennusta herättää Ruotsista avioeroaan Suomeen suremaan palannut Rosi-moster, jonka vermuttiriippuvaisuus alkaa saada jo juoppohulluuden muotoja.

Ihailen romaanissa sitä, että siinä käsitellään rankkojakin teemoja humoristisesti ja positiivisvoittoisesti. Jos Parraksen esikoinen Jojo oli leimallisesti kohauttava teos, tässä ihmisen aikuiseksi kasvua käsitellään lempeämmin. Kolmas minua kiinnostava Parraksen romaani olisi Vieras (1992), jossa kerrotaan aikuisen naisen ja nuoren pojan intensiivisestä purjehdusretkestä ja epätyypillisestä ystävyydestä. Ylipäänsä suomalaisesta naiskirjallisuudesta löytyy yllättävän paljon miltei unohdettuja moderneja klassikkoja, jotka ehkä epäkaupallisuutensa tai kielellisen ”vaikeutensa” vuoksi ovat jääneet paitsioon. Nämä antikvariaattien ja poistokorien helmet saattavat vielä nousta arvoon arvaamattomaan, sillä kirjastotkaan eivät niitä enää säilytä, ellei niitä ole vähään aikaan lainattu.

Hupparimuslimana pissisten keskellä

SU%20K~1Jossain iltapäivälehdessä oli eilen kysely teinien uusiosanoista, johon vastaamalla pystyi kertomaan, kuinka pahasti on pudonnut veneestä. Oma tulokseni oli 12/21, eli taidan olla vielä semisti kärryillä.  Updeitatakseni varsinkin pääkaupunkiseudun teinislangia luin Johanna Holmströmin esikoisromaanin Itämaa (2013), joka kertoo kahden suomenruotsalais-marokkolaissisaruksen Leilan ja Samiran tarinan kasvukipujen ja kodin ankaran uskonnollisuuden keskellä.

Ruotsiksi romaanin nimi on Asfaltsänglar. Se viittaa mediakeskusteluihin naapurimaamme muslimitytöistä, jotka ovat kuolleet parvekkeelta hypättyään tai sieltä heitetyksi tulleina. Suomenkielisen kirjallisuuden puolella Anja Snellman ehti kirjoittaa Parvekejumalat jo kolme vuotta sitten, ja ehkä siksi kustantaja ei halunnut toista samansuuntaista nimeä. Teoksissa on paljon yhteistä, mutta Holmström kääntää juonen kuvaamaan suomalaisia, jotka omaksuvat maahanmuuttajien kulttuurin ja uskonnon ja näin vaihtavat identiteettiä. Molemmat romaanit avaavat hienolla tavalla itähelsinkiläisen nuorison mielenmaisemaa ja kieltä, ja molemmissa on traaginen loppu. Snellman kuvaa somaliperheen elämää välillä varsin lyyrisellä kielellä, kun taas Holmström tukeutuu vahvemmin arkiseen kuvaukseen ja nuorten some-painotteiseen slangiin. Luulisin Itämaan puhuttelevan eritoten nuorta lukijakuntaa, ja välillä luulinkin lukevani nuortenromaania (tosin ensi kosketuksena muslimikulttuureihin tämä kertomus voi olla nuorelle lukijalle liian äärimmäinen).

Kiinnostavinta Itämaassa olikin suomenruotsalaisuus ja sen kautta lukijan oletus hyväosaisuudesta ja liberaaleista, suvaitsevaisista arvoista. Leila ja Samira ovat käyneet suomenruotsalaisia kouluja ja tottuneet kohtaamaan hyvin toimeentulevien perheiden poispilattuja Lindoja ja Sebastianeja, sekä muslimiksi kääntyneen Sarah-äitinsä vanhoja kavereita, Lill-Babseja ja Gunilloja. Äiti on marokkolaisen miehen naituaan aluksi alkanut varovaisesti ramadanmuslimiksi, mutta avioliiton kriisin ja kulttuurien välisten paineiden vuoksi hän on myöhemmin löytänyt lohtua salafistien rukoushetkistä ja globaalista virtuaaliummasta, etsien tukea eritoten tyttöjen kasvatukseen korrektilla tavalla. Samalla hänen urakehityksensä matkatoimistossa on pysähtynyt, sillä hartaana muslimina hän ei mielellään olisi työtehtävissä, joissa  joutuu kasvotusten kohtaamaan vieraita miehiä. Perhe kärsii taloudellisesti ääri-islamista ja vanhempien rakoilevasta liitosta. Isä päätyy bussikuskiksi ja asuu jo ainakin osan ajasta vaimostaan erillään. Isän television katselu ja kaljanjuonti kun alkaa olla äidille sietämätöntä syntiä.

Isosisko Samira ei enää kestä äitinsä uskonnollisuutta, vaan on jo lukioikäisenä muuttanut turva-asuntoon väärennetyllä identiteetillä; Leila taas yrittää pärjätä koulun ja kodin ristipaineissa pukeutumalla pojaksi ja harrastamalla parkouria. Tyttöjen äiti hyväksyy alussa pojaksi maastoutumisen, sillä huppu päässä tytär ei herätä vieraiden miesten himoja, mutta tyttären saatua ensimmäiset kuukautiset kunnon muslimitytöksi pukeutumisen pitäisi lopulta alkaa. Leila kokee vierautta äidin ja hänen suomalaisten taikinaihoisten käännynnäisystäviensä seurassa, sillä tätijengi on luopunut islamiin palattuaan kaikesta sellaisesta naiseudesta, joka viittaa muotiin, eroottisuuteen tai kevytmielisyyteen. Vain yksi mammoista uskaltaa vielä käyttää kajalia silmäkulmissaan Profeettaa (PBUH) mukaellen, muut antavat viiksikarvojen kasvaa, sillä heille kaikki Luojan luoma on koskematonta ja pyhää. Holmström avaa ja problematisoi monisyisesti juuri suomalaista käännynnäismentaliteettia, jonka mukaan kaikki tehdään ”vimpan päälle” huijaamatta missään yksityiskohdassa, kuten luterilaisessa malliesimerkissä. Tätijengissä on paljon koomista, mutta myös paljon pelottavaa. Myös konfliktit sosiaalitoimen ja lastensuojelun kanssa nostetaan reippaasti pöydälle.

Kirja sopii kaikille, joita kiinnostaa islamiin kääntyminen (tai tarkemmin: siihen palaaminen), tämän päivän koulumaailma ja nuorison ongelmat, lähiömaisemat ja kysymys kahden kulttuurin yhteensovittamisesta. Itämaan perheen tilanne ei anna suurta toivoa. Genreen laajemmin perehtyneenä minussa heräsi kysymys, olisiko Suomessa jo tilaa kevyemmille ja koomisemmillekin monikulttuurisuus- ja uskontokuvauksille (tyyliin Monica Ali: Brick Lane, Bend it Like Beckham-elokuva). Itämaassa nimittäin oli jo ainesta humoristisempaankin kuvaukseen, mutta äitihahmon mustavalkoinen ankaruus jyräsi alleen tytärten ironian ja pilkan.

Eka suomenruotsalainen dekkarini

Peltomaa PimeäSuomenruotsalaista kirjallisuutta tulee aina luettua liian vähän, vaikka muutamia feministishenkisiä naiskertojia fanitankin. Marianne Peltomaan adoptiokertomus Matka (2000) makaa jossain hyllyssäni puoliksi luettuna ja nyt sain käsiini hänen dekkarinsa Pimeä portaikko (2009). Tämä on kolmas vanhemmasta rikoskonstaapelista Vera Gröhnistä kertova dekkari, jonka tapahtumat sijoittuvat Itä-Helsinkiin. Mielelläni lukisin kaksi ensimmäistä osaa heti putkeen, sillä tämä tarina jäi vaikuttamaan ihon alle.

Romaani ensinnäkin tuulettaa myyttejä suomenruotsalaisuudesta tuoden esiin työväenluokkaisen ruotsinkielisen kansanosan arjen. Toiseksi tässä käsitellään perheiden kriisejä monen sukupolven vertailevasta näkökulmasta, toimien hyvänä taustoituksena maamme lastensuojelun historiaan ja sen tämänhetkisiin ongelmakohtiin. Kolmanneksi teos tuo kunniamurhan käsitteen kotimaiseen kontekstiin osoittaen, ettei sisarusten välinen verikosto ole meilläkään mahdoton skenario. Neljäs teoksen vahvuus oli siinä, että se onnistui vielä loppumetreillä tuomaan yllättäviä juonenkäänteitä, jotka uudelleenvalottivat päähenkilöiden toimintaa ja motiiveja.

Vera Gröhn on poliisina vaatimaton, arkinen hahmo, jonka ihmissuhteilla ja luonteen oudoilla piirteillä ei pahemmin repostella. Hän on noin nelikymppinen sinkkuäiti, joka asuu kahdestaan ainoan poikansa teini-ikäisen Jepen kanssa. Jeppe pyörii jengeissä, joissa kaikenlaisen varastetun tavaran kierrättäminen on arkista kommunikaatiota. Pojan pitäminen kaidalla polulla ei ole poliisiäidillekään helppoa. Pojan isä asuu Tampereella, joten poika on tottunut olemaan paljon yksin äidin epäsäännöllisten työaikojen vuoksi. He asuvat tavallisessa itähelsinkiläisessä kerrostalossa, jonka portaikossa alkaa tapahtua kummia.

Pimeä portaikko on intiimi ja sydäntä raastava sukellus alkoholismista toipuvan neljän lapsen yksinhuoltajan, Tanjan, viimeisiin elinviikkoihin ja -kuukausiin, jolloin hän taistelee oikeuksistaan saada kolme huostaanotettua lasta takaisin luokseen asumaan. Nuorin lapsista, kaksivuotias Rosa, asuu äidin luona, mutta viettää myös paljon aikaa isoäidillään, sillä Tanja työskentelee tarjoilijana iltatöissä. Kun Vera Gröhn palatessaan töistä keskellä yötä löytää Rosan rappukäytävästä pyjama päällä vaeltelemassa, hänen äidin ja poliisin vaistonsa ajavat naista eri poluille. Hän ei lähesty lastaan laiminlyönyttä äitiä viranomaisena, vaan huolestuneena naapurina. Rosa löytyy käytävästä toisenkin kerran, jolloin lastensuojeluilmoituksen tekeminen on jo liian myöhäistä.

Näin rankat yhteiskunnalliset teemat dekkarissa voisivat kääntyä sosiaalipornoksi, mutta Peltomaa onnistuu välttämään nämä ansat kirjailijan lahjoillaan. Tässä tutkitaan sukua, jossa väkivalta, puhumattomuus ja tunnekylmyys periytyvät ainakin neljässä polvessa, ja jossa perinteisen ydinperheen malli ei ole toteutunut aikoihin. Peltomaa ei moralisoi eikä aseta Tanjan ja hänen äitinsä Doriksen elämäntapaa vertailuasemaan ”kunnollisten” keskiluokkaisten ehjien perheiden kanssa,  mutta tutkii heidän sisäisiä maailmojaan piinallisen läheltä. Vaikka Tanja tapaa äitiään ja sisaruksiaan tiiviisti, heidän perhekeskeisyytensä koostuu lähinnä ilkeästä naljailusta ja rahariidoista. Tanjalla ja hänen äidillään Doriksella ei ole lainkaan ystäviä; Tanjalla on satunnaisia panokavereita. Ainoastaan Tanjan pikkuveljellä on yksi ystävä, jota Tanja syyttää nuorimman lapsensa isäksi. Piirien toivoton pienuus, perspektiivittömyys ja kykenemättömyys haaveilla paremmasta huomisesta vievät tätä sukua ennenaikaiseen hautaan tai vankilaan.

Tämä oli erilainen dekkari siksi, että tässä rikoksen tekninen tutkinta ja poliisien keskinäiset suhteet jäivät aika lailla minimaalisiksi. Tässä ei myöskään ollut ärsyttävää tuotesijoittelua, turhaa maisemamaalausta tai supernaissyndroomaa kuten muutamissa lukemissani ruotsalaisissa dekkarisarjoissa. Teos oli täynnä rohkeutta ja raikkautta.