Taiteilijaperhe rikki revittynä

Teos: Venla Hiidensalo: Suruttomat (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Muutama viikko sitten kirjoitin vaikuttuneena Joonatan Tolan teoksesta Punainen planeetta, jossa taiteilijaperhe yrittää selvitä arjen kaaoksestaan alkoholismin ja mielenterveysongelmien keskellä. Nyt sitten vaihdan genreä autofiktiosta historialliseen romaaniin, ja tapaan Tyko Sallisen hajoavan perheen Venla Hiidensalon kuvaamana.

Tarina ei ollut minulle kokonaan tuttu, mikä lisäsi mielenkiintoani teokseen, vaikka osittain koenkin lukeneeni aivan liikaa historiallisia romaaneja kotimaisista taidemaalareista. Tämän lisäksi osa tapahtumista sijoittuu luovutettuun Karjalaan, Sortavalaan ja Viipuriin, joiden historiasta olen muutenkin kiinnostunut.

Romaanin aika-akseli on noin kolmekymmentä vuotta, eikä se etene lineaarisesti. Se antaa äänen niin Salliselle itselleen, tämän vaimolle Helmi Vartiaiselle, ja pariskunnan tyttärille Tirsalle ja Tajulle, jotka erotetaan julmasti toisistaan Tajun syntymän jälkeen. Tyko lähettää esikoisensa siskonsa hoitoon Kööpenhaminaan vedoten vaimonsa mielenterveysongelmiin. Todellisuudessa hän on perheen diktaattori, joka on legendaarisen huono kuuntelemaan muita. Ehkä pahinta on, että hän vaikenee Tirsa-tyttären isyydestä. Sisarukset luulevat pitkään olevansa serkkuja, ja Tirsa menettää osan suomalaisista juuristaan.

Tirsa kuitenkin saa elää vakaammissa oloissa kuin Taju, joka menettää äitinsä ja joutuu isänsä mielivaltaiseen komentoon, jossa koetaan myös puutetta ja nälkää. Taju tuntuu perineen myös ”hermostollisen ongelman” äidiltään. 1930-luvulla hän palaa mielisairaalasta äitinsä suvun helmaan Sortavalaan, jossa hän yrittää kirjoittaa romaania piilopirtissä. Täältä hänet löytää punahuulinen maailmannainen Kööpenhaminasta, joka on tekemässä opinnäytetyötä oletetun enonsa taiteesta.

Tarinaan mahtuu vähän liikaakin tragediaa, mutta ei sitä olisi voinut kertoa lempeämmin sävyin ottaen huomioon, että pariskunnan saaga on melko tunnettu. Eniten jäin pohtimaan Mirriksi kutsutun Helmin omakuvaa ja itsetuntoa sen jälkeen, kun hän joutui luopumaan omasta taiteilijanurastaan ja tämän lisäksi hänen miehensä rakasti kuvata häntä muotopuolena, halvaantuneena tai vammaisen oloisena. Romaani antaa vaikutelman, että maalauksilla oli oma roolinsa naisen mielen murtumisen prosessissa. Tosin lasten menetys oli varmasti vielä merkittävämpi syy itsetuhoisuuteen.

Kiinnostuin kirjaa kuunnellessani Taju-tyttären tosiasiallisesta kirjailijanurasta, joka keskittyi toisen maailmansodan aikaan. Irja Sallan taiteilijanimellä tunnettu kirjailija oli lähtenyt natsi-Saksaan opintomatkalle, alun perin asevelimaata ihannoivana, mutta sai pitkäksi venyneen matkansa aikana kokea kauheuksia. 1940-luvulla hän sai kokea lyhyen menestyksen, ja kirjoja jopa käännettiin muille kielille. Taju vietti suuren osan elämästään Nikkilän mielisairaalassa, mutta ehti myös olla naimisissa kahden miehen kanssa, joista toinen oli pilapiirtäjä Kari Suomalainen.

Romaani on tyylikkäästi sommiteltu, ja vaikka perhehelvettiä kuvataan riipivästi, ei näissä kohtauksissa vellota liikaa. Mukaan mahtuu myös iloisempia kuvauksia Ateneumin piirustuskoulun sukupuolittuneesta arjesta ja Helsingin yöelämästä ennen itsenäisyyttä. Kööpenhaminan ja Pariisin osiot toivat myös muuten synkkään tarinaan vaihtelua, ja tätäkin teosta voi lukea matkakirjana niin kohti länttä kuin itää.

Satu Paavola pääsee äänikirjassa ihan näyttelemään Tyko Sallista, ja onnistuu roolissaan vallan mainiosti. Ehkä tekstinä luettuna en olisi tavoittanut tämän keskustelutaidottoman, sosiaalisesti kömpelön miehen äänensävyä.

Aivan suoraa yhteyttä Tyko Sallisen perheen ja Tolan perheen välillä ei löytynyt, sillä ensimmäisessä vanhemmilla on selkeä eturistiriita, kun taas toisessa vanhemmat pyrkivät pysymään yhdessä ja taistelemaan lastensa pitämiseksi yhteiskuntaa vastaan. Sallisen perheessä on myös yritystä rakentaa porvarillisia puitteita, kun taas Tolan perheessä kapinoidaan porvarillisuutta vastaan. 1910-20-luvuilla ei ollut lastensuojelua tämän päivän merkityksessä, mutta lähipiiri ilmaisi huoltaan tämän riitaisan pariskunnan elämänmenosta. Mielenterveys ja päihteet olivat pääteemoja molemmissa, mutta ensimmäisessä hulluudesta ja juoppoudesta syytettiin lähinnä perheen äitiä, usein kohtuuttomassa mittakaavassa.

Kuinka etnostressistä toivutaan

Teos: Niillas Holmberg: Halla Helle (Gummerus, 2021)

Äänikirjan lukija: Niillas Holmberg

Viime vuonna HELMET-kirjahaasteeni jäi kesken siksikin, etten kelpuuttanut mitään löytämääni kirjaa kohtaan ”saamelaisen kirjoittama teos”. Tämä vuonna eteeni tuli sitten täsmäteos tuohon kohtaan, runoilijanakin tunnetun Niillas Holmbergin esikoisromaani Halla Helle.

Romaanissa Tampereella vaikuttava nuorimies Samu kohtaa saamelaistaiteilija Ellen, joka tunnetaan taidepiireissä nimellä Halla Helle. Nuori nainen on poikkeuksellisen menestyvä varsinkin apurahojen saajana, mutta hänellä on taipumusta masennukseen, burnoutin ja etnostressiin, jota aiheuttaa jatkuva kahden kulttuurin arvomaailman yhteentörmäys. Ellen tilaa ei varsinaisesti paranna postkoloniaalin teorian opiskelu, joka paikoitellen tuntuu kuin oppikirjasta tankatulta.

Nuorten välille kehittyy myrskyisä suhde, vaikka Samu kokee välillä olevansa enemmän suuren taiteilijan fanipoika kuin varteenotettava kumppani. Tarina alkaa Ellen isoäidin, ahkun kuolemasta ja hautajaisista, jonne hän lähettää Samun viestinviejäksi. Hautajaisreissu venyykin sitten Utsjoella asumiseksi. Samu saa töitä paikallisesta kirjastosta, mutta enemmän energiaa hänellä kuluu ailahtelevan Ellen paimentamiseen.

Elle vetäytyy tekemään perinnekäsitöitä eräkämppään kuukausiksi, eikä suostu tapaamaan Samua, joka asuu Utsjoen keskustassa ahkun rivitalokämpässä. Samua ottaa aivoon naisen tyhjäkäynti tilanteessa, jossa tämän olisi taottava lupaavasti lämmennyttä rautaa. Lahjojen hukkaaminen tuntuu hänestä käsittämättömältä, kun naisella olisi vientiä maailmalla. Samu ei usko saamelaisuuden paikkasidonnaisuuteen, eikä siihen, että uskottavaa saamelaistaidetta voisi tehdä vain synnyinsijoilla.

Toki Samu pohtii matkansa aikana myös omia välisuomalaisia juuriaan. Ennen Lappiin muuttoa hän on etsinyt niitä Pirkkalan muinaishistorian seurasta, ja ollut niitä paossa pitkällä matkalla Nepalissa. Hänen pappisisällään on esiintynyt vakavampaa Lapin-hulluutta kuin hänellä itsellään, ja mies on aikanaan hakenut jopa kirkkoherran virkaa maakunnasta. Poikaa on kasvatettu Samuli Paulaharjun etnologisten matkakertomusten hengessä, ja myös Lappiin etelästä muuttaneiden pappien kirjallinen tuotanto saa romaanissa uuden elämän.

Romaanin paikalliset sivuhenkilöt ovat henkevän juurevia, niin saamelaiset kuin lantalaiset tulokkaat. Kunnallispolitiikka on tulenkatkuista, ja nuoriso kokoontuu poliittisesti motivoituneihin tarinankerrontailtoihin, joiden vuoksi jo alakoululaiset tietävät sanan ”aktivisti” merkityksen. Suurta draamaa aiheuttaa myös paikallisen Metsähallituksen kämpän tuhopoltto, josta myös Samua epäillään.

Äänikirjana kerran kuunneltuna teos tuntuu runsaudensarvelta, joka ei vielä täysin avaudu. On tosin mukavampaa kuunnella saamea kuin lukea sitä, eikä kielikään tunnu minusta uppo-oudolta johtuen saamenkielisten uutisten seuraamisharrastuksestani. Myös näkökulman valinta, eli uuden ei-natiivin tulokkaan perspektiivi auttaa ymmärryksessä.

Romaanin keskeisin ”pihvi” liittyi minulla mielenterveyden oireilun kulttuurisidonnaisiin tulkintoihin, ja luontosuhteeseen, joka voi olla samaan aikaan parantava ja uhkaava. Psykologiaa opiskellut Samu alkaa Ellen kyökkiterapeutiksi, ja paikallisen kirjaston poistokirjoista löytynyt Freudin Unien tulkinta pääsee päivittäiseen käyttöön. Ellen tauluissa esiintyvä sammakko osoittautuu traumoja avaavaksi symboliksi, jonka kautta palataan naisen isäsuhteeseen. Ellen isä on kuollut jo tämän lapsuudessa, mutta suhde aktivoituu vanhoja VHS-videoita katsellessa.

Veikkaan tälle romaanille Finlandia-ehdokkuutta, enkä tosiaankaan minkään kiintiösaamelaisuuden tai muun kulttuurisen ”edustavuuden” näkökulmasta. Holmbergin kertojan ääni on poikkeuksellisen raikas ja omaperäinen, ja kaiken kaikkiaan teos onnistuu tarjoamaan kattavan poikkileikkauksen tämän päivän saamelaisyhteisön nykytilasta vahvuuksineen ja haasteineen. Kirjaa voi toki lukea muutenkin kuin yhteisöllisenä kudelmana, vaikka seikkailuromaanina. Romaanin onnistuneisuus piilee sen monitasoisuudessa ja – äänisyydessä. Yksikään ääni ei jää pintapuoliseksi tai tunnu turhalta, ja kahvia ikuisesti hörppivistä mökin ukoista ja akoista löytyy yllättäviä ulottuvuuksia.

Jääpuikkojen syvimmästä olemuksesta

Teos: Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä (Siltala, 2015)

Käännös: Sanna Manninen

Äänikirjan lukija: Hanna Saksman

Ester Nilsson on tukholmalainen kaunosielu, runoilija ja esseisti, joka on 31 vuoden ikään julkaissut jo kahdeksan teosta. Hänen elämänsä painajainen on tylsistyminen, ja missionsa sen torjuminen. Lisää kierroksia muuten ennalta-arvattavaan kaupunkilaiselämäänsä hän etsii tunteidensa laajalta skaalalta, eikä mikään piristä arkea niin paljon kuin rakastuminen vaikeasti tavoiteltavaan mieheen. Todelliseen haasteeseen.

Vaikka Ester on poststrukturalisminsa ja taatusti myös siihen viittaavat feminismin klassikkonsa lukenut, hänen vanhahtavassa maailmassaan ei olisi kummallista puhua kaksilahkeisista. Esterin omaa fyysistä olemusta ei kuvata pilkuntarkasti, mutta näen hänet sieluni silmin pukeutuvan 50-luvun vintage-leninkeihin, varsinkin sellaisiin, joissa on avonainen kaulus ja pilkkuja. Ester on miehenmetsästäjä, sivistynyt vamppi, joka hurmaa kohteensa austinilaisilla kielipeleillään ja huolella valmistetuilla illallisilla boheemissa yksiössään, jossa on vain yksi tuoli.

Hugo Rask on Tukholman älykköpiireissä Suuri Ilmiö, kuvataiteilija, jolla on suuri yhteiskunnallinen vastuu. Raskin luennoilla parveilee nuoria opetuslapsia, jotka ovat valmiita ilmaiseen harjoitteluun hänen ateljeessaan millä tahansa ehdoilla. Ester saa tehtäväkseen kirjoittaa artikkeli Hugosta filosofiseen aikakauslehteen, ja juttukeikka osoittautuu hänen kohtalokseen.

Teos on lempeä, mutta samalla rankka kuvaus älykkään naisen silmittömästä rakastumisesta ja itsepetoksesta. Humoristinen kerronta nojaa myös vanhahtaviin kielikuviin: Ester kertoo pakahtumisesta ja täyttymyksestä, ja tuntuu, että hän olisi lukenut jonkun 40-luvun amerikkalaisen oppaan miehen miellyttämisestä. Yhtäällä hän haluaa korostaa itsenäisyyttään ja riippumattomuuttaan, mutta toisaalla hän on lapsellisen pidäkkeettömästi rakastunut mieheen, joka ei kykene vastavuoroisuuteen tunnetasolla.

Onko Hugo Raskilla sitten nainen Malmössä? Miksi hän matkustaa Skåneen joka toinen viikonloppu uskollisesti kuin kone? Ja mikä viritys hänellä on Boråsissa? Miksi hän ei koskaan kutsu Esteriä kesäpaikalleen Leksandiin, ei senkään jälkeen, kun suhde on muuttunut lihaksi ja jolloin Ester kokee oikeudekseen asettaa miehelle joitain vaatimuksia?

Itse rakkaustarina ei lopulta ole kovin kummoinen, mutta minua hurmasi tässä teoksessa sen ristiriitainen asetelma ja pisteliään nostalginen kielenkäyttö. Aika-akselilla teosta olisi vaikea sijoittaa tälle vuosituhannelle, ellei siinä lähetettäisi tekstiviestejä. Mahtavia olivat myös ruokakuvaukset, ja ravintolakohtaukset, joissa Hugo Raskilla on tapana osoittaa tunteellista nihilismiään koko maailman nähden. Ester arvottaa suhteen intensiteettiä miehen hänelle antamilla minuuteilla, mutta miehelle on tyypillistä viedä rakastettunsa lemmenyön jälkeen aamiaiselle 7/11-kioskille ja jättää tämä sinne työkiireisiin vedoten.

Tukholman kaupunkikuvaus edustaa romaanissa aivan parhautta, ja runoilija-Ester pystyy rekisteröimään jokaisen tiputtelevan jääpuikon sen historiallisten talojen räystäiltä. Lukija voisi ottaa romaanin mukaansa kunnon turistikierrokselle, jossa ohitetaan pahimmat kliseet ja rysät.

Teoksista en kuullut niiden julkaisuvuonna 2015, mutta nyt niistä on julkaistu tuoreet äänikirjat, joista minulla on jo toinen osa kuuntelussa. Andersson osaa koukuttaa kerronnallaan, ja sarjan toinen osa on tätä tiiviihköä aloitusosaa laajempi ja eeppisempi. Kuinka Esterille sitten käy, kun hän lähenee keski-iän kuuluisaa näkymättömyyttä?

Minulla jäi tästä teoksesta hieman samat vibat kuin äskettäin lukemastani Malin Lindrothin Vanhastapiiasta, vaikka tämä on fiktiota ja Lindrothin teos on omaelämäkerrallinen. Kertoja-Ester ei ehkä ole tuomittu jäämään yksin loppuiäkseen, mutta hän edustaa myös sitä naistyyppiä, josta älykkömiehet ovat enemmän kiinnostuneita ilmaisina oikolukijoina kuin rakastajattarina. Pitkälti nämä romaanit kertovatkin parisuhteiden (myös kuvitteellisten sellaisten) sisäisestä vallankäytöstä, ja valkoisen keskiluokkaisen, keski-ikäisen alfauroon päättymättömästä charmista, joka peittoa metoo-kampanjat ja pyrkimykset rikkoa lasikatto. Kai tällaisia hugobosseja sitten vielä on olemassa, vaikka itse olen viime vuosina onnistunut välttämään heitä (ehkä juuri siksi, että olen jo keski-ikäinen ja rahattomana naisena siksi näkymätön noissa geimeissä).

Goldberg-muunnelmia vastasyntyneelle

Teos: Maritta Lintunen: Stella (WSOY, 2018)

Sylvi Indrenius on klassinen laulaja, joka on pitänyt jäähyväiskonserttinsa 1960-luvulla. Liian pitkään hän on elänyt antamalla laulutunteja lahjakkaille ja lahjattomille taiteilijanaluille, eikä muusikon urassa ole riittävästi kohokohtia muisteltavana. Kun vuonna 1983 hänen luokseen saapuu maaseudulta nuori Liisa kortteeria asumaan, hän katsoo parhaakseen valmentaa nuorta naista elämän realiteetteja varten.

Sylvi on vahvatahtoinen isoäitihahmo, joka sulkee Liisan taikapiiriinsä tarjomalla tälle arvoasunnossaan hunajateetä ja mustikkalikööriä iltaisin. Päivisin Liisa käy kirjoittajakurssia aikomuksenaan ryhtyä runoilijaksi. Kaikki ei kuitenkaan suju kuten hän on haaveillut, vaan pian hän löytää itsensä pänttäämästä sairaanhoitajakoulun pääsykokeisiin ollessaan viimeisillään raskaana. Sylvi ei hylkää häntä tällöinkään, vaan tahtoo uudelle suojatilleen parasta.

Lintusen romaanissa on painostava tunnelma, mutta harvinaisen kiinnostavia henkilöhahmoja. On nuori lääkäri Juri, joka ei täysin muista, kuka hänelle soitti Goldberg-variaatioita sylilapsena. On keski-ikäinen Liisa, joka purkaa maanisuuttaan hääräämällä rikkaiden eläkeläisten piikana Karibian-risteilyillä. On Jurin morsian Jenni, joka pyrkii oopperadiivaksi, mutta jonka äänestä puuttuu lämpö ja sielu. On Anna, kolmas yksinhuoltaja, joka ei ole luopunut omista haaveistaan lapsensa vuoksi, vaan laulaa sielukkaammin kuin Jenni. Lisäksi on kuolleita ja miltei eteerisiä, kaukaisia ystäviä, kuten venäläinen pianonsoiton opettaja Ivan ja mystinen Elzbieta, johon Juri tuntuu olevan enemmän rakastunut kuin lähellä oleviin nuoriin naisiin.

Pidin tästä kirjasta pidäkkeettömästi, vaikka kertomuksena luovuudesta se ei antanut minulle paljoa uutta. Hurjinta siinä oli hyvään tahtoon kääritty kontrollinhalu ja vallanhimo, joka kuitenkin tuntui inhimilliseltä, ottaen huomioon Sylvin yksinäisyyden. Ehkä meripihkaan kääriytyvä mehiläiskuningatar on hahmona hieman överi, mutta fiktiossa kaikki on mahdollista. Todellisuudessa on hyvinkin ollut mahdollista, että vielä 80-luvulla tulevilla yksinhuoltajilla on saattanut olla mitä erikoisempia ”suojelijoita”, olihan lapsen yksin synnyttämisessä vielä pitkään omanlaisensa yhteiskunnallinen taakka tai stigma.

Olen klassisen musiikin suhteen puolilukutaitoinen, ja minusta tässä musiikkiterminologian määrä oli juuri sopiva. Olen lukenut muusikoiden elämästä paljon raskaampia kuvauksia ammatillisen slangin sisältä, kuten vaikka viime aikoina Marjo Heiskasen teos Mustat koskettimet. Tämä ei välttämättä aukea, jos lukijalla ei ole mielessään säveltapailun perusteita. Stellassa taas ansiokasta oli musiikkimaailman avaaminen niillekin, jotka eivät enää koulun musiikkitunneilta muista, mitä tarkoittaa partituuri.

Olen lukenut Lintuselta yhden teoksen aiemmin, Sydänmaan(2012), joka kertoi isänmaallishenkisestä nuorten naisten ryhmästä, joka etsi Karjalaa takaisin. Tämä on jäänyt mieleeni elävästi, ja on yksi parhaita lukemiani kotimaisia äärioikeistokuvauksia. Näiden kahden otoksen pohjalta pidän Lintusta harvinaisen monipuolisena kertojana, joka osaa mennä syvälle hahmojensa ihon alle ja käsitellä vaikeita, ristiriitaisia ilmiöitä ja tunteita.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 43: ”Teos seuraa lapsen kasvua aikuiseksi”, vaikka tämä ei aivan perinteinen kasvukertomus olekaan.