Roiskeita nukkekodin seinillä

imageKukapa nuoremmista lukijoista tietää, mitä ovat roiskeet? Itse opin sanan teininä, kun tienasin merkkivaaterahoja S-marketin lihatiskillä. Vakioasiakkaisiin kuului iäkäs romanirouva, joka häveliäästi kysyi roiskeita, eli makkaroiden ja leikkeiden siivutuksesta jäänyttä haketta, joka yleensä päivän päätteksi heitettiin roskikseen.

Myös Katja Kallion Syntikirjassa (Otava, 2009) kerrotaan elävästi roiskeista ja kanannahkakeitosta, joilla köyhä yksinhuoltaja Selma ruokkii poikaansa Henriä 50-60-lukujen Helsingissä. Selman haaveena on kouluttaa poikansa pitkälle, ja historian professori tästä tuleekin. Vaikka romaanin fokus on nykyajassa, se tarjoaa erinomaisia historiallisia peilejä esimerkiksi suomalaisten luokkaretkien ”ihmeeseen”. Tarinan keskiössä ovat kolmen polven naiset, Tuulikki, Sofia ja Kerttu, ja Lontoosta rahdattu nukkekoti, jolla kukaan lapsi ei ole halunnut leikkiä.

Kirja kertoo monisyisesti pettämisestä, jättämisestä, lapsen rakastamisen vaikeudesta – melko arkisista synneistä, jotka eivät kaikkien mielestä ole kovin suuria rikkeitä. Varsinkin Sofialla on tässä kehittynyt synnintunto, vaikka hän kertoo läheisilleen avoimesti suhteestaan kotinsa remonttimieheen Temaan, joka on naimisissa. Oikeastaan Sofiaa painaa enemmän äitisuhde, huonon tyttären karma, vaikka hän tapaakin äitiään Tuulikkia säännöllisesti. Sofia myös pelkää sairastuneensa rintasyöpään, mutta löydetty kyhmy onkin hänen kaksossisarensa hampaiden ja hiuksien jäänteet. Kun Sofia kertoo tapauksesta helpottuneena äidilleen, äiti reagoikin hulluuskohtauksin ja syyttää Sofiaa sisarensa tappamisesta kohdussa.

Tuulikki on kirjan naisista monimutkaisin ja vaikein hahmo, vaikka päällisin puolin hän vaikuttaa hyvin tavalliselta töölöläisrouvalta. Hän on uhrannut akateemisen uransa perheen elatukseen lentoemäntänä, mutta kokee jääneensä miehensä Henrin varjoon. Gradu Harold Pinterin draamasta on jäänyt mystisesti kesken, mutta teatteriretket pitävät häntä edelleen hengissä. Henrin lähdettyä hänen mielensä alkaa hajota – rikkoutunut lasipöytä on ensimmäinen merkki paranoian kasvusta ja kuolleen sikiön löytyminen eskaloi tilannetta entisestään. Kallio osaa taitavasti kertoa ns. tavallisten ihmisten harhoista, jotka usein jäävät läheisiltä huomaamatta.

Vaikka romaanin puitteet ovat porvarilliset, henkilöiden juuret ovat maalaiset tai työväenluokkaiset. Solahtaminen vanhan rahan kortteleihin ei ole heille itsestäänselvää. Sofia kuuluu epävarman toimeentulon prekariaattiin silpputöineen ja keskeneräisine opintoineen, mutta asuu silti hulppeasti puutaloidyllissä Ruoholahdessa. Toisaalta hänen professori-isänsä kokee olevansa melkein escort servicen roolissa uuden naisystävänsä Denisen juhlissa Katajanokalla, sillä professorinkaan palkalla ei ylläpidetä vastaavia puitteita.

Kuka sitten kudelmassa on suurin syntinen, sitä jäin pohtimaan. Kun hahmot eivät olleet erityisen uskonnollisia, heidän synnin käsitteensä oli enemmän kulttuurisesti välittynyt. Kukaan ei ollut patologinen varas eikä valehtelija, eivätkä heidän syrjähyppynsäkään olleet erityisen härskejä. Isoimman pellen itsestään tekee Henri, jonka ego kolhiintuu saatuaan selville kolme vuosikymmentä sitten sattuneesta pettämisestä – samalla, kun on juuri jättänyt pettäjävaimonsa.

Kirja oli kotoisa, oivaltava ja syvällisesti viihteellinen. Se ei tehnyt minuun yhtä suurta vaikutusta kuin viime vuonna lukemani Säkenöivät hetket, joka on minusta paras Kallion teos. Tämä ei ole moite, sillä ihailen vaan taitavan kirjailijan kypsymistä ja muuntautumiskykyisin. Luin myös samaan putkeen hänen esikoisteoksensa Kuutamolla, josta minulla on haitaria muistikuvia 2000-luvun alusta, mutta jonka luin aivan uusin silmin nyt. Kaiken kaikkiaan Kallio on nousemassa suomalaisen kirjallisuuden kartallani kestosuosikiksi, ja odotan häneltä innokkaana uutta teosta. Mielellään taas erilaista kuin aiemmat.