Texas Cookin’, Töölö style

Teos: Heikki Herlin: Tuollapäin on highway (Teos, 2020)

Joskus kesällä tein nostalgiatripin 1980-luvun Suomen henkiseen ilmapiiriin Anja Kaurasen Syysprinssin filmatisoinnin muodossa, ja samassa hengessä luen nyt Heikki Herlinin kirjoittamaa elämäkertaa isästään. Harri Sirola (1958-2001), tuo leffan levoton nuori kirjailijanero, oli Niklas Herlinin (1963-2017) pikkuserkku ja yksi hänen läheisistä ystävistään, joka poistui maailmasta oman käden kautta.

Teoksessa Tuollapäin on highway kerrotaan siitä, kuinka Herliniä vanhemmat Sirola ja Kauranen saapuvat eräänä viikonloppuna moottoripyörällä Kirkkonummen tiluksille kovistelemaan lukiolaista Niklasta tilanteessa, jossa nuori Adonis on juuri pääsemässä sänkyyn kahden tyttöystävän kanssa. Kulttikirjailijat ovat tuohtuneita Niklaksen tavasta dissata heidän perustamaansa Kiima-julkaisua SYK:n lukiolaisten yhtä marginaalisessa koululaislehdessä.

Niklas Herlin eli levottoman ja vaiheikkaan elämän, johon kuului piittaamattomuus omasta terveydestä tai elinaikaennusteesta. Osa hänen terveysongelmistaan johtui elintavoista, mutta syyt miehen ennenaikaiseen vanhenemiseen olivat moninaiset, ja myös mielenterveydellä, kasvuolosuhteilla ja lapsuuden traumoilla oli osansa pelissä. Hän kärsi astmasta jo lapsena, ja alkoi nelikymppisenä kaatuilla ja katkoa luitaan niin, että tilanne rajoitti hänen liikkumistaan. Miehen viimeisiä vuosia sääteli krooninen kipu, johon käytetyt lääkkeet yhdistettynä alkoholiin olivat arvaamaton cocktail.

Herlinin suvussa tyypillistä on ollut myös kykeneväisyys suoriutua töistä vahvastikin päihtyneenä. Isältään Pekalta hän omaksui alkoholinhuuruista machokäyttäytymistä, mutta isä ei ajanut kännissä siksi, että hänellä oli autonkuljettaja. Sen sijaan kännissä veneily oli isän normimeininkiä. Perheen miesten rituaaleihin kuului myös metsästysretket, mutta impulsiiviset Pekka ja Niklas olivat huonoja lajissa. Toiseen suvun harrastukseen, kilpahevosten jalostukseen, Niklas ei voinut osallistua astmansa vuoksi. Isänmaallishenkisen suvun pettymykseksi hänet myös vapautettiin asepalveluksesta, mutta punk-henkistä nuorukaista tämä tuskin harmitti.

Heikki Herlin kirjoittaa koskettavasti ristiriitaisen isänsä periaatteista, kasvusta vanhemmuuteen ja yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Varmasti eniten hän on saanut arvostustaan työstään kehitysvammaisten aseman edistäjänä ja toiminnasta kehitysvammaisten lasten vanhempien tukihenkilönä. On myös huomattavaa, että perheen perustaminen 23-vuotiaana oli tälle vakavalle ja varhaiskypsälle miehelle tietoinen valinta. Muutenkin saan teoksesta vaikutelman, että avioliitto on ollut tässä vauraassa suvussa keskeinen instituutio. Myös kirjailija itse on isänsä lailla avioitunut nuorena.

Elämäkerrallisena tekstinä teos on suht perinteinen, vaikka ei tässä pönötetä eikä kiilloteta suurmiesten ja heidän perijöidensä kilpiä. Samaa shokkiefektiä tässä ei pyritä tavoittamaan kuin John Simonin Koneen ruhtinaassa (2009), joka on yksi hurjimmista lukemistani elämäkerroista. Lapsenlapsen näkökulma isoisänsä luonnevikoihin on toteava; hän ehti tutustua mieheen, joka onnistui viimeisinä aikoinaan esiintymään jopa melko tavallisena isoisänä nuorempien lastensa lasten edessä. Herlin kertoo myös isoisänsä lämpimästä suhtautumisesta kehitysvammaiseen Riikka-siskoonsa.

Parasta antia minulle olivat kuvaukset Niklasin opiskelijaelämästä Yhdysvalloissa ja matkakertomukset isän ja pojan yhteisiltä reissuilta Eurooppaan ja Amerikkaan. Nämä matkat toimivat myös alkoholismin kanssa kamppailevalle Niklasille detox-kuurina, ja Heikki kertoo huomanneensa muutoksen isän olemuksessa jo kuukauden juomattomuuden jäljiltä.

Kirjan nimi viittaa Niklasin yleiseen Amerikka-intoiluun, tulevaisuudensuunnitelmiin ja country-musiikin kuunteluun. Jostain syystä juuri Texas oli hänen haavemaansa, jonne hän suunnitteli vetäytyvänsä vanhana ukkona. Varmasti texmex-ruoka on maistunut myös töölöläisissä ravintoloissa, joissa Niklas avioeronsa jälkeen tapasi lapsiaan. Perheen ruokapöydällä on myös teoksessa suuri symbolinen arvo: se oli niinikään Harri Sirolan veistämä, ja sen ääressä vietettiin myös valoisia aikoja.

Teos ei voi olla herättämättä myötätuntoa ja kaihoa, mutta onneksi siinä on myös upeaa ajankuvaa ja yhteiskunnallista analyysia. Jo pelkkänä isän ja pojan suhteen kuvauksena teos ilahduttaa, mutta siitä löytyy myös rakentavan kriittistä sanomaa toimittajan työn muutoksista, journalistisesta etiikasta ja mediatalojen vallankäytöstä.

Goottilainen varis lentää kauas

Teos: Patti Smith: M Train (Siltala, 2020)

Suomennos: Antti Nylen

Äänikirjan lukija: Tuija Kosonen

Viime viikon kokemukseni Patti Smithin kirjallisen tuotannon parissa oli niin lupaava, että hyppäsin heti uuden mahdollisuuden tultua M-junan kyytiin. Tässä toisessa omaelämäkerrallisessa teoksessa matkataan Smithin lempipaikkoihin Yhdysvalloissa ja maailmalla, ja etsitään henkisiä koteja taiteesta ja kirjallisuudesta.

Ja tässä meillä kaikkien aikojen kahvilassa työskentelevien kummitäti! Jos on aloittanut taiteellisen uransa Chelsea Hotelin aulabaarista 60-luvulla, voisi kuvitella, että tuon holistisen kokemuksen jälkeen suurin osa maailman kuppiloista tuottaa pettymyksiä. Kirjaa kirjoittaessaan hänen kantapöytänsä löytyy Greenwich Villagen Cafe Enosta, jossa hän tulee toimeen kahvilla, tummalla leivällä ja oliiviöljyllä. Suhde tähän mestaan alkaa horjua, kun hänen lempibaristansa ilmoittaa lähtevänsä perustamaan omaa kuppilaa jonnekin Atlantin rannalle.

Smithin pitkäaikainen aktivismin kohde on ollut arktisten alueiden suojelu, ja hän tukee Alfred Wegener-insituuttia, joka keskittyy merien tutkimukseen. Tämä on vienyt hänet säätiön kokouksiin Saksaan ja myös Islantiin ja Grönlantiin pienimuotoisille tutkimusmatkoille. Kiinnostavalla tavalla Smith raivaa tutkimuksen ja taiteen rajapintoja: ehkä runoilija on se marginaalien tutkija, jonka muistiinpanot suttaantuvat kahviloiden servetteihin, eivätkä pysy millään järjestyksessä. Insituutin vuosikokouksessa hän pitää puheen servieteistään, ja joutuu selittämään puljun sihteerille, miksi hänellä ei ole puhtaaksi kirjoitettua tiedostoa muille jaettavaksi.

1970-luvun lopussa Smith tutustui elämänkumppaniinsa ja lastensa isään kitaristi Fred Smithiin (1948-1994), jonka kosintaan oli helppo myöntyä siksikin, ettei liitto edellyttänyt ikäviä nimenmuutoksia. Hän jäi leskeksi molempien lasten ollessa alaikäisiä, ja eli hiljaiseloa päärynäpuiden alla Michiganissa, kunnes muutti takaisin New Yorkiin.

Kirjassa Smith kunnostaa poikansa Jacksonin kanssa kakkoskotia nimeltä Alamo jonnekin itärannikon pieneen kalastajakylään, joka selviää Sandy-myrskyn kurimuksesta. Kodit eivät edusta Smithin elämässä pysyvyyttä, mutta jotkut esineet edustavat. Esineiden tutkiminen, niiden mukana kantaminen ja niille puhelu jatkuu tässä teoksessa jopa voimallisempana kuin Ihan kakaroissa. Smith ei voi matkustaa ilman tärkeitä amuletteja, kuten etiopialaista puuristiään, ja yhtenä elämänsä saavutuksena hän pitää sitä, että hän onnistui kuljettamaan häämatkaltaan kiviä Ranskan Guyanassa sijaitsevasta koloniaalisesta rangaistuslaitoksesta Jean Genet’ ille.

Viiime aikojen reissuillaan Euroopassa Smith on pitänyt Lontoota välilaskupisteenä, jossa hän käy lataamassa akkujaan aina samassa Covent Gardenin hotellissa. Retriitteihin kuuluvat pitkät rikossarjamaratonit ITV-kanavalta, ja lohturuoan tilaaminen huonepalvelusta. Näissä hotellihuoneissa hän on tutustunut myös skandisarjoihin, ja hän kokee rikoskirjallisuuden läheiseksi sukulaiseksi omalle taiteelleen.

Smithille tyypillistä on maaninen omistautuminen jollekin tietylle genrelle, taiteilijalle tai kirjailijalle, eli vahvat ”kaudet”, jolloin hän ei tee muuta kuin vaikka suurkuluta Haruki Murakamin tuotantoa nuudelibaareissa siemaillen samalla sakea. Aistinautintojen saralla hän tuntuu jopa askeetikolta, sillä hän on niin uppoutunut lukemiseen, ettei ehdi syödä ruokaa silmillään.

Kunnon älyköksi hän profiloituu syvällisellä klassisen filosofian ja eurooppalaisen kirjallisuuden klassikkojen tuntemuksellaan, joka nimenoman ulottuu anglomaailmaan ulkopuolelle. Kirjassa käydään läpi niin Goethen ja Schillerin kuin Rimbaudin ja Artaudin tuotantoa, ihmetellä. Wittgensteinin käsittämättömyyttä ja yritetään etsiä merkitystä Medeia-myytille nykyajassa. Tällä korkeakulttuurisella reissulla on siis inhimillistä, että välillä linnoittaudutaan hotelliin latautumaan Wallander-sarjan pariin. Henning Mankell varmasti edustaa Smithille kevyintä mahdollista kirjallisuutta, ja tulee mieleen kysyä, onko hän koskaan lukenut todella aivotonta kirjallisuutta. Kuten vaikka Shopaholic-sarjaa tai Dan Brownia?

Teos on enemmän esseistinen ja fragmentaarinen kuin Ihan kakaroita, ja voin hyvin kuvitella, miksi esseegurumme Antti Nylen on ottanut käännöksen projektikseen. Sielunsukulaisuus kuplii teoksen ”somnabulistisissa hedelmissä”, joiden maku on kirpeän juureva. Matkakirjana teos vie lukijansa mitä sielukkaampiin kohteisiin, joissa lukea kirjoja yksin, tai korkeintaan kaksin, ja joissa dekkarin murhanhimoinen juoni alkaa punoutua siitä, kun joku ärsyttävä tyyppi on vallannut kantapöytäsi.

Pinnalla pysymisen taiteenlajista

Teos: Ruth Hogan: Lauluja variksille (Bazar, 2020)

Suomennos: Susanna Tuomi-Giddings

Äänikirjan lukija: Johanna Kokko

Alkuvuodesta kerroin hieman hämmentyneenä Bazar-kustantamon kampanjasta, jolla markkinoitiin minulle tuntemattoman brittikirjailija Ruth Hoganin esikoisteosta Kadonneiden tavaroiden kahvila. Teoksen lempeä huumori jäi siitä parhaiten mieleen, vaikka feelgoodia siitä löytyi jopa vähän liikaa. Silti nimi jäi mieleeni, ja nyt luin hänen toisen teoksensa ilman palkinnoksi saatua suklaapatukkaa.

Lauluja variksille vie meidät nykypäivän Britanniaan, Charlestonin pikkukaupunkiin, joka on ylpeä maauimalastaan ja sen historiasta. Uiminen on säännöllinen harrastus yksin elävälle keski-ikäiselle Mashalle, joka on yksityinen terapeutti ja ottaa vastaan enimmäkseen asiakkaita, joilla on liian korkeaan elintasoon liittyviä ongelmia. Mashan ainoa lapsi Gabriel on hukkunut taaperona, ja yksityiselämässään hän on jämähtänyt suruun. Vain irlanninsetteri Hai-Zum onnistuu pitämään Mashaa elämän puolella vaikeina hetkinä. Kun tragediasta on kulunut jo yli vuosikymmen, Mashan on alettava etsimään uusia syitä elää.

Toisaalla kaupungissa keski-ikäinen yksinhuoltajaäiti Alice kamppailee teini-ikäisen Mattin kasvattajana. Alice elää sitä elämää, jollaista Mashakin ehkä eläisi, jos Gabriel olisi kasvanut teiniksi. Tähänkin hapuilevaan perheonneen on saapumassa suuri huoli ja murhe. Vakavasti sairaana katolinen Alice päätyy tunnustamaan kuolemansynnin, jonka sovittamiseksi pelkät Ave Mariat eivät tunnu riittävän.

Maauimalan lisäksi romaanin keskeisiä tapahtumapaikkoja ovat hautausmaa ja antikvariaatti – kaikki ovat maanpäällisiä taivaita omalla tavallaan. Masha viihtyy parhaiten hautausmaan viktoriaanisilla osastoilla, ja on aikeissa ryhtyä historialliseksi kävelyoppaaksi. Näissä osuuksissa oli samanlaista filosofiaa ja kulttuurihistoriaa kuin Kai Sadinmaan tuoreessa kävelyteoksessa Malmin hautausmaalta. Osa teoksen merkittävistä sivuhenkilöistä ovatkin eloon herätettyjä kuolleita, jotka osaavat neuvoa Mashaa paremmin elämässä eteenpäin kuin tämän päivän ystävät.

Variksille laulaminen on yllättävän kiitollista puuhaa, mutta muuten teoksessa kuunnellaan muun muassa T-Rexiä ja Marc Bolania, 70-luvun lopun unohdettuja glam-artisteja. Synkisteleväksi introvertiksi Mashalla on lopulta jopa glamöröösiä iltaelämää, johon kuuluvat glitter, discoalkkarit ja vodkan antaumuksellinen lipittäminen. Bilettämisen kuvaukset heivaavat tämän muuten syvällisen teoksen chicklitin puolelle, mutta yleisemmällä tasolla teos hyppii riemukkaasti monen genren välillä kuin päihtynyt varis.

Toki romaaniin mahtuu myös perinteistä romantiikkaa, joka pysyy ansiokkaasti navanylisessä maailmassa. Keski-ikäisten treffailua kuvataan tässä vähän liiankin siveästi, mutta seksuaalisuus ei varsinaisesti ole teoksen teema. Toki Mashan lapsen isä on homo, jonka kanssa suremista jatketaan kuin lähisukulaisen. Hautausmaan ystävistä tulee Mashalle uusia sielunkumppaneita, ja teos tuntuu peräänkuuluttavan meidän kaikkien oikeutta perustaa itselle sielujen perheitä.

Teoksen ainoa heikkous on se, että toisen päähenkilö Alicen tarina jää huomattavasti kapeammaksi kuin Mashan, ja näin tarinoiden rinnakkaisuus ei oikein toimi. Rakenteellisesti romaani siis hieman ontuu, mutta Hoganin hurmaava, aistivoimainen kieli onnistuu peittämään valuvian matkan aikana.

Teos tuntuu fokusoidummalta kuin Kadonneiden tavaroiden kahvila, jota vaivasi hahmojen ja tarinoiden ylenpalttisuus, ja niiden liittymättömyys toisiinsa. Tästä teoksesta mieleen jäävät ainakin retket hautausmaalle ja luovat retki-ideat, joita lukija voi hyvin toteuttaa omassa elämässään toisessa maassa.

Saattokeikalla minuuteen

Teos: Siina Tiuraniemi: Jäämeri (Minerva, 2020)

Äänikirjan lukija: Anu Vilhunen

Siina Tiuraniemen Jäämeri on sellainen teos, jonka teema – eroperheen välienselvittely – ei ensi silmäyksellä inspiroinut lainkaan, mutta konteksti kiinnosti sitäkin enemmän. Siinä Jouni, Laura ja Martin matkustavat autolla Helsingistä hautaamaan Jouni-isän juuri edesmennyttä äitiä Ivaloon, ja käyvät läpi yhteistä ja erillistä menneisyyttään.

Tänä kesänä suurimman osan tuntemistani henkilöistä kesälomareissu ulkomaille on suuntautunut Pohjois-Norjaan, ja olen katsonut kaiholla muitakin kuin tuttujen lomakuvia. Siksi kirjan mielenmaisema kiehtoo, varsinkin, kun matkaa tehdään suht impulsiivisesti kastikkeenruskealla Toyota Corollalla.

Pariskunta on löytänyt toisensa Helsingissä,  Fredrikinkadun kirjastossa, heillä on strateginen ikäero, ja lasta on alettu odottaa liian varhaisessa vaiheessa. Laura on ollut anarkistinen teiniäiti, jolla lukio jäi kesken; Jounia taas ikäero ahdistaa, koska hän opettajana ei haluaisi antaa vaikutelmaa, että on sekaantunut oppilaaseen. Jouni on neuroottinen, turvallisuushakuinen pesänrakentaja, jolle ruokaympyrän oikea koostumus merkitsee enemmän kuin yhteiset kokemukset.

Molemmat puoliskot ovat paenneet ongelmaisia perheitään Helsinkiin; Laura on kotoisin Kajaanista ja polttanut sillan vanhempiinsa näiden kuultua raskaudesta. Perheen side Jounin vanhempiin on myös ollut hauras, sillä tämä ei halua arkijärkevänä, pedagogisena isänä siirtää sukunsa kalseaa tunneilmaisua poikaansa. Molemmilla on omalla tavallaan välittävät, lapsettomat siskot, mutta tätejäkään ei tavata kovin usein. Perheen elämä Helsingissä on pientä ja ydinperhekeskeistä, ja se osoittautuu tukahduttavaksi itsepäiselle, vapautta kaihoavaa Lauralle.

Kirjassa on kaikkitietävä kertoja, joka toimii myös osan matkaa vapaaehtoisena kuskina, sen jälkeen, kun Laura saa kuulla David Bowien kuolemasta eikä Jouni luota exänsä ajotaitoon siinä tilassa. Miehen rooli on hieman enkelimäinen -lihallinen sellainen, koska hän ilmaisee välillä sopimatonta kiinnostusta Lauraan. Laura taas ottaa erokriisin ja lapsen huoltajuuden menetyksen liian raskaasti kiinnostuakseen edes deittailusta.

Matkan varrella käydään minulle tutuissa ja tuntemattomissa maamerkeissä, joista parhaiten muistan Hirvaskankaan huoltoaseman Äänekoskella. En ole notkunut siellä nuoruuttani, mutta sen kohdalta käännytään Suolahteen, joka on nykyään Äänekosken lähiö ja jossa asuin osan lapsuudestani. Paikka tosiaan oli aikanaan paikallisen nuorison hengailupaikka, jossa jotkut saattoivat kahvitella jopa ilman autoa. Pohjoiseen mennessä kahvipaikat muuttuvat persoonallisemmiksi, ja Kuukkeli-nimisen taukopaikan lakkamunkit alkoivat houkutella ilmiömäisesti.

Kuuntelin kirjaa puoleenväliin keväällä, ja aloitin tarinan nyt uudestaan alusta saakka. Eka kerralla koin kertoja-asetelman hieman väkinäisenä ja tyylin hieman liiankin rönsyilevänä, mutta teos parani huomattavasti toisella kuuntelukerralla, kun osasin jo asennoitua hitaan matkanteon moodiin.

Matkan varrella kohdattavat sivuhenkilöt, varsinkin palveluammattien nihkeät tai antikapitalistiset toimijat, ovat hulvattoman hauskoja, vaikka heillä ei ole suurta roolia juonen pyörityksessä. Runsaan dialogin vuoksi romaani on melko teatraalinen, eikä minua harmittaisi seurata tätä seikkailua leffanakaan.

Vakavammalla tasolla teos kertoo perheiden epätasaisesta vastuun kantamisesta, taloudellisesta epätasa-arvosta ja riippuvuuksien kanssa elämisestä. Onko Jouni liian pitkämielinen haahuilevan Lauransa suhteen, vai pakoileeko hän yhteistä perhe-elämää väitöskirjan tekoon vapaa-ajallaan? Ja voisiko Lauralle tarjota muitakin elämänohjeita kuin ”mene hippi töihin”? Ovatko tyypit kehityskelpoisia, ja kuinka näiden kahden varsin eri käämeillä varustetun exän suhde muuttuu sen jälkeen, kun eron harkinta-aika on täyttynyt? Voiko Jouni oppia luottamaan naiseen, jolla on taipumus tehdä ohareita kriittisissä kohdissa?

Kirjan luettuani jäin pitkään haaveilemaan Pykeijan kalastajakylän maisemiin, jotka tuntuvat niin eri maailmalta verrattuna Suomen puoleiseen Lappiin. Voisiko perhe sitten löytää toisensa uudestaan spontaanilla ulkomaanmatkallaan arktisessa tammikuussa, vai onko kyseessä enemmän saattokeikka menneisiin minuuksiin?

Täysillä elämistä hautausmaalla

Teos: Kai Sadinmaa: Kuolleiden kirja: eli kuinka kävelin Suomen suurimman hautausmaan halki ja opin kaiken hautaamisesta, rakkaudenkaipuusta ja puista. (Into, 2019)

Helsingissä olen vieraillut lähinnä Hietaniemen hautausmaalla, enkä ennen tätä viikonloppua tiennyt, kuinka paljon suuria julkkiksia on Hietaniemen sijaan haudattu Malmin hautausmaalle. Muutenkin hautausmaaurheilu on minulla viime aikoina vähentynyt, kun vielä noin kymmenen vuotta sitten tapanani oli hengailla myös sellaisissa kalmistoissa, joissa ei lepää sukulaisia.

Nyt Kai Sadinmaa onnistui herättämään minussa uuden innostuksen kuoleman kulttuurihistoriaan varsinkin kukkien ja puiden tasolla. Voihan varsinkin eteläisen Suomen hautausmailla bongailla varsin eksoottisia puita, joita ei monilla kasva omilla pihamailla. Ymmärtääkseni kovia kokeneella pappi Sadinmaalla oli taannoin duunikin erityisenä hautausmaapappina, joten kirjan kirjoittaminen on sujunut jouhevasti päivätyön ohella. Hänellä voisi myös olla kykyjä kasvitieteilijänä, niin hienosti hän kuvaa mongolianvaahteroita, japaninmagnolioita, serbiankuusia ja tervaleppäkujia.

Pääpaino teoksessa on kuitenkin valittujen henkilöiden elämäntarinoissa, joiden galleria on ilahduttavan monipuolinen. Eniten tiesin etukäteen suurten iskelmätähtien, kuten Laila Kinnusen, Tapio Rautavaaran ja Olavi Virran vaiheista, mutta Sadinmaa on myös kiinnostunut menneiden aikojen kohujulkkiksista kuten Tabe Slioorista ja Monsieur Mossesta. Täysin uutta tietoa sain muun muassa vasemmistolaisista aseistakieltäytyjistä Arndt Pekurisesta ja Aarne Selinheimosta, joiden tarinoihin mahtui tragediaa muillekin jakaa.

Laila Kinnusen traaginen elämä saa teoksessa uusia tulkintoja, kun Sadinmaa käsittelee sitä sotalapsiteeman kautta. Luin äskettäin ruotsinsuomalaisen Anna Takasen hienon muistelmateoksen Sinä olet suruni, joka kertoo Takasen isän vaiheista kahden maan kansalaisena. Yllättävää kyllä, opin sotalasten lähettämisen poliittisista motiiveista enemmän Sadinmaan kertomana, mutta teosten välille syntyi hedelmällinen yhteys.

Sadinmaa tunnetaan tulenkatkuisesta, kiivaasta kirjoitustyylistään, josta itse pidän, mutta ymmärrän myös kriitikkojen näkemyksiä. Tässä teoksessa näkökulma on huomattavasti leppoisampi, ja syvällisemmän filosofinen kuin vaikka hänen kymmenen käskyn teoksessaan (taitaa olla ainoa, jonka olen häneltä aiemmin lukenut kokonaan). Voin hyvin kuvitella, että ulkoilmapainotteinen työ on tehnyt poliittisesti aktiiviselle papille hyvää niin kirjoittajana kuin henkilökohtaisessa elämässä.

Teokseen mahtuu myös nykypäivän kohtaamisia seurakuntalaisten ja seurakunnan työntekijöiden kanssa, mutta painotus teoksessa on kulttuurihistoriassa. Jäin itse asiassa kaipaamaan teoksessa sielunhoidollista aspektia, mutta ymmärrettävistä syistä tämä puoli papin työstä on niin vaitiolovelvollisuuden sitomaa, ettei noista kohtaamisista voi kirjoittaa muistelmia. Itselleni hautausmaa on aina ollut sosiaalinen paikka, jossa usein törmää myös tuttuihin ja sukulaisiin. Hautausmaapapit ovat tervetullut uusi lisä seurakuntatyössä, sillä kohtaamisen kynnys madaltuu huomattavasti, kun siirrytään kirkkoherranvirastosta raittiiseen ilmaan.

Kirja varmasti saa aivan uudet ulottuvuudet, jos sitä käy lukemassa Malmin hautausmaalla livenä. Se on kirjoitettu matkaoppaan tyyliin niin, että lukija voi seurata Sadinmaan askeleita kortteli korttelilta. Samalla se kannustaa myös hautausmaiden omaehtoiseen tutkimiseen muuallakin kuin Malmilla ja Helsingissä. Monikulttuurisuus ja uskontojen kirjo pääsee myös teoksessa hyvin esiin, ja Sadinmaa nostaa aiheellisesti framille myös tulevaisuuden haasteet hautausmaiden suunnittelussa väestön monimuotoistuessa.

Lukukokemus oli jopa meditatiivinen, ja äänikirjan toteutuksessa musiikilliset efektit elävöittävät tekstiä. Sen verran runsaasta tripistä oli kyse, että teos vaati useamman miettimistauon lukujen välillä.

Pohdin tässä teologian opintojen aloittamista avoimessa yliopistossa, ja täytyy myöntää, että Sadinmaan kaltaisten toisinajattelijoiden vuoksi kiinnostukseni ev. lut. kirkkoon ei ole kokonaan lopahtanut. Kuitenkaan hengellistä kotia ei ole vieläkään löytynyt, vaikka yritin jo kerran päätyä diakoniksi. Ehkä oma hengellisyyteni ei sitten kaipaa kotia eikä vahvaa yhteisöä, ja oma roolini voisikin olla niiden parissa, joille seurakuntaan sitoutuminen on ollut tavalla tai toisella hankalaa. Tähän porukkaan kun taitaa kuulua enemmistö jopa kirkkoon kuuluvista.

 

 

Seksuaalikasvatusta Long Islandilla

IrvingJohn Irving: Leski vuoden verran (Tammi, 1998)

Käännös: Kristiina Rikman

Viimeistä SPR:n kirpparilöytöä viedään, eikä koskaan ole liian myöhäistä hankkia itselleen menneitä kirjakerhoaarteita. John Irvingin (s. 1942) tuotantoa oli aikanaan paljon vanhempieni hyllyssä, mutta en silloin innostunut suuresti tämän suuren kertojan teoksista. Viimeisen vuosikymmenen aikana olen onnistunut lukemaan Irvingin teoksia harvakseltaan. Yhteenkään en ole ollut pettynyt, ja kirjailijan teemojen kehitys on taatusti monen väitöskirjan arvoinen. Teoksissa esiintyy tiettyjä vakioteemoja ja -symboleja, joiden koomiset efektit perustuvat toistoon ja jatkuvuuteen.

Olen mahdollisesti lueskellut tätä teosta 1990-luvulla, mutta syvää muistijälkeä teos ei silloin jättänyt. Romaani on kauttaaltaan kovin kirjallinen, eli lähes kaikki sen avainhenkilöt ovat kirjoittavia ihmisiä, joko kirjailijoita tai toimittajia. Teos kertoo Long Islandilla asuvasta Colen perheestä, jonka elämää varjostaa kahden pojan, Thomasin ja Timothyn, kuolema auto-onnettomuudessa teini-ikäisinä. Pojat olivat kuollessaan Exeter Collegen, New Hampshiressa sijaitsevan eliittisisäoppilaitoksen oppilaita, eikä perheen isän lojaalisuus tätä opinahjoa kohtaan pääty poikien hautajaisiin.

Teoksen varsinainen päähenkilö on perheen tytär Ruth, josta tulee lastenkirjailijaisäänsä Tediä menestyneempi kirjailija. Ted on tullut kuuluisaksi muutamalla itse piirtämällään kulttiteoksella, jotka miellyttävät enemmän äitejä kuin lapsia. Hän on pinttynyt naistenmies, joka saa yksinäisyyttä potevien kotirouvien pikkuhousut putoamaan kirjallisissa tilaisuuksissa. Long Islandilla miehen hamesankarin maine alkaa jo olla kyseenalainen, mutta hän pystyy jatkamaan rosoista elämäntyyliään kirjoista saamallaan tasaisella tulovirralla.

Ruthin äiti on karannut käänteentekevänä kesänä 1958, jolloin tällä oli suhde miehensä nuoreen avustajaan Eddie O’Hareen, joka myös opiskeli Exeter Collegessa. Eddielle on jäänyt pakkomielle Ruthin äidistä, ja hän on onnistunut kirjoittamaan useamman omaelämäkerrallisen romaanin suhteistaan vanhempiin naisiin. Myös Eddien ja Ruthin välille punoutuu jännite, kun he tapaavat New Yorkissa lukijaillassa, mutta Ruthin seksuaalinen moraali on tiukempi kuin vanhempiensa, jotka edustavat dekadentimpaa arvomaailmaa.

Romaani ajoittuu kolmelle aikatasolle, vuoteen 1958, 1980-luvun ja 1990-luvun vaihteeseen ja vuoteen 1995. Ruthin kirjailijanura vie hänet kiertueille Eurooppaan, ja vuorovaikutus fanien kanssa on tiiviimpää kuin tämän isällä konsanaan. Irving myös paljastaa kiinnostavia asioita kirjallisista fanikulttuureista, jotka mahdollisesti ovat omakohtaisia. Myös Suomi mainitaan, sillä päähenkilöllä on vahva lukijakunta Helsingissä. Euroopassa diivamainen kirjallinen komeetta suostuu myös signeeraamaan teoksiaan, kun taas Yhdysvalloissa hän kieltäytyy kunniasta fanien arvaamattoman käytöksen vuoksi.

Romaanissa pelataan myös uupumukseen saakka squashia, mikä on Ruthin isän pakkomielle kotirouvien metsästyksen rinnalla. Laji tuntuu olevan erityisesti eronneiden miesten mieleen, jotka ovat joutuneet luopumaan tenniskerhon jäsenyydestä eroprosessissa.

Jos jotain heikkoutta teoksesta etsitään, niin itse en ollut kovin vaikuttunut sen ohuesta dekkarijuonesta, eikä Ruthin suorittama Amsterdamin punaisten lyhtyjen alueen ”kenttätyö” muutenkaan täysin vakuuttanut minua lukijana. Ehkä Irving pyrkii korostamaan Ruthin varhaisten lapsuusmuistojen ja tämän myöhemmän pakkomielteen välistä yhteyttä, mutta ”dekkari romaanissa”-rakenne tuntui hätäisesti toteutetulta, ehkä siksi, että tämäntyyppiset ratkaisut ovat yleistyneet sitten 1990-luvun ja niissä on esiintynyt huomattavasti syvällisempää psykologista merkityksellisyyttä.

Suosikkini Irvingin kirjoista taitaa edelleen olla Kaikki isäni hotellit (1981), ja muutenkin vahvemmat muistikuvat teoksista painottuvat minulla miehen alkutuotantoon. Mainitsemisen arvoista myös on, että Kristiina Rikman on uskollisesti suomentanut Irvingin koko tuotannon vuodesta 1980 saakka.

Erään katoamisen mysteerio

Teos: Leena Lehtolainen: Luonas en ollutkaan (Tammi, 2007)

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Olen ollut havaitsevinani, että true crime-tyyppisen kirjallisuuden suosio on räjähtänyt suoratoistopalveluiden yleistyttyä. Itse en tunne suurta vetoa ko. genreen, mutta Leena Lehtolaisen v. 2007 julkaistu ”syrjähyppy” kiinnitti huomioni nyt, 13 vuoden viiveellä.

Kyseessä on kyllä puhdas fiktio, mutta se on kirjoitettu dokumentaarisesti true crime-muotoon. Kirjaa voi lukea myös psykologisena trillerinä, mutta rakenteellisesti tarinaan mahtuu vähän liikaakin arkista jutustelua, jotta jännitys pysyisi kasassa.

Romaanissa siis kirjailijan alter ego kohtaa yläasteen kouluvierailulla Jaanan, äidinkielen opettajan, jonka mies on äskettäin kadonnut pariskunnan yhteisellä veneretkellä Hangossa. Aviomies Riku on toiminut tutkijana lääkefirmassa, jossa on tehty kyseenalaisia eläinkokeita, ja hän on pitkään kärsinyt työn aiheuttamasta stressistä. Mies on saanut tappouhkauksia, ja aktivistit partioivat hänen työpaikkansa edustalla. Hän on masennukseen taipuvainen, ja harvinaisen haluton etsimään oireiluunsa apua.

Romaanin keskeistä aineistoa ovat pariskunnan päiväkirjat, joita Jaana kirjoittaa säännöllisesti, Riku silloin tällöin. Jaana myös epäilee, että Riku lukee tämän tilityksiä, ja tämän vuoksi hän alkaa kirjoittaa valepäiväkirjaa miestään varten. Lehtolainen luo ilmeisen tahallaan ”autenttisen” naiiveja päivityksiä, jotka tuntuvat teinityttömäisen kömpelöiltä.

Tarinan alussa pariskunta tuntuu korostuneen turvallisuushakuiselta, mutta kirjan kirjoitusprosessi tuo esiin uusia piirteitä molemmissa. Varsinkin Rikulla on paljon mahdollisuuksia elää muutakin elämää kuin kirkkonummelaista perheidylliä monilla työmatkoillaan ulkomaille. Toisaalta pariskunnan keskinäinen suhde tuntuu olevan edes vähän elossa vain yhteisillä matkoilla. Alusvaatteita ostetaan yhdessä Lontoon Marks&Sparksilta, ja erotiikka hehkuu Reykjavikin Blue Lagoonin karussa jälkihehkussa. Mutta kotona heitä yleensä odottaa tahaton mykkäkoulu, ja lasten käyttäminen turvatyynyinä riitatilanteissa.

Jaanan tarinassa oli jotain yhteistä juuri lukemani Minna Lindgrenin kouluaiheisen romaanin Aina on toivoa kanssa, vaikka se ei ole yhteiskunnallinen satiiri. Jaanan työpaikka tuntuu henkisesti latistavalta, ja sen eetos omakotitalojen ”kunnon perheiden” vessojen tyyssijana on korostuneen ärsyttävä. Silti teoksen yhteiskunnallinen kärki kohdistuu lääkebisneksiin, eikä Riku enää kestä olla töissä firmassa, jossa prioriteettina on myydä köyhille brasilialaisille Viagraa elämää ylläpitävien lääkkeiden sijaan.

Pidin kirjan asetelmasta ja ideasta, mutta toteutuksessa on jotain kömpelöä tai liian hätäisesti kokoon kursittua. Luulen, että tarina tökkii eniten rakenteen tasolla. Se ei etene lineaarisesti, mutta ei myöskään ole takaumineen tarpeeksi koukuttava. Ehkä myös kirjailija-kertojan metafiktiiviset pohdinnat ovat liian teoreettisia.

Kirjasta ei kannata ottaa selvää liikaa ennen siihen tarttumista. Jotain sen suosiosta kertonee, että se on nyt päässyt uudelle kierrokselle äänikirjan muodossa. Moni varmaan kiinnostuu siitä siksi, että se on ”erilaista” Lehtolaista. Itse lukisin mielelläni häneltä vielä jotain ”erilaisempaa”, ja yrityksenä vaihtaa genreä ja kirjoittamisen tyyliä tämä on jo lupaava alku.

Kolmen polven eheytymistarina

TakanenTeos: Anna Takanen: Sinä olet suruni (Gummerus, 2020)

Suomennos: Leena Vallisaari

Äänikirjan lukija: Elsa Saisio

Minulla on ollut tapana lukea kaikki ruotsinsuomalainen käsiin saamani proosa, vaikka omakohtainen kokemukseni tästä naapurimaan kansanosasta on vähäistä. Kuulin Anna Takasen muistelmateoksesta Sinä olet suruni jo ennen sen julkaisemista, ja eniten siinä kiinnosti Takasen teatteritausta, tarinan dramatisointi. Takanen on Ruotsissa monipuolista uraa tehnyt näyttelijä, dramaturgi ja teatterinjohtaja, joka on tuonut sotalapsien kohtalon teatterien lavalle jo ennen tämän teoksen julkaisua.

Takasen isä Timo lähetettiin Kuorevedeltä Ruotsiin sotalapseksi vuonna 1942 4-vuotiaana. Timo tiesi koko lapsuutensa ajan suomalaisista juuristaan, ja äidin ikävä oli valtava. Äiti Saara ja ruotsalainen sijaisäiti Alma olivat kirjeenvaihdossa, ja pojan tilanteesta käytiin puolikielistä neuvottelua vuosikausia tuntemattomien kirjureiden välityksellä. Timon isä Väinö oli kuollut rintamalla, ja äiti perustanut uuden perheen. Nuorempi veli Leevi jäi asumaan Suomeen äidin luo, ja myöhemmin perheeseen syntyi kolme sisarta. Uusperheellisyys ei ollut helppoa Leevillekään, joka kaipasi veljeään yhtä lailla kuin Timo häntä.

Hallannin maaseudulla Timo kasvoi tiukan kristillisessä kodissa, jossa työkasvatus oli spartalaista. Sijaisvanhemmat päästivät hänet vierailuille Kuorevedelle jo lukioikäisenä, ja matkat vahvistivat häntä henkisesti. Armeijan hän kävi Suomessa, Turun suomenruotsalaisessa prikaatissa, koska sotalapsia ei Ruotsissa kutsuttu kutsuntoihin. Miehen yhteys synnyinmaahan vahvistui siinä vaiheessa, kun hän perusti perheen ruotsalaisen Irenen kanssa. Nuori Anna koki välillä sukulointireissut isänmaahan raskaina, koska niillä ei pahemmin puhuttu sodan jättämistä haavoista, käytiin vain patsastelemassa sadoilla maamerkeillä ja ottamassa kuvia itärajalla. Annan oma kiintymys perheeseen ja sukuun on tarinassa huomionarvoista: vielä 25-vuotiaana pian valmistuvana näyttelijänäkin häntä haluttiin mukaan tunkkaiselle asuntovaunukiertueelle itään.

Anna tutustuu Suomeen välillä myös ilman vanhempiaan. Serkun luona Tampereella tehdään tavallisia nuorten asioita, kelataan VHS-kasetteja, kuunnellaan Lionel Richietä ja opitaan kaupungin punaisesta historiasta. Keski-ikäisenä hän havahtuu lisääntymishaaveisiin, ja matkustaa miehensä Stigin kanssa Helsinkiin hedelmöityshoitoihin. Jostain syystä hänelle on tärkeää löytää suomalainen munasolun luovuttaja, ja samalla hän kokee lapsenteon yrittämisen Suomessa taianomaiseksi. Valitettavasti pari herää toiveeseensa liian myöhään, ja klinikan kirjeet lopulta hautautuvat muiden surujen sekaan.

Teoksen aika-akseli on laaja, ja siinä käydään läpi valtava määrä suruja, joista kaikki eivät liity sotalasten asemaan tai jäyhään suomalaiseen tunneilmaisuun. Sukujen naisilla on vaikeita raskauksia, keskenmenoja ja synnytyksessä kuolleita vauvoja, lipastojen laatikoista löytyy käyttämättömiä vauvanvaatteita. Lapsia rakastetaan ja yritetään kasvattaa kunnon kansalaisiksi kaikin voimin, mutta silti Annaa raivostuttaa isänsä puhumattomuus ja tunteiden panttaaminen. Isän sukupolvelle terapiakulttuuri ei ole tyypillinen tunteiden purkukanava liberaalissa Ruotsissakaan, joten Anna kokee käyvänsä terapiassa kahden edestä.

Sukutarinana Sinä olet suruni on runollinen ja ilmava; siinä ei sukelleta useiden polvien taakse sellaisten esi-isien ja – äitien kohtaloihin, joita Takanen ei henkilökohtaisesti tavannut. Tämä on viisas rajaus, koska kolmen polven draamassa on tarpeeksi materiaalia yhteen teokseen.  Teos on helposti avautuva myös äänikirjana, koska se ei vaadi lukijaltaan suuren historiallisen tietomäärän muistamista.

Takanen kävi isänsä kanssa neuvotteluja kirjoittamisensa strategioista ennen tämän kuolemaa. Isä ei aluksi pitänyt lainkaan siitä, että hänen tarinastaan olisi tehty minkäänlaista draamaa tai painettua teosta. Kuitenkin he olivat Leevi-sedän kanssa Helsingin Kansallisteatterissa katsomassa suomenkielistä versiota omasta tarinastaan. Itse koin, että ainakin tämä kirjallinen versio on tehty suurella pieteetillä ja kunnioituksella, eikä siitä ole löydettävissä mitään skandaalinkäryistä tai sukulaisten välejä potentiaalisesti rikkovaa.

Teos koskettanee eniten niitä, joiden suvuissa on ollut sotalapsia, mutta yksin vieraaseen maahan lähetetyn lapsen tarina on myös ajankohtainen, ja avaa sillan näiden päivien pakolaiskeskusteluihin. Äitienpäivän kirjana se varmasti puhuttelee eniten sellaisia äitejä, jotka ovat kokeneet vastaavia menetyksiä ja pitkiä eroja lapsistaan, mutta suosittelen sitä sotalapsien jälkeläisten lisäksi myös sijaisvanhemmille ja lapsettomuudesta kärsiville.

 

Riihitie, tuo legendaarinen aromipesä

LaihoTeos: Samuli Laiho: Lasiseinä (LIKE, 2020)

Tampereella v. 1969 syntynyt Samuli Laiho on jäänyt minulle tuntemattomaksi muusikoksi ja näyttelijäksi, vaikka kaiken logiikan mukaan minun pitäisi hänet jostain kokoonpanosta tunnistaa. Sain nyt käsiini hänen toisen romaaninsa, Lasiseinän, joka kiinnosti minua takakannen kuvauksen perusteella Kontula-kuvauksestaan ja kuvauksesta äidin alkoholismista.

Laiho oli 21-vuotias rokkikukko äitinsä Eevan kuollessa alkoholismiin 41-vuotiaana. Hän oli juuri päässyt muuttamaan ensi kertaa äitinsä nurkista Ostostien kaksiosta, jossa äiti oli siihen mennessä tottunut asumaan olohuoneen nurkassa. Laihon äiti oli nuorena ollut tanssija Tampereen teatterissa, mutta tavattuaan miehensä, näyttelijä Pekka Laihon hän siirtyi järkevämpiin tapoihin elättää perhettään. Äidillä ei ollut koulutusta millekään alalle, ja avioeron jälkeen tämä kostautui hänen elämässään syvenevänä näköalattomuutena.

Romaani on rehellistä autofiktiota, jossa ihmisistä puhutaan heidän omilla nimillään. Siinä ei erityisesti keskitytä Kontulan lähiön sosiaalisiin ongelmiin, eli se ei ole vastaavantyyppinen yhteisöllinen kudelma kuten vaikka Noora Vallinheimon tai Hanna-Riikka Kuisman viimeaikaiset kuvaukset Turusta tai Porista. Kasvavan Samulin perhe ehtii asua Tampereella, Espoossa ja Kontulassakin kahdessa osoitteessa, eikä kertoja varsinaisesti koe juurtumista mihinkään näistä kasvuympäristöistä. Kiinnostavaa Kontula-kuvauksessa on se, ettei rosoinen lähiö tunnu 1980-luvulla riistävän alkoholisoituneen yksinhuoltajan pojalta etenemisen mahdollisuuksia, vaan häntä tunnutaan tuettavan niin koulussa kuin nuorisotalolla, jossa hän aloittelee muusikonuraansa. Lähiökuvaukset siis riippuvat vahvasti siitä, mille vuosikymmenelle ne sijoittuvat, ja toki 1990-luvun nuorilla, laman lapsilla, ne tuntuvat olevan huomattavasti synkempiä.

Ihastuin tähän kirjaan eri syistä kuin mitä alkuasetelman vaiheilla luulin. Äidin ja pojan tarina oli koskettava, paikoitellen jopa itkettävä, mutta ei mitenkään ainutlaatuinen kotimaisessa kirjallisuushistoriassa, sillä kyllä äiti-ihmisten juomista on jo ehditty muutama vuosikymmen käsitellä melko avoimesti. Tässä tarinassa äiti menehtyy nuoressa iässä, eikä ehdi edistyä ns. loppuluisun tasolle – vielä viimeisillä voimillaankin hän jaksaa käydä töissä teollisuussiivoojana, ja suhde poikaan säilyy lempeänä, vaikka ongelmallisena.

Innostuin romaanin Tampere-osioista pidäkkeettömästi, koska niissä päästään mieliaiheeseeni, karjalaisten evakkojen kohtaloihin ja sodanjälkeiseen asutuspolitiikkaan. Kirjassa Keinosen perhe, eli Eevan vanhemmat, saavat sodan jälkeen ensimmäisen oman asuntonsa Tampereen Riihitieltä, ja tuossa yksiössä he asuvat uskollisesti, vaikka pahimmillaan saman katon alla asuu 7 henkilöä. Suku on Karjalan Kannaksen Hiitolasta, mutta osa heistä juurtuu Tampereelle Nekalan kulmille.

Kirjassa vieraillaan Riihitie 11:ssä useaan otteeseen, ja Laiholle tärkeä kiinnike on mummolan porstuan tuoksu. Visiitit mummolaan jäivät hänelle mieleen eheyttävinä, vaikka sielläkin päässä oli ryyppääviä enoja, jotka tulivat hakemaan saataviaan keskellä yötä. Laiho pohtii äidinpuolisen sukunsa addiktion historiaa, joka ei leimannut kaikkia sisaruksia. Samuli-poika ei koskaan tavannut isoisäänsä, joka oli jättänyt Irma-vaimonsa Jeesuksen vuoksi ja karannut perhe-elämän taakkaa asumaan helluntailaisten pariin Poriin.

Onko sitten fanaattinen uskoon hurahtaminen myös omanlaisensa addiktio, pakopaikka elämän realiteeteilta, aivan samalla lailla kuin pullo? Miksi on olemassa ihmisiä, jotka eivät voi elää ilman vahvaa ulkopuolista auktoriteettia, joka säätelee elämää lähes samalla ankaruudella kuin päihteet?

Riihitien mainitsen taas erityisesti siksi, että kyseessä on nyt neljäs lukemani tuota tietä kuvaava kaunokirjallinen teos. Ja uskoisin, että dekkariosastolta niitä tulee löytymään vielä lisää. Asuin itse Nekalassa äskettäin viiden vuoden ajan, eli valtaosa blogini teksteistä on kirjoitettu n. 400 m päästä Riihitieltä. Minua kiinnostaa vanhojen puutaloyhteisöjen sosiaalinen historia, ja tässä teoksessa päästiin nekalaisten juurien kuvauksessa pisimmälle, ylisukupolvisuuden analyysiin.

Laihon romaanissa valtaosa tapahtumista sijoittuu pääkaupunkiseudulle, mutta kertojan elämää leimaavat levottomuus, juurettomuus ja nopeat päätökset elämän suunnan muuttamisesta. Teos valaisee myös ansiokkaasti taiteilijaperheiden vaikeita elinoloja alati muuttuvan talouden suvannoissa. Tarinaan mahtuu myös leipäjonoa, vaikka perhe asuu trendikkäästi Jätkäsaaressa ja vaimo opiskelee sisustajaksi.

Tämä ei ole sellainen hyvän mielen romaani, joka tarjoaa eskapismia vaikeasta arjesta, eikä edes nostalginen historiallinen romaani, joita moni nyt metsästää äitienpäivälahjoiksi. Mutta äitiydestä ja isoäitiydestä teos kertoo ehkä enemmänkin kuin isyydestä tai maskuliinisuudesta. Koin, että kirjailijana Laiho kertoo tarinaansa huomattavasti pienemmältä paikalta kuten vaikka esikuvansa Karl Ove Knausgård, jonka tuotannon kotimaisiin produktioihin hän on osallistunut.

Rakenteellisesti koin romaanin vähän liiankin itseään toistavana, mutta toisteisuutta voi myös pitää tyylikeinona. Tarina vaatii myös keskittymistä, koska se ei etene lineaarisesti. Yhteiskunnallisiin pohdintoihin se päätyy loppuvaiheissa, kun alkuosassa näkökulma on vahvemmin lapsen ja nuoren aistien ja välittömien  tunnelmien virittämä.

Romaanin suurin vahvuus on siinä, että se tarjoaa sielun ravintoa moninaisille yleisöille. Vaikka näkökulma teoksessa on keski-ikäisen ja keskiluokkaistumista kohti pyrkivän taiteilijamiehen, se kertoo elämästä, jossa kategoriat ja positiot eivät ole missään vaiheessa olleet ennaltamääriteltyjä. Kirjaan voi siis ihastua, vaikka ei ymmärtäisi mitään kitaransoitosta, ei osaisi määritellä autofiktion syvintä olemusta tai ei omaisi karjalaisia tai nekalalaisia juuria.

 

Kolmen sisaren juurihoitoreissulla

Shergill sistersTeos: Balli Kaur Jaswal: The Unlikely Adventures of the Shergill Sisters (HarperCollins, 2019)

Äänikirjan lukija: Soneela Nankani ja Deepti Gupta

Matkani täydellisten lohtukirjojen maailmassa jatkuu jo tutuksi tulleen kertojan parissa. Kolmas romaanini Balli Kaur Jaswalilta vie lukijansa vihdoin Intiaan, kolmen Lontoossa kasvaneiden sikhitaustaisten sisaruksen juurihoitomatkalle äidin kuoleman jälkeen.

Rajnin, Shirinan ja Jezmeenin äiti Sita on kuollut kuusikymppisenä leskenä syöpään, ja jättänyt tyttärille tarpeeksi perintörahaa, jotta yhteinen matka Intiaan tulisi mahdolliseksi. Oikeastaan matka on äidin suunnittelema tämän kuolinvuoteelta, koska hän on tuntenut surua tytärten hatarista juurista vanhempien kotimaahan. Äidin toive on, että tyttäret kävisivät punjabilaisen kotikylän lisäksi sikhien pyhissä paikoissa puhdistautumassa ja löytämässä toisensa syvällisemmällä tavalla kuin mihin he arjessaan ovat pystyneet.

Sisaruksilla on suuret ikäerot, ja toisistaan eroavat elämäntilanteet. Yläkoulun rehtori Ranjista on tulossa isoäiti jo 43-vuotiaana, kun taas keskimmäinen sisar, entinen uranainen Shirina on pitkän harkinnan jälkeen valinnut järjestetyn avioliiton rikkaan miehen kanssa Melbournessa Australiassa. Kuopus Jezmeen kipuilee jumittavan näyttelijänuransa kanssa naimattomana, ja suorittaa edelleen kapinallisen teinitytön rooliaan perhepiirissä 32-vuotiaana. Jezmeen on nainen, joka onnistuu saamaan itsensä putkaan jopa Intian-reissulla, eikä hän usein keksi muuta keinoa hoitaa uran aiheuttamia pettymyksiä kuin surujen hukuttamisen alkoholiin.

Kaur Jaswal kuvaa seikkailua, jolle kukaan sisaruksista ei ole varsinaisesti halunnut. Kaikki ovat käyneet Intiassa vanhempien pakottamina kerran tai pari, mutta ei yhteisellä matkalla. Varsinkin sikhismi uskontona on jäänyt etäiseksi, vaikka äiti on edelleen harjoittanut uskoaan Britanniassa. Tyttäriä on kasvatettu vapaamielisessä hengessä, ja he ovat saaneet tehdä valintoja, jotka eivät ole miellyttäneet vanhempia. Perhekulttuurin kuvauksena tässä ja aiemmin lukemassani Erotic Stories-romaanissa oli paljon yhteistä, mutta muuten teokset ovat erilaisia painotukseltaan.

Uskoisin, että eri kulttuuritaustoista tulevat lukijat voivat hyvin samastua näiden sisarusten välisiin ristiriitoihin ja kommunikaatio-ongelmiin. Huumori tässä teoksessa on hienovaraisempaa kuin aiemmin lukemassani, ja surutyön teema on päällimmäinen emotionaalinen viritys. Ainakin itselleni, joka olen menettänyt äidin suunnilleen samassa elämänvaiheessa kuin tämän teoksen naiset, tunnelmat tuntuivat varsin realistisilta ja kotoisilta.

Jos et tunne sikhikulttuuria lainkaan, voi olla hyvä idea lukea nämä kaksi romaania yhdessä. Erotic Stories-teoksessa osa naisista on hyvin perinteisen sikhikulttuurin edustajia, kun taas tässä nuoremmat naiset etsivät identiteettiään ilmapiirissä, jossa kenelläkään ei ole valmiita vastauksia kulttuurisen ja uskonnollisen kuulumisen kysymyksiin. Sisaruksia hämmentää Intiassa varsinkin se, että heitä kohdellaan enimmäkseen tietämättöminä turisteina, ja paikoitellen jopa kansallisena turvallisuusuhkana, vaikka he pystyvät osoittamaan vanhempien synnyinkylät Punjabin maaseudulla.

Näitä romaaneja on ollut ilo kuunnella äänikirjoina, koska lukijat ovat eläytyneet erilaisiin intialaisiin aksentteihin. Suomalaiset äänikirjat ovat yleensä paljon laimeammin näyteltyjä, mutta tässä tempaannuin varsinkin dialogeihin eri tavalla kuin olisin pelkästään luettuna.

Viime aikoina minulta on jäänyt todella monta romaania kesken, joten tuttavuuteni Kaur Jaswalin, nuorehkon monipaikkaisen globaalin kertojan kanssa tuntuu juuri nyt todella merkittävältä ja iloa tuottavalta. Onneksi hänen tuotannostaan on vieläkin yksi lukematon nuorten aikuisten romaani, Sugarbread (2016), jäljellä.