Suursyömärin tyttöystävänä

Teos: Reetta Aalto: Vadim (S&S, 2020)

Äänikirjan lukija: Usva Kärnä

Pietari, post-sovjet-siirtymäaika ja taidekoulut, tästä on legendat tehty. Olen blogissani arvioinut ainakin Ville Haapasalon teatterikouluseikkailuja ja Viv Groskopin kaunokirjallisen faniuden saagaa. Myös Reetta Aallon esikoisromaani kertoo selvästi samasta kaupungista ja viiteryhmistä – taidepiireistä, joilla on paljon länsimaisia ystäviä.

Teoksen nimetön nuori suomalainen naiskertoja tähtää elokuvaohjaajaksi, vaikka tie näihin opintoihin on takkuinen. Pietarissa hän toimii ensin kulttuuri-instituutin assistenttina, myöhemmin Suomen konsulaatin viisumivirkailijana. Hän on piinallisen tietoinen elintasoerosta itsensä ja venäläisten ystävien välillä, mutta nauttii silti runsaista ruokaostoksista Nevski Prospektin herkkukaupoissa.

Vadim on hänelle se vaarallinen poikaystävä, jota on vaikea esitellä Suomesta kylään tulleille vanhemmille. Hän pyörii innokkaasti vaihtoehtokommuunien bileissä, ja esittäytyy kuvataiteilijana, vaikka monikaan ei ole nähnyt miehen töitä. Kertojalle ihastus on voimakkaan seksuaalinen, vaikka sukupuolitautien pelko ei ole tässä tapauksessa liioiteltu.

Vadim on myös ilmiömäinen ahmatti, jonka pohjaton ruokahalu herättää ihmetystä. Hän vetää kokonaisen suolakurkkupurkin liemineen välipalaksi, juo vedellä lantrattua smetanaa voimajuomanaan ja on vanhempiensa luona saanut isän asentamaan jääkaappiin lukon. Suomalainen nainen sietää Vadimin porsastelua pidempään kuin venäläiset eksät, ehkä juuri elintasokuilusta johtuen.

Vadim varastaa naiselta rahaa, eikä pahemmin jaksa selittää tekojaan. Samalla hän haluaisi naimisiin, ja on sairaalloisen takertuva. Komean ulkomuodon vuoksi hän saa paljon anteeksi, vaikka lähipiiri epäilee hänellä olevan suurempaa häikkää korvien välissä. Yksi syy, miksi suhde suomalaisen kanssa kestää pidempään kuin ennustettiin, on kielellinen ja kulttuurinen muuri. Vaikka naisen venäjän taito on hyvä, hän päätyy tekemään Vadimin käytöksestä, varastamisesta ja valehtelusta, karkeita stereotyyppisiä johtopäätöksiä. Hänen on vaikea ymmärtää, ettei vastaava peli vetele venäläisten keskuudessa, eikä valtaosa pidä ulkomaisilta varastamista hyveenä.

En ollut kovin vaikuttunut kirjan rakkaustarinasta, vaikka ei se ollut epäuskottavakaan. Oli ehkä myös sukupuolittuneiden roolien kannalta hyvä nähdä miespuolinen itäeurooppalainen roolissa, jossa tämän maailman osan naiset on totuttu näkemään. Venäläiset naiset ovat myös kovin tuohtuneita kertojalle Vadimin elättämisestä, sillä heidän mukaansa tällä olisi kaikki edellytykset saada kunnollinen suomalainen puoliso.

Sen sijaan muun tavallisen arjen kuvaus oli mukaansatempaavaa, ja naisen isän viisikymppisten juhlinta jopa liikuttavaa. Onnellisuuspillereillä käyvän miehen ennenaikainen vanheneminen on näkyvää, mutta reissu tyttären luo Pietariin tuo edes pisaran iloa. Vanhemmat haluavat lattiamajoitukseen tyttärensä kimppakämppään, mikä tuottaa päänvaivaa, sillä nurkissa pyörivän Vadimin piilottaminen on vaikeaa.

Kirja tapahtumien ajankohta jäi minulle hieman epäselväksi. Tässä ei ainakaan pietarilaisilla ole vielä kännyköitä, nuoriso käy reiveissä, mutta Ville Haapasalo on jo tunnettu elokuvatähti. Ehkä teos asettuu 90-luvun loppuun tai 00-luvun alkuun.

Luen sujuvasti monenlaisia venäläiskertomuksia, myös sinne muuttaneiden ekspatriaattien tarinoita. Tätä teosta luin young adult-genren kasvukertomuksena, vaikka luultavimmin se kiinnostaa eniten noin nelikymppisiä, joilla on kokemusta reivireissuista ulkomaille.

Slaavilaisen keittiön kuvaajana Aalto on ilmiömäinen, ja kirjaa lukiessa tuli hyvällä tavalla nälkä. Pietarin ruokakulttuurin moninaisuus johtuu myös neuvostomenneisyydestä, eli monet aasialaiset herkut ovat olleet kaupunkilaisten saatavilla jo kommunismin aikana. Lavash-leipä ja surimisalaatti eivät ole kirjan hahmoille erikoisuuksia, vaan normaalia arkiruokaa. Myös ravintolaelämää kuvataan tässä värikkäästi, enemmän ruokailun kuin ryyppäämisen näkökulmasta.

HELMET-kirjahaaste etenee nyt kohtaan 46: ”Kirjassa syödään herkkuja”.

Uuvuttava tyynykirja

Catherine M.Catherine Milletin Catherine M:n seksuaalielämä (WSOY, 2002) räjäytti eroottisen kirjallisuuden pankin ainakin kotimaassaan Ranskassa kirvoittaen kriitikoiden ylistystä, kauhistusta ja kaikkea siltä väliltä. Teos on maannut poistettavien kirjojeni meressä vuosikausia; nähtävästi olen yrittänyt sitä kaupitella kirpparillakin 50 sentillä, mutta ei ole mennyt kaupaksi. Vielä suurempi päänvaiva Fifty Shades of Grey taisi lähteä kiertoon jopa 2 eurolla. Kirjakasan kohtaloa punnitessani päätin vielä antaa tälle sensaatiolle uuden mahdollisuuden.

Ongelma teoksen kanssa oli yksinkertainen: se ei sytyttänyt. Teos alkaa kymmenien sivujen kuvauksella 70-luvun pariisilaistaidepiirien orgioista Boulognen metsässä ja parinvaihtoklubeilla. Tämä on nuoren Catherinen eroottinen yliopisto, jossa hän oppii mittailemaan ja vertailemaan miehenelimiä toistensa kanssa. Orgioissa hän on aina etäinen ja ainakin ulkoa käsin katsottuna henkisesti koossa pysyvä ”uuttera työläinen”. Miehet oppivat arvostamaan hänen toverillista suhdetta seksiin ilman turhia tunteiluja.

Teos rakentuu kuin akateeminen tutkielma: tässä tutkitaan seksipartnereiden lukumäärän vaikutusta naisen seksuaalisuuden kehitykseen ja erilaisia tiloja, joissa seksiä voi harrastaa. Catherine M. on erityisen kiinnostunut ulkomuodoltaan rähjäisistä miehistä, välillä myös peseytymättömistä tapauksista. Hän pitää myös seksistä varastoissa, parkkihalleissa, ryteiköissä ja kaikenlaisissa välitiloissa, joissa harva tuntee oloaan kotoisaksi. Fantasiat liittyvät tässä kasvavassa määrin paikkoihin, ei niinkään miehen persoonaan, ei välttämättä edes hänen fyysiseen vartaloonsa. Catherine M. ei tunne erityistä vetovoimaa tietyn näköisiin tai -taustaisiin miehiin. Jos tässä teoksessa on feministinen sanoma, se liittyy kai esineellistämiseen ja naisen ”vastakatseeseen” – tässä peniksiä pannaan kuin halpaa makkaraa ja miehet ovat enimmäkseen käveleviä dildoja. Feministisestä liikkeestä Millet kuitenkin irtisanoutuu pontevasti. Silti tietty 70-lukulainen kulttuurinen vastarinta nostaa päätään myllätyistä lakanoista. Sukupuolitauteja hoidetaan ahkerasti, mutta tuona aikakautena ei vielä tunneta HIV:iä.

Catherine tykkää myös seksistä naisten kanssa, mutta erityisesti näistä kohtauksista tulee vaivaantunut olo. Ikään kuin hän lavastaisi lesboseksinkin jossain puskassa piileskelevää tosimiestä varten. Ylipäänsä kaikki tässä kirjassa tuntuu lavastetulta – hän käyttääkin termiä ”rooliodotukset” ja ”repertoaari”. Toinen hyvä metafora on luontoelokuva. Teknistä taitavuutta kuvakulmien valinnassa kirja pursuaa – tässä näkee taidekriitikon ammatillinen vahvuus. Taidemaailman lainalaisuuksiinkin kuuluu väistämättä keikkatöiden saaminen reittä pitkin: melkein kaikki Catherinen rakastajat päätyvät hänen toimittamaansa lehteen freelancereiksi.

Jos rietasta ja pornografista tekstiä voi kuvailla kliiniseksi, tämä on sitä. En tiedä, estääkö minua teoksen ymmärtämisessä kulttuuriero vaiko henkilökohtaiset estoni – en vain päässyt sen maailmaan sisälle. Joku kielellinen lahjakkuus estää minua kategorisoimasta tätä pelkäksi pornoksi. Silti tämä ei opettanut minulle  mitään uutta ihmisen seksuaalisuudesta enkä huomenna luultavasti muista näistä seikkailuista kuin muutaman ovelan sanankäänteen.