Tervetuloa kotiin

bookcover_9789510410486Satu Rämö on minulle tuttu bloggari ja matkakirjailija jo takavuosilta, kun suunnittelin vaihtoreissuamme Reykjavíkiin vuonna 2008. Rämön kepeän humoristinen kirjoitustyyli teki vaikutuksen jo matkajournalismin muodossa. Hänen uutukaisensa  Islantilainen voittaa aina. Elämää hurmaavien harhojen maassa (WSOY, 2015) oli siis mieluisa muistutus menneestä. Se ei ehkä enää mahdu matkakirjan kategoriaan, kerrotaanhan siinä maahan juurtuneen ekspatriaatin elämästä.

Lähtökohtana teoksessa on, että rakkaalle ystävälle saa hieman keljuilla. Rämö päätyy Islantiin vuonna 2003 vaihto-opiskelijana, eikä ensi reissun jälkeen osaa pysyä poissa saarelta. Poikaystävä Björgvin (alias Karhuviina) löytyy jossain vaiheessa baarista; tutustumista edistää se, että Björgvin on juuri viettänyt vaihtojakson Helsingissä ja ymmärtää jo jotain melankolisuuteen taipuvien persjalkaisten taiteilijanaisten sieluista. Björgvinin biologian opinnot edistävät kiinnostusta vieraaseen geenipooliin, ja ulkomaalaisten kanssa seurustelu onkin varsin yleistä yliopistopiireissä. Vaikka maan asukkaista jo 7% on ulkomaalaistaustaisia, maassa ei tunneta käsitettä maahanmuuttokriitikko.(Niin, Islannissa en kyllä kokenut edes yhden hiuskarvan vahvuudella rasismia, vaikka maassa asui paljon ulkomaalaisia. Sen ummikko-ulkomaisen lapsen vastaanotto koululuokkaankin kävi kovin helposti. Näkyvästi erilaisista, enimmäkseen aasialaisista, suuri osa oli yrittäjiä. Heillä näytti menevän aika mukavasti.)

Rämön silmäkulman kirkas pilke ei sammu, vaikka noin kolmasosa teoksesta käsittelee maan synkkää periodia, talouskriisiä, joka ei ole vieläkään loppunut. Teoksen lopetusvaiheessa talvella 2015 islantilaiset joutuivat silti näyttämään pankissa lentolippujaan, jos halusivat vaihtaa ulkomaanvaluuttaa. Ekonomitaustaisen kirjailijan perehtyminen aiheeseen on perinpohjaista, ja lukijaa kutkuttaakin, miksi hän ei itse lähtenyt vastavalmistuneena tekijänä hypetykseen mukaan hulluimpina vuosina. Jotain vastaavaa suuruudenhulluutta olen ollut aistivinani irlantilaisista, joiden kelttiläinen tiikeri ei kuitenkaan levittänyt balsamiaan koko kansaan samalla intensiteetillä kuin islantilaisiin. (Ainakaan lapsille ei siellä myönnetty matalakorkoista lainaa vanhempien toiveesta.) Oikeastaan pidin paljonkin kirjassa yrittäjyyden ulottuvuuksien käsittelystä, myös laman pahimman piikin jälkeen. Kirjailijan Suomi PRKL-designkaupalle toivon aidosti menestystä, sillä jotenkin näen ne Oiva Toikan lasilinnut lähempänä osana islantilaista kuin suomalaista sielunmaisemaa.

Itse asuin puolisen vuotta Islannissa talouskriisin aikana, ja kuten olen aiemmissakin bloggauksissani maininnut, se myös vaikutti meihin. Ei tosin järkyttävästi, mutta silti. Kokemus oli silti hyvinkin kasvattava, enkä ainakaan kokenut yhteiskunnan lamaantuneen, vaan monelta taholta löytyi aivan uusia voimia hoitaa asioita myös rahatalouden ulkopuolelta. Kansan ruokavaliosta poistuivat parissa viikossa kalliit ulkomaiset ylellisyystuotteet, kuten kalifornialaiset mansikat marraskuussa, mutta kalan ja lampaan maut eivät kärsineet kruunun arvon puolittamisesta. Islannin työttömyysprosentti ei ole kuitenkaan näkyvästi noussut kriisin johdosta. Rämön mainitsema kansallinen itsetunto ja ihmisten ennakkoluuloton halu kokeilla useampia ammatteja samanaikaisesti ovat taatusti se ”liima”, jolla uskoa tulevaisuuteen pidetään yllä.

Kirjan sisällöstä kaksi kolmasosaa oli minulle tuttua huttua. Eniten opin uutta Rämön kertomuksesta islannin kielen maisteriopinnoista ja hänen tutkimuksistaan kansatieteen parissa. Kansan usko piilokansaan on häveliästä, mutta gallupien mukaan vain kymmenesosa kansasta pitää sitä hölynpölynä. Pakanat ovat järjestäytyneet maassa omaksi seurakunnakseen, jonka kannatus on vahvaa. Herkullisimmat haastattelut Rämö tekee menninkäisnäkijä Erla Stéfansdottírin ja seksologi Hallgerdur Hallgrímsdottírin kanssa. Siinä missä Islannissa on joulupukkeja 13 eri lajia joulun eri päiville, myös menninkäiskansoja on 80 eri lajia, joista suuri osa haluaa olla piilossa nykymaailmasta ja siellä vaikuttaeessaankin tekevät vain jäynää. Hallgrímsdottírin kirjoitukset esoteerisista seksikokemuksista menninkäisten kanssa jo antaitsevat tarkemman luennan. Jos jo muussa maailmassa uskotaan siemennesteen ihoa parantaviin vaikutuksiin, millaista hehkua voisikaan saada aikaan naisen poskissa islantilaisen menninkäisen glitterinvärinen sperma?

Teos on äärimäisen hauskasti otsikoitu. Graafinen suunnittelu ja runsas kuvamateriaali tukevat tekstiä, mutta yhtäkään kuvaa ei ole liikaa. Vaikka Rämö kertoo tarinaansa vahvasti oman persoonansa kautta, missään ei tule oloa itsensä korostamisesta, vaan henkilökohtainen tarina palvelee suurempaa juonta. Uskon, että moni ERASMUS-sukupolveen kuulumatonkin innostuu tästä kirjasta, sillä teokseen haastatellut henkilöt edustavat islantilaisen elämänmenon suurta sateenkaarta.

Kyllä Rämö osaa piikitelläkin islantilaisten nationalismille ja kotiinpäinvedolle. Onhan se kiinnostavaa, että kansallisen lentoyhtiön spiikkaukset eivät mene yksi yhteen, vaan kansalaisille toivotetaan velkomín heima ja muille welcome to Iceland.  Itse en muista Finnairin lennoilta samanmoista suitsutusta, mutta olen nuorempana saattanut nukkua. Olivatkohan islantilaiset aikoinaan erityisen innostuneita laskun aikana taputtajia? Kuinka paljon he taputtavat tänään?

Koska Islannissa kaikki tuntevat toisensa, vähän pidempään maassa pysynyt tulee tapaamaan Björkin ja Vigdisin jollain tapaa. Itsekin tapasin molemmat, melko läheltäkin, ja siksikin koen olevani osa tämän teoksen elämismaailmaa. Mutta kuten Rämökin osoittaa, maan kulttuuriin kuuluu läheisesti julkkisten yksityisyyden kunnioitus ja what the fuck-mentaliteetti. Valitettavasti maan superjulkkismiesten nimistä en muista yhtäkään. Paitsi sen yhden kivan kirjailijan, joka teki 101-asuinalueesta suositun. Hallgrimúr Helgason.

Tätä kirjaa suitsutan lähipiirini persjalkaisille taiteilijasieluille. Joku heistä saattaa päästä Islantiin residenssiin jossain vaiheessa. Kirja soveltuu erityisesti heille, jotka oikeasti halajavat Islantiin.

Maassa, joka tappaa lapsensa

rantaLöysin Irlannissa asuvan Hanna Tuurin teokset verrattaen myöhään, vasta toissa vuonna, ja latentin Irlanninhulluuteni tuntien tiesin jo ensi metreiltä, että tulen lukemaan häneltä koko tuotannon. Kaksi ensimmäistä lukukokemusta olivat pehmeän idyllisiä kertomuksia maaseudulta; nyt edessäni on toisenlainen, tunnelmiltaan synkempi teksti.

Tuurin toinen romaani Ranta (Otava, 2015) on esikoisromaania Orapihlajapiiriä myös ”irlantilaisempi” teos siksi, että vain yksi sivuhenkilöistä on suomalainen ja hänkin varsin marginaalisessa roolissa. Suomalaisen ja irlantilaisen elämäntavan eroja ei vertailla, vaan irlantilaiseen kulttuuriin sukelletaan natiivien henkilöhahmojen saappaissa. Orapihlajapiiri tuntui osittain matkakirjalta, mutta Ranta on puhdaspiirteisempi ja kunnianhimoisempi romaani.

Teoksen päähenkilöt, Nora, Seamus ja Jim, ovat nelikymppiset lapsuudenystävät, jotka ovat kaikki muuttaneet nimettömästä pikkukaupungista Dubliniin. Elämä on kohdellut heitä varsin epätasaisesti. Nora on menestynyt arkkitehtinä, mutta hänen keskiluokkaista perhettään uhkaa konkurssi miehen jäätyä työttömäksi; Noran omakin työpaikka kiikkuu vaakalaudalla. Seamus on rekkakuski, jonka varallisuus perustuu pitkälti epämääräisiin kuutamokeikkoihin ja jonka puoliksi kiertolainen suku vaatii jatkuvaa huomiota. Jim on koditon elämäntaiteilija, joka nuorempana on hurmannut maailman ja sen naiset puheenlahjoillaan, mutta joka ei laman tultua enää kykene elättämään itseään. Kolmikon ystävyys ei enää aikuisiässä ole ollut saumatonta, ja taustalla piilee mustasukkaisuutta suuntaan ja toiseen. Nora oli nuoruudessaan rakastunut Jimiin, mutta valitsi helpomman aviomiehen; Seamus taas on ollut aina rakastunut Noraan ja kadehtinut Jimin tältä saamaa huomiota. Kaikkien tunnemaailma on jokseenkin jämähtänyt teini-ikäisen tasolle, eikä kellään ole mukavaa itsensä kanssa. Jimiä ja Seamusia voisi pitää jopa jonkin sortin kusipäinä.

Juoni alkaa Jimin pahoinpitelystä öiseen aikaan. Miestä pidetään elossa keinotekoisessa koomassa, eikä rikoksen selvittäminen edisty toivottuun tapaan. Suku ehtii haudata miehen sairaalan sängyn reunalla jo moneen otteeseen. Knockin pyhä vesikään ei saa miestä virkoamaan. Nora ja Seamus vierailevat sairasvuoteella ahkerasti muistellen samalla mystisiä nuoruuden tapahtumia kotikaupunkinsa rannalla. Paikalla käy myös Jimin naisia, joihin tämä ei ole pystynyt sitoutumaan. Elävän ruumiin valvojaiset on makaaberi teema, jossa kiteytyvät kiinnostavalla tavalla irlantilainen uskonelämä ja kansankulttuuri.

Travellers-kulttuuri on teoksessa keskeisessä asemassa, vaikka vain Seamus on puoliksi kiertolainen. Nora taas on lapsena ja nuorena elänyt Seamusin perheen piirissä ja saanut paljon vaikutteita tämän erittäin taikauskoiselta äidiltä. Tuuri kertoo elävällä tavalla Seamusin kolmen enon perheiden elämästä asuntovaunupuistossa. Irlannin sosiaalihuollon toimiakin esitellään: sosiaalitoimen halukkuus majoittaa kiertolaiset uudelleen uusiin rivitaloihin on hyväntahtoista, mutta kulttuuria ymmärtämätöntä. Lasten huostaanotto taas on kestoteema, joka usein johtuu siitä, etteivät vanhemmat käsitä koulunkäynnin tärkeyttä. Pidin teoksessa eniten travellers-kulttuurin avaamisesta, sillä irlantilaisessa kirjallisuudessa en ole useinkaan törmännyt travellers-hahmoihin. Ehkä samalla tavalla kuin Suomen romanien kohdalla aihe saattaa tuntua irlantilaisista kirjailijoista hankalalta tai tulenaralta. Mielestäni Tuuri on löytänyt nyansoidun ja kiihkottoman näkökulman vähemmistökysymykseen.

Toinen keskeinen teema on talouskriisi, sen aiheuttama työttömyys ja maastamuutto. Oikeastaan teoksen sympaattisin hahmo on Noran työtön arkkitehtiaviomies Paul, jonka asemaan pystyin samastumaan paremmin kuin päähenkilöihin.  Hänen työnhakunsa siivousfirmoista ja hampurilaisravintoloista oli jo sydäntä särkevää. Irlanti esittäytyy romaanissa maana, joka tappaa lapsensa. Lamasyksynä ja -talvena maa peittyy loputtomiin sumuihin ja lumimyrskyihin, jotka katkaisevat kokonaisen kaupunginosan sähköt. Välillä meininki on melkein suomalaistyylisen karua, kuten tässä: ”Seamus kiersi asuntovaunun taakse, missä lumi oli kinostunut polvenkorkuisiksi kasoiksi. Hän avasi housunsa ja virtsasi. Lumeen leikkautui railo. Seamus ajatteli, että Irlanti oli Atlantin keskelle unohdettu karikko, kaiken ja kaikkien kiroama, ja nyt oli aurinkokin hylännyt heidät satavuotiseen talveen.”

Olisin oikeastaan lukenut Rannan mieluummin englanniksi, sillä jotenkin teksti tuntui liian Irlantiin juurtuneelta ollakseen suomenkielinen. Tuurin kertojan ääni muistutti minua kahdesta suosikistani Maeve Binchystä ja Anne Enrightista, jotka ovat kertojina kovin erisävyisiä. Suvun ja perheen kuvaajana teos muistutti enemmän hilpeää Binchyä, kun taas kolmikon sisäisten jännitteiden kuvauksissa oli Enrightin tyyppistä synkkyyttä. Toisin sanoen teoksen mielialat vaihtelevat dramaattisesti kuin talvinen vuorovesi. Siksi nimivalinta onkin oivallinen – yksinkertainen ja tarkka.

Huumoriakin teokseen mahtuu, ja hauskin episodi liittyy Seamusin talon takapihalle mystisesti tuotuun vuohipukkiin – symboliin, joka todennäköisesti liittyy miehen seksuaaliseen käyttäytymiseen. Vuohen pitäminen lemmikkinä ei oikein onnistu kaupunkioloissa, ja sen saaminen uuteen kotiin on yllättävän vaivalloista. Wicklowin vuorilla sijaitseva eläinten turvakoti sai minussa naurun pyrähdysten lisäksi aitoa kauhun tunnetta aikaan. Ja vaikka Seamus oli kusipää, hänellä ei ollut sydäntä jättää vuohta turvakotiin tai ampua sitä vuoriston erämaahan.

Ainoa asia, joka minua teosta lukiessa vaivasi, oli teemojen ja henkilöhahmojen runsaus. Edellämainittujen pääteemojen lisäksi tässä käsitellään myös maahanmuuttokysymyksiä, homofobiaa, kelttiläistä mytologiaa jne. jne. Ehkä Irlantia vähemmän tuntevasta lukijasta perinpohjainen johdatus Cúchulainnin seikkailuihinkin voi tuntua hauskalta, mutta niissä kohdissa itse koin pitkästymistä – ehkä siksi, että elävät irlantilaiset ovat jo kaataneet päälleni liikaa mytologiaa. En siis erityisesti pidä kalevalateemaisista suomalaisromaneistakaan. Ja tämä on puhtaasti makuasia.

Tukka hyvin Hararessa

HarareZimbabwelaisen Tendai Huchun esikoisromaani The Hairdresser of Harare (2010) tuntui alussa tyypilliseltä ”hyvän olon Afrikka”-romaanilta, joita olen jo lukenut ainakin skotlantilaisen Alexander McCall Smithin Mama Ramotswe-sarjan muodossa. Hyllyssäni on myös Gaile Parkinin Ruandan sodan jälkeiseen uudelleenrakennustilaan sijoittuva Baking Cakes in Kigali (2009), jossa myös esitetään neuvokas naisyrittäjä ja yhteisön sielu työn touhussa. ”Hyvän olon” kirjojen kirjailijat tuntuvat olevan pääsääntöisesti valkoihoisia entisiä tai nykyisiä ekspatriaatteja, jotka tuntevat hyvin länsimaiden kirjalliset markkinat. Nämä teokset eivät ole kauttaaltaan huonoja, niistä ei vaan jää vahvaa muistijälkeä.

Huchun kirjan hankin, koska luen vakavissani zimbabwelaista kaunokirjallisuutta. Tässä blogissa olen jo arvioinut ainakin Pettina Gappah’in riemastuttavat novellit; ennen blogin aloittamista tuttavuuksiini ovat kuuluneet Tsitsi Dangarembga, Yvonne Vera, Alexandra Fuller, Irene Sabatini ja Brian Chikwava. Hararen kampaajista kertova teos ei luvannut poliittista kauhua, silmitöntä väkivaltaa tai globaalin köyhyyden syväanalyysia, mutta vaikutti tarpeeksi juurevalta tulla otetuksi vakavammin kuin pelkkänä harmittomana viihteenä.

Viihteellisyys ilmenee Huchun kerronnassa kielen tasolla – tämä ei ole sillä tavalla tiivistä kaunokirjallista proosaa kuin esimerkiksi viimeksi arvioimani kongolainen Broken Glass. Huchu kirjoittaa arkisesti ja suoraviivaisesti käyttämättä monimutkaisia kielikuvia. Välillä kuvittelin lukevani pedagogisesti suuntautuvaa nuorisokirjaa, välillä taas sosiologista raporttia luokkaerojen kehityksestä. Zimbabwen nykytilanteesta Huchu osaa kertoa tavalla, jonka Afrikan diktatuureista, korruptiosta ja talouskehityksestä mitään tietämätönkin voi helposti ymmärtää.

Asetelma on seuraava: Hararen parhaaksi kutsutussa kampaamossa (kauneusalan yrityksiä ei ylipäänsä tässä miljoonakaupungissa ole montaa) työskentelevä yksinhuoltajaäiti Vimbai saa työkaverikseen itseään nuoremman ja trendikkäämmän Dumin, nuoren miehen, joka osaa kädenkäänteessä tehdä tavallisista naisista filmitähden näköisiä. Paikan silmäätekevät asiakkaat huomaavat Dumin taidot ja Vimbai jää kateellisena ”lehdelle soittamaan”. Kahden kampaajan välinen kilpailuasetelma hiertää koko työpaikan suhteita. Dumin astuttua ruotuun kampaamon asiakasluku  moninkertaistuu ja yritystä laajennetaan. 90% työttömyyden kanssa kamppailevassa Zimbabwessa kampaajanuoret kuuluvat jonkinlaiseen taloudelliseen eliittiin, eikä kellään ole varaa leikkiä työpaikan kustannuksella. Vimbaillakaan ei ole varaa maksaa sähkölaskujaan, ellei keksi keinoa jakaa asumiskustannuksia. Kohtalon oikusta uudeksi asuinkumppaniksi päätyy juuri asuntonsa menettänyt Dumi, jonka perhetausta on mystinen ja jonka tuhlaileva elämäntapa herättää Vimbaissa epäileviä kysymyksiä.

Vimbai ja Dumi ovat molemmat sydämellisiä ja moniulotteisia hahmoja, joihin lukijan on helppo samastua. Naiivista mustavalkoisuudesta teoksen pelastaa se, ettei siinä oikeastaan ole hyviksiä eikä pahiksia – nuorten työnantaja Mrs Khumalo ei ole ahne riistäjä, kampaamon hankalin asiakas on melko manipulatiivinen ja pahansuopa, mutta hänenkin käytöksensä selittyy vaikealla aviokriisillä, ja jopa Mugaben vaimo esitetään ihmisenä.

Länsimainen lukija saattaa pian arvata, että romaanissa käsitellään homofobiaa. Homo kampaaja kun on melko itsestäänselvä nykydraaman ja saippuaoopperoiden hahmo. Helluntaikirkossa käyvälle, miehiin pettyneelle Vimbaille kaikki avioliiton ulkopuolinen seksuaalisuus on syntiä, eikä hän olemuksellaan kutsu uusia miehiä elämäänsä. Siksi Vimbai ei osaa lukea lähipiirin antamia vinkkejä Dumin menneisyydestä – pojan äiti uskoo, että kampaajatyttö on viimein onnistunut parantamaan jälkikasvunsa kuolemansynnistä, ja tämä otetaan avosylin perheenjäseneksi, vaikka ystävät eivät seurustelekaan. Hirvittävän hyvin ei tässä käy, mutta kukaan ei silti kuole.

Toisella tasolla romaani kertoo Zimbabwen poliittisen eliitin kleptokratiasta, ostoskeskuksista, joihin tavallisella kansalla ei ole mitään asiaa, aidatuista asuinkomplekseista, joiden pihalla voi seistä useampikin Hummer-jeeppi kerralla. Se kertoo myös tämän päivän mustan ja eilispäivän valkoisen eliitin suhteesta, niistä vähäisistä valkoisista, jotka jäivät maahan asumaan vuoden 1980 vallanvaihdon jälkeen. Kampaamoyrityksen luotettavin alihankkija on valkoisten farmarien jälkeläinen Trina, joka onnistuu tuomaan Etelä-Afrikasta länsimaisia hiustuotteita sopuhintaan ja vaihtaa nämä mielellään elintarvikkeisiin, sillä rahan arvo on maassa melkein mitätön. Trinan vierailuja odotetaan, sillä usein tämä tuo naisille kaupanpäällisiksi esimerkiksi tamponeja, luksustuotteita, joita ei Zimbabwen kaupoista saa rahallakaan. Joillekin vaikutusvaltaisille asiakkaille, kuten naisministeri M:lle, valkoisen naisen näkeminen kampaamon tiloissa on kuitenkin liikaa. Paikalle kutsutaan ”sotaveteraanit” eli työtön miessakki uhittelemaan ja häätämään valkoisia pois mustan eliitin mansikkapaikoilta. Rotu- ja luokkasuhteiden kuvaajana Tendai Huchu onkin elementissään. Hän onnistuu tekemään sen huumorilla, etsien mahdollisuuksia sovintoon ja uuteen yhteisymmärrykseen.

Luulin teeman valinnasta ja kirjoitustyylistä automaattisesti, että kirjailija olisi nainen, mutta Huchu onkin nuorehko mies (s. 1982). Hän kirjoittaa meille Skotlannista käsin. Odotan häneltä uusia teoksia ja toivon, ettei Hararen kampaajista tulisi kirjasarjaa, sillä hänellä on taatusti muita, yhtä herkullisia aihepiirejä taskut täynnä.