Painajainen, johon voi varautua

Teos: Jarkko Tontti: Haava (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Karoliina Niskanen

Kun lapsi kuolee huumeiden vaikutuksen alaisena, olipa kyseessä yliannostus, tapaturma tai itsemurha, saavutaan alueelle, jolla kaikilla asiasta kuulleilla on epämukava olla. Monille läheisille se on myös painajainen, johon on varauduttu ainakin jollain henkisellä säikeellä.

Jarkko Tontin uusin romaani käsittelee tätä arkaa aihetta helsinkiläisen akateemisen perheen näkökulmasta. Perheen, jonka lähtökohdista käsin lapsen huumeisiin sortumista ei pidetä todennäköisenä. Perheen, jonka ympäröivä yhteiskunta on taipuvainen kelpuuttamaan ”kyllin hyväksi” jälkipolven kasvattajaksi.

Romaanin keskiössä on perheen äskettäin kuollut aikuinen tytär Jemina, joka on asunut viime ajat omillaan itäisessä lähiössä. Saksalainen äiti Greta toimii historian tutkijana yliopistolla ja isä Johannes on tietojärjestelmien asiantuntija. Vanhemmat ovat eronneet Johanneksen juomisen vuoksi, mutta myös vaikea suhde tyttäreen on kasvattanut kuilua heidän välillään. Johannes on ollut alkoholisti jo tyttären lapsuudessa, mutta piilotellut ongelmaansa eteenpäin sinnitellen.

Kirjassa tutkitaan riippuvuuden perimää, joka usein ilmenee enemmän opittuna käyttäytymismallina kuin geneettisenä ominaisuutena. Riippuvuudet kun usein korvaantuvat uusilla riippuvuuksilla, tai riippuvuuteen taipuvainen ihminen usein vetää kaikki tekemisensä elämässä ”överiksi”. Myös ”hyvä” riippuvuus (kuten fanaattinen urheilu) voi korvautua huonolla, jos olosuhteet estävät sen ylläpitämisen.

Näkökulma romaanissa on pääasiallisesti Gretan, mutta loppua kohti myös Johannes ja Jemina pääsevät ääneen. Koska Jeminan tarina on kaunistelemattoman rankka, on hyvä, että teokseen mahtuu muitakin havaintoja kuin päihteisiin liittyviä. Tontti laittaa henkilönsä pohtimaan lähihistoriaa ja myös yhteyksiä 1600-luvun noitavainoihin, mikä on Gretan keskeinen tutkimusteema. Oli kiinnostavaa pohtia syrjään sysättyjen, omituiseksi leimattujen naisten kohtaloja läpi vuosisatojen. Bambergin ja Turun välille löytyy yhteys kahden Marian kautta, ja Gretan tapa tutkia sitä on taatusti rajoittavien säätiöiden peräänkuuluttama ”rohkea veto”.

Gretan asema yliopistolla on prekaari, vaikka hän on sitä tyyppiä, joka tekee kaiken oikein. Artikkelien julkaisu oikeissa lehdissä on uran jatkon suhteen kaikki kaikessa, mutta laitoksen johtaja epäilee, voiko mediaseksikkäästä noitavainon teemasta löytää mitään uutta. Nainen kykenee jatkamaan töitään kriisinkin keskellä, mutta kepeät Instagram-postaukset tutkijaelämän iloista loppuvat jossain vaiheessa. Kilpailevassa työyhteisössä kahvihuoneen jutut sivuavat myös lasten akateemisia onnistumisia, eikä huumenuoren vanhemmalla ole mitään osaa noissa geimeissä. Varsinkin tämä ulottuvuus kosketti minua, ja se antoi myös omakohtaista ajattelemisen aihetta.

Johanneksen hahmossa on jotain samaa kuin Hanna Weseliuksen Sateenkaariportaiden Egonissa, vaikka elämänasenteeltaan hän on asteen verran inhimillisempi tapaus. Molemmat mieshahmot elävät elämäänsä pysyvässä suojakännissä, ja onnistuvat piilottamaan ongelmaansa työnantajalta liian pitkään. Johanneksen kautta muistellaan myös aikaa, jolloin tietojenkäsittelytiede oli ainoastaan nörttien ala, ja yhteiskuntamme nopeaa digitalisaatiota. Päihdeongelmineen Juhani kuuluu siihen porukkaan, johon suhtaudutaan eri standardein kuin lähiössä asuvaan huumenuoreen, vaikka molempien käytös on yhtä itsetuhoista. Toisaalta isä päätyy ryypiskelemään tyttärensä ja tämän kavereiden kanssa, ja hänestä irtoaa liian helposti rahaa aina uusiin repsahduksiin.

Teoksessa on myös dekkarin siemen, vaikka poliisityö ei olekaan sen keskiössä. Jeminan kuolemansyyn selvittäminen ei ole poliisin ykkösintresseissä, mutta Greta ei luovu vaateistaan. Mukaan mahtuu myös oikeusdraamaa, ja Gretan tapa tutkiskella suomalaista oikeusjärjestelmää maahanmuuttajana on myös osuvaa.

Usein rankasta huumeenkäytöstä kertovat teokset ovat minulle liian hapokkaita, mutta tämän teoksen luin sujuvasti. Uskon, että kirja tarjoaa samastumispintaa muillekin kuin huumenuoren vanhemmille, sillä Tontti on taitava lähihistorian ja oman ikäluokkansa tuntojen kuvaaja. Olen lukenut häneltä kolme teosta, ja niissä on ilmennyt ilahduttavaa variaatiota. Tätä teosta suosittelen varsinkin niille, joilla on taipumusta sulkea ”paha maailma” oman elämänpiirinsä ulkopuolelle.

Yorkshirelaista mummoenergiaa

Teos: Beth O’Leary: Vaihtokauppa (WSOY, 2021)

Suomennos: Taina Wallin

Äänikirjan lukijat: Kati Tamminen ja Eeva Eloranta

Leena Cotton on kolmikymppinen markkinointialan urakiipijä Lontoossa. Tehokas ja työlleen omistautunut nainen saa burnoutin epäonnistuttuaan asiakaspresentaatiossa, ja joutuu kahden kuukauden pakkolomalle työnantajansa määräyksestä. Tilanne kauhistuttaa Leenaa, sillä hän ei oikeasti tiedä, mitä tekisi, jos vapaa-aikaa olisi rajoittamattomasti. Myös Leenan poikaystävä Ethan on työhullu ja saman firman palveluksessa. Miestä ei voi houkutella yhteiselle Balin seikkailulle, eikä Leena muutenkaan kaipaa radikaalia maisemanvaihdosta toiselle mantereelle.

Eileen Cotton, tämän isoäiti, naapurustoaktiivi pikkukylässä Yorkshiressa Leedsin läheisyydessä, etsii uutta rakkautta miehen lähdettyä nuoremman matkaan. Flaksi on käynyt huonosti 160 asukkaan kotikylässä, joten seuranhaun reviiriä on laajennettava. Hetken mielijohteesta kaksikko keksii vaihtaa koteja niin, että isoäiti pääsisi deittailemaan pääkaupungissa.

Tässä teoksessa selvästi pyritään tavoittamaan eri-ikäisiä lukijoita, mikä on aina hyvä idea chicklitin rintamalla. Mummon ja aikuisen lapsenlapsen suhde on raikkaan erilainen teema, ja eläkeläisen tutustuminen internetin ihmeelliseen maailmaan kirvoittaa nauruhermoja.

Teoksen vakavampi teema liittyy Leenan pikkusiskon taannoiseen syöpäkuolemaan. Perheen kaikki naiset kärsivät surusta omalla laillaan, mutta Leenan äiti Maryan on erakoitunut asuntoonsa muistojen äärelle. Äidin näkökulma jää hieman marginaaliin, mutta huoli hänen mielenterveydestään kasvaa tarinan aikana. Tämä tosin osaa yllättää seikkailunhalullaan, josta hössöttävä Eileen on turhaan kauhuissaan.

Ylipäänsä suvussa on onnistuttu välttämään vaikeita puheenaiheita, ja puhumattomuuden perimä jatkuu myös Leenassa. Pohjoisen Englannin työväenluokkainen jurous, mutta samalla elämäntavan aitous ja juurevuus asettuvat kirjassa tutkiskelun kohteeksi. Nämä tyypit kyläilevät ja keittelevät teetä loputtomiin, mutta eivät useinkaan onnistu kohtaamaan toisiaan merkittävällä tavalla. Varsinkin Eileenin eriskummallinen naapuruussuhde muodostuu haasteeksi, eikä kukaan voi täysin tietää, kuinka orapihlaja-aidan leikkaaminen voi lopulta muuttaa elämän suunnan.

Yorkshiressa Leenan tehtäväksi lankeaa toukokuisten kyläjuhlien järjestely yhdessä kylän aktivistien kanssa. Paikallinen opettaja Jackson on mukana, mutta Leena aikoo olla uskollinen Ethanille, vaikka tämä ei ehdi työkiireiltään edes pistäytyä pohjoisessa. Leenalla taas riittää kiirettä ruokakojujen, bajamajojen ja kevätsalon designin suunnittelussa. Organisoinnissa on haasteensa, sillä myös naapurikylän tappelevat samoista resursseista. Kirjaan mahtuu myös ripaus kunnallispolitiikkaa, mikä on erikoista tämän genren sisällä.

O’Learyn aiempi menestysteos Kimppakämppä taitaa olla tämän teoksen edeltäjä, ja sekin alkoi kiinnostaa, jos siinä on vähänkään yhtä luovia arjen ongelmanratkaisun keinoja kuin tässä teoksessa. Kaiken kaikkiaan ilahduttava tuttavuus, jota uskallan suositella varsinkin itseäni vanhemmille lukijoille.

Virkkuukoukku & dekkari

Teos: Anna Jansson: Katoavat jäljet (Gummerus, 2021)

Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom

Vuoden ensimmäinen arvostelukappale kolahti postiluukusta jo tammikuun alussa, mutta siihen ryhtyminen venyi yli sen virallisen julkaisupäivän. Ruotsin dekkarikuningatar Anna Jansson onkin julkaissut uuden sarjan, joka kertoo örebrolaisesta rikospoliisista Kristoffer Barkista.

Kristoffer on viisikymppinen sinkkumies, jonka ainoa tytär Vera katosi viisi vuotta aiemmin polttariyönään pitkänäperjantaina. Mies on yksityiselämässään omistautunut tyttären löytämiseen elävänä tai kuolleena. Tähän on kulunut pitkä sairausloma, ja homma jatkuu töihin palaamisen jälkeen kaikkena vapaa-aikana. Myös romaanin tapahtuvat alkavat pääsiäisen pyhistä, jolloin Kristoffer alkaa löytää uusia johtolankoja liittyen tyttärensä katoamiseen.

Kristofferilla on myös vakavasti alkoholisoitunut eksä, joka kuormittaa miehen vapaa-aikaa jatkuvine toilailuineen. Tytön äiti on tekemässä hidasta itsemurhaa päihteiden avulla, eivätkä yhteiskunnan tukitoimet riitä tuhon katkaisemiseen. Eksä työllistää poliisia ja sairaalaa ilmiömäisesti, mutta karkaa hoitopaikoistaan heti, kun ensiavun laastari on saatu laitettua. Erityistä huolta on naisen käyttämistä opioidilääkkeistä, joita hän saa eläkkeellä olevalta paikalliselta lääkäriltä ”tiskin alta”.

Saarella, jolla Vera katosi, katosi myös toinen, paikallinen nuori nainen, joka oli osallistunut juhliin. Ja kolmisen vuotta myöhemmin tuli kolmas tapaus, joka mahdollisti tutkintojen jatkamisen. Kristofferin työuralla on turbulenssia jatkuvien virka-aseman väärinkäytösten vuoksi, ja hän saa siirron kevyempiin tehtäviin vakavien rikosten yksiköstä. Ainoa hyvä asia siirrossa on se, että uudessa tehtävässä hän saa taas keskittyä nuorten naisten katoamiskeissiin.

Saaren nykyisyydessä tapahtuu myös monenmoista hämärää. Yksi avainhenkilöistä on nuori Denise, joka on perinyt mökin mummoltaan ja muuttanut saarelle luomaan tekstiilitaidetta. Myös Denise on pian menossa naimisiin, ja huomaa olevansa raskaana suhteessa, joka on kovin tuore. Denisen sulhanen Alfred on neuroottinen kontrollifriikki, joka asentaa tyttöystävänsä puhelimeen seuranta-applikaation. Tämä siksi, että hän uskoo murhaajan olevan edelleen saarella. Denise luottamus poikaystäväänsä ei ole täydellistä, ja suhde alkaa kääntyä kohti sairaalloisuutta.

Enimmäkseen saarella asuu eläkeläisiä, jotka tietävät aivan liikaa kaikkien naapuriensa asioista. Pienen saaren yhteisöllisyyden kuvauksessa oli jotain kyräilevän kulmikasta, eikä Jansson ainakaan sorru tässä liian idylliseen saaristolaisromantiikkaan.

Luontosuhdettakin tässä kuvataan ansiokkaasti, ja oli kiinnostavaa tutustua välillä ruotsalaisen sisävesistön mielenmaisemaan, kun enimmäkseen lukemani dekkarit ovat sijoittuneet meren rannalle, Gotlantiin tai Tukholman saaristoon.

Sarja lähtee suurella todennäköisyydellä seurantaan, sillä teos oli valloittavan ihmisläheinen ja omalla tavallaan myös yhteiskunnallinen. Varsinkin naapurivaltion päihde- ja mielenterveyspolitiikasta se kertoi suorasukaista tarinaa. Asiat tuskin ovat paljoa paremmin mallillaan tälläkään puolella lahtea, mutta ehkä opioidilääkkeiden suurkulutus ei vielä ole täällä keski-ikäisten pikkukaupunkilaisten trendi.

Vaihdoin paperikirjan äänikirjaan virkkuutalkoiden vuoksi. Kuvassa olevan peiton tekoon kuluikin monta äänikirjaa, joista tämä oli helpommin sulateltavasta päästä.

Runollinen murhatarina Huddingesta

Teos: Tom Malmquist: Ilma joka meitä ympäröi (S&S, 2020)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Ilkka Villi

Tukholmalainen runoilija Tom Malmquist tunnetaan ehkä paremmin tunteita herättävästä autofiktiostaan kuin runoistaan, sillä neljä vuotta sitten hän julkaisi koskettavan teoksen vaimonsa Karinin syöpäkuolemasta, joka tapahtui, kun hän oli viimeisillään raskaana.

Karinin vielä eläessä Malmquistilla oli työn alla rikoskirja, joka liittyi hänen lapsuudenmaisemaansa 1990-luvun Huddingen lähiössä. Projekti jäi kesken haastavan perhetilanteen vuoksi, mutta hän palasi siihen siinä vaiheessa, kun Livia-tytär meni päiväkotiin ja Tom pysty aloittamaan päätoimisen kirjoittamisen jälleen.

Uskoisin, että Ruotsissa Malmquistin tarina on tuttu niillekin, jotka eivät ole lukeneet hänen kirjojaan. Sen sijaan se suomalainen lukija, joka lähestyy tätä teosta puskista, voi joutua hämmennyksen valtaan kirjan asetelmasta. Karin on kirjassa edelleen merkittävänä voimana, vaikka itse tragediaan ei enää viitata. Samoin merkittävä henkilö on Tomin vastikään syöpään kuollut isä, jota muistellaan Huddingen kävelyjen kautta.

Kirjan aiheen Malmquist sai lehtileikkeestä, jonka hän tempaisi vanhoja kahvikuppeja peittäneestä sanomalehtikääreestä. Tuo kuppilaatikko oli risteillyt käyttämättömänä ullakolta toiselle, kunnes Karin tahtoi ekologisista syistä rumat posliinikupit syntymäpäivilleen. Uutinen v. 1991 Huddingessa tapahtuneesta ”luolamurhasta” innoitti Malmquistia enemmän kuin kahvitarjoilun suunnittelu.

Huddingessa murhattiin yksinäinen nuori postin jakelukeskuksen työmies Mikael K. , jolla oli mielenterveysongelmia. Tom oli tuolloin vasta 13-vuotias, Mikael K. 29-vuotias. Eri ikäpolven edustajina heillä ei todennäköisesti ollut kosketuspintaa, mutta Tomia kiinnostaa syrjään jääneen yksinäisen miehen sielunmaisema.

Ensimmäisenä tarinassa silmään pistää suomalaisten nimien runsaus. Niitä näkyy mm. paikallislehden urheilu-uutisissa. Pian kerrotaan myös, että Mikaelin äiti oli suomalainen ensimmäisen polven muuttaja, Viipurin evakkoja. Myös Tom itse kiinnostuu sukututkimuksesta, ja saa tietää, että omaa hyvin kaukaisia juuria Hämeeseen. Myös tämä innoittaa jatkamaan, sillä löytöjen kautta Malmquist kokee suurempaa yhteyttä Mikaeliin.

Toisena jää mieleen Ruotsin postin historiaan perehtyminen. Malmquist oikein alleviivaa Mikaelin ammattia postinlajittelijana katoavana muinaisjäänteenä. Hän kävi töissä Tukholman keskustassa sijainneessa suuressa postinlajittelukeskuksessa, joka edusti postihistorian loisteliainta aikaa. Mikaelin entisten työkavereiden haastatteluista paljastuu vanhainaikaista ammattiylpeyttä, mikä johtuu arvostuksen tunteesta.

Tarina on rakenteeltaan ”jutusteleva” ja hajanainen, enkä ainakaan itse pysynyt siinä täysin mukana ensi kuulemalla. Murhamysteerio menee tässä enemmän true crimen kuin dekkarin osastolle. Kovin jännittäväksi en luolamurhan saagaa kuvailisi, tai tarinan rakenne on sen verran rönsyilevä, että itse rikosjuonessa kiinni pysyminen vaatii lukijalta pinnistelyä.

Ehkä eniten teos kertookin työkyvyn palauttamisesta vaikean kriisin jälkeen. Myös 90-luvun alun ruotsalaisen kansankodin ja lähiömaiseman kuvaus on herkullista. Tietääkseni en ole koskaan käynyt Huddingessa, mutta teosta voisi pitää myös matkaoppaana sen eri historiallisiin kerrostumiin.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 20: ”Kirjassa on ammatti, jota ei ole tai joka on harvinainen”. Postin lajittelijan ammatti nyt ei vielä ole täysin kadonnut, mutta kirjailijan tapa kuvata postin työtä tekee ammatista harvinaisen kuuloisen.

Voiko surusta tulla ystävä?

Pauliina Flang: Seitinohuin säikein- suru minussa tyttäreni kuoleman jälkeen (Book Garden, 2020)

Äänikirjan lukija: Pauliina Flang

Luettuani Katriina Huttusen hautausmaateemaisen surukirjan, joka kertoo aikuisen lapsen menetyksestä, etenin samalla polulla toiseen teokseen, joka kertoo vammaisen lapsen menetyksestä. Pauliina Flang on ammatiltaan seksuaaliterapeutti, mutta kirjoittaa surukirjaansa enemmän vertaistuen näkökulmasta. Hän on kolmen lapsen äiti, ja erityislapsen vanhemmuus on muovannut häntä tiettyyn suuntaan jo ennen tyttären kuolemaa. Perheessä tiedettiin, että vammainen tytär tulisi kuolemaan nuorena, mutta kuoleman pitämisestä loitolla tuli Flangin elämäntehtävä.

Teoksessaan Flang pohtii omien tunteidensa skaalaa ensimmäisen suruvuoden aikana, ja surun eritahtisuutta perheessään. Kirjailija elää pitkässä parisuhteessa, mutta pelkää sen haasteita lapsen menetyksen jälkeen. Perhe on uusperhe, jossa vammainen tytär oli pariskunnan ainoa yhteinen lapsi.

Konkreettisella arjen tasolla intensiivistä hoitoa vaatineen erityislapsen menetys on murskaavaa siksi, että moni kokee siinä vaiheessa tyhjyyttä, jopa hoivavajetta. Elämä saattaa tuntua syntisen joutilaalta, eikä hoivasta säästynyt aika tunnu ansaitulta. Tässä tarinassa perhe hankkii kesämökin, josta tulee uusi henkireikä. Mökkeily on uusi elämänvaihe, joka tuo myös välimatkaa kotona koettuihin muistoihin.

Suru luo perheisiin oman näköisiä rituaaleja, ja Flangin perheessä on tyypillistä, että tyttären haudalle viedään yksisarvisen mallinen ilmapallo. Sopivuuden rajoja saa ja pitää venyttää, jos se auttaa surevia löytämään ilon pilkahduksia pimeässä.

Tämä on hyvin taloudellinen pieni kirja, jossa turhia sanoja ei ole. Flang ei myöskään kerro koko äitiytensä saagaa tai käy läpi vammaisen tyttären epikriisiä, vaan kirjan fokus on tiukasti menetyksen jälkeisessä ajassa.

Pidin varsinkin siitä, että Flang tunneilmaisun ammattilaisena riisuu tässä ammatillisen maskinsa, ja puhuu suoraan vitutuksesta ja muista negatiivisista tunteista proosallisin termein. Rivien välissä on lievää hengellistä/henkistä twistiä, mutta teos ei ole leimallisesti uskonnollinen. Suhde ”yläkertaan” on tässä jatkuvasti työn alla, mutta kirjailija on kokenut myös ahdistusta muiden uskovien hengellisen tuputuksen edessä.

Ajattelin tätä kirjaa kuunnellessa Clare Mackintoshin trilleriä Lopun jälkeen, jossa yhtä lailla eletään kuormittavaa arkea kuolemansairaan pikkulapsen kanssa. Tuo teos on fiktiivinen järkäle, joka ei välttämättä lohduta suurimman surun äärellä (vaikka sekin pohjautuu omakohtaisiin kokemuksiin). Tämä teos taas tuntuu sen kokoiselta, jonka vaikeassa kriisitilanteessa oleva saattaa jaksaa lukea.

Itse jaksan lukea tämäntyyppisiä surukirjoja korkeintaan muutaman vuodessa, ja kerään niitä myös ammattikirjallisuutena, vaikka en vieläkään ole valmistunut diakoniksi. Sielunhoito edelleen kiinnostaa minua, ja on tärkeää tutkia surun ilmiötä monimuotoisena ja myös monikulttuurisena ja -uskonnollisena. Tämä siksikin, että jo yhdessä perheessä voi olla erilaisia tapoja surra.

Kirjan kustantaja Book Garden on varmasti useimmille uusi tuttavuus, sillä sen kautta on julkaistu tasan kaksi teosta e- ja äänikirjoina. On aina ilo tutustua uusiin pienkustantamoihin, sillä ilman niitä lukisimme näinkin tärkeistä aiheista vain brittiläisistä psykologisista trillereistä.

HELMET-haasteessa teos sijoittuu kohtiin 47-48: ”Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta”.

Ateistiäidin hautausmaakierros

Teos: Katriina Huttunen: Mustaa valoa. Muistiinpanoja hautausmaalta (S&S, 2020)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Muistan pari vuotta sitten lukemastani Surun istukka-teoksesta parhaiten kuolleen aikuisen tyttären perintäkirjeet, jotka herättivät minussa vahvaa fyysistä puistatusta ja ahdistusta. Nyt löytäessäni Katriina Huttusen uudemman teoksen, en ihmettele, että surutyön teema jatkuu siinä.

Viime vuonna yksi suosikkikirjoistani oli Kai Sadinmaan tietokirja Malmin hautausmaan kulttuurihistoriasta, ja nyt on Hietaniemen hautausmaan vuoro vähintään yhtä sivistyneessä seurassa. Huttunen on tehnyt elämäntyönsä skandinaavisen kirjallisuuden kääntäjänä, mutta hänen kiinnostuksensa ulottuu myös Keski-Eurooppaan ja antiikin Rooman kulttuureihin. Ja vaikka teos keskittyy Helsinkiin, kirjaa varten Huttunen on vieraillut kymmenten länsieurooppalaisten kaupunkien hautausmailla.

Huttusen elämäntavaksi nousee ajanvietto tyttären haudalla, ja hautausmaan luonnon ja muiden surijoiden tarkkaileminen. Hän myös tutustuu hautausmaan henkilökuntaan kirjaprojektin haastattelujen myötä. Hänen tyttärensä tuhkat ovat sijoitettu sisätilaan, kolumbarioon, mikä on melko marginaalinen hautaustapa näinä päivinä. Huttunen lähestyy hautaustapojen moninaisuutta tutkijan tarkkuudella, ja hän on hyvin perehtynyt Helsingin tuhkauskäytäntöjen lyhyeen historiaan.

Teos on vielä runollisempi kuin Surun istukka, ja siinä etsitään uskonnottomien suremisen tapoja kristillisen kulttuurin keskellä. Jos kirjasta haluaa etsiä henkisyyttä, se ilmenee kirjailijan luontosuhteessa, mutta ateistilla ei ole käsitystä tuonpuoleisesta eikä toivoa rakkaan lapsen jälleennäkemisestä. Suruun liittyvä häpeä ja syyllisyys eivät vähene ilman aktiivista jumalakuvaa, ja itsemurhan tehneen omaisten vaikeat tunteet tuntuvat samansuuntaisilta riippumatta uskonnollisesta vakaumuksesta.

Tämä teos on lukeneisuudessaan kovin akateeminen, ja saattaa sulkea pois sellaisia lukijoita, jotka eivät ole lukeneet Roland Barthesia. Itse olen, mutta en tunnistanut häntä surukirjailijaksi. Toisaalta yleisempi Hietaniemen kulttuurihistoria on runsasta, ja lukija voi hyvin eläytyä 1800-luvun säätyläisyhteiskunnan statustietoiseen menoon. Huttusen tyyliin kuuluu muun muassa vainajien ammattien listaaminen, ja näiden listojen toistaminen. Tekstistä myös välittyy se tosiasia, että se on enimmäkseen kirjoitettu tyttären haudalla.

Tässä teoksessa vieraillaan vähemmän julkkisten ja suurmiesten haudoilla, ja etsitään enemmän tavallisten tallaajien, myös lasten viimeisiä tomumajoja. Myös juutalaisten kaksiosainen hautausmaa kiinnostaa Huttusta, ja teoksessa käydään läpi myös buddhalaisia hautausmenoja.

Tietokirjana teos palvelee monenlaisia lukijoita, niin runoilijoita, filosofeja kuin mahdollisesti myös tulevia suntioita ja muita hautausalan ammattilaisia. Suosittelen lukijalle kuitenkin Huttusen molempien surukirjojen lukemista rinnakkain. Tämä toinen kirja voi myös lieventää ensimmäisen, rankemman teoksen aikaansaamaa shokkia.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtiin 47-48: ”Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta.”

Mahdottoman valinnan seurauksia

Teos: Clare Mackintosh: Lopun jälkeen (Gummerus, 2019)

Suomennos: Päivi Pouttu-Deliere

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Pip ja Max ovat syöpäsairaan Dylan-pojan vanhemmat, joiden aika kuluu Birminghamin lastensairaalan teho-osastolla. Ennen pojan kolmatta syntymäpäivää hänen kuntonsa heikkenee ja hoitava lääkäri alkaa ehdottaa siirtoa palliatiiviseen hoitoon.

Amerikkalaiselle Maxille ajatus hoitojen lopettamisesta on sietämätön, ja hän alkaa etsiä pojalleen uutta lääkäriä kotimaastaan. Pip taas hyväksyisi saattohoidon, koska kokee, ettei lapsen saama lisäaika toisi tälle sellaista elämää, joka on elämisen arvoista. Pariskunta riitautuu pahasti, ja tapausta puidaan oikeudessa suuren mediamyllytyksen keskellä.

Clare Mackintosh tunnetaan psykologisista trillereistään, joissa myös vanhemmuus on ollut keskiössä. Tämä teos ei ole trilleri, vaan siinä pelataan kahden vaihtoehtoisen tulevaisuuden idealla. Molemmissa tulevaisuuksissa lapsi kuolee, mutta toisessa häntä on käyty hoitamassa Teksasissa. Hän on myös ehtinyt aloittaa erityiskoulun, ja hän on oppinut nauttimaan joistain pienistä asioista, vaikka ei kävele eikä puhu.

Teoksessa pohditaan parisuhteen säilymisen mahdollisuutta tilanteessa, jossa luottamus toiseen on väliaikaisesti mennyt ja stressi on ollut maksimaalista. Pip ja Max ovat toimineet niin omistautuneesti omaishoitajina, ettei normaalia parisuhdeaikaa ole ollut. Kuviota monimutkaistaa Maxin kahden mantereen konsultin homma, ja se, että Pip palaa työhönsä lentoemäntänä pojan kuoleman jälkeen.

Teoksessa lennetään paljon ja kipuillaan etäsuhteen kommunikaation äärellä. Hurjin episodi liittyy Maxin keksimään Twitter-varainhankintäkampanjaan, joka muuttuu pian kansanliikkeeksi. Sairaalan ulkopuolella päivystävät mielenosoittajat eivät kaikki ole ystävällisiä tai tasapainoisia, ja härdelli vaikuttaa suuresti sairaalan arkeen.

Teoksessa on kiinnostavia sivuhenkilöitä, kuten tohtori Leila Khalili ja hänen Teheranista juuri maahan tullut äitinsä Habibe. Iranilainen leskirouva koukuttuu TV:n ostoskanavien tarjontaan, ja tyttärellä on pitelemistä äitinsä shoppailun rajoittajana. Myös tohtori Khalili joutuu myrskyn silmään ”kuoleman kätyrinä”, ja Dylanin tapaus vaikuttaa häneen ammatillisesti enemmän kuin monet muut.

Lukemistani Mackintoshin kirjoista tämä on luultavasti kiinnostavin, tai tuntuu, että tulen muistamaan sen asetelman ja tunnelmat pidempään kuin ne trillerit. Kirja toivon mukaan kiinnostaa myös muita kuin pienten lasten vanhempia. Vaikka Mackintoshin tyyli on arkisen viihteellistä, näin teoksessa yhtymäkohtia Ian McEwanin viimeaikaiseen tuotantoon, jossa myös on pohdittu vastaavia eettisiä pulmia.

Itseäni jäi eniten askarruttamaan somejulkisuuden teema, johon liittyi aitoja ahdistuksen elementtejä. En itse ole koskaan harrastanut koskettavien lapsiaiheisten kampanjoiden jakamista somessa, ja tämä teos vakuutti minut siitä, miksi en aio niin tehdä jatkossakaan.

Texas Cookin’, Töölö style

Teos: Heikki Herlin: Tuollapäin on highway (Teos, 2020)

Joskus kesällä tein nostalgiatripin 1980-luvun Suomen henkiseen ilmapiiriin Anja Kaurasen Syysprinssin filmatisoinnin muodossa, ja samassa hengessä luen nyt Heikki Herlinin kirjoittamaa elämäkertaa isästään. Harri Sirola (1958-2001), tuo leffan levoton nuori kirjailijanero, oli Niklas Herlinin (1963-2017) pikkuserkku ja yksi hänen läheisistä ystävistään, joka poistui maailmasta oman käden kautta.

Teoksessa Tuollapäin on highway kerrotaan siitä, kuinka Herliniä vanhemmat Sirola ja Kauranen saapuvat eräänä viikonloppuna moottoripyörällä Kirkkonummen tiluksille kovistelemaan lukiolaista Niklasta tilanteessa, jossa nuori Adonis on juuri pääsemässä sänkyyn kahden tyttöystävän kanssa. Kulttikirjailijat ovat tuohtuneita Niklaksen tavasta dissata heidän perustamaansa Kiima-julkaisua SYK:n lukiolaisten yhtä marginaalisessa koululaislehdessä.

Niklas Herlin eli levottoman ja vaiheikkaan elämän, johon kuului piittaamattomuus omasta terveydestä tai elinaikaennusteesta. Osa hänen terveysongelmistaan johtui elintavoista, mutta syyt miehen ennenaikaiseen vanhenemiseen olivat moninaiset, ja myös mielenterveydellä, kasvuolosuhteilla ja lapsuuden traumoilla oli osansa pelissä. Hän kärsi astmasta jo lapsena, ja alkoi nelikymppisenä kaatuilla ja katkoa luitaan niin, että tilanne rajoitti hänen liikkumistaan. Miehen viimeisiä vuosia sääteli krooninen kipu, johon käytetyt lääkkeet yhdistettynä alkoholiin olivat arvaamaton cocktail.

Herlinin suvussa tyypillistä on ollut myös kykeneväisyys suoriutua töistä vahvastikin päihtyneenä. Isältään Pekalta hän omaksui alkoholinhuuruista machokäyttäytymistä, mutta isä ei ajanut kännissä siksi, että hänellä oli autonkuljettaja. Sen sijaan kännissä veneily oli isän normimeininkiä. Perheen miesten rituaaleihin kuului myös metsästysretket, mutta impulsiiviset Pekka ja Niklas olivat huonoja lajissa. Toiseen suvun harrastukseen, kilpahevosten jalostukseen, Niklas ei voinut osallistua astmansa vuoksi. Isänmaallishenkisen suvun pettymykseksi hänet myös vapautettiin asepalveluksesta, mutta punk-henkistä nuorukaista tämä tuskin harmitti.

Heikki Herlin kirjoittaa koskettavasti ristiriitaisen isänsä periaatteista, kasvusta vanhemmuuteen ja yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Varmasti eniten hän on saanut arvostustaan työstään kehitysvammaisten aseman edistäjänä ja toiminnasta kehitysvammaisten lasten vanhempien tukihenkilönä. On myös huomattavaa, että perheen perustaminen 23-vuotiaana oli tälle vakavalle ja varhaiskypsälle miehelle tietoinen valinta. Muutenkin saan teoksesta vaikutelman, että avioliitto on ollut tässä vauraassa suvussa keskeinen instituutio. Myös kirjailija itse on isänsä lailla avioitunut nuorena.

Elämäkerrallisena tekstinä teos on suht perinteinen, vaikka ei tässä pönötetä eikä kiilloteta suurmiesten ja heidän perijöidensä kilpiä. Samaa shokkiefektiä tässä ei pyritä tavoittamaan kuin John Simonin Koneen ruhtinaassa (2009), joka on yksi hurjimmista lukemistani elämäkerroista. Lapsenlapsen näkökulma isoisänsä luonnevikoihin on toteava; hän ehti tutustua mieheen, joka onnistui viimeisinä aikoinaan esiintymään jopa melko tavallisena isoisänä nuorempien lastensa lasten edessä. Herlin kertoo myös isoisänsä lämpimästä suhtautumisesta kehitysvammaiseen Riikka-siskoonsa.

Parasta antia minulle olivat kuvaukset Niklasin opiskelijaelämästä Yhdysvalloissa ja matkakertomukset isän ja pojan yhteisiltä reissuilta Eurooppaan ja Amerikkaan. Nämä matkat toimivat myös alkoholismin kanssa kamppailevalle Niklasille detox-kuurina, ja Heikki kertoo huomanneensa muutoksen isän olemuksessa jo kuukauden juomattomuuden jäljiltä.

Kirjan nimi viittaa Niklasin yleiseen Amerikka-intoiluun, tulevaisuudensuunnitelmiin ja country-musiikin kuunteluun. Jostain syystä juuri Texas oli hänen haavemaansa, jonne hän suunnitteli vetäytyvänsä vanhana ukkona. Varmasti texmex-ruoka on maistunut myös töölöläisissä ravintoloissa, joissa Niklas avioeronsa jälkeen tapasi lapsiaan. Perheen ruokapöydällä on myös teoksessa suuri symbolinen arvo: se oli niinikään Harri Sirolan veistämä, ja sen ääressä vietettiin myös valoisia aikoja.

Teos ei voi olla herättämättä myötätuntoa ja kaihoa, mutta onneksi siinä on myös upeaa ajankuvaa ja yhteiskunnallista analyysia. Jo pelkkänä isän ja pojan suhteen kuvauksena teos ilahduttaa, mutta siitä löytyy myös rakentavan kriittistä sanomaa toimittajan työn muutoksista, journalistisesta etiikasta ja mediatalojen vallankäytöstä.

Goottilainen varis lentää kauas

Teos: Patti Smith: M Train (Siltala, 2020)

Suomennos: Antti Nylen

Äänikirjan lukija: Tuija Kosonen

Viime viikon kokemukseni Patti Smithin kirjallisen tuotannon parissa oli niin lupaava, että hyppäsin heti uuden mahdollisuuden tultua M-junan kyytiin. Tässä toisessa omaelämäkerrallisessa teoksessa matkataan Smithin lempipaikkoihin Yhdysvalloissa ja maailmalla, ja etsitään henkisiä koteja taiteesta ja kirjallisuudesta.

Ja tässä meillä kaikkien aikojen kahvilassa työskentelevien kummitäti! Jos on aloittanut taiteellisen uransa Chelsea Hotelin aulabaarista 60-luvulla, voisi kuvitella, että tuon holistisen kokemuksen jälkeen suurin osa maailman kuppiloista tuottaa pettymyksiä. Kirjaa kirjoittaessaan hänen kantapöytänsä löytyy Greenwich Villagen Cafe Enosta, jossa hän tulee toimeen kahvilla, tummalla leivällä ja oliiviöljyllä. Suhde tähän mestaan alkaa horjua, kun hänen lempibaristansa ilmoittaa lähtevänsä perustamaan omaa kuppilaa jonnekin Atlantin rannalle.

Smithin pitkäaikainen aktivismin kohde on ollut arktisten alueiden suojelu, ja hän tukee Alfred Wegener-insituuttia, joka keskittyy merien tutkimukseen. Tämä on vienyt hänet säätiön kokouksiin Saksaan ja myös Islantiin ja Grönlantiin pienimuotoisille tutkimusmatkoille. Kiinnostavalla tavalla Smith raivaa tutkimuksen ja taiteen rajapintoja: ehkä runoilija on se marginaalien tutkija, jonka muistiinpanot suttaantuvat kahviloiden servetteihin, eivätkä pysy millään järjestyksessä. Insituutin vuosikokouksessa hän pitää puheen servieteistään, ja joutuu selittämään puljun sihteerille, miksi hänellä ei ole puhtaaksi kirjoitettua tiedostoa muille jaettavaksi.

1970-luvun lopussa Smith tutustui elämänkumppaniinsa ja lastensa isään kitaristi Fred Smithiin (1948-1994), jonka kosintaan oli helppo myöntyä siksikin, ettei liitto edellyttänyt ikäviä nimenmuutoksia. Hän jäi leskeksi molempien lasten ollessa alaikäisiä, ja eli hiljaiseloa päärynäpuiden alla Michiganissa, kunnes muutti takaisin New Yorkiin.

Kirjassa Smith kunnostaa poikansa Jacksonin kanssa kakkoskotia nimeltä Alamo jonnekin itärannikon pieneen kalastajakylään, joka selviää Sandy-myrskyn kurimuksesta. Kodit eivät edusta Smithin elämässä pysyvyyttä, mutta jotkut esineet edustavat. Esineiden tutkiminen, niiden mukana kantaminen ja niille puhelu jatkuu tässä teoksessa jopa voimallisempana kuin Ihan kakaroissa. Smith ei voi matkustaa ilman tärkeitä amuletteja, kuten etiopialaista puuristiään, ja yhtenä elämänsä saavutuksena hän pitää sitä, että hän onnistui kuljettamaan häämatkaltaan kiviä Ranskan Guyanassa sijaitsevasta koloniaalisesta rangaistuslaitoksesta Jean Genet’ ille.

Viiime aikojen reissuillaan Euroopassa Smith on pitänyt Lontoota välilaskupisteenä, jossa hän käy lataamassa akkujaan aina samassa Covent Gardenin hotellissa. Retriitteihin kuuluvat pitkät rikossarjamaratonit ITV-kanavalta, ja lohturuoan tilaaminen huonepalvelusta. Näissä hotellihuoneissa hän on tutustunut myös skandisarjoihin, ja hän kokee rikoskirjallisuuden läheiseksi sukulaiseksi omalle taiteelleen.

Smithille tyypillistä on maaninen omistautuminen jollekin tietylle genrelle, taiteilijalle tai kirjailijalle, eli vahvat ”kaudet”, jolloin hän ei tee muuta kuin vaikka suurkuluta Haruki Murakamin tuotantoa nuudelibaareissa siemaillen samalla sakea. Aistinautintojen saralla hän tuntuu jopa askeetikolta, sillä hän on niin uppoutunut lukemiseen, ettei ehdi syödä ruokaa silmillään.

Kunnon älyköksi hän profiloituu syvällisellä klassisen filosofian ja eurooppalaisen kirjallisuuden klassikkojen tuntemuksellaan, joka nimenoman ulottuu anglomaailmaan ulkopuolelle. Kirjassa käydään läpi niin Goethen ja Schillerin kuin Rimbaudin ja Artaudin tuotantoa, ihmetellä. Wittgensteinin käsittämättömyyttä ja yritetään etsiä merkitystä Medeia-myytille nykyajassa. Tällä korkeakulttuurisella reissulla on siis inhimillistä, että välillä linnoittaudutaan hotelliin latautumaan Wallander-sarjan pariin. Henning Mankell varmasti edustaa Smithille kevyintä mahdollista kirjallisuutta, ja tulee mieleen kysyä, onko hän koskaan lukenut todella aivotonta kirjallisuutta. Kuten vaikka Shopaholic-sarjaa tai Dan Brownia?

Teos on enemmän esseistinen ja fragmentaarinen kuin Ihan kakaroita, ja voin hyvin kuvitella, miksi esseegurumme Antti Nylen on ottanut käännöksen projektikseen. Sielunsukulaisuus kuplii teoksen ”somnabulistisissa hedelmissä”, joiden maku on kirpeän juureva. Matkakirjana teos vie lukijansa mitä sielukkaampiin kohteisiin, joissa lukea kirjoja yksin, tai korkeintaan kaksin, ja joissa dekkarin murhanhimoinen juoni alkaa punoutua siitä, kun joku ärsyttävä tyyppi on vallannut kantapöytäsi.

Pinnalla pysymisen taiteenlajista

Teos: Ruth Hogan: Lauluja variksille (Bazar, 2020)

Suomennos: Susanna Tuomi-Giddings

Äänikirjan lukija: Johanna Kokko

Alkuvuodesta kerroin hieman hämmentyneenä Bazar-kustantamon kampanjasta, jolla markkinoitiin minulle tuntemattoman brittikirjailija Ruth Hoganin esikoisteosta Kadonneiden tavaroiden kahvila. Teoksen lempeä huumori jäi siitä parhaiten mieleen, vaikka feelgoodia siitä löytyi jopa vähän liikaa. Silti nimi jäi mieleeni, ja nyt luin hänen toisen teoksensa ilman palkinnoksi saatua suklaapatukkaa.

Lauluja variksille vie meidät nykypäivän Britanniaan, Charlestonin pikkukaupunkiin, joka on ylpeä maauimalastaan ja sen historiasta. Uiminen on säännöllinen harrastus yksin elävälle keski-ikäiselle Mashalle, joka on yksityinen terapeutti ja ottaa vastaan enimmäkseen asiakkaita, joilla on liian korkeaan elintasoon liittyviä ongelmia. Mashan ainoa lapsi Gabriel on hukkunut taaperona, ja yksityiselämässään hän on jämähtänyt suruun. Vain irlanninsetteri Hai-Zum onnistuu pitämään Mashaa elämän puolella vaikeina hetkinä. Kun tragediasta on kulunut jo yli vuosikymmen, Mashan on alettava etsimään uusia syitä elää.

Toisaalla kaupungissa keski-ikäinen yksinhuoltajaäiti Alice kamppailee teini-ikäisen Mattin kasvattajana. Alice elää sitä elämää, jollaista Mashakin ehkä eläisi, jos Gabriel olisi kasvanut teiniksi. Tähänkin hapuilevaan perheonneen on saapumassa suuri huoli ja murhe. Vakavasti sairaana katolinen Alice päätyy tunnustamaan kuolemansynnin, jonka sovittamiseksi pelkät Ave Mariat eivät tunnu riittävän.

Maauimalan lisäksi romaanin keskeisiä tapahtumapaikkoja ovat hautausmaa ja antikvariaatti – kaikki ovat maanpäällisiä taivaita omalla tavallaan. Masha viihtyy parhaiten hautausmaan viktoriaanisilla osastoilla, ja on aikeissa ryhtyä historialliseksi kävelyoppaaksi. Näissä osuuksissa oli samanlaista filosofiaa ja kulttuurihistoriaa kuin Kai Sadinmaan tuoreessa kävelyteoksessa Malmin hautausmaalta. Osa teoksen merkittävistä sivuhenkilöistä ovatkin eloon herätettyjä kuolleita, jotka osaavat neuvoa Mashaa paremmin elämässä eteenpäin kuin tämän päivän ystävät.

Variksille laulaminen on yllättävän kiitollista puuhaa, mutta muuten teoksessa kuunnellaan muun muassa T-Rexiä ja Marc Bolania, 70-luvun lopun unohdettuja glam-artisteja. Synkisteleväksi introvertiksi Mashalla on lopulta jopa glamöröösiä iltaelämää, johon kuuluvat glitter, discoalkkarit ja vodkan antaumuksellinen lipittäminen. Bilettämisen kuvaukset heivaavat tämän muuten syvällisen teoksen chicklitin puolelle, mutta yleisemmällä tasolla teos hyppii riemukkaasti monen genren välillä kuin päihtynyt varis.

Toki romaaniin mahtuu myös perinteistä romantiikkaa, joka pysyy ansiokkaasti navanylisessä maailmassa. Keski-ikäisten treffailua kuvataan tässä vähän liiankin siveästi, mutta seksuaalisuus ei varsinaisesti ole teoksen teema. Toki Mashan lapsen isä on homo, jonka kanssa suremista jatketaan kuin lähisukulaisen. Hautausmaan ystävistä tulee Mashalle uusia sielunkumppaneita, ja teos tuntuu peräänkuuluttavan meidän kaikkien oikeutta perustaa itselle sielujen perheitä.

Teoksen ainoa heikkous on se, että toisen päähenkilö Alicen tarina jää huomattavasti kapeammaksi kuin Mashan, ja näin tarinoiden rinnakkaisuus ei oikein toimi. Rakenteellisesti romaani siis hieman ontuu, mutta Hoganin hurmaava, aistivoimainen kieli onnistuu peittämään valuvian matkan aikana.

Teos tuntuu fokusoidummalta kuin Kadonneiden tavaroiden kahvila, jota vaivasi hahmojen ja tarinoiden ylenpalttisuus, ja niiden liittymättömyys toisiinsa. Tästä teoksesta mieleen jäävät ainakin retket hautausmaalle ja luovat retki-ideat, joita lukija voi hyvin toteuttaa omassa elämässään toisessa maassa.