Jokainen ihminen on hyrinän arvoinen

Teos: Kari Hotakainen: Tarina (Siltala, 2020)

Äänikirjan lukija: Antti Holma

Olen tässä parin kuukauden ajan etsinyt kissojen ja koirien kanssa köyhyyden kokemusasiantuntijoita leipäjonoja käsittelevään paneelikeskusteluun. Halukkaiden tarinankertojien löytäminen on ollut haasteellista, sillä vaikka leipäjonojen köyhien määrä on tänä vuonna kolminkertaistunut, harvapa haluaa tulla julkiselle paikalle kertomaan jonottamisen kokemuksistaan. Ja toki leipäjonojen köyhillä on muutakin kerrottavaa elämästään kuin köyhyys. Olen todella ylittänyt itseni uusien ihmisten jututtajana, mutta epäonnistunut täysin ihmisten saamisessa mukaan tarinatyöpajoihin. Edes ne harvat köyhät kaverini eivät ole lämmenneet köyhyyden kokemusasiantuntijan rooliin.

Kari Hotakaisen Tarina tuntuu liiankin todelliselta tässä työtilanteessani. Teoksessa pieni ryhmä ”nuhjuisia”, eli nuorehkoja työttömiä palkataan pilottihankkeeseen keräämään tavallisten ihmisten tarinoita systeemissä, jossa parhailla tarinoilla pääsee asumaan omaan asuntoon. Uudessa urbanisaation tilassa oman asunnon saaminen on harvinainen etuoikeus; valtaosa kaupunkeihin pyrkivistä joutuu asumaan tyhjentyneissä kauppakeskuksissa lattiamajoituksessa tai parakeissa.

Tunsin siis vahvaa samastumista kolmikymppisen ”nuhjuisen” Ilona Kuusilehdon hahmoon, joka on vastuussa Raatteentien kerrostalon asukasvalinnasta. Ilonan tehtävänä on kerätä asumaan pyrkivien tarinoita, vaikka kaikki eivät koe olevan kertomuksen arvoisia. Mukana on myös lomake- ja viranomaiskammoista porukkaa, jolta hermot menevät helposti byrokraattisissa kohtaamisissa.

Tiiviiseen teokseen mahtuu valtava galleria hahmoja, joista osa on enemmän opportunistisia kuin toiset. Osa on ”vain” siivoojia tai toimistoapulaisia, joille itsen vähättely on syvään juurtunut taitolaji. Osa taas on tottunut ruotimaan seksielämänsä ailahteluja ”tundraseksistä tantraseksiin” naistenlehdissä, ja kehumaan omia henkisiä värähtelyjään tositeeveeohjelmissa, joihin valitaan osallistujia kiinnostavin menetelmin.

Maaseutu on muuttunut suureksi Virkistysalueeksi, jossa työskentelee lähinnä eräoppaita ja gourmet-luomutuottajia. Rikkaat pääsevät luonnon helmaan eksymään, ja heidän pelastusoperaatioistaan saadaan aikaan koskettavaa somesisältöä. Tarinan maailmassa ei enää ole rahvaanomaista massaturismia, ja jopa laskettelukeskukset on suljettu liian sähkönkulutuksen vuoksi.

Eläimillä on suuri rooli tässä kertomuksessa, ja kun valtaosa ihmisistä on lopettanut niiden syönnin, ne pääsevät paremmin tutustumaan toisiinsa ilman ihmisten rasittavaa väliintuloa. Toisaalta hahmoiksi pääsevät myös Muumipeikko (jonka on vaikea hahmottaa oman brändäämisensä tasoa) ja Jeesus, jonka elämä Jumalan Poikana tuntuu välillä liian kuormittavalta.

Vaikka teos paikoitellen sai minussa aikaan hysteeristä hihitystä, upposin sen parissa vähän liiankin syviin vesiin omakohtaisen koskettavuuden takia. Hotakaisen polttoaineena tätä teosta kirjoittaessa on ollut raivo, ja maaseudun tyhjentymisen lisäksi hän on raivoissaan kulttuurimme yleisestä pinnallistumisesta ja tyhmentymisestä. Tarinankerronnan kannalta teos ei todellakaan ole kaukaista tulevaisuusdystopiaa, vaan Hotakainen reflektoi tässä pisteliäästi kirjallisen kulttuurimme nykytrendejä. Miksi jokaisesta julkkiksesta pitää olla olemassa oma/elämäkerta, ja miksi rikollisten True Crime-teoksia julkaistaan kuin sieniä sateella?

Ihmettelin kyllä sitä, että Hotakainen on antanut tehdä tästä teoksesta äänikirjaformaatin, ja vielä tuoreen autofiktiokirjailija Antti Holman lukemana. Rakenteellisesti äänikirjatoteutus oli haastava seurattava, koska teos on niin moniääninen.

En ole lukenut Hotakaisen koko tuotantoa läpi, mutta pidin tästä enemmän kuin aiemmin lukemistani teoksista viime vuosikymmeneltä, joissa on ollut omaan makuuni vähän liian alavireinen tempo. Tässä teoksessa kierroksia ja virtaa riittää, ja myös halua muuttaa ihmiskunnan kehityksen suuntaa.

Taco Bellin tyhjentyneen pikaruokalan asukiksi en nimittäin vanhempana halua, enkä kymmenen neliön kanankoppeihin, joissa ihmisellä ei ole muuta virkaa kuin pohtia energiankulutustaan. Ja valitettavasti oma rutiköyhä tulevaisuuteni tuntuu hälyttävästi juuri sellaiselta.

Keravalaisen keräilykulttuurin ytimessä

RimminenMikko Rimminen: Nenäpäivä (Teos, 2010)

Kuluneen viikon suurin dilemmani oli, lähteäkö junalla Helsinkiin altistamaan itseäni koronavirukselle julkisessa tilaisuudessa, jossa oli 80 osallistujaa. Samaisena torstaina, kun olin matkustanut, ohjeistuksia tilaisuuksien välttämisestä muutettiin, ja matkaan liittyi senkin vuoksi lievää syyllisyyttä. Mutta ainakin sain hamstrattua kirjoja mahdollisten karanteenipäivien iloksi hovihankkijaltani eli Kampin ostoskeskuksen kierrätyshyllyiltä. Vastaavasti olen käynyt myös Pirkkalan ja Metso-kirjaston hyllyillä, joten luettavaa pitäisi nyt riittää ainakin kahdeksi viikoksi.

Helsingistä matkaan tarttui teoksia, jotka ovat joskus jääneet kesken, mutta jotka alkoivat kutkutella uudestaan. Toinen tällainen Pekka Hiltusen teoksen jälkeen oli Mikko Rimmisen Nenäpäivä. Tämä teos sai Finlandia-palkinnon aikanaan, ja sen luennassa taisin alun perin hyytyä mielestäni vähän liiankin kekseliääseen kielenkäyttöön.

En ole saanut Rimmiseltä luettua aiemmin loppuun mitään, jopa supersuosittu Pussikaljaromaani on jäänyt minulta kesken. Nyt Nenäpäivä lähti liikkeelle jouhevasti, ja lukaisin sen junamatkan aikana ongelmitta. Juna tosin oli superhidas Lapin-vuoro, joka pysähtyi tunniksi Pasilaan ottamaan mukaan makuuvaunuja.

Teos sopi mainiosti matkani mielenmaisemaan, sillä se sijoittuu vahvasti radan varrelle Keravalle, kaupunkiin, jossa en haluaisi asua ja jossa en ole varsinaisesti koskaan käynyt, tai en ainakaan muista käyneeni, vaihtaneeni vain junaa siellä. Sen sijaan kirjassa runsaasti kuvattu matka Hakaniemestä Keravalle on minulle tuttua pässinlihaa, koska vietin joskus merkittävän osan vuorokaudestani K-junissa.

Romaanin kertoja Irma on keski-ikäinen sinkkunainen, joka on työttömänä keksinyt itselleen veret seisauttavan toimen. Hän on alkanut yksityiseksi gallupien kerääjäksi keksityn toiminimen puitteissa. Hän kiertelee kyliä taloustutkimuksensa varjolla, ja jostain syystä hän keskittää voimavarojaan varsinkin yhteen Keravan nurkkaan, jonne hän tarinan alussa matkustaa vaivalloisesti bussilla.

Kerrostalossa asuu Jokipaltion perhe, jonka kotona viihtyvään Irja-rouvaan hän on poikkeuksellisen kiintynyt. Irjan olohuoneessa on pahkakelloja, ja muutenkin perheen koti on täynnä nostalgiaa tihkuvia esineitä ja matkamuistoja. Muutenkin Keravalla keräillään enemmän kuin Irman kotinurkilla Helsingin kantakaupungissa, ja Rimminen käyttää paljon paukkuja keravalaisen naapuruston kokoelmien kuvaukseen. Näin kirppisaarteiden uskollisena ystävänä arvostin Rörstrandin kastikekulhoja, vuorikristalliasetelmia ja tuoksukynttilöitä, varsinkin näinä vimmaisina konmarituksen aikoina.

Ehkä Irman informanteista osaa voisi kutsua nykykielellä syrjäytyneiksi, mutta Rimminen ei tätä termiä viljele, eikä romaani muutenkaan taivu sosiologiselle luokkaerojen kielelle. Irma itse tuntuu henkilögalleriasta erikoisimmalta siksi, että hän ilmaisee suurempaa kiintymystä näihin ventovieraisiin ihmisiin kuin ainoaan lähisukulaiseensa, aikuiseen poikaansa. Hän ei ilmaise samaa rakkautta myöskään naapureihinsa Hakaniemessä, vaan käy Keravalla osoittamassa lämpimiä tunteitaan, ja kirjaimellisesti kerjäämässä verta nenästään.

Kun Irma saa hulttiopojaltaan vaivoiksi auton, josta poika ei muuten meinaa millään päästä eroon, tarinan kierrokset kiihtyvät. Irma ei ole ajanut aikoihin, ja muutenkin keskittymiskyvyssä esiintyy puutteita, kun naisen huomio keskittyy informanttien myrskyisiin elämäntilanteisiin. Onneksi naapurin Virtasella, joka on enemmän kiintynyt lonkeropulloihin kuin naisiin, on jemmassa turhaksi käynyt pysäköintilupa, jonka Irma saa joululahjaksi hellyttävässä tervehdyksessä.

Pidin kirjasta siksi, että Rimminen osaa nähdä arjen sankarinsa muutenkin kuin yhteiskuntaluokkien tai ammattiryhmien edustajina. Tässä ei varsinaisesti tehdä luokkaretkiä eikä tarkkailla maailmaa dokumenttielokuvantekijän analyyttisin silmin. Rimminen pitää ikään kuin annettuna, että yksi ihmisen elämäntehtävistä voi olla pahkakellojen kerääminen. Hänen katseensa lähiön kerrostalon ihmisten elämään ei ole eksotisoiva tai alleviivaava, vaan lukija kokee olonsa kotoisaksi, jopa mukavaksi näiden esineiden kautta itseään ilmaisevien katoavan työväenluokan edustajien parissa.

Veijariromaanina Nenäpäivä on vähintään Arto Paasilinnan ja Tuomas Kyrön parhaiden teosten tasoa. Virkistävää myös oli, että kirjan kertoja on nainen, sillä yleensä tällaiset teokset pitävät sisällään melkein all male paneleja. Helppolukuinen viihdekirja se ei kuitenkaan ole, vaan lukija joutuu pinnistelemään itse keksittyjen tai folkloristisista kuvastoista pöllittyjen onomapoeettisten ilmaisujen suossa. Ja vielä herkullisempaa on äidin ja pojan puhelinkommunikaatio, josta voisi jo kirjoittaa yhden kotimaisen kirjallisuuden gradun.

Näissä katastrofia edeltävissä paniikkitunnelmissa Nenäpäivä oli oivallinen irtiotto, joka muistutti myös kotoilun positiivisista puolista. Päädyin tutkiskelemaan pahkakelloja netin maailmoista, koska en ole moista koriste-esinettä koskaan nähnyt. Tutkiskelin myös peikonlehtiin liittyvää muoti-ilmiötä, sillä kymmenen vuotta kirjan kirjoittamisen jälkeen monet mummolan perinnekasvit ovat nousseet hipsterien parissa arvoon arvaamattomiin. Kaiken kaikkiaan lukukokemus oli pelkästään iloa tuottava, ja voisin itsemääräämän eristysjaksoni aikana lukea jonkun muunkin teoksen Rimmiseltä, jos sellaisen satun saamaan käsiin elektronisena.

Pullo pastisia ranskalaisilla

Teos: Édouard Louis: Ei enää Eddy (Tammi, 2019)

Suomennos: Lotta Toivanen

Äänikirjan lukija: Ville-Veikko Niemelä

Nuoren ranskalaisen Édouard Louisin (s. 1992) esikoisromaani Ei enää Eddy sai taannoin kunnian olla 500. Keltaisen kirjaston teos, ja aika poikkeuksellinen sellainen: kokoelmaan ei taida mahtua kovin montaa alle 30-vuotiaan kirjoittamaa teosta. Louis oli esikoisensa julkaisun aikaan 22-vuotias ja nyt 27-vuotiaana kirjoittaa jo neljättä romaaniaan. Ymmärtääkseni kaikki julkaistut romaanit ovat olleet autofiktiivisiä, ja työväenluokkainen maskuliinisuus nousee niissä yhdeksi keskeiseksi teemaksi.

Ei enää Eddy kertoo syrjäseutujen Ranskasta, jossa perinteinen työväenluokka on ahdettu kurjuuteen. Tapahtumat sijoittuvat Picardien alueelle Pohjois-Ranskaan; Amiens mainitaan suurimpana lähimpänä kaupunkina, jonne päähenkilö pääsee opiskelemaan lukioon. Eddy Bellegueulen (”nättinaaman”) perheen isä käy töissä tehtaalla, jossa keskipalkka on noin 700 euroa kuukaudessa, mutta mies joutuu jäämään pois työstään selkävaivojen vuoksi alle nelikymppisenä. Äiti raataa kouluttamattomana vanhusten hoitajana, omien sanojensa mukana paskan pesijänä, mutta isän jäätyä työttömäksi vaimon työssäkäynti käy miehen kunnialle, ja pian molemmat vanhemmat jäävät sinnittelemään minimituilla.

Eddy profiloituu jo alakoululaisena erilaiseksi pojaksi, jota kylän naiset kehuvat ”hyvin kasvatetuksi”. Kylän universumissa tuo on koodinimi homolle, ja miehen kasvatukseen kuuluu kaikenlainen homostelun kitkeminen. Pojan viinaanmenevä isä ei kuitenkaan ole kovin looginen kasvatuksessaan, eikä Eddy voi sille mitään, ettei syty jalkapallosta eikä saa miespuolisia kavereita. Koulukiusaaminen on julmaa, mutta sen verran Eddy oppii maskuliinisuudesta, ettei valita pienistä, ja teini-ikään tullessa hän yrittää kaikkensa päästä piireihin. Pornon suurkulutus ja kännääminen ovat ainoita hupeja paikallisen nuorison parissa, ja heidän nuoruutensa jää enimmäkseen lyhyeksi soidinlennoksi ennen kuin muija pamahtaa paksuksi ja pakotettu aikuisuus alkaa alle parikymppisenä.

Kirjan narratiivi on uskottava ja mieleenpainuva, mutta varsin yksiulotteinen. Koska tämä ei ole ensimmäinen lukemani teos, jossa kuvataan nuoren ihmisen luokkahyppyä ja työväenluokkaisen elämäntavan hylkäämistä, mikään kuvauksessa ei varsinaisesti yllättänyt minua. Toki köyhyyden ja kurjuuden sävyt ovat maakohtaisesti erilaisia, mutta osa tapahtumista olisi voinut sijoittua myös Suomeen. Eddyn perhe joutuu käymään leipäjonossa jo pojan ollessa pieni, ja tarve kasvaa nuoruuteen tultaessa. Avustusruokaa jaetaan pienessä yhteisössä kerran kuussa, ja siihen liittyy leimaantumista, jota vanhemmat tuskin voivat piilottaa naapureiltaan.

Köyhien moraalisessa universumissa olennaista on löytää joku alempi ryhmä, jota parjata, ja näin naapurustossa on tärkeää nimetä itseä surkeampia ”pummeja”. Tässä kyläyhteisössä asuu vain yksi tumma perhe Martiniquelta, jotka on hyväksytty ”omina”, kun taas tyypillistä on syyttää algerialaisia kaikesta. Yhteisö on 99% syntyperäinen ja valkoinen, eikä monellakaan siellä ole kokemusta edes Pariisissa käymisestä. Monikulttuurisuus ei ole muotisana, eikä etnisiä ruokia harrasteta edes aamuyöllä kännissä. Ranskanperunoiden rasvankäry kuuluu perheen arkeen samoin kuin pinttynyt tupakansavu olohuoneessa.

Kirjan kirjoittamiseen on nuorella opiskelijalla liittynyt varmasti raivoa, ja raivo tässä tapauksessa on täysin oikeutettua, mutta kaunokirjallisena teoksena se kärsii toistosta ja kärjistyksistä. Eddyn kotikadulla perheiden ainoa ilo on kokoontua toistensa luo ”vähän rentoutumaan” Onnenpyörän ääreen. Pastista miehillä kuluu litratolkulla, naiset eivät sentään kännää joka ilta, mutta heilläkään ei tunnu olevan muuta harrastusta. Television äärellä vain isimiehillä on oikeus puhua, mutta onneksi Eddyn talossa on neljä telkkaria.

Eddyn äiti Brigitte on henkilö, joka ylpeilee sillä, että on ”vähän yksinkertainen”. Hänen tarinoiden repertuaarinsa on rajoitettu, ja vitsit yhtä härskejä kuin satamakolleilla. Kirjan hahmoja vaivaa vielä enemmän näköalattomuus kuin ilkeys, sillä kukaan ei ole kannustanut heitä haaveilemaan muusta kuin ajokortista ja ajamisesta meren rannalle juopottelemaan. Kännissä ajaminen on yleistä, ja kaikkea muuta kuin paheksuttavaa. Huumeiden käyttö jää tässä kyläyhteisössä marginaaliseksi harrastukseksi; muistaakseni niiden kauppa mainittiin vasta toisessa puoliskossa.

Varsinkin kirjan viesti homofobiasta on vanhakantainen, niin antiikkinen kuin ajatus muijaa pataan vetämisestä legitiiminä patriarkaalisen kurittamisen muotona. Minua arvelutti kovasti romaanin hahmojen lähes totaalinen kyvyttömyys muutokseen ja kasvuun; tosin isähahmo oppii joissain tilanteissa puolustamaan homopoikansa fyysistä koskemattomuutta kylänmiesten keskuudessa.

Homofobia ja ideologinen heteronormatiivisuus toki jyräävät myös suomalaisella maaseudulla, mutta erotuksena tämän kirjan meininkiin on se, että erämaamme tarjoavat monille monipuolisia harrastusmahdollisuuksia niin, että tv:n visailut ja kossupullo eivät jää siellä työttömien ainoaksi henkireiäksi. Joissain kotimaan lähiöissä meininki voi olla hieman samansuuntaista, mutta sielläkin on yritystä tarjota Eddyn kaltaisille nuorille kodin ulkopuolisia harrastuksia. Kirjassa kuvatut ilmiöt eivät tosiaankaan rajoitu Ranskaan, ja varsinkin Britannian ja Irlannin nykykirjallisuuksissa on monia Eddyn vanhempien ja sukulaisten kaltaisia hahmoja. Aivan ensimmäisenä mieleeni tuli Caitlin Moranin autofiktiiviset teokset, mutta niissä sosiaalituilla eläviä vanhempia yritetään ymmärtää paljon kärsivällisemmin, ja niissä on myös enemmän huumoria.

Kirjan suosio Ranskassa johtunee siitä, että suuri osa kirjoja lukevasta väestöstä ei pystynyt uskomaan, että vastaavaa köyhyyttä voisi olla olemassa heidän kotimaassaan. Tämän vuoksi myös kustantajat torpedoivat aluksi käsikirjoituksen epäuskottavana. Sama ongelma piilee myös köyhyydestä kirjoittamisessa Suomessa: voisin hyvin kuvitella, ettei näin rankka teksti menisi helposti läpi suomalaisissakaan kustantamoissa, siinä pelossa, että työväenluokkaisen elämäntavan kritiikki tulisi luetuksi väärin. Monesti tällaisista teoksista halutaan löytää ”symppiksiä” tai ”hyviksiä”, ja jos hahmot ovat elämän kolhimia, ainakin heidän kehityskertomuksiin halutaan kuuluvan edes ripaus toivoa. Eddyn suvulla sitä on todella hintsusti. Itse en osannut sitä löytää.

Omasta näkökulmastani oikein tai väärin lukemista ei ole olemassakaan, mutta itse en ihastunut teokseen siksi, että se oli omaan makuuni liian raakaa tekstiä. Olisin kaivannut siihen lisää fiktion parantavaa voimaa. Usein kehun nuoria esikoiskirjailijoita kliseisesti ”kypsyydestä”(koodinimi henkiselle keski-ikäisyydelle), eikä tämä teksti tuntunut lainkaan ”kypsältä”, mikä varmasti on myös sen vahvuus – Louis ei selitä asioita pitkäjaksoisen terapian tai muun ammattiavun tuomasta turvataskusta. On mahdollista, ettei hän ole Pariisiin muutettuaan käynyt yhdessäkään vertaistuellisessa ryhmässä eikä ole kouluttautunut työväenluokkaisen homouden kokemusasiantuntijaksi. Terapiakieltä kirjasta ei löydy lainkaan; suomalaisten nuorten aikuisten teokset taas tuntuvat pursuavan sitä.

Perheautoilun uudet ulottuvuudet

ClementTeos: Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin (LIKE, 2018)

Käännös: Terhi Kuusisto

Pieni tyttö kasvaa nuoren äitinsä kanssa floridalaisella trailer park-alueella, jonne mahtuu ihmisyyden koko kirjo. Perhe on niin köyhä, ettei heillä ole varaa edes asuntovaunuun, vaan he elävät äidin autossa. Autossa, jolla ei ole ajettu kilometriäkään vuosiin, sillä bensaankaan ei ole varaa.

Äiti Margot on karannut rikkaasta kodistaan vastasyntyneen Pearlin kanssa, tarkoituksenaan tarjota lapselleen parempi tulevaisuus kuin mitä hänellä itsellään on. Margotilla ei kuitenkaan ole edes high school-todistusta, ja ainoa työ, johon hän kelpaa on sairaalan siivous. Hän moppaa sotaveteraanien sairaalan lattioita, ja kuulee samalla epäinhimillisiä tarinoita Afganistanin sodasta. Moni veteraani päätyy asumaan trailer parkiin, ja moni heistä on asehulluja. Alueella monet keräävät aseita, ja myös kauppaavat niitä eteenpäin, ja näin Pearl oppii pitämään niiden läsnäoloa arjessa normaalina.

Huoh. Olen kyllä nähnyt leffoja ja tv-sarjoja, joissa leirintäalue on ihmisten pysyvä koti, mutta en yhtään näin vaikuttavaa kuvausta. Ennen tätä olen hihitellyt kanadalaiselle Trailer Park Boys-sarjalle, jossa näkökulma köyhyyteen on varsin erilainen. Toki on, koska siinä kuvataan kanadalaista yhteisöä, jossa asukkailla saattaisi olla mahdollisuus muuttaa jopa pysyvään asuntoon. Tässä lupausta paremmasta ei varsinaisesti ole näkyvillä – ei, vaikka Pearlin äiti on työkykyinen eikä ilmeisesti edes kovin riippuvainen päihteistä.

Teos seuraa Pearlin kasvua vastasyntyneestä 14-vuotiaaksi, jolloin tämän äiti tulee ammutuksi ja hän joutuu eniten pelkäämänsä huostaanottoon toiseen osavaltioon. Varsinkin amerikkalaisen lastensuojelun koukerot tulevat raadollisella tavalla iholle. Ammuttujen vanhempien lapset päätyvät ensihoitoon ikivanhalle juutalaisherra Brodskylle, joka ei pidä lapsia rahanahneudesta, vaan uskonnollisen etiikan näkökulmasta. Muilla kohtalotovereilla sijoituksen historia on ollut pirstaleista, mutta Brodskyn luo päästyä he tietävät onnensa kääntyneen. Brodsky ei kuitenkaan enää 80 vuotta täytettyään taida saada lupaa jatkaa lastenkotiaan.

Clementin luoma vaihtoehtoinen yhteiskunta ei ole spekulatiivista fiktiota, vaan vahvasti uskottavaa realistista arkiproosaa. Teoksen maailma muistuttaa juuri lukemani Lucia Berlinin novellien ihmiskohtaloita – tässä eletään maailmassa, jossa ainoita toivon pilkahduksia voi löytää huumeista, aseista tai uudestisyntyneestä uskosta. Clement tutkiskelee henkilöidensä uskonnollisuutta enemmän kuin Berlin, ja kirjassa on kiinnostavia jännitteitä meksikolaisten katolisten ja protestanttien välillä.

Jopa trailer parkin kulmilla on mahdollista bongata naisia, jotka pukeutuvat sunnuntaisin valkoisiin hanskoihin mennessään kirkkoon. Katolisille protestanttien rentoutunut jumalanpalveluselämä on pyhäinhäväistystä, ja jotain syvästi epäilyttävää on myös protestanttisessa pastori-Maxissa, joka muuttaa trailer parkiin ja yrittää uida huonolla menestyksellä katolisen Margotin liiviin.

Vaikka moni ilmiö kirjassa stimuloi dekadentteja nauruhermojani, jäi kirjasta kuitenkin enemmän traaginen kuin tragikoominen jälkimaku. Silti kirja kertoo näiden maahan painettujen ihmisten yhteisöllisyydestä, eli kaikkien vaikeiden ja raskaiden teemojen keskellä kirja ei kerro yksinäisyydestä (muuten kuin Margotin hurjan raskaustarinan muodossa). Se ei myöskään johda lukijaansa empatiaähkyyn, sillä siinä jopa manataan empatia vakavan sairauden muodoksi.

Hyvä kaunokirjallisuus on vaikean maailman silminnäkemistä ja todistamista, ja se jättää lukijalle mahdollisuuden tehdä kuvatusta ilmiöstä omia poliittisia ja yhteiskunnallisia johtopäätöksiään. Tässä kirjassa ollaan hyvin kartalla Yhdysvaltojen osallisuudesta globaaliin vallanjakoon, ja suurvallan tavasta kohdella sen palvelijoitaan, mutta tuskin nämä kirjan hahmot olisivat kiinnostuneita niin järeästä poliittisesta kannanotosta kuin äänestämisestä. Pearlin äidillä on tekaistuja papereita lapsen saamiseksi kouluun, mutta tuskin hänen oma rekisteröitymisensä on ajan tasalla. Tavallaan kirja kertoi oman maan syntyperäisistä kansalaisista, jotka ovat lähes paperittoman siirtolaisen asemassa. En usko, että tässä pyrittiin luomaan portrettia tyypillisistä Donald Trumpin kannattajista.

Tämä romaani onnistuu tiivistämään amerikkalaisen yhteiskunnan keskeisiä jännitteitä ja murtumia koskettavan epäsentimentaalisesti. Tämän jälkeen aion lukea hieman erilaisen kasvukertomuksen, Tara Westoverin Opintiellä, joka kertoo nuoresta naisesta, joka kasvaa syrjäseudulla Idahossa vahvasti idealististen kotikouluttajien pesueessa.

 

Yksisarvisterapeutin viemää

ääniäTeos: Jukka-Pekka Palviainen: Ääniä rappukäytävässä (Karisto, 2018)

Paul on keski-ikäinen filosofian lisensiaatti, joka ei ole tehnyt päivääkään ”alan töitä”, vaan elättänyt itseään duunarina kirjapainossa. Kun hänet irtisanotaan töistään, alkaa nousujohteinen ura taloyhtiön puheenjohtajana. Paul saa asennettua asuintalonsa rappukäytäviin valvontakamerat, joiden seurantaan hänellä on oikeus oman koneensa välityksellä. Ja vaikka Paulilla hommia riittää, ei hän voi kieltäytyä te-viranomaisten pakottamista aktivointikurssista, jonne kaiken kukkuraksi päätyy naapurin murheenkryyni, juoppo herra Korttanainen.

Jukka-Pekka Palviainen voisi olla ”man litin” nouseva tähti, jos sellainen genre olisi olemassa. Luin hänen aiemman miesvetoisen teoksensa, jossa päähenkilö oli lievästi kehitysvammainen mies; nyt puikoissa on syrjäytymisvaarassa oleva akateeminen oman polkunsa kulkija, jonka sopeutumattomuus yhteiskuntaan johtuu pääasiallisesti sosiaalisista syistä. Hahmon luomisessa Palviainen iskee naulan kantaan, sillä maamme aktivointikurssit ovat täynnä meitä akateemisia toistaitoisia, joilla ei ole kykyä sopeutua tämän päivän työelämän vaatimuksiin. Aika usein se turhautunut pitkäaikaistyötön, joka pilkkaa aarrekartan luomista, on juuri filosofian, politiikan tutkimuksen tai kirjallisuuden ikuinen opiskelija. Kaikkihan me tiedämme, ettei näiltä aloilta valmistuta mihinkään tuotannolliseen.

Kirjassa Paul kamppailee mutkikkaan äitisuhteensa kanssa, ja kokee ennen näkemätöntä vientiä naismarkkinoilla. Hän käy treffeillä te-kurssin naimisissa olevan vetäjän kanssa, ja tulee temmatuksi suhteeseen naapurin yksisarvisterapeutin kanssa. Veronica edustaa sopeutumattomien toista ääripäätä, ylitsepursuavaa ekstroverttiutta. Hän pystyy ylläpitämään monialaista terapiayritystään perintörahojen turvin; enimmäkseen hän tarjoaa palveluja ystävilleen lahjana tai vaihtotaloudessa.

Paulin neuroosit selittyvät osittain äitisuhteella, koska mies on elänyt vapaan kasvatuksen sen äärimuodossa. Äiti Birgit on ollut miehiä nielevä kuvaamataidon lehtori, joka on joutunut välillä mielisairaalaan lataukseen. Äidin ja pojan symbioosi on ollut tiivis, eikä Paul ole halunnut avautua kotiongelmistaan huostaanoton pelossa. Tässä kuvataan ilmeisesti 70-80-lukujen aikaa, jolloin lataamossa käyvä opettaja sai edelleen pitää työnsä. Vaikka perheen tarinaan liittyy myös jotain traagista, omasta näkökulmastani Palviainen kuvaa myös kadotettua vapauden vyöhykettä – yhteiskuntaa, jossa isoveli ei valvonut joka mutkan takana.

Kirjan hahmot ovat kaikki vinksahtaneita, mutta sympaattisia. Itse nauroin makeimmin te-byrokratian koukeroille, kun taas kerrostalokyttäyksestä jopa ahdistuin. Palviaisen huumori on kuitenkin lempeää, eli siihen voi monenlainen lukija samastua. Teos on kauttaaltaan yhteiskunnallinen, mutta ei erityisen poliittisesti kantaaottava. Joitain samoja juonteita oli tässä ja Ossi Nymanin romaanissa Röyhkeys, mutta Nymanin luoma mieskertoja oli paljon syvemmällä työttömyytensä suossa ja hänellä oli poliittista sanomaa. Minua jopa kiinnostaisi koota antologiaa työvoimapoliittisten toimenpiteiden kuvauksesta nykykirjallisuudessa, sen verran monta kyykytyskurssikuvausta olen viime aikoina lukenut. Itse en ole omista kokemuksistani kirjoittanut muuten kuin tässä blogissa. Juttujani on luettu paljon, ja ehkä senkään takia en saa töitä. Kunnolliset työttömät kun eivät pure kättä, joka heitä ruokkii. Heidän pitäisi olla kiitollisia siitä, että joku entinen työtön tulee valistamaan heitä sadannen kerran ruokaympyrän elementeistä.

Paulin hahmossa jäin kaipaamaan sitä syvää akateemisuutta, mikä monissa alan tyypeissä edelleen piilee, vaikka viimeisestä Kristevan ja Deleuzen ristiin lukemisesta olisi jo parikymmentä vuotta. Olisin pitänyt hahmoa uskottavampana, jos hän olisi droppaillut enemmän nimiä ja vaikeita käsitteitä. Teoksen nykyisyydessä hän jäi liian selkokieliseksi, eli hänestä sai jopa kouluja käymättömän vaikutelman. Varsinkin miehen kirjoittama blogi oli epäuskottava, koska se vaikutti lähes kehityshäiriöisen aikaansaannokselta. Yleensä akateemiset neurootikot saavat aikaan huomattavasti ilkeämpää ja kärkevämpää tekstiä.

Ääniä kerrostalossa on nopealukuinen ja vauhdikas teos, joka toivon mukaan ilahduttaa myös muita kuin pitkäaikaistyöttömiä. Palviaisen tyyli on makuuni hieman liiankin helppolukuista, mutta toisaalta nämä teokset voivat houkutella lukemisen maailmaan myös sellaisia, jotka lukevat vähemmän. Pienen ihmisen ja hänen merkityksekkään arkensa puolustajana Palviainen on omillaan, ja uskon tämän teoksen kautta hänen saavan uusia faneja.

 

 

Oikeutta kierrätyksen ammattilaisille!

ohikuljetutRomaniassa työttömyyskorvaus on noin 30 euroa kuussa, aloittelevan peruskoulun opettajan palkka noin 150 euroa, abortin saa tehtyä noin 50 eurolla, ja samalla rahalla ostaa lampaan. Romanian romaneista valtaosa elää yhteiskunnan tuilla, joihin tavallisesti kuuluu työttömyyskorvaus tai eläke, ja lapsilisät. Perheet ovat suuria jo lapsilisien tuoman tulomahdollisuuden vuoksi, ja myös siksi, ettei ehkäisyyn aina ole varaa. Tämänhetkisistä romanikoululaisista iso osa lopettaa koulunkäynnin 4. luokan jälkeen, ja lukioon jatkaa vain kourallinen nuoria. Ei ole varmuutta siitä, oppivatko kaikki romanilapset tuon neljän vuoden aikana kunnolla lukemaan ja kirjoittamaan, koska koulun kieli ei ole heidän äidinkielensä.

Suomessa ”hyvinä aikoina” on ollut mahdollista, että romanikerjäläiselle jää matkakulujen ja paikallisten elinkustannusten (jos asutaan teltassa) jälkeen jopa 500 e kuussa lähetettäväksi kotiin. Iso kuukausiliksa selittyy Helsinkiin tulevien turistien avokätisyydestä. Toki Euroopan toiselle laidalle pääsemisessä on joka kerta ollut ylimääräisiä kuluja, ja tavallista on, että mannerta kiertävillä on suuria velkoja kotimaan ”sponsoreilleen”. 500 e on suuri summa Romanian mittakaavassa, mutta samalla on muistettava, että jokainen kadulla vietetty päivä, varsinkin talvisaikaan, syö kerjäläisen terveyttä, odotettua elinikää ja ihmisarvoa huomattavasti.

On toki totta, että kerjuurahoilla rakennetaan perheille ja suvuille parempia asumuksia, ja tämän kautta nilkuttava, nivelrikkoinen kotiinpalaaja saa lähipiiriltään kunnioitusta ja arvostusta. Itse Romaniassa tähän ansaintalogiikkaan suhtaudutaan myös kirjavasti, ja varsinkin maan hallituksella on ollut monia kampanjoita elinkeinoa vastaan.

Kimmo Oksanen on valokuvaaja Heidi Piiroisen kanssa tehnyt vaikuttavan tietokirjan Suomessa vaikuttavien romaniperheiden historioista ja reiteistä. Ohikuljetut – erään kerjäläisperheen tarina (WSOY, 2018) kuvaa varsinkin kahden suvun, Muscan ja Molodovanin, ylirajaista elämäntapaa ja eri ikäluokkien asemaa kotimaassa ja diasporassa. Kirjassa on paljon kuvamateriaalia, niin Suomesta, Transsilvaniasta kuin tien päältä reissuilla kahden maan välillä. Kaksikko on seurannut perheiden arkea kymmenen vuoden ajan, ja varsinkin nykyisin pysyvästi Helsingissä asuvan pariskunnan, Mihaelan ja Surasin, kotoutumista suomalaiseen yhteiskuntaan.

Moni varmasti muistaa vuodelta 2008 lehtikuvan suoraan kadulta synnyttämään menneestä 17-vuotiaasta Mihaelasta, sillä tapaus herätti pitkään julkista keskustelua varsinkin lasten asemasta romanikerjäläisten seurueissa. Helsingin kaupungin sosiaalitoimen oli ryhdyttävä toimiin lasten saamiseksi suojaan, mutta pääasialliseksi ”tukimuodoksi” muodostui äitien ja lasten avustettu kotiinpaluu, ei asuntojen järjestäminen lapsiperheille Suomesta. Fernando-vauvan syntymän jälkeen Mihaela avustettiin takaisin Romaniaan, mistä vauvan vanhemmat jatkoivat kerjuureittejään muualle Eurooppaan, erityisesti Kreikkaan. Ja kuten tavallista on romanisuvuissa, Fernando jäi isoäitinsä hoiviin kotikylään sillä aikaa, kun vanhemmat yrittivät hankkia perheelle elantoa pahvikuppi kädessä maailman äären satamissa.

Nyt Mihaela ja perhe asuvat pysyvästi Helsingin Mellunmäessä, lapsia on neljä ja esikoinen Fernando käy koulua Kontulan ala-asteella. Kirja kertoo kiehtovasti perheen eri vaiheista, myös matkoista kotimaahan, ja isovanhempien roolista palapelin kokoajina.

Romanian romanien tilannetta on vaikea ymmärtää, ellei ole käynyt paikan päällä tai muuten seurannut aktiivisesti romanijärjestöjen uutisointia. Tämä kirja tarjoaa mahdollisuuden kurkistaa Transsilvanian kylien todellisuuteen ilman populistisia kauhistelusilmälaseja. Kymmenen vuoden aikana näissä kylissä on tapahtunut hidasta muutosta kohti parempaa, ainakin asuinolojen materiaalisen paranemisen näkökulmasta. Opintoihin ja työhön pääseminen on ollut romaneilla vaikeampaa ja hitaampaa kuin muu kehitys. Kaikki paikalliset virkamiehet ja opettajat eivät ole rasisteja, ja joukkoon mahtuu myös romaneja aidosti kannustavia yksilöitä. Parasta teoksessa oli, että se avasi toivon ikkunan, niin kotimaassa kuin ulkomaan kohteissa.

Olisin voinut lukea lisääkin romanien paikallisista elinkeinoista. Kirjassa viitataan varsinkin ”kierrätyksen ammattilaisiin”, eli kaatopaikoilta aarteita etsiviin ihmisiin, jotka tekevät ilmaiseksi viimeisen lajittelutyön kaupunkien puolesta. Muuten yleisiä ammatteja tuntuvat olevan siivoustyöt, puistotyöt ja sadonkorjuun aikaan tarjoutuvat maatilojen talkoot. Useaan otteeseen kirjassa viitataan myös luku- ja kirjoitustaidottomien aikuisten jatkuvaan preesens-aikamuotoon, eli elämään ilman suurempia tulevaisuuden suunnitelmia.

Vaikka ajatukseni kuulostaa luultavasti vain nololta slummiturismilta, koen, että uppoutuminen tällaiseen maailmankuvaan voisi tehdä itse kullekin joskus hyvää. Oksanen raportoi myös spontaaneista juhlista ja ilon hetkistä kylässä, jossa ulkoa päin katsottuna voisi kuvitella olevan vähän juhlittavaa.  Bollywoodin beatit ja turkkilainen disco soivat kylissä juhlien aikaan yömyöhään, eikä perheissä aina muisteta, että seuraavana aamuna olisi herättävä kouluun.

Oksasen teksti Romaniasta on niin mukaansatempaavaa, että todella tuntuu, että olisin jo käynyt Cetatea de Baltassa ja sen läheisissä syrjäkylissä. Pidin Romania-osuuksista aivan pidäkkeettömästi, mutta koin osan Suomi-osuuksista hieman liian saarnaaviksi. En tavallista kansalaista syyllistäviksi, mutta romanien ja uusien turvapaikanhakijoiden tilanteen vertailu tuntui paikoitellen jopa keinotekoiselta.  Tosin teos antaa aiheesta kiinnostuneelle monia tärkeitä lähteitä ja tiedon kanavia, joista valtamediat eivät ole kiinnostuneita.

Kirja on siinä mielessä onnistunut, että se antaa lukijan itsensä muokata näkökantaansa ilmiöön, joka on monessa suhteessa ristiriitainen ja hankala. Ainakin itse sain tästä paljon uutta tietoa varsinkin Romanian paikallisista oloista, romanien oikeuksien virallisista puolustajista, korruptiosta ja välistävetäjistä, ja tämän romaniryhmän asettumisesta laajemmalle Euroopan kartalle.

Ja jos teksti tuntuu paikoitellen raskaalta, jo pelkkiä kuvia katselemalla voi saada kiinni sukujen reiteistä ja tunnelmista. Kuvajournalismi teoksessa on loistavaa ja palkitsemisen arvoista.

Tanska on muutakin kuin hyggeilyä

SUS_KANSIVälipalaksi erilaista tanskalaista krimiä. Jonas T. Bengtsson on palkittu alamaailman kuvaaja, joka ei kirjoita perinteisiä dekkareita, vaan pikemminkin psykologisia kuvauksia tanskalaisesta alamaailmasta. En ole tutustunut hänen muuhun tuotantoonsa, mutta löysin romaanin Sus (LIKE, 2018, suom. Päivi Kivelä), joka kertoo nuoresta naisesta kööpenhaminalaisessa lähiössä.

Eli unohtakaa hygge ja tanskalainen muotoilu. Susilla ei ole kämpässään pakollista Lokki-lamppua, vaan sitä valaisee roskiksesta dyykattu Nalle Puh-seinälamppu, jonka toinen korva puuttuu. 19-vuotias Sus on asunut samassa kaupungin luhtikerrostalossa koko ikänsä, ja talon sääntöihin kuuluu, että siinä syntyneillä lapsilla on aikuistuessaan oikeus saada oma kämppä. Susin perhe on hajonnut traagisesti, ja vain hän on jäljellä vanhoilla hoodeilla todistamassa menneitä kauhun hetkiä.

Romaani kuvaa Susin yksinäistä arkea, johon ei kuulu tulevaisuudensuunnitelmia. Nuori nainen on väliinputoaja myös lähiössään siksi, että on viettänyt puolet lapsuudestaan ja nuoruudestaan perhekodeissa Jyllannissa, eikä näin kuulu edes huumejengeihin. On hänellä diileri naapurustossa, joka pian vaihtuu liikuntavammaiseksi Adrianiksi. Adrianin kautta hän päätyy itsekin myymään jointteja paikallisen koulun edustalle. Susin ainoat sosiaalisten suhteiden tyngät rakentuvat diilauksen ympärille, mutta enemmästä hän ei edes osaa haaveilla.

Romaanissa tapahtuu lopulta hyvin vähän, tai enemmän takaumien kautta. Luulin Susia aluksi kehitysvammaiseksi tai vaikeasti autistiseksi hahmoksi, mutta ilmeisesti hänen rajoitteensa johtuivat repaleisesta lapsuudesta. Kirjassa on vähän kaurismäkeläinen tunnelma, ja se rakentuu pitkälti vähäeleisyyden estetiikalle. Poliisit ovat siinä lähinnä statisteja, eikä varsinaisia rikoksia ratkaista.

Luin kirjaa sosiaalipoliittisena kannanottona tai klassisena sosiaalityön case studyna. Kerronnassa oli mielestäni vahvasti elokuvallinen ote, ja koin, että se voisi tehdä vahvemman vaikutuksen laajakankaalla kuin tekstinä. Jotain yhteistä oli tällä teoksella ja juuri lukemani suomalaisen Maria Mustrannan esikoisen kanssa – molemmissa kuvattiin sellaisten nuorten elämää, jotka ovat syntymästä saakka eläneet syrjässä ja joille ainoaksi itseilmaisun kanavaksi nousevat huumeet.

Teoksen luhtikerrostaloista tuli minulle vahvemmin mieleen Britannia kuin Tanska – siis tunnistattehan council house-estetiikan – korkeat kerrostalot, joiden käytävät ovat vaarallisesti ulkona, ja joiden kaiteilta on helppo heitellä ei-toivottuja tyyppejä maahan. Tanskaankin tämä arkkitehtuuri on siis aikanaan levinnyt, mutta se ei ole tyypillisin kaupungin vuokrataloasumisen muoto. Itsemurhaparvekkeista ja -kattoterasseista tässäkin puhuttiin, ja kuvatun lähiön (Bellahöj) meiningistä jäi aika lohduton olo.

Tarinan vahvuus piilee varmasti siinä, että lukija voi tahollaan kuvitella sen tapahtuvan melkein missä tahansa Länsi-Euroopassa. Tanskalaisuus on löyhä kehyskertomus, mutta lähiön tasolla kansallinen kulttuuri tarkoittaa pakistanilaisia kioskeja, joiden pimeästi palkatut sukulaismyyjät ahmivat tyhjinä hetkinä tiskin alla syntisen himottuja pornolehtiä. Kuvaus oli elävää, mutta varsinkaan monikulttuurisuuden näkökulmasta se ei antanut paljoa uutta. Minulle uutta dekkarikirjallisuuden näkökulmasta oli perspektiivi, jossa tutkitaan nuoren vahvasti leimaantuneen henkilön potentiaalista ajautumista syvemmälle rikosten maailmaan.

Come on, Eileen!

eileenNuorisovankilan vartija asuu kahden syvästi alkoholisoituneen poliisi-isänsä kanssa rähjätalossa kadulla, jossa muut kilpailevat pensasaitojensa siisteydestä ja jouluvalojen runsaudesta. Hänen elämäänsä ei kuulu paljoa muuta kuin viinakaupassa käynti isän asioilla, ja näpistely näillä keikoilla naapurikaupoista. Hän on kaksikymmentäneljävuotias näkymätön nainen, jolta kukaan ei odota paljoa. Riittää, että hän pitää vierailutuntien aikana silmällä nuorisorikollisten äitejä, noita itkuisia ihmisraunioita, joiden elämänliekki myös on kauan sitten sammunut.

Ottessa Moshfegh (s. 1981) on bostonilainen kirjailija, jonka juuret ovat Kroatiassa ja Iranissa. Eileen (Vintage, 2016) on hänen toinen romaaninsa, joka pääsi viime vuonna usean kirjallisuuspalkinnon (mm. ManBooker) kandidaattilistalle, ja voitti Pen/Hemingway-palkinnon.

Teos sijoittuu Uuteen Englantiin 1960-luvulla, pikkukaupungin nimi on anonyymi X-ville, se on vahvan työväenluokkainen yhteisö Atlantin rannikolla. Dunlopin perhe on sinnitellyt sovinnaisen keskiluokkaisuuden reunamilla äidin kuolemaan saakka, mutta herra Dunlopin luisu kohti raivoisaa itsetuhoa on tapahtunut pian tämän jälkeen. Paikalliset poliisit hyysäävät Eileenin isää, vaikka tästä on suurta harmia ympäröivälle maailmalle. Varotoimena isän ylilyöntejä kohtaan Eileen takavarikoi tämän kengät ja aseen työpäivien ajaksi.

Teos on enemmän psykologinen trilleri kuin dekkari, vaikka siinä liikutaan melkein sataprosenttisesti rikosten maailmassa. Juonellisesti teos ei kuitenkaan tarjoa piinaavaa kauhua, vaan kerronta on Eileenin pään sisäistä kamppailua. Eileenilla ei ole mitään syytä jäädä X-villeen, hän ei tunne lojaaliutta ilkeää isäänsä kohtaan, eikä työ tarjoa hänelle helpotusta. Tosin hänellä ei ole myöskään voimaa tai draivia muuttaa elämänsä suuntaa. Kodin kaaos on jo kuolleen äidin peruja, ja Eileen pukeutuukin äitinsä jättämiin vaatteisiin. Vastakkaisen sukupuolen miellyttäminen ei kuulu hänen arvomaailmassaan korkealle, vaikka hän haaveileekin iskevänsä kollegansa Randyn, jonka timmit vatsalihakset miellyttävät häntä.

Teos on myös karmiva joulukirja, sillä tapahtumien akseli keskittyy joulun ympärille. Ensimmäistä kertaa elämässään hän tulee kutsutuksi joulua viettämään kodin ulkopuolelle, uuden työkaverin Rebeccan luo, joka on Harvardin käynyt erityispedagogiikan asiantuntija.  Rebecca on liian fiini ystävä Eileenille, eikä Eileen myöskään ymmärrä, miksi niin elegantti nainen hakisi työtä niin ankeasta paikasta kuin nuorisovankila.

Vaikka teos on temaattisesti mahdollisimman raskas ja ankea, Eileenin kertojan ääni on vaikuttava. Moshfegh on koukuttava kertoja, jolla on taito uppoutua syrjään jääneiden maailmaan ilman sääliä tai poliittista korrektivismia.

Luin teoksen katsottuani juuri maratonin kanadalaista sarjaa Trailer Park Boys, jossa päihteillä on myös keskeinen rooli. Siinä missä tässä romaanissa oli ikuinen talvi ja viima, Nova Scotian ”trailer parkissa” oli ikuinen kesä. Tässäkin viitattiin läheiseen ”trailer parkin” kaltaiseen alueeseen, jossa asui nuorten vankien perheitä. Kerronnan moodi on näissä kahdessa kulttuurin tuotteessa erisuuntainen, mutta molemmat herättävät kysymyksiä sopivuuden rajoista, kun kuvataan köyhyyttä ja päihdeongelmia.

Oma sietokykyni taitaa olla korkea, ja tämä teos ahdisti enemmän kuin Trailer Park Boys, joka on roisi, toiminnallinen komediasarja. Toisaalta koska tässä kuvattiin aikaa, jota en ole itse elänyt, kaikki ankeus ei tullut suoraan iholle. Tämä varmasti olikin teoksen pelastava rengas – jos se olisi kuvannut nykyaikaa, siinä ei olisi ollut tippaakaan armoa.

Suosittelen teosta niille, jotka kaipaavat jouluunsa jotain muuta kuin piparkakkujen tuoksua ja kulkusten kilinää.

Jonotan seuraavaan elämääni

IMG_0464Blogissani on ollut hetken hiljaista, ja ehdin jo saada huolestuneen kyselyn terveydentilastani. Ei, en ole kuollut, mutta pariin-kolmeen viikkoon en ole lukenut ainuttakaan romaania. Tämä saattaa olla aikuisikäni pisimpiä lukupaastoja sitten väitöskirjan loppumetrien hässäkän.

(Tilanne on huolestuttava, sillä koneellani on ladattuna Paula Hawkinsin Tummiin vesiin, jonka laina-aika päättyy pian. Ja jos Hawkins ei saa minua PJ Harveyn tahdittamana ahmimaan romaania, silloin päässäni täytyy olla jotain vialla.)

Minulla on ollut elämässäni jaksoja, jolloin olen halunnut kirjailijaksi. Viimeisten 12 vuoden aikana työn alla on ollut kymmeniä tarinoita, joista yhden sain melko valmiiksi ollessani Islannissa tutkijavaihdossa. Se kertoi paperittomien piilotustoiminnasta, mutta oli liian siirappinen, enkä saanut sitä kuorrutetta raaputettua pois, vaikka kuinka yritin. Silloin kuitenkin onnistuin työskentelemään armaan internetin ulkopuolella kokonaisia työpäiviä.

Tässä välillä olen kirjoittanut Keski- ja Itä-Suomeen sijoittuvaa historiallista proosaa, joissa kaikissa on pieni sukututkimuksellinen siemen. Niistä pari aihiota ovat hyvin käyttökelpoisia edelleen. Näissä hankkeissa olen päässyt noin puoleen väliin, mutta pakonomaista tarvetta saada kirja valmiiksi ei ole ilmaantunut. Tämä ehkä siksi, etten halua ainakaan ensi töikseni julkaista vain kaunista tarinaa. Näiden aika on ehkä myöhemmin, kun olen saanut omaelämäkerralliset patoumat työstettyä.

IMG_0045Kuluneena kesänä palasin viime vuonna aloittamaani käsikirjoitukseen leipäjonoista. Silloin tekeleellä oli kaksi vaihtoehtoista nimeä, Herran kukkarossa ja Menestysteologian alkeet. Toisen, intensiivisen kierroksen jälkeen teoksen nimeksi tuli pelkkä Jono. Teos on ollut työn alla tasan vuoden, mutta raakaa kirjoittamistyötä oli parin kuukauden verran.

On ehkä huonoksi onneksi mainostaa teosta, joka on vasta lähetetty kustantamoille. Haluan kuitenkin jakaa synopsiksen siksikin, että tiedän sen olevan mahdollisimman epäseksikäs, epäkaupallinen ja heikosti kopioitavissa oleva. Uskon, ettei tällaista kirjaa voi kirjoittaa, ellei ole omakohtaista kokemusta aiheesta. Vaikka kirjassa on myös kevyttä viihdettä ja monikulttuurista vähemmistöpolitiikkaa, pääasiallisesti se liikkuu epämukavuuden ja sietämättömyyden rajapinnalla.

 

JONO

Toivon tuvalla työttömät tukityöllistetyt jakavat itseään toivottomille tapauksille ylijäämäruokaa. Sen oheisessa kahvilassa, Montussa, ylistetään Herraa väkevästi, vaikka asiakkaat nuokkuvat pöydissä pelti kiinni. Moni tulee paikalle pakoon kotinsa katkaistuja sähköjä. Kaikilla ei ole koteja. Häpeäpenkeillä meno on kuin erityislasten päiväkodissa. Sääntöjä ja käskyjä laminoidaan ovien pieliin, ja käsidesin pula on todellinen hygieniariski.

Sadonkorjuuseminaarin jälkeen toiminnanjohtaja Miika katoaa mystisissä oloissa. Kaksi asiakasvanhusta joutuu tehohoitoon ruokamyrkytyksen vuoksi, ja aluehallintovirasto huohottaa niskaan. Diakonian superasiantuntija Hannele saa yhdistyksen vetovastuun, mutta onko hänestä pelastamaan uppoavaa laivaa?

Jono on lempeää komiikkaa herätyskristillisestä uskosta, menestysteologiasta ja köyhyyteen liittyvistä uskomuksista. Se on tutkielma yhteisöstä, joka hylkii jäseniään. Kertomus klubista, johon kukaan ei halua kuulua. Puheenvuoro ongelmasta, joka tuskin poistuu vain rukoilemalla.

 

 

Toisenlaiset talonvaltaajat

IMG_1660On ihmisiä, joille lapsuudenkoti ja -maisemat ovat niin korvaamattomia, että joskus koti-ikävä estää oman elämän rakentamisen muualla. Joillekin taas lapsuus on ainoa hallittava mielenmaisema, ja tällöin kotiinpaluusta tulee pakkomielle, johon ladataan mahdottoman suuria merkityksiä.

Kristiina Harjula kirjoittaa teoksessaan Samettiruusuja Harjutiellä (Karisto, 2017) kuusikymppisestä Ailasta, joka on palannut elämän kolhimana Tampereelle saattohoitamaan aivoinfarktin saanutta äitiään. Aila on aikanaan hylännyt perheensä uuden miehen vuoksi, jättänyt uransa toimittajana, sairastunut masennukseen ja toiminut lyhyen ajan dementiakodin hoitajana asuen asuntolassa. Tampereella hän onnistuu vuokraamaan yksiön samasta puukerrostalosta, jossa asui lapsena kahdestaan äitinsä kanssa. Pienessä yhteisössä yksinhuoltajaäidit pitivät yhtä, ja talossa asuu edelleen hänen lapsuudenystävänsä Kuupperi. Äiti-Helvi ja Kuupperin äiti Irja olivat kohtalontovereita, joiden katkeransävyiset miesjutut sävyttivät kaksikon lapsuutta.

Teoksen nykyisyydessä talon edustalla on penkki, kurkkupurkki ja äijäremmi, joka on jo kauan sitten pudonnut yhteiskunnan junasta. Aila sinnittelee sen reunoilla: hän ei ole yhtä juoppo kuin talon miehet, mutta lapset ovat hänen mielenterveydestään huolissaan. Kun asukkaat saavat varoituksen mahdollisesta häädöstä ja talon purusta, Aila onnistuu mobilisoimaan heidät taistelemaan etuosto-oikeudesta. Porukka päätyy lopulta remontoimaan taloa yhdessä, ja he jatkavat eloaan talossa suurena perheenä, ainakin hetken verran.

Pidin enemmän talonvaltausteemasta kuin äidin saattohoidosta, ja olisin halunnut lukea siitä laajemmin. Mitään ilkeitä gryndereitä tai sosiaalitoimen väliintuloa ei tullut, ja ihmettelin myös, kuinka rauhassa teoksen rosoiset mieshahmot saivat elää ilman viranomaisten puuttumista asioihinsa. Välillä joku käy katkaisuhoidossa tai vankilassa, mutta heillä ei tunnu olevan työvoimapoliittisia velvoitteita. Harjulan ote laitapuolen kulkijoihin on lempeän salliva, eikä teoksessa ainakaan esiinny piirteitä sosiaalipornosta tai eksotisoinnista.

Harjutielle ei anneta tarkkoja maantieteellisiä koordinaatteja, mutta lukija luultavasti sijoittaa talon Pispalaan tai jonnekin sen liepeille. ”Aporkinaalien” asukkaiden määrä alueella on kutistumassa mitättömäksi,    eikä monikaan uudisraivaajista osaa veisata Punaorvon valaa. Oikeastaan oli Harjulalta tyylikästä olla vellomatta Pispala-nostalgiassa, sillä hänen esikoisromaaninsa oli Pispalan kyllästämä.

Murteen ymmärtämisessä varsinkin kirjallisessa muodossa olen edelleen hidas noviisi, vaikka teoksessa ei vilissyt vaikeita sanoja. Olisikin kiinnostavaa lukea teoksesta arvio henkilöltä, joka on tamperelaisuuteen vielä vähemmän vihkiytynyt kuin itse olen. Koin, että tässä mentiin murteen suhteen ymmärrettävyyden kipurajalla: vähänkin lisää murretta tekisi tästä tamperelaisten vanhusten nurkkakuntaisen perinnealbumin.

Teoksessa arki on kaunista ja pieni suurta. Hahmoja nuorempi lukijakunta saa tästä aimo annoksen nostalgiaa ja siistejä reseptejä, joita voi kokeilla kotona. Itse en esimerkiksi tiennyt, mitä ovat kefiirin siemenet. Perinnekukkien, kuten sametyiruusujen ja särkyneiden sydänten suhteenkin olen aika kädetön. Kukkien hoito ja kakkureseptien vaihto kuului tässä au-äitien iltaharrastuksiin, jos elämä ei vienyt pahoille teille joutavien ukkojen ja viinan kanssa läträämisen pariin.

Kirja teki vaikutuksen minuun siksi, etten ole tottunut lukemaan yhteiskunnasta syrjäytettyjen remmien elämästä kokonaista historiallista romaania. Varmasti olen lukenut moniakin teoksia, joissa päihteet ovat keskiössä ja joissa ongelmien kriisiytymistä selitetään päihteillä, mutta tämä teos ei ole päihdekeskeinen. Oli suorastaan raikasta lukea juopporemmistä, jolla on muutakin historiaa kuin juominen.

Kirjailija näyttää kertovan teoksestaan tänään Tapahtumien yössä. En vielä tiedä, ehdinkö paikalle, mutta otan tavoitteekseni kuulla Harjulaa livenä mahdollisimman pian – suurella todennäköisyydellä hän tekee myös kirjastovierailuja Tampereella.