Voittoisa juche, ankara marssi

Teos: Anna Fifield: Loistava toveri Kim Jong-un (Bazar, 2019)

Suomennos: Seppo Raudaskoski

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Jo toinen Pohjois-Korea-tietokirja tänä vuonna, ja aletaan liikkua jo huolestuttavalla vyöhykkeellä. En kuitenkaan vielä ole addikti, sillä P-Korea-lukemistojeni määrä edelleen pysyy jossain kymmenen teoksen hujakoilla.

Kesällä siis luin Mika Mäkeläisen Kimlandian (2019), ja se oli niin päräyttävä kokemus, että samaan putkeen tuli kuunneltua Anna Fifieldin ”elämäkerta” Kim Jong Unista. Oikeastaan kyseessä on varsin samansuuntainen lähihistoriikki ja nykykulttuurin kuvaus kuin Mäkeläisellä, mutta Mäkeläinen oli matkojensa aikana saanut enemmän kontaktia paikallisiin ihmisiin kuin Fifield. Tämän informantit taas olivat enimmäkseen maasta paenneita, ja hän käyttää enemmän aikaa maan yleisen poliittisen historian kertaamiseen.

Kuuntelin tätä lyhyinä pätkinä ja enimmäkseen unikirjana, joten muistiinpanoni kirjasta ovat hatarat, ja vaikutelma suodattuu pahasti Mäkeläisen teoksen kanssa. Päällimmäisenä mieleen jäi Kimin dynastian vainoharhaisuus ja salamyhkäisyys varsinkin sukulaisuussuhteista ja ulkomaanmatkoista. Suurten johtajien rakkauselämä on aina pidetty kansalta piilossa, mutta Kim Jong Un on esiintynyt julkisesti vaimonsa kanssa joitakin kertoja. Vaimo pukeutuu länsimaisittain muodikkaisiin vaatteisiin, kuten räätälöityihin jakkupukuihin, eikä käytä pakollista Kim Il Sungin pinssiä, jota kaikki muut puoluekaaderit käyttävät julkisissa tilaisuuksissa. Kukaan ei tiedä, onko pariskunnalla perillistä, mutta jos on, tämä on hyvin nuori.

Kim Jong Unin vallan aikana maahan on syntynyt ohut keskiluokka, joka hankkii kulutushyödykkeitä ulkomailta ja nauttii torikauppojen hedelmistä. Arvioidaan, että noin kahdeksankymmentä prosenttia pohjoiskorealaisista osallistuu tavalla tai toisella epäviralliseen talouteen, ja varsinkin vihannesten viljely on osoittautunut tuottoisaksi sivubisnekseksi monille. Toki toreilla myydään myös huumeita, ja joissain kaupungeissa on näkyvä huumeongelma, kun kansalaiset lääkitsevät itseään metamfetamiinilla. Kristallin käyttö on suosittua muun muassa valmistujaisbileissä, eikä siihen ainakaan tämän kertomuksen mukaan liity samanmoista moraalista paheksuntaa kuin länsimaissa. Ehkä tässä on myös kyse totaalisesta tietämättömyydestä kovien huumeiden tuomista terveyshaitoista, sillä eihän kommunistisessa paratiisissa ole tarvetta viralliselle huumevalistukselle.

Myös nuori perintöprinssi on elänyt vauhdikkaasti, ja kolmikymppisenä hän on reilusti ylipainoinen ja rapakunnossa. Yllättävää kyllä, hän on viimeaikaisissa tilaisuuksissa vedonnut itseironisesti painoonsa, eikä ole peitellyt kihdin aiheuttamia vaivojaan ja hengästymistään. ”Rankka työ, rankat huvit” tuntuu olevan suuren johtajan elämänfilosofia, ja rankka ryyppääminen kuuluu diplomaattisiin tapaamisiin kuin Kekkosslovakiassa ikään. Tyylillisesti mies imitoi isoisäänsä maneerien ja pukeutumisen tasolla, vaikka pyrkii myös osoittamaan erinomaisuuttaan uusimman teknologian tuntijana, lähes ydinfyysikkona.

Tavallisen kansalaisen elämän realiteeteista teos kertoo arjen selviytymisen tasolla. Fifieldin arvion mukaan vallalle uskollisten määrä on kaventunut sitten 1990-luvun nälänhädän eli ”ankaran marssin”, mutta syrjäseuduille siirrettyjen kansanryhmien arjesta on vaikea saada käsitystä, koska ulkomaalaisilla ei ole pääsyä noille vyöhykkeille. Koulujärjestelmässä on mahdotonta päästä eteenpäin ilman opettajien säännöllistä lahjomista, ja ne, jotka eivät tähän suostu, joutuvat paarian asemaan. Vaikka maassa ei edelleenkään ole virallisesti yksityisomaisuutta, viljelysmaan vuokraaminen on iso bisnes niille, jotka ovat hallituksen suosiossa.

Pohjoiskorealaisessa kommunismissa on niin paljon paikallisia aasialaisia elementtejä, käsitteitä ja uskomuksia, ettei tuota järjestelmää voi ymmärtää pelkän poliittisen teorian kautta. Kommunistinen kansanomaisuus sekoittuu totaalisen elitistiseen, periytyvään valtajärjestelmään, eikä tuossa yhteiskunnassa voida ylpeillä sillä, että tavallisesta kaupan kassasta voisi tulla johtaja. Varsinkin Pectu-vuoren legenda ja siihen liittyvä kuvitteellinen sukulinja kertoo karua tarinaa historian manipuloinnista, ja järjestelmän mytomaanisuudesta.

Kim Jong Unin ja Donald Trumpin suhteesta kirjassa on hämmentävää analyysia, joka ei kuitenkaan jaksanut kiinnittää täyttä huomiotani. Tämä on oiva teos sellaiselle lukijalle, joka haluaa kokonaisvaltaisen tietopaketin maan nykytilasta, ja se on asteen ”kuivempi” kuin Mäkeläisen teos, johon mahtui enemmän kulttuurista analyysia. Kansainvälisen politiikan ja diplomatian seuraajille teos on antoisa, mutta kulttuurin ja ihmisten arjen kuvauksena teos piirtää suurella todennäköisyydellä todenmukaisen, dystooppisen ja ankean kuvan.

Substanssimies ja sählääjä

Aho Väärän kuninkaan päiväKaarle Ahon esikoisromaani Väärän kuninkaan mies (Otava, 2012) on jäänyt minulta huomaamatta, vaikka usein tämän tyyppiset ”isot” teemat bongaankin. Romaani kertoo pankki-ja mediamaailmojen kehityksestä ja myös mittavasti poliittisesta historiasta 60-luvun lopulta aina uudelle vuosituhannelle. Aho (s.1968) on siviiliammatiltaan elokuvatuottaja, mutta tämä ei varsinaisesti näy tekstin tasolla cinemaattisuutena. Kyseessä on tuhti, asiapitoinen läpileikkaus suomalaisen ylemmän keskiluokan ja akateemisesti koulutettujen ”maailman luojien” kasvusta kohti yhteiskunnallista vastuuta – tai vastuuttomuutta.

Niin. Kirjassa on paljon asiaa, joka kiinnostaa varsinkin yhteiskuntatieteilijää. Temaattisesti teos on melkein liian järeä. Lukijan odotukset ovat jo valmiiksi pilvissä, kun tarttuu kirjaan, jossa suunnilleen luvataan ”totuus” kulissien takaa maan eliitin edesottamuksista, hyvä veli-kerhoista, välistävedoista ja kähminnöistä. Ja taitavasti Aho kuvaakin kahden sukupolven opiskelijanuorten haaveita, tavoitteita ja visioita, jotka monella tavalla muistuttavat toisiaan. Taistolaisten ja 90-luvun alun viherpiipertäjien ero ei ole merkittävä, jos ihmisen psyykeä tutkitaan.

Teoksen pääasiallinen kertoja, Jyrki Nyrki, on lievästi alkoholisoitunut, hyllylle jäänyt nelikymppinen taloustoimittaja, joka saa entiseltä opiskelukaveriltaan Mikko ”Nenä” Nenoselta työtarjouksen, josta ei voi kieltäytyä. Jyrkin lapseton avioliitto on finaalissa ja tulevaisuus näyttää muutenkin sumuiselta. ”Nenä” taas on rahakkaassa kehitysjohtajan toimessa maan uusimmalla kaupallisella tv-kanavalla, pallilla, josta on vaikea saada potkuja. Jyrkin uusi tehtävä on tehdä dokumentti maan kuuluisimmasta talousnero Toivo T. Ryynäsestä, mikä nostaisi hänet ylös työttömyyden kurimuksesta. Valitettavasti Ryynänen ehtii kuolla jo juttukeikan ensimetreillä mystisissä oloissa Sveitsin veroparatiisissaan.

Jyrki Nyrki on älyllisesti kunnianhimoinen ”substanssimies” ja ”Nenä” energinen sählääjä, joka onnistuu kietomaan kaverin kuin kaverin narsistiseen hämähäkinverkkoonsa. Jyrki muistelee opiskeluaikojen kuvioita osittain katkerasti, sillä hän oli aikanaan ystävänsä poliittisten kampanjoiden aivot saamatta tunnustustusta ilmaisesta työstään. Jyrkin taipumus märehtiä menneitä on realistista, mutta jokseenkin tunkkaista luettavaa.

Toivo T. Ryynäsen hahmo muistuttaa suurissa osin reaalimaailman Pentti Kouria (1949-2009), tosin Kourilla ei ymmärtääkseni ollut taistolaisliikkeessä mukana. Kenties hahmon luonnissa on sekoitettu Kourin suomalaiskansallista talonpoikaisuutta ja Nalle Wahlroosin poliittisesti sekavaa menneisyyttä. Miehen ulkonäön kuvaus jäyhine suomalais-ugrilaisine kuontaloineen lähenee enemmän Kouria kuin Wahlroosia. Fiktion kirjoittajalla on vapaus tehdä minkälaisia hybridihahmoja sielu sietää, joten en valita siitä. Olisin ehkä kuitenkin pitänyt enemmän ”luodusta” hahmosta, sillä nyt kirjaa lukiessani näin kaikkialla Kourin kasvot.

Nuoruusaikaiset seikkailut ovat tässä raikkaampia kuin miesten keski-ikään liittyvät. Taistolaismuistelmatkin toimivat, varsinkin naisnäkökulmasta kerrottuna. Nuorten idealistien värväytymisestä Moskovan puoluekouluun en tiennytkään, vaikka olen työni puolesta lukenut ison kasan taistolaistutkimusta. Vaikka Jyrkin pääasiallinen tehtävä on tehdä postuumi dokumentti edesmenneestä nerosta, hän päätyy juttukeikoillaan tutustumaan Ryynästä kiinnostavampiin sivuhenkilöihin, jotka mielestäni pelastavat romaanin. Ryynäsen henkilökohtaisessa sihteerissä, nuoruudenrakastetussa ja karjalaisen osakunnan ystävässä, alkoholisoituneessa pienoisjunakeräilijä Ensiossa on kaikissa enemmän ainesta kuin romaanin päähenkilöissä.

Helsingin opiskelijamaailman bileet ja aamuöiset flaneeraukset jatkoilta toisille tuovat teokseen ripauksen romantiikkaa, kun kerronta on pääasiallisesti totisen poliittista. Olisin odottanut fiktionaaliselta tekstiltä enemmän poliittista huumoria. Ehkä kirjan keskeinen ongelma oli tyylilajin valinnassa: nykyaikana poliittisilta romaaneilta kai odotetaan ronskimpaa ironista/parodista otetta. Olin jo jättää tekstin kesken omaperäisen näkökulman puutteen vuoksi, mutta kerronnan sujuvuuden vuoksi taistelin sen loppuun. Lukutapani siis tuntui puhtaan taistolaiselta, jopa dogmaattiselta hampaat irvessä läpimenolta. Loppua kohti draaman kaari kiihtyi hieman, mutta varsinkin keskiosissa oli liikaa jaarittelua.

Teos on saanut verrattaen vähän huomiota muualla blogistaniassa, ja sanomalehtien arviotkaan eivät olleet aikanaan ylistäviä. Minusta tuntuu, että teos olisi saattanut saada enemmän positiivista huomiota, jos se olisi julkaistu vuosikymmen aiemmin – 1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa maassamme oli sosiaalinen tilaus erityisesti taistolaismuistelmille. 2010-luvulla tuntuu, että tämä sinänsä kiinnostava episodi poliittisessa historiassamme on jo loppuun käsitelty, eikä siitä voi saada puristamallakaan tuoretta ”mehua” irti, eivät ainakaan kirjailijat, jotka jo ikänsä puolesta ovat liian nuoria muistamaan tapahtumia omakohtaisesti. Ehkä olen väärässä, mutta ainakin itse soitin Agit Propin ja KOM-teatterin lauluni puhki n. vuosina 1997-8. Nykyään stallarinostalgia iskee vain vappuisin, jolloin residenssistäni kiirii aina täysillä ”Oppimisen ylistys”. Nostalgiani on täysin fiktiivistä, sillä en ole taistolaiskodista ja olin liikkeen tähtihetkinä imeväinen.

Teoksen nimi oli kiinnostava, ja sitäkin voi tulkita monella tasolla. Jyrki Nyrkille se tarkoitti seksuaalisesti holtitonta aikaa opiskelun ensimmäisinä vuosina, jolloin fyysinen mielihyvä ohitti moraalin. Tavallaan kaikilla romaanin hahmoilla on ollut väärän kuninkaan palvonta-aikoja, tosin kukaan ei ole tainnut löytää uutta sopivaa korvaamaan maahan tallottua idolia. Tasapäisen tasavallan piilorojalismista ja – monarkismista voisikin tehdä tutkivaa journalismia – millainen alamainen on tasavaltalaisuuteen kasvatettu kansalainen, ja millaisia valekuninkaita on tasavallassa?

Romaani sopii taloushistoriasta ja medioiden vallasta kiinnostuneille ”substanssimiehille ja -naisille”. En aivan vakuuttunut teoksesta taideproosan näkökulmasta.

Dublinin kalustetut huoneet

enrightstory1_1882708fIrlantilaisista nykykirjailijoista Anne Enright (s.1962), vuoden 2007 Man Booker-voittaja romaanillaan The Gathering, on minuun syvimmin kolahtanein tekijä. Enrightin romaanit ja novellit ovat puhutelleet minua siksi, että ne kertovat rikkinäisistä ihmisistä synkän iloisesti, niissä on poikkeuksellisen vähän Irlanti-kliseitä ja kansallisromantiikkaa ja niissä liikutaan minulle tutuilla ”hoodeilla”, eli enimmäkseen Dublinissa ja sen lähikunnissa. Enrightin uusin romaani The Forgotten Waltz (2011) löytyi kolmella eurolla Akateemisen alen loppurysäyksestä. Huomaan, että ainakin The Gathering ja The Forgotten Waltz on suomennettu Otavalla pian teosten alkuperäisen julkaisun jälkeen; silti Enright taitaa olla Suomessa vielä melko tuntematon kirjailija.

The Forgotten Waltz ei tehnyt minuun samanlaista syvää vaikutusta kuin The Gathering, johtuen ehkä teemasta ja henkilöiden kritiikittömästä keskiluokkaisuudesta. Tässä liikutaan Dublinin paremmilla asuinalueilla, joilla normaali illalliskutsukeskustelu liittyy asuntojen arvoon, joilla lapset eivät ole koskaan nähneet kenenkään sukulaisen polttavan tupakkaa ja joilla makuuhuoneet sisustetaan kymmenillä valkoisen eri sävyillä. Tässä puhutaan jatkuvasti rahasta, hinnoista ja ulkomaiselle halpatyövoimalle maksetuista tuntipalkoista – kaikki henkilöt raksuttavat ikään kuin laskukoneen sisältävä mikrosiru olisi asennettu heidän niskoihinsa. Tuntuu kuin rakkaudella ja välittämiselläkin olisi tarkka, ulkoapäin säädelty minimituntipalkka. Perheiden keskinäiset tapaamiset muistuttavat hieman Solsidan-TV-sarjan omahyväistä ja sisäsiittoista meininkiä, tosin Enright ei parodioi eikä liioittele heidän hyvinvointiinsa liittyviä ylilyöntejä – hänen huumorinsa on hienovaraisempaa. Tässä kuvataan Irlannin 2000-luvun taloudellista kasvua, kelttiläisen tiikerin yllättävää loikkaa, joka kuitenkin vuosikymmenen lopulla päätyi mahalaskuun.

Päähenkilö ja kertoja Gina on kolmikymppinen IT-alan kääntäjä, jonka tehtävänä on luoda itäeurooppalaisille ja saksalaisen kielialueen yrityksille vetäviä profiileja englanniksi. Ginan nousujohteinen työ pitää sisällään loputtomia konsulttireissuja ja konferensseja ympäri Eurooppaa, mutta työn sisältö jää tässä toissijaiseksi ihmissuhdesotkujen keskellä. Gina ei ole tyyppinä mikään ruudinkeksijä, ja siksi tämä monikielinen, Itä-Eurooppaan suuntautuva kiinnostus tuntuukin melkein epäuskottavalta  – omaan kaveripiiriini kun kuuluu puolan, unkarin, jopa Balkanin kielten taitajia, eikä kukaan heistä ole pääasiallisesti kiinnostunut Chanelin puuterirasioista tai Ugg-bootseista. Gina on pinnallinen, itsekeskeinen ja valjuissa tunteissaan loputtomiin asti vellova, häilyvä romaanihenkilö, johon ei ole helppo samastua. Lukijoiden samastumiseen Enright tuskin pyrkiikään.

Omalla tahollaan naimisissa oleva Gina rakastuu businesskonsultti-Seániin, itseään viisitoista vuotta vanhempaan ukkomieheen, jolla on ”vaikea” neurologisista vaivoista kärsivä tytär. Seánin vaimoa Aileenia Gina kutsuu ”vanhenevaksi lihaksi”. Seánin avioliitto on rakoillut jo ennen ainoan tyttären syntymää, ja miehellä on tuttavapiirissä paha mainen flirttinä ja elostelijana, mutta Gina on kuuro muiden juoruille. Hän jopa järjestää Seánille työmahdollisuuksia omassa firmassaan jo ennen suhteen alkamista, jotta saisi olla lähempänä miestä. Gina ei ole viaton hupsu tyttö, joka tuli vokotelluksi vanhemman miehen kelkkaan, vaan melkein aktiivisempi osapuoli suhteessa. Suhde alkaa työmatkalla Sveitsissä ja jatkuu epämääräisenä, välillä melkein tahdottomana siihen asti, kun Ginan äiti kuolee ja hän perii kotitalonsa, jonne hän muuttaa avioeroa hautomaan.

Romaanin punainen lanka liittyy tytärpuoli-Evieen: Evie näkee isänsä suutelevan nuorempaa naista Ginaa uudenvuoden bileissä, ja tämän kiinnijäämisen vuoksi Gina uskoo heidän kohtalonsa olevan sinetöidyn. Uusioperheen arki ei kuitenkaan ole ruusuilla tanssimista. Gina ei niinkään inhoa kömpelöä ja ylipainoista Evietä, vaan hänen isänsä täydellistä omistautumista tyttären vimmoille. Curling-vanhemmuus on tässä täydellistä – kaksitoistavuotiaan tytön ei sallita kävellä edes bussipysäkin väliä keskellä päivää mahdollisten stalkkereiden pelossa. Salarakkauden tuoma sähköisyys muuttuu pian tunkkaiseksi, hajamieliseksi arjeksi. Seán häipyy välillä rakkauden pesästä päiväkausiksi ilmoittamatta itsestään, ja kiukuttelee erityisesti silloin, kun Gina syyllistyy vaimomaiseen peräänkatsomiseen ja motkotukseen. Ginan elämän tehtäväksi tuleekin muuttuminen ei-vaimoksi. ”Unohdettu valssi” viittaa kai toisella kierroksella olevan pariskunnan hankalaan sosiaaliseen asemaan – paariakastiin kuulumiseen, muiden ilmaisemaan moraaliseen ylemmyyteen, paheksuntaan ja pitkiin katseisiin. Vaikka tässä kuvataan läpikotaisin sekularisoitunutta yhteiskuntaa, jossa kirkossa käydään vain hautajaisissa, perinteiset perhearvot aiheuttavat komplikaatioita rakastavaisten arjessa.

Enrightin ihmissuhdekuvausten nerokkuus piilee niiden sievistelemättömässä rehellisyydessä. Ginalta ja Seánilta puuttuu molemmilta draivi ja näkemys elämästä, ja he ovat kirjaimellisesti ajautuneet toistensa syliin olosuhteiden niin salliessa. Mitään täyttymistä tai valaistumista ei ole näkyvillä horisontissa, vaan heidän elämänsä jatkunee tuulella käyden. Onnellisuuden etsiminen ei tässä valjussa neliödraamassa ole edes lähtökohtana, vaan suhde vain alkoi kielletyn seksin aiheuttamasta adrenaliinipuuskasta. Enright tutkii nykypäivän hukassa olevia ihmisiä pikkutarkasti ja säälimättömästi, yrittämättä tehdä heidän tarinoistaan suurempia kuin ne ovat. Ehkä tämä sitten on viihteen ja kaunokirjallisuuden ero: kaunokirjallisuudessa usein vähempi on parempi.

Suosittelen romaania kaikille Dublin-faneille ja romantiikan vihaajille.