Elämän ja kuoleman hedelmävadilla

Teos: Rakel Liehu: Helene (WSOY, 2003)

Äänikirjan lukija: Rakel Liehu

Parin viime viikon aikana kuuntelin verkkaisesti kirjaa, johon en välttämättä muuten olisi juuri nyt venynyt, mutta sen pohjalta tehty uusi elokuva kiinnostaa. En nykyään sattuneesta syystä pääse usein elokuviin, mutta Heleneä voisi mennä katsomaan halpaan matineasessioon, kun Laura Birnin roolisuoritus kiinnostaa. Ainakin leffareissua on nyt hyvin pohjustettu, eli saan varmasti keikasta maksimaalisesti inspiraatiota irti.

Muuten minulla alkaa olla suomalaisista naistaiteilijoista kirjoitettujen historiallisten romaanien kiintiö toistaiseksi täynnä. Tavallaan nämä ovat minulle lohtukirjoja, mutta näiden ”elävien taulujen” välillä on myös paljon toistoa. Viimeksi luin Schjerfbeckistä Mila Teräksen romaanin Jäljet (2017), jossa varsinkin taiteilijan elämän loppuvaiheet korostuivat runollisessa muodossa.

Tätä teosta en ole huomannut sen julkaisuvuonna, koska en tuohon aikaan venynyt kotimaiseen kirjallisuuteen. Kirja on ilmeisesti nyt nostettu uudelleen markkinoille elokuvan imussa, eikä se ainakaan tunnu yhtään menettäneen tenhoaan. Hienoa tämän tyyppisissä historiallisissa romaaneissa onkin, etteivät ne vanhene – tai toki tyylilajit historiallisissa narratiiveissa muuttuvat, mutta itse en huomannut suurta eroa tämän ja tällä vuosikymmenellä julkaistujen naistaiteilijoista kertovien romaanien välillä.

Romaanissa Helene kertoo elämästään varsinkin kahdessa ajanjaksossa, keski-iässä Hyvinkäällä sortovuosien kurimuksessa ja Marienfredin kylpyläkaupungissa Ruotsissa vuonna 1944. Romaanissa on paljon takaumia, joiden kautta lukija pääsee kurkistamaan hänen seikkailuihinsa muun muassa Ranskassa ja Italiassa. Köyhän naistaiteilijan elämänhallinnan tematiikka korostuu teoksessa erityisesti, ja sydämessä muljauttavat kaikki ne mestariteokset, joita Schjerfbeck joutui antamaan Taiteilijaseuran myyjäispalkinnoiksi, koska ne eivät kelvanneet vuosittaisiin näyttelyihin.

Tätä kirjaa on taatusti käyty läpi kirjablogeissa niin pitkään, ettei minun enää kannata referoida sen juonta uusille, potentiaalisille lukijoille. Parasta antia minulle olivat havainnot itse maalaamisesta, taidehistoriasta ja köyhän taiteilijan elämänehdoista; Helenen perhe-elämään ja rakkauselämään liittyvät episodit tuntuivat jo vähän liiankin tutuilta.

Prinsessa Mirza (Elsa Lindberg-Dovlette) on kiinnostava hahmo romaanissa, hän kuolee tarinan aikana Tukholmassa ja on ollut Helenen asuintoveri Marienbadin täysihoitolassa. Olen lukenut tältä suomalaistaustaiselta seikkailijattarelta erikoisen tarinan avioliitosta haaremin suojassa, ja saatan palata teokseen blogissani, koska viime lukemasta on jo kauan enkä tarinaa kunnolla muista. Tämä on yksi niistä antikvariaattien aarteista, joista en ehkä tässäkään muutossa luovu, koska teoksella saattaa jopa olla jotain arvoa.

Parasta onkin, jos suht ennalta-arvattavasta teoksesta avautuu uusia, ei niin tunnettuja polkuja vaikkapa sivuhenkilöiden muodossa. Myös prinsessa Mirzan elämästä voisin katsoa elokuvan, vaikka muistaakseni kirjan kuvasto oli rasittavan stereotyyppinen ja orientalistinen – aikansa tyypillinen hengentuotos.

HELMET-haasteessa teos sopii hyvin kohtaan 15: ”Fiktiivinen kertomus, jossa on todellinen henkilö”.

Sokean satakielen perspektiivistä

soininen ellenTiesin, että palaisin Ellen Thesleff-kirjallisuuden pariin luettuani Kati Tervon haikeankuulaan  Iltalaulajan (Otava, 2017). Mutta asialla ei ollut kiirettä. Vuoden sisällä on ilmestynyt kolme teosta Thesleffistä, eli eletään varsinaista kaunokirjallista Thesleff-renessanssia. Tänään eteeni pompsahti Pirkko Soinisen fiktiivinen päiväkirjaromaani Ellen (WSOY, 2018), joka keskittyy Thesleffin Firenzen-matkoihin vuosina 1894-1939. Neljäkymmentäviisi vuotta kaipuuta ja elettyä elämää, kaksitoista pitkää matkaa, osa pysyvämpää asumista, eli Firenze oli Thesleffin toinen tai kolmas koti Helsingin ja Ruoveden Muroleen kylän rinnalla.

Kirja on tiivis, alle 200 sivua, ja päiväkirjamerkinnätkin paikoitellen kryptisiä. Kirjan alussa oli hämilläni merkintöjen luurankomaisuudesta ja vähäisyydestä, ja koin vahvasti tarvitsevani enemmän lihaa luiden päälle kertomukseen. Lukijan on jo tiedettävä Thesleffin elämästä suht paljon, jotta tarina alkaa kunnolla rullata. Itse olen ainakin lukenut hänen elämäkerrastaan sen, mitä internet tarjoaa – en ole vielä lukenut vasta ilmestynyttä kolmatta teosta Hanna-Reetta Schreckin Minä maalaan kuin jumala (Teos, 2017). Se todennäköisesti ilmenee polulleni pian, ja kiinnostaa ehkä näistä kolmesta eniten.

Kirjassa on huikeita tunnelmakuvia, ja Soininen selvästi keskittyy Ellenin persoonan introverttiin, ihmismassoja karttavaan puoleen. Yksinäiset kävelyretket Fiesolen kukkuloille aamu-usvan aikaan edustavat sitä parhautta, mitä itsekin olen Italian-reissuiltani etsinyt, mutten vielä aamu-unisena laumasieluna tavoittanut. Teos on paikoitellen huikean aistillinen ja runollinen, ja Soininen onnistuu usein tiivistämään tunnelmansa yhteen lauseeseen, kuten tämä tutkielma taitelijan äidin vanhenemisesta: ”Äidin hiukset ovat lakastuneet maitohorsmat, kiharaista harmaata valoa.”

Taiteilijan perhe on kertomuksen keskiössä, ja vasta toista viulua soittavat ystävät ja Ellenin elämän suuri rakkaus, teatteritaiteilija Gordon Craig. Gerda-sisko on uskollinen matkakumppani, jonka kanssa asuminen sujuu yllättävän hyvin. Rivien välistä luen, että Gerda ilmeisesti asui Italiassa Elleniäkin pidempiä jaksoja, elättäen itseään välillä keramiikkataiteilijana, välillä lääkintävoimistelijana (eli tämän päivän kielellä fysioterapeuttina). Kahden naimattoman siskon yhteiselosta on pohdintoja monessa kohdassa, ja yhteinen seikkailu päätyy koskettavasti lapsenomaisiin hiekkaleikkeihin sodan aattona 1939.

En voi välttää vaikutelmaa, että tämä teos on vahvasti toisen introvertin runosielun tulkinta Ellenin matkoista – ja tulkintana yhtä legitiimi kuin sosiaalisempi luenta. Toisaalta jäin eniten kaipaamaan runsaampaa kerrontaa hänen illoistaan muiden pohjoismaisten taiteilijoiden kanssa, ja varsinkin ajastaan, jonka hän vietti rakastettunsa Craigin luomassa kokeellisessa teatterissa Arena Goldonissa, jossa oli myös tilaa kuvataiteen tekemiselle.

1910-luvulla ei ollut käsitettä ”polyamoria”, ja olen kiitollinen Soiniselle, ettei hän revittele tällä teemalla. Ellen ei elätä suuria toivoja miehen suhteen, jolla on lapsia kolmen muun taiteilijanaisen kanssa ympäri Eurooppaa, ja joka aina tuntuu löytävän jostain itseään varakkaamman elättäjän. Suhde painottuu työtoveruuteen ja ystävyyteen, eikä Ellen lopulta koe katkeruutta miehen suhteen, onhan tämä vanhemmalla iällä järjestänyt tälle mahdollisuuksia taulujen näkyvyyteen Ison-Britannian gallerioissa, jopa kuuluisassa Victoria & Albert-museossa.

Luulen, että kirjasta jää vahvimmin mieleen lintuteema, eli italialaisten harrastama julma eläinrääkkäys, jolle Ellen oksentelee sitä havaitessaan. Firenzen toreilla myytiin aikanaan sokeutettuja lintuja lemmikeiksi, koska sokeiden lintujen uskottiin laulavan puhtaammin kuin näkevien. Thesleff pelastaa yhden satakielen ja tarjoaa tälle avoimen häkin asuntonsa ikkunalaudalla, mutta lintu pysyy häkissään kuukausia ennen kohtalokasta lentoaan. Myöhemmin äitinsä 60-vuotisjuhlilla Ellen tilaa vahingossa koko seurueelle kauhujen lintupataa, joka on koristeltu pikkulintujen ruhoilla. Kulttuuriero suhteessa eläinten pitoon ja kulinarismiin on suuri, eikä taiteilija pysty sitä millään järjellä kohtaamaan. (Olisiko niin, että itsekin olen juuri Italiassa nähnyt ällöintä eläinten kauppaa ikinä, eli elävien, neonvärjättyjen pääsiäistipujen myyntiä 1990-luvun loppupuolella – juuri Firenzessä?)

Pidin kirjan tunnelmallisuudesta ja vahvoista tuokiokuvista paljon, ja varsinkin kulttuurihistoriallisesti se on varsinainen aarreaitta. Matkakuumeen lievittäjänä teos on toivoton, koska ainakin minussa se herätti suurta halua katsoa jo tuttua kaupunkia uusin silmin – Ellenin värikylläin lasein. Osaan kappaleista kaipasin lisää substanssia, tai jäin miettimään, olisiko ollut järkevämpää keskittyä joihinkin matkoihin vahvemmin ja jättää joitain raportoimatta kokonaan, koska jotkut matkoista toistivat itseään.

Päädyin kirjaa lukiessani googlaamaan kaikenlaista olennaista Firenzestä – kuten Thesleffin lempiravintolan Lapin ruokalistaa. En tiedä, onko samasta Lapista kyse, mutta Accademia-taidegallerian lähellä sijaitseva Buca Lapi ylpeilee olevansa kaupungin vanhin vielä pystyssä oleva ravintola (perustettu v. 1880). Kovin on lihapainotteista ja perusruoilla mennään, mutta pikkulintuja ei näytä olevan tarjolla. Kirjankaan mukaan lintuja ei tarjottu Lapissa, vaan jossain muussa nimeltä mainitsemattomassa trattoriassa.

Kantapaikat Lapi, Mellini ja Reininghaus jäivät mieleen. Lapi on siis ehkä olemassa, Melliniä en löytänyt ja itävaltalaistyylinen kievari Reininghaus on myöhemmin muuttunut teehuone Le Giubbe Rossoksi, ja se on aina ollut ulkomaalaisten taiteilijoiden suosima ”unelmatehdas”. Vaikuttaa, että kulinaarinen matka Thesleffin jälkiä seuraten voisi tulla suht tyyriiksi, koska Firenzen turismi on räjähtänyt käsistä sitten 1800-luvun lopun. Silti se kiinnostaa, sokean satakielen sielun silmin.