Hämmentävän ajankohtainen trilleri

Teos: Helena Immonen: Operaatio Punainen kettu (CrimeTime, 2020)

Äänikirjan lukija: Aarne Linden

Suomi, Ruotsi, NATO-jäsenyyshakemus ja Venäjän hyökkäys Gotlantiin, ja myöhemmin Suomeen. Tässä pääteemat Helena Immosen trillerissä Operaatio Punainen kettu. Yritin lukea teosta pari vuotta sitten, mutta koin genren itselleni sopimattomaksi. Nyt teos on löytänyt uusia lukijoita suoratoistopalveluissa, ja luulen sen kiinnostavan myös niitä, jotka eivät normaalisti lue toiminnallisia sotatrillereitä.

Teoksen päähenkilöt ovat kolmikymppiset sisarukset Riina ja Joni Koivu, jotka ovat molemmat hyvin maanpuolustushenkisiä. Riina on armeijan käynyt reserviläinen ja tutkija yksityisellä sektorilla, ja hänen miehensä on töissä Pääesikunnassa. Joni taas palvelee Puolustusvoimien erikoisjoukoissa, ja tulee lähetettyä Gotlantiin ruotsalaisten avuksi ensimmäisten joukossa. Molemmat ovat perheellisiä, ja Jonista itse asiassa tulee isä ensimmäistä kertaa hyökkäyksen aikana.

Molemmilla sisaruksilla on haasteita sotilasuran ja perhe-elämän yhteensovittamisessa. Immonen onkin taitava kuvaamaan perhe-elämän militarisoitumista. Riinan Topias-poika on oppinut tarhassa käyttämään sanaa ”ryssä”. Jonia arveluttaa tuleva perhe-elämä, ja hän selvästi olisi suuremman psyykkisen tuen tarpeessa kuin keskustelun käyminen sotilaspappien kanssa.

Teoksen alkuasetelmassa Ruotsi on hakenut NATO-jäsenyyttä, ja hakemuksen käsittelyn aikana Venäjä hyökkää Gotlantiin. Suomi lähettää Ruotsille joukkoja apuun, mutta Ruotsi ei enää luota Suomen kyvykkyyteen puolustaa itseään. USA:n presidenttinä toimii tässä tarinassa edelleen Donald Trump, ja muutenkin henkilögallerian valtionjohtajat ja muut pääjehut ovat de facto-henkilöitä.

Teos kuvaa skenaariota, jossa Venäjä löytää syyn hyökätä Suomeen sen jälkeen, kun Suomi on auttanut Ruotsia Gotlannissa. Isku alkaa e.coli-bakteerin leviämisestä pääkaupunkiseudun vesiverkkoon ja massiivisesta sähkökatkosta. Maassa vaikuttaa Venäjän myyriä, joilla on jonkun muun maan kaksoiskansalaisuus. Kansakunta on ollut aivan liian sinisilmäinen aiemman hybridivaikuttamisen suhteen.

Kuvattu tilanne on realistisen ahdistava, ja saa lukijan katsomaan oman lähiympäristönsä haavoittuvia kohteita uusin silmin. Itse ainakin aloin heti mielessäni täytellä varavesikanistereita ja pohtia patteriradion hankkimista vakavissani. Vielä pari vuotta sitten naureskelin hulluille maailmanlopun varautujille, ja nyt tutkin jo mielenkiinnolla ohjeistuksia kriisiaikojen kotivarasta.

Teos voi olla herkimmille liian ahdistava, mutta toisaalta ei sen ahdistavampaa kuin A-studion seuraaminen. Itse kestin kirjan aiheuttaman ahdistuksen, mutta hieman suren sitä, että minusta on tullut sujuva sotakirjojen lukija. En välttämättä pidä tästä uudesta puolesta itsessäni, ja toivon, että pian palattaisiin maailmaan, jossa ei tarvitsisi bongailla mahdollisia nukkuvia agentteja ja pieniä vihreitä miehiä keskellämme.

Jos jotain kirjassa jäin kaipaamaan, niin venäläisten agenttihahmojen syvällisempää rakentamista. Nyt he jäävät melko yksiuloitteisiksi, eikä kirjaan mahdu myöskään kulttuurisia tai kielellisiä havaintoja. Ehkä olisin arvostanut myös historiallista ulottuvuutta, en välttämättä toiseen maailmansotaan, mutta ainakin kylmän sodan ilmapiiriin saakka. Toisaalta Immosen kerronnan vahvuus piilee siinä, ettei hän sorru pitkäpiimäiseen luennointiin. Esimerkiksi sotateknisen kuvailun määrä oli ihan sopiva – monissa muissa tämän genren kirjoissa sitä on ollut enemmän, ja itse yleensä skippaan ne osuudet.

Tälle sarjalle on luvassa jatkoa tänä vuonna, ja toisessa osassa seikkaillaan Afganistanissa.

Kahweella Länkipohjan Nesteellä

Teos: Juha Hurme: Suomi. (Teos, 2020)

Äänikirjan lukija: Paavo Kerosuo

Aleksis Kiven päivänä kuuluu sivistykseen lukea jotain kansallisesti edustavaa, ja mikäpä olisi fiiliksiin sopivampaa kuin Juha Hurmeen tajunnanvirta suomalaisuuden ulottuvuuksista. Finlandia-palkittu Niemi jäi minulta autuaasti kesken, joten nyt haasteenani oli kuroa umpeen siitä jäänyt sivistyksellinen aukko lukemalla jatko-osa Suomi.

Toki tätä yli 17 tunnin äänikirjaa ei voi kuunnella päivässä, ja urakan jakaminen kahdelle päivällekin oli ylimitoitettu. Mielelläni viihtyisin näin runsaan henkilögallerian parissa viikkoja, mutta bloggarin roolissa en voi tehdä niinkään, koska luultavasti joutuisin aloittamaan urakan joka kerta alusta. Huomasin myös jo alkumetreiltä, etten pystyisi kirjoittamaan tästä kovinkaan kummoista esittelyä näin nopealla aikataululla. Ja samalla tiedän, että ellen kirjoita siitä nyt, homma tulee siirtymään ikuisesti mappi Ö: hön.

Teos lähtee liikkeelle letkeästi Länkipohjan Nesteeltä, joka Hurmeen mukaan voisi olla yhtä luonteva maailman napa kuin mikä tahansa kahvipaikka. Kahvin juomisella on ollut tärkeä rooli myös katajaisen kansan illatsuissa aina 1700-luvulta saakka, ja sen asema tulevien kirjailijoiden hoksottimien teroittajana on eittämättä ollut suuri.

Hurme ottaa tehtäväkseen kirjoittaa uudelleen suomen kielen ja kirjallisuuden historian. Tarinan keskiössä on myyttinen Kalevala, jonka merkitys kristillisen maailmankuvan haastajana on ollut suuri. Millaista kansanihmisten runonlaulanta on sitten ollut vuosituhansien aikana ennen kirjoitustaitoa, siitä Kalevala ei voi antaa kuin ohuen vinkin. Ainakin kaikki eroottisuus ja muu epäsiveä ruumiillisuus on Elias Lönnrotin kahdesta versiosta puhdistettu.

Osa kirjan anekdooteista kuuluu äidinkielen opettajien hörhösiiven HC-osastolle, joten lukijan ei kannata olla huolissaan, jos keskittyminen tämän rönsyilevän ja monipolvisen tarinoinnin aikana takkuilee. Tyypillistä Hurmea on, että karelianistisen oopperan kuuntelusta päädytään unikuvien siivin Turun Pallivahan seurakuntatalolle sukuhautajaisiin. Paikoitellen omakohtaiset muistot taas osuvat paremmin maaliin, kuten siihen paimiolaiseen kirjastoon liittyvät, jossa hänen isänsä oli kirjastonhoitajana.

Minua puudutti teoksessa varsinkin urheilukisojen tarinankerronta, vaikka niiden merkitys karelianistisen sankarimyytin rakentajana onkin ollut suuri. Urheilijoiden ja iskelmätähtien runsas galleria puuduttaa siksi, että samat tiedot olisi voinut löytää myös Wikipediasta. Välillä myös tuntui, että teemojen välillä ei ollut loogista yhteyttä, vaan Hurme on rakentanut aasinsiltoja aiheiden välille täysin anarkistisesti. En esimerkiksi sisäistä teoksen kappalejaon logiikkaa, vaikka teos etenee löysän kronologisesti.

Opin kirjaa kuunnellessa joitain helmiä, joita voin käyttää anekdootteina omilla kulttuurikävelyilläni. Esimerkiksi mökkikuntamme Kangasniemi saa teoksessa harvinaisen suurta huomiota, käydäänhän tässä läpi von Beckerien aatelissuvun, Otto Mannisen ja Hiski Salomaan henkilöhistoriaa. Myös Tampereelle ja ympäryskuntiin liittyy mehevää tarinankerrontaa, joka voi poikia jokusen IRL-retken. En esimerkiksi ennen kirjan lukemista tiennyt, että:

-sana ”sivistys”, jonka Reinhold von Becker keksi, tulee eteläsavolaisesta pellavan käsittelyn vaiheesta.

-Hatanpään kartanon nimi juontaa juurensa ruotsalaisten hattupuolueesta, sillä sen perustaja kannatti intohimoisesti hattuja.

-Tampereen ylioppilastalo oli alun perin konkurssikypsä pankki, jonka johtaja oli ollut hyvin, hyvin tuhma.

Muuten pysyin parhaiten mukana 1900-luvun tarinoinnissa, varsinkin pohdinnoissa heimoaatteesta, Lapuan liikkeestä ja Karjalan neuvostotasavallan kulttuurielämästä. Neuvostovakoilija Kerttu Nuortevan tarina oli minulle ennestään tuntematon, ja kohtuujännittävä. Muutenkin neuvostokarjalaiset Kalevala-tulkinnat alkoivat kiinnostaa, olenhan jo kerran käynyt kuulemassa runonlaulua paikkakunnalla nimeltä Kalevala (Uhtua).

Ideologisella tasolla kirjassa käydään idän ja lännen, sosialismin ja kapitalismin välistä taistelua. Koen, että Hurme antaa molemman aatteen edustajille tasapuolisesti tilaa, ja välillä ääneen pääsee myös vähemmän tunnettuja, unohdettuja kulttuurivaikuttajia.

Teoksen loppuosissa päädytään ekologisiin pohdintoihin Suomen metsänhoidon tilasta, ja siitä syntyy kiinnostava linkki Anni Kytömäen uusimpaan teokseen Margarita, joka on minulla työn alla myös. Laukaalla sijaitsevan Lievestuoreen lipeätehtaan hajuja olen saanut impata keuhkoihini koko lapsuuden ja nuoruuden automatkoilla Savoon, joten erityisherkkä persoonani oli näissäkin pohdinnoissa kaikin aistein mukana.

Uskon, että jokainen kirjaan tarttuva löytää siitä ainakin yhden itseä kiinnostavan tulokulman, mutta lukijan on oltava luonteeltaan kovin ensyklopedinen, jos kaikki tässä paketissa inspiroi. Valikoiva lukustrategia ei siis ole väärä, ja yhdenkin luvun lukeminen voi olla jollekulle riittävä elämys.

Teatotalling (for serious addicts)

TeekirjaTeos: Sirkka-Liisa Ranta: Suomalainen teekirja (Tammi, 2020)

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Tänä talvena ja keväänä yksi salaharrastuksistani, teen hamstraaminen, on taas karkaamassa käsistä. Harrastus on pysynyt välillä hyvinkin kurissa, sillä jos ihminen asioi lähinnä Lidlissä, houkutukset ovat vähäisiä. Lord Nelson-sarja ei suuremmin inspiroi, vaikka onkin ehkä laadukkaampaa kuin K- ja S-ryhmien halvimmat omat merkit. Nyt taas teetä on tullut keräiltyä mm. hävikkiruoan nettikauppojen kautta, joista voi joskus saada hyviä diilejä.

Sirkka-Liisa Rannan tietokirja suomalaisen teekulttuurin historiasta osui hyvään saumaan, ja tuntuu objektilta, jonka voisin ottaa keittiööni teehyllyn koristeeksi. Äänikirjana kuunneltuna teos toimii toki mainiosti, mutta kuuntelija missaa sen kuvituksen.

Teos kartoittaa teen saapumisen eri reittejä Aasiasta Suomeen, ja tutkii teen juomisen tapakulttuuria maamme eri kolkissa. Viipuri oli aikanaan Suomen teepääkaupunki, mutta teelasteja tuli maahamme myös länsirannikon kauppareittien kautta. Maamme vanhin vielä olemassa oleva teetalo on Viipurista Helsinkiin muuttanut Sergejeffin yritys, joka on muun muassa Valamon luostarin luottotoimittaja.

Ensimmäisiä todisteita teen juonnista Suomessa oli jo 1700-luvun alussa, mutta laajempaan levitykseen tsaju tai tsaikka pääsi vasta 1800-luvulla. Voidaan väittää, että vain Karjalan kulttuurialueella teen juonti on ollut arkista, kun taas muualla maassa se on ollut juhlajuoma tai juoma, jota on juotu sairaana ollessa. Muistan ainakin itse omasta lapsuudestani, että ne harvinaiset teehetket olivat ankeita, Liptonin Yellow Label maistui aina pahalta, enkä muistaakseni ollut maistanut muuta kuin Yellow Labelia ja kerran kiinalaista jasmiiniteetä ennen ensimmäisiä reissujani Britanniaan. Teen juojaksi opin teininä, ja kahvia aloin juoda vasta tyttären syntymän jälkeen, kun en muuten pysynyt hereillä.

Nykyään juon tasavahvasti teetä ja kahvia, eli olen sekakäyttäjä, mutta hankkimani teelaadut ovat huomattavasti parempia kuin kahvi, johon en tunne vastaavaa intohimoa. Kirjassa mainitaan joitain uudempia kotimaisia teeyrittäjiä, joista tunnistin useimmat. Arjessani kestosuosikkejani ovat Nordqvistin pussiteet, myös erikoisemmat kuin Keisarin morsian. En ole vielä päässyt teehifistelyssäni sille tasolle, että ostaisin irtoteetä erikoisliikkeistä, mutta rakastan sellaisia kahviloita, joissa on omat teesekoituksensa. Kaikkien aikojen ihanuuksia tuntuvat olevan Jyväskylän Teeleidi (jonka teitä olen juonut, mutten ole vieläkään päässyt paikan päälle) ja Juvassa sijaitseva Tea House of Wehmais. Molemmat tarjoilevat perinteistä kello viiden teetä.

Viime aikojen juomasuosikikseni on nousemassa rooibos, mutta vihreään ja valkoiseen teehen suhtaudun edelleen hieman penseästi. Kirjassa esitellään myös suomalaisia yrttiteen keräilyperinteitä (jotka korostuivat pula- ja sota-aikoina), joista en ole lainkaan innoissani. Sanalla ”infusion” eli hauduke on korvissani ikävähkö klangi, vaikka jossain vaiheessa elämää keräilin juuri sekoituksia, joissa oli enemmän kukkia ja hedelmän paloja kuin itse teetä. Nämä sitten jäivät kaappien perukoihin eltaantumaan, ja olen myöhemmin yrittänyt valita teen mieluummin maun kuin kauniin ulkonäön pohjalta.

Ranta kiinnittää kirjassaan huomiota varsinkin teen tarjoiluun ja säilytykseen, ja näistä ulottuvuuksista opin jotain uutta. Itsehän juon teetä ja kahvia samoista mukeista, mutta noin esteettisesti tuo on tosi huono idea. Suosin arjessani enimmäkseen pussiteitä, koska en jaksa puhdistaa teekannua joka kerta käytön jälkeen. Pitkään olen pärjännyt yhdellä teekannulla, mutta viimeisen vuoden aikana ne ovat lisääntyneet kaapissani vaivihkaa. Niitä on tullut hyvin pienellä rahalla ja jopa ilmaiseksi. Tänään olen menossa hakemaan neljättä teekannua tähän yhden hengen talouteen, jonka uskon olevan ratkaisu irtoteen käytön ongelmiini – onhan siinä erillinen siivilä, jonka voi puhdistaa kätevästi ilman, että pitäisi kuurata koko pannu joka käytön jälkeen.

Irtoteen säilytyksessä en ole vielä päässyt oikeaoppisuuden tasolle. Minulla ei myöskään ole japanilaisen teeseremonian välineitä, eikä muutakaan rekvisiittaa. Jossain vaiheessa hankin kirppikseltä samovaarin muutamalla eurolla, mutta luovuin siitä turhana tavarana, enkä kaipaa sitä takaisin. Tämä teos toki antaa vinkkejä harrastuksen syventämiseen pelkän pussiteen lipittelijästä kohti teesommelierin opintoja.

Kirjaa kuunnellessani join Ikean Rosehip-rooibosta, joka on osoittautunut parhaaksi tähän mennessä maistamakseni rooibos-laaduksi. Sen hyvyys piilee luultavasti silkkisessä pyramidipussissa, joka ei välttämättä ole kaikista ekologisin vaihtoehto. Muita teelaatuja, jotka ovat erityisesti jääneet mieleen, ovat olleet aito Darjeeling, kiinalainen Gunpowder ja kaikkien aikojen ikuisuussuosikkina kashmirilainen pinkki tee, jota en osaa keittää oikeaoppisesti kotioloissa.

Hellyydellä aviovaimonmaasta

imageKuinka suomalaiseksi tullaan? Millaisia initiaatioriittejä maahan pysyvästi jääneet muuttajat joutuvat käymään läpi, ennen kuin tulevat hyväksytyiksi kansalaisina? Aihe on kieltämättä kulahtanut. Voiko tästä enää keksiä uutta tulokulmaa?

En yleensä lue Suomi-aiheisia etnografisia pläjäyksiä, jotka mytologisoivat luontosuhdetta, viinanjuontia, tangomarkkinoita, hiihtoa tai hirvenmetsästystä. Tartuin Dieter Hermann Schmitzin teokseen Täällä pohjoisnavan alla (Atena, 2013) melko lailla sattumalta, ja epäilin alkumetreillä kykenevyyttäni lukea kirjaa loppuun. Meillähän on jo kestojulkkiksena Roman Schatz, jonka teoksia en myöskään ole jaksanut avata. Suomen saksalaisten etninen ero tuntuu vähemmän jännittävältä tutkimuskohteelta, ellei kulttuuriseen vaihtoon liity toisen maailmansodan haamut. Varsinkin, kun kertojana on keskiluokkainen ja keski-ikäinen setämies, voi näkökulma tuntua hieman tunkkaiselta.

Teos on siinä mielessä kiinnostava, ettei siitä ota automaattisesti selvää, onko kyseessä fiktio vai omaelämäkerta. Fiktiona teos toimii kuitenkin sata kertaa paremmin, sillä Schmitzin kieli on rikasta ja juonen käänteet jokseenkin uskomattomia. Liioittelua harjoitetaan pidäkkeettömästi, ja ihmisten väliset yhteydet ovat maagis-realistisia.

Teoksen pääasialliset tapahtumapaikat ovat Tampere ja Pohjanmaa. Reissut pohjalaisten appivanhempien luo syventävät Dieterin Suomi-kuvaa, sillä siellä päästään tosi miehen toimiin, kuten hirvimetsälle. Pohjanmaa-kuvauksessa oli paljon samaa juuri lukemani Karin Erlanderin Minkriketin kanssa, sillä tässäkin suvulla on pitkään ollut turkistarha ja jonka jäänteisiin Dieter suhtautuu humoristisella kauhulla.

Tampereella Dieterin seitsemän askeleen ohjelmaan kuuluu mm. tanssikurssi, joka alkaa tangolla ja jatkuu humpan parissa. Ulkomaisella miehellä riittäisi vientiä kurssin ulkopuolellakin, mutta hän pysyy uskollisena vaimolleen Eilalle. Eilan hahmossa on paljon hyvää, rouheaa maalaisuutta, ja Dieter selittää perheen kulttuurieroja Suomen myöhäisellä urbanisoitumisella. Kodin siisteydessä Eila on liian suurpiirteinen, mikä johtuu hänen lapsuuden olojensa alkeellisuudesta. Jätteiden lajittelu on suuri riitojen aihe, sillä Dieter haluaa lajitella alumiinijätteisiin myös jogurttipurkkien kannet. Kuitenkin hän kokee itsensä suurpiirteiseksi, koska ei vielä pura teepusseja osasiksi, kuten hyvät saksalaiset tekevät.

Uskon, että kirja on ollut suurempi hitti Saksassa, jossa intomielisiä Suomi-faneja riittää. Kuitenkin kirja myös purkaa kansallisuuden myyttejä uskoen, että kaikista kansoista voidaan tehdä mielipuolisia videoita. Pienempänä ja syrjäisempänä maana Suomi-legendat myyvät ehkä enemmän kuin Lederhosen-huumori, mutta saksalaisten hulluudesta voisi yhtä lailla kirjoittaa johdantoteoksen.

Maahanmuuttoaiheisena teoksena Schmitzin teos on monessa suhteessa etuoikeutetun tulijan puheenvuoro, sillä kertojana on mies, jolla on yliopistovirka ja ehjä perhe. Monien korkeasti koulutettujen maahanmuuttajien asema on paljon heikompi, eikä tulevaisuudessa näytä irtoavan eläkevirkoja kielten lehtoreillekaan, koska kielten laitoksia ollaan lakkauttamassa. Tunnen itse tämän eurooppalaisten ja amerikkalaisten kieli-ihmisten maailman hyvin, ja varsinkin yliopistomaailman kuvaus oli minulle liian arkista. Vapaa-ajan seikkailuja oli riemukkaampi lukea, sillä niissä kiltti ja hyvinvoiva perheenisä meni välillä todellisille epämukavuusalueille.

Vesipuisto Surina

KultahammasInna Patrakovan Kultahammas (Helsinki-kirjat 2012) oli niin hykerryttävä matkakertomus, että luin sen putkeen kaksi kertaa. Teoksessa palataan kultaiselle 1990-luvulle, jolloin venäläisten länsiturismin pää oli vasta aukeamassa ja länsimaisten kulutushyödykkeiden himo oli usein syy matkustaa bussilla ”Suokkulaan”. Romaanin päähenkilö Dasha on edennyt oppaan urallaan tasolle, jolla hän voi jo kieltäytyä pahimmista turistiryhmistä, moskovalaisista ja ”sukkuloijista”, mutta ei vielä saa palvella rikkaita maalaisia. Dashan etu matkabusineksessa on hänen suomen kielen taitonsa – hänen kaltaisiaan oppaita on Pietarissa vain kolme. Yleensä hän työskentelee tiimissä Vovkan ja Dimkan kanssa, kuskien, jotka myös tuntevat Suomen kuin omat taskunsa, erityisesti Helsingin keskustan rapa-alkoholistit,  joille pimeät pullot kelpaavat  minä vuorokaudenaikana tahansa.

Kultahampaassa reissataan kolmen päivän tehomatkalla vapun aikaan vuonna 1997. Klassikoksi muodostuneeseen lomapakettiin kuuluu Helsingin kiertoajelu, retki Vesipuisto Serenaan ja päivä Tampereella. Suurimmat odotukset liittyvät juuri Serenaan, jossa kylpeminen on tärkeä initiaatio länsimaiseen sivistykseen. Rouvashenkilöt ovat aloittaneet laihdutuksen ja solariumissa käynnin tätä riittiä silmällä pitäen jo puolta vuotta ennen lähtöä ja sijoittaneet pienen omaisuuden muodikkaisiin bikineihin, joita heidän ukkonsa kuvaavat jokaisen tekopalmun alla väsymättä. Dasha enimmäkseen jättää Serenassa uimisen välistä vedoten ammatillisuuteensa, mutta tällä matkalla sortuu houkutukseen. Surkuhupaisaa kerrontaa lukiessani päässäni soi Vintiöt-sarjasta tuttu tunnari ”Vesipuisto Surina”, jossa myös pilkataan venäläisten pesutapoja. Muistelin myös omaa parin vuoden takaista neitsytmatkaani kyseiseen kohteeseen, joka tällä vuosikymmenellä vaikutti vielä kämäisemmältä kuin Patrakovan kertomana.

Teoksen turistit ovat tietysti riehakkaita karikatyyrejä, mutta Patrakova kertoo heistä niin lämpimästi ja hellyyttävästi, ettei porukasta muodostu friikkisirkuksen vaikutelmaa. Tässä tiivistetään kymmeniä, ellei satoja venäläisturismiin liittyviä kliseitä, joista kestävin taitaa liittyä heidän vessakulttuuriinsa. Talvella Saimaan alueella olin pyörtyä löydettyäni tavallisen Citymarketin vessoista nolon venäjänkielisen kyltin, jossa kiellettiin vessanpöntön reunoilla seisominen. Tämä siis vuonna 2014. 1990-luvulla ilmiö selittyi vielä postsosialistisilla syillä: Venäjän siivottomiin julkisiin vessoihin tottuneilla oli kuin olikin tapana kyykkiä vesivessan reunoilla pöpöjen pelosta.

Vessahuumorin lisäksi Patrakova viljelee roisia seksi- ja ruokahuumoria; viinanjuontihuumoria on teoksessa yllättävän vähän. Venäläisistä suomalaisnaisten pariutuminen turkkilaisten kanssa on valtion sponsoroima projekti sukurutsan estämiseksi. Tamperelaisen suklaakaupan seksistis-rasistisista suklaaluomuksista Patrakova ottaa myös ilon irti. Tampereen arkkitehtuuri, erityisesti Metso-kirjaston estetiikka, pääsee myös ikuistetuksi hilpeässä muodossa. Särkänniemen delfinaarion lakkauttajat saisivat teoksesta myös tuulta purjeisiinsa.

Teos on ilmeisesti osittain autoetnografinen kannen kuvista päätellen. Mikään realistinen muistelma se ei kuitenkaan ole, vaan hemmetin hienoa kaunokirjallisuutta. Ihailen kirjailijan kykyä tehdä jostain hyvin arkisesta ja mitäänsanomattomasta suuria spektaakkeleita. Ihailen myös hänen pistämätöntä itseironian kykyään, joka taatusti hauskuuttaa venäläisiä ja suomalaisia tasapuolisesti. Kun katselin keväällä YLE:n ahdistavaa Venäjä-iltaa, olin jo epätoivoinen naapurussuhteittemme tolasta. Miksi televisioon ei kutsuta Patrakovan kaltaisia todellisia kulttuuritulkkeja, joilla selvästi on jotain raikasta sanottavaa?

Ei Patrakovaa olla turhaan verrattu Arto Paasilinnaan. Virkistyin Dasha-oppaan kyydissä niin perusteellisesti, että etsin taatusti käsiini myös hänen aiemmat teoksensa.

 

Tissit, tennis ja tuplajuusto

kunkkuHarvoin hankin joululahjoja lokakuussa, mutta nyt oli pakko, sillä itsekkäistä syistä tahdoin salalukea Tuomas Kyrön Kunkun (2013, Siltala) ennen sen paketointia.

Kunkkua on hehkutettu ensimmäisissä arvioissa Kyrön ehkä parhaaksi romaaniksi. Tässä yhdistyykin moni hänen lempiteemoistaan: hullunkuriset perheet, lähihistoria, urheilu ja K-junan radanvarsimaisema. Monarkia-Suomen pääkaupunki on 700 vuotta ollut Vantaa, ja Afrikan entisissä siirtomaissa on Pikku Martinlaaksoja. Penttisten suku on synnyttänyt vuosisatoja samassa synnytyshuoneessa ja potkaissut tyhjää viereisessä kuolinhuoneessa. Vanhojen kunkkujen istukat seisovat nätissä rivissä muumioituina ja parfymoituina.

Tulee mieleen takavuosien kirjoittajakoulussa oppimani motto: ”romaani on sika, joka on syönyt kaiken”. Tässä romaanissa kaikkiruokaisuus on siunaus ja taakka. Absurdiin komediaan kuuluu hersyvyys ja vauhti, eikä Kalle XIV Penttisen alias Penan elämään näytä kuuluvan suvantovaiheita. Monarkian kaaduttua ja Kunkun jouduttua tukityöllistetyksi varastomieheksi elektroniikkaliikkeeseen kohellus vaan muuttaa muotoaan. Penan elämäkerta noudattaa löysästi naapurimaamme monarkin elämänkaarta, mutta on läpeensä suomalaistettu. Nopeasti Pena oppii vantaalaisen  peruselämän pikku ilot ja salat, esimerkiksi oikea-oppisen jauhelihakeiton valmistuksen (liha siihen lisätään pannulta erikseen, sillä osa syöjistä on aina vegaaneja – kiitos Tuomas hyvästä vinkistä!).  Penan ja Kallen narratiivit kulkevat romaanissa rinnakkain; itse nauroin enemmän Penan edesottamuksille ja koin Kallen osiot paikoitellen turboahdetuiksi.

Hyvien ja huonojen uutisten kilpakumppanit Kyrö ja Nousiainen ovat taatusti imeneet vaikutteita toisiltaan. Kunkku muodostaakin kiinnostavan jatkumon Vadelmavenepakolaiselle, jossa nauretaan suomalaisten heikolle kansalliselle itsetunnolle. Kunkussa taas Suomi on pohjoisen Euroopan johtotähti talouden, popmusiikin ja teknologian saroilla. Suomessa isyyslomakin on julistettu pakolliseksi jo 30-luvulla, eikä ”veminismistä” tarvitse enää pahemmin saarnata. Ruotsi taas sinnittelee köyhänä kehitysmaana, jota vallankaappaukset ja luonnonkatastrofit piiskaavat. Ruotsin eristäytyminen ja ruotsalaisten purukalustojen huono kunto huolestuttavat naapurimaan kansalaisia. Aika näyttää, kuinka Kunkku otetaan vastaan Ruotsissa – toimiiko se käännöksenä ja kestääkö ruotsalaisten kantti valta-asemien karnivalistista ympärikääntöä.

Tässä naurattivat eniten lähihistorian arkistoista kaivetut museohahmot, joiden olemassaolon ainakin tämä lukija oli autuaasti unohtanut. Kuningashuoneen petollisena lehdistöpäällikkönä huseeraa Markku Veijalainen valkaistuine hampaineen, ja monarkian lopulta suistaa raiteiltaan Kunkun hairahdus Time Machine-yhtyeen laulaja Sanniin. Maailmanluokan julkkiksista ja valtiomiehistä kukaan ei ole tullut murhatuksi, vaan John F. Kennedy ja Olof Palme pysyvät kunkun lähipiirissä vanhusikään saakka. Kennedy on mennyt uusiin naimisiin Yoko Onon kanssa ja Palme elää Suomessa poliittisena pakolaisena. Nämä historiankirjoituksen ”vinksahdukset” toivat tekstiin iloa ja eloa.

Kunkun vahvuus piilee siinä, että se taatusti saavuttaa erilaisia ja eri-ikäisiä lukijakuntia ja herättää keskustelua kansakuntamme kahvipöydissä. Luin sitä tavallisen elämän ylistyksenä – Kunkullehan ainoat merkittävät asiat tapahtuvat, kun hän saa irtaantua edustusroolistaan. Tämän puolilukutaidottoman tissi-, tennis- ja tuplajuustomiehen elämää kuvataan lämpimällä humanismilla, joka naurattaa olematta ilkeä, luo toivoa epätoivon keskelle.

Kaunokirjallisesta näkökulmasta minuun ovat silti kolahtaneet Kyrön tuotannosta enemmän hänen pienemmät tarinansa, esim. Kerjäläinen ja jänis, ja alkutuotannon Nahkatakki  ja Tilkka. (Mielensäpahoittaja-sarjastakin tykkäsin, mutta sen kaupallistaminen meni överiksi.) Kunkkua luen enemmän ilmiönä tai ”happeningina” kuin proosateoksena, josta minulla kuuluisi olla vankka mielipide. Kyröllä on niin vahva brändi kansallisena hauskuuttajana, että jotkut vitsit alkavat jo tuntua ennalta-arvattavilta. Ikinä en kuitenkaan haluaisi lukea Kyröltä haudanvakavaa ”taideromaania”, mutta ehkä jotain, jossa ei olisi urheilukisoja eikä kansallisvaltioita.

Swedish mind, Finnish heart

VadelmavenePuffi1Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaista (2007) olen odottanut kauan – tiesin sen huumorin kiherryttävän minua. Tytär kävi äskettäin katsomassa sen draamaversion Tampereen teatterissa ja kehui esityksen maasta taivaaseen. Itse nautin viime vuonna Metsäjätistä, joka oli monessa suhteessa vakavampi romaani kuin tämä. Tässähän ilakoidaan kansallisuustransuuden teemalla, eli näytetään sellaisen ihmisen sielunelämää, joka kokee syntyneensä väärään maahan, väärille vanhemmille.

Itse olen varmasti ollut kansallisuustransu suurimman osan elämästäni, mutten ole ollut uskollinen millekään maalle tai kansalle. Polyamoriani on legendaarista: rakastun päätä pahkaa suunnilleen puoleen maista, joissa vierailen. Pisin rakkauden kohteeni on ollut Britannia; Irlanti, Intia ja Pakistan saavat kaikki perintöprinsessan tittelin. Harmittomia keski-iän hairahduksia ovat Italia ja Portugali (niille olen avoimesti uskoton). Oikeastaan odotan vielä lopullista hurahtamista. Tosin luulen, että loppuelämän rakkauteni ei liity mihinkään maahan tai kansallisvaltioon. Olen onnistunut viime aikoina pääsemään irti maihin liittyvistä fetisseistä. Vaikka Nousiaisen romaani on silkkaa parodiaa, on rivien välissä ainakin itselleni koskettavaa todellisuuspohjaa. Kukapa meistä mitättömien suopohjaisten paikkojen kasvateista ei olisi unelmoinut olevansa joku muu jossain sellaisessa paikassa, jossa ihmiset suhtautuvat luonnollisen empaattisesti toisiinsa ja osaavat muutenkin olla? Kuinka ihanaa olisi elää maassa, jossa lapset opetetaan vauvoista asti kunnioittamaan toisiaan ja keskustelemaan rakentavasti? (Mutta missä on se shangri-la? Kanadasta ehkä löysin tuollaista onnea, mutta Kanadaan en rakastunut.)

Oma suhteeni naapurimaahan on paljon leppoisampi kuin romaanin päähenkilön – minulla on ruotsalainen mieli, mutta suomalainen sydän. En pitkästyisi ruotsalaisissa työpalavereissa ja suhtaudun positiivisesti heidän terapiakulttuuriinsa. Viittaan tässä yhden lempilaulajani Morrisseyn biisiin ”Irish Blood, English Heart”. Morrissey irlantilaistaustaisena brittinä ei varmaan ole koskaan löytänyt paikkaansa kummassakaan yhteiskunnassa, mutta kokee Britannian helpompana paikkana olla himovegaani ja seksuaalisesti ambivalentti. Suomen ja Ruotsin suhteet esiintyvät suunnilleen samansuuntaisina. Suomessa ja Irlannissa on edelleen pubeja ja kahviloita, joissa ei tunnisteta tofua syötävänä elintarvikkeena ja joiden pöydissä  saman sukupuolen pariskuntiin viitataan ”toisneuvoisina”. Suomalaisuudessa ja irlantilaisuudessa on myös paljon enemmän kotikutoisuutta ja sosiaalista kömpelyyttä, joka johtuu kolonialismista, kroonisesta köyhyydestä ja nälänhädän muistoista. Vaikka rakastin Nousiaisen kertomusta, olisin halunnut teokseen lisää historiallista otetta.

Geeniperimäni on viimeaikaisen sukututkimuksen mukaan enemmän ruotsalainen kuin luulinkaan. Toinen lapseni on puoliksi skoonelainen ja on vielä minulta saanut suomenruotsalaisuuden rippeitä. Olen aina viihtynyt Ruotsissa ja ihaillut monia asioita heidän yhteiskunnastaan, mutta heidän kulttuurinsa ei kutsu hekumallisesti puoleensa. Siinä ei ole tarpeeksi tarttumapintaa. Suomessa en aina osaa erottaa yhteiskuntaa ja kulttuuria toisistaan, sillä meidän sosiaalidemokratiamme tuntuu edelleen päälleliimatulta. Harva sen syvällisempää oppia on sisäistänyt. Ruotsin keississä koen erottavani nämä kaksi epistemologisella tasolla. Ruotsissa kansakuntaa on melkein vuosisadan ajan enemmän tai vähemmän onnistuneesti kasvatettu kunnioittamaan kansankodin ideologiaa, jonka arvoihin on sisäsyntyisesti kuulunut suvaitsevaisuus. Suvaitsevaiset ruotsalaiset oppivat jo pienestä pitäen ottamaan erilaisten ihmisten tunteet ja toiveet huomioon julkisella, yhteiskunnallisella tasolla, mutta tämä ei välttämättä tarkoita, että näistä ihmisistä tulisi heidän parhaita ystäviään. NIMBY-ilmiö näyttäytyi tässä romaanissa karuna ja muuttumattomana. Jotain sukulaisuutta tässä kertomuksessa oli Solsidan-TV-sarjan kanssa, joka riepottelee ruotsalaista yhteiskuntaa vielä armottomammin ottein kuin Nousiainen.

Vadelmavenepakolaisen Mikko/Mikael pyrkii totaaliseen assimilaatioon identiteettivarkauden kautta. Hän tekee kaikkensa, ettei hänen suomalaisuutensa paljastu, mutta perustettuaan perheen valheiden systemaattinen ylläpito muuttuu hankalaksi. Jouduttuaan vankilaan hän lopulta oppii analysoimaan ruotsalaista yhteiskuntaa ja karsimaan sinisilmäistä palvontaansa. Vankilassa istuu enimmäkseen maahanmuuttajia, joksi Mikko vihdoin identifioituu, ruotsalaisen perheensä hylkäämänä. Lopulta hän saa haluamansa siirron suomalaiseen vankilaan, mahdollisesti jopa Niuvanniemen vankimielisairaalaan. Vakavammalla tasolla romaani onkin oiva sukellus psykopaatin sielunelämään – sillä kaikessa liikuttavuudessaan Mikko Virtanen on harhainen skitsofreenikko. Teoksen lopussa hän alkaa tiedostaa sairautensa ja mahdollisesti löytää avaimen parantumiseen.

Sekaantumisesta

(kirjoitettu n. 3 vuotta sitten, päivitetty 4/12)

Monikulttuurisuuden vastustajat ovat niin organisoitunut rintama Suomessa, että on vaikea kuvitella Hommafoorumin “nuiville” (kuten he itseään nimittävät) yhtenäistä vastavoimaa, joka jaksaisi jauhaa keskenään vastaavalla sisäsiittoisella foorumilla. Lisääntyvän maahanmuuton ja monikulttuurisuuden puolustajia kun mahtuu joka junaan, meitä on poliittisesti vasemmalla ja oikealla, kaikissa uskontokunnissa, sukupuolisissa enemmistöissä ja vähemmistöissä, lihansyöjissä ja vegaaneissa, maalla ja kaupungeissa.

Jos me olemme ”me”, emme välttämättä katso samaan suuntaan muun tulevaisuuden suhteen. Kenttä on todella sekava, miltei mahdoton määritellä. Emme todellakaan ole yhtenäinen, vakavasti otettava poliittinen voima. Monikulttuurisuuskysymykset ovat vain pieni osa siitä kaikesta, mihin tahoillamme uskomme ja teemme, sikin sokin ja riitasoinnuin. Meillä ei välttämättä ole muuta yhteistä jaettavaa kuin yksi poliittinen kanta, joka on yhdistettävissä muihin toisistaan radikaalisti eriäviin kantoihin. Yksi sateenkaaren vivahdus, joka luontevasti sekoittuu muihin sävyihin.

Joillekin monikulttuurisuus on keskeinen elämänsisältö, toisille ohuempi juonne. Emme välttämättä ystävysty keskenämme vain siksi, että tunnemme maahanmuuttajia, teemme töitä maahanmuuttajien parissa tai perheessämme asuu maahanmuuttaja. Osa meistä ei päivittäin pohdi termien maahanmuuttaja tai monikulttuurisuus merkitystä; saatamme vain tuntea naapurin Alin tai olla naimisissa Olgan kanssa. Hienointa arkisissa kohtaamisissa on se, että ne usein auttavat meitä suhtautumaan ihmisiin muina kuin ulkomaalaisina, muukalaisina tai yhteiskunnan loisina.
Kaikilla ei ole hienoja käsitteitä tukemaan mielialaa tai tunnetta, jonka muutos kohti monikulttuurista yhteiskuntaa saa aikaan. Ja miksi pitäisi ollakaan? Mitä luontevampaa kulttuurien välinen dialogi on, sitä vähemmän sen ympärillä pitää politikoida tai teoretisoida varta vasten. Myös suurin osa siihen liittyvästä teoreettisesta kirjallisuudesta on turhaa arjen tasolla. Ei kenenkään tarvitse hankkia arvosanaa antropologiasta pystyäkseen kohtaamaan uudet naapurinsa. (Antropologiaa kannattaa opiskella, mutta ei siksi, että tulisi kansainvälisemmäksi tai suvaitsevaisemmaksi!)

Harvalla mielipide tai tunne monikulttuurisuuden toimivuudesta yhteiskunnasta on ”puhdas”, suurin osa meistä taatusti kokee ristiriitaisuutta muutoksen suhteen. Yhteiskunta muuttuu monimutkaisemmaksi, moni palvelu takkuaa, kun luukuilla on enemmän kielitaidottomia ”talutettavia”. Arkisiin kohtaamisiin menee enemmän aikaa kuin ennen, koska tapaamamme ihmiset haluavat meidän kääntävän heille heidän papereitaan hiekkalaatikon reunalla ja näyttävän kaupassa, missä tuotteissa ei ole sianlihaa tai liivatetta. Uusien tulokkaiden suhteen varmasti suurimmalla osalla on ”suosikkeja” ja vähemmän haluttuja ryhmiä. Riippuen kokemuksistamme, matkoistamme ja kielitaidostamme me viihdymme kaikki joidenkin kansallisuuksien parissa paremmin kuin toisten. Tämä ei ole rasismia, jos pitää mielipiteensä yksityisenä ja jos samalla muistaa, että muillakin kuin kansanryhmällä X on oikeuksia.

Yleensä ”suosikit” ovat jollain tapaa samanlaisia kuin me olemme, jollei ihonvärin suhteen, sitten kielen, koulutustaustan, harrastusten tai muun elämään suuntautumisen suhteen. Maahanmuuttoministeri Räsänen on sanonut julkisesti, että Suomen pitäisi ottaa enemmän kristittyjä maahanmuuttajia, koska he sopeutuvat nopeammin kristittyyn maahan kuin ”muunuskoiset”. Tämä on mielestäni jos ei rasismia niin ainakin syrjintää ja vastuutonta poliittista toimintaa. Valtiovallan korkean edustajan ei tule arvottaa maassa asuvia ryhmiä heidän harjoittamansa uskonnon mukaan.

Hiljainen tieto on usein tärkeämpää kuin sanat. Kaikilla ei ole tarvetta keskustella aiheesta lainkaan. Ja tätä hiljaisuutta pitää kunnioittaa. Kaikki solidaarisuus ei ole älyllistä tai kielellistä. Arjen tasolla ihmiset enimmäkseen äänestävät jaloillaan. Jos näemme menestyvän paikallisen pizza-kebabravintolan, emme voi päätellä tästä suoraan, että paikalliset suomalaiset kannattavat yhteen ääneen monikulttuurisuutta. Ruoka on luultavasti hyvää, hinta oikea, omistaja sympaattinen, tai kyseessä on ainoa lähellä oleva ravitsemusliike. On kuitenkin todennäköistä, että paikan vakioasiakkaat oppivat jotain suomalaisen yhteiskunnan maahanmuuttopolitiikan reunaehdoista. Mahdollisesti kaikki eivät äänestä perussuomalaisia. He saattavat jopa tuntea omistajan nimeltä. Heidän lapsensa saattavat olla samassa koulussa, he saattavat tavata iltaisin saman jalkapallokentän reunalla. Vuosien varrella heidän suhteensa muuttuvat monimutkaisemmiksi. Tulee muita yhteisiä kiinnostuksen kohteita kuin kulttuurien kohtaaminen tai ”toiseuteen” tutustuminen. Kulttuuriero on mahdollisesti aina olemassa, mutta suurimmassa osassa elämän tilanteita se on vähemmän merkittävä, jopa epärelevantti.

Suomessa kantaväestön mielenkiinto uusiin tulokkaihin on ollut niin vähäistä, että moni ei jaksa muistaa tarkkaan, mistä maista uudet naapurit ovat kotoisin. Saatetaan asua naapureina vuosina tietämättä, haluamatta kysyä. On ollut kätevämpää puhua heistä vaikka ”niinä tummina”. Viimeisin käytännöllinen koodisana on ”mamu”, joka ei viittaa mihinkään kulttuuriin, ihonväriin eikä etnisyyteen. ”Mamuttelu” kuitenkin tuottaa omanlaistaan etnisyyttä –kattoetnisyyttä, jonka edustajia yhdistää kokemus erilaisuudesta valtaväestöstä. Kun maassa pitkään asunut muualta tullut ei enää tarvitse jatkuvaa tukea kielessä ja arjen askareissa, voidaan olettaa, että maahanmuuttajuus on loppumassa. Maahanmuuttajuus ei ole elämänura, vaan yhteiskunnallinen ja poliittinen tilanne, joka muuttuu päivä päivältä ja mahdollisesti joskus häviää.

Monikulttuurisuuden vastustajat argumentoivat yhteen ääneen, että monikulttuurisuus olisi fanaattinen opinkappale, jota kukkahattutädit ja muut ”hyysärit” puolustavat henkeen ja vereen lähinnä siksi, että heillä on oma lehmä ojassa jollain tapaa. Joko saavat leipänsä maahanmuuton teollisuudesta tai kokevat ylemmyyttä saadessaan puuhastella erilaisissa ruohonjuuritason projekteissa. Usein heidän vihansa ja epäluulonsa kohdistuukin enemmän oman maalaisiin poliittisiin aktivisteihin kuin itse maahanmuuttajiin. Ikävällä tavalla tämä piirre myös muistuttaa meitä tragediasta, joka tapahtui Utoyan saarella kesällä 2011.

Onko Suomessa sitten monikulttuurisuudesta vapaita vyöhykkeitä? Viimeisiä linnakkeita, joissa aito kansa voi kokea puhdasta kansallista yhteenkuuluvuutta? Epäilisin, että lähes jokaisella suomalaisella maahanmuuttokriitikolla on muualta tulleita ystäviä ja/tai heidän suvuissaan on maahanmuuttajia miniöinä tai vävyinä. Ystävyydet ja sukulaisuussuhteet muualta tänne tulleiden kanssa eivät ole ideologinen opinkappale, jota kenenkään tarvitsisi, kannattaisi tai kuuluisi puolustaa henkeen ja vereen. Ne vain ovat olemassa orgaanisina tosiasioina.

Monikulttuurisuus on tavallinen, arkinen asia, joka tapahtuu ihmisille tässä ja nyt, halusivatpa he sitä tai ei. Siinä vaiheessa, kun lopetamme puhumisen ”mamuista”, olemme saavuttaneet luontevan suhteen keskellämme tapahtuvaan globaaliin muutokseen. Muutos tapahtuu, tahdomme sitä tai emme. Muutoksen vastustaminen tuntuu järjettömältä. Se vaatisi Suomelta uudenlaista eristäytymistä, liittolaisuutta ei-minkään kanssa ja merkittävää tinkimistä nykyisestä elintasosta. Se olisi paluu johonkin illuusioon, jota ei ole koskaan ollutkaan. Utopistinen tulevaisuus, joka tuntuu enemmistöstä skifi-painajaiselta.

Niille ihmisille, joiden elämää säätelee liikkuvuuden prinsiippi, ei paikalla pysymisen, kotimaan keskustelut maahanmuuttajien vastaanotosta voivat tuntua jälkijättöisiltä ja tunkkaisilta. Moni heistä käy keskustelujaan muualla kuin Suomessa, ylirajaisesti. Myönnän kuuluvani tähän porukkaan. Minun on vaikea osallistua suomalaiseen keskusteluun monikulttuurisuudesta, koska en oikeastaan edes tunnista, missä keskusteluja käydään. Vaalien alla auditorioissa? Ajankohtaisessa kakkosessa? Maakuntalehtien yleisönosastoilla? Keskustelen kyllä ”omieni” parissa, lähinnä akateemisissa seminaareissa, välillä kansalaisjärjestötasolla, mutta en ole vielä ollut tilaisuudessa, jossa erilaiset ”nuivat” ja maahanmuuton kannattajat tulisivat kuulluiksi ja pystyisivät kohtaamaan toisensa ihmisinä. Inttämistä, jankkaamista, vihanpitoa ja siltojen polttamista olen nähnyt ja kuullut, se ahdistaa minua. Tätä nykyä rakennan kulttuurien välisiä siltoja mieluummin käsilläni ja jaloillani kuin puhumalla ja kirjoittamalla medioissa. Tuo tekeminen tuottaa nopeampaa tulosta, se tuntuu merkitykselliseltä ja siitä saa päivittäistä tyydytystä.

Näkyvimmät monikulttuurisuusaktivistit löytyvät enimmäkseen maahanmuuttajista itsestään, heidän kavereistaan ja elämänkumppaneistaan. Ammatillinen monikulttuurisuus ei taas edellytä monikulttuurista elämäntilannetta kotona ja vapaa-aikana. Monikulttuurinen työ on usein niin kuormittavaa, ettei työn tekijöillä riitä energiaa aktivismiin paikoissa, joissa kuunnellaan maailmanmusiikkia kirjavissa teltoissa ja paistetaan falafel-pyöryköitä. Ymmärrettävää ja sallittavaa. Jokainen kantakoon kortensa kekoon voimiensa mukaan. Kaikki tämä, yhdessä tai erikseen, kertoo siitä, ettei suomalaista monikulttuurisuuden ”kenttää” voi kartoittaa yhdellä silmäyksellä.

”Kenttä” on kaikkialla, kaupungeissa ja syrjäseuduilla. Kaupunkien ja syrjäseutujen suuri ero on siinä, että kaupungeissa on enemmän resursseja järjestää erillisiä monikulttuurisia palveluita. Joskus uskallan väittää, että pienellä paikkakunnalla, jolla ei ole erillisiä monikulttuurisia palveluja, yksittäisen maahanmuuttajan omat toiveet ja aloitteellisuus saattavat tulla paremmin huomatuiksi kuin kaupungeissa. Suomen kielen oppiminen on tehokkaampaa sellaisissa paikoissa, joissa kaikki eivät puhu hyvää englantia. Lapset saattavat saada parempaa eriyttävää opetusta kyläkouluissa kuin suuren kaupungin valmistavalla luokalla. Integraatio – kuinka kukin meistä sen haluaakaan määritellä – voi tapahtua suurempaa mielikuvitusta käyttäen paikoissa, joissa ei ole tarjolla valmiita, erityisesti maahanmuuttajille räätälöityjä koulutuspolkuja.

Yhteinen poliittinen jaettava monikulttuurisuuden laajalla kentällä on halu keskustella maahanmuuton ehdoista, toteutuksesta, seurauksista. Tähän ryhmään ihmisiä mahtuvat ”nuivatkin”. Eritoten tähän ryhmään mahtuvat itse maahanmuuttaneet, asianomaiset, oman elämänsä asiantuntijat. Koska kysymykset koskevat lähestulkoon jokaista täällä asuvaa, emme voi olettaa, että julkiset keskustelut olisivat automaattisesti tajuntaa laajentavia, sivistyneitä, sivistäviä. Tyhmiäkin kysymyksiä saa kysyä.

Kwame Anthony Appiah’n käyttää teoksessaan Cosmopolitanism: Ethics in a World of Strangers  (2006) käsitettä contamination.  Se kertoo maailmantilasta tunkkaisen identiteettipolitiikan ulkopuolella. Termi merkitsee yhtäällä saastumista, mutta myös levittäytymistä, sekaantumista johonkin, joka on radikaalisti erilaista kuin itse olen.

Appiah painottaa keskustelun tärkeyttä: “Keskustelun ei tarvitse johtaa konsensukseen mistään asiasta, ei varsinkaan arvoista; riittää, että se auttaa ihmisiä tottumaan toisiinsa.”
En tiedä, millaista elämäni olisi, jos en olisi koskaan sekaantunut mihinkään, mikä on alussa ollut itselleni vierasta. Ja olisiko sellainen elämä kenellekään mahdollista? Kuka sellaista haluaisi? Mistä se koostuisi? Mihin se johtaisi? Kannattaako sellaista elämää edes kuvitella? Mielestäni se on silkkaa ajan hukkaa.

Solidarity forever!

ImageKun kuulin Miika Nousiaisen Metsäjätistä, kuvittelin sen olevan tyypillinen testosteronia puhkuva ”äijäkirja”, jossa muistellaan nostalgisesti rankalla punaisella pikkupaikkakunnalla vietettyä nuoruutta kuin sotaveteraanit. Muutaman kuukauden kypsyttelyn jälkeen tartuin kirjaan, koska etsin tukea omalle vastaavalle kirjoitusprojektilleni. Miikan tavoin olen sairaan kiinnostunut Väli-Suomen sielunmaisemasta ja kaikenlaisista yrityksistä keskustella luokkaeroista. Haluaisin vihdoin tietää, mistä olen kotoisin. Ymmärrän, että Metsäjätti on ollut Nousiaiselle kirja, joka on ollut pakko kirjoittaa. Sen jälkeen voi taas tulla toisenlaisia kirjoja. Ihailen Nousiaisen tuotannossa sen monipuolisuutta, vaikka en ole aiempia teoksia vielä lukenutkaan.

Olen Miikan kanssa samaa ikäluokkaa ja melkein samoilta hoodeilta kotoisin, siksi pelkäsin, että Miika tyhjensi jo romaanillaan pajatson eikä jättäisi minulle mitään uutta sanottavaa. Toisin kävi. Nousiaista luettuani lähestyn taas aihettani innosta puhkuen. Metsäjätti voimaannutti minua ja jätti pysyvän jäljen. Itkin ja nauroin ääneen varsinkin teoksen puolestavälistä eteenpäin.

Romaanissa on kaksi kertojaa, kaverukset Pasi ja Janne, jotka kummatkin joutuvat neljänkympin kynnyksellä pistämään elämänsä Metsäjätti-yhtiön saneerausten vuoksi uuteen pakettiin. Molemmat ovat symppiksiä, ystävyys ei ole viidentoista vuoden hiljaisuudenkaan jälkeen kuollut, vaan miehet jatkavat siitä, mihin jäivät parikymppisinä. Viisitoistavuotiaana isäksi tullut vanerimies Janne on enemmän huolissaan ekonomi-pukumies Pasista (jonka leveä englanninkielinen titteli tuskin mahtuu käyntikorttiin) kuin Pasi Jannesta, vaikka kaiken logiikan mukaan tilanteen kuuluisi olla toisin päin. Kummallekin käy lopussa hyvin, sillä ystävyytensä kautta miehet onnistuvat murtamaan heille valmiiksi kirjoitetun elämän käsikirjoituksen. Kieroutunut maailmantalous, läheisten kuolemat ja lapsen kehitysvamma sysäävät kohti syvällistä elämänmuutosta.

Pasi on deletoinut rankan lapsuutensa ja nuoruutensa elääkseen salonkikelpoista Helsinki-elämää. Hän on oppinut ostamaan rucolaa ja pinjansiemeniä, juomaan siiderinsä kuivana ja keskustelemaan päivällisellä suomenruotsalaisten appivanhempien kanssa, mutta tämä ei ole tuonut hänelle onnellisuutta. Janne taas on jämähtänyt kylille sorvin ääreen ja keskittänyt sosiaalisen elämänsä Wanha Mestari-pubiin, jossa ei edes osata tehdä kaupunkilaisille ohikulkijoille caipiroska-paukkua. Romaanin parhaat palat löytyvät näistä pienistä piikeistä: lukija herää tutkimaan omaa nurkkakuntaisuuttaan ja nauramaan omille rajoitteilleen.

Uudelleen lämpiävästä ystävyydestä koituu kummallekin miehelle pelkkää hyvää. Kummatkin saavuttavat pisteen, jossa elämänarvot kirkastuvat ja poliittinen pohdinta tuottaa maailmaan uusia jälkiä. Solidaarisuus on mahdollista, vaikka elämänpolut ovat kulkeneet radikaalisti eri sfääreillä.

Mielestäni kirja valaa lukijan sydämeen toivoa ja taistelutahtoa. Toisenlainen maailma on edelleen mahdollinen, eikä sen tarvitse välttämättä olla pelkästään täynnä ituhippien huovutustyöpajoja tai kursseja, joissa pidämme toisiamme päästä kiinni ja mumisemme mantraa ”om”. Tavallisia työpaikkoja tavallisille ihmisille voidaan luoda, jos niin yhdessä päätämme. Tavallisilla ihmisillä on paljon unohdettua potentiaalia, joka pienellä kannustuksella saattaa kantaa erikoista hedelmää. Joku voi löytää uudelleen nuoruudessa maahan tallatun lahjan tai kyvyn. Meidän on opittava vielä aikuisinakin näyttämään persettä sille ennakkoluuloiselle yläasteen opinto-ohjaajalle, joka osoittaa työväen kakaroille niille kuuluvat paikat.

Suorastaan rakastuin peräkylän poikaan Janneen, hänen vinksahtaneeseen huumoriinsa ja vaatimattomuuteensa. Hän ei ole koskaan lopettanut kirjoittamista, vaikka ei lahjoihinsa uskokaan. Nimimerkki ”Kariniemen tuumailija” lähettää paikallislehteen syvällisiä pohdintoja pienen paikkakunnan tulevaisuudesta globalisaation syövereissä. Paikallislehden politiikka naurattaa myös: sen kommunistinen toimituskunta pitäytyy äkkiväärässä jäärälinjassaan, mutta demarienemmistöisessä painossa henkilökunta tekee viime minuutilla källejä, kuten tahallisia kirjoitusvirheitä poliittisiin sloganeihin (”Vastakkainasettelun aika ei ole lohi”).

Romaanin tapahtumapaikka voisi olla lapsuuteni Suolahti tai sen naapurikaupunki Äänekoski, jotka nykyisin ovat fuusioituneet yhteen. Tunnen sen nurkat ja raitit kuin omat taskuni. Oma saagani punaisella paikkakunnalla kesti seitsemän vuotta. Vanhempani muuttivat paikkakunnalta strategisesti pois siinä vaiheessa, kun olin siirtymässä yläasteelle, koska paikallisella yläasteella oli paha maine. Minulle muutto oli pieni kuolema, olin kiintynyt paikkakuntaan ja ystäviini siellä. Vaikka muuttoon oli muitakin syitä, kouluasia näytti olevan keskeinen. Vanhempieni keskiluokkaisuus ja akateemisuus nosti päätänsä tuollaisissa asioissa. Samalla tavalla toimin itsekin: olisin kiinnostunut muuttamaan takaisin lapsuuteni maisemiin, mutten voi, koska siellä ei ole steinerkoulua. Häpeän tätä elitismiä itsessäni. Haluaisin toimia toisin. Metsäjätin kaltaiset kirjat inspiroivat etsimään uusia mahdollisuuksia.

Nousiainen on fiktionalisoinut paikan Törmäläksi, eikä sido tapahtumia tiukasti minkään olemassa olevan keskisuomalaisen peräkylän paikallishistoriaan. Tuolta kotoisin olevat voivat kuitenkin heittää arpaa, mikä peräkylistä on inspiroinut tarinaa eniten. Reaalimaailmassa Törmälän kaltaisia paikkakuntia ei Keski-Suomessa ole montaa – ehkä Nousiainen on pohjatöitä tehdessään kerännyt Törmäläänsä elementtejä niistä kaikista. Tämä ei minua pahemmin häirinnyt, tosin olisin arvostanut, jos muitakin miljöitä olisi kuvattu samalla tarkkuudella kuin Metsäjätin tehdasta ja paikallista juottolaa. Isien alkoholismi nousee romaanissa melkein maagisiin mittasuhteisiin; äidit kuolevat nuorena tai pysyvät muuten marginaalissa. Tämä oli ainoa asia, joka romaanissa hieman ärsytti, vaikka ymmärrän hyvin mahdolliset syyt, miksi Nousiainen on valinnut näkökulmansa.

Lukukokemus oli puhdistava. Voin hyvin kuvitella, kuinka paljon enemmän teoksen kirjoittaminen on puhdistanut kirjailijaa.

Suomen kieliopin pikakertaus

Tartuin Diego Maranin teokseen New Finnish Grammar  Guardianin suosittamana. Romaani on ollut myyntimenestys Britanniassa viime kesästä saakka, ja jo nimi herättää lukijoissa uteliaisuutta kirjan sisällöstä: kuinka Suomen kielioppi voi nousta kirjojen myyntilistalla noin korkealle?

En tiennyt kirjailijasta mitään, enkä myöskään ollut tietoinen, että teos oli suomennettu jo vuonna nimellä 2003 Sotilas ilman menneisyyttä.  Tuolloin teos ei saanut ylistäviä arvioita suomalaissa lehdissä, mutta se on niittänyt menestystä kotimaassaan Italiassa. Brittiläinen Dedalus-kustantamo otti teoksen suomennoksen listalleen viime vuonna, ja tämän kautta Marani on saanut maailmanmainetta.

Marani on ammatiltaan Euroopan Unionin lingvisti, vapaa-ajallaan hän kirjoittaa romaaneja ja kehittää kieli poskessa europanton kielioppia, eli sekakieltä, jossa voi sujuvasti ympätä samaan lauseeseen kaikkien osaamiensa Euroopan kielien sanoja.

            New Finnish Grammar on erikoinen teos, omanlaisensa rakkaudentunnustus Suomelle, romanttinen, mytologisoiva taru identiteetistä ja sen menetyksestä. Tarina sijoittuu jatkosodan ajan Helsinkiin, jossa muistinsa menettänyt Sampo Karjalainen etsii epätoivoisesti sukulaisiaan, jotka voisivat kertoa hänelle, kuka hän on (vrt. Ondaatje: Englantilainen potilas, Kaurismäki: Mies ilman menneisyyttä). Juoni sinänsä on mielenkiintoinen, kielenkäyttö paikoitellen huikean poeettista ja huumoriakin viljellään joka käänteessä.

En ole koskaan lukenut aiemmin kaunokirjallista teosta, jossa kielitieteestä tehtäisiin runollista, jopa seksikästä. Nautin eniten Maranin suomen kielen luonteen kuvauksista, jotka ovat samalla filosofisia, runollisia ja humoristisia. Mitä sanoisitte esimerkiksi tästä vertauksesta:

 

”In the Finnish sentence the words are grouped around the verb like moons around a planet, and whichever is nearest to the verb becomes the subject. In European languages the sentence is a straight line; in Finnish it is a circle, within which something happens. In our language every sentence is sufficient unto itself, in others it needs surrounding discourse in order to exist, otherwise it is meaningless.” (Marani 2011, 56)

 

Suomalaisille siis yksi lause yleensä riittää kommunikoimaan suuria merkityksiä, kun taas eurooppalaisissa kielissä yksi lause ei merkitse mitään sinänsä. Kiinnostava väite, täytyypä lähteä kokeilemaan käytännössä.

Ärsyttävää kirjassa on Suomen, suomalaisuuden ja suomen kielen tietynlainen ideologisointi ja mytologisointi, sen äärimmäisen outouden paljastaminen. Äärimmäisin hahmo on pappi Koskela, joka vetää viinaa ja oopiumia kirkkonsa sakastissa ja opettaa huumepäissään Sampolle teoriaa Kalevalan alkujuurista. Koskelasta ei tehdä natsia tai suursuomalaista, mutta hänen intonsa saarnata kansakunnan erinomaisuudesta muistuttaa ikävällä tavalla viimeaikaisista historian käänteistä. Anakronistinen lukija voisi jopa saada kuvan, että Marani on perussuomalaisten suuri fani, niin kovasti hän Suomen ainutlaatuisuutta ja erillisyyttä kansakuntana hehkuttaa.

Toinen suomalaisista keskushahmoista romaaneista lottatyttö Ilma Koivisto on paljon sympaattisempi ja uskottavampi hahmo: hänen kirjeenvaihtonsa mykän Sammon kanssa on kaunista ja sielukasta luettavaa.

Minusta on hienoa, että ulkomaalaiset kirjoittavat Suomen historiasta romaaneja, enkä missään nimessä menisi väittämään, että ajankuva olisi jotenkin virheellinen. Selvästi Marani on tehnyt kirjailijan pohjatyön huolellisesti, opiskellen Suomen sotia monesta näkökulmasta. Teoksen kertojahahmo Petri Friari on myös suomalainen, valkoista valtaa lapsena paennut pakolainen, joka edelleen kaipaa kotimaataan. Petrin tehtävänä on kerätä Sampo Karjalaisen jättämät muistiinpanot muistinmenetyksestä ja suomen kielen oppimisesta ja esittää ne ymmärrettävänä kertomuksena jälkipolville.

Ymmärrän, ettei suuri osa lukijoista tartu kirjaan siksi, että se kertoo Suomesta, vaan sanataiteen vuoksi. Ulkomainen lukija saa kuitenkin romaanista aimo annoksen suomen sanastoa – suomen kieltä viljellään teoksessa niin paljon, että kieltä täysin taitamattomalle lukeminen saattaa muuttua rasittavaksi.

Valitettavasti englanninnoksessa on suomen sanaston kohdalla todella paljon painovirheitä, joita en usko olevan alkuperäisessä italiankielisessä versiossa. Suomalaisen lukijan varmaan kannattaa kaivaa kirjastosta se suomennettu versio, joka luultavasti on paremmin käännetty kuin tämä painos.

Brittieditiossa on muuten harvinaisen ankea kansikuva, pala Gallen-Kallelan Keitele-maalausta, harmaata seisovaa ulappaa. En ostaisi kirjaa kansikuvan perusteella. Vaikka juuri luin Gallen-Kallelan matkoista Keiteleelle ja olen luultavasti seikkaillut lapsena juuri tuossa maisemassa, pidän kansikuvan toimitusta täysin epäonnistuneena. Dedalus-kustantamo, parantakaa kaupallista linjaanne nyt, kun olette alkaneet myydä bestsellereitä!