Hautausmaan rakastavaiset

Teos: Minna Lindgren: Kaukorakkaus (Teos, 2019)

Vanha mies menettää ajokorttinsa kolaroinnin seurauksena, ja Renault on pantava myyntiin, koska jälkipolvilla ei ole korttia. 82-vuotias Kauko elää saman katon alla 55-vuotiaan poikansa Timon ja 29-vuotiaan pojanpojan Mickeyn kanssa. Talon kellari on ”poikien” valtakuntaa, jonne papalla ei yleensä ole asiaa. ”Pojat” käyvät uskollisesti Kaukolla syömässä ja toivovat tämän kokkaavan maailman pelastavia vegaaniruokia. Kauko joutuu usein metsästämään oikeanlaisia linssejä Stockan Herkusta, koska niitä ei lähikaupasta löydy.

Timo ja Mickey ovat e-urheilijoita, ja heidän elämänsä on pitkälti kellarikeskeistä. 55-vuotiaaksi Timo-poika on ikuista nuoruutta palvova, ja hänen tapansa puhutella isäänsä ”jäbäksi” on rasittavaa. Ihmissuhdehommat ”pojat” ovat ulkoistaneet nettiin, ja ainakin Mickeyllä on käynyt flaksi korealaisen böönan kanssa niin, että tämä jo lähettää Suomeen ruokareseptejä. Timo taas kannustaa ”jäbää” käymään treffeillä vanhan maailman IRL-tyyliin. Kaukoa eivät pahemmin lämmitä tuntemansa leskirouvat, vaan hänen sydämensä kaihoaa kesään 1959 Hietaniemen hautausmaalla ja maagisiin hetkiin Saima Harmajan haudan kupeessa.

Minna Lindgren tunnetaan humoristisista vanhuusaiheisista teoksistaan, ja Kaukorakkaus on jo viides teos, joka kertoo helsinkiläisistä ikäihmisistä. Tätä edeltävä teos, Iloinen leski, kertoi seitsemänkymppisten uudesta teini-iästä kaoottisen railakkaalla tyylillä. Kirjassa ryypättiin ja kiroiltiin runsaasti, ja se sai kirjavan vastaanoton. Kaukorakkaudessa Kaukolla ei ole alkavaa alkoholiongelmaa, vaikka hän käy uskoutumassa sydänsuruistaan ”kerhotapaamisissa” ystävänsä Kyöstin kanssa Suopean Säynävän pubissa. Sen sijaan hän on joutunut eroon vaimostaan Pirkosta tämän viimeisillä metreillä varsin traagisella tavalla, ja kärsii ajoittaisista sekavuustiloista, joita ihanan Liisan muisteleminen ei helpota, pikemminkin pahentaa.

Nauroin eniten Kaukon perhekuvioille, eli kolmen miehen erikoiselle asumisjärjestelylle, jossa toki oli myös taloudellista hyväksikäyttöä. Toisaalta Kaukon tyyppinen, säntillinen virkamies, entinen Tilastokeskuksen ATK-päällikkö, tarvitsee ympärilleen rutiineja, ja yhteisasuminen pitää häntä nykyelämänmenon syrjässä kiinni. Myös Kaukon muistelmat ATK:n läpiviemisestä suomalaisessa työelämässä ovat herkullisia. Kuinka hän sitten nykyteknologiaa käyttäen pääsee ihanan Liisansa jäljille on toinen tarina, eikä hän siinä onnistu ilman häntä nokkelampien leskinaisten apua.

Minusta tämä oli vahvempi romaani kuin Iloinen leski, mutta ei vienyt minua aivan Ehtoolehto-sarjan aiheuttamaan hurmostilaan. Yhteiskunnallinen kommentääri omaishoitajien asemasta hoitokotien viidakossa oli osuvaa, mutta Pirkko-vaimon kohtalo jäi sivujuoneksi muun kohkaamisen keskellä. Kiinnostavimmat havainnot Lindgren tekee kuitenkin nuoremman polven elämäntavasta ja suhteesta työhön. Niiden varjossa Kaukon elämäntarina tuntuu nostalgisen kunnolliselta. Pirkon hautajaisissa ehkä haudataan myös suomalaista yhtenäiskulttuuria, johon kuuluivat avioliitto, autolla ajaminen ja armeijan käynti.

Lindgrenin teoksissa on samantyyppistä toistoa kuin Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-sarjassa. Molemmilla kirjailijoilla on kuitenkin faninsa, joita toisto ei harmita, vaan pikemminkin he nauttivat tietystä ennalta-arvattavuudesta. Itsekin olen fanittanut molempia kirjailijoita ja heidän tuotantojaan, mutta samalla olen pohtinut, kuinka pitkälle geriatrisella kirjallisuudella voi yksi kirjailija ratsastaa. Tosin painettujen kirjojen markkinoilla eläkeläiset ovat ostovoimaisinta asiakaskuntaa, eikä ole ollenkaan huono asia, että on olemassa kirjallisuutta, jossa päähenkilöt ovat elämänsä ehtoossa. Kaukorakkaudessa vahvin ulottuvuus on kuitenkin sukupolvien välinen dialogi, ja toivon, että se herättää nuorempienkin lukijoiden kiinnostuksen vaikka taloudellisten realiteettien ja vinksahtaneen huoltosuhteen näkökulmasta.

Mainokset

Matka kissojen majataloon

Teos: Hiro Arikawa: Matkakissan muistelmat. (S&S, 2019)

Suomennos: Raisa Porrasmaa

Japanilainen kissakirjallisuus on noussut blogissani esiin aiemminkin, sillä lemmikkieläinten nostaminen romaanien kertojiksi on Japanissa tavallisempaa kuin eurooppalaisessa kirjallisuudessa. Kissan symboliikka onnen tuojana on muutenkin japanilaisessa ja kiinalaisessa kulttuurissa laaja-alaista. Ennen tätä luin Takashi Hiraiden Kissavieraan, ja olen myös käsitellyt kissojen läsnäoloa Haruki Murakamin tuotannossa, tosin Murakami ei aina kohtele kissojaan kovin korrektisti.

Tämä romaani on hyväsydäminen kuvaus miehen ja kissan syvästä ystävyydestä, ja siinä kissaa kohdellaan ensiluokkaisesti. Nana on itsetietoinen kolmivärinen kolli, jota luullaan joskus erikoiseksi calicoksi, vaikka se on tavallinen sekarotuinen kulkukissa. Se tykkää köllötellä erään hopeanvärisen pakun päällä, ja sen omistaja Satoru alkaa vähitellen ruokkia sitä. Pian kissasta tulee hemmoteltu sisäkissa ja se saa nimen Nana luvun seitsemän mukaan, vaikka se on tyttökissan nimi.

Mies ja kissa elävät tyytyväisinä yhdessä viisi vuotta Tokiossa, kunnes mies päättää yhtäkkiä luopua lemmikistään. Hän on ottanut yhteyttä muualla Japanissa asuviin ystäviinsä mahdollisen luovutuksen toiveessa. Kaverit eivät ymmärrä, miksi eläinrakas Satoru haluaa luopua rakkaasta Nanastaan, mutta olettavat sen johtuvan tämän työpaikan yt-neuvotteluista. Kaverikierros on eeppisen runsas kuvaus Japanin eri osien luonnosta, ja erityisen hyvin viihdyin Hokkaidon saarella, jonne kaksikko matkaa viimeiseksi.

Kirjassa toimii myös lemmikkieläinten majatalo, eli paikka, joka on tehty mahdollisimman mukavaksi lemmikkejä omistaville turisteille. Tätä pitävät Satorun lukiokaverit, aviopari Sugi ja Chikoku, joilla on parhaimmat eväät kissan adoptioon, mutta Nana ei tule toimeen näiden ärsyttävän koiraherran kanssa. Homma menee kissatappeluksi, ja molemmat osapuolet ovat helpottuneita, kun sijoitus ei onnistukaan.

Enpä nyt paljasta kirjan juonesta kaikkea, mutta ihmisten historioiden tasolla se kertoo pitkälti surutyöstä, menetyksistä, hylkäämisistä ja niistä selviämisestä. Adoption ja sijaisvanhemmuuden näkökulma on myös vahva, ja löytölasten ja -kissojen asema vertautuu toisiinsa. Kissan näkökulma toimii aukottomasti, eikä teos anna vaikutelmaa ärsyttävästä eläimen humanisoinnista. Henkilöhahmot ovat aitoja ja mutkattomia, ja jopa varautunut Noriko-täti päätyy kissahulluksi pitkän uusavuttoman totuttelun jälkeen.

Tämä kirja on varsinainen lohtuteos, ja sopii varsinkin niille, joiden elämissä on surua ja kuolemanpelkoa. Japanilaista kulttuuria ehkä esitellään hieman ulkokohtaisesti ulkomaisille lukijoille, mutta uskoisin, että tämä on ollut menestys ensin kotimaassaan, joten ikoninen Fuji-vuoren tähystely ei lopulta ärsyttänyt. Ja Hokkaido-osuus oli niin huimaavan kaunis, että siinä Kioton kultaiset temppelit kalpenivat tyystin.

Kulttuurieroista sen verran, että kerronnan tasolla sellainen lukija, joka ei tunne japanilaista kulttuuria hyvin saattaa joutua ponnistelemaan tarinan järjestyksen ja logiikan kanssa. Itse viihdyin tässä kirjassa loistavasti noiden juuri lukemieni supersimppelien ja maailmaaselittävien brittikirjojen jälkeen, joissa raportoidaan jokainen supermarketkeikka ja diagnosoidaan jokainen mielenliike. Päähenkilö Satoru on myös kokenut paljon traumaattista, mutta pidin paljon siitä tasosta, jolla Arikawa käsittelee hänen nuoruuttaan ja lapsuuttaan. Länsimainen kertoja todennäköisesti saisi näistä aineksista aikaan jonkun Kreeta Onkeli-tyylisen Ilosen talon. Tässä taas keskitytään kovia kokeneen kertojan henkiseen selviytymiseen raskaiden kokemusten jälkeen.

Maahaasteessa olen kohdassa 59/196: Japani. Tähän kohtaan oli monenmoisia teoksia tarjolla, varsinkin ne viime aikojen lukemattomat Murakamit, mutta sieluni kaipasi nyt jotain simppelimpää ja söpömpää perusjapanilaista hoitoa. Tämä teos tarjosi monta oivallista lepopaikkaa, ja herätti myös kaukokaipuuta maahan, johon haluaisin tutustua uudestaan.

Puolieläinten ja -jumalten saarella

Teos Asta Piiroinen: Kristuksen majatalo (LIKE, 1997)

Sängynalusmuumio-osastolta taas, hei. Tämän teoksen olen pelastanut Kaukajärven kirjaston kierrätyshyllystä vuonna 2009 (noina aikoina vielä nimikoin kirjani), ja se muhi edellisen asuntoni sängyn alla kuutisen vuotta. Luulin heittäneeni sen seuraavalle lukijalle muutossa, mutta yhtäkkiä se löytyikin karsitusta hyllystäni, simsalabim!

Annoin siis tökkivälle teokselle ehkä viidennen mahdollisuuden. Kirjan poimin alun alkaen siksi, että sen nimi oli niin maan mainio, mutta varsinkaan viime vuosikymmenellä minua ei yhtään jaksanut kiinnostaa sen teema, etuoikeutettujen eurooppalaisten harrastama hyppely Kreikan saaristossa.

Nyt teos kiinnostaa jo pääsiäisen vuoksi. Tänä vuonna olen kyllä paastonnut, olosuhteiden vuoksi enemmänkin kuin olisin halunnut, mutta Kristus-aiheista kirjallisuutta en ole ehtinyt pahemmin lukea. Hengellinen hyllyni on sakean pölyn peitossa, ja sinne soisi löytyvän myös vetävää ja huumoripitoista kaunokirjallisuutta, ei pelkkiä rukouskirjoja. 

Tässä romaanissa Tuuli-niminen päähenkilö matkustaa Kreikkaan, satujen saarelle surrakseen miehensä itsemurhaa. Tuuli on käynyt Kristuksen majatalossa aiemminkin, ja kuuluu tässä mystisessä majoituslaitoksessa jo vakiokalustoon. Paikan omistaja, noin kuusikymppinen Christos on Suuri Persoona, joka dominoi kaikkea, mitä talossa tapahtuu. Hän on majatalon pitäjänä suurpiirteinen ja mielivaltainen: roskien viennistä käydään megalomaanisia riitoja, ja osa asiakkaista saa tiskin alta salaista alennusta, johon toki kuuluu vaitiolovelvollisuus joistain paikan käytänteistä.

Kirjassa käydään suuria keskusteluja Euroopan henkisestä tilasta majatalon terassilla ouzo- ja rakilasien äärellä. Viinatarjouksista on asiakkaiden vaikea kieltäytyä, koska Kristuksen elämänfilosofia on kale zoe, good life. Uutta verta ikuisiin väittelyihin tuo nuori ranskalainen tutkijamimmi Chantal, joka on saarella parantumassa hermoromahduksestaan. Hän on maailmanparannuskiihkossaan jopa Kristusta pidemmällä, ja onnistuu syyllistämään jokaisen turistin puolikkaalla lauseella. Chantalin hahmossa oli paljon Greta Thunbergia, ja hän toimi hyvänä muistutuksena siitä, ettei ahdistuminen hiilidioksidipäästöistä ole mitenkään uutta tai omaperäistä tässä ajassamme.

Piiroinen kuvaa myös Tuulin suomalaista todellisuutta herkullisen outouttavasti. Tuuli kuvailee majatalon vieraille kotimaataan paikkana, jossa kaikki intohimo kohdistetaan asuntolainojen maksamiseen ja kesämökkien rakentamiseen. Nautinnon viivyttäminen on kansalaishyve, eikä niillä mökeilläkään välttämättä osata viipyillä viinin ja oliivilautasten ympärillä. Kirjan Suomi-kuva ei ole ruusuinen, mutta tässä kuitenkin kuvataan Suomea, jossa Kainuu oli pääasiallisesti rosoisen romanttinen mummola, ei perussuomalaisuuden kasvualusta. Tuuli ei vihaa kotimaataan, eikä suhtaudu sen ongelmiin kovin poliittisesti, mutta selvästi hänen on parempi olla sieltä poissa.

Viihdyin tässä repaleisessa, elämäniloisessa todellisuudessa kokonaisvaltaisesti, kaikki aistit auki, vaikka varsinkaan siinä kuvattu romanssi Tuulin ja tanskalaisen Raúlin välillä ei pahemmin sävähdyttänyt. Toki kaukaisen saaren ja resuisen majatalon tarinaan kuului ripaus rikollisuutta, muuten meininki olisi kääntynyt liian filosofiseksi. Olen ehkä reissuillani joskus käynyt vähän tämäntyyppisessä majatalossa, ja haluaisin löytää sellaisia lisää. Christosin hahmo samastui taas omassa mielessäni erääseen sisilialaiseen ravintoloitsijaan, jonka touhuja seurailin muutama vuosi sitten Marettimon saarella.

Maahaasteessa olen nyt rastilla 21/196: Kreikka. Alun perin olin lukemassa tähän Anja Snellmanin uusinta romaania, jonka toivon löytäväni uudelleen. Näissä molemmissa oli yhtä vetävä tunnelma, joten ehkä suoritan tämän rastin kahdella teoksella.

Pyydän anteeksi, että kuolit

Teos: Carolina Setterwall: Toivotaan parasta (Otava, 2019)

Suomennos: Laura Beck

Carolina ja Aksel ovat kolmikymppisiä media-alan ammattilaisia, jotka kohtaavat suht kliseisesti ja odotetusti yhteisten ystävien juhlissa kesällä 2009. He asuvat Tukholman Södermalmilla pienissä asunnoissaan, seurustelevat intensiivisesti ja muuttavat pian yhteen Akselin minimalistiseen asuntoon, jonne Carolina ei tavaroineen täysin mahdu.

Pariskunta muuttaa pian hyvinvoivaan lähiöön, hankkii norrlantilaisen kissan, matkustelee intensiivisesti trendikkäissä kohteissa ja nauttii elämästään. Rahasta ei ole pulaa, ja sillä näytetään välittämistä. Carolinan 35-vuotissyntymäpäivien aattona on aika tehdä valinta: pysyäkö yhdessä vai lähteäkö eri teille. Nainen ei voi enää ohittaa lapsiasiaa, vaikka mies ei pala halusta tulla isäksi.

Kirjan nykyisyydessä Carolina on jäänyt leskeksi äkillisesti, kun Ivan-vauva on kahdeksan kuukauden ikäinen. Hän on elänyt vauvansa kanssa symbioosissa, ja on neuroottinen, ylihuolehtiva äiti. Imetys on nielaissut hänet omaan maailmaan, ja Aksel on huolehtinut kaikesta muusta, myös kaupassa käymisestä. Akselilla on jonkinlainen työnarkomania, joka on oireillut jo aiempina vuosina. Hän on taannoin jättänyt vaimolleen kesken työpäivää kursorisen viestin tietokoneensa salasanasta siltä varalta, että hän joskus kuolisi. Carolina ei ole ottanut viestiä vakavasti, mutta sen olemassaolo ahdistaa suuresti kuoleman jälkeen.

Kirja käsittelee syyllisyyttä, itsesyytöksiä ja itsen armahtamista tilanteessa, jossa ainoastaan aika voi toimia lempeänä tuomarina. Setterwallin kirjoitustyyli on suorapuheinen, epäsentimentaalinen, intiimi. Teksti on myös hyvin jouhevaa ja virtaavaa, siinä ei ole turhia koukeroita eikä se yritä tehdä tilanteesta dramaattisempaa tai poeettisempaa kuin se on. Kielen helppous tekee tekstistä lähestyttävän, ja varmasti lähes kaikkien lukijoiden on helppo samastua kertojan tilanteeseen. Mahdollisena vertaistukiteoksena se tuntuu täsmällisen onnistuneelta.

Teos on ensisijaisesti surukirja, mutta se kertoo myös laveasti vauva-arjesta ja arjesta taaperon kanssa, parisuhteessa ja yksinhuoltajana. Narratiivi pysyy hyvin käsissä, mutta omaan makuuni kuvauksia imetyksestä ja vauvan kehityksen seuraamisesta oli himpun verran liikaa – siksi, etten tällä hetkellä kuulu Vauva-lehden lukijoiden kärkikaartiin. Toisaalta kirja voi hyvinkin innostaa ja voimistaa juuri vauva-arkea eläviä, myös heitä, jotka eivät ole kokenut suurta menetystä.

Opin kirjasta jotain uutta tietotasolla: Ruotsissa uskonnottomien hautajaisten järjestely vaikuttaa paljon edistyneemmältä kuin Suomessa, ja heillä on tarjolla pappia korvaavia ”offisiantteja” hautajaismenoja ohjaamaan. Vaikka kertoja oli hautajaisissa pihalla tapahtumista, oli uskonnottomien hautajaisten kuvaus kiinnostavaa.

Teoksessa on paljon samaa kuin Tom Malmqvistin surukirjassa Joka hetki olemme yhä elossa, vaikka tarinat puolison poismenosta eivät ole identtiset. Malmqvistin kertomus on vielä dramaattisempi, ja siinä on vahvempi kaunokirjallinen ote. Malmqvistin teos ehkä puhuttelee enemmän myös niitä, jotka eivät elä pikkulapsiarkea, ja siinä yhteiskunnan apuverkostot saivat suuremman roolin. Tässä kirjassa tuore leski on harvinaisen hyvässä sosioekonomisessa asemassa, eli hänellä on varaa palkata jopa siivooja vanhempainvapaalla ollessaan.

Parisuhteiden analyysin tasolla tunnistin kertojan hahmosta paljon itseäni, eri elämän vaiheissa, eikä draama pääty Ivanin isän kuolemaan. Loppu tarjoaa vielä yllätyksiä, eikä nopeiden valintojen aikaansaama jälki ole aina kaunista katseltavaa.

Kannattaa lukea tämä teos ja Malmqvistin kirja rinnakkain. Välillä jopa epäilin tekstuaalisten vihjeiden pohjalta, että näillä kahdella kirjailijalla olisi suhde keskenään, mutta siitä en ole löytänyt mitään todisteaineistoa.

PS: Toim. huom. Lisää googlailtuani huomaan, että Malmqvist ja Setterwall todella ovatkin pariskunta, eli toinen toisensa ”sambo”.

Lindorff, tuo ihmisen uskollisin ystävä

Teos: Katriina Huttunen: Surun istukka (S&S, 2019)

Kun sain käsiini Katriina Huttusen lapsen itsemurhasta kertovan teoksen ja olin selvinnyt sen ensimmäisen luvun läpi, olin jo katketa raivosta. Tunnereaktio hämmensi, eihän tämä ollut ensimmäinen lukemani teos, jossa vanhempi tai suree päivänsä päättänyttä lastaan, tai muu omainen sukulaistaan. En raivosta kirjaa tai kirjailijaa kohtaan, vaan yhteiskuntaa, joka ei armahda maahan kaatunuttakaan.

Kirjassa aikuisen tyttären äiti saa hoidettavakseen lapsensa perintäkirjeet, vaikka lain mukaan niihin ei tarvitse reagoida omaisen kuoleman jälkeen. Kirjan surija on tunnollinen, eikä Lindorff jätä häntä henkisesti rauhaan. Ehkä kuorien avaaminen pitää vielä yllä illuusiota, että lapsi olisi elossa.

Teos riipaisi minua, ulosottokuningatarta, syvältä ja henkilökohtaisesti. Tajusin, että kun kuolen, Lindorff-Svindoff saattaa muistaa minua pidempään kuin moni ystävistäni. Jäin miettimään, mitä yhteistä on perintätoimistoilla, veroparatiiseillä ja eutanasialla. Kirjan kirjoittamisen ja sen lukemisen välillä Lindorff on vaihtanut nimeään Lowelliksi, Alektum on laitettu toimintakieltoon, mutta sama sirkus pyörii aina uudella nimellä. Liian monen mieli murtuu siinä sirkuksessa, ja aivan turhaan. Minulla ei ole selkeää vastausta, kuinka siinä selvitään ja selviydytään, muuten kuin kylmän viileästi kohtelemalla näitä muiden hädällä rikastuvia byroita ja niiden työntekijöitä kuin parasiittejä.

Kirjan äiti eristäytyy maailmasta vapaaehtoisesti, koska ei kestä ihmisten laimeita surunvalitteluja. Hän muuttaa Helsingistä Hankoon, ja pian takaisin Helsinkiin, ja yrittää elellä käännöstöillään, joita ihmeen kaupalla tarjotaan hänelle melkein enemmän kuin hän kykenee tekemään. Hänellä on riittävästi vihreää teetä ja hautakynttilöitä. Hautakynttilöitä hänellä on aina kassissa varalta samalla tavalla kuin tyttären lapsuudessa tutteja ja vaippoja. Hietaniemen hautausmaan kolumbaariosta tulee hänen elämänsä keskeisin tukikohta, ja hän tapaa siellä myös usein tyttärensä ystäviä, jotka edelleen muistavat häntä.

Häpeä ja syyllisyys ovat varmasti osana kaikkien itsemurhan tehneiden omaisten arkea, mutta tässä 26-vuotiaan nuoren naisen ”helikopteriäidin” tuska on raastavaa siksikin, että tyttärellä oli elämässä muitakin haasteita kuin masennus. Äiti syyttää itseään liiasta huolehtimisesta, ja kokee epäonnistumista irti päästämisessä. Toisaalta tytär eli viimeiset vuotensa menevää nuoren naisen elämää, lenteli Aasiassa saakka, ja oli usein monessa työsuhteessa samaan aikaan. Tyttären oppimisvaikeudet ja koulukiusaamisen jättävät arvet painavat raskaasti kertojan mieltä, vaikka tytär oli onnistunut hakemaan pontevasti apua kumpaankin asiaan.

Teos on riipaiseva kuvaus yksinäisyydestä tilanteessa, joka jättää usein sukulaiset ja ystävät kädettömiksi. Aikuisen lapsen itsemurhaa poteva äiti voi joidenkin mielestä olla epäonnistumisen ruumiillistuma, toisille hän on ilmanpilaaja ja hän itse kokee olevansa hautausmaalla kohmettuva maksaruoho. Hänen on helpompi kommunikoida talvisorsien kanssa kuin ihmisten, ja osa entisistä ystävistä alkaa tietoisesti vältellä häntä.

Huttusen työ kääntäjänä nousee myös yhdeksi keskeiseksi teemaksi; hän erikoistuu surutyönsä aikana varsinkin norjalaiseen ja tanskalaiseen kirjallisuuteen. Hänen käden jälkeään on esimerkiksi upean Naja Marie Aidtin surukirjan suomennos, ja näiden kahden teoksen välille rakentuu herkkävivahteinen dialogi. Aidtin poika kuoli myös nuorena onnettomuuteen, jossa huumeilla oli rooli. Kirjaa lukiessani huomaan, että olen lukenut monta, monituista Huttusen kääntämää teosta. Ja minulla on todella huono nimimuisti kääntäjien suhteen.

Kirjassa on omaan makuuni hieman liikaa psykoterapeuttista slangia, mutta toisaalta arvostan kovasti teoksen vertaistuellista ulottuvuutta. Itselleni kirjan tärkein anti liittyi pohdintaan psyykenlääkkeiden määräämisen kaupallisesta logiikasta ja apteekkien vastuusta lääkkeiden myyjinä. Teos toimii herättelijänä kaikille, jotka itse käyttävät tai joiden läheiset käyttävät useita psyykenlääkkeitä samanaikaisesti, sillä niiden yhteisvaikutuksista ei tunnu löytyvän oikein mistään luotettavaa tietoa. Jos suvusta löytyy rasitteena lääkeyliherkkyyttä, silloin näiden cocktailien kanssa pitää olla todella tarkkana.

Surun istukka on rankin lukemani teos aikoihin, ja uskallan suositella sitä lievällä rajoituksella, eli en ainakaan itse lukisi tätä teosta ollessani raskaana, muuten herkässä mielentilassa tai akuutin kriisin keskellä. Surutyön matkakumppaniksi teos on tietysti tarkoitettu, mutta siinäkin on vaiheita. Itsemurhan tehneiden omaisille ei ole koskaan tarjolla liikaa tukea, sillä kuten tämäkin teos osoittaa, ihminen on niin suuressa kriisissä taipuvainen vetäytymään kuoreensa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 15: ”Kirja käsittelee jotain tabua”.

Salomonsaarten sanatoriossa

Teos: Heikki Hietala: Hotelli Tulagi (Sitruuna, 2014)

Suomennos: Seppo Raudaskoski

Kirjahyllyni jaksaa yllättää, ja eilen illalla kaivoin sieltä esiin Salomonsaaria käsittelevän romaanin, jonka olen pari vuotta sitten pelastanut kierrätyshyllystä. Kirjalla on herkullinen kansi, mutta se on kirjailijan kotimaassa Suomessa jäänyt varsin vähälle huomiolle. En saanut kirjaa luettua ensi kohtaamisella, koska se pursusi lentokoneteknistä terminologiaa. Sen pääasiallinen tapahtumapaikka, Tulagin saari Tyynellämerellä, kiinnosti teemaa enemmän. Pieni saari toimi toisen maailmansodan aikana jenkkien ja japanilaisten taistelukohteena, ja sodan loppuaikana siellä toimi pieni amerikkalainen tukikohta. Salomoninsaaret olivat tuohon aikaan brittien siirtokunta, ja alue itsenäistyi omaksi valtiokseen vuonna 1978.

Heikki Hietala on englanniksi kirjoittava suomalainen kirjailija, joka on onnistunut julkaisemaan kaksi romaania englantia puhuvassa maailmassa. Ennen tätä hän on julkaissut monia novelleja kansainvälisissä julkaisuissa. Siviiliammatiltaan hän on tietojenkäsittelyopin lehtori, ja koulutukseltaan englannin maisteri Jyväskylän yliopistosta. Ilmeisesti hänen suurin intohimonsa on ilmailu ja sotalentokoneet, ja tämä rakkaus näkyy romaanin linjauksissa.

Romaanissa toisen maailmansodan veteraani Jack McGuire ei ole pystynyt palaamaan kotitilalleen Nebraskaan, vaan on perustanut hotellin entisille sotatantereille, maailman kauneimman hiekkarannan kupeeseen. Hotelli koostuu Yhdysvallan armeijan kyhäämistä majoista, joita varten mies kerää lähisaarilta generaattoreita. Bisnekset edistyvät hitaasti, mutta hotellin pyörittämiseen ei tarvita miljoonia. Kun bostonilainen Kay Wheeler tulee hotelliin vieraaksi etsimään jälkiä kuolleesta aviomiehestään Donista, Jack joutuu palaamaan kipeimpiin sota-aikaisiin muistoihinsa, traumoihinsa, harhoihinsa ja kipeään kysymykseen tulevaisuuden näkemisestä. Hän ei ole ainoa komppaniansa miehistä, joiden mielenterveys heittelehtii tai joilla on vaikeuksia addiktioiden kanssa. Nämä lienevät universaaleja teemoja, joita usein käsitellään suomalaisessa sotakirjallisuudessa raaemmalla tavalla.

Toki teos on myös rakkausromaani, tosin aika ennalta-arvattava sellainen. Parasta siinä on Tulagin saaren arjen kuvaus, eli kuvaus turismista ennen kuin siitä tuli teollisuutta. Onneksi saarella ei edelleenkään ole massaturismia, mutta se toimii pienimuotoisena sukeltajien paratiisina. Hotellielämä tässä keskittyy Jack McGuiren vanhojen sotakontaktien ja niiden tuttavien kestittämiseen, eli hotelli toimii veteraanien surutyön kanavana ja jonkinmoisena terapiakeskuksena.

Arjen kuvaukseen olisin kaivannut enemmän paikallisia hahmoja, joita tässä romaanissa edustaa statistin roolissa keittäjä Wilma. Paikallista ruokakulttuuriakaan ei pahemmin kuvata, vaan Wilma kokkailee ruokalajeja, joita Jack ei pitkän saarella asumisen jälkeenkään osaa nimetä. Eli sitä paikallisuuden tuntua, ja ehkä jopa vähän saarten historiaa, olisin kaivannut teokseen lisää, kun kuitenkin kyse on keskivertolukijalle uppo-oudosta paikasta.

Suosittelen teosta eritoten sotakirjallisuuden ystäville, ja lentämistä harrastaville. Se on vahvasti Amerikka-keskeinen, ja varmasti alun perin suunniteltu Amerikan kirjamarkkinoiden valloitukseen. Teoksella näkyy olevan hyvin seuraajia Goodreadsissa, ja sen alkuperäinen kustantamo on brittiläinen. Sitruuna-kustantamo on julkaissut Hietalalta toisenkin teoksen, Viisto valo-novellikokoelman (2017), joka on spekulatiivista fiktiota ja on löytänyt enemmän lukijoita myös kotimaasta. Myös Sitruuna on kustantamona minulle uusi tuttavuus, ja haluan kiittää heitä varsinkin hienosta kansikuvasta ja layoutista Hotelli Tulagin suhteen.

Maahaasteessani olen nyt rastilla 27: Salomonsaaret. Tämä on ensimmäinen Tyynenmeren saarille sijoittuva löytöni, enkä usko muiden rastien löytyvän näin helposti. Tästä löydöstä olen aidosti iloinen, siksikin, että suomalaiset kirjailijat voivat joskus yllättää – ja teos luo toivoa kaikille englanniksi kirjoittaville kustantajan löytymisestä ulkomailla.

Valkoinen nainen Rinkebyn yössä

aavan merenTeos: Antti Tuuri: Aavan meren tuolla puolen (Otava, 2018)

Mitä ajattelevat ruotsinsuomalaiset äärioikeistosta ja Ruotsidemokraateista? Millaista on elää näkymättömänä, mutta hyvin kuuluvana vähemmistönä liitoksistaan natisevassa kansankodissa? Kumpiin suomalaiset maahanmuuttajat luottavat paremmin, toisiin maahanmuuttajiin vaiko ”aboriginaaleihin”? Kuinka taas omiin etnisiin juuriinsa suhtautuvat ne, jotka ovat syntyneet Ruotsissa ja joilla ei enää ole merkittäviä siteitä vanhempien kotimaahan?

Tällaisten peruskysymysten äärelle johdattaa meidät Antti Tuuri tuoreessa romaanissaan Aavan meren tuolla puolen. Teos on itsenäinen jatko romaanille Tangopojat, joka käsitteli suomalaisen iskelmämusiikin nousua siirtolaispiireissä 60-70-luvuilla. Tämänkin kirjan olen lukenut ja arvioinut, ja oli ilo palata tähän jatko-osaan, vaikka en kaikkia hahmoja enää muistanutkaan.

Teoksessa eletään nykypäivää Tukholmassa ja Skövdessä. Seitsemänkymppinen Elina on menettänyt miehensä Saulin, Tangopoikien saksofonistin, joka lähti saappaat jalassa keikkakiireidensä keskellä. Hänen viisikymppinen tyttärensä Kaija on myös jo mummo, ja pari-kolmekymppinen Stina on eronnut kouluikäisen äiti, tohtori ja yliopiston virassa. Suvun naiset ovat pitkäikäisiä ja aikaansaavia, ja Kaijakin ehtii ekonomiuransa ohessa huoltaa kouluikäistä tyttärentytärtään Elviraa, koska Stinalla on seminaarikiireitä. Tuoreen lesken äitikin elää vielä Pohjanmaalla, joten Elviralla on isomummon lisäksi isoisomummo.

Sukutarinaa kiinnostavampi ulottuvuus kirjassa ovat etniset suhteet, joita käsitellään tiheän tapahtumaryppään keskellä. Teos on yhdenpäivänromaani, ja päivän aikana Sauli kuolee, Elviran suomalaisessa koulussa on polttopulloisku ja samalla Elvira katoaa. Elvira on puoliksi turkkilainen lapsi, jonka isällä on aikeita muuttaa takaisin Istanbuliin Erdogania tukemaan. Pommiuhasta koulussa epäillään kuitenkin ruotsalaista äärioikeistoa, joka ulottaa vihansa myös yhtä ennakkoluuloiseen ja rasismia tihkuvaan naapurikansaan.

Kirjan kiinnostavin hahmo on Kaijan ex-mies Petteri, Stinan isä, joka haluaisi olla enemmän mukana tyttärensä elämässä kuin mitä tytär sallii. Petteri on tullut Ruotsiin vasta kolmikymppisenä 80-luvulla, ja eri syistä kuin tavalliset duunarisiirtolaiset. Hänellä on ollut haaveita päästä elokuva-alalle tai teatteriin uraa luomaan, mutta ura on jäänyt avustajan ja keikkatyöläisen hommiin. Viisikymppisenä hän on töissä Skansenin puusepän pajalla, ja ehtii duuniin usein vasta aamun terassikeikan jälkeen. Petteriä siedetään tässä suojatyöpaikassa, koska hän on taiteilijasielu. Hän on myös hyvä ajamaan japanilaisia turistityttöjä pois pajaltaan, jotta henkilökunta saa rauhassa keskittyä kahvinjuontiin.

Petterin pyrkimykset pelastaa koulu terroristi-iskulta ja lapsenlapsi karvakäsien kaappaukselta lähentelevät jo veijariromaanin perusjuonta. Hänen ristiretkensä öiseen Rinkebyhyn herätti nauruhermojani, varsinkin, kun oltiin lapsen lisäksi pelastamassa aikuista tytärtä turkkilaisten haaremista. Petteri on epätyypillinen nurkkapatriootti, koska hänen lojaaliutensa ei oikein kohdistu Suomeen eikä Ruotsiinkaan. Hän ei tunnu kannattavan mitään poliittista ryhmittymää, mutta hänellä on piilorasistisia tendenssejä piilotettuna noin kutsutun sivistyksen ja kulttuurisen pätemisen taskuihin. Samalla hän on megalomaanikko, jolla on taipumusta patologiseen valehteluun.

Retki Rinkebyhyn alkoi inspiroida taas suuresti tätä kirjaa lukiessa. En tosin usko, että uskaltaisin sen kaljabaareihin öiseen aikaan yksin, vaikka tässä ei maalattu kovin vaarallista tai synkkää kuvaa lähiön arjesta. Suomalaiset siirtolaiset tosin surevat vanhojen ”hoodiensa” ilmapiirin muutosta, vaikka ovat vaurastuttuaan muuttaneet jo kauan sitten alueilta pois. Slussenin sillanalusten legendaarisista porukoista kirjoitellaan ruotsalaislehdissä edelleen, vaikka suurin osa sankareista ovat kuolleet jo kauan ennen eläkeikää.

Tuuri on onnistunut puristamaan tähän romaaniin ison kakun viimeaikaista sosiaalihistoriaa, mutta noista analyyseista ei tule tunkkaista luennoinnin oloa. Yhdenpäivänromaanina teos pysyy erinomaisesti kasassa, vaikka siinä käsitellään varsinkin Saulin ja Elinan kaiken kestävää liittoa takaumien kautta. Avioliittoa laajempi teema on kuitenkin avioero, ja sen suurempi todennäköisyys siirtolaispiireissä, joissa on juurettomuutta, työttömyyttä ja päihdeongelmia. Myös suhde uskontoon ristivalottuu kiinnostavalla tavalla suomalaisen isomummon helluntailaisuuden ja turkkilaisen isän uudelleen löydetyn konservatiivisen islamin välillä.

Olen lukenut useamman dekkarin, joissa seikkaillaan Tukholman noin kutsutuilla no go zoneilla, mutta tässä koin pääseväni syvemmälle ihmisten arkeen ja heidän itseymmärrykseensä etnisten jännitteiden syntysyistä. Tässäkin oli pieni dekkarin siemen, joka kuitenkaan ei lähtenyt kasvamaan kohti suurempaa katastrofia.

Suosittelen teosta varsinkin kaikille niille, jotka pelkäävät jo Itä-Helsingissä ja jotka ennustavat suomalaisen yhteiskunnan murtuvan maahanmuuton taakan alle samalla lailla kuin Ruotsi. Tuuri ei ainakaan lietso pelkoa eikä ennusta Ruotsin lopullista murtumista, vaan käsittelee näitä ennakkoluuloja rohkean realistisesti. Jopa Petterille annetaan toivoa maailmankuvan muutoksessa, vaikka Petteri on hirvittävän rasittava luupää. Eikä Petterillä ole edes leijonatatskaa niskassa. Kirja kannattaa siis lukea jo Petterin vuoksi, koska hän osoittaa ennakkoluulojen syiden monimutkaisuuden ja moninaisuuden.