Siperian ihmepensaan juurilla

Teos: Oksana Vasjakina: Haava (Otava, 2023)

Äänikirjan lukija: Alina Tomnikov

Jossain kaukana Siperiassa on paikkakunta nimeltä Ust-Ilimsk, joka pääsee nyt maailman tietoisuuteen venäläisen Oksana Vasjakinan (s.1989) ikuistamana. Kyseessä on jo paljon runoutta julkaisseen kirjailijan esikoisromaani, joka kertoo äidin kuolemasta ja lesboudesta maassa, jossa sateenkaari-ihmisten asema on tukala.

Kirjan kertoja on kolmekymppinen moskovalainen sekatyöläinen, ja hänen äitinsä on viisikymppinen pitkäaikaissairas. Tytär on ollut yksinhuoltajaäitinsä ainoa lapsi, ja kaksikko on elänyt varhaisia vaiheitaan Siperiassa. Myöhemmin äiti on lähtenyt asumaan miehen perässä jonnekin Volgogradin alueelle, jossa hän kuoli tuskalliseen, pitkään kestäneeseen rintasyöpään. Tyttärellä on haasteena kuljettaa äidin tuhkat takaisin Siperian kotikylään. Tämän hän haluaa tehdä siksi, että näin hän voi samalla tavata sukuaan ja äitinsä ystäviä.

Tuhkien kuljetuksessa on kuitenkin omat haasteensa. Ensinnäkin hän joutuu odottamaan, kunnes maa sulaa niin, että tutkien hautaus on taas mahdollista. Toiseksi lentoyhtiöillä on säädöksiä vainajien suhteen, joita kertoja ei täysin ymmärrä. Jopa matkakassin valinta tuottaa päänvaivaa. Hieno kassi löytyy Benettonin myymälästä, ja siihen kertoja panostaa melkein enemmän kuin lentoon. Suuri päänvaiva on kuitenkin henkinen: äidin viimeiset elämänvaiheet alkavat ahdistaa tytärtä kunnolla, ja hän melkein hautautuu muistojensa alle.

Nykypäivää kirjassa eletään vaimon kanssa rähjäisessä vanhassa talossa Prospekt Miran (yhden Moskovan valtaväylän) varrella. Samalla alueella asuu paljon vaihtoehtoväkeä, mutta samanhenkinen naapuruus ei paljoa lämmitä silloin, kun katto vuotaa ja kämppä murenee käsiin. Äidin kuoltua tytär perii kaksi perinteistä hrutshevilaista kerrostalokämppää, mutta muuttaminen pois Moskovasta ei tunnu mahdolliselta.

Kuuntelin tämän ja nigerialaisen Akwaeke Emezin autofiktiivisen teoksen putkeen, ja löysin niiden väliltä valtavasti yhteneväisyyksiä. Tämän kirjan kertoja ei koe sukupuolidysforiaa, mutta on yhtä lailla ahdistunut oman maansa tavoista essentialisoida naiseuden olemusta. Molemmissa kirjoissa äitihahmo on keskeinen, mutta tunteellisesti kylmä. Tässä teoksessa nuori nainen on kasvanut vielä vaikeammissa oloissa kuin Emezin teoksessa, jossa perhe elää jollain tasolla keskiluokkaista elämää.

Vaikka teoksen keskeiset tunnelmat ovat kolkot, välillä päästään venäläisen kulttuurin valoisalle puolelle, kuten kohdissa, joissa naiset vaihtelevat pistokkaita. Äidin asunnon ihmepensas on selviytynyt muutosta, ja sen tarina on koskettava. Ylipäänsä pistokkaiden vaihdossa olennaista on, ettei kasveja oteta paikoista, joissa kärsimys tai kuolema ovat lähellä.

Kirjan isähahmot ja muut miehet ovat enimmäkseen hurjia. Kertojan biologinen isä on pikkurikollinen, joka katoaa vuosikausiksi, ja kuolee lopulta AIDS:iin. Tämän jälkeen äidin elämään tulee kammottava Jarmolaieff, väkivaltainen paskiainen, joka melkein pilaa kaikkien elämän. Lopulta hän löytää nuoruuden heilansa Andrein, joka on kiltimpi tapaus, mutta valitettavasti omalla tahollaan naimisissa. Kertojaa ahdistaa kovasti se, kuinka riippuvainen äiti oli läpi elämänsä miehistä, mutta samaan aikaan myös lesbokulttuurissa ilmenee vastaavia epäterveitä piirteitä.

Nyt kävi niin, että tuo Emezin teos jäi aika lailla kummittelemaan tätä kirjaa lukiessa, enkä enää muista, kummasta kirjasta ammensin minkin havainnon naisten kehoista. Molemmissa kirjoissa tutkitaan paljon varsinkin rintoja. Tässä moni kertojan lähipiirin nainen on menettänyt rintansa syövän vuoksi, ja moni kokee olevansa puolinainen tämän vuoksi. Vasjakinan teksti on äärimmäisen ruumiillista, ja sen taustalla selvästi kuuluvat 1980-luvun ranskalaisen feministisen teorian vaikutteet.

Tuntuu hienolta se, että uusi sukupolvi lukee taas Cixous’ta ja tekee hänen filosofiastaan uusia tulkintoja. Ehkä tämän ulottuvuuden vuoksi tämä romaani oli minulle helppolukuinen, vaikka rakenteeltaan ja tyyliltään se on melko raskas. Itseäni rasitti se, että romaanissa äiti ehti kuolla ainakin parikymmentä kertaa. Toisaalta juuri kirjan toisteisuus kuvaa hyvin masennukseen taipuvaisen nuoren ihmisen ajatuksen juoksua.

Jouduin valitettavasti jättämään teoksen syöpäpohdinnat vähiin, ja keskittymään enemmän kulttuurin kuvaukseen, sen verran paljon kirjan fyysinen ahdistus tarttui minuun. Ja tässähän ei edes kuvata äärimmäisiä köyhyyttä tai heitteillejättöä – romaanin äiti kyllä saa hoitoa syöpäänsä, ja pääsee lopulta kuolemaan saattohoitokotiin.

Luin tätä kirjaa myös Google Mapsin kautta, ja tajusin taas, kuinka huonosti tunnen Venäjän maantiedettä. Aluksi kuvattu Ust-Ilimsk tuntui pelkästään persläveltä, mutta lopulta paikkakunta avasi myös valoisampia puoliaan. Ja löytyihän sieltä baari nimeltä Suu Auki, joka herätti jo perverssiä matkakuumetta. Tsekkasin myös paikkakunnan hotellitarjonnan. Sen perusteella en lähtisi, mutta tämän romaanin siivittämänä kyllä.

Suosittelen kirjaa kaikille niille, joita naapurimaamme nykymeno ahdistaa. Vaikka tämänkään teoksen maailma ei ole helppo, se tarjoaa ainakin ikkunan sellaisten ihmisten maailmaan, jotka suurella todennäköisyydellä vastustavat Putinia. Teos antoi sillä tavalla positiivisen kuvan maan LGTB-tilanteesta, että lukija jäi toivomaan kaikille näille ihmisille parasta.

En ole vielä ottanut selvää, millaista vastaanottoa romaani on saanut Venäjällä, vai kuuluuko se kiellettyjen kirjojen osastolle. Ymmärtääkseni sateenkaariaiheiset teokset on poistettu maan kirjastoista, mutta niitä voidaan edelleen myydä kirjakaupoissa.

(Lisäys edelliseen: Moscow Times kertoo viime joulukuussa, että maan kirjakaupoissa ei ole osattu reagoida uuteen lakiin yksiselitteisesti. Monissa kaupoissa sateenkaarikirjoja myydään +18-tarralla ja muoviin käärittynä. Toisista ne on poistettu, mutta mitään yhteistä ymmärrystä ei ole siitä, millainen seksuaalisuuden kuvaus on lain vastaista.)

Fullerin suvun vaiheiden jäljillä

Teos: Alexandra Fuller: Travel Light, Move Fast (2019)

Äänikirjan lukija: Alexandra Fuller

Piti sitten palata Fullerin suvun saagaan Zambezi-joen suiston eri vaiheissa Zimbabwen ja Sambian rajamailla. Alexandra Fuller (s. 1969) on Yhdysvalloissa vaikuttava kirjailija, joka on kirjoittanut yhteensä viisi teosta Afrikasta. Neljä näistä teoksista kertoo hänen perheensä vaiheista, ja yksi sivuaa myös niitä, vaikka onkin enemmän matkakirja ja raportti Rhodesian sodan veteraaneista.

Olen lukenut näistä kirjoista nyt neljä, mutta ennen tätä olen kirjoittanut blogiini vain yhdestä niistä (Scribbling the Cat). En ehkä tee kunniaa sarjalle, kun raportoin nyt sen viimeisestä osasta. Sarjan ensimmäinen osa, Don’t Let’s Go to the Dogs Tonight (2001), oli aikanaan harvinaisen voimallinen lukukokemus, ja koska tutkin silloin Britannian entisten alusmaiden postkoloniaalisia muistelmia, se antoi minulle valtavasti tietoa myös tutkijan näkökulmasta.

Ensimmäinen osa on aito lapsuuden kuvaus, kun taas myöhemmissä osissa Fuller palaa Afrikkaan aikuisena. Yksi kirjoista keskittyy hänen äitinsä suvun kolonialistisiin vaiheisiin Itä-Afrikassa, ja kahdessa hengaillaan vanhempien vanhuuden turvapaikassa, kala- ja banaaniviljelmällä Sambiassa. Teoksia voi lukea erillisinä osina, mutta parhaimman käsityksen sarjasta saa, jos osat lukee oikeassa järjestyksessä.

Tämä viimeinen osa keskittyy vuoteen 2015, jolloin kirjailijan isä Tim Fuller kuolee 75-vuotiaana sairaalassa Budapestissä. Hän on sairastunut äkillisesti lomamatkalla, eikä perhe pysty kuljettamaan häntä takaisin Sambiaan sairastamaan. Bobo (Alexin lempinimi) ehtii paikalle hyvästelemään isäänsä, mutta tämä menehtyy kahdessatoista päivässä keuhkokuumeeseen.

Samaan aikaan Budapestissä eletään kaikkien aikojen pakolaiskriisiä, mutta uudet tulokkaat eivät pahemmin pesi julkisen sairaalan saattohoito-osaston porteilla. Kuitenkin pakolaisuuden teema on ollut keskeinen perheen saagassa, joten tuntuu melkein loogiselta, että isä valitsi tulla kuolemaan toisen mantereen pakolaiskriisin keskelle.

Äiti Nicola pyrkii käyttäytymään urheasti vaikeassa tilanteessa, mutta hänkään ei ole hyvässä hapessa. Molemmilla vanhemmilla alkoholin käyttö on ollut reipasta, ja tupakanpoltto on saanut heissä aikaan pinttyneen nikotiinirusketuksen. Vanhempien elämäntapa oli boheemia jo lasten lapsuudessa, mutta jollain tapaa heidän levoton elämänsä asettui uomaansa Sambian farmin hankinnan jälkeen.

Tim Fuller oli Rhodesian sodan veteraani, ja sodan varjot vaikuttavat syvästi Alexandran ja hänen siskonsa psyykeen. Vanhempien sukupolven pinttynyt rasismi ja valkoisen ylivallan jäänteet ovat yksi keskeinen teema näissä kirjoissa, vaikka Fuller ei luennoikaan aiheesta. Hän ei selitä, vaan hän näyttää. Perheellä on koko ajan merkittäviä mustia ystäviä, joita kukaan ei kohtele törkeästi, mutta vanhemmat edelleen uskovat jollain tapaan Rhodesian valtion ideaan. Uudessa Zimbabwessa he eivät voi enää asua, joten he asettuvat pakolaisiksi naapurimaahan.

Kirjan nimi viittaa perheen liikkuvaan historiaan. Omaisuus oli saatava mahtumaan yhteen Range-Roveriin, kun lähtö oli edessä. Äidin ainoat todelliset aarteet, joita kuljetettiin osoitteesta toiseen, olivat Le Creusetin oranssit padat. Isän ideologiaan taas kuului mahdollisimman askeettinen sisustus, jotta vieraat ymmärtäisivät lähteä ajoissa perheen tiluksilta.

Teoksessa äiti ja tyttäret palaavat hautaamaan isän tutkia sukutilan maileja, vanhan baobab-puun onkaloon. Äidin totuttautuminen yksinäiseen elämään 51 avioliittovuoden jälkeen vie voimia kaikilta. Tämä osio tuntuu kuitenkin melkein liian ”tavalliselta”, jos vaihetta vertaa tämän rouvan turbulenttiin keski-ikään. Ehkä kertomus avautuu parhaiten juuri niille lukijoille, jotka ovat joutuneet samanlaiseen kolmen mantereen suruprosessiin. Löysin muun muassa yhteyden tämän kirjan ja Chimamanda Ngozi Adichien tuoreen teoksen Surumerkintöjä kanssa.

Valitettavasti Fullerin surutarina ei pääty tähän, vaan saman vuoden aikana hän kokee vielä akuutimman menetyksen, jonka järjestyksessä ei ole mitään luonnollista.

Fullerin kirjasarjaa suosittelen kaikille niille, joita kiinnostavat dysfunktionaaliset perheet, päihdetematiikka, arjen militarisoituminen, postkolonialismi ja rajaseutujen problematiikka. Tämä viimeinen teos oli kiinnostava kuunneltava kirjailijan itsensä lukemana, ja olin hämmentynyt huomatessani, ettei Fullerin kuivassa brittiaksentissa ole mitään vaikutteita pitkästä asumisesta Jenkkilässä.

Keskisuomalaista kirjallisuutta, osa 3

Teos: Markku Ropponen: Kuhala ja epätarkka-ampuja (Tammi, 2022)

Äänikirjan lukija: Arttu Kurttila

Markku Ropposen esittely tässä blogissa keskisuomalaisen kirjailijana tuntuu hieman jälkijättöiseltä, koska olen jo käynyt läpi hänen tuotantoaan muutaman postauksen verran. Kuhala-sarjaan tutustuminen on kuitenkin tapahtunut epäloogisesti väärässä järjestyksessä, ja nytkin minulla on samaan aikaan työn alla sarjan kolmas ja kahdeskymmenes osa.

Viimeisimmässä osassa Kuhala on jäänyt leskeksi, kun Anastasia on menehtynyt trooppiseen tautiin toimiessaan lääkärinä Keski-Afrikan tasavallassa. Hautajaiset on pidetty Alma Atassa, ja Anastasian veli Arkadi häiriköi Kuhalaa testamentin yksityiskohdista. Miehen arki rytmittyy sururyhmässä käynnin ja Haddington Housen siemailun väliin.

Arkea häiritsee logistinen haaste, kun Kuhalan on aika luopua Mustankorkean omakotitalostaan. Ennakkomaksu uudesta rivitalopätkästä on jo tehty, mutta talon kauppaaminen takkuaa. Tilannetta ei yhtään auta se, että Mustankorkean talon pihalla on juuri käynyt kuolemassa mies, jopa asuntonäytön aikaan. Vainaja on kollega, eli kilpaileva yksityisetsivä, joka oli tullut etsimään apua kokeneemmalta konkarilta.

Kuhalan universumissa yksityisetsiviä on jopa niin monia, että heillä on liitto, ja liitolla nimikkoteepaita. Tämä oli yksi detalji, joka nauratti minua.

Samaan aikaan Urhonkadun poliisiasemalla puuhataan Kuhalasta elämäkertakirjaa. Poliisimies Sihtarisen Kuhala-fanitus tuntuu jo kiusalliselta, mutta hankkeesta on vaikea kieltäytyä, koska sen eteen on nähty niin paljon vaivaa. Myös Sihtarinen kuuluu jälkijättöisten boomereiden leiriin, sillä hän on ottanut käyttöönsä Kuhalasta kerätyt lehtileikemapit. Paperillinen toimisto on periaatekysymys, josta näiden hengenheimolaisten on vaikea luopua.

Tartuin kirjaan, koska pidin sen ökyilevästä kansikuvasta. Jotenkin tuo trooppisen oloinen pytinki sopii hyvin Jyväskylän mielenmaisemaan. Olen nimittäin bongaillut täällä enemmän virtaviivaisia ökytaloja kuin Tampereella liikkuessani, ehkä johtuen siitä, että täällä liikun enemmän autolla kuin julkisilla liikennevälineillä.

Huomaan myös, että Ropposen kieli on kehittynyt ja monimutkaistunut vuosien varrella, joten tämän osan seuraaminen vaati enemmän keskittymistä kuin sarjan alkupään osan. Myös tapahtumien tempo on hidastunut, eikä uudemmissa osissa seikkailla yhtä laajalla reviirillä kuin ennen. Lukijatkin ovat vanhenneet sarjan imussa, eli moni voi samastua ikääntyvän Kuhalan elämäntilanteeseen.

HELMET-haasteessa teos sopii kohtaan 16: ”Kirjassa kirjoitetaan kirjaa”.

Yoruba-hautajaisissa Lontoossa

Teos: Jendella Benson: Hope and Glory (Harper Audio, 2022)

Äänikirjan lukija: Kelechi Okafor

Glory on kolmekymppinen nigerialaisen maahanmuuttajaperheen vesa, joka on kasvanut Lontoossa, mutta lähtenyt luomaan uraa aikuisena Los Angelesiin. Paluu kotiin perheen isän kuoltua on pakollista, eikä sisarusten kohtaaminen tunnu kovinkaan mukavalta. Veli Victor on vankilassa, ja sisko Faith on muuttunut ärsyttäväksi pönöttäjäksi. Äiti Celeste on tulossa hulluksi surusta, ja tuhlaa kaikki rahansa kotimaan noitatohtorien pelottaviin neuvoihin. Välillä äiti käy myös lataamossa vastointahtoisessa hoidossa.

Tämä ei ainakaan tuntunut kovin tyypilliseltä chicklit-pläjäykseltä, vaikka sen aihepiireissä on jotain viihteellistä. Romaanin hahmot ovat kaikki elämässään laskevassa kierteessä, vaikka perheen kuollut isä oli pitänyt jälkikasvunsa menestystä itsestäänselvänä opinkappaleena. Kaikkien sisarusten välit ovat väkinäiset, ja jossain taustalla kummittelee vielä oletetusti kuollut Gloryn kaksossisko Hope, joka on keskeinen syy äidin pahoinvointiin.

Eli luovuin sitten chicklit-moodista, ja yritin lähestyä teosta vakavampana perusromaanina. Kyllähän tämä silti tuntuu naisille kirjoitetulta kirjalta, sillä tässä naiset riitelevät keskenään raskaista huoltosuhteista. Kirjan perussävy on aika traaginen, kun olen tottunut löytämään tämän tyyppisistä afrikkalaisen diasporan kuvauksista hieman enemmän huumoria. Mutta teos ei keskity kuvaamaan kahden kulttuurin välisiä törmäyksiä, ja näin ollen kirjan ideaali lukija tietää jo etukäteen paljon länsiafrikkalaisia kulttuureista. Eli näkisin romaanin keskeisenä yleisönä nuoret toisen polven afrikkalaistaustaiset naislukijat.

Kirjassa liikutaan Lontoossa keskiluokkaisilla asuinalueilla. Henkilöiden elämäntapa tuntuu kuitenkin aika maanläheiseltä, ja Glorykin alkaa seurustella karibialaistaustaisen Julianin kanssa, joka on aivan tavallinen parturi. Suhdetta pitää kuitenkin piilotella, sillä suurin osa Gloryn suvusta on hartaita helluntailaisia, eikä siinä yhteisössä saisi olla esiaviollisia suhteita. Tämä tuntuu tekopyhältä varsinkin Amerikassa koetun vapauden jälkeen.

Kiinnostavinta tarinassa oli perhesalaisuuksien käsittely, sillä kirjan perhe tuntuu todella salamyhkäiseltä menneisyytensä suhteen. Glory ei tunnu tietävän paljoakaan vanhempiensa elämästä ennen Britanniaan muuttoa. Hänen perheessään on totuttu antamaan kaikesta kiiloitettu, teflonpintainen kuva. Perheen sisäinen kommunikaatio tuntuu jopa suomalaisesta näkökulmasta jurolta.

Glory päätyy töyssyisen kotiinpaluunsa aikana muuttamaan käsitystään suvustaan, ja koko Nigeriasta. Kirja oli muuten monisyinen ja juureva, mutta minua paikoitellen ärsytti Gloryn someaddiktio ja taipumus tehdä ihmisistä johtopäätöksiä heidän Instagram-tiliensä perusteella. Kuitenkaan kukaan hahmoista ei ole kovin ärsyttävä pintaliitäjä, eikä romaani ole erityisen keskittynyt ulkonäköön, shoppailuun tai muotiin. Eli teoksen hahmot tuntuvat kehityskelpoisilta, ja esikoisromaaniksi teos on harvinaisen kypsä.

Teosta on verrattu muun muassa intialaistaustaisen Balli Kaur Jaswalin teoksiin, joita on saatavilla myös suomeksi. Itselle hänen kirjansa ovat olleet suuria hittejä, ja tässä romaanissa on samaa potentiaalia tulla bestselleriksi. Ehkä Kaur Jaswalin kirjojen äärellä koin enemmän rentoutumista, mutta se johtuu siitä, että punjabilainen meininki on minulle tutumpaa kuin Nigerian jorubaheimon. Silti korostan, että kirjan varsinainen sanoma ei liittynyt jorubakulttuurin omituisuuksiin, vaan ehkä enemmänkin juuriltaan irti revittyjen afrikkalaisten omituisiin tulkintoihin kristinuskosta.

Olen lukenut kuukauden sisällä kolme kirjaa, jotka kertovat nigerialaisia perheistä Lontoossa. Näistä koomikko Gina Yasheren Cack-handed on suosikkini, mutta tämä teos ja Otegha Uwagban We Need to Talk About Money rikkoivat enemmän stereotypioita afrikkalaisista maahanmuuttajista Euroopassa.

Hautajaisvalmisteluja Igbomaassa

Teos: Chimamanda Ngozi Adichie: Notes on Grief (HarperCollins, 2021)

Äänikirjan lukija: Chimamanda Ngozi Adichie

Chimamanda Ngozi Adichien isä kuoli Nigeriassa syksyllä 2020, jolloin suuri osa maailman lentoasemista oli joko kiinni tai toimi vain marginaalisesti. Isä-James (s. 1932) oli matemaatikko, tilastotieteen professori ja pitkäaikainen Nsukkan yliopiston kansleri. James oli nuorempana ollut opiskelemassa ja tutkijavaihdossa Yhdysvalloissa, ja ehkä tämänkin vuoksi hänen lapsensa ovat päätyneet kahden maan kansalaisiksi. Perheessä kuitenkin kannustettiin igbon kielen puhumiseen, ja paikallinen identiteetti oli tärkeää Chimamandan vanhemmille.

Teos on intiimi, lyhyt essee surusta poikkeustilan aikaan, ja hautajaisten järjestelystä keskellä epävarmuutta. Suku tapaa jatkuvasti Zoomin välityksellä, Chimamanda suree lukemalla isänsä WhatsApp-viestejä. Isä oli oppinut käyttämään sosiaalista mediaa yli 80-vuotiaana; kuollessaan hän oli 88-vuotias.

Chimamanda piirtää kuvaa ikääntyvästä akateemikosta, joka koukuttuu sudokujen tekemisestä eläkepäivillä koomisuuteen saakka. Toinen isän intohimon kohde on kartat ja välimatkojen mittaaminen. Viettäessään aikaa tyttärensä luona paikallinen maantiede kiehtoo häntä vielä silloinkin, kun hän ei enää jaksa kävellä kuin vaivoin postilaatikolle.

Isän elämään sattui vielä vanhoilla päivillä draamaa, kun hänet kidnapattiin vuonna 2015, ja suvulta vaadittiin järeitä lunnaita tyttären julkkisstatukseen vedoten. Tämän jälkeen James ja Grace muuttivat Nsukkan yliopistokaupungista takaisin suvun juurille Abban kaupunkiin, Anambran osavaltioon.

Kirja varmasti koskettaa kaikkia, jotka ovat menettäneet läheisiä toisessa maassa covidin aikana. Adichie kuvaa myös omia ristiriitaisia tunteitaan suhteessa igbokulttuuriin. Hautajaiset on järjestettävä pompöösein menoin, vaikka hän itse haluaisi surra yksityisemmin. Vaikka myös Nigeriassa on covidin aiheuttamia rajoituksia, hautajaisiin tulee satoja ihmisiä. Lopulta Chimamanda löytää lohtua hautajaisteepaitojen painattamisesta: suvun jäsenten yhtenäinen hautajaisunivormu on keskeinen osa perinteitä.

Romaanissa Half of a Yellow Sun on takuulla paljon Adichien oman suvun kokemuksia Biafran sodan ajoilta (1967-70). Tässäkin muistelmassa kiinnostavaa oli Adichien perheen sisarusten isot ikäerot ja niistä johtuvat muistojen poikkeamat. Hänen vanhimmilla siskoillaan kun on omakohtaisia muistoja tuosta sodasta.

Olisin voinut lukea Jamesin ja Gracen pitkästä avioliitosta pidemmänkin muistelman, mutta tämä oli hyvä alku tarinankerronnalle.

Teos näyttäisi olevan tulossa julkaisuun myös suomeksi lokakuun alussa.

Virkanaisen salatut elämät

Teos: Sarah Haymoore: Kaktus (Tammi, 2021)

Suomennos: Terhi Vartia

Äänikirjan lukija: Karoliina Niskanen

Aina välillä BookBeatin algoritmit taikovat eteen omaan elämäntilanteeseen sopivia täsmäteoksia; Sarah Haymooren Kaktus oli nyt sellainen. En tiedä, olisinko nauranut tälle yhtä makeasti vielä kuukausi sitten, mutta juuri nyt siirryttyäni byrokratian vähäeleiseen maailmaan tämä teos iski minuun kuin leka.

Romaanin kertoja Susan on 45-vuotias valtionhallinnon virkanainen Lontoosta. Hän on elänyt koko aikuisikänsä turvallisuushakuista sinkkuelämää, jossa työ data-analyytikkona määrittää kaikkea muuta tekemistä. Koulutukseltaan hän on lakinainen, mutta ei ole valinnut asianajajan uraa lähinnä siksi, ettei koe olevan hyvä asiakkaiden kohtaamisessa. Susanilla on asuntolaina, hän maksaa kiltisti hyvien kulkuyhteyksien äärellä olevaa yksiötään. Kotiinsa hän ei miehiä tuo, mutta jo 12 vuoden ajan hänellä on ollut kitkaton ”järjestely” Sussexissa asuvan taiteilija-Richardin kanssa.

Susan ja Richard ovat tapailleet keskiviikkoiltaisin korkeakulttuurin ja seksin äärellä niin, ettei vaikeita kysymyksiä suhteen syvenemisestä ole kysytty. Susan itse on ”järjestelystä” miestäkin tarkempi, ja erityisen tärkeää hänelle on maksaa pilkuntarkasti puolet iltojen kuluista. Richardin suosimat trendiravintolat tulevat valtion virkanaiselle kalliiksi, mutta Susan kokee investoinnin sen arvoiseksi. Ilman Richardia hän muumioituisi yksiöönsä. Olennaista tässä suhteessa on myös se, ettei Richard tunne ketään Susanin arjen elämänpiiristä.

Kun Susan alkaa sitten vaihdevuosien kynnyksellä potea aamupahoinvointia, ”järjestelylle” on sanottava kitkerät hyvästit. Samaan aikaan Susanin äiti kuolee äkillisesti aivoinfarktiin Birminghamissa. Myös tämä johtaa naisen epämukavuusalueelle, sillä äidin talossa asuvan Edward-veljen kanssa tulee vakavaa kitkaa perintöasioista. Raskautta on mahdotonta peittää lähisukulaisilta, ja he ottavat roolin Susanin elämässä tämän sitä tahtomatta.

Romaanin Susanilla voisi ehkä olla muissa olosuhteissa nepsy-diagnoosi, mutta työmaailmassa pärjänneenä hän ei ole joutunut kohtaamaan omia rajoitteitaan ja haasteitaan. Kaktukset ovat olleet hänen intohimonsa miesten ja lasten sijasta, niille hän pystyy osoittamaan huolenpitoa ja hellyyttä. Aivan tyypillinen Asperger-tapaus hän ei kuitenkaan ole, sillä häneltä puuttuu kaktusten ulkopuolella pakkomielteinen harrastus tai muu erityisen kiinnostuksen kohde. Kaktusten rooli tarinassa ei ole merkittävä, mutta jossain vaiheessa Susan päätyy treffeille Rob-nimisen hortonomin kanssa Kew Gardensin kaktusosastolle.

Susanin haudantakainen äitisuhde saa koko ajan kummallisempia piirteitä, ja suhde elossa olevaan veljeen on tarinan ankkuri. Perintöriitaan Susan suhtautuu yhtä omistautuneesti kuin valtion budjetin säästötoimenpiteisiin, ja kuolleen äidin epikriiseistä tulee hänelle uusi elämäntehtävä siinä vaiheessa, kun hänen kuuluisi keskittyä synnytysvalmennukseen.

Tämä teos tulee varmasti jakamaan mielipiteitä, ja voin hyvin kuvitella, että joidenkin lukijoiden mielestä Susanin hahmo voi tuntua liian karkealta karikatyyrilta. Itse pidin kirjassa siitä, että näinkin kaavoihin kangistunut hahmo osoittautuu elämän kriisien äärellä muutokseen kykeneväksi. Ehkä hän ei tule koskaan luopumaan piikikkyydestään, mutta elämä heittää hänen eteensä haasteita, jotka pakottavat muutokseen.

Kirja on ovelalla tavalla yhteiskunnallinen, sillä se kertoo muun muassa Britannian terveydenhuoltojärjestelmästä, vanhushuollosta, anglikaanisen kirkon kriisistä ja työelämän haasteista. Odotin suurempaa draamaa Susanin työrooliin liittyen, mutta se jäi lopulta sivujuonteeksi tässä tarinassa. Työpaikalla silti pidetään jonkinlaiset baby showerit myös Susanille, ja kaikessa harmaudessaan valtionhallinnon työpaikka ei ole pahin mahdollinen painajainen.

Jään odottamaan romaanille jatkoa, sillä tarina Susanin vauva-arjesta jäi kutkuttamaan mieltäni. Tavallaan teoksen monet kysymykset jäivät herkullisella tavalla auki, joten jatko-osa tuntuisi tässä tapauksessa loogiselta.

Selfieitä luomakunnan parvekkeella

Teos: Katri Naukari: Yhden puun tuho (WSOY, 2021)

Äänikirjan lukija: Anni Kajos

Valitsin nyt putkeen neljä luontosuhdetta ja ilmastonmuutosta käsittelevää teosta, ja saa nähdä, onnistunko saattamaan ne läpi ennen kuin pahimmat helteet ovat ohi. Koen myös suurta vaikeutta kirjoittaa missään nurkassa tai asennossa, sisällä tai ulkona, mutta jos en huudahda luetuista kirjoista pian niiden lopetuksen jälkeen, ei hellepääni tule muistamaan niistä paljoa myöhemminkään.

Toinen valitsemani teos on Katri Naukarin esikoisromaani Yhden puun tuho. Ellen olisi kuikuillut tämän teoksen määrittelyä kustantajan sivuilta, olisin itse luonnehtinut sitä enemmän esseistiseksi autofiktioksi tai matkakirjaksi kuin romaaniksi. Lopullisella genremäärittelyllä ei kuitenkaan ole väliä, vaan lähestyn kirjaa tarina edellä.

Kirjan kertoja on noin 35-vuotias nainen Helsingistä, joka kärsii henkilökohtaisten traumojensa lisäksi ilmastoahdistuksesta. Oikeastaan nämä kaksi ulottuvuutta limittyvät yhteen: hän ei ole oikeastaan koskaan päässyt yli isänsä itsemurhasta, joka on tapahtunut millenniumin vaihteessa, ja tässä yhteydessä hän pohtii työväenluokkaista kasvutaustaansa, jossa luontosuhde oli kovin teollinen. Hän muistaa myös tuhonneensa lapsena koivun, ja on muutenkin ahdistunut omista aggression kokemuksistaan. Hänen kotonaan on aina ilmaistu tunteita rikkomalla esineitä, ja vanhempien riitojen jälkeen isä pyrki sovittelemaan ostamalla aina uudet tavarat rikki menneiden tilalle.

Nainen saa terapeutiltaan vinkin japanilaisesta metsäterapiasta, mitä hän haluaa kokeilla paikan päällä. Toki myös kaukolento lisää naisen ahdistuneisuutta, eikä hän pysty muokkaamaan matkastaan ekologista millään ilveellä. Mukaan lähtee Hulluilta Päiviltä pelastettu luksusmatkalaukku, joka takaa ylimääräisten tuliaisten mahtumisen mukaan.

Ilman Japanin-reissukuvausta minulla ei olisi ehkä jäänyt kirjasta paljoa mieleen. Kirjassa käytiin monissa itselleni tutuissa paikoissa, tosin oma ainoaksi jäänyt Japanin-reissuni sijoittui aikaan, jolloin kaukolennot olivat vielä jotain coolia. Matka osoittautuu onnistuneeksi niin henkilökohtaisen tunneilmaisun kuin luontosuhteen syventämisen suhteen, tosin metsäterapiakeskuksesta nainen pakenee suunniteltua nopeammin juomaan Pepsi Maxia karun parkkipaikan reunalle.

Naisen retket kaupallisiin vihahuoneisiin niin Japanissa kuin Tampereella herättivät minussa hilpeyttä, ja koin tokiolaisen hotellin tarjoaman itkusopen naispuolisille asiakkaille jopa nerokkaaksi. Näiden postmodernien ilmiöiden kuvaajana Naukari vaikutti enemmän luennoivalta esseistiltä kuin romaanikirjailijalta.

Pystyin samastumaan romaanin kertojan luokkataustaan, josta epätasapainoinen luontosuhde pitkälti johtui. Itse tosin en ole koskaan potenut suurta syyllisyyttä siitä, että nautin enemmän ihmisen muokkaamasta luonnosta kuin syvästä erämaasta. Itse olen päässyt sekä teollisille seuramatkoille että villiin luontoon, mutta en ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka hankkivat kalliita retkeilyvarusteita ja hifistelevät niillä. Tässä kertoja pyrkii aikuisena paikkaamaan lapsuutensa puuttuvia luontokokemuksia mm. liittymällä fb:n Eräpirkot-ryhmään, mutta tämäkin kokemus vaan lisää hänen stressiään ja suorituspainettaan.

Tämä oli hyvin erilainen luontosuhteen kuvaus kuin äsken lukemani Nuoren luonnontutkijan päiväkirja, jossa kertojalla ei ole epäilyksen momentteja omasta luonnonsuojelullisesta vakaumuksestaan. Nämäkin kaksi kirjailijaa kuuluvat eri sukupolviin, ja tietyllä tavalla Dara McAnultyn ehjän ja kulturellin perheen kuvaus tuntui jopa elitistiseltä, vaikka perheellä olikin ”oikeita ongelmia” autismin kirjon saralla, ja myös taloudellisia rajoitteita. Tämä teos puhutteli minua siksi, että siinä oltiin lähempänä omia lähtökohtiani aloittelevana luonnon tutkijana. Itselläni vaikeus nauttia villistä luonnosta ei edes johdu näin paljon kotitaustasta kuin mitä tässä teoksessa kuvataan, vaan olen itse ollut perheessäni se, joka on eniten viihtynyt sisätiloissa ja teollisesti muokatussa ympäristöissä.

Annan tälle teokselle pointseja raa’asta rehellisyydestä, vaikka romaanin juoni ei hirveän omaperäinen ollut. Eniten itseäni siinä puhutteli 1980- ja 1990-lukujen ajankuva, jota käsitellään varsinkin päähenkilön perheen ylimitoitetun talonrakennusprojektin kautta. En ole pahemmin pohtinut esimerkiksi pihojen suunnittelua luontosuhteena, mutta tämä teos sai minut ymmärtämään, miksi koen vetoa tv:n Huvila ja huussi-ohjelmaan, jossa luonnonvaraisia ympäristöjä pyritään muokkaamaan äärimmäisen homogeenisiksi ja urbaaneille ääritapauksille sopiviksi.

Viktoria-aukion rakastavaiset

Teos: Christy Lefteri: Aleppon mehiläistarhuri (S&S, 2021)

Suomennos: Leena Ojalatva

Äänikirjan lukija: Ilkka Villi

Nuri ja Afra Ibrahim ovat syyrialainen aviopari, joka on kokenut menetyksistä raskaimman, oman pojan kuoleman kotikaupunkinsa Aleppon pommituksessa. He ovat tehneet raskaan matkan Euroopan halki ihmissalakuljettajien avustuksella, ja odottavat turvapaikkapäätöstä jossain Etelä-Englannissa, yksityisessä majatalossa. Paikka on karu, vaikka sen pitäjä, iäkäs entinen kirjanpitäjänainen yrittää ymmärtää pakolaisasukkaiden huolia ja keittää näille loputtomia kupposia teetä. Ympäröivässä betonipuutarhassa kasvaa vain yksi puu, jonka alla aviomies Nuri käy purkamassa huoliaan silloin, kun sokean ja masentuneen vaimon huoltaminen käy liian raskaaksi.

Aleppossa Nuri oli mehiläistarhuri, ja Afrasta oli tulossa jopa kuuluisa taidemaalari. Molemmat ovat herkkiä sieluja, joiden elämän valintoja kaikki sukulaiset eivät ole ymmärtäneet. Nurin serkku Mustafa on puhunut tämän ympäri mehiläisbisneksiin, ja Mustafa on aiheeseen vielä enemmän vihkiytynyt kuin Nuri itse. Myös idea Britanniaan muuttamisesta on tullut Mustafalta: hän lähetti oman perheensä sinne jo sodan alkuvaiheessa, mutta ei itse voinut jättää rakkaita mehiläisiään. Kun elämä kaupungissa sitten osoittautui mahdottomaksi, miehen pakomatkasta tuli paljon hankalampi kuin muun perheen.

Kirjassa seurataan Ibrahimin pariskunnan ja Mustafan erillisiä pakomatkoja monessa eri maassa. Ibrahimeille Kreikka osoittautuu vaikeimmaksi rastiksi, ja molemmilla on vakavia itsetuhoisia ajatuksia Ateenassa, jossa he joutuvat majoittumaan taivasalla ja tulevat huumediilerien kiristämiksi. Kaupungin Victoria-aukio on paikka, jossa epätoivoisimmat pakolaiset kohtaavat ja diilaisivat vaikka mummoaan, jos voisivat. Matkan aikana Nuri on tehnyt asioita, jotka eivät kestä päivänvaloa, ja hänen masennuksensa johtuu pitkälti tämän pimeän puolen kanssa elämisestä.

Christy Lefteri oli Kreikassa vapaaehtoistyössä pakolaisten keskuudessa vuosina 2016-7, ja tämä tarina on syntynyt noista tuhansista kohtaamisista. Mehiläistarhurien hahmoille on olemassa reaalimaailman esikuvia, vaikka tarina onkin fiktionaalinen. Kirjassa näkyy kirjailijan omakohtainen sitoutuminen aiheeseen ja avustustyöhön, jossa on omat sudenkuoppansa.

Olen itse seurannut viime vuosien keskusteluja ja dokumentteja pakolaisten viimeaikaisista reiteistä ja haasteista sen verran paljon, ettei romaanin matkakertomus antanut minulle paljoa uutta. Sen sijaan tarinan henkinen ja psykologinen puoli oli raakuudessaan ja todenmukaisuudessaan syvällinen ja uusia näkökulmia avaava. Teos kuvaa avioliittoa, jossa kaksi syvästi traumatisoitunutta puolisoa yrittävät vain selviytyä hengissä tilanteessa, joka edelleen aiheuttaa päivittäistä stressiä, vaikka he nyt asuvatkin ”turvassa” katto päänsä päällä.

Sosiaalityöntekijä Lucy Fisherin hahmo jäi varsinkin kummittelemaan mieleeni. Tämä nuori nainen oli hermostunut ja osittain kovin epäammattimainen, eivätkä Ibrahimit tienneet, voiko kehenkään viranomaiseen luottaa.

Lefteri kuvaa hienosti sitä tilannetta, jossa aviopuolisosta tulee melkein omaishoitaja, ja jossa liiallinen fyysinen intiimiys vie suhteesta viimeisenkin eroottisen latauksen. Afralla on kuitenkin toivoa saada näkökyky takaisin, ja ehkä jonain päivänä hän tervehtyy rakkaan maalaustyönsä kautta.

Oli myös kiinnostavaa lukea tämän pariskunnan hengellisestä elämästä, sillä olisin olettanut heidän olleen taiteilijapiireihin kuuluvina vakaumuksellisia ateisteja. Islamista tulee vaikeuksien kautta kuitenkin salainen voimavara, mutta senkin ilmaisemisesta tulee mahdollinen este turvapaikan saamiseksi.

Tämä on sellainen teos, josta on kai mahdotonta selviytyä kuivin silmin. Oli tässä kuitenkin paljon muutakin sisältöä kuin nyyhkyosastoa, ja varsinkin ne mehiläisten hoitoon liittyvät pohdinnat olivat iloa tuottavia. Ateenasta Mustafa kirjoittaa liikekumppanilleen, että ”eurooppalainen mehiläinen ei voi hyvin”. Toisaalta näky Yorkshiren nummien kanervamättäistä sai miehen jaksamaan pahimmissakin paikoissa.

Paikoitellen romaani oli hieman sekava, mutta ymmärsin, että sekavuus johtui yrityksestä kertoa turvapaikan hakemisen paineista ja loogisen tarinan kertomisen vaikeuksista.

Tämä teos komppaa hyvin noita äskettäin lukemiani Victoria Hislopin Kreikka-aiheisia kirjoja, joissa käsiteltiin maan pidempää pakolaisuuden historiaa. Victoria-aukio oli merkittävä paikka ainakin yhdessä niistä, ja maan nykyolojen kuvauksessa oli paljon yhteistä kokemuspohjaa.

Painajainen, johon voi varautua

Teos: Jarkko Tontti: Haava (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Karoliina Niskanen

Kun lapsi kuolee huumeiden vaikutuksen alaisena, olipa kyseessä yliannostus, tapaturma tai itsemurha, saavutaan alueelle, jolla kaikilla asiasta kuulleilla on epämukava olla. Monille läheisille se on myös painajainen, johon on varauduttu ainakin jollain henkisellä säikeellä.

Jarkko Tontin uusin romaani käsittelee tätä arkaa aihetta helsinkiläisen akateemisen perheen näkökulmasta. Perheen, jonka lähtökohdista käsin lapsen huumeisiin sortumista ei pidetä todennäköisenä. Perheen, jonka ympäröivä yhteiskunta on taipuvainen kelpuuttamaan ”kyllin hyväksi” jälkipolven kasvattajaksi.

Romaanin keskiössä on perheen äskettäin kuollut aikuinen tytär Jemina, joka on asunut viime ajat omillaan itäisessä lähiössä. Saksalainen äiti Greta toimii historian tutkijana yliopistolla ja isä Johannes on tietojärjestelmien asiantuntija. Vanhemmat ovat eronneet Johanneksen juomisen vuoksi, mutta myös vaikea suhde tyttäreen on kasvattanut kuilua heidän välillään. Johannes on ollut alkoholisti jo tyttären lapsuudessa, mutta piilotellut ongelmaansa eteenpäin sinnitellen.

Kirjassa tutkitaan riippuvuuden perimää, joka usein ilmenee enemmän opittuna käyttäytymismallina kuin geneettisenä ominaisuutena. Riippuvuudet kun usein korvaantuvat uusilla riippuvuuksilla, tai riippuvuuteen taipuvainen ihminen usein vetää kaikki tekemisensä elämässä ”överiksi”. Myös ”hyvä” riippuvuus (kuten fanaattinen urheilu) voi korvautua huonolla, jos olosuhteet estävät sen ylläpitämisen.

Näkökulma romaanissa on pääasiallisesti Gretan, mutta loppua kohti myös Johannes ja Jemina pääsevät ääneen. Koska Jeminan tarina on kaunistelemattoman rankka, on hyvä, että teokseen mahtuu muitakin havaintoja kuin päihteisiin liittyviä. Tontti laittaa henkilönsä pohtimaan lähihistoriaa ja myös yhteyksiä 1600-luvun noitavainoihin, mikä on Gretan keskeinen tutkimusteema. Oli kiinnostavaa pohtia syrjään sysättyjen, omituiseksi leimattujen naisten kohtaloja läpi vuosisatojen. Bambergin ja Turun välille löytyy yhteys kahden Marian kautta, ja Gretan tapa tutkia sitä on taatusti rajoittavien säätiöiden peräänkuuluttama ”rohkea veto”.

Gretan asema yliopistolla on prekaari, vaikka hän on sitä tyyppiä, joka tekee kaiken oikein. Artikkelien julkaisu oikeissa lehdissä on uran jatkon suhteen kaikki kaikessa, mutta laitoksen johtaja epäilee, voiko mediaseksikkäästä noitavainon teemasta löytää mitään uutta. Nainen kykenee jatkamaan töitään kriisinkin keskellä, mutta kepeät Instagram-postaukset tutkijaelämän iloista loppuvat jossain vaiheessa. Kilpailevassa työyhteisössä kahvihuoneen jutut sivuavat myös lasten akateemisia onnistumisia, eikä huumenuoren vanhemmalla ole mitään osaa noissa geimeissä. Varsinkin tämä ulottuvuus kosketti minua, ja se antoi myös omakohtaista ajattelemisen aihetta.

Johanneksen hahmossa on jotain samaa kuin Hanna Weseliuksen Sateenkaariportaiden Egonissa, vaikka elämänasenteeltaan hän on asteen verran inhimillisempi tapaus. Molemmat mieshahmot elävät elämäänsä pysyvässä suojakännissä, ja onnistuvat piilottamaan ongelmaansa työnantajalta liian pitkään. Johanneksen kautta muistellaan myös aikaa, jolloin tietojenkäsittelytiede oli ainoastaan nörttien ala, ja yhteiskuntamme nopeaa digitalisaatiota. Päihdeongelmineen Juhani kuuluu siihen porukkaan, johon suhtaudutaan eri standardein kuin lähiössä asuvaan huumenuoreen, vaikka molempien käytös on yhtä itsetuhoista. Toisaalta isä päätyy ryypiskelemään tyttärensä ja tämän kavereiden kanssa, ja hänestä irtoaa liian helposti rahaa aina uusiin repsahduksiin.

Teoksessa on myös dekkarin siemen, vaikka poliisityö ei olekaan sen keskiössä. Jeminan kuolemansyyn selvittäminen ei ole poliisin ykkösintresseissä, mutta Greta ei luovu vaateistaan. Mukaan mahtuu myös oikeusdraamaa, ja Gretan tapa tutkiskella suomalaista oikeusjärjestelmää maahanmuuttajana on myös osuvaa.

Usein rankasta huumeenkäytöstä kertovat teokset ovat minulle liian hapokkaita, mutta tämän teoksen luin sujuvasti. Uskon, että kirja tarjoaa samastumispintaa muillekin kuin huumenuoren vanhemmille, sillä Tontti on taitava lähihistorian ja oman ikäluokkansa tuntojen kuvaaja. Olen lukenut häneltä kolme teosta, ja niissä on ilmennyt ilahduttavaa variaatiota. Tätä teosta suosittelen varsinkin niille, joilla on taipumusta sulkea ”paha maailma” oman elämänpiirinsä ulkopuolelle.

Yorkshirelaista mummoenergiaa

Teos: Beth O’Leary: Vaihtokauppa (WSOY, 2021)

Suomennos: Taina Wallin

Äänikirjan lukijat: Kati Tamminen ja Eeva Eloranta

Leena Cotton on kolmikymppinen markkinointialan urakiipijä Lontoossa. Tehokas ja työlleen omistautunut nainen saa burnoutin epäonnistuttuaan asiakaspresentaatiossa, ja joutuu kahden kuukauden pakkolomalle työnantajansa määräyksestä. Tilanne kauhistuttaa Leenaa, sillä hän ei oikeasti tiedä, mitä tekisi, jos vapaa-aikaa olisi rajoittamattomasti. Myös Leenan poikaystävä Ethan on työhullu ja saman firman palveluksessa. Miestä ei voi houkutella yhteiselle Balin seikkailulle, eikä Leena muutenkaan kaipaa radikaalia maisemanvaihdosta toiselle mantereelle.

Eileen Cotton, tämän isoäiti, naapurustoaktiivi pikkukylässä Yorkshiressa Leedsin läheisyydessä, etsii uutta rakkautta miehen lähdettyä nuoremman matkaan. Flaksi on käynyt huonosti 160 asukkaan kotikylässä, joten seuranhaun reviiriä on laajennettava. Hetken mielijohteesta kaksikko keksii vaihtaa koteja niin, että isoäiti pääsisi deittailemaan pääkaupungissa.

Tässä teoksessa selvästi pyritään tavoittamaan eri-ikäisiä lukijoita, mikä on aina hyvä idea chicklitin rintamalla. Mummon ja aikuisen lapsenlapsen suhde on raikkaan erilainen teema, ja eläkeläisen tutustuminen internetin ihmeelliseen maailmaan kirvoittaa nauruhermoja.

Teoksen vakavampi teema liittyy Leenan pikkusiskon taannoiseen syöpäkuolemaan. Perheen kaikki naiset kärsivät surusta omalla laillaan, mutta Leenan äiti Maryan on erakoitunut asuntoonsa muistojen äärelle. Äidin näkökulma jää hieman marginaaliin, mutta huoli hänen mielenterveydestään kasvaa tarinan aikana. Tämä tosin osaa yllättää seikkailunhalullaan, josta hössöttävä Eileen on turhaan kauhuissaan.

Ylipäänsä suvussa on onnistuttu välttämään vaikeita puheenaiheita, ja puhumattomuuden perimä jatkuu myös Leenassa. Pohjoisen Englannin työväenluokkainen jurous, mutta samalla elämäntavan aitous ja juurevuus asettuvat kirjassa tutkiskelun kohteeksi. Nämä tyypit kyläilevät ja keittelevät teetä loputtomiin, mutta eivät useinkaan onnistu kohtaamaan toisiaan merkittävällä tavalla. Varsinkin Eileenin eriskummallinen naapuruussuhde muodostuu haasteeksi, eikä kukaan voi täysin tietää, kuinka orapihlaja-aidan leikkaaminen voi lopulta muuttaa elämän suunnan.

Yorkshiressa Leenan tehtäväksi lankeaa toukokuisten kyläjuhlien järjestely yhdessä kylän aktivistien kanssa. Paikallinen opettaja Jackson on mukana, mutta Leena aikoo olla uskollinen Ethanille, vaikka tämä ei ehdi työkiireiltään edes pistäytyä pohjoisessa. Leenalla taas riittää kiirettä ruokakojujen, bajamajojen ja kevätsalon designin suunnittelussa. Organisoinnissa on haasteensa, sillä myös naapurikylän tappelevat samoista resursseista. Kirjaan mahtuu myös ripaus kunnallispolitiikkaa, mikä on erikoista tämän genren sisällä.

O’Learyn aiempi menestysteos Kimppakämppä taitaa olla tämän teoksen edeltäjä, ja sekin alkoi kiinnostaa, jos siinä on vähänkään yhtä luovia arjen ongelmanratkaisun keinoja kuin tässä teoksessa. Kaiken kaikkiaan ilahduttava tuttavuus, jota uskallan suositella varsinkin itseäni vanhemmille lukijoille.