Toisenlaiset talonvaltaajat

IMG_1660On ihmisiä, joille lapsuudenkoti ja -maisemat ovat niin korvaamattomia, että joskus koti-ikävä estää oman elämän rakentamisen muualla. Joillekin taas lapsuus on ainoa hallittava mielenmaisema, ja tällöin kotiinpaluusta tulee pakkomielle, johon ladataan mahdottoman suuria merkityksiä.

Kristiina Harjula kirjoittaa teoksessaan Samettiruusuja Harjutiellä (Karisto, 2017) kuusikymppisestä Ailasta, joka on palannut elämän kolhimana Tampereelle saattohoitamaan aivoinfarktin saanutta äitiään. Aila on aikanaan hylännyt perheensä uuden miehen vuoksi, jättänyt uransa toimittajana, sairastunut masennukseen ja toiminut lyhyen ajan dementiakodin hoitajana asuen asuntolassa. Tampereella hän onnistuu vuokraamaan yksiön samasta puukerrostalosta, jossa asui lapsena kahdestaan äitinsä kanssa. Pienessä yhteisössä yksinhuoltajaäidit pitivät yhtä, ja talossa asuu edelleen hänen lapsuudenystävänsä Kuupperi. Äiti-Helvi ja Kuupperin äiti Irja olivat kohtalontovereita, joiden katkeransävyiset miesjutut sävyttivät kaksikon lapsuutta.

Teoksen nykyisyydessä talon edustalla on penkki, kurkkupurkki ja äijäremmi, joka on jo kauan sitten pudonnut yhteiskunnan junasta. Aila sinnittelee sen reunoilla: hän ei ole yhtä juoppo kuin talon miehet, mutta lapset ovat hänen mielenterveydestään huolissaan. Kun asukkaat saavat varoituksen mahdollisesta häädöstä ja talon purusta, Aila onnistuu mobilisoimaan heidät taistelemaan etuosto-oikeudesta. Porukka päätyy lopulta remontoimaan taloa yhdessä, ja he jatkavat eloaan talossa suurena perheenä, ainakin hetken verran.

Pidin enemmän talonvaltausteemasta kuin äidin saattohoidosta, ja olisin halunnut lukea siitä laajemmin. Mitään ilkeitä gryndereitä tai sosiaalitoimen väliintuloa ei tullut, ja ihmettelin myös, kuinka rauhassa teoksen rosoiset mieshahmot saivat elää ilman viranomaisten puuttumista asioihinsa. Välillä joku käy katkaisuhoidossa tai vankilassa, mutta heillä ei tunnu olevan työvoimapoliittisia velvoitteita. Harjulan ote laitapuolen kulkijoihin on lempeän salliva, eikä teoksessa ainakaan esiinny piirteitä sosiaalipornosta tai eksotisoinnista.

Harjutielle ei anneta tarkkoja maantieteellisiä koordinaatteja, mutta lukija luultavasti sijoittaa talon Pispalaan tai jonnekin sen liepeille. ”Aporkinaalien” asukkaiden määrä alueella on kutistumassa mitättömäksi,    eikä monikaan uudisraivaajista osaa veisata Punaorvon valaa. Oikeastaan oli Harjulalta tyylikästä olla vellomatta Pispala-nostalgiassa, sillä hänen esikoisromaaninsa oli Pispalan kyllästämä.

Murteen ymmärtämisessä varsinkin kirjallisessa muodossa olen edelleen hidas noviisi, vaikka teoksessa ei vilissyt vaikeita sanoja. Olisikin kiinnostavaa lukea teoksesta arvio henkilöltä, joka on tamperelaisuuteen vielä vähemmän vihkiytynyt kuin itse olen. Koin, että tässä mentiin murteen suhteen ymmärrettävyyden kipurajalla: vähänkin lisää murretta tekisi tästä tamperelaisten vanhusten nurkkakuntaisen perinnealbumin.

Teoksessa arki on kaunista ja pieni suurta. Hahmoja nuorempi lukijakunta saa tästä aimo annoksen nostalgiaa ja siistejä reseptejä, joita voi kokeilla kotona. Itse en esimerkiksi tiennyt, mitä ovat kefiirin siemenet. Perinnekukkien, kuten sametyiruusujen ja särkyneiden sydänten suhteenkin olen aika kädetön. Kukkien hoito ja kakkureseptien vaihto kuului tässä au-äitien iltaharrastuksiin, jos elämä ei vienyt pahoille teille joutavien ukkojen ja viinan kanssa läträämisen pariin.

Kirja teki vaikutuksen minuun siksi, etten ole tottunut lukemaan yhteiskunnasta syrjäytettyjen remmien elämästä kokonaista historiallista romaania. Varmasti olen lukenut moniakin teoksia, joissa päihteet ovat keskiössä ja joissa ongelmien kriisiytymistä selitetään päihteillä, mutta tämä teos ei ole päihdekeskeinen. Oli suorastaan raikasta lukea juopporemmistä, jolla on muutakin historiaa kuin juominen.

Kirjailija näyttää kertovan teoksestaan tänään Tapahtumien yössä. En vielä tiedä, ehdinkö paikalle, mutta otan tavoitteekseni kuulla Harjulaa livenä mahdollisimman pian – suurella todennäköisyydellä hän tekee myös kirjastovierailuja Tampereella.

 

Dystopiaa Runebergin poluilla

IMG_1581Kirjoitan nyt arvion romaanista, jonka sisällöstä en ymmärtänyt paljoa. Hyvin suurella todennäköisyydellä teos olisi jäänyt minulta kesken, jos en viettäisi rahatonta viikkoa. Ja minulla on ollut myös ikävä taipumus leimata yli hilseen menevä sanataide tekotaiteeksi, vaikka tällaisia leimoja taiteellisten artefaktien kansiin yleensä iskevät vain kansallismieliset populistit. Nyt en kuitenkaan niin tee, varsinkin luettuani romaanin syntyprosessista.

Matias Riikosen romaanissa Suuri fuuga (Aula&co, 2017) maailmanloppua odotetaan ja ennustetaan Ruovedellä. Runebergin varjo seuraa nyky-yhteiskunnan traagisia kasvatteja lehmipoluilta kylän ainoaan karaokebaariin, jossa sirkustirehtöörinä häärää parrakas Gösta. Meno tihenee leirintäalueella, jossa syksy- ja talvikaudellakin asuu osatonta väkeä. Teinityttö Saana on joutunut muuttamaan sinne sijaisperheensä kanssa, ja siellä telttailee myös kuollutta muinaissuomea puheessaan viljelevä folkloristiikan opiskelija Riepupoika.

Riikonen kertoo Ruovesi-lehden haastattelussa (7.5.2017) ihastuneensa paikkakuntaan Oriveden opiston välivuotena ja palanneen paikkakunnalle tekemään taustatöitä romaaniaan varten useampana vuonna. Ilmeisesti kirjailijalla ei ole aiempaa sidettä paikkakuntaan. Tästä näkökulmasta teos avautui minulle erikoisena tutkimusmatkana. Ja jaan kirjailijan kanssa ahdistuneen nostalgian tyhjenevän maaseudun tilanteesta.

Romaanin kaikki päähenkilöt ovat tavalla tai toisella syrjäytyneet normiyhteiskunnan meiningistä. Tyylilaji on dystooppinen, ja aika-akseli on tässä päivässä tai välittömässä huomisessa. Ruovedellä on edelleen terveyskeskus pystyssä ja kaikista vähäosaisimmat jumittavat kirjaston tietokoneilla. Kirkon kellotapulissa pidetään kahvilaa, joka on välillä öisinkin auki. Syksyn kulttuurielämän huipentuma on mystinen kirkkokonsertti, jonka orkesteri on tuntematon.

Riikonen rakentaa juonta Beethovenin fuugan tahtiin, ja fuugahan merkitsee musiikkiterminä pakoa. Kertojia teoksessa on useampi, avainhenkilöitä kai viisi, ja romaanin rakenne on kovin pirstaleinen. Lukija joutuu tekemään työtä erottaakseen äänet toisistaan; dialogiosuuksissa sekaannus voi olla tahallista.   Useammalla henkilöllä on valtava luennoinnin tarve, joten he pitävät pitkiä ”tieteellisiä” monologeja tekoälystä, dominaskenen kehityksestä, paikallisista perinnetietäjistä ja jopa Titanicin uppoamisesta. Moninaisiin autismin kirjon häiriöihin tässä myös viitataan, ja ne saattavat olla syy, miksi pörröpukuun pukeutunut omaishoitaja Karhu ja omaa hajuaan kammoava Riepupoika eivät ole koskaan valmistuneet yliopistosta.

Jos kirjaa lukee yliempaattisen sosionomikokelaan näkökulmasta, henkilöhahmojen kohtalot voivat yksinkertaisesti muljauttaa sydämen tolaltaan, mutta tällaiseen lukuasentoon teksti ei kutsu. Ympärillä ei tunnu olevan yhteiskuntaa, joka ottaisi näistä yksinäisistä desperadoista kopin. Kauhu on heillä pään sisällä enimmäkseen ilman päihteitä. Saanan sijaisisä Jussin nettiseksiriippuvuus on lopulta tässä sapluunassa helpoiten avautuva poikkeavuus. Varsinkin Karhun tilitykset parisuhteen romahtamisesta olivat hyytäviä, samoin hänen tapansa analysoida mummonsa käsillä olevaa regressiota.

Kirjassa pelehdittiin ruumiin eritteiden kanssa sen verran ahkerasti, että Jouko Turkka arvostaisi tätä teatteripilvensä päältä. Muutenkin tunnelma oli kauttaaltaan märkä ja tuulinen: kirjaston koneiden osia heitellään ikkunasta sateeseen vettymään, mutta Riepupojan vaatteita kuivataan välillä päiväkodin kuivauskaapissa. Yhteiskunta sinnittelee edelleen päiväkodin, terveyskeskuksen ja kirjaston muodossa, mutta ihmisten heitteillejättöön ei enää ole olemassa turvaverkkoja – muita kuin se karaokebaari ja Göstan lämmittämä yhteissauna.

Riikosen käyttämä kieli (varsinkin muinaissuomen hautausmaa) ja pitkät monologit hämmensivät minua lukijana niin, etten osaa muodostaa pysyvää vaikutelmaa kirjasta yhden lukeman perusteella. Tämän askarvaimon hurstiin jäi silti pesimään merkillinen tuuhku, eli kirjan partikkelit jäävät elämään omaa elämäänsä minussa.

En ole dystopioiden tai spekulatiivisen fiktion suurkuluttaja, joten en ehkä kuulu teoksen ensisijaiseen kohderyhmään. Minusta teoksen perusasetelma ja rakennusainekset olivat kutkuttavat, mutta koin, että fuugan rakenteen uskollinen jäljittely saattaa toimia joillekin ymmärtämisen esteenä. En koskaan usko, että ”selkeyttäminen” olisi oikea ratkaisu, kun kyseessä on kokeileva kaunokirjallisuus, mutta tämäntyyppisen tekstin luojan on oltava valmis tyytymään pieneen (ja toivon mukaan innokkaaseen) faniporukkaan. Tätä ei hankita äitienpäivälahjaksi Pihtiputaan (eikä varmaan Ruovedenkään) mummolle, mutta ehkä juuri siinä, että muutakin julkaistaan, piilee monimuotoisen äidinkielemme tulevaisuus.

Supikoirien salatut elämät

IMG_1455Jokaisella kunnon perheellä on supikoira haudattuna puutarhassaan. On myös kilttejä perheenisiä, joiden voimaeläimeksi nousee supikoira kriisin keskellä. Supikoirat ovat yksiavioisia, ja niillä on oma kirppulajinsa, jota ei tunneta muilla pikkupedoilla. Kun supikoiria vapautuu luontoon esim. turkistarhaiskujen jäljiltä, ne saattavat leutoina talvina ajautua kaupunkeihin, lähiöihin, omituisten perheiden takapihoille, joista ne adoptoidaan kotieläimiksi huolia ja pelkoja kuulemaan.

Jotain tällaista tapahtuu tamperelaisen esikoiskirjailija Riina Paasosen romaanissa Kaikki minkä menetimme (Minerva, 2017). Paasonen on haastattelujen mukaan kulkenut pitkän tien kohti suurta haavettaan, romaanin julkaisua, ja tullut yllätetyksi, kun Minerva-kustantamo lämpeni käsikirjoitukselle (Minerva ei tänä vuonna kustanna muita kotimaista taideproosaa kuin juuri tämän).

Luin juuri toisenkin Tampereen alueelle sijoittuvan esikoiskirjan Viita-Akatemian kirjoittajakollegalta, Jaakko Melentjeffin Hukkuneet. Se on virtaviivainen dekkari, jonka ongelmana (jos ongelmia pitää täikammalla etsiä) voisi olla selkokielisyys ja juonen selkeä lineaarisuus. Melentjeff taitaa kaavan, jolla teoksia mahdollisesti myydään myös ulkomaille. Paasosen tyyli on jokseenkin päinvastainen: teoksessa tapahtuu hyvin vähän, sen teemaa on vaikea tiivistää myyntilauseeksi, ja sen päähenkilöt ovat niin outoja, etteivät he ehkä kelpaisi kaupalliseen dekkariin. Eikä teos dekkari olekaan, vaikka henkilöt potentiaalisesti saattaisivat olla rikokseen taipuvaisia tai kykeneviä. Rikollisuutta teoksessa sivutaan monesta suunnasta, ja sen kautta näkisin kirjailijalla olevan kykyjä myös dekkariin tai kauhuun.

Teos kertoo tamperelaisesta perheestä, jossa asuu aikuiset lapset. Esikoinen Arvi on jämähtänyt masennuksen ja fobioidensa suohon eikä enää poistu kotipihaa kauemmas. Hänen siskonsa Aura käy keskustan baarissa töissä ja on lähinnä kiinnostunut rikollisuuden historiasta, varsinkin myyttisestä Maria Åkerblomista. Perheen äiti Orvokki näyttää vain harrastavan erilaisia savitöitä ja maalaamista, kun taas isä Johannes yrittää edelleen ajaa rekkaa elättääkseen perhettään. Eräänä päivänä Orvokki saa kodin ummehtuneesta ilmapiiristä tarpeekseen ja lähtee nuoren rakastajansa, uimavalvoja-Kain matkaan. Kovin eksoottisesta irtiotosta ei silti ole kyse, sillä Kai on Johanneksen serkku ja sulkapallokaveri.

Aikuisten lasten pitkittynyt kotona asuminen ja nuorten aikuisten kelkasta putoaminen ovat yhteiskunnallisia ongelmia, joita Paasonen lähestyy herkullisen outouttavasti. Kirjailija on yhdeltä ammatiltaan sosionomi, mutta ei sorru tässä ammatilliseen jargoniin tai poliittisen puheen liikaviljelyyn. Etsivä nuorisotyö ei löydä Arvia, sillä hänen perheenjäsenensä edelleen ruokkivat häntä. Entinen tyttöystävä Helmikin käy tuomassa tälle karkkia ja tofusalaattia. Arvi ei ole fobioistaan huolimatta menettänyt älyään tai havainnointikykyään, eli hän on jollain tasolla oman elämänsä subjekti. Isä Johanneksen todellisuudentajun heittely on rajumpaa, eikä päihteilläkään ole suurta roolia kuviossa.

Olin aidosti ahdistunut teoksen sisäsiittoisesta ilmapiiristä, mikä mahdollisesti on kirjailijan haluama efekti. Kirjassa kaikki päähenkilöt ovat nihkeitä, tunkkaisia ja/tai omalla tavallaan autistisia. Autismikirjon diagnoosin antaminen fiktiivisille hahmoille on joutavaa ja mahdollisesti myös loukkaavaa niitä kohtaan, joilla diagnoosi oikeasti on taskussaan. Paasonen kuvaa kyllä taitavasti sisäänpäin käpertynyttä perhettä, jonka yhdelläkään jäsenellä ei ole suuria haaveita tai tavoitteita. Seksuaalisesti heränneellä äidillä toivon pilkahdus liittyy uuteen kumppaniin, mutta hänelläkään ei riitä tarmoa edes katsoa ympärilleen, saati liittyä Tinderiin. Perhostatuoinnin hän kuitenkin saa hankittua hormonipöllyissään, mikä mahdollisesti luo hetkellisen täysillä elämisen illuusion.

Luin kirjan sujuvasti, sillä teksti on kielellisesti loppuun saakka hiottua taideproosaa. Ihmettelen sitä, kuinka kirjailija on saanut näistä aineksista kokoon toimivan kokonaisuuden. Eniten suomalaisista nykykirjailijoista romaanin ajelehtivat hahmot muistuttavat Reidar Palmgrenin arjen antisankareita. Ja tässä myös naiset ajelehtivat. Minkään nurkan takaa ei tule normiyhteiskunnan huolestunutta toimijaa ohjaamaan perhettä palvelujen piiriin.

Uskon, että moni kirjallinen oman polkunsa kulkija tulee ihastumaan tähän romaaniin. Itse taisin lukea sen vääränä päivänä, jolloin en ollut tarpeeksi vastaanottavainen sen loistaville detaljeille, täytetyille eläimille, pihapatsaille, peseytymättömyyden meheville hajuille, latinan opinnoille, lakanapyykille. Aistillisuus ei tässä teoksessa ainakaan ollut kliseistä, vaan se kuljettaa mutaisiin vesiin. Tamperelaisuuden kuvauskaan ei ollut kliseistä, tapahtumien paikkoja tuskin rekisteröin Rautatieaseman läheistä halpaa baaria lukuunottamatta. Itse asiassa luulin kirjaa aloittaessani sen sijoittuvan jonnekin erämaahan, tyyliin Jyväskylän ja Oulun väliselle vyöhykkeelle, huutokauppakeisarin hoodeista kauemmas pohjoiseen. Mutta varmasti jollain Tampereen pientaloalueella on juuri sellaista.

Teos sopii erityisesti niille, jotka kokevat kaurismäkeläisen tunneilmaisun liian höveliksi ja pliisuksi.

 

 

 

 

 

Hyvinvointivaltion retonki on rikki

img_1141Savolaisuus on mielentila, ja ennen kaikkea savolaisuus elää kielessä. Voiko savolaisuutta koskaan olla liikaa, siitä voidaan vääntää kättä puhelinmyyjien pomojen ja kielenhuoltajien välillä. Savolaisuus voi olla brändi, jolla ikävätkin asiat saadaan kuulostamaan lupsakammilta, emmekä ole koskaan päässeet yksimielisyyteen siitä, pärjääkö savolainen paremmin käytettyjen autojen kauppiaana vaiko pääministerinä.

Antti Heikkinen on ottanut savolaisuuden voimavarakseen, mutta hänen savolaisukkonsa eivät ole pelkkiä karvahattupäisiä lämpimikseen höpöttäjiä Matkahuollon baarissa. Heikkisen romaanissa Matkamies maan (Siltala, 2016) pohjoissavolainen kunta on lakkauttamassa terveyskeskusta ja vastaanottamassa turvapaikanhakijoita jo suljettuun ammattikoulun kiinteistöön. Kuten arvata saattaa, muutokset eivät miellytä kaikkia kuntalaisia, ja varsinkin nuoret miehet kokevat tulleensa petetyiksi. Muukalaisvihaa on liian helppo lietsoa naiskysymyksellä. Kylän pahin rasisti on perheenisä, koulun kiinteistönhuoltaja ja vihabloggari, joka vakavissaan suunnittelee amiskan rakennuksen tuhopolttoa. Isänmaallisten pieni piiri kokoontuu punomaan juoniaan erään kerrostalon kerhohuoneelle. Myös sotaveteraanikorttia käytetään kansan syvien tuntojen nostattamiseksi.

Kirjassa on monta juonta, joista vain yksi liittyy pakolaiskriisiin. Toinen vahva juoni liittyy harrastelijateatteriin, joka on toiminut parisuhteiden mustasukkaisuuden kestolähteenä jo vuosikymmenien ajan. Nyt teatterissa harjoitellaan Macbethiä savon murteella, joka toimii tarinan peilinä traagisten tapahtumien auki kiertyessä. Kirjassa on kaksi tasoa, nykyhetki ja 70-luku, hyvinvointivaltion rakentamisen ja purkamisen aikakaudet. Kirjan päähenkilöiden parisuhdekriisit vaikuttavat hämmentävän samansuuntaisilta vuosikymmenestä toiseen, vaikkakin 70-luvulla kylän henki oli optimistisempi.

Heikkinen on monisanainen, tajunnanvirtaa häpeilemättä hyväkseen käyttävä virtuoosi, jonka helmasyntinä ovat liian pitkät kappaleet ja monologit. Paikoitellen teksti oli katkeamatonta jöötiä, jossa mieli teki ottaa äidinkielen opettajan punakynä esiin, tai pikemminkin synnytyspihdit. Se tuntui jopa viimeistelemättömältä, ja mieleen tuleekin, onko tässä tartuttu suurella innolla ajankohtaiseen teemaan, joka mahdollisesti vanhenisi, jos tekstiä olisi alettu editoida. Varsinkin Macbeth-sitaatit, 96-vuotiaan Auliksen dementiapuhe ja Mannerheimin toinen tuleminen olivat haasteellista luettavaa. Kirjassa oli uuvuttavia kohtia, joita luin vain kursorisesti, sillä kaikki ei palvellut juonen kehitystä. Ylilyönnit eivät edes tuntuneet postmodernilta kikkailulta, vaan enemmän toimituksen puutteelta.

Minulla on kanttia esittää näinkin rankkaa kritiikkiä, koska aidosti pidin kirjasta ja koin saavani siitä paljon irti. Kirjaa on kehuttu ”tolkun äänenä” erityisesti suhteessa ns. pakolaiskriisiin ja vihapuheen nousuun. Mikä sitten on ”tolkkua”, siitä voidaan olla montaa eri mieltä. Itse valitettavasti olen jäänyt koukkuun rasistisen Suomi Ensin-friikkisirkuksen seuraamiseen YouTubessa, ja mieleeni on syöpynyt eritoten video Savosta, Siilinjärven syksyisestä mielenosoituksesta, jossa ilmapiiri oli erityisen aggressiivinen kahdessa leirissä. Lapsuudesta tutun paikkakunnan vihanpito hämmensi, mutta muodosti myös taustan tälle lukukokemukselle. Kuinka helppoa onkaan agitoida elämäänsä pettynyttä nuorisoa väkivaltaan, kun elämä ei tunnu tarjoavan muita kicksejä kuin internetin varjoelämän ja siideripöhnää. Tyhjä ammattikoulu on tässä vahva symboli menetetystä tulevaisuudenuskosta.

Kirjan nimi viittaa suomalaisen virsiperimän kestohittiin, virsistä masentavimpaan, mutta myös mahdolliseen lohdun lähteeseen. Teoksessa todellakin kuollaan enemmän kuin synnytään, eivätkä kaikki kuolemat ole luonnollisia. Körttiläisyys toimii teoksen taustavirityksenä, mutta ei välttämättä aukene kaikille lukijoille. Varsinkin vanhempi sukupolvi etsii tässä kadonnutta uskoaan, rukoilee yksityisesti haparoiden ja purkaa taivasikäväänsä enkelinkuvioisiin hautakynttilöihin. Timosen leskipapan ja vastaanottokeskuksen Alin yhteinen rukoushetki rivitalon takapihalla oli koskettavaa luettavaa, sillä siinä matkattiin kielen ulkopuolelle.

Kirjan vahvuus piilee siinä, että hyvyys ja pahuus eivät esiinny siinä mustavalkoisina. Kaikilla päähenkilöillä on omat synkät salaisuutensa, osalla myös vaietut rikoksensa, joiden piilottelu on muokannut heitä. Osa tyypeistä ei tunnu kehityskelpoisilta, eli heissä pahuus on voittanut hyvyyden lopullisesti. Osalla taas pahuus on olosuhteiden sanelemaa harkinnan sumenemista, jota kadutaan vuosikymmenienkin jälkeen. Monilla hahmoilla elämän vahvin voima on katkeruus, pettymys siitä, että nallekarkit eivät ole menneet tasan elämän pelissä. Katkeruus on enemmän kuin seksuaalista mustasukkaisuutta, sillä oma puoliso on varsinkin vanhemmille pareille vieras maaperä. Pienen paikkakunnan kaikki energia tuntuu menevän pettämisten kyttäämiseen, ja tämä parisuhdemalli periytyy sukupolvesta toiseen.

Minulle lukukokemus oli enemmän terapeuttinen kuin taiteellinen. Koin tätä lukiessani pääsevän jonkinlaiseen välitilinpäätökseen aikamme hengestä ja isänmaallisuudella ratsastavien ääriliikkeiden perimmäisestä motivaatiosta. Heikkinen ei jätä lukijaansa vellomaan epätoivon suohon, vaan antaa lievää toivoa myös kotikylän raittia tallaamaan jääneille amiskaviiksille. Vaikka kirjan kansi on synkeä ja antaa vaikutelman maailmanlopun tunnelmista, teoksen ilmapiiri on kirjavampi, moniääninen ja kaoottisuudessaan salliva. Lukijaa ei päästetä helpolla kielen eikä rakenteen tasolla, mutta vaivannäkö kannattaa. Yhteiskunnallisen syvääluotauksen lisäksi teos opettaa juurevia ilmaisuja, kuten juivelo, litmake, kuljake ja lötjäke. Voimme myös arvuutella, mitä on telkkuaminen, komhoijaaminen, täpästäminen tai hojellus. 

Täytynee lukea Heikkisen esikoisteos Pihkatappi pian jo kielikylvyn vuoksi.

 

Absurdissa zakuska-pöydässä

jeltyshevitVenäläisen maaseudun tulevaisuuden visioista on varmasti liikkeellä monenmoista tarinaa, mutta monelle länsimaiselle lukijalle agraari-Venäjä on myös suuri mysteerio. Moni meistä ei ole käynyt Pietaria tai Moskovaa kauempana, ja jos on maaseutua nähnyt, se on ehkä ollut viipale Karjalan kannasta Allegro-junan ikkunasta.

Roman Sentšin maalaa tummanpuhuvaa kyläraitin maisemaa romaanissaan Jeltyševit, erään perheen rappio (Into 2015, suom. Kirsi Era). Romaanissa asutaan jossain Etelä-Siperiassa Tuvasta pohjoiseen. Tuvan tunnistin maantieteellisesti kurkkulaulusta, muuten en paljoa noista alueista tiedä. Neuvostoaikoina Siperian syrjäseuduille muutettiin leveämmän leivän toivossa, ja muuttajien joukossa oli paljon koulutettua, nuorta väkeä. Nämä väkiryhmät iroittautuivat omilta juuriltaan ja menestyivätkin aikansa, mutta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen syrjäseudut ovat taas tyhjentyneet.

Keskiluokkainen pariskunta Nikolai ja Valentina ovat rakentaneet elämänsä siperialaiseen provinssikaupunkiin. Nikolai on armeijauran jälkeen toiminut alkoholistien selviämisaseman miliisinä, ja Valentina on edennyt urallaan kirjastonjohtajaksi. Perheen rappio alkaa nuoremman pojan vankilatuomiosta ja isän törttöilystä työpaikalla. Selviämisasema on luonnollisesti korruption pesäke, ja Nikolai onkin onnistunut edistämään perheensä elintasoa lahjuksilla ja sammuneilta viedyillä osingoilla, mutta sielläkin törkeydellä on rajansa. Nikolain saatua potkut myös Valentina eroaa työstään, ja perhettä odottaa muutto tuntemattomaan. Uusi koti löytyy Valentinan kotikylästä Muranovosta, jossa tämä ei ole käynyt neljäänkymmeneen vuoteen. Kylässä on sukulaisista elossa enää Valentinan täti Tatjana, jonka luota karkulaiset etsivät tilapäistä residenssiä.

Pariskunnan mukana kylään muuttaa heidän veltto aikamiespoikansa Artjom, jonka riippuvaisuus vanhemmista on pateettista. Kylässä Artjom kokee sosiaalista nousua niin, että saa iskettyä itselleen naisen, itseään vanhemman Valjan, joka jo 29-vuotiaana kiertopalkintona tunnetaan. Nuorelle lemmelle ei tunnu löytyvän tilaa mistään, mutta silti Valja tulee raskaaksi ja häitä juhlitaan kiireellä. Varaa kodin perustamiseen ei kummallakaan ole, vaan perhe-elämää vietetään Valjan suvun nurkissa. Nikolai haluaisi pojan perheen osallistuvan yhteisen talon rakentamiseen, mutta rakennuksesta ei ole tulla mitään. Kaikki perheen projektit jäävät puolitiehen. Elämä pelkällä valtion eläkkeellä on kurjaa. Uusia toimeentulon lähteitä on löydettävä laillisia ja laittomia keinoja luovasti yhdistellen.

Teos kertoo pitkälti vaihto- ja luontaistaloudesta ja kokonaisten yhteisöjen syrjäytymisestä. Muranovossa on muutamia siistejäkin vanhuksia, mutta valtaosa väestöstä on alkoholisoituneita, sekä nuoret että vanhat. Nuorille ei ole töitä, keski-ikäiset yrittävät lapsiaan enemmän raapia kokoon toimeentuloa, ja toimeentulohuolet kiristävät sukupolvien suhteita äärimmäisyyksiin. Ainoa ilon lähde on kotipolttoinen pirtu, joka välillä maistuu kumilta, välillä sytytysnesteeltä. Alussa Jeltyševit pelkäävät sokeutumista paikallisia viinaksia nauttiessaan, mutta luisuminen riippuvuuteen tapahtuu yhdessä talvessa. Viina-annoksia mitataan sadoissa grammoissa ja 55% laimennettu pirtu on vielä miedohko alkoholijuoma. Hyvinä aikoina zakuska-pöydässä voi olla tarjolla makkaraa ja kylmää kananrintaa, mutta huonoina aikoina vain suolattua vesimelonia.

Ymmärtääkseni Sentsin on pyrkinyt tässä kuvaamaan maansa nykytilaa mahdollisimman tyypillisen kylän ja hieman poikkeavamman perheen kautta. Poikkeavaa perheessä on paluumuuttajuus, mutta kaupunkilaiset elkeet katoavat heistä pian köyhyyden ikeen alla. Välillä romaanissa tehdään muutakin kuin ryypätään; esimerkiksi pariskunnan marjakuusaman poimimisretket ja torikauppa tuovat arjen apatiaan vaihtelua. Kyläläiset ovat myös varsin katoamis- ja onnettomuusherkkiä, joten miliisin vierailuilta ei vältytä.

Mustan huumorin saralla romaani muistutti minua intialaisen Aravind Adigan köyhyyskuvauksista. Varsinkin selviämisaseman arjen absurdius muistutti intialaisen juoppokuskin arkea. Adigan kuvaamissa yhteisöissä tosin alkoholin myynti on systemaattisempaa ja kaupallisesti kunnianhimoisempaa: laittomiakin pulloja on kaupalla eri tuloluokille erilaisin etiketein – myrkky on pullotettua, eikä asiakkaan tarvitse itse tuoda astioitaan annoksen saamista varten. Siperian kylissä ei kaupoilla ole lisenssiä myydä alkoholia, ja siksi kaikki kauppa tapahtuu yksityiskodeissa.  Koin, että Muranovon kylän köyhyys oli vielä asteen lohduttomampaa kuin Adigan kuvaaman palvelusväen, ehkä siksi, että siellä ei ollut ainuttakaan rikasta, jonka armeliaisuudesta kukaan voisi hyötyä. Tietysti talven ankaruus on Venäjän köyhyyden syöveri, jota etelän kehitysmaalaistenkin on vaikea kuvitella.

Onko tämä sitten sosiaalipornoa? Mielestäni ei, sillä Sentšin on lahjakas ja taloudellinen kertoja. Vajaassa kahdessasadassa sivussa tapahtuu paljon, eikä tekstiä voi ahmia kerralla. Henkilöhahmoihin voi osittain samastua, vaikka kukaan heistä ei ole erityisen sympaattinen. Sääliä he eivät kerjää yksilöinä, vaan teos kutsuu pikemminkin yhteiskunnalliseen pohdintaan perheen, paikallisyhteisön ja valtion suhteista. Olisiko esimerkiksi flegmaattisella Artjomilla ollut paremmat selviytymismahdollisuudet kaupungissa, jos hän olisi jäänyt sinne yksin ilman vanhempiensa tukea? Mitä Venäjällä on tapahtunut, miksi nuoret eivät aseta itselleen edes vaatimattomia tavoitteita? Onko perheestä tullut ainoa turvan linnake, ja mitkä ovat perhekeskeisen yhteiskunnan ansat?

Pidin kirjasta paljon, vaikka sen jättämä päällimmäinen tunnetila oli angsti. Joskus angsti on tarpeellista, jotta saisi syvemmän otteen jostain kulttuurista kuin mitä viihdeteollisuus tarjoaa. Esimerkiksi verrattuna Ville Haapasalon sarjoihin, joissa viinanjuonti on sankarillista, tämä romaani tarjosi erinomaisen peilin.

Poika ilman iPhonea

imageTulevaa mökkikautta (joka minulla kestää yleensä kolmisen päivää) pohjustaessa luin sydäntä lämmittävän nuortenkirjan pojasta, joka pääsee neljätoistavuotiaana ensi kertaa mökkilomalle. Nadja Sumasen palkittua Ramboa (Otava, 2015) selasinkin jo joulun alla kirjakaupassa, mutten keksinyt sille sopivaa lahjansaajaa.

Rambon teemat ovat varsin järeät ja potentiaalisesti masentavat. Romaani käsittelee lapsiperheiden köyhyyttä, syrjäytymistä, vanhempien työttömyyttä, mielenterveysongelmia ja yksinhuoltajuutta. Voisi siis luulla, että tulossa olisi kunnon nyyhkypaketti, mutta tässä teoksessa ongelmien keskellä ei märehditä. Kyllä, Rambon äidillä on todella vaikeaa ja mahdollinen huostaanottokin on ollut perheessä lähellä. Sosiaalityön näkökulmasta suurin ongelma perheessä on ruokahuollon puute. Rambon nälkä on käsinkosketeltavaa, ja kun hän pääsee äidin uuden poikaystävän vanhempien mökille kylään, ongelman kattavuus paljastuu.

Rambo on kasvanut syntymästään asti niukkuudessa ja tottunut piilottamaan perheen köyhyyttä koulussa ja vapaa-ajalla. Teininäkään hänellä ei ole kännykkää, mikä tuntui romaanissa ainoalta epäuskottavalta lenkiltä. Koska känny on nykyään kasvatuksellinen turvaväline, olettaisin, että sen hankkimiseen voi saada jopa toimeentulotukea. Mutta kenties Rambon äidin resurssit eivät riitä harkinnanvaraisen tuen anomiseen. Näin poika näkee kaveriensa varustelutason:”Jos joku niistä unohti iPhonensa pyykkiin menevien housujen taskuun ja se meni rikki pesukoneessa, niin se sai samantien uuden, vielä vähän paremman.”

Äiti ja poika elävät pitkälti järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolella. Ramboa elämän syrjässä pitää koulu, jossa hän on yläluokilla siirtynyt erityisluokalta normaaliluokalle. Normaalin esittäminen ei kuitenkaan kuulu hänen repertuaariinsa, vaan hän on sisäistänyt identiteetin ADHD-nuorena.

Kesänvieton kuvaus Annikin ja Erkin luona Etelä-Karjalassa on humoristista ja tapahtumarikasta. Rambo saa mökille kaveriksi perheen lapsenlapsen Liinan, joka on elänyt ylisuojeltua elämää ratsastustunteineen. Liina suhtautuu Ramboon alussa pissismäisen nyrpeästi, mutta kaksikon välille kehittyy merkillinen yhden kesän ystävyys. Ei hemmotellulla tytölläkään ole helppoa oikuttelevien vanhempien erokriisin keskellä. Oikeastaan hän oireilee enemmän heitteillejätöstä kuin nälkiintynyt Rambo. Hänellä kriisi ilmenee tuntemattomien miesten kanssa chattailuna somessa, ja päätypä Rambo jopa ritariksi treffien keskelle inhottavan aikuisen miehen kanssa.

Kesämökkilomalla tehdään enimmäkseen tavallisia asioita, kuten saunotaan, kalastetaan, marjastetaan ja käydään kirppiksellä hankkimassa Fida-merkkisiä muotivaatteita. Kerronta on silti sen verran rempseää, että nämä tavallisetkin asiat näyttäytyvät juhlallisina. Loma venyy koko kesän mittaiseksi äidin äkillisen sairaalareissun vuoksi, mutta Rambo on parhaassa mahdollisessa hoidossa ja saa myös mahdollisuuden peilata oman elämänsä käänteitä toisiin. Parhaiten romaani kuvaa yksinhuoltajaperheen kontaktien puutetta ja eristäytyneisyyttä. Mökkiloma on lähiössä yksin kasvaneelle pojalle todella iso tapahtuma, kun taas monelle muulle nuorelle se voisi esiintyä vankileirinä.

Koen, että teos voi puhutella sekä tyttö- että poikalukijoita, luultavasti juuri yläkouluikäisiä. Kovin nuorelle lukijalle en tätä antaisi mielenterveyskuvauksen vuoksi, vaikka tässä ei olekaan paljoa päihde- tai seksuaalista sisältöä. Teos puhuttelee taatusti myös sosiaalialalla työskenteleviä tai sitä opiskelevia tätejä, sillä se osoittaa hankalissa oloissa kasvavan nuoren oman toimijuuden. Äidin toimijuus on ajoittain kovin minimaalista, mutta kuvaavaa aikamme haasteista. Aikuisiin kohdistuvan sosiaalityön vähyydestäkin teos varmasti kertoo.

Minua taisi välillä lukijana hämmentääkin perheen sosiaalisen tilanteen kuvauksen tarkkuus, sillä aloin lukea teosta jossain vaiheessa sosiaalityön tapaustutkimuksena. Sinänsä on mahtavaa, että nuoria lukijoita ei pidetä pumpulissa, vaan heille tarjotaan mahdollisuus yhteiskunnan kokonaisvaltaiseen tarkasteluun. Teos siis sopii niille nuorille, jotka eivät innostu fantasiakirjallisuudesta.

Ulos kuplasta, voimallisesti

SAM_2550Päivän romaani tuli luettua Metso-kirjaston aulan ihanassa sinivalkoisessa kuplassa. Aarnion pallotuoli on ollut viime aikoina enimmäkseen varattu, mutta tänään sain siihen aitiopaikan ja istunto todella kannatti. Seurana oli Elina Hirvosen romaani Kun aika loppuu (WSOY, 2015) ja mielialana häiriintynyt olo maan poliittisesta tilanteesta.

Romaani sijoittuu strategisesti 15-20-vuoden päähän nykyisyydestä, 2030-luvulle, jolloin Suomi edelleen kamppailee aika lailla samojen ongelmien kanssa kuin nyt, tosin voimallisemmin. Ilmastonmuutos on syventynyt, kuluttamisen vähentämisestä on tullut kansalaisvelvollisuus, nuorten psyykkinen oireilu on rankempaa kuin tänä päivänä ja ihmisten yleinen turvallisuudentunne on laskenut. Maahanmuutto ei kenties ole Suomen suurin ongelma, mutta pakolaisleirit Eduskuntatalon kulmilla kertovat karua kieltään.

Teoksessa on kaksi kertojaa, 57-vuotias ympäristönsuojelun professori Laura ja hänen tyttärensä, noin kolmikymppinen Aava. Perheen historia näyttää ulospäin idylliseltä yhteisine pyöräilylomineen, mutta kulissien takaa löytyy vieraantumista ja kaksoiselämää. Aavan pikkuveli Aslak on ollut teini-ikäisestä asti vakavasti masentunut, eikä ole saanut filosofian opintojaan päätökseen, vaan elää eristynyttä elämää mummon perintöasunnossa. Laura kokee syyllisyyttä poikansa syrjäytymisestä ja maksaa tämän laskuja. Lauran ja hänen miehensä sisäsiisti keskiluokkaisuus näkyy teennäisissä illallistapaamisissa pojan kanssa, jonka likaisia vaatteita ja haisevaa habitusta he salaa häpeävät. Sekä äidille että tyttärelle on ominaista pinkeä tekohymy ja taipumus karttaa yksityiselämän ongelmien käsittelyä viimeiseen saakka. Aavalle tärkeintä on elää perhedraamasta mahdollisimman kaukana ja parantaa maailmaa. Jos äidin pakopaikkana on ollut ympäristöaktivismi, tytär valitsee Somalian hädänalaiset ihmiset. Aslakilla taas ei ole vastaavaa pakopaikkaa, jonne lentää.

Kielellisesti teksti oli niin riipivän kaunista, että se sai itkemään. Tippa nousi linssiin varsinkin perheen arjen kuvauksissa, kun lapset ovat pieniä – sisarusten välinen suhde, yhteiset keijuleikit ja Aslakin yksinäisyys koskettivat syvältä. Perheen arki menneessä nykyhetkessä eli 2000-2010-luvuilla tuntuu käsinkosketeltavan luomuiselta ja poliittisesti tiedostavalta, ehkä siihen pisteeseen saakka, että Aava ja Aslak kasvavat ryppyotsaisiksi aikuisiksi. Huumoria ei tuossa perheessä viljellä, eikä huonoihin kulutustottumuksiin, kuten mäkkärillä käyntiin, sorruta koskaan. Laura todellakin uskoo lanttuun gourmet-ruokana. Aava taas syö jopa kamelinlihaa, eli pyrkii jollain tasolla kapinoimaan äitiään vastaan, vaikka loppupeleissä he ovat kuin kaksi marjaa.

Aslak sisäistää äitinsä opit lisäten ekologiaan terrorismin. Jos esim. tutkii Suomen vastarintaliikkeen toimintakulttuuria, heidän terveellisen elämäntavan palvontaa ja suomalaisen luonnon kunnioitusta, voidaan tehdä joitain johtopäätöksiä fiktiivisen henkilöhahmon ja todellisten ääriliikkeiden yhtymäkohdista. Kun tämän päivän nettinatsit viljelevät retoriikkaa, jossa vihervassareille kaivetaan kuoppaa saunan taa, se ei ole kaukana Breivikin tekojen oikeutuksesta. Tässä Anders Breivik on nuorten kansainvälisen aktivistiryhmän suuri sankari.

Teos voisi toimia jonkunlaisena täsmäaseena maan nykytilan ymmärtämisessä. Hirvonen tutkailee globaaleja maailmanparantajia ja ääriliikkeitä ilahduttavan kiihkottomasti ja näyttää niiden inhimilliset kasvot. Vaikka teoksen peruskysymys on yksilötasoinen (kuinka terroritekoon syyllistyneen vanhemmat ja lähipiiri selviävät?), mukana on rankkaa poliittista analyysia. Hirvonen esittää sellaisia tulevaisuuden skenarioita, joita moni meistä ei halua, suostu tai uskalla nähdä. Skenariot eivät tunnu edes dystooppisilta. Teosta lukiessa joutuu todella epämukavuusalueille, hyppäämään pois idyllisistä kuplistaan ja pohtimaan myös oman maailmanparannuksen perimmäisiä motiiveja.

Löysin teoksesta yhtymäkohtia Lionel Shriverin teokseen Poikani Kevin, vaikka tyylillisesti romaanit ovat kovin erilaiset. Hirvonen tosin esittää Aslakin sympaattisemmassa valossa kuin Shriver Kevinin. Shriverin romaanissa Kevinin tapauksen seuraaminen on pikkutarkkaa myyräntyötä, kun taas Hirvonen operoi suuremmilla linjoilla ja kirjoittaa jopa lyyrisesti. Syyllisyydestä ja sen kanssa elämisestä molemmat teokset kertovat unohtumattomasti. Ajan rajallisuuden kanssa kamppailevat tässä kaikki, terroristit ja hyvikset, ja ”kun aika loppuu, jää vain taakka, jota kukaan ei jaksa kantaa.”

Teos sopii sellaisiin päiviin, jolloin ihminen on valmis ottamaan vastaan isompia haasteita. Lyyrinen, melankolinen ja vakavamielinen tyyli taitaa olla ainoa mahdollinen rekisteri, jolla terrorismin aihetta voi käsitellä.