Sohvaperunan tunnustukset

beth thomas carry youHankin Beth Thomasin romaanin Carry You (2014) kahdella punnalla Birminghamin Tescosta. Tescossa oli myynnissä vain ehkä 20 eri romaania, joista kallein oli 5 puntaa. Thomasin tänä vuonna ilmestyneen teoksen halpa hinta arvelutti, mutta sen teemat, äidin kuolema ja sen sureminen, masennus ja siitä parantuminen kiinnostivat. Kyseessä siis on hyvin klassinen chicklit-pläjäys, joka ei yritäkään tavoitella muuta titteliä. Kirjan kannessa suositeltiin teosta erityisesti Marian Keyesin ja JoJo Moyesin faneille. Keyesistä en pidä ja Moyesia en ole lukenut, mutta vaikuttaa astetta omaperäisemmältä.

Teoksen päähenkilö Daisy on toiminut kolme vuotta syöpäsairaan äitinsä ja tämän miesystävän omaishoitajana. Heidän kuoltua Daisyn elämä suistuu raiteiltaan: hän ei enää saa lähdettyä ulos, vaan keskittää energiansa Hugh Grant-elokuvien pakkotoistoon ja Jaffa-keksien tuhoamiseen. Daisyn ystävät ovat naisesta kovasti huolissaan eivätkä anna periksi, vaan yrittävät keksiä keinoja hänen piristämisekseen. Hänen paras ystävänsä Abby on varsinainen päällepäsmäri, joka eräänä päivänä ilmoittaa, että kuukauden päästä Daisyn tulee kävellä Moonwalk-niminen naisten maratoni hänen seurassaan. Daisy on ehdotuksesta kauhuissaan, mutta alistuu voimakastahtoisen ystävänsä tahtoon pitkin hampain.

Daisy on pitkäaikaistyötön ja pian koditon vetelehtijä, joka päätyy asumaan Abbyn vierashuoneeseen. Äidin miesystävä on tehnyt hänet perinnöttömäksi, joten haaveet asunnon ostamisesta äidin perintörahoilla saavat jäädä sikseen. Abby puhuu hänelle baarineidin paikan paikallisesta pubista, mutta sillä palkalla ei edes makseta yksiön vuokraa Lontoon esikaupungista. Mitään glamoröösiä shoppailua tai miehenmetsästystä Thomas ei tarjoa, vaan rehellistä, arkista analyysia perhe- ja ystävyyssuhteista. Asunnosta ulos päästyään Daisylla on pientä sutinaa kahden miehen kanssa, joista molemmat tarjoavat hänelle ilmaista lenkkiseuraa, mutta niin masentunut Daisy edelleen on, ettei lihallinen tuttavuus kiinnosta. Thomas tuntee masennuksen kuin omat taskunsa ja kirjoittaa siitä välillä humoristisestikin. Ehkä teos voisi toimia vertaistukena muille kotiinsa linnottautujille. Kaikilla ei ole uskollisia tsemppaajia hakemassa ulos lenkille, joten tsemppaaja voisi joskus löytyä vaikka kirjan muodossa.

Oikeastaan romaanissa olisi ainesta vaikka mihin. Mielestäni kirjailijalla on tervehenkinen, jalat maassa-asenne ja melkein liiaksi kehittynyt empatian kyky. Suurena ongelmana on kieli ja täydellinen poliittinen naiivius- jopa Bridget Jonesin seikkailuissa ja Himoshoppaaja-sarjassa on enemmän yhteiskunnallista analyysia.  Vaikka luin teoksen loppuun saakka, välillä hiuksia repien, syytin itseäni ajan haaskaamisesta. Tuli olo, että tässä on menty, mistä aita oli matalin. Nuorten masennus kun on iso yhteiskuntapoliittinen ongelma ja masentuneilla nuorilla itsellään usein on paljon nyansoidumpia  ja kärkevämpiä kannanottoja tilastaan kuin tämän romaaniin päähenkilöllä.

Isoin kielellinen ongelma liittyy runsaaseen sosiaalisen median raportointiin. Daisyn ja ystävien fb-keskustelut olivat tyhjäpäisiä ja täysin turhia juonen kuljettamisen kannalta. Netti toimii tässä kaveripiirissä eritoten sosiaalisen kontrollin välineenä: jos Daisy ei vastaa Abbylle välittömästi, ystävä tulee linjoja pitkin aggressiivisena ja lopulta päätyy naisen ovelle. Olenko sitten ihan vanhanaikainen kalkkis, kun en tajua Facebook-päivitysten käyttöä kaunokirjallisuudessa? Onko juna jättänyt?

Teoksen pääteema, valmistautuminen kävelymaratoniin ja ison haaveen toteuttaminen, oli syy, miksi turhautumisesta huolimatta kahlasin tämän verbaalisen superähkyn läpi. Tässä oli paljon positivista, voimaannuttavaa kamaa puettuna vähemmän tyylikkääseen lenkkiasuun. Teos ei ollut huonoin lukemani chicklit-kirja, mutta ei luultavasti jää mielen sopukoihin uusien kysymysten muodossa. Lohtukirjallisuutta silti tarvitaan. Suosittelen teosta niille, joille lenkille lähtemättömyys on todellinen ongelma elämässä.

PS: Jostain syystä pidin kansikuvasta paljon, vaikka siinäkään ei ole mitään ihmeellistä.

Lohtukirjojen aatelia

Laulaisin_sinulle_lempeitaLinda Olsson on kiinnostava kirjailija siksi, että hän kirjoittaa ruotsalaisena maahanmuuttajana Uudessa-Seelannissa englanniksi. Hän on jättänyt juristin uransa keski-ikäisenä ryhtyäkseen täyspäiväiseksi kirjailijaksi. Vain muuttamalla maailman ääriin hän on kyennyt saamaan välimatkaa kuvaamiinsa ilmiöihin ja löytänyt oman äänensä. Muutamassa vuodessa romaaneja on syntynyt jo kolme ja ne myyvät maailmalla ehkä enemmänkin kuin Ruotsissa.

Hänen esikoisromaaninsa Let Me Sing You Gentle Songs (2005) viittaa Karin Boyen lapsiaiheiseen runoon ja kulkee ruotsalaisen peräkylän arjessa kaulaa myöten, mutta alkukielen valinta on saattanut vaikuttaa näkökulmaan outouttavasti. Itse sain teoksen käsiini suomennoksena, Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (2011), palkintona Hervannan kirjaston rasisminvastaisessa tietovisassa.

Juoni on yksinkertainen: teoksessa kohtaavat naapurukset, nuori kirjailijanalku Veronika ja kahdeksankymppinen ”kylän noidaksi” kutsuttu Astrid, joka on poistunut paikkakunnalta vain kerran elämässään. Veronika on taas asunut vuosia ulkomailla, viimeksi Uudessa-Seelannissa, jossa hän menetti miesystävänsä Tyyneen valtamereen. Astrid kantaa taas vuosikymmenten mittaista syyllisyyttä ja surua. Hänen aviomiehensä on maannut kuolemassa paikallisessa hoitokodissa jo kauan, eikä hänen elämässään ole ketään, joka katsoisi hänen peräänsä. Naisten välille puhkeaa erikoinen ystävyys, johon ei aina tarvita sanoja. Kummatkin aavistavat toistensa taakoista jo ennen kertomista.

Kerronta poukkoilee välillä kylän, välillä Tukholman, Lontoon, Aucklandin ja Tokion välillä – Veronika pystyy tuomaan maailman kylään Astridin luo, jolla ei ole ollut voimaa käydä edes lähimmässä kaupungissa. Maagisen kesän aikana naiset tekevät retken lähikaupunkiin, jossa Veronika hankkii Astridille tämän elämän ensimmäisen uimapuvun. Kesän aikana hän myös opettaa vanhan naisen uimaan. Teoksessa on monia pieniä, mutta olennaisia henkisiä rajanylityksiä. Tämä ei ole tyypillistä chicklitiä, mutta feministisen voimaannuttamisen teema loistaa rivien välistä vahvana. Muuta politiikkaa ei tehdä, kovin syville filosofisille vesille ei eksytä, mutta emotionaalisesti teos on läsnäoleva ja vahvistava.

Naisten ystävyyden sinetöivät säännölliset päivälliset,  joita syödään kummankin luona vuoronperään. Tarjolla on lettuja metsämansikkahillolla, itsetehtyä metsämansikkalikööriä, akvaviittia, haukipullia, lohta uudellaperunoilla ja kaikenlaista sellaista, mitä ruotsalaiset taatusti kaipaavat asuessaan ulkomailla. Metsämansikkojen kerääminen on (kuten kansikuvakin kertoo) romaanin läpileikkaava teema, johon liittyy myös suuri tragedia. Olsson tekee paluuta takaisin entisajan yksinkertaisiin aistinautintoihin, ja jälkisanoista päätellen Uusi-Seelanti on tarjonnut hänelle oivallisen maaperän arvostaa entisen kotimaansa luonnonmukaista elämää. Suosittelisin teosta kaikille, jotka ovat äskettäin menettäneet jonkun rakkaan tai  jotka kaipaavat jonnekin, jossa eivät nyt ole.