Tallinnalainen runsaudensarvi

Teos: Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru. (Into, 2019)

Suomennos: Jouko Vanhanen

Äänikirjan lukija: Jarkko Pajunen

Alan jo sekoilla tässä maahaasteessani, eli olen kuukauden päivät odottanut virolaista teosta kirjaston jonossa muistamatta, että luin kyllä Tuglasin klassikkoteoksen jo alkuvuodesta tähän kohtaan. Indrek Harglan (s. 1970)historialliset dekkarit ovat toki kiinnostaneet minua muutenkin, joten en valinnut teosta apteekkari Melchiorista vain haastetta varten. Ehkä ongelmallista on, että aloitin nyt sarjan lukemisen sen kuudennesta osasta, mutta se oli ainoa, joka oli saatavilla kirjaston e-kirjana.

Sarja on ilmeisen suosittu, koska kaikki sen osat on suomennettu. Tässä kuudennessa osassa apteekkari Melchior on jäänyt leskeksi ja hänen ainoa tyttärensä on vetäytynyt Piritan luostarin hiljaisuuteen aikomuksenaan alkaa Jeesuksen morsiameksi. Tallinnaa on kurittanut suuri tulipalo vuonna 1433, ja kaupunki on toipumassa tuhoista kesää kohti. Kesän kynnyksellä apteekkari saa myös avukseen kyvykkään nuoren apupojan Ludolfin, joka on juuri palannut opinnoistaan Turun katedraalikoulusta. Ludolf on jopa liian fiksu jäädäkseen apteekkarin oppiin, mutta paikka on sopiva mahdollisia jatko-opintoja odotellessa.

Toinen narratiivi liittyy Melchiorin samannimiseen poikaan, joka on oppimassa ammattiinsa Lyypekissä ja kosiskelee kaunista Luciaa, joka on lähetetty luostariin oppimaan aatelisnaisen hyveitä ennen avioliittoa. Lucialla tosin on ranskalainen kilpakosija, jolla on enemmän tarjottavaa materiaalisesti. Pojan isä ei tiedä, että tämä on harhapoluillaan eksynyt salamurhaajien kiltaan ja on jo suorittanut ensimmäisen toimituksensa. Gotlannin pirusta huhutaan niin Lyypekissä kuin Tallinnassa, ja hahmon varjo piinaa niin isää kuin poikaa.

Tämä on runsain dekkari, jonka olen koskaan lukenut, ja vaikka teoksen kuunteleminen oli nautinnollista, jäin miettimään kerronnan taloutta. Minulle teos avautui paremmin historiallisena romaanina kuin dekkarina, sillä teoksen jännitys oli paikoitellen hautautumassa sanallisen ilotulituksen, runsaan dialogin ja arkisen kaupunkikuvauksen alle.

Hargla käy kirjaimellisesti läpi koko katolisen pyhimyskalenterin kuvatessaan vuodenkiertoa, ja sivuhenkilöiden määrä on myös valtava. Hänen luomassaan maailmassa ei ole aukkoja, vaan se on holistinen, vielä täydempänä yksityiskohtia kuin Richard Scarryn lastenkirjat. Kirjassa ei pelkästään kuvata apteekkarin työtä pilkuntarkasti, vaan myös kauppiaiden, käsityöläisten ja nunnaluostarin noviisien. Lukija ei varmasti pety sisällön määrän suhteen, mutta tähän maailmaan voi myös nääntyä.

Harglan teoksia on verrattu mm. Umberto Econ teoksiin, ja niiden kanssa olen aina kamppaillut saamatta ainuttakaan loppuun. Eco ei tosin tee yhtä huolellista työtä kontekstien kuvauksessa kuin Hargla, mutta hänen teostensa vahva symboliikka on minulle, hätäiselle lukijalle liikaa. Toisaalta olen pitänyt Orhan Pamukin ja Salman Rushdien vastaavista historiallisista romaaneista, joissa myös seilataan maailman meriä. Harglan teksti on parhaimmillaan yhtä tiheää kuin näiden maailmankirjallisuuden klassikkojen.

Lukisin kyllä mielelläni sarjan aiempia osia Tallinnassa paikan päällä, sillä nämä suorastaan vaativat ”elävää kirjaa” eli hansakaupunkimaisemaa kontekstikseen. Varsinkin Piritan kaupunginosa alkoi kiinnostaa kovasti, sillä luostarielämän kuvaus oli loisteliasta ja Agata-tyttären hahmo inspiroi minua eniten.

Tässä blogissa olen arvioinut varsinkin suomalaisia keskiaikaan sijoittuvia teoksia, ja täytyy sanoa, että historiallisena kuvauksena Harglan maailma tuli lähemmäksi ihoa kuin vastaavat suomalaiset. Psykologista silmää Harglalta ei puutu, ja dialogin runsaus tekee hahmoista uskottavia. Teokset taatusti inspiroivat esimerkiksi keskiaikaharrastelijoita, mutta olen enemmän kiinnostunut siitä, kuinka dekkareiden suurkuluttajat suhtautuvat tähän sarjaan mm. juonen rakentamisen näkökulmasta.

Toisaalta on mahtavaa, että dekkarigenreen mahtuu suurta variaatiota, ja että 1400-luvun rikoksiakin voi lähestyä tämän varsin modernin genren näkökulmasta. Tämä on taatusti kaukaisimpaan aikaan sijoittuva lukemani dekkari, ja olen iloinen, että jaksoin urakoida sen loppuun.

Ylistyslaulu haihattelijoille

IMG_1876Vakavien aiheiden välissä on hyvä tuulettaa ja kaivaa jotain sydäntä lämmittävää. Roope Lipasti on kirjailija, jonka tuotantoa olen kyllä kuikuillut, mutta joku kirja häneltä on jopa jäänyt kesken. Lipasti kirjoittaa hauskaa, veijarimaista tekstiä usein vahvasta miesnäkökulmasta, ja jonkun mentaalisen yhteyden muodostan hänen, Tuomas Kyrön, Miika Nousiaisen ja Kari Hotakaisen kanssa. Kai häntä on verrattu myös itse Arto Paasilinnaan, ja tiedän myös fanimäärän olevan korkea.

Takavuosilta muistan Lipastin taitavana Kotivinkin kolumnistina, mikä on iso saavutus, koska en ole ahkera aikakauslehtien kolumnien lukija, ja jos niitä luenkin, minulla on taipumus unohtaa lukemani välittömästi. Lipastin kolumneissa oli jotain magiaa, muistan niistä ainakin teräviä huomioita pikkupoikien kasvatuksesta ja talon remontoinnista.

Lipastin uusin teos Ruotsinlaiva (Atena, 2017) vie meidät Itämerelle, Helsingin, Tallinnan ja Tukholman triangeliin, varsin kulahtaneisiin maisemiin, jotka monet meistä muistaa sumuisesti. Teoksen päähenkilö vantaalainen Kalpa eli Kaarlo haaveilee laivayhteyden korvaamisesta tunnelilla, ja tämä pakkomielle on ohjannut hänen elämäänsä liian pitkään.

Teoksessa eletään 1990-lukua ja tehdään välillä hyppyjä 1980-luvun alkuun. Kalpa on ollut Viron-bisneksissä kiinni jo kauan, ja hän on niin sanotusti verkostoitunut. Vaimo Aino ei halua matkoille mukaan, vaan keskittyy kodinhoitoon ja remontointiin. Tallinnassa Kalpaa avustavat geologi-Urmas, jonka on pakko elättää perhettään baarimikkona Ruotsinlaivalla, ja kaupunginhallinnon virkanainen Kaja, jonka kanssa miehellä on joskus neuvostoaikoina ollut sutinaa.

Kirjasta saa jo alkumetreiltä vaikutelman, ettei Kalpalla ole kaikki asiat kunnossa henkisesti, ja että kirjan juoni tulee olemaan vahvasti todellisuuspakoinen. Kalpa vaikuttaa varsin huurupäiseltä ja suuruudenhullulta pk-yrittäjältä, joka yhtenä vuonna kauppaa venäläisiä solariumeja ja toisena vesisänkyjä. Toisin sanoen haihattelijalta. Tämä miestyyppi taisi ollakin takavuosina yliedustettuna ruotsinlaivojen yökerhoissa, pukeutuneena tietysti Vaatehuoneen silkkipusakoihin ja valmiina tarjoamaan tytöille sinisiä enkeleitä. En nyt muista, mainitsiko Lipasti kirjassaan Vaatehuoneen, mutta 1990-luvun ajanhenki, nousujohteinen tulevaisuususko laman keskellä, iskostui vahvasti tajuntaani.

Kun miettii ajankuvan rakentamista, niin siinä Lipasti on yksityiskohtien mestari. Itse muistan varsinkin 1990-luvun suht ankeana (jopa pimeänä!) vuosikymmenenä, vaikka oman elämäni ehdottomat ruuhkavuodet sijoittuivat sinne, enkä itse kokenut lamaa syvästi syrjäyttävänä. Kuulun kirjailijan kanssa samaan ikäluokkaan, ja tuntuu, että juuri tuosta vuosikymmenestä minulla on vähiten muistettavaa tai kerrottavaa, ellei se liity oman elämäni yksityisiin asioihin. Siksi kirjan havainnot todella virkistivät muistiani – jäin muistelemaan esimerkiksi laajaa kännyköiden vastustusta, ja jotain minulle käsittämätöntä käsitettä kuten helibor-korko. Talousuutisethan olivat tuona vuosikymmenenä usein miltei ainoita uutisia, ja täytyy myöntää, että juna jätti minut silloin monta kertaa.

Kirjan kappaleet rakentuvat pitkälti tuon aikakauden disco- ja karaokesuosikkien ympärille, sillä jokainen luku on nimetty englanninkielisen hittibiisin mukaan. Kovin suoraa yhteyttä biisivalinnoilla ei aina ole luvun sisältöjen kanssa, ja siksi tämä valinta tuntuu turhalta kikkailulta. Toisaalta niiden voi katsoa nostattavan varsin cinderellamaista tunnelmaa – makuja on moneksi, mutta itse olen musan kanssa tarkkana, kun luen tai tuotan kaunokirjallisuutta.

Teoksen sävy on tragikoominen, painottuen enemmän tragediaan kuin komediaan. Tässä näkyykin muutosta suhteessa häneltä aiemmin lukemiini teoksiin. Kovin monella hahmolla kirjassa on takana suuria menetyksiä, yksinäisyyttä ja tuskaa. Juonikin on varsin yllättävä, enkä halua paljastaa siitä paljoa. Lempihahmoni kirjassa olivat Kaja ja hänen tyttärensä Elle, ja pidin Viro-ulottuvuutta onnistuneempana kuin kertomusta Kalpan suomalaisesta avioliitosta. Ja varsinkin ihailin sitä, että Lipasti onnistui kaivamaan Tallinnan- matkailusta muitakin ulottuvuuksia kuin alkoholin ja maksulliset naiset.

Tämä on varmasti lukemistani Lipastin kirjoista monisyisin, vaikka pidin myös paljon Perunkirjoituksesta (2013). Ainakin tätä teosta edeltävä Viimeiset polttarit (2016) jäi minulta kesken. Ihailen kyllä hänen monialaisuuttaan kirjailijana, ja uskoisin, että hänen lasten- ja nuortenkirjansa varsinkin ovat riemastuttavia.

Haluan vielä kiittää Elina Warstaa hienosta kannen kuvituksesta, ja olen myös aiemmissa teoksissa kiinnittänyt huomiota hänen osuvaan ja oivaltavaan työhönsä. Ruotsinlaiva-teemakin monipuolistuu kansikuvan ja Lipastin kerronnan kautta, koska lopulta pääsemme aivan toiselle reitille kuin mihin olemme normaalisti tottuneet.

 

 

Sortavalan Kärppä, päivää

rk_106_a04Joihinkin dekkarihahmoihin vain ihastuu, usein ulkokirjallisista syistä. Eilen illalla kohtasin Viktor Kärpän, helsinkiläisen yksityisetsivän, joka pelaa sököä moneen pussiin. Kärppä asuu Kalliossa ja saa toimeksiantoja entisiltä lapsuuden- ja nuoruudenkavereiltaan, joiden jauhot eivät aina ole oikeassa pussissa. Kärppä on paluumuuttaja ja neuvostokasvatti, joka ei täysin tunnista kotiaan tässä maailmassa. Hänellä on huollettava äiti Sortavalassa ja uraa tekevä insinööriveli Moskovassa. Miehen ylirajainen elämä ei ole yksinkertaista, eivätkä naisetkaan yleensä pysy mukana vauhdikkaassa kyydissä.

Tämän siis opin Matti Rönkän dekkarista Tappajan näköinen mies (Gummerus, 2002). Dekkarisarjasta olin kuullut huhuja juuri karjalaiskytköksen vuoksi, ja se kiinnosti ehkä enemmän kuin rikokset. Koska olen opiskellut virtuaalisesti Sortavalan kaupungin historiaa viime kuukaudet, Kärpän kotiinpaluun tunnelmat ihastuttivat erityisesti. Paikannimet kuten Vakkosalmi ja Riekkalansaari kuulostivat jo melkein tutuilta. Mitään leppoisia kotilomia ei ole tiedossa miehelle, joka miltei nukkuu äitinsä talossa Kalashnikov kainalossa. Rönkä kertoo kipeällä tavalla Karjalan tasavallan postsosialistisesta arjesta, josta Viktor Kärpän ikätoverien on ollut vaikea selviytyä ilman sotkeutumista rikollisuuteen tai prostituutioon. Suomen-vuosien aikana aktiivisten hustlereiden kasvot ovat katukuvassa vaihtuneet nuorempiin, mutta toimenkuva pysyy ja paranee. Teoksen Sortavala ei ole idyllinen, runollinen laulujen kaupunki, vaan paikka, jossa asukkaiden kaikki energia kuluu selviytymiseen.

Dekkarisarjan avausosan varsinainen päätapahtuma ei kuitenkaan liity Karjalaan, vaan virolaistaustaisen Sirje Larssonin katoamiseen. Toimeksiannon Sirjen etsimiseen Viktorille antaa tämän aviomies, eksentrinen bibliofiili ja antikvariaatin pitäjä, joka on erikoistunut sotahistoriaan ja heimoaatteeseen. Virolaisen nuoren naisen pokaaminen toiselle kierrokselle oli ilmeisesti ollut Aarne Larssonin heimofantasioiden huipentuma. Sirje kuitenkin on pahamaineisen rikollisen, Jaak Lillepuun sisko – asia, jonka hän haluaa jäädä unohduksiin. Suomessa Sirje on elänyt hiljaista ylläpidetyn vaimon elämää ilman urahaaveita. Naisen ainoat sosiaaliset kontaktit ovat olleet työväenopiston taidekursseihin. Pariskunnan yhteiselo kuulostaa kovin ahdistavalta.

Juonessa on sopivasti yllätyksiä, joten lukijan kiinnostus taatusti säilyy aivan loppusivuun saakka. Aseellisia välikohtauksia on runsaasti. Viktor Kärpän machoidentiteetti on selkeästi olemassa, mutta häilyvä. Orastavassa suhteessaan ekohippi-Marjan kanssa hän selkeästi haluaa olla toiminnan mies, verrattuna Kallion opiskelijabileiden besserwissereihin. Esittääkseen venäläistä machoa hän kuitenkin joutuu usein vetämään vodkaa hampaat irvessä. Miehen armeija- ja urheilijamuistot tuovat persoonaan uskottavuutta ja särmää. Rajankäynnin teema heijastuu myös parisuhteeseen, sillä Marjan ei ole helppoa käsittää kahden maan elintasokuilua. Paljon romaanin problematiikasta tiivistyy tähän toteamukseen:

”Mua kuule naurattaa, kun mä luen, että maailman jyrkin elintasokuilu on Meksikon ja Kalifornian rajalla. Paskan marjat ja mansikat, se suurin rotko on tossa Värtsilässä, kun ajat Ruskealan puolelle. Siinä alkaa kerjuu, saasta, kaikki perkeleen likainen resu ja tuberkkeli. Amputoidut sotainvalidit myyvät torilla käyttämättömiä vasemman jalan kenkiä. Ja tämä kaikki on totta, ja tämän totuuden hiljaisessa hyväksymisessä sinä ja kaikki rikkaat suomalaiset olette ihan yhtä suuria rosvoja kuin minä.”

Jään siis odottamaan innolla Sortavalan salaisuuksien lisäpaljastuksia myöhemmissä jaksoissa. Sarjaa on yhteensä kahdeksan teosta, ja Rönkä on osannut myös päättää sarjansa tyylikkäästi.

Hiidenmaan Finisterrassa

kuvaAino Kallaksen (1878-1956)  Sudenmorsiamen (1928) olen lukenut takavuosina, ja vaikka en siitä paljoa muista, aidon oloinen arkaainen kieli teki jo silloin vaikutuksen. Nyt reilusti vanhempana sain käsiini Reigin papin (1934, Otava), joka myös on hiidenmaalainen tarina. Välissä saattaa olla ymmärryksen laajenemista Itämeren historiasta. Sudenmorsianta en aikanani täysin ymmärtänyt, sillä tiedolliset koordinaatit olivat vähäisiä. Nyt Kallaksen kieli ja tarinan historiallinen konteksti tavoittivat minut paremmin.

Teos on kiihkeä kolmiodraama, joka tapahtuu vuonna 1627  Hiidenmaan hylkeenpyytäjien kaukaisessa seurakunnassa, Reigissä, jonne kukaan kirkon palvelija ei lähde vapaaehtoisesti. Paikka on Finisterra, Jumalan hylkäämä maan ääri, jossa paikallinen väestö on vielä osittain aidon pakanallista. Mertä lepytellään runsailla viinauhreilla ja naiset ripustavat puihin pihlajanmarjahelmiä parantuakseen tai saadakseen rakastettujensa huomion.

Päähenkilö Paavali Anteronpoika Lempalensis (joko Hämeen tai Inkerin Lempäälästä) on suomalainen pappi ja opettaja, hänen kilpailijansa Jonas Kempe on mystinen mies Smoolannista. Pohjoinen Viro on Ruotsin valloittama; virolaisten ja suomalaisten yhteinen alamaisuus Ruotsin kruunulle kenties yhdistää Paavalia köyhiin seurakuntalaisiinsa. Ennen Hiidenmaalle tuloa Paavalin pappisura on ollut pelkästään nousujohteinen. Viimeksi hän on ollut kristinopin opettajana kirkon ylläpitämässä eliittikoulussa Tallinnan Toompealla – arvostettu virka, josta on hyvät näkymät ylemmän papiston asemiin, miksei jopa piispaksi. Perheen kurimus alkaa, kun hän saa syytöksen niskoittelevan oppilaansa murhasta – tapahtuma, jolle ei ole todistajia ja josta häntä ei voida tuomita, mutta miehen maine on lopullisesti mennyt. Tämän lisäksi Paavalin ja ruotsalaisen Catharina-vaimon lapset kuolevat ruttoon, heidät heitetään yhteiseen ruttohautaan eikä tilaa ja aikaa surra menetyksiä ilmaannu. Porvarillinen pariskunta on kirjaimellisesti menettänyt kaiken.  Hiidenmaalle siirrytään loppuiäksi häpeämään ja kuolemaan.

20150722_162547Vaikka muutto Hiidenmaalle on selvä rangaistus, Paavali löytää uusia puolia itsestään metsästäjänä ja kalastajana. Arkipäivisin hän osallistuu paikallisen väen hylkeenpyyntiin kansanpuvussa. ”Luuvalon päivä” tuskin on kristillinen juhlapäivä, silti kansa huomioi esikristilliset juurensa ja perustaa ajastaikansa niille. Paavali kokee miehistyvänsä ja karaistuvansa: ”Kävi parahultainen pohjoistuuli, jokaon tuulista terveellisin, koska se ruumiin karaiseepi ja puristaa kokoon ihmisen huonot nesteet, etteivät ne leviämään pääse.”

Catharina on kuitenkin miestään pari vuosikymmentä nuorempi ja vielä aivan liian verevä sovittaakseen loppuikänsä miehensä rikkomuksia. Hän ei ole ajatellut jäädä loppuiäkseen peräkylälle makkarantäyttäjäksi. Kilpakosijan tullessa peli on harvinaisen selvä, tosin ei ole varmaa, onko lipeväkielisen kappalaisen vetovoima hänessä itsessään vaiko mahdollisuudessa palata takaisin synnyinmaahan. Vaimon synkkä kohtalo tuntuu väistämättömältä. Paavali ei lopulta voi mitään nuorelle lemmelle, joka roihuaa siveettömänä silmiensä alla. Lempi on sopimatonta ja tuon ajan moraali tuomitsee vaimon ryöstämisen kovin ottein. Ruotsalainen lakiuudistus, jossa pettämisestä ei enää joudu kuolemanrangaistukseen, ei ole aivan vielä ehtinyt Vironmaan tuomioistuimiin.

Menetettyään vaimonsa Tallinnan Raatihuoneen mestauslavalle Paavali  jää yksin suremaan kohtaloaan etsien armoa luonnosta: ”Vaan niinkuin peto olen minä piileskellyt pesässäni, niinkuin haavoitettu uroshirvi korven kohdussa, ja ihmisen hengen huoku on minulle ollut inha.”

Teoksesta ei puutu romantiikkaa eikä melodraamaa, mutta imelyyttä siitä ei löydy lainkaan. Alle kahteensataan sivuun mahtuu melodraaman lisäksi rikasta etnologista, historiallista ja ekologista kuvausta. Eniten ihailen Kallaksen kykyä kirjoittaa aukottoman vanhakantaisesti – teksti tuntui elävän parhaiten ääneen lausuttuna, sillä jo lauseiden rytmi oli niin poikkeavaa siitä suomesta, jota itse parhaiten osaan. Uskoisin, että teos toimisi erinomaisesti lavalla, ja huomaan, että virolainen säveltäjä Eduard Tubin on aikoinaan tehnyt siitä oopperaversion, jota on viimeksi esitetty v. 2014 tarttolaisena produktiona.

Seuraavana Kallas-rastina voisi olla kolmas ”arkaainen tarina”, eli kertomus Barbara von Tisenhusenista Liivinmaalta (1923), johon tässäkin tarinassa viitataan. Liivinmaan suomalaisugrilaisesta kansanosasta olenkin etsinyt jotain todisteaineistoa, mutta mikä tahansa alueesta kertova kirjallisuus kelpaa. Jostain syystä Kallaksen kertomukset herättävät minussa purjehduksen halun – mikä olisi siistimpää kuin kierrellä näitä eteläisen Itämeren pikkukyliä omalla veneellä?

20150723_171027Teoksen ulkoasu kannen monogrammeineen ja kappaleiden koristeltuine alkukirjaimineen herätti minussa lapsellista ihastusta. Kirjaa oli iso ilo lukea jo pelkkänä objektina. Tämä on taas näitä kirja-aarteita, joista on vaikea ellei mahdoton luopua.

Anekdoottina mainittakoon vielä, että Kallas kuvaa aistivoimaisesti tuon ajan ruoanlaittoa runsaine mausteineen. Pullaan Catharina laittaa tavallisen kaardemumman lisäksi kanelia, sahramia, muskottia ja kryytineilikoita. Herrainoluiden paneminen on myös pappilan kunnia-asia, ja kapakala on todellinen vierasruoka. Jos olet käynyt jossain Tallinnan keskiaikaravintolassa, olet saattanut saada ripauksen tätä vanhaa ruokamuistia, mutta koen tämän mausteiden runsauden myös usein virolaisessa supermarketissa (eli kiinnostus vanhoihin resepteihin ei ole pelkästään turistien miellyttämistä). Heillä leivissäkin saattaa olla kuivia hedelmiä, pähkinöitä  ja muita eksoottisia herkkuja,

Kyseessä on toinen postaus Naistenviikon lukuhaasteeseen, joka loppuu jo huomenna. Ehtinen, jos itseäni ruoskin, postaamaan vielä kolmannen. Löysin tyylillisesti ja tunnelmallisesti todella eroavat teokset, joissa myös naiseuden esittäminen oli toisistaan valovuosien päässä. Kiinnostavia näkökulmia teoksen antavat erityisesti naisen yhteiskuntakelpoisuudesta, itsenäisyydestä tai miehestä riippuvuudesta, elättäjyydestä tai elätettynä olemisesta, kansalaisuudesta tai sen puutteesta.

Postmoderni perspektiiviharjoitus

Juhan kansi.fh11Tamperelainen Juha Siro on vaikeasti lokeroitavissa oleva kirjailija: olen pitänyt hänen runoudestaan, mutta ainoa proosateos, johon olen tutustunut, Saat toivoa kolmesti (2007) ei muistaakseni kolahtanut; pidin kirjaa liian romanttisena ja epäpoliittisena. Nyt sain käsiini miehen uusimmat romaanit, Marilynin hiuspinnin (LIKE, 2009) ja Linnun muotokuvan (LIKE, 2011).

Aloitan Siron tuotantoon uudelleen tutustumisen Linnun muotokuvasta, jonka kansi (Siron omaa käsialaa) miellyttää silmääni erityisesti. Toiselta ammatiltaan Siro onkin graafinen suunnittelija, joka on luonut monille suurille yrityksille profiileja. Visuaalisuus onkin vahva elementti Siron teksteissä: kuten arvata saattaa, Linnun muotokuvassa erilaisia lintuperspektiivejä vaihdellaan kuin kameran linssejä. Lintuja on tässä mitä erikoisempia lajeja, myös ihmisen ja koneen valepuvuissa. Lintufantasioissa palataan Leonardo da Vincin luonnoksiin peltilinnuista. Siron näkökulma lintuihin on urbaanin teoreettinen; tässä ei bongailla lintuja kansallispuistojen rämeiköissä, vaan tutkitaan linnun anatomiaa ja sielunmaailmaa aika lailla päänsisäisesti ja kaupunkiasunnon turvasta.

Kerrontatyyli on vahvan postmodernistinen: keski-iän kriisiä poteva päähenkilö Bill on vahvasti kirjojen, musiikin ja sarjakuvien maailmaan uppoutunut intertekstuaalinen, urbaani subjekti, jonka todellisuudentaju heittelehtii välillä rajusti. Billin elämä koostuu kesken jätetyistä opinnoista ja työpaikoista, joista hän on kävellyt ulos hetken impulssista. Maanisuus, neuroottisuus ja oudot pakkomielteet jäsentävät miehen arkea, ja sydänkin reistailee uhkaavasti. Billin vaimo Sue on hänen elämänsä ainoa tasapainottava tekijä, mutta hän ei voi olla haikailematta ensirakkautensa ”Calamity” Janen perään.

Ensirakkauksia teoksessa tutkitaan monelta kantilta. Hanttihommissaan paikallislehden toimittajana Bill saa usein haastatella vanhuksia, jotka vannovat ensi rakkauden nimeen. Ystävältään antikvariaatin pitäjältä hän saa sota-ajan päiväkirjan luettavaksi, jossa alokas A. Ortamo pohtii rakastettunsa Ritvan sopivuutta aviopuolisoksi melodramaattisin termein. Lopulta hän saa kuulla Janen jääneen leskeksi ja pian tämän jälkeen saa naiselta kutsun lähteä aveciksi tämän työmatkalle Tallinnaan.

Sota-ajan muistelmaosuus oli mielestäni teoksen heikoin lenkki, kun taas nautin eniten Tallinnan matkan kuvauksesta erityisesti, kun pariskunta sattui nauttimaan aistillisen aterian rakastamassani Elevant-ravintolassa. Virolaista taidemaailmaa, suomalais-virolaisia kirjallisia suhteita ja ortodoksisuuttakin käsitellään sivuteemoina. Billin uskottomuus tuskin tulee lukijalle suurena yllätyksenä, mutta miestä itseään hämmentää ensirakastettunsa kevyt suhtautuminen seksiin ja ylipäänsä koko elämään.

Meille opetettiin kirjoittamiskoulussa, että ”romaani on sika, joka on syönyt kaiken”. Siron kaikkiruokainen lintukaan ei ole mikään laiheliini, vaikka teos sivumäärältään pysyy kurissa ja nuhteessa. Linnun muotokuva on eklektinen kokoelma länsimaailman historiaa aina renessanssista nykypäivään, ja vähän lähitulevaisuuteenkin. Jos moitin kirjailijaa joku vuosi sitten epäpoliittisuudesta, syön tämän teoksen suhteen sanani. Politiikka ei tässä ole kantaaottavaa idealismia, vaan pisteliäitä yhteiskunnallisia havaintoja työelämästä ja teknologisesta edistyksestä.

Huonomman kertojan käsissä samoista aineksista olisi saanut tyypillisen valkoisen keski-ikäisen kaupunkilaismiehen marinateoksen, mutta Siro ylittää nämä ansat kielellisellä ja kerronnallisella taitavuudellaan. Teos on laajasti sivistynyt ja samalla äärimmäisen hauskuttava. Billin maskuliinisuuskaan ei tunnu tunkkaisen stereotypiseltä, vaan miehen persoona elää ehkä juuri luovan hulluuden vuoksi. Teos ei välttämättä aukea kaikille postmodernin kikkailunsa vuoksi, mutta sopii kaikille, jotka pitävät outouttamisesta ja etäännyttämisestä. Ihailen Siron periksiantamattomuutta kirjallisen kulttuurimme populismin paineille; hän vaikuttaa aidosti oman tiensä kulkijalta sekä runoilijana että prosaistina.

PS: Siron blogi, Mitä tapahtuu todella: juhasiro.fi/blogi/ on myös vierailemisen arvoinen aarreaitta. Valitettavasti tämä kirjablogisti ei ehdi lukea muiden blogeja kuin kursorisesti, koska säästän aikani kirjojen lukemiseen. On kuitenkin aina hauska bongailla ahkerasti bloggaavia kirjailijoita, joiden ajankäyttö riittää molempaan kirjoittamiseen.

 

Eestin nuoret rakastavaiset

my_estonia_2Amerikkalaisen Justin Petronen (s.1979) My Estonia, part 2 tarttui käteeni Viljandin kaupungin uneliaassa Rahvaraamat-kaupassa. Tämä oli siunaus, koska väli-Viron enkunkielisten pokkareiden valikoima näytti rajoittuvan Fifty Shades of Grey-trilogiaan, enkä tiennyt, kuinka selviäisin pitkistä bussimatkoista pelkän vironkielisen tabloid-lehdistön eväillä. Tämän teoksen luin tyytyväisenä busseissa, sillä virolaisen aavan peltomaiseman tuijottaminen olisi ollut minunkinlaiselle zen-henkilölle liikaa. Siis Pärnu-Viljandi-Tartto-Tallinna-väleillä en havainnut paljoakaan, maantiet olivat autioita ja asutusten väliset matkat tuntuivat suomalaisestakin liioitelluilta. Suomessa kun kaupunkien välillä näkee kaikenlaista eksentristä viritystä, outoja bensa-asemia ja ite-taiteen gallerioita. Viron pikkukylät vaikuttivat tästä vertailevasta perspektiivistä aika kuolleilta. Kai välissä on elintasoero.

Justin Petrone tuli Viroon 23-vuotiaana ummikkona, naisen perässä ja pian lasta odottavana isänä. Vaimo Epp on naistenlehden toimittaja, hieman tonttumainen vinosilmäinen fennougrinen otus. Justin oli saanut journalistin koulutuksen USA:ssa nuorella iällä, muttei halunnut jäädä kotimaahansa vuolemaan rahaa. Kööpenhaminan, Oslon ja Helsingin kautta Justin päätyi kotivävyksi Viroon v. 2003, aikana jolloin maa oli edelleen rankan uudelleenrakennuksen ja ”euroremontin” kourissa. Alkuaikoina mies rahoitti maassa oleskeluaan kirjoittamalla juttuja Baltic Times– lehteen ja opettamalla englantia yksityisesti teineille ja yritysmaailman väelle. Leivän on täytynyt olla kapeaa, eikä Justinin newyorkilainen materiaalisia arvoja painottava perhe katsonut poikansa elämäntapavalintaa hyvällä. Isäksi tuleminen 23-vuotiaana ja hanttihommien tekeminen itäeurooppalaisessa epävakaassa taloudessa ei kuulostanut amerikkalaisesta suvusta ja ystäväpiiristä cooleimmalta urakehitykseltä. Suoraan sanottuna Justinia pidettiin luuserina. Hyvän hyvyyttään Justinin vanhemmat kuitenkin lainasivat nuorelle parille pesämunan ensiasunnon ostoon Tallinnasta. Asunnon metsästyksestä tuleekin tämän teoksen kantava juoni, joka hauskuttaa ja avaa ovia virolaiseen mentaliteettiin. Kalamajan alueelle he päätyvät ja jos siellä edelleen asuvat, kodin täytyy sijaita coolimmassa sydämessä.

Teos oli paljon sympaattisempi ja syvääluotaavampi kuin esimerkiksi äskettäin arvioimani Susanna Näkin  Hepoa Tallinnaan. Petrone on parhaimmillaan ihmisten ja kohtaamisten kuvaajana: tapaamme monia eksentrisiä virolaisia ja myös suomalaisia, ruotsalaisia ja saksalaisia, jotka avasivat köyhälle amerikkalaiselle ovia ja auttoivat korkeimpien kynnysten ohi. Vaikka Petrone kuvaa heitä raadollisen läheltä, henkilökuvauksista hohtaa ystävyys ja rakkaus. Esimerkiksi suomalainen opettaja Leena, jonka Turun saariston saunalla Justin oli ensi kertaa joutunut riisuutumaan uppo-outojen naisten seurassa, kuvataan mutkattomana tuoppien kallistajana räväkässä naisseurueessa, jonka tahdissa Justin ei tosiaankaan pysy perässä. Hän tekee myös kiinnostavia huomioita pohjoismaisesta (ja amerikkalaisesta) feminismistä verrattuna baltiattarien avuttomaan käytännönläheisyyteen. Miesten ja naisten välinen perinteinen työnjako on edelleen Eestissä normaalia, mutta naiset onnistuvat raivaamaan itselleen näkyvän ja kuuluvan paikan yhteiskunnassa siitä huolimatta. Miehen oletetaan osaavan koota kalusteet samalla kuin naisen oletetaan kokkaavan joka päivä murinoitta. Homoja julkkiksia alkaa jo olla näkyvillä, muttei kellään virolaisella homolla ole samanlaista julkista sädekehää ympärillään kuin Jonas Gardellilla.

Anu Saagimin julkisuuskuvaa Petrone rakastaa, sillä hänen seksuaaliset provokaationsa onnistuvat saamaan suurimmalta osasta kansaa aamukahvit rinnuksille. Vaikka Saagim ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini, aloin Petronen kyydissä ymmärtää hänen mediatemppujaan paremmin kuin ennen. Virolaisen kulttuurin tietynlainen sovinnaisuus ja vaatimattomuus kun tuntuvat nyt aivan käsinkosketeltavilta. Anu S:n tehtäväksi on tullut ravisuttaa kaikkia hyvän- ja pahantiedonpuita. Pikkuhiljaa siis alan ymmärtää kaimaa.

Petronen ymmärrys Baltian politiikasta on kieltämättä lapsenkenkätasolla: hän kommentoi lähinnä silloisen pääministeri Juhan Pärtsin mediaimagoa kissan isäntänä, ja hänen suhteensa kommunistiseen historiaan on yksiselitteinen: hän haluaisi suomalaisten rakennusfirmojen räjäyttävän jokaisen neuvostoaikaisen kerrostalon ja julkisen rakennuksen siltä seisomalta, jotta Eesti pääsisi näyttämään oikean asemansa ja arvonsa. Omaan kotimaahansa hänellä ei ole erityisen ruusuista suhdetta – hän kokee erityistä vieraantumista siinä vaiheessa, kun hänen vanhempansa saapuvat ensivisiitille ja asuvat luksushotellin sviitissä,  jossa on yksityinen sauna, poreallas ja 2 TV:tä. Kutsuttaessa paikalliseen kouluun puhumaan amerikkalaisesta kulttuurista hän nauttii, kun alakoululaiset kysyvät, miksi presidentti Bush puhuu niin tyhmästi. Ihmisten pientä arkea hän kuvaa ruohonjuuritasolla asettumalla itse samaan kastiin. Esimerkiksi bussiliputta matkustamisen seurauksista pahimmassa köyhyysvaiheessa hän saa aikaan osuvan spektaakkelin. Tämä kuulostaa minun elämältäni kotona ja kaukomailla. Tarinaan on siis helppo samastua.

Tykkäsin teoksessa eniten yksityisen ja julkisen sujuvasta vuoropuhelusta, privaateista paljastuksista, jotka eivät varmasti ole kuitenkaan loukanneet liikaa asianosaisia. Teos valottaa melkein yhtä paljon Pohjoismaiden kulttuurista sfääriä kuin pelkkää Viroa. Huonoimman kuvan Petrone antaa Norjasta, jossa hän kävi kerran melkein viiltämässä ranteensa lokakuisessa viimassa ja välinpitämättömyydessä.

Hauskin anekdootti teoksessa on tarina siitä, kuinka pariskunnan esikoinen sai nimekseen Marta – ja vastarinta, jota nimen valinta aiheutti.

Petronen kirjat myyvät Virossa tätä nykyä käännöksinä kuin häkä: esimerkiksi tv-mainoksissa kirjaa luvattiin jostain automarketista 7 egen pokkarina. Luulisin, että virolaisilla on samanlainen tarve kuin suomalaisilla katsoa itseään peiliin etnisen ”toisen” näkökulmasta. Teos menee samaan osastoon kuin Neil Hardwickin, Roman Schatzin ja Umayya Abu-Hannan kuvaukset suomalaisesta arjesta – kaikkia kirjailijoita syvästi kunnioittaen. ”Vasta” 10 vuotta Virossa vaikuttanut Petrone siis vakuuttaa tietynlaisella kypsyydellä, hän kirjoittaa ikään kuin olisi asunut maassa vähintään puolet elämästään, ellei pidempään. Teoksia on saatavilla useampi viroksi ja englanniksi.

Niisutuskreemin salaisuus

163Kävin juniorin kanssa pikavisiitillä Tallinnassa jo kesän alkajaisiksi. Suurimman osan ajasta vietimme Silja Europalla, jolla ei varsinaisesti tapahtunut mitään. Tallinnassa piipahtamisen kohteeksi muodostui kosmetiikka, jota en helposti saa haltuuni Tampereella. Pyörimme myös muissa kaupoissa keskustan alueella ja vanhassakaupungissa, mutta aikaa oli niin rajoitetusti, ettei mihinkään pystynyt keskittymään kunnolla. Tällaiset matkat ovat aina susia – päällimmäiseksi jää paha mieli kaikesta siitä, mitä ei ehdi nähdä ja kokea.

Puhas Loodus-tuotteet ovat virolaista luonnonkosmetiikkaa, joiden hinta-laatu suhde on loistava – maksavathan useimmat tuubit ja purtilot alle 5 e. Ne eivät tosin ole puhdasta luomua, vaan ovat verrattavissa vaikka Lumeneen. Monenmoista niisutuskreemiä (kosteusvoidetta) tuli mukaan 2-3 euron hinnoin. Niitä en ole vielä ehtinyt paljoa käyttää, mutta sarjan mustikkainen kasvojenpuhdistusgeeli on jo melkein loppu ja tuntunut todella miellyttävältä ja raikkaalta.

Löysin myös kauan etsimäni Lush-putiikin. Lushia saa Helsingistäkin, mutta Tallinnasta hieman halvemmalla. Tallinnan Lushissa oli loistava palvelu, sain hamstrattua loppuvuoden tarpeikseni ikisuosikkiani Karma-saippuaa ja kaupan päälle tuli anteliaat kylkiäiset. Kauppa sijaitsee Viru-hotellia vastapäätä olevassa Foorum-keskuksessa, jossa on enimmäkseen törkykalliita putiikkeja ja unelias meininki.

Sain myös vinkkiä venäläisestä Natura Siberica-sarjasta, joka on eurooppalaisen standardin mukaan ekosertifioitu ja sitä ostetaan nettikauppojen välityksellä ympäri maailman. Tyylikkäät pakkaukset ja ripaus Idän eksotiikkaa, houkuttelee. Tätäkin sarjaa saa Tallinnan isommista supermarketeista samasta hyllystä kuin Puhas Loodusta. Hieman arvokkaampaa, muttei kuitenkaan niin kallista kuin vaikka Dr. Haushcka tai Weleda.  Tätä voisi kokeilla ensi kerralla.

Palaan Viroon pidemmälle reissulle pian – nyt keskiössä ei tule olemaan kosmetiikka, vaan folklore ja lähihistoria. Koska en ole koskaan poistunut Viron-reissuillani Tallinnan kaupungin rajojen taa, edessäni on uusi maailma ja toivottavasti roppakaupalla muita kuin kaupallisia rasteja. Myös villi luonto kiinnostaa – ehkä Riianlahden saaristosta löytyy se niisutuskreemin salaisuus.

 

Tähtitoimittajamme Tallinnassa

hepoaTartuin Marjo Näkin kepeänoloiseen reportaasiin Hepoa Tallinnaan (Gummerus, 2011) siksi, että se lupaili itseironista näkökulmaa ulkomaankirjeenvaihtajan työhön. Kyseessä on siis tosi tarina elämästä Tallinnassa vuosina 2007-9; joitain nimiä on muutettu informanttien niin halutessa tai kuvatessa jotain arkaluontoista. Marjo Näkki olisi nuorena halunnut sotatoimittajaksi, mutta päätyi opiskeltuaan Englannissa takaisin Suomeen rikos- ja oikeustoimittajaksi. Kun hänelle kolmikymppisenä sinkkuna tarjottiin STT:n kirjeenvaihtajan pestiä Tallinnaan, hän suostui siltä istumalta, vaikka tajusi, ettei paikka välttämättä tarjoaisi hänelle aivan sen kaltaista jännitystä kuin mistä hän nuorena haaveili. Pesti lakkautettiin kokonaan vuonna 2009, jonka jälkeen kirjailija on toiminut freelancer-toimittajana ja Suomen suurlähetystön virkailijana.

Näkki on nummi-pusulalainen ikuinen hevostyttö, jonka ensikosketus Viroon oli legendaarinen hevoskauppareissu isän kanssa  90-luvun alussa. Muuttaessaan Tallinnaan hän roudaa taas hevosensa trailerissa paikalliselle tallille. Kirjan nimen ”hepo” on siis kirjaimellinen tamma, ja tallilla puuhaillessaan hän törmää usein tallinnalaisiin mafiosoihin, sillä näiden mallityttöystävät harrastavat myös ratsastusta. Vitsi on aika kökkö, mutta olkoon. Kai se kuvastaa kirjan henkeä: entinen rikostoimittaja tutustuu virolaisen alamaailman, poliisin ja oikeuslaitoksen antidraamaan, mikä johtaa hänen omankin toimituksellisen näkökulmansa muuttumiseen arkisemmaksi. Vaikka Näkki jatkaa Tallinnassa huumekauppiaiden ja maanpettureiden seuraamista, hän joutuu enimmäkseen epämuodollisiin, arkisiin tilanteisiin maan korkean johdonkin kanssa.

Valittu näkökulma on ihan toimiva (verrattuna vaikka äskettäin arvioimaani Jouko Heikuran Mustien vuorten varjossa Rakel Ahon fiktionaaliseen hahmoon, jonka ”tähtitoimittajuus” todella ärsytti). Näkki osaa nauraa itselleen ja toilailuilleen, eikä tee omista toimittajan kyvyistään suurta numeroa. Kielen tasolla joku tässä tökki – ehkä ne lukuisat puujalkavitsti ja puhekielenomainen kepeys. Viron historian kertausta teoksessa on paljon ja kieltäkin opiskellaan ansiokkaasti, jopa niin pitkälle, että Näkki olisi saanut kielikokeen suorituksen perusteella kansalaisuuden. Näkin henkilökohtaiset paljastukset pysyttelevät pidättyväisellä linjalla – teos siis kertoo tosiaankin toimittajan työstä ja virkaluontoisista kohtaamisesta. Pidän tätä rajausta ryhdikkäänä. Pieniä viittauksia ”latvialaiseen bassoon”, joka veti kirjailijan jalat alta Kuressaaren oopperajuhlilla on, mutta suhteen luonnetta ei spesifioida.

Näkin Tallinna on hirvittävän arkinen – en saanut kaupungista paljoakaan uutta irti tämän kuvauksen pohjalta. Tuntuu, että suurin osa hänen arjestaan kului Vanhankaupungin ja ydinkeskustan tienoilla, muotiliikkeiden, parempien kahviloiden, lähetystöjen ja erilaisten valtionvirastojen nurkilla. Hän ei ole kovin lahjakas ihmisten kuvaaja – luulisi, että kahden vuoden rupeman aikana olisi törmännyt oudompiinkin ihmisiin kuin poliitikkoihin, diplomaatteihin, poliiseihin ja pikkurikollisiin. Teoksessa on paikoitellen antifeministinen ote, ja kuvaukset naispuolisista informanteista ovat latteampia kuin miehistä. Ehkä kerronnan ongelma piilee hätäisyydessä: vajaaseen 300 sivuun on ympätty niin suuri määrä kohtaamisia, ettei lukija pääse kenenkään henkilön ihon alle kunnolla.

Teos antaa kohtuuhyviä matkavinkkejä Tallinnan ulkopuolelle kaipaaville. Erityisesti Peipsijärven alue ja vanhauskoisten setukaisten, Viron alkuperäiskansan, elämä alkoivat kiinnostaa. Tässä haahuillaan myös outo pellavakaapu yllä Saarenmaan yössä ja pitkästytään kuoliaaksi Hiidenmaan mytologisessa maisemassa. Matkat Latviaan ja Liettuaan antavat myös uusia näkökulmia Baltian nykypolitiikkaan, esimerkiksi Liettuan kytköksistä al-Qaida-terroristien säilyttäjänä en muista lukeneeni takavuosina lainkaan. Matkakirjana teos toimiikin paremmin kuin virolaisen kansanluonteen syväanalyysina. Suosittelen teosta varsinkin niille, jotka eivät tunne Viron lähihistoriaa ja jotka kaipaavat perustason johdatusta paikalliseen kulttuuriin.

Kansojen kiikkerästä ystävyydestä

saat_mari_110613105512Virolaisen Mari Saatin pienoisromaani Lasnamäen lunastaja (2009) yllätti suuruudellaan: siinä arkiseen ja ankeahkoon juoneen on saatu upotettua kattava yhteiskunnan nykytilan analyysi. Luin kirjan, koska olisin halunnut olla viikonloppuna Tallinnassa, mutta jouduin siirtämään reissua. Nyt pääsin halvalla Lasnamäen raitille, kymmenien rapistuvien kerrostalojen väliselle joutomaalle, jossa huumeongelmaiset nuoret kolkkaavat keski-ikäisiä kulkijoita. Pääsin venäläisen Nataljan ja hänen tyttärensä Sofian luo kylään syömään kuivattuja leipäkuutioita ja juomaan ylimakeaa teetä, sillä muuhun kaksikolla ei ole varaa Sofian kalliin oikomishoidon vuoksi.

Romaanin ihanuus on venäläisessä tunnelmassa, jota Saat kuvaa lämpimästi ja liioittelematta. Tapaamme keski-ikäisiä venäläisiä yksinhuoltajia, jotka sinnittelevät uudessa valtiossa minimipalkalla tai työttömyyskorvauksilla ja harkitsevat Viron kansalaisuuden hakemista, mutta kielikokeen läpimeno ei ole läpihuutojuttu. Kokeesta ei nimittäin pääse läpi, ellei muista Kalevpojan koirien nimiä. Natalja saa oudon työtarjouksen naapuriltaan, joka paikan päällä ei osoittaudukaan sairaan vanhuksen kotihoidoksi vaan prostituutioksi. Helpon rahan toivossa hän suostuu tuuraamaan rouvashenkilöä, jonka oma mies myy tätä heidän omassa kodissaan. Asiakkaat ovat ”kunnollisia” keski-ikäisiä miehiä, jotka eivät pyydä kummia, mutta silti patjana toimiminen on itsenäisyyteen tottuneelle äiti-ihmiselle kova paikka. Yhteen asiakkaista hän kuitenkin ihastuu ja haave syvä-äänisen Diman saamisesta elämänkumppaniksi nousee. Dimalle käy kuitenkin kosiomatkalla köpelösti ja kosijan roolin nappaa toinen asiakkaista, kalvakka, mitäänsanomaton suomalainen Jaakko.

Äiti ja tytär ovat kertojina tasavahvoja ja kummatkin uskottavia. Sofia-tytärkin päätyy tienaamaan ainakin taskurahaa ystävänsä mummon luona, joka puolisokeana tarvitsee lehtien ääneenlukijaa.  Raelin mummo kuuluu maansa kulttuurieliittiin ja hänelle tulee kaikkien vironkielisten lehtien lisäksi venäjänkieliset ja Der Spiegel ja Newsweek. Mummo on erityisen huolestunut ekologisista asioista ja maanviljelyksen tulevaisuudesta. Hänen ylellinen keskusta-asuntonsa peilautuu Lasnamäen tornitalojen ankeuden kanssa; Nataljaa välillä pelottaa, että tyttären kontakti rikkaan perheen kanssa aiheuttaa hänessä kateutta ja katkeruutta. Mutta nuorten välillä elää myös solidaarisuutta. Raelin perhe päätyy järjestämään Nataljalle uuden tehdastyöpaikan, jonka palkka riittää myös oikomishoitoon.

Lasnamäen lunastaja on päällisin puolin kertomus rahan sokeasta vallasta neoliberaalissa yhteiskunnassa, mutta onneksi siihen mahtuu paljon muutakin. Virolaisten ja venäjänkielisen vähemmistön suhdetta Saat kuvaa ymmärtäväisesti, ei provosoiden, mutta kuitenkin tarpeeksi terävästi. Virolaiset rakentavat talonsa vahvalle perustukselle, kun taas venäläisten mökit alkávat viettää perustuksen puutteessa – mitä vanhempi talo, sitä vinommassa se tönöttää. Sofian mukaan virolaiset olivat ”täällä omassa maassaan kuin pieni terävä tikku maahan kiilattuna, ja se minkä he tekivät, he tekiväy kuin ikuisiksi ajoiksi, mutta venäläiset tuntuivat olevan irrallaan maan pinnalla, aina valmiina liikkumaan, niin kuin se sadun Ivan, joka matkasi pitkin maailmaa uunillaan, makasi vain uunin päällä ja matkusti.” (57) Kansojen välistä ystävyyttäkin on ilmassa, mutta se on vielä kiikkerällä pohjalla. Nataljan ikäluokalla ei ainakaan tunnu olevan läheisiä suhteita virolaisiin, mutta Sofia on jo melko integroitunut kahden kulttuurin kasvatti.

Tunnen virolaista nykykirjallisuutta häpeällisen huonosti, runouteen olen tutustunut vähän enemmän kuin proosaan. Saatin tuotantoon tutustuisin mielelläni laajemminkin, sillä hän on mestarillinen kertoja ja tarpeeksi räväkkä ja moderni makuuni.

Tallinna ja toiston mekaniikka

Aloitin Tallinnassa ramppaamisen verrattaen myöhään – 2004, jos oikein muistan. Ensimmäisellä reissulla olin vanhempieni kanssa ja äidiltäni varastettiin lompakko, minkä setvimiseen ja suremiseen meni puolet reissusta. Noihin aikoihin Tallinnan-kävijöitä kehotettiin olemaan erityisen tarkkoina tavaroistaan. Nyt varallisuuseroa kansojen välillä on kurottu umpeen, enkä ole viime aikoina kuullut keneltäkään tarinaa taskuvarkaista Virukeskuksen läheisyydessä.

Olen käynyt Tallinnassa sen jälkeen ehkä 10 kertaa. Arvio on fiktiivinen, kaikkia keikkoja en enää muista. Olettaisin, että joka vuosi tuon jälkeen on tullut käytyä kerran, pari. Lempireissuni on hotelliloma, olisin mielelläni paikan päällä useamman päivän, jos varat sallisivat. Viime aikoina on enimmäkseen yövytty jossain, koska en koe saavani mitään irti päivän pikapyrähdyksestä.

Tallinnassa käymme aina vanhassa kaupungissa, mutta viime aikoina on tullut käytyä muuallakin. Kerran olin reissussa railakkaassa aikuisseurassa ja testasimme Lansmaen lahiön kerrostalojen kellareiden kummallisia salakapakoita. Se reissu oli ikimuistoinen, mutta sitä ei ole tullut toistettua, koska myöhemmät matkakumppanini eivät kokeneet aluetta turvalliseksi. Lapseni ovat myös lopun kyllästyneitä Anun ihmeellisen matkatoimiston lähiövierailuihin – kun sanon sanan ”lähiö”, he osaavat taitavasti vaihtaa puhenaihetta ja muuttaa suunnitelmaa. He haluavat nähdä kaupunkikeskustojen loistoa, keskeisiä nähtävyyksiä ja bling blingiä. Jopa taidemuseot ajavat lähiöiden graffitien ohi. Ymmärrettävää sinänsä, koska he saavat arjessaan kokea lähiöelämää tarpeeksi. Sama mielipide on suurimmalla osalla aikuisistakin kavereistani. Etsin siis kuumeisesti lähiömatkakumppania. Seuraava rasti olisi Pietarin lähiöt. Venäjän taidosta papukaijamerkki.

Kadriorgin puisto on varmasti vähintään yhtä nostalginen kuin Monrepos, jos kävelyllä siellä ei saa romantiikan lintua laulamaan, niin sitten ei missään. Viime viikon keikalla seikkailimme Kalamajan kortteleissa sateessa – todella juureva alue lähellä satamaa. Siellä oli ollut kesän pystyssä vanhoissa tehdasrakennuksissa ihana ekohippihenkinen taidekollektiivikokeilu, johon kuului mm. ilmaisia joogatunteja ja vapaana kulkevia kanoja. Kävelimme jo suljetun näyttelyn läpi ihaillen ovien ja porttien maalauksia. Toivotaan, että kokeilu jatkuu ensi kesänä, sillä haluaisin nähdä sen oikeasti.

Nyt Tallinnan ykköskohteeni on keskustan Kalev Spa. Kutsuisin paikkaa enemmän kuntouimalaksi kuin kylpyläksi, mutta paikalla on meriittinsä: siellä on aina siistiä, altaat ovat niin suuret, ettei ”lihaa liiterissä”-tunnelma yllätä. Isoista ikkunoista avautuu meditatiivinen kaupunkinäkymä, joka kiehtoo säällä kuin säällä. Paljon parempi ja halvempi kuin kumpikaan niistä kahdesta kylpylän yritelmästä missä olen Suomessa vieraillut (Tampereen kylpylä ja Jyväskylän Laajavuori). Vähemmän kirkuvia kakaroita, ei edes suomalaisten loma-aikoina (spekulaationa: lopettavatko suomalaiset kakarat kirkumisen, kun lähdetään ihan ulkomaille?).

Paras kahvila: La Chocolaterie Vene-Kadulla.

Paras ravintola: Elevant (intialainen) Vene-kadulla ja Musta lammas (gruusialainen) myös vanhassa kaupungissa.

Laivojen tarjonnasta: tällä kertaa Meiju Suvas oli keikalla Vikingillä. Viisikymppiseksi puumanaiseksi hyvässä vireessä eikä tuntunut välittävän yleisön camp-henkisestä fanittamisesta, päinvastoin. Ruokapuolella mieleen jäivät friteeratut cheddarjalapenot, joita söin vain yhden, mutta olisin voinut syödä vuorellisen. Tallinkin ja Vikingin välillä en näe suurta eroa, kummatkin käytännöllisiä vesibusseja kuljettamassa janoista kansaa paikasta A paikkaan B. Voisi joskus kokeilla Eckerö Linesia, vaihtelun vuoksi.