Välipalan merkitys 97-vuotiaan elämässä

EhtoolehtoTeos: Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho (Teos, 2015)

Äänikirjan lukija: Elina Latva

Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarjaa olen lukenut viiveellä, ja nyt sain trilogian viimeisen osan käsiini viisi vuotta sen julkaisun jälkeen. Monella tavalla Lindgren on ollut edelläkävijä, profeetta tai ennustajaeukko, sillä hänen kuvaamansa vanhushuoltoon liittyvät ilmiöt ovat manifestoituneet jollain tasolla kymmenissä palvelukodeissa ympäri Suomea.

Kolmannessa osassa Siiri, Irma, Margit, Anna-Liisa ja toverit ovat palanneet asumaan Munkkivuoren palvelukotiin remontista johtuvan evakkokauden jälkeen. Laitos on valittu digitalisoituneen hoivan pilottiprojektiksi, eikä siellä enää ole töissä kuin yksi konsultti, käyttöpäällikkö-lähituki Jerry Siilinpää. Tämän lisäksi Ehtoolehtoon pääsee sisään joukko Herätys Nyt-liikkeen vapaaehtoisia, jotka pitävät asukkaille rukouspiiriä. Yksi vapaaehtoisista, Rukoilija-Sirkka ilmaantuu naisten tielle aina, kun he ovat pulmatilanteissa kaupungilla, ja osa vanhuksista nielevät liikkeen hurmoksellisen sanoman. Kuitenkin Pertillä, liikkeen johtajalla, on enemmän euronkuvat kuin pelastussanoma mielessä, ja kaiken kukkuraksi he yrittävät eheyttää Taunoa ja Oivaa, miesparia, jotka ovat saaneet kokea liikaa kovia elämänsä varrella.

Ehtoolehdossa ruokahuollon hoitaa 3D-tulostimella varusteltu kone, joka muovaa hävikkivihanneksista asiakkaan valitseman muotoisia kakkaraisia. Kone myös värjää kakkuset asiakkaan toiveen mukaisesti. Naiset eivät pysty syömään näitä luomuksia joka päivä, vaan herkuttelevat itse ostamillaan verilätyillä ja maksalaatikoilla omissa huoneissaan. Kauppareissuille ja pankkiautomaattivisiitteihin mahtuu monenlaisia kommelluksia, ja paljon symboliikkaa liittyy Katajanokan arkkitehtuuriin, kuten Enso-Gutzeitin pääkonttoriin ja Uspenskin katedraaliin.

Ruokaan liittyy myös arkisia havaintoja entisajan ja nykyajan tuotteista. Eräässä kokoontumisessa vanhukset päätyvät syömään mystistä Party Mixiä, jota he luulevat terveellisiksi luomuvälipaloiksi. Pakkaus osoittautuukin kissanruoaksi, joka on paketoitu lähes identtiseen pussiin kuin vegaaniherkut. Muutenkin tämän päivän terveysintoilu ja ruokateollisuuden pyrkimys syöttää kansalaisille loputtomia välipaloja nousee pilkan kohteeksi.

Romaani on selkeästi vakavampi ja traagisempi kuin sarjan aiemmat osat, ja sen huumori mustenee sitä mukaan, kun sähkökatkot ja robottien toimintahäiriöt rokottavat asukasmäärää. Otin itse kuvauksen herätysliikkeen hengellisestä painostuksesta (jopa väkivallasta) vähän liiankin henkilökohtaisesti, koska olen itsekin yrittänyt kirjoittaa aiheesta, tosin eri näkökulmasta. Teknouskontoon liittyvät pohdinnat olivat paikoitellen myös karnevalistisia, ja laittavat kenen tahansa pohtimaan ihmisarvoisen hoivan tai saattohoidon merkitystä.

Trilogia toimi mielestäni paremmin, kun osia ei lukenut tiheään tahtiin peräkkäin. Irman ”döden, döden, döden”-läppä tuntui taas raikkaalta, kun viime kohtaamisesta on useampi vuosi aikaa. Eniten pidin trilogian keskimmäisestä osasta, Ehtoolehdon pakolaisista (2014), jossa vanhusten jengi muutti kimppakämppään Hakaniemeen ja opetteli elämän panemista risaiseksi. Tosin saagan osat ovat tiiviisti yhteydessä toisiinsa, ja uskon, että suurin osa faneista on lukenut kaikki osat. Itseäni kiinnostaisi myös lukea sarjan englanninnokset nähdäkseni, kuinka tietyt suomikeskeiset havainnot kääntyvät globaaliin kuvastoon.

Krenkkusillan kaidoista kulkijoista

HeikkiläTeos: Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet (WSOY, 2019)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Eeva on palannut lappilaiseen kotikyläänsä viiden vuoden poissaolon jälkeen kohdatakseen äitinsä, jonka varjo piinaa häntä. Nuori nainen on aikanaan paennut ahdasmielistä kyläyhteisöä aikomuksenaan karistaa sen tomut kannoiltaan ikuisesti, mutta side paikkaan on maaginen. Hänen isänsä on aikanaan hukkunut jokeen kalastusreissulla, ja äiti on vaalinut joen henkistä perimää lähes shamanistisin ottein.

Nainen palaa surutaloon, keskelle hautajaisjärjestelyjä, sillä äiti on kävellyt jokeen verisin rantein vain muutamaa päivää aiemmin. Isäpuoli Eino ja velipuoli Alarik ovat toistaitoisia orpoja, jotka asuvat äidin muiston museossa. Viime ajat äiti on kuitenkin asunut kylän vanhimman naisen, siianpyytäjä Adajan luona, eivätkä miehet ole onnistuneet ylipuhumaan tätä palaamaan kotiin.

Kalastuselinkeino on kuolemassa, mutta Eino ja Alarik jatkavat joella päivystämistä, vaikka se ei enää tuo elantoa. Muut veneet on kerätty kylän niitylle muinaismuistoina. Ennen vanhaan lapset syntyivät kesäkautena veneisiin, jotka kesän jälkeen poltettiin seremoniallisesti. Suvun naisilla on tarinoita alkuäideistä, vedenneidoista, jotka tunnistettiin sinisistä silmistä ja punaisista hiuksista. Oikeat noidat eivät koskaan joutuneet roviolle, vaan heidän perimänsä on edelleen elävä.

Karmein kylän sisäisistä säännöistä on, ettei veden varaan joutuneita saisi pelastaa. Välillä sääntöä rikotaan, mutta mitään johdonmukaisuutta ei noudateta. Myös uiminen joessa on puolivirallisesti kielletty, mutta Eeva käy äitinsä kanssa salaa uimassa silloin, kun muilta silmä välttää.

Kielellisesti Akseli Heikkilän esikoisromaani on mukaansatempaava ja aidosti paikallista puheenpartta tallentava. Kalastamista kutsutaan lippoamiseksi, ja krenkku tarkoittaa jokeen rakennettua siltaa tai laituria. Tarina tuntuu myös kiinnostavalla tavalla ajattomalta, sillä siinä on hyvin vähän referenssejä moderniin maailmanmenoon. Heikkilä keskittyy tarinassaan lähes kokonaan kyläyhteisön sisäiseen maailmaan, jossa ei seurata kansallisia tapahtumia, popkulttuuria tai muita maailmallisia vaikutteita.

Odotin tarinalta vahvempaa uskonnollista teemaa, mutta se keskittyy enemmän mytologiaan ja esikristilliseen animismiin. Toki äiti siunataan kirkossa, ja hautajaisissa kyräillään periluterilaiseen tapaan. Eevan vierailun aikana hukkuu toinenkin kyläläinen, vanha lippomies Vilho, ja koko kylä tuntuu sairastuneen suruun. Kummallista myös on, että Eevan poissaolon aikana naapurustossa on alettu lukita ovia.

Kylässä isien pahat teot seuraavat poikia niin, että lippoaminen kielletään juoppojen pojiltakin. Mutta pahojen äitien henkinen perimä tuntuu Eevasta vielä raskaammalta, ja haudattu salaisuus painaa naista traagisesti. Heikkilä tutkii kyläläisten uskomuksia ja joen maagista toimijuutta yksityiskohtaisen uskollisesti, ja tarinan taustalla on nuoren kirjailijan oma kokemus äidin kuolemasta, ei itsemurhaan, vaan leukemiaan. Hän on kotoisin Tornion Kukkolankoskelta, mutta romaanissa tarinan tarkkaa sijaintipaikkaa ei mainita.

Romaanin tiivis muoto on sopiva, sillä pidempään tätä synkkää melankoliaa en olisi jaksanut kantaa. Nautin eniten paikallisesta puheenparresta ja dialogeista, ja koin oppimista kalastajien kulttuurista. Naisten maaginen maailma tuntui hieman liioitellulta, enkä oikeastaan osannut eläytyä ylisukupolvisen koston teemaan. Syntymään ja synnytyksiin liittyvät kohdat muistuttivat minua Katja Ketun romaaneista, mutta onneksi Heikkilä ei päädy imitoimaan Ketun karkeimpia manerismeja.

Tuntui, että olisin lukenut romaania täysin vieraasta kulttuurista, mikä varmasti on ollut osittain kirjailijan tarkoituskin. Tarkoitukselliselta tuntuu myös modernin teknologian totaalinen poissaolo, ja täten myös suosittelen kirjaa luettavaksi paperiversiona paikassa, jossa wifi-signaalit ovat heikot. Äänikirjana teos toimii loistavasti, mutta siitä huolimatta olisin mieluummin lukenut sen niteenä virtaavan veden äärellä.

Kiinnostuin kirjasta jo viime vuonna, kun yritin lukea teoksia jokaisesta Suomen kunnasta. Tämä teos oli listallani, mutta unohdin etsiä sen käsiini. Ilmeisesti Tornio-kohta on haasteessani vielä täyttämättä, joten palanen sen äärelle lähiaikoina.

HELMET-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 45: Esikoiskirja.

Kohtaamisia kuunsillalla

Äänikirjan lukija: Jussi Puhakka 

Antti Halme

Saattohoitokoti on paikka, josta tulee harvemmin luettua fiktiota tai muutakaan dokumentääristä tekstiä. Antti Halme sijoittaa romaaninsa Saattaen vaihdettava osittain espoolaiseen Kuunsilta-nimiseen hoitolaitokseen, jossa keski-ikäinen veturinkuljettaja Tomi tekee kuolemaa. Samaan aikaan toisaalla elämää pelkäävä mainostoimiston copywriter Mika kärvistelee bosslady-vaimonsa tyrannissa, ja haaveilee turhaan lomamatkasta Reykjavikiin, koska vaimo haluaa joka vuosi samaan hotelliin Teneriffalle.

Miehet kohtaavat, koska Mika ilmoittautuu Kuunsiltaan vapaaehtoiseksi. Paikkaan on paljon hakijoita, ja haastattelu jännittää miestä enemmän kuin mikään palkkatyöhön liittyvä tehtävä. Miehen käsitykset kuolemasta muuttuvat, kun hän pääsee Tomin kanssa baarikierrokselle. Tomilla käy flaksi lähiön tatuoitujen yksinhuoltajien kanssa senkin jälkeen, kun hän kertoo naisille terminaalivaiheen sairaudestaan. Mika on miehelle salaa kateellinen, ja häpeää sitten tunnettaan, koska tuskin on mitään nolompaa kuin kuolemansairaan kadehtiminen.

Romaanin kolmas kertoja on kaappijuoppo työtön kotiäiti Minna, jolla on edelleen varaa Stockan Herkun juustoihin, sillä mies tienaa kahden edestä. Minna suree teininä kuollutta poikaansa Saulia, jonka reinkarnaatioita hän kohtaa markettien käytävillä. Veturinkuljettaja Tomilla on jotain tietoa onnettomuudesta, joka vei kahden nuoren henget. Päähenkilöiden elämät limittyvät toisiinsa, ja jokaisella on joku mörkö kohdattavanaan.

Teoksen nimi on oivaltavan ilkikurinen, ja saattohoitokodin Halloween-koristeista irtosi makaaberia huumoria. Paikoitellen vitsit olivat hieman kliseisiä, varsinkin alfaurosten pyydystysviettiin ja lihansyöntiin liittyvät. Halmeen tausta mainostoimittajana näkyy tekstissä nokkelia one-linereina, ja tavallaan pidin siitä, että romaanissa näkyi mahdollisia omaelämäkerrallisia vivahteita. Hyvin etäisesti teos muistutti minua viime vuonna lukemastani Olga Kokon teoksesta Munametsä, vaikka jälkimmäisessä oli roisimpaa huumoria. Molemmissa teoksissa yksi päähenkilöistä on turhautunut työssään mainostoimistossa, ja molemmissa seikkaillaan ainakin osittain Espoossa.

Toinen teos, jota muistelin kirjaa kuunnellessa, oli Petja Lähteen romaani Ilon kaava (2018), jossa junilla ja saattohoidolla on myös keskeinen rooli kerronnassa. Teokset muodostavat kiinnostavan lukuparin, ja uskon, että niiden lempeä huumori puree samanhenkisiin ihmisiin.

Ehkä kuitenkin kuolemaa enemmän romaani kertoo espoolaisten keskiluokkaisten perheiden suorituskeskeisestä arjesta. Vaikka Tapiolan alueen perheet ylpeilevät lastensa monipuolisilla harrastuksilla ja onnistuneilla sisustusratkaisuilla, teoksen keski-ikäisiä vanhempia riivaa henkinen tyhjyys. Sen karistamiseksi vaaditaan välillä vahvempia lääkkeitä kuin omalla kahvikoneella tehty tuplaespresso. En ainakaan olisi halunnut vaihtaa roolia teoksen ”semisti” menestyneiden hahmojen kanssa, joiden elämää silti kehystää jatkuva yt-neuvottelujen pelko.

Äänikirjana teos toimi loistavasti, koska tarina ei ollut liian rönsyilevä. Yleensäkin suosin äänikirjoissa lyhyempää formaattia, ja tämä reilu kuuden tunnin setti oli sopivan mittainen. Suosittelen teosta varsinkin ruuhkavuosiaan viettäville perheellisille, joilla ei ole aikaa lukea kuin muutamia kirjoja vuodessa. Itselleni teos oli kepeä välipala, joka tuotti empaattisia värähdyksiä, mutta sen arkinen aherrus ei välttämättä tule jättämään syvää muistijälkeä.

Saattohoidon kuvauksesta annan kirjailijalle kunniamaininnan, koska hän ei kertaakaan sortunut jeesusteluun tai muuhun ylisentimentaaliseen höttöön teemaa käsitellessään.

Vapaamatkustajana keksipurkissa

Teos: Ruth Hogan: Kadonneiden tavaroiden vartija (Bazar, 2020)

Suomennos: Susanna Tuomi-Giddings

Ruth Hogan (s. 1961) on äskettäin kaksi romaania julkaissut brittikirjailija, jonka esikoisteos Kadonneiden tavaroiden vartija kuuluu Bazarin ensi kevään uutuuksiin. Sain kunnian toimia kirjan ennakkopainoksen lukijana, ja teosta saa arvioida jo ennen sen varsinaista julkaisua – suomenkielisen version julkaisupäivä on 16.1.2020.

Teoksen päähenkilö Anthony Peardew on 68-vuotias kirjailija ja leski jo neljänkymmenen vuoden takaa, joka asuu yksin ruusuntuoksuisessa huvilassaan Etelä-Englannissa, jossain maaseudulla Brightonin lähettyvillä. Huvilan nimi on Padua, ja siellä nautiskellaan teetä pellavaliinan koristamilta tarjottimilta. Kirjoittamisen ohella Anthony omistautuu keräämään löytötavaroita, joihin hän merkitsee uskollisesti löytöpaikan ja ajankohdan. Hän muun muassa pelastaa juniin unohtuneita keksipurkkeja, ja poimii kaduilta palapelin paloja ja hiuspompuloita. Miehen lukittu työhuone on täynnä surumielisiä jäänteitä ja tarinoita – aarteita, joista suurimmalla osalla ei ole rahallista arvoa, mutta tavarat hoitavat miehen särkynyttä sydäntä.

Miehen pois mentyä taloudenhoitaja Laura perii huvilan ja saa tehtäväkseen yhyttää esineet niiden omistajiensa kanssa pitkän eron jälkeen. Laura itse kokee epäonnistumista elämässään mentyään naimisiin 17-vuotiaana ja hukaten parikymmentä vuotta elämästään lapsettomaan avioliittoon uskottoman autonrassaajamiehen kanssa. Keski-iän kynnyksellä hänellä ei ole monia uramahdollisuuksia, mutta haave oman romaanin julkaisemisesta pitää häntä henkitoreissa.

Kumppanin tavarataivaan penkomiseen Laura saa rotvallin reunalta, sillä nurkilla on pitkään pyörinyt kehitysvammainen Päivänpaiste-tyttö, joka on seurannut talon tapahtumia ”sillä silmällä”. Päivänpaisteella ja Anthonylla on ollut keskusteluyhteys, mutta Anthony ei uskaltanut kutsua tyttöä kotiinsa ihanalle teekupposelle, koska pelkäsi mahdollisia hyväksikäyttöepäilyksiä. Laura taas opettaa tyttöä tarjoilemaan vieraille kunnollista raksamiehen teetä, ja Päivänpaiste avaa naiselle ilmiömäisiä selvännäkijän kykyjään.

Teoksen takaumat sijoittuvat lontoolaiseen pienkustantamoon, jossa Anthonyn novellikokoelma oli maannut vuosikausia hyljättynä. Kustantamon omistaja Pommikone ja hänen avustajansa Eunice elävät platonisessa symbioosissa työkavereina, ja heitä vaivaa omistajan sisko Portia, joka on päättänyt alkaa kirjailijaksi kyhäämällä post-ironisia tulkintoja klassikkoteoksista. Kirjassa aikamatkaillaan välähdyksenomaisesti vuodesta 1973, jolloin Anthony jäi leskeksi, aina nykypäivään, jolloin mysteerio kuolleen kustantajan kadonneista tuhkista alkaa avautua yliluonnollisten vinkkien kautta.

Tunnelmien tasolla teos oli ihastuttava kooste romanssia ja arkirealismia, höystettynä lempeällä huumorilla. Sen parasta antia ovat dialogit, joissa väärinymmärretyt sivistyssanat luovat tahatonta komiikkaa. Pidin varsinkin Lauran ja Päivänpaisteen ystävyyden kehityksestä, ja kehitysvammaisen nuoren sanaleikeistä, jotka välittyivät hyvin myös suomennettuina. Vastaavasti Portian romaaniviritelmien synopsikset olivat ilkikurisen herkullisia, ja rivien välistä pystyi kaivamaan piikkejä kustannusmaailman nykypäivän realiteeteille. Myös Paduan huvilan ruusutarhan rakastetuissa valioyksilöissä on piikkejä, eikä romaanissa ainakaan syyllistytä liialliseen aistilliseen hehkuttamiseen tai yltiöhedonistiseen estetiikkaan.

Heikoimmat lenkit kirjassa liittyivät kuitenkin kadonneiden tavaroiden omistajien tarinoihin, sillä nämä pätkät olivat kovin irrallisia, eivätkä niiden hahmot nousseet edes kunnollisiksi sivuhenkilöiksi. Vaikka kirjailijan yksityisen löytötavaratoimiston (tai pikemminkin museon) teema on mielikuvituksellinen, minun täytyy tunnustaa, etten osannut eläytyä teoksen lyhyisiin, kursiivilla painettuihin sivupolkuihin. Niillä koettiin traagisia kohtaloita, mutta kerronnallisesti ne jäivät liian vaisuiksi.

Kirja varmasti ilahduttaa kaikkia meitä, joilla on pöytälaatikossa julkaisemattomia romaaneja, ja ylipäänsä henkilöitä, joiden haavemaailmat liittyvät kirjojen kustantamiseen. Se on kirjojen suurkuluttajien unelmakirja, jossa lähes kaikilla avainhenkilöillä on edessään tai takanaan ura kirjojen parissa.

Teoksella saattaa olla jopa paremmat markkinat Britannian ulkopuolella kuin kotimaassaan, sillä siinä viljellään tiettyjä brittiestetiikan kliseitä, jotka ihastuttavat ehkä enemmän meitä, jotka emme asu luuposliiniteesettien ympäröimänä. Kurkkuvoileivilläkin on roolinsa tarinassa, ja kukapa voisi vastustaa keskiluokkaistuneen lähipubin artesaaniversioita perinteisistä rasvapommiaterioista?

Kiitos kustantajalle varhaisesta joululahjasta, joka saapui kirjan nimikkosuklaan kera varusteltuna. Teoksen seurassa voisi viettää leppoisan kello viiden ”high tea”-session, mitä en itse tehnyt, mutta seuraavan Hoganin teoksen kanssa lupaan mennä kunnon teehuoneelle nautiskelemaan. Hänen toinen romaaninsa (The Wisdom of Sally Red Shoes) julkaistaan suomeksi myös ensi vuonna.

Loppuelämän riskianalyysi

Anja Erämaja: Imuri (WSOY, 2019)

Viimeiseen kymmeneen vuoteen en ole pahemmin seurannut kotimaista lyriikkatuotantoa, joten Anja Erämaja (s. 1963) on minulle aivan uusi kirjailijanimi. Imuri on hänen esikoisromaaninsa, jossa on proosarunon elementtejä. Kuuntelin kirjaa lukijan itsensä lukemana, mikä oli hieno, autenttinen elämys.

Teoksen kertoja on keski-ikäinen itsensätyöllistäjä Kristiina, jonka äiti on juuri kuollut. Hänellä on teini-ikäiset lapset ja miesystävä, jolla on alkoholiongelma. Mies pyörii nurkissa myös päivisin ja häiritsee naisen bisneksentekoa täyttämällä ristikkolehtiä ääneen, mutta toisaalta kotoilusta on tullut naiselle elämäntapa. Hän on freelancer-toimittaja, jonka on jatkuvasti markkinoitava itseään. Liiketoimintasuunnitelmaa pukkaa starttirahahakemusta varten, mutta asiakkaiden ostovoiman määrittely ja riskianalyysi ovat vielä vaiheessa.

Kristiinan arkielämä koostuu jokapäiväisestä itsensä psyykkaamisesta ja myyntipuheesta. Salilla olisi käytävä ja tehokkaampia liikesarjoja keksittävä, suihkussa ei saisi nautiskella, vaan harjoitettava kuolleiden solujen kuivaharjausta verenkierron elvyttämiseksi. Napakat rintaliivit tuovat työpäivään tarvittavaa ryhtiä, työmeikki kannattaa tehdä, vaikka päivän aikana ei kävisi kuin lähikaupassa lukemassa ilmoitustauluilta uusista vertaistukiryhmistä, jonne juoppo mies ei kuitenkaan suostu lähtemään.

Ehkä Kristiina kärsii läheisriippuvuudesta, mutta samalla hän opettelee itsensä hyväksymistä. Ja samalla hän yrittää pyristellä ulos liiallisesta kiltteydestä. Hänelle on tyypillistä mennä alkoholistien tukiryhmiin miesystävänsä sijaisena, ja näiden sessioiden parodia oli herkullista luettavaa. Kummat sitten ovat pahempia narsisteja, sohvalla makaavat juopot vaiko raitistuneet ex-alkoholistit, jotka ovat onnistuneet työllistymään terapia-alalle ja esiintyvät kaikkitietävinä guruina?

Toki Kristiina joutuu käymään läpi muitakin ihmissuhteitaan, joissa hän harjoittaa samanlaista joustoa kuin rakkausrintamalla. Siskon koira on liian usein hänellä hoidossa, ja äidin hautajaisten järjestelyissäkin kysymys tarjottavista hiertää. Sisarukset vaikuttavat piirun verran menestyneemmiltä kuin kertoja, mutta ei hän kadehdi siskonsa kenkäalan messuilla käyntiä. Suurin osa ihmisistä tekee naurettavia asioita maailmassa elääkseen, kuten päivystävät ostoskeskusten auloissa myymässä feikkiä israelilaista luonnonkosmetiikkaa järkyttävään ylihintaan. Se, että hän koittaa pykätä firmaa kasaan levottoman keittiönsä nurkassa, ei lopulta ole niin poikkeuksellista, eikä maailma kaadu siihenkään, jos tuo firma kaatuisi.

Siskolta lahjaksi saatu robotti-imuri nousee aikamme metaforaksi: se ei kykene liikkumaan asunnossa edes kaikkien mattojen reunojen yli, vaan vaatii käyttäjältä jatkuvaa paimennusta. Onko se sitten uusi perheenjäsen vai lemmikin korvike, ja helpottaako se todella arkea vai tuleeko siitä lopulta turhake ja riesa? Runoilijan mielikuvituksella Erämaja kertoo korealaisesta kotiäidistä, jolta imuri söi hiukset ja puolet aivoista, eikä koskaan enää kuntoutunut takaisin suorittamaan perhevelvollisuuksiaan.

Tässä tarinassa on paljon arkista kaaosta, tajunnanvirtaa ja turhautumisten purkua, ja se sopii kaikille meille, jotka unohdumme arjessamme pohtimaan tärkeitä korealaisia tiedeuutisia kesken imuroinnin. Kirjan juonta on vaikea referoida, mutta onneksi siinä kuitenkin on myös ulkoisia tapahtumia eikä pelkkää päänsisäistä kaaosta. Itselläni jäi siitä eniten mieleen kuvaus päihderiippuvaisesta elämänkumppanista, mutta siinä on monta teemaa, joihin tarttua. Pakkoyrittäjyys on teema, josta olisin voinut lukea lisääkin, mutta tässä tarjottiin jo lupaavia tulokulmia aiheeseen.

Erilainen reissu Sea Lifeen

Inka Nousiainen: Mustarastas (WSOY, 2019)

Inka Nousiainen (s. 1978) on minulle hämärästi tuttu kirjailija, sillä luin häneltä muutama vuosi sitten teoksen Kirkkaat päivä ja ilta (2013), joka kertoi nuoren opettajan sielunmaisemasta sota-aikaisella kyläkoululla jossain päin Savoa. Nousiainen on aloittanut kirjailijanuransa hämmentävän nuorena, jo 17-vuotiaana, ja tuotantoon mahtuu enemmän lasten- ja nuortenkirjoja kuin aikuisten romaaneja.

Eeva Soivio (s. 1976) on Helsingissä asuva draaman ammattilainen, näyttelijä ja käsikirjoittaja, joka on kirjoittanut vuonna 2017 draamamonologin KOM-teatteriin omakohtaisista kokemuksistaan veljen katoamisesta nimeltä Mustarastas, kadonnut veli. Nousiainen on kirjoittanut romaaninsa tämän tekstin ja keskustelujen pohjalta, joita hän on käynyt Soivion kanssa. Teos ei siis ole puhdasta fiktiota, vaikka se pukeutuu romaanin muotoon.

Mustarastas on romaani teini-ikäisestä veljestä, joka katoaa poikien ryyppyristeilyllä M/S Fennialla Vaasasta Uumajaan vuonna 1989. Romaanin kertojana on Juhan pikkusisko Eeva, jonka on ollut vaikea tulla sinuiksi tapahtuneen kanssa. Hän oli katoamisen aikaan yläasteella, ja otti vastaan ensimmäisen viestin tapahtuneesta Juhan risteilykavereilta. Perhe asui aikanaan jossain Pohjanmaalla, Seinäjoella tai sen lähiseuduilla. Kertojalla on kadonneen lisäksi vanhempi veli ja äiti on yksinhuoltaja, joka työskentelee sairaanhoitajana. Taustalla haahuilee myös isäpuoliehdokas Lassi, joka on äidin kolmas mies. Eevan isä on lähtenyt Ruotsiin rahaa vuolemaan, eikä ole vaivautunut palaamaan.

Romaani pyrkii autenttisuuteen tarinankerronnan ja muistamisen tasoilla. Tarinan kertoja on nelikymppinen äiti-ihminen, jolla on tapana matkustaa yksin maailman merten rannalle muistelemaan veljeään. Lapselleen Pöllöpojalle hän lupaa korvaukseksi Sea Life-käyntejä Helsingissä.

Kirjassa on paljon 80-luvun lopun ajanhenkeä, joka ainakin minusta tuntui jo nostalgiselta. Veljellä on Miami Vice-tyylisiä bleisereitä ja purkkareita, mutta samalla hän kuuntelee Twisted Sisteriä. Suruaikana äiti ja tytär katselevat samoja amerikkalaisia sarjoja kuten naapuritkin, mutta Tyttökullat menevät enimmäkseen ohi aivosumussa. Pystyin eläytymään tunnelmiin, koska ne olivat omienkin teinivuosieni tunnelmia. Jäin tosin miettimään, toimivatko nämä efektit yhtä hyvin sellaisille lukijoille, jotka eivät ole vielä eläneet tuolla vuosikymmenellä.

Luin kirjan sujuvasti, sillä teksti on puhekielenomaista ja hengittävää. Katoamisen tarina on koskettava, mutta ”tosi tarinana” aukkoinen ja keskeneräinen, ei kaikista mieliinpainuvin, eikä välttämättä edes parasta dekkarimateriaalia. Tällaisia ”tosi tarinoita” ei voi arvottaa kaunokirjallisesti, koska niitä kertomalla harva yleensä pyrkii taiteelliseen täydellisyyteen. Ehkä eniten teos kertoo siitä, kuinka vähän me tunnemme toisiamme, jopa niitä läheisimpiä kasvukumppaneitamme, jotka ovat jakaneet kanssamme usein enemmän asioita kuin puolisot tai lapset.

Kertojan myöhemmissä vaiheissa on hyvää pohdintaa vanhemmuudesta ja parisuhteista. Vaikka Eeva pyrkii panemaan kiven veljensä tarinan päälle, ettei se karkaisi, parisuhdettaan Intiaani-nimisen miehen, lapsensa isän kanssa hän ei pysty samalla taktiikalla pelastamaan:

”Kiven voi laittaa paperin päälle, ettei se lentäisi tuuleen, mutta rakkauden päälle sitä ei voi laittaa. Ja niin kuin tarttuvat haukotus tai yskä, tarttuvat ilo ja synkeys, ja jos ei enää tartuta toiseen tarpeeksi hyvää, mitä järkeä on jatkaa.”

Kirjan tunnelmissa on paljon melankoliaa myös veljen katoamisen ulkopuolella, mutta elämän jatkumisen suhteen kertoja on edelleen toiveikas. Ja kaipa surutyötä voi tehdä niinkin, että raportoi kadonneelle veljelleen tämän poismenon jälkeisistä maailman tapahtumista ja maailman muuttumisesta ”sinne jonnekin”.

Luin kirjan tekstimuodossa, mutta suosittelen sitä äänikirjana, koska teos on vain reilun kolmen tunnin mittainen ja sen lukee Soivio itse. Uskon, että tekstin dramaturgia tulee paremmin esiin ääneen luettuna.

Kun Brooke Shields valloittaa Kashmirin

Nina Banerjee-Louhija: Intian helmi (WSOY, 1985)

Muistan nuoruudestani lukeneeni muutaman Nina Banerjee-Louhijan teoksen, joista päällimmäisenä mieleen jäi naispäähenkilöiden seksuaalinen etsintä ja vapaamielisyys. En ehkä kuulunut teosten kohderyhmään, enkä muista lukemastani paljoa. Kirjailijan intialainen tausta kiinnosti, mutta muistaakseni lukemissani teoksissa ei seikkailtu Intiassa.

Intian helmi tuli luokseni kesäreissulla kierrätyshyllystä, ja siinä sukuloidaan Intian puoleisessa Kashmirissa. Elina Koul on keski-ikäinen toimittaja, joka on ollut naimisissa intialaisen maisema-arkkitehti Vijayn kanssa. Kirjan nykyisyydessä hän on leski ja Rina-tyttären yksinhuoltaja. Perhe on asunut isän eläessä Bostonissa, mutta äiti ja tytär ovat palanneet Suomeen kuolemantapauksen jälkeen. Yhdeksän vuotta miehen kuoleman jälkeen Elinalle tarjoutuu ensimmäinen mahdollisuus matkustaa tämän sukujuurille Kashmiriin, osittain juttukeikalle.

Kirjassa on paljon herkullista 1980-luvun alkupuolen ajankuvaa. Rina on hemmoteltu nuori, joka on kasvanut pelaamalla Donkey Kongia ja syömällä kymmeniä erilaisia suklaapatukoita. Tytöllä on myös isän kulttuuriseen perimään liittyvä identiteettikriisi, ja Intiaan päästyään hän hyppää punkkarin kledjuista paikallisen perhetytön asuihin. Isän suku suhtautuu tyttöön omistavasti, ja pian hänelle jo suunnitellaan opintoja isän kotimaassa. Potentiaalisia sulhojakin pyörii nurkissa, mikä saa äiti-Elinan epäilevälle kannalle. Pidin kirjassa eniten tyttären äänestä ja hänen hieman koomisenkin oloisesta stadin slangin kommentoinnista intialaisesta elämänmenosta.

Srinagarissa Elina asuu vuokratussa talolaivassa, ja Rina Kaulien sukutalossa. Suvulle Vijayn avioliitto valkoisen naisen kanssa on ollut omanlaisensa tabu, ja vaikka Elina toivotetaan tervetulleeksi, häntä ei pidetä suvun jäsenenä. Pian Elina iskee silmänsä naapurilaivassa majoittuvaan Adhamiin, joka on paikallista muslimisukua, mutta Amerikan siirtolainen. Yhteinen tausta edistää kaksikon tuttavuutta, joka pian etenee lomaromanssiksi. Miehen kanssa Elina pääsee matkustamaan Pahalganiin, Bollywood-teollisuuden suosimaan vuoristokylään, jonka hotelliin ollaan rakentamassa niinkin paheellista asiaa kuin discoa. Yhdessä he lentävät myös kaukaiseen Ladakhiin, tiibetinbuddhalaisuuden kehtoon, jossa elämä ei vielä ole länsimaisen turismin pilaamaa.

Kirjassa on kiinnostavia pohdintoja kahden kulttuurin liitoista ja niiden lasten identiteettineuvotteluista. Romanssirintama tuntui kliseiseltä, mutta onneksi kirjan anti ei varsinaisesti keskity ”kunnon panoihin” ja vaginaalisiin värähtelyihin. Pitkälti teos kertoo surutyöstä tilanteessa, jossa jälkeenjäänyt leski ei ole kunnolla tuntenut puolisonsa kulttuuria, ja jossa sukuun tutustutaan vasta kuoleman jälkeen.

Kirjassa avataan aika alkeellisiakin asioita Intian kulttuureista, mutta samalla on muistettava, ettei keskivertosuomalaisen lukijan Intia-tietoisuus ole välttämättä ollut kovin merkittävää 1980-luvulla. Luin kirjan siksi, että olen kroonisen kiinnostunut Kashmirista, tuosta myyttisestä kulttuurisesta kehdosta, jonne on ollut liian pitkään liian vaarallista ulkomaalaisten matkustaa. Tässä kertomuksessa eletään vielä aikaa, kun Kashmirissa on turisteja, mutta tilanne on muuttumassa hankalaksi. Kashmiriin kirjan siivillä todella pääsee, ja epilogista tulee ilmi, että kirjailija on matkaillut alueella, joten kuvaus pohjautuu ensi käden kokemuksiin.

Banerjee-Louhijan omat intialaiset sukujuuret ovat Bengalissa, ja hän syntyi vuonna 1940 Kolkatassa. Lapsuutensa hän vietti Intiassa, ja muutti Suomeen kuusivuotiaana. Hänen kirjallinen tuotantonsa on laaja, ja siitä eniten minua kiinnostaa muistelmateos Yhden päivän kuningatar, jossa hän kertoo vanhempiensa rakkaustarinan. 

PS: Löysin blogistani myös arvion hänen esikoisteoksestaan, jonka olen jo unohtanut. Siinä ruodin enemmänkin kirjailijan kirjoitustyyliä, jonka päätin tässä arviossa jättää taka-alalle.