Muukalainen vuoteessamme

Teos: Rosie Walsh: Tuntematon rakkaani (Otava, 2022)

Suomennos: Anna-Mari Raaska

Äänikirjan lukijat: Matti Leino ja Iisa Pajula

Emma ja Leo ovat tavallinen aviopari Lontoon Hampstead Heathissa, ja heillä on viisivuotias tytär Ruby, joka on saatu maailmaan hedelmöityshoitojen kautta. Perheen onnea varjostaa Emman taannoin sairastettu syöpä, mutta vaikeiden aikojen jälkeen lääkäreillä on taas hyviä uutisia. Perheessä pitäisi olla edessä toivorikkaita aikoja, mutta Emman mieli oireilee taas kuten se on oireillut jo ennen syöpää. Vaikeina aikoina hänellä on tapana paeta merenrantakylään Northhumberlandissa ilman perhettään.

Emma on koulutukseltaan meribiologi, ja yliopistouran ohella hän on tehnyt uraa BBC:n luonto-ohjelmissa. Välillä vaimon julkinen rooli aiheuttaa Leossa mustasukkaisuutta, kun vieraat miehet lähettelevät hänelle viestejä öiseen aikaan. Leo itse työskentelee toimittajana suuressa päivälehdessä, jossa hän kuuluu nekrologien kirjoittajien tiimiin. Joku vaimon käytöksessä saa Leon penkomaan tämän arkistoja sotkuisessa perintötalossa, ja kamalaa kyllä, hän on myös kirjoittanut valmiiksi tämän nekrologin kaiken varalta.

Kyseessä on intiimi psykologinen trilleri, joka keskittyy päähenkilöiden lähimpään ystäväpiiriin ja työyhteisöihin. Pääteemana on luottamus parisuhteessa, ja petoksen kohtaamisen haaste. Teoksessa myös katoaa henkilöitä, eikä poliisi lähde tutkimaan tapauksia kovinkaan pontevasti.

Olen muistaakseni lukenut toisenkin kelvon romaanin Rosie Walshilta, mutta se ei ollut psykologinen trilleri. Nyt minulla on ollut pitkä tauko brittitrillereiden lukemisessa, joten pystyin eläytymään teokseen normaalia paremmin. Juoni oli yllätyksellinen, ja sekin oli positiivista, ettei teoksessa sekoiltu pahasti päihteiden kanssa. Vanhemmuus on tässäkin keskeinen teema, ja sitä ristivalotetaan useamman kertojan kautta.

Opin kirjasta eniten brittiläisestä työelämästä, ja tuo nekrologin kirjoittajan toimenkuva jopa nauratti muuten vakavan tarinan keskellä. Myös Emman urakehityksen seuraaminen oli kiinnostavaa, vaikka sen taustalla oli synkkää menetystä ja tuskaa. Britannian kokoisessa maassa myös TV:stä tuttu luontotoimittaja (jota itse pitäisin suht viattomana hahmona) saa osakseen monenmoista kuraa, eikä julkisuuskuva hälvene nopeasti, vaikka henkilö olisi poistunut parrasvaloista.

Teoksesta ei kannata tietää liikaa ennen lukemista, ja itsekin kirjoittelen tästä genrestä lähinnä nootteja itselleni, jos joskus päädyn tekemään psykologisista trillereistä laajempaa analyysia. Tästä teoksesta tuli fiilis, ettei Walsh ollut ehkä kirjoittanut omaansa bestseller-algoritmien kiille silmissään. Mutta toki Lontoo ympäristönä ja valkoiset, keskiluokkaiset, keski-ikäiset päähenkilöt tekivät teoksesta vähän liiankin helppolukuisen. Mutta teoksessa oli vähemmän elämäntapafiilistelyä kuin tämän tyyppisissä teoksissa yleensä, sillä pariskunnalla oli ihan oikeitakin ongelmia.

Muistotilaisuus elävälle

Teos: Marissa Mehr: Rusalka (Siltala, 2021)

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Gerard Monti on ikääntynyt kapellimestari, joka on tehnyt kansainvälisen uran. Vielä 64-vuotiaana hän jaksaa painaa duunia, vaikka kiinnitysten tahti on alkanut viime aikoina hieman hidastua. Maestroilla ei kuitenkaan ole tapana jäädä eläkkeelle, jos fyysinen kunto suinkaan kestää, eikä perheettömällä Gerardilla ole muuta sisältöä elämälleen kuin työ.

Eräänä päivänä posti tuo Gerardille kirjeen tutulla käsialalla. Se on naiselta, jonka kanssa Gerardilla oli suhde kymmenen vuotta aiemmin, ja karmeaa kyllä, kuoressa on naisen itsensä signeeraama kutsu omiin hautajaisiinsa.

Anna oli aikanaan oopperan kuiskaaja, eikä häntä kohdeltu lainkaan asiallisesti kaksikon työskennellessä Ranskassa. Annaa pidettiin ”itätyttönä”, ja uskottiin, että hän oli päässyt töihin reittä pitkin. Gérard törmäsi Annaan useassa oopperassa ja filharmoniassa ympäri Eurooppaa, ja pikkuhiljaa heidän välilleen kehittyi suhde. Hän yritti kohdella Annaa tasa-arvoisesti, mutta Anna oli suhteessa kovin ”tuulella käyvä” ja kärkäs. Lopulta hän jätti miehen kertomatta olinpaikastaan.

Vuonna 2010 Gérard päättää lähteä etsimään Annaa, olipa tämä elossa tai kuollut. Matka sattuu Islannin tulivuorihärdellin ajalle, ja Gérard joutuu totuttelemaan hitaaseen matkustamiseen olan takaa. Reissuun lähtiessään hän tajuaa, ettei edes tiedä, missä maassa Anna oli syntynyt. Kutsu hautajaisiin on Riikaan, mutta Anna oli antanut epämääräisen vaikutelman monipaikkaisesta menneisyydestä.

Puolet tarinasta kerrotaan Annan perspektiivistä. Hän on ollut jo saattohoidossa, kun syöpä alkaakin parantua. Anna ei välttämättä enää edes muista, keitä on kutsunut muistotilaisuuteen, sillä hän lähetti kutsut vahvassa lääkepöllyssä. Paluu terveiden maailmaan ei sekään ole helppoa, ja sairauden jälkeen hän alkaa harrastaa kummia kuolemaan liittyviä asioita. Aviomies lähtee vasta sitten, kun Anna on saanut toiveikkaan viestin parantumisesta.

Teos on tiivistunnelmainen, melankolinen, ja paikoitellen makaaberi tarina klassisen musiikin maailmasta, jossa eri kansallisuudet ovat tottuneet tekemään töitä yhdessä, mutta silti jopa Euroopan sisällä on edelleen ”haamurajoja”. Gérardin matkakertomus on siksikin kiinnostava, että hän vertaa sen hetkistä reissuaan aiempiin kylmän sodan aikaisiin työmatkoihin. Hänen on vaikea asettua vapaasti ja hitaasti matkustavan yksityishenkilön asemaan, kun on tottunut matkustamaan kiireessä ja aikataulutetusti.

Teoksessa oli jotain yhteistä Kjell Westön romaanin Tritonus kanssa, sillä molemmissa ikääntynyt kapellimestari jää jotenkin ”tyhjän päälle” kansainvälisessä kriisitilanteessa. Yllättävää kyllä, pysyin paljon paremmin tämän teoksen juonen kärryillä, sillä tässä juoni ei ollut yhtä rönsyilevä kuin Tritonuksessa. Teos oli positiivinen yllätys kirjaston vapaiden äänikirjojen joukossa. En ehkä olisi tätä huomannut, ellen kärsisi kirjapuutostaudista.

Kirjassa sukelletaan syvälle Dvorakin Rusalka-oopperan maailmaan, ja tutkitaan tarkasti varsinkin konserttitalojen näkymätöntä työtä. Kuiskaajan valitseminen päähenkilöksi tuntuu kekseliäältä, ja

Salaisuus omenapuun alla

Teos: Elina Annola: Kunnes kukkivat puut (Bazar, 2022)

Äänikirjan lukija: Sari Haapamäki

Mitä tehdä, kun sydäntä kalvavat syöpä- ja taloushuolet, vaikka samalla tuntuu, ettei elämä ole vielä kunnolla alkanut? Miltä tuntuu jäädä ystäväpiirissä aina ulkokaarelle, kun muut ottavat riskejä ja heittäytyvät kohti tuntematonta? Muuttuisiko elämä, jos joku aamu unohtaisi ottaa kollageenijauheen mustikkamehulla ja monivitamiinitabletin?

Tällaisia kysymyksiä kelaa reilu kolmikymppinen Emilia, Helsingissä asuva alakoulun englanninopettaja Elina Annolan esikoisromaanissa Kunnes kukkivat puut. Emilia on elänyt koko aikuisikänsä pääkaupunkiseudulla, ja vihdoin saanut vakituisen viran elämää vakauttamaan. Juuret hänellä ovat Pohjanmaan järviseudulla, sukutilan omenapuun juurella, mutta reissut kotipuoleen ovat pitkään tuntuneet velvollisuuksilta. Kun Emilia vihdoin kokee elävänsä elämänsä kesää, hän saa kutsun Auri-tädin hautajaisiin. Aurin, jonka elämä on aina ollut mysteerio siskontytölle. Tädin, joka suljettiin laitokseen jo nelikymppisenä, eikä koskaan voinut toteuttaa yhtään unelmistaan.

Kirja keskittyy yhteen kesälomaan ja sen jälkeiseen työhönpaluun. Kouluelämästä teos kertoo suht vähän, sillä Emilian kipupisteet sijoittuvat lähes kokonaan yksityiselämän puolelle. Työelämästä kuitenkin muistuttaa paras ystävä ja opettajakollega Minna, joka on juuri selättänyt rintasyövän ja toimii pontevasti kokemusasiantuntijana.

Ja juuri Minnan sairaus triggeröi Emiliassa kuolemanpelon. Koko kesä kuluu yksityislääkäreillä ramppaamiseen, eikä keneltäkään löydy vastausta Emilian mieltä kalvaviin kysymyksiin. Opettajan palkka ei riitä näihin kuluihin, kun samalla pitää elää huoletonta hipsterielämää Kallion baareissa. Emilian kaveripiirissä kuohuviini virtaa, eikä kavereilla tunnu olevan vastaavia rahahuolia. Ja kaiken kruunuksi hän on juuri ehtinyt vaihtaa miestä, ja uusi miesystävä Jere pyytää hänet kumppaniksi yhteiseen remonttilainaan.

Välillä tämän kaveripiirin keskusteluja seuratessa tuntui, että nämä keski-ikää lähestyvät tyypit elivät kuin ikiteinit, vaikka osalla heistä oli ns. oikeita ongelmia. Kovin eksentrisiä tai originellejä nämä Kallion hipsterit eivät kuitenkaan olleet, vaan heidän individualismin ilmaisunsa olivat rasittavan samansuuntaisia. Monille päivän sisällöksi riitti chiavanukkaan ja mimosan kuvaaminen Instagramiin kuumassa brunssipaikassa. Jereä ja Emiliaa toivat selkeästi yhteen kiinnostus sisustukseen ja arkkitehtuuriin, ja tämä puoli tarinasta oli hyvinkin uskottava. Pidin myös välähdyksistä potilaiden vertaistuen kanaviin, sillä en muista lukeneeni niistä paljon kaunokirjallisuudessa (yleensä romaaneissa vieraillaan korkeintaan raskaus- tai vauva-aiheisilla foorumeilla).

Pohjanmaan sukutarinasta olisin voinut lukea pidemmänkin version. Siinä viivytään varsinkin vuodessa 1971, jolloin Auri-täti tuli virallisesti hulluksi ja joutui ensimmäistä kertaa Törnävän mielisairaalaan. Kyläyhteisön asenneilmapiiri ei ainakaan auttanut Auria parantumaan, ja ehkä tämän vuoksi Emilian omat reissut kotipuoleen eivät herättäneet haaveita paluumuutosta.

Kolmikymppisten helsinkiläisten mielenterveysongelmista on kirjoitettu viime aikoina paljon kirjoja. Parhaiten itselläni on jäänyt mieleen Sisko Savonlahden Ehkä ensi kesänä kaikki on toisin, jossa päähenkilö eli syvemmän syrjäytymisriskin äärellä. Tämän romaanin Emilia kuului vahvemmin akateemisesti koulutettuihin onnistujiin, mutta hänen mielensä järkkyy nopeasti. Elämänhallinta on hänellä edelleen ulkoisesti hanskassa, mutta sisäisesti maailma on pirstoutumassa.

Uskoisin, että kirja puhuttelee parhaiten juuri siinä kuvattavaa ikäluokkaa ja kohderyhmää. Itselläni tuli jossain vaiheessa torjunta päälle, tai koin kirjailijan tyylin olevan itseään toistavaa. Toisaalta tyylillisesti se kuvasi hyvinkin ahdistushäiriöisen mielen toimintaa, eli Emilian rutiinit ja turvatoimet tulivat toiston kautta tutuiksi. Ylipäänsä kirja tuntuu temaattisesti tärkeältä, eli se sopii hyvin niille, jotka arvostavat romaaneissa vahvaa teemaa. Chicklit-kirjaksi romaani venyy siksi, että siinä kuvaillaan urbaanin kuluttavan luokan tyylejä ja makutottumuksia, mutta samalla siitä löytyy painavampaakin sanomaa.

Itselläni on lukijana juuri nyt niin vahva poliittinen vaihe päällä Ukrainan sodan vuoksi, että innostun enemmän teoksista, joissa ihmisten kohtalot kietoutuvat enemmän maailmanpolitiikkaan ja historiaan. Toki olen lukenut muutakin, mutta huomaan, että suhtaudun kriittisemmin kirjoihin, joissa kuvataan ns. normaaleja huolia rauhan oloissa. Tässä romaanissa kuvatut huolet eivät olleet mitättömiä, eikä teos ollut mitenkään liian kepeä, mutta juuri nyt ei ollut optimaalinen hetki minun lukuhistoriassani haltioitua Kallion hipsteribaareista.

Joutsenon naisten hurja odysseia

Astrid Swan: Viimeinen kirjani (Nemo, 2019)

Latasin Astrid Swanin teoksen mukaani pääsiäisreissulle, ja kirja oli jo jäädä lukematta, koska en ollut varma, pystyisinkö siihen. Kuulun niihin ihmisiin, jotka ovat kuunnelleet Swania viime vuosikymmenellä, eli tiesin hänen urastaan jo ennen naistenlehtien juttuja syövän kanssa elämisestä. Sitä en tiennyt, että Swan on muusikon uran rinnalla kirjallisuuden maisteri, joka tekee väitöskirjaa Helsingin yliopistossa.

Ja tämä teos on häpeilemättömän akateeminen omaelämäkerta, joka ammentaa paljon feministisestä ja postkoloniaalista ajattelusta. Yksi sen innoittajista on Swanin ystävä Koko Hubara, jonka kanssa käydyt hiekkalaatikkokeskustelut lymyävät teoksen taustalla. Mahdollisesti hänen yhteytensä Hubaraan on vahvistanut hänen kiinnostustaan oman sukunsa juutalaiseen perimään. Swanin isoisän isä oli puolanjuutalainen, mutta hänen isoisänsä ei saanut juutalaista kasvatusta. Suvun musikaalisuus juontaa todennäköisesti juurensa johonkin Puolan kaupunkiin, jossa kaikki miehet soittivat puhallinsoittimia. Tänne hän kokee kaihoavansa, ja toivoo vielä matkustamansa ”juurihoitoon”.

Olin erityisen otettu teoksen sukututkimuksellisesta annista, varsinkin Astrid Joutseno-nimisen iso-isotädin tarinasta. Astrid Joutseno oli klassinen pianisti, joka toimi Kerttu Wanne-nimisen viulutaiteilijan säestäjänä ja elämänkumppanina. Naiset olivat sen verran menestyneitä, että pääsivät kiertueille Amerikkaan saakka. Astrid-täti myös pelastaa Astridin isoisän lastenkodista, jonne tämän teiniäiti on joutunut pojan hylkäämään. Pojasta kasvaa esimerkillisen porvarillinen, klarinettia soittava rehtori, jonka kohtalona on elämä Pieksämäen kaukaisessa korpipitäjässä. Swanin isoisä on tärkeä hahmo, vaikka hän nimeääkin tämän ”kusipääksi”.

Kirjan runoja lukiessani itkin vuolaasti, enkä pystynyt kunnolla lukemaan pitkää Imetysrunoa, kun se veti suoraan kyynelsuoneen. Sairauden osuus tässä kirjassa ei kuitenkaan ole keskeinen, eli kyseessä ei ole perinteinen vertaistukiteos rintasyöpään sairastuneille. Toki sairauden edetessä Astrid alkaa tulkita maailmaa rintasyöpälasien läpi, ja varsinkin hänen parisuhteessaan se näkyy erämaakautena. Tosin tässä kuvataan mielestäni aitoa ja vilpitöntä rakkautta, ja myös kiinnostavalla tavalla kahden kulttuurin uusperheen arkea.

Eli kyseessä on todellinen ylistyslaulu elämälle, kaikissa sen sävyissä. Kuoleman läheisyys on kaikkialla läsnä, mutta kertoja oppii elämään kroonisen sairautensa kanssa päivä kerrallaan. Levinneen syövän hoidot ovat fyysisesti uuvuttavia, ja nuori nainen joutuu tekemään valintoja, jotka yleensä kuuluvat paljon vanhempien naisten elämään. Yhteiskunnan sponsoroimat muoviperuukit eivät kuitenkaan tyylitietoiselle taiteilijasielulle kelpaa, mutta onneksi hän saa ystävältä aidoista hiuksista tehdyn vaihtoehdon.

Pidin tästä teoksesta jopa enemmän kuin Koko Hubaran Ruskeista tytöistä, joka myös on loistava. Identiteettipohdinnat ovat näissä teoksissa samansuuntaisia, ja kuvauksissa elämästä New Yorkissa on myös yhtymäkohtia. Toivon tälle teokselle moninaista lukijakuntaa, ja rohkaisen myös sellaisia lukijoita tarttumaan kirjaa, jotka pelkäävät kuoleman teemaa. Sillä jos minä, superherkkis, pystyin kirjan lukemaan, se kertoo, että Swan käsittelee vaikeaa aihettaan todella taitavasti, kaihtamatta vaikeimpia tunteita. Sydämestäni myös toivon, ettei teos jää Swanin viimeiseksi.

Kirjasta, jonka S-ryhmä kielsi

Teos: Antti Heikkilä: Lääkkeetön elämä (Otava, 2018)

Lääkkeetön elämä taitaa olla ensimmäinen terveysaiheinen teos. jota arvioin blogissani. Olen lukenut elämässäni ehkä viisi terveyttä sivuavaa populistista teosta, mielenterveydestä enemmänkin, mutta pelkkään terveyteen liittyvä kirjallisuus ikävystyttää minua. Aiemmat lukemani terveysaiheiset teokset ovat liittyneet joogaan, ayurvedaan ja muihin itämaisiin tapoihin ymmärtää ihmiskehon toimintaa.

Kun Heikkilän teoksesta kuulin joulun alla, päätin heti lukea sen, koska mikä tahansa teos, jonka on poistettu Prisman valikoimasta, on taatusti lukemisen arvoinen. Teoksen aikaansaama mediakohu tuntui todelliselta myrskyltä vesilasissa, sillä Suomessa on todella holhoava julkinen mentaliteetti, mikä tulee terveyteen ja sairauksien hoitoon. Ns. vaihtoehtopiireissä kyllä kiertää mitä villimpää kirjallisuutta ravinnosta, mutta kun kirjan kustantaja on Otava ja sen kirjoittajana suomalainen lääkäri, silloin loanheittokynnys madaltuu huomattavasti.

Jos lukisin kirjaa syöpäpotilaana, suhtautumiseni sen ohjeisiin voisi olla varovaisempi. Kuitenkin on muistettava, että myös syöpäpotilailla ja muilla vakavasti sairailla on oikeus valita hoitonsa itse. Kirjassa käsitellään erityisesti kolmen kansantaudin, diabetesin, syövän ja masennuksen syntysyitä ja hoidon historiaa kattavasti. Heikkilä on saanut aikaan hyviä tuloksia varsinkin diabeetikkopotilaidensa parissa – ja muistettavaa on, että kyseessä on diabetes 2-potilaat, jotka itse vapaaehtoisesti ovat muuttaneet elämäntapaansa diagnoosin saatuaan.

Heikkilän tarjoama ketodieetti ei varmasti sovi kaikille, eivätkä kaikki siihen kokonaisuudessaan kykene. Olennaista siinä on antaa keholle tarpeeksi pitkiä paastoaikoja, eli hänen mielestään 14-16 tunnin syömättömyys vuorokaudessa olisi ihanne. No, jos ihminen pystyy 10-12 tunnin lepoaikaan, sekin on jo paljon. Kaikista välipaloista kuuluisi luopua, ja ruoka kuuluisi, jos mitenkään pystyy, nauttia muiden seurassa. Näin kehon stressitaso madaltuu ja ruokaa ehkä nautitaan hitaammin ja vähemmän kuin yksin syödessä.

En aio heittäytyä ketodiettin pauloihin heti huomenna, enkä ole vakuuttunut täysin lääkkeettömän elämän paremmuudesta. Silti poimin kirjasta todella varteenotettavia vinkkejä, jotka mielestäni eivät ole lainkaan huuhaata, vaan tervettä järkeä, jonka kuka tahansa, myös lääketiedettä opiskelematon, voi pienellä itsetutkiskelulla allekirjoittaa. Länsimaissa ihmiset elävät pysyvässä sokerihumalassa, ja tällainen kehon tila voi altistaa muihinkin riippuvaisuuksiin. Esimerkiksi alkoholismi voi joillain ihmisillä olla äärimmäistä sokeririippuvuutta, ja ruokavaliota muuttamalla myös viinanhimo saattaa hävitä.

Lääkkeetön elämä oli huomattavasti kiihkottomampaa tekstiä kuin mitä oletin, ja paikoitellen teksti oli niin kuivan tieteellistä, etten jaksanut sitä yhdeltä istumalta sulattaa. Älyllisesti se tarjoaa haasteita varsinkin meille humanisteille, ja jos tunnistat itsesi sellaiseksi, voit tarvita kirjan lukemiseen enemmän aikaa. Kirjassa on paljon lähteitä, ja joihinkin näistä tutustuminen voi myös olla aiheellista, varsinkin jos haluaa tutustua jonkun tietyn sairauden hoitohistoriaan. Itseäni alkoi kiinnostaa eniten Heikkilän mainitsemat mielenterveyden lääkkeettömät vaihtoehdot, joista yksi edelläkävijä on Suomessa ollut Keroputaan sairaala ja sen harjoittama avoimen dialogin hoitomalli.

On epätyypillistä, että lääkäri kertoo terveysoppaassaan suht runsaasti omasta elämästään, mutta kun hän ”practices what he preaches”, tämä on vähintä, mitä hän voi tehdä. Hyvä mieli tuli hänen tarjoamistaan tunnelmakuvista, eli välähdyksistä hänen ja hänen vaimonsa arjesta. Kirjassa luvattiin alussa pariskunnan suosimia ruokareseptejä, ja pelkäsin niiden olevan jotain ankean kivikautisia aterioita, mutta ne olivat aivan mahtavia. Ketodieetissä on varmasti olennaista luoda ruokaan variaatiota runsaalla mausteiden ja yrttien käytöllä.

Liikunnan suhteen Heikkilä tarjoaa myös ohjeita, jotka sopivat kaikenkuntoisille ja -ikäisille ihmisille. Hänen ehdottamansa HIIT-treenausta voi harjoittaa vaikka rollaattorilla, se on ensisijaisesti oman itsensä kanssa kamppailua ja omien rajojen venyttämistä.

Ruokavinkkien suhteen olin jopa onnessani, ja aion tehdä itselleni listan suositeltavista ruoka-aineista, jota en luultavasti pysty noudattamaan, mutta joka kuitenkin muistuttaa muutoksesta kohti parempaa. Parasta Heikkilän ruokaresepteissä on se, ettei niistä ainakaan puutu elämäniloa. Heti ensimmäisenä nappasin niistä pienellekin budjetille sopivat rahkaletut, toisenlaisen kaalilaatikon ja shakshuka-uunivihannekset. Kermaa ja voita tässä dieetissä saa käyttää runsaasti, ja kananmuniakin hän suosittelee päivittäiseen käyttöön.

Osa Heikkilän terveysvinkeistä eivät ole vähävaraisten saavutettavissa. Esimerkiksi suositus hyvälaatuisen luomulihan ja villikalan suosimisesta ei ilahduta urbaania köyhää. Toisaalta kirjassa puhutaan terveyspalveluiden tasa-arvoistamisesta, ja huomautetaan kasvavista terveyseroista esimerkiksi Saksassa. Itsehoito ruokavalion ja liikunnan kautta tuntuu varteenotettavalta vaihtoehdolta varsinkin köyhille, jotka muuten saattavat jäädä täysin mielivaltaisten toimenpiteiden uhreiksi. Näistä asioista Heikkilä on huolissaan, mutta ei usko, että tilanne voi parantua äänestämällä, ja siksi joillekin ihmisille lääkkeiden vähentäminen voi olla radikaalimpi teko kuin puoluepolitiikkaan ryhtyminen.

Vähävaraisten asian lisäksi koin, että Heikkilän vinkit ovat paremmin toteutettavissa aikuisten talouksissa kuin lapsiperheissä. Kirja ei luultavasti tavoita ruuhkavuosiaan eläviä perheellisiä, joille einesten käyttö arkipäivässä saattaa olla ainoa tapa pysyä järjissä. Kirjassa käsiteltiin nykyelämän stressitekijöitä ja arjen kuormittavuutta, mutta olisin halunnut lukea siitä lisääkin.

Kirja kannattaa ehdottomasti lukea ajatuksella ennen kuin lähtee sitä tuomitsemaan. Itse koen, että alamme lähestyä pimeintä keskiaikaa, jos tällaiset kirjat kielletään, sillä ”Käypä hoito”-suositukset ovat ylhäältä alaspäin toteutettavaa, suurten lääkefirmojen ja elintarviketeollisuuden manipuloimaa, kansanvalistusta. ”Käypä hoito” on ahdistanut minua paljon enemmän kuin Heikkilän teos, koska se ei tarjoa minkäänlaista oman ajattelun mahdollisuutta. Tämä teos teki sen, ja jätti jälkeensä ilon ja toivon pilkahduksen.

Voiko ajankuvaa olla liikaa?

Teos: Noora Vallinkoski: Perno Mega City (Atena, 2018)

Noora Vallinkosken esikoisromaani Perno Mega Cityn ”tapauksesta” olen ehtinyt lukea jo paljon ennen kuin tartuin kirjaan. Ilahduin myös syksyllä hänen radiohaastattelustaan YLE:llä, jossa hän kertoi kirjoittamisstrategioistaan. Vallinkoski kuuluu eri ikäluokkaan kuin itse kuulun, ja tulee paikasta, josta tiesin etukäteen todella vähän. Eniten keississä ihmetytti pernolaisten entisten naapurien mielensäpahoitus: eikö ole hienoa, että turkulainen työläislähiö vihdoin kirjoitetaan maailmankartalle kaikkine rosoineen ja epätäydellisyyksineen? Kuinka on mahdollista, että fiktiivisen tuotoksen kirjoittaja ja kustantaja voidaan viedä oikeuteen, ottaen huomioon, että kirjan sisältö ei varsinaisesti ylitä hyvän maun rajoja?

Vallinkosken missio on ollut kirjoittaa työväenluokkaisen tytön kasvutarina ja rikkoa näkymättömyyden muureja. Romaanin Hanna on suht tavallinen ihmisen taimi, joka kasvaa vaikeiden sairauksien runtelemassa kodissa. Äiti Tuula on siivooja ja isä Valmetin tehtaan metallimies; äitiä vaivaa rikkinäinen mieli, ja isällä todetaan imusolmukesyöpä jo alle nelikymppisenä. Tyttöjen lapsuudessa vanhemmat eivät ole päihderiippuvaisia, äiti on tuurijuoppo, mutta he yrittävät parhaansa taata jälkikasvulleen ruoan pöytään ja kirpputorivaatteet ylle. Kuri kodissa on kova, eikä loputtomista säännöistä neuvotella. Äidin tunneilmaisu on minimaalista, eikä häntä tunnu kiinnostavan muu kuin keittiön ikkunalaudalla parveilevat Oiva Toikan lasilinnut. Kasvavan nuoren näkökulmasta kodin ilmapiiri ei ainakaan vaikuta luovuuteen kannustavaksi.

Romaani on äärimmäisen runsas ajankuvan suhteen, ja se tiivistää sisälleen niin 80-luvun nousukauden kuin 90-luvun laman. Perno Mega Cityssä nousukausi ei suuresti näy perheiden arjessa, mutta vuosikymmenen vaihteessa jopa Heiskaset pääsevät ensimmäiselle ja viimeiselle ulkomaanmatkalleen Kyprokselle. Hassen matkoilla jaetaan ilmaiseksi vyölaukkuja, ja tyttäret saavat ylleen upouudet Lambada-asut.

Lama iskee Pernoon salamaniskun lailla, ja ainoa menestyvä yritys ”hoodeilla” on pubi Navigare. Kaikki halukkaat eivät edes mahdu pubin terassille, vaan metsäkiljun juonti nousee suosituksi kansanhuviksi. On normaalia, että alkoholikokeilut aloitetaan jo ala-asteella – Hanna ja kumppanit ovat jo kokeneita pussikaljan kittaajia kutosluokalla. Tyttöjen teini-iän kuvaus on ehkä astetta rankempaa kuin vähävirikkeisen lapsuuden, ja siihen liittyvät tuntemattomien setämiesten härskit ehdotukset. Kesäisin Ruissalon rannoilla lacostepaitaiset pervot vaanivat juuri työläistyttöjä, ei niinkään omiaan, joita Pernossa kutsutaan porhoiksi.

Pidin kirjan apeista tunnelmista, vaikka ajankohta tämän vyörytyksen lukemiselle oli pahin mahdollinen – kirjan teema tuntui liian synkältä luettavaksi kaamoksen syvimmässä ahdingossa. Jotkut sivuhenkilöt, kuten päiväkotiin rantautunut elämäntapataiteilija Terje Sulkava, toivat kaurapuuronväriseen arkeen ripauksen eksotiikkaa ja huumoria. Teokseen mahtuu myös monikulttuurisia kohtaamisia, jotka sulautuvat mainiosti lähiön rosoiseen mosaiikkiin.

Teoksessa on paljon yhteistä ruotsinsuomalaisten naiskertojien, Susanna Alakosken ja Eija Hetekivi Olssonin, kanssa niin temaattisesti kuin tyylillisesti. Ruotsiin muuttajia ja sieltä palaajia teokseen mahtuu myös, mutta maastamuutto ei ole ajankohtaista Hannan vanhemmille. Kaupungin vuokratalojen karu estetiikka, perheiden ja sukujen keskittyminen samoille nurkille ja jatkuvat naapuririidat kuuluvat Perno Mega Cityn arjen kudelmaan. Mukaan mahtuu myös aimo annos alueen sosiaalihistoriaa alkaen toisen maailmansodan lopusta. Tämä loikka yksityisestä kohti yhteisön muistia oli ehkä antoisinta kaltaiseni ulkopuolisen lukijan näkökulmasta.

Jossain vaiheessa aloin jo hieman puutua ajankuvan runsauteen, sillä teos on nostalginen aarreaitta niin ruoan, iskelmämusiikin kuin TV-sarjojen suhteen. Jäin pohtimaan, voiko ajankuvaa olla romaanissa liikaa, ja kuinka teoksesta olisi voinut karsia joidenkin asioiden toistoa. Toisaalta teos on uskottava, miltei inhorealistinen kuvaus pienten ihmisten arjesta, jossa kaikkea määrittää perheen äidin vahva usko Janten lakiin: älä kuvittele olevasi parempi kuin muut. Perheen äidiltä yksinkertaisesti puuttuu kyky unelmoida, eikä tämä välttämättä johdu kasvatuksesta, sillä tämän vanhemmat eivät vaikuta läheskään yhtä kapeakatseisilta hahmoilta kuin tyttärensä.

Tämän romaanin kautta voin ainakin todeta, ettei työväenkirjallisuus ole kuollut. Se voi olla henkitoreissaan, mutta elvytys on vielä mahdollista, niin kauan kuin työväenluokkaa on jossain olemassa. Nykymaailmassa Tuula Heiskasen kaltaiset äitihahmot eivät palaisi Kupittaalta työelämään, vaan heidän tulevaisuutensa olisi pedattu kapeakatseisen ”kuntoutujan” rooliin. Tulevaisuuden työläiskirjallisuus tulee todennäköisesti olemaan kurjalistokirjallisuutta, ja kurjaliston jälkikasvu saattaa edelleen oppia kirjoittamaan, mutta heidän pääsynsä ulos Perno Mega Citystä tulee olemaan entistä takkuisempaa.

Mankell elämän arkeologina

Teos: Henning Mankell: Juoksuhiekka (Otava, 2016) 

Suomennos: Tuula Kojo

Kun kuulin Henning Mankellin poismenosta reilu kolme vuotta sitten, luin hänen alkutuotantoonsa kuuluvan historiallisen romaanin Isidorin tarina. Mankellin teoksia olen lukenut ennen tätä mahdollisesti neljä; en ole vannoutunut fani, vaikka yksi niistä, Nimeltään Tea Bag,  on tehnyt valtavan vaikutuksen. Juuri nyt etsinnässä on Wallander-sarjan alkupään teos Riian verikoirat. Se varmaan tulee eteen jollain kirpparikierroksella, jos vähääkään jaksan vaivautua. 

Nyt taas eteeni pomppasi hänen muistelmateoksensa Juoksuhiekka, joka on kirjoitettu syöpädiagnoosin jälkeen ja hoitojen aikana tilanteessa, jossa potilas jo tiesi ajan hänen kohdallaan olevan rajallinen. Kuitenkaan se ei ole perinteinen syöpäteos, jossa pohditaan vain sairautta ja suhdetta omaisiin.

Mankell pohtii paljon identiteettiä oman kasvutarinansa kautta – onko elämässä käännekohtia, joiden kautta ihminen kokee kirkkaammin olevansa oma itsensä? Kirjassa käydään hänen synnyinsijoillaan Itä-Götanmaan Härjedalenissa, varsin työväenluokkaisessa maisemassa, jossa kuitenkin ihmisten arkea sulostuttavat jo laaja elokuvatarjonta ja levykokoelmat. Tästä juurevasta maisemasta hän lähti maailmalle ainakin pariin otteeseen, ensin merille, sitten Pariisiin, ennen kuin palasi Ruotsiin ja alkoi radikaaliksi vasemmistolaiseksi teatterimieheksi. Nämä alaikäisen irtiotot kodin turvallisesta ilmapiiristä muokkasivat häntä siinä missä myöhemmät pidemmät reissut Afrikkaan. 

Teos on kirjoitettu esseistiseen muotoon, ja jokaista kappaletta voi lukea itsenäisenä tekstinään. Kappaleiden välillä on jonkin verran toistoa, ja varsinkin Mankellin suuri kiinnostus geologiaan ja arkeologiaan nostaa päätään moneen otteeseen. Hän oli elämänsä lopussa erityisen huolissaan ydinjätteiden kohtalosta, ja yritti päästä vierailulle Olkiluodon Onkaloon, mutta tämä kiellettiin häneltä liian julkisuuden pelossa. Lopulta hän pääsi vastaavaan laitokseen Ruotsissa, eikä käynti lopulta järkyttänyt häntä. Luolat, onkalot ja muut maanalaiset kolkat ovat olleet hänen pakkomielteensä, ja negatiivisen jätteen lisäksi hän kirjoittaa perusteellisesti luolamaalausten ikiaikaisesta historiasta. Näin hän kirjoittaa ydinjätteistä: 

 ”Tiedämme, että yhteiskunnat ja sivilisaatiot eivät siivoa jälkiään. Mutta koskaan aiemmin kukaan ei ole jättänyt jälkeensä roskia, jotka kaikessa hiljaisuudessa pysyvät vaarallisina tuhansia vuosia.”

Aikamme on täynnä mykkiä varoituksia sivilisaation tuhosta, ja vaikka Mankell ei dekkarikirjailijana ollut pahimpia apokalyptisia visionäärejä, hän on privaattihenkilönä seurannut aikaansa ja varmasti myös skifikirjallisuuden visioita. 

Parasta kirjassa ovat muistot pienistä kohtaamisista tuntemattomien ohilukijoiden kanssa – henkilöiden, joihin Mankell ei koskaan tutustunut lähemmin, mutta jotka siitä huolimatta ovat jättäneet jälkensä häneen. Hän muistelee mosambikilaista Rosa-tyttöä, jonka hiljaista AIDS-kuolemaa hän todisti majassa, jossa oli pelkkä maalattia, mutta yhtä syvän jäljen häneen jättivät monet Euroopassa kohdatut katutaiteilijat, kerjäläiset ja pikkurikolliset. Ennen Afrikan-vuosiaan hän vietti paljon aikaa muun muassa Kreikassa, Portugalissa ja entisessä Jugoslaviassa, ja näiden pitkien retkien jälkeen häntä usein odotti ruotsalaisen laitosteatterin säntillinen pesti.

Teoksessa painottuu enemmän Mankellin dramaattinen ura kuin ura kirjailijana. Varsinkin vuodet teatterinjohtajana Mosambikissa tuntuvat merkityksellisiltä, ja noista olisin halunnut lukea erillisen teoksen tai nähdä dokumentin. Maputossa hänen ohjaamansa teatteri tuntui keskittyvän eritoten eurooppalaisten klassikkojen uudelleentulkintaan. Lysistraten tuottaminen paikallisten, teatterin historiaa vähän tuntevien työläistaustaisten näyttelijöiden keskuudessa oli yksi hänen taiteellisen uransa kohokotia, varsinkin kun se tapahtui maan itsenäistymisen suurimmissa kuohuissa.  

Juoksuhiekka on koskettava ja kantaaottava teos, joka ei sorru sentimentaalisuuteen. Se on ateistin sielunmessu, joka kunnioittaa myös uskovia, varsinkin kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta. Luolien ja onkaloiden jälkeen Mankellin lempipaikkoja ovat kirkot ja katedraalit, joihin tiivistyy ihmiskunnan lyhytkestoinen ja niin helposti tuhottava muisti. Erityisen kiinnostavia ihmiskunnan historiassa ovat rakennusprojektit, joiden kesto on ylittänyt useamman sukupolven – eli ihmisten sitoutuminen tekemään jotain, jonka lopputulosta he eivät tule elinaikanaan näkemään. Toki Kiinan muuria ei ole rakennettu idealistisin vapaaehtoisvoimin, mutta ehkä joissain Euroopan kirkkoprojekteissa on mukana ollut muitakin kuin orjia. 

Toivon, että kirjan lukevat muutkin kuin Wallander-fanit. Tämän voi hyvin lukea, vaikka ei olisi lukenut Mankellilta ainuttakaan teosta aiemmin. Erityisesti suosittelen teosta niille, joille kuoleman kohtaaminen on haasteellista ja niille, jotka kaipaavat muuta kuin uskonnollista viitekehystä omaan surutyöhön.  

Teos kuittaa maahaasteessani kohdan 3/196: Ruotsi. 

Pakolaisuuden juurihoitoa

OLIMME KERRANAina väliin pitää huudahtaa: naapurimaassamme asuu ja vaikuttaa upeita maahanmuuttajataustaisia nuoria kirjailijoita! Nyt pitäisi jaksaa arvioida putkeen kahden jo menestyneen nuorehkon kirjailijan teosta – ja sanon ”pitäisi jaksaa”, vaikka olen molemmista kirjoista aivan liekeissä. Aloitan helpommasta ja pienemmästä tarinasta.

Iranilais-ruotsalainen Gulnaz Hashemzadeh Bonde (s. 1983) julkaisi esikoisromaaninsa jo vuonna 2012. Tämän ohella hän on toiminut sosiaalisen yrittämisen asiantuntijana, eli hän on ekonomi, joka taistelee nuorison syrjäytymistä vastaan. Hänen toinen romaaninsa Olimme kerran (Otava, 2018, suom. Jaana Nikula) julkaistiin englanniksi Yhdysvalloissa ennen suomennosta. Kirjalle takuulla löytyykin lukijakuntaa ympäri maailmaa, sillä ruotsalaisen maahanmuuttosaagan lisäksi se kertoo Iranin vallankumouksesta.

Kirjan kertoja on viisikymppinen ensimmäisen polven siirtolainen Nahid, jonka mies on vastikään kuollut sydäninfarktiin. Ruotsissa hänellä on elämässään vain yksi tytär, Aram, ja joukko iranilaisia ystäviä. Pienen piirin keskellä hän kokee akuuttia yksinäisyyttä ja syrjään jäämistä, tyylikkäässä penthouse-huoneistossaan,  neljännessätoista kerroksessa, jonka olohuoneen ikkunaseinä on pelkkää lasia. Nahidin suku asuu edelleen Iranissa, jonne yhteyttä pidetään lähinnä puhelimitse. Nahidin perhe on joutunut luomaan elämänsä Ruotsissa ilman vahvan maahanmuuttajayhteisön tukea, mutta he ovat onnistuneet ainakin materiaalisen hyvän keräämisessä. He ovat moderneja individualisteja, jotka ovat luopuneet islamista jo kauan ennen Eurooppaan muuttamista.

Romaani on rakennettu epälineaarisesti kerroksittain, ja siinä käydään läpi fragmentteja Nahidin elämästä aina 1960-luvulta saakka. Iranin vallankumouksen kertomuksena tarina on varmasti edustava, mutta pääpaino tarinassa on selviytymisessä uudessa maassa. Sen verran olen lukenut iranilaista kirjallisuutta, että uskallan väittää Hashemzadihin kerronnan tavan olevan enemmän eurooppalainen kuin iranilainen. Lyhyet lauseet ja koruton ilmaisu viittaavat ehkä eniten ranskalaisen feministisen kirjallisuuden perinteeseen – myös yleensä lukemani ruotsalaiset romaanit ovat koukeroisempia ilmaisultaan ja tyyliltään. Ajattelin kirjaa lukiessani jonkun verran Marguerite Durasia. Ja teos tutkii äitiyttä, sen tuskaa ja taakkoja, harvinaisen rehellisesti – Nahid ei koe olevansa kummoinen äiti, vaan harvinaisen itsekäs sellainen. Ja siitä huolimatta tytär on hänen kaikkeutensa, koska hänellä ei enää muuta elämässä ole.

Pääteemoja kirjassa ovat pakolaisuus, äitiys, parisuhdeväkivalta ja syöpää sairastaminen. Teos on vahvasti tunteita herättävä, jopa ravisteleva, sortumatta sentimentaalisuuteen missään vaiheessa. Vaikka Nahidilla on paljon syitä katkeruuteen, hän käy läpi oman elämänsä odysseiaa osoittaen, että elämän viimeiset kuukaudetkin voivat parhaimmassa tapauksessa tuoda ilon aiheita, yllätyksiä ja oppimisen hetkiä. Itselleni syöpäulottuvuus teoksessa oli paikoitellen melkein liian rankka, mutta pidin Hashemzadehin tavasta kutoa sen muiden tarinan säikeiden väliin.

Onneksi luin kirjan tutkimatta kirjailijan taustaa – oletin nimittäin kirjailijan olevan Nahidin ikäluokkaa, eli 1960-luvulla syntynyt kertoja. Teoksessa on harvinaista kypsyyttä, ja varsinkin ihmettelin tekstin taloudellisuutta – siinä kun onnistutaan tiivistämään erikoisen monisärmäisen naisihmisen elämästä noin 40 vuotta reiluun pariinsataan sivuun.

Luin viime vuonna toisen yhtä koskettavan ruotsalaiskertomuksen saattohoidosta, Tom Malmquistin Joka hetki olemme yhä elossa (2017), joka herätti minussa samoja viboja, vaikka Malmquistin teos oli omaelämäkerrallinen, erilainen tyyliltään ja yksityisempi kuin Hashemzadihin. Oikeastaan melkein kaikki koskettavat kirjat tästä aiheesta ovat tulleet Ruotsista – eli voitaisiinko väittää, että ruotsalaiset ovat saattohoidon ja surutyön ammattilaisia?

Teoksen tragedia piilee siinä, ettei Nahid pääse tapaamaan kotiin jäänyttä sukuaan, ja tämän vuoksi kokee Ruotsissa viiltävää juurettomuutta. Nahidin äiti oli ennenaikaisesti vanhentunut ja vaivainen jo ennen tämän maasta muuttoa; nyt kolmekymmentä vuotta on kulunut, äiti on halvaantunut, eikä hänelle kerrota Ruotsissa asuvan suvun syöpä- eikä vauvauutisia, sillä molemmat voisivat liikuttaa häntä liikaa. Tyttärensä miehen vanhempien kesämökillä Nahid vihdoin havaitsee ”juurikasvua” – puun juuria, jotka hyvää tarkoittavat ruotsalaisseniorit raivaavat pois, jotta lapsenlapset eivät niihin kompastuisi. Tässä hän löytää oman elämänsä tarkoituksen: hän haluaa kertoa tyttärensä syntymättömälle lapselle, kuinka hän on tuonut tämän Ruotsiin kasvattamaan omia juuriaan.

Olimme kerran voi olla liian surullinen teos joillekuille, mutta ainakin minua se muistutti taas siitä, miksi kaunokirjallisuutta oikeastaan kannattaa lukea – ihmisen sielun syvyyksiin tutustumisen vuoksi. Ja siksi uskallan suositella tätä varsinkin niille, jotka eivät ehdi lukea kirjoja kuin harvoin. Annan tälle romaanille erityisen suosituksen, jonka annan harvoin: jos aiot lukea vain yhden romaanin tänä vuonna, lue tämä. Ja jos olet hieman vieraantunut kirjojen maailmasta, tämä teos voi houkutella sinua palaamaan sinne.

Lutka nimeltä Aika

SAM_2509Enpä tältä istumalta keksi tylsempää kirjailijanimeä kuin John Green. Silti hänen bestsellerinsä The Fault in Our Stars (Penguin Books. 2012) on kutsunut minua heti sen julkaisun jälkeen, mutta kesti kolme vuotta orientoitua kaikkien aikojen itkettävimpään tarinaan.

Koska olin lukenut teoksesta monia liikuttuneita arvioita, osasin varautua. Jos olisin lukenut teoksen kylmiltään, olisin taatusti itkenyt. Silloin kun tietää teoksen takuuvarmasti itkettävän, sitä rakentaa valmiiksi suojamuurin jo itkettyjä kyyneleitä vastaan. Syöpätarinoita en ole koskaan keräillyt, koska lähipiirissäni on ollut tarpeeksi syöpää muutenkin. Sanottakoon silti, ettei Tähtiin kirjoitettu virhe ole nyyhkytarina.

Teoksessa viljellään paljon sarkasmia ja mustaa huumoria. Lukija imaistaan sisään säälittävään syöpänuorten maailmaan tehokkaasti heittämällä hänet tunkkaisen seurakuntatalon tukiryhmään, jossa muistellaan edesmenneitä rukoillen. Kuitenkaan Hazelilla ja Augustuksella ei ole muuta tilaa, jossa puhua tilanteestaan. Varsinkaan Hazelilla, joka on ollut poissa koulusta jo kolme vuotta rankkojen hoitojensa vuoksi. Hazelin syöpä on levinnyt keuhkoihin, ja etäispesäkkeitä voidaan eliminoida vain lääkkeillä, jotka aiheuttavat keuhkojen vesipöhöä. Tyttö joutuu kivuliaisiin nesteenpoisto-operaatioihin, joita kukaan ei toivoisi pahimmalle vihollisellekaan. Gus on menettänyt toisen jalkansa, mutta ei se vielä mitään, sillä Isaacilta poistetaan pian toinenkin silmä. En edes tiennyt, että silmäsyöpää on olemassa ennen kirjan lukemista.

Hazelin ja Augustuksen rakkaustarinassa on jotain yhteistä muinaisen Love Storyn kanssa, tosin tässä molemmilla on kuolemantuomio ja he ovat jo tulleet sinuiksi, Shakespearea siteeraten, ajan lutkamaisuuden kanssa. Vaikeinakin aikoina älykkäitä nuoria ovat lohduttaneet kirjat ja tietokonepelit. Isaacin viimeisten pelisessioiden kuvaus ennen silmänpoistoa oli karuhkoa luettavaa. Sen sijaan Hazelin ja Augustuksen yhteinen matka Amsterdamiin tapaamaan kirjailija Peter van Houtenia nosti tarinan ylös synkkyydestä. Matkaan nuorten vanhemmilla ei olisi ollut varaa, sillä hoidot ovat vieneet kaikki heidän säästönsä. Apuun tulee säätiö, joka toteuttaa syöpälasten viimeisiä toiveita. Hazel on jo toteuttanut omansa kolmetoistavuotiaana matkaamalla Disneylandiin, mutta Gusilla on vielä optio käyttämättä.

Hazel on kokenut, että vain tuntematon, julkisuudesta kadonnut kirjailija van Houten on ymmärtänyt, miltä hänestä ”ammattisairastajana” tuntuu. Valitettavasti mies osoittautuu alkoholisoituneeksi muumioksi, joka ei kykene kohtaamaan ketään kanssaihmistä ilman ironista maskia. Hänen ainoa yhteytensä ulkomaailmaan on yksityissihteeri Lidewij, jolle maksetaan ruhtinaallisesti ilkeyksien kuuntelemisesta. Kahden elävän, mutta pian kuolevan nuoren lukijan kohtaaminen on miehelle liikaa, ja hän sössii fanitapaamisen viimeisen päälle. Onneksi Amsterdamilla on kahdelle uupuneelle nuorelle muutakin annettavaa, vaikka he eivät jaksa kävellä läpi Rijksmuseumin Hazelin äidin tahdissa.

Teoksen pelastavat imelyydeltä nuorten kielellinen lahjakkuus ja tarkat yhteiskunnalliset havainnot. Indianapolis, kaupunki, jossa nuoret kasvavat, esittäytyy kulttuuria halveksuvana junttilana, jossa ei taida asua ainuttakaan lasta saanutta normaalipainoista aikuista. Terveiden nuortenkaan arki ei esittäydy erityisen stimuloivana, eikä Hazel varsinaisesti kadehdi ostareilla hengaavia shoppaajaystäviään. Vakava sairaus vaan vieraannuttaa hänet vanhojen koulukavereidensa arkisista huolista. Jos syöpälasten tukiryhmä on toinen todellisuus, Gusin kanssa Hazelille avautuu ”kolmas tila”, jossa he voivat hetkellisesti olla muitakin kuin syöpäpotilaita.

Shakespearen sonetti numero 55 ansainnee tässä tulla siteeratuksi kokonaan:

Not marble, nor the gilded monuments
Of princes, shall outlive this powerful rhyme;
But you shall shine more bright in these contents
Than unswept stone besmear’d with sluttish time.
When wasteful war shall statues overturn,
And broils root out the work of masonry,
Nor Mars his sword nor war’s quick fire shall burn
The living record of your memory.
’Gainst death and all-oblivious enmity
Shall you pace forth; your praise shall still find room
Even in the eyes of all posterity
That wear this world out to the ending doom.
So, till the judgment that yourself arise,
You live in this, and dwell in lovers’ eyes.

Jos pidät tästä, pidät taatusti myös Albert Espinosan teoksesta Keltainen maailma (Bazar, 2014), josta löytyy myös arvio tästä blogista. Espinosan teos on astetta valoisampi, mutta huumori on pitkälti samansuuntaista. Jalattomista miehistä ja heidän onnestaan naismarkkinoilla vitsaillaan molemmissa. Mielestäni teos oli kauttaaltaan tyylikäs ja toivottomuudessaan toivoa herättävä nuorisokuvaus, joka taatusti puhuttelee kaikenikäisiä lukijoita.

Ilon epikriisi

kansi_eltm_6622Espanjalaisesta Albert Espinosasta on tainnut tulla syksyn trendikirjailijani, sillä luen häneltä jo toisen teoksen tässä kuussa. Keltainen maailma (Bazar, 2014, suom. Taina Helkamo) tuli luokseni Näin on kirjat-tapahtumasta Bazarin ystävällisen markkinointiassistentin ojentamana – kiitos arviointikappaleesta. Aloinkin lukea teosta uteliaana jo tapahtumassa, sillä edellisen lukemani pinkin teoksen (Pyydä luoksesi sun) juoni kannusti pikaiseen jälleennäkemiseen.

Keltainen maailma on Albertin omaelämäkerrallinen, hyvin luova ja totutuista kaavoista poikkeava sairauskertomus, jossa hän kutsuu kaikki lukijansa tunnustamaan väriä. Värin ei tarvitse olla keltainen, mutta teos kutsuu lukijoitaan tutkiskelemaan niitä värejä, jotka puhuttelevat juuri heitä. Koska itselläni on jo pitkään ollut vaikea suhde keltaiseen, varsinkin päälle puettavana värinä, teos antoi minulle ajattelemisen aihetta jo objektina.

Espinosan nuoruus kului syöpäpotilaana ”pulipäiden” osastolla, jonne tuotiin maan vaikeimpia lapsipotilaita aina Kanarian saarilta asti. Kun muut kaverit kehuskelivat neitsyyden menetyksillään, nuori Albert valmistautui luusyövän turmeleman jalkansa amputointiin ja järjesti jalalleen juhlat ennen leikkausta. Monet tarinan yksityiskohdat olisivat liian järkyttäviä jaettaviksi, ellei niihin tarttuisi oivaltava kirjailija. Moni Albertin rakkaiksi tulleista ”keltaisista” ystävistä ja huonetovereista lähtee liian aikaisin. Tapauksen toivottomuuden arvaa siitä, kun potilas haetaan vähin äänin kotiin kuolemaan. Osastolla pidetään vain niitä, joilla on vielä toivoa.

Albertin kymmenen vuoden epikriisi ei mahtuisi edes ostoskärryihin, ja se päivä, kun lääkäri päättää sen vetämällä viivan parantumisdiagnoosin alle on maaginen. Miksi hänet valittiin elämään kärsimysten jälkeen, kun niin moni kavereista vietiin – sitä hän ei ymmärrä. Tällä välillä Albert oppii käyttämään ensin tavallista proteesia, sitten teknologian kehittyessä hydraulisen ja lopulta sähkökäyttöisen. Uusimman jalan lataaminen tapahtuu samalla lailla kuin kännykän, joten Albert joutuu olemaan muutaman tunnin päivässä jalattomana. Albert on joutunut opettelemaan kävelemään elämässään neljä kertaa – joka kerta eri tavalla ja tyylillä.

Vastalääkkeeksi elämän tuomiin kipuihin ja kärsimyksiin Espinosa kehottaa ihmisiä pitämään elinkertomusta sairauskertomusten sijaan. Hän on pitänyt omiaan keltaisiin vihkoihin ja harmaisiin kansioihin, mutta värillä ei ole väliä – pääasia, että tuo väri tuo pitäjälleen iloa. Itselleni grafomaanille elämän ilojen tallentamisessa ei ole mitään uutta, mutta ihmettelin Espinosan insinöörintarkkoja neuvoja muistiinpanojen tekemisestä. On ilmiselvää, että hänen täsmälliset numeroidut kysymyslistansa eivät sovi kaikille, vaan jokainen elämän kirjoittaja laatii itselleen omat rutiinit.

”Keltaisten” ihmisten roolista hän pohtii seuraavaa: jokaisella ihmisellä on elämässä parikymmentä merkittävää kohtaamista, jotka osuvat jonnekin ystävyyden ja rakkaussuhteen välille. Kaikki nämä ihmiset eivät jää pysyviksi vieraiksi elämässä, vaan jotkut merkittävät kohtaamiset saattavat kestää vain muutaman tunnin tai päivän. ”Keltaiset” ovat niitä ihmisiä, joiden kanssa fyysinen läheisyys on erityisen miellyttävää, vaikkei eroottista. Tällaisten ihmisten kanssa hiljaisuuskin on luontevaa. Riippuu ihmisen henkisestä valveutuneisuudesta, tunnistaako hän ”keltaisensa”. ”Keltaiset” voivat myös tuoda apua parisuhteen jumitilanteisiin, sillä heidän läsnäolonsa vie kuormaa ensimmäiseltä suhteelta. Ihmisen ei tarvitse laittaa kaikkia läheisyyteen liittyviä paukkuja parisuhteen pussiin, vaan terveessä suhteessa tilaa riittää myös tavallisille ystäville ja ”keltaisille”.

Espinosa ei varmasti ole ensimmäinen, joka kirjoittaa läheisyydestä tähän suuntaan, mutta hänen pohdinnoissaan on ainakin minulle jotain uutta ja omaperäistä. Huomaan selvästi, etten ole pitänyt silmiä auki erityisten ystävien tunnistamisessa, sillä osasin mainita vain muutaman, ja olen jo elämäni keskipäivässä – jos minun kuuluu tavata 23 ”keltaista”, tässä alkaa olla jo kiire!

Onko Keltainen maailma sitten elämäntaito-opas vai luovan kirjoittamisen opas? Taatusti molempia, riippuu käyttäjästään, millaista tukea hän tarvitsee. Itse koin hänen neuvonsa hengittämisen ja kävelemisen opettelusta hyödyllisimmiksi. Muuten luin kirjaa koskettavana ja syvällisenä omaelämäkertana, jonka anti ei luultavasti tyhjenny yhdellä lukemisella. Erityisen innokas olisin kuulemaan, kuinka syöpäpotilaat ja syövästä selvinneet teokseen suhtautuvat.