Bwana Daudin sielunmessu

Teos: Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo (Tammi, 2019)

Suomennos: Aleksi Milonoff

Äänikirjan lukija: Anna Saksman

Zimbabwelainen Petina Gappah tuli minulle viime vuosikymmenellä tutuksi realistisista novelleistaan, joissa hän käsitteli kotimaansa nykykulttuuria ja – politiikkaa runollisen raadollisin keinoin. Olenkin otettu, että reilussa vuosikymmenessä hän on laajentanut tuotantoaan historiallisiin romaaneihin ja päässyt täällä kaukaisessa Suomessa Keltaisen kirjaston tekijänaisten kerhoon.

Pimeydestä nousee valo on Gappah’n toinen romaani, joka kertoo löytöretkeilijä David Livingstonen (1813-1873) kuolemasta ja hänen palveluskuntansa toimista ruumiin toimittajina Britannian emämaahan. Huomasin romaanin julkaisun jo viime vuonna, mutta aihe ei automaattisesti inspiroinut. Tai tuntuu, että afrikkalaisessa nykykirjallisuudessa on niin paljon omaan aikaamme liittyviä tarinoita, että 1800-luku tuntuu sen sisällä todella kaukaiselta ajalta.

Mutta nyt olen keräillyt uusimpia afrikkalaisia ja afroamerikkalaisia romaaneja, joita en ole vielä lukenut. Gappah’n maailmaan oli helppo heittäytyä siksi, että tiesin hänet jo etukäteen valloittavaksi kertojaksi.

Romaanissa on kaksi vuorottelevaa kertojaa, lukutaidoton kokki Halima Zanzibarin saarelta, ja nuori vapautettu orja Jacob, joka on ottanut Jeesuksen sydämeensä ja tullut valituksi Livingstonen porukoihin lähetyskoulussa Intian Bombayssa. Brittien kauppakomppania muodostaa kätevän kapitalistisen verkoston Intianmeren yli, jossa Zanzibar on yksi solmukohta Intian ja Afrikan välillä.

Halima on kiireinen papupata, lörpöttelijä, jolle kristinusko ja islam edustavat melko yhdentekeviä voimia. Livingstonelle hän on ollut kuitenkin ehdoton luottotyöntekijä, joka on onnistunut pitämään hampaatonta, raihnaista ukkoa elossa loihtimalla tälle ruokia, jotka sopivat huonokuntoiselle vanhukselle. Hän on yhden muslimisotilaan epäkunniallinen ”reissunainen”, mutta hän himoitsee toista, jonka liehittelyt eivät jää muilta huomaamatta.

Livingstonen saattueessa on paljon naisia ja lapsia, mikä harmittaa saarnaaja-Jacobia. Naiset ja lapset hidastavat porukan tahtia, ja aiheuttavat turhia houkutuksia telttojen porteilla öisin. Jacobin tehtävänä olisi tehdä tovereistaan yksiavioisia Herran palvelijoita, mutta hän ei ole sanomansa kanssa erityisen suosittu. Jopa Livingstone osoittautuu harmilliseksi kulttuurirelativistiksi, joka sallii lihalliset suhteet ja ryyppäämisen.

Jacobin saarnaajan positio on kirkasotsainen, mutta pahassa paikassa hänkin sortuu Haliman apukokin katalaan viettelykseen. Ruumissaattueen loppumatka meneekin tämän yhtymisen seurauksien kanssa kamppailemiseen, eli sielunvihollisen kohtaamiseen. Ja vaikka Jacob onnistuu kastamaan muutamia retkeläisiään Zambezin rannoilla, tämä ei automaattisesti johda heissä parannukseen.

Uskonnon näkökulma on tarinassa keskeinen alkaen romaanin nimestä. Gappah seuraa Jacobia tämän nuoruuden Intiaan, jossa hän taistelee paikastaan auringossa anglikaanien pitämässä poikakoulussa. Jacobin kutsumus on vahvempi kuin hänen kohtalontoveriensa, ja hän pääsee vielä saattamaan bwanaa Lontooseen saakka, jossa hänet siunataan Westminster Abbeyssä.

Pidin kuitenkin enemmän Haliman kertojan äänestä, jossa oli enemmän arkirealismia ja juurevuutta. Omanilaisen sulttaanin hovin keittiön salat periytyvät Halimalle tämän äidiltä, ja hän onnistuu soveltamaan niitä myös syvällä viidakossa, jossa kaikki eivät tunne hänen mausteitaan ja aisteja huumaavia maitoteesekoituksiaan.

Huomasin, että suomalaisissa arvioissa tätä teosta on verrattu Olli Jalosen Taivaanpalloon, ja vertaus tuntuikin varsin osuvalta. Ehkä Jalosen valitsema näkökulma ja ajanjakso on vielä haasteellisempi ja eksoottisempi; Livingstonesta on kirjoitettu paljon ennen tätä romaania, ja samoja lähteitä on käytetty ties minkälaisiin projekteihin. Minulla ei romaania lukiessa herännyt minkäänlaista intressiä faktantarkistukseen, mutta Gappah’n valittu näkökulma lähestyy ”fakta-fiktiota”. Jalosen romaani taas tuntuu aidosti keksityltä, mutta kasvavan, juuriltaan revityn nuoren miehen näkökulmissa oli paljon yhteistä.

Pystyin lukemaan tämän teoksen päivässä, mutta suosittelen sille hitaampaa tahtia. Jo kirjassa kuvatun fyysisen matkanteon rasitus tuntuu lukijassakin luissa. Huolellinen lukija voi matkan varrella pysähtyä taustoittamaan moniakin vaiheita, ja tähän kirjailija antaa yllättävän tarkkoja koordinaatteja.

Vaikka Anna Saksmanin lukijan työ on ilmiömäistä (hän on jaksanut ottaa selvää vaikeiden paikallisten nimien oikeasta ääntämyksestä bantukielillä), teos saattaa avautua paremmin painettuna kirjana. Itsekään en kirjaa kuunneltuani kehtaa toistaa ”kuullun ymmärrystäni” seurueen jäsenten nimien litteroijana. Juonellisesti  äänikirja ei osoittautunut vaikeaksi, ja koska teos on puhtaasti juonivetoinen ja enimmäkseen ajallisesti lineaarinen, se tarjoaa mukaansatempaavia hetkiä myös kuunneltuna.

Fyysisesti kirjassa liikutaan pitkä matka nykyisiltä Victorian putouksilta, Sambian ja Zimbabwen rajalta Bagamoyon kaupunkiin nykyisessä Tansaniassa, joka oli merkittävä orjakaupan satama. Romaanin henkilöistä myös mustat palvelijat oppivat piirtämään karttoja, ja suivaantuvat, kun Livingstonen valkoiset seuraajat vievät heiltä heille rakkaaksi tulleet työvälineet.

Tämä teos ei aivan suoraan viittaa Black Lives Matter-keskusteluihin, vaikka siinäkin rodulle annetaan merkityksiä. Teoksen maailmassa britit suhtautuvat mustiin palvelijoihinsa huomattavasti ymmärtäväisemmin kuin arabit, jotka korostavat eroaan mustasta väestöstä islaminuskon välityksellä. Arabien harjoittama orjakauppa siis jatkuu tarinassa, vaikka brittien valtaamilla alueilla se on kiellettyä. Rotukeskusteluissa Gappah vetoaa dialogiin, ja tuo esille osuvasti myös mustien väestönosien kauhunsekaisia uskomuksia valkoisen ihon alkuperästä.

Tämän romaanin innoittamana päätynen kesän aikana vielä palaamaan Jalosen Taivaanpallon jatko-osaan Merenpeitto, jonka tiedän olevan ”iso kakku”. Gappah’n 1800-luku taas ei ollut minulle niin vieras maailma kuin Jalosen 1600-luku, koska olen lukenut jo etukäteen (enimmäkseen tietokirjallisuutta) Afrikan sisämaiden valloituksesta.

 

 

 

 

Mungu ibariki Afrika

MpoyiTeos: Kayo Mpoyi: Virtaavan veden sukua (Atena, 2020)

Suomennos ruotsin kielestä: Ulla Lempinen (alk. Mai betyder vatten)

Vuoden ensimmäinen afrikkalaisteokseni on epätyypillinen kulttuurisesti ja kielellisesti, sillä lukemieni afrikkalaisromaanieni enemmistö on ollut englanninkielisestä maailmasta. Viime vuonna luin romaanin lähes joka afrikkalaisesta maasta, mutta sama tahti ei ole jatkunut tänä vuonna. Ruotsissa asuva kongolaistaustainen Kayo Mpoyi (s. 1986) julkaisi viime vuonna esikoisromaaninsa ruotsiksi, mikä on luonteva kielivalinta jo kymmenvuotiaana maahan muuttaneelle siirtolaiskirjailijalle.

Romaanissa puhutaan swahilia, lingalaa ja tshilubaa, ja tietysti kolonialistisia valtakieliä, ranskaa ja englantia. Se sijoittuu postkolonialistiseen Tansaniaan ja Kongoon, osittain myös Swazimaahan, ja kertoo pitkälti Afrikan sisäisistä muuttoliikkeistä, identiteetin sekaannuksista ja liikkuvista tarinoista. Arvioni otsikko viittaa Tansanian kansallislauluun, jonka kouluun pyrkivien lasten on opeteltava ennen ensimmäistä koulupäiväänsä.

Romaanin kertoja on Dar es Salaamissa kongolaisessa diplomaattiperheessä kasvava Adi, jonka perheen tausta on monimutkainen. Ydinperheeseen kuuluu isä, äiti ja kolme tytärtä, mutta perheessä vierailee vanhempien vanhempia lapsia, joista osa on edellisistä suhteista. Äidin vanhin poika on jo yli kolmikymppinen, ja vanhemmat siskot ja veljet ovat liikkuvaa sorttia. Suvulla on paljon salaisuuksia, joista vahvassa uskossa elävät vanhemmat haluavat vaieta.

Vanhemmat kuuluvat kongolaisten pitämään vapaiden suuntien seurakuntaan, joka etsii aitoafrikkalaista uskon ilmaisumuotoa. Vedellä on ollut keskeinen merkitys suvun symboliikassa ennenkin, mutta kristillisessä merkityksessä perheen tyttäriä pestään säännöllisesti lihallisista synneistä, tai edes niiden ajattelemisesta. Adin isosisko Dina on kapinallinen yläkoululainen, joka haaveilee rastaleteistä koulun pukeutumissääntöjä uhmaten. Dina on myös taitava tanssija, eivätkä paikalliset nuoret ole immuuneja globaaleille musiikkitrendeillekään.

En paljasta paljoa juonesta, jos mainitsen seksuaalisen hyväksikäytön olevan keskeinen osa teoksen problematiikkaa. Romaanin tytöt elävät elämäänsä melko rauhallisen afrikkalaisen pääkaupungin eliittikortteleissa, mutta sielläkään he eivät saa kasvaa rauhassa. Pahimmat ahdistelijat, jopa raiskaajat, ovat usein naapureita tai sukulaisia, eikä kirkossa käynti suojele ketään hyökkäyksiltä. Adi on niin nuori, ettei osaa tunnistaa Monsieur Éléphantin vikkeliä käsiä pahantekijän käsiksi, vaan hän menee yliopistoa käyvän namusedän leikkiin mukaan hyväuskoisesti.

Luin kirjaa pienissä erissä pahimman koronakriisin keskellä puhelimen pieneltä näytöltä, osittain tien päällä, joten en ehtinyt ahdistua tarinasta samalla tavalla kuin olisin ahdistunut, jos mieleni olisi ollut normaalitilassa. Kirjan aika-akseli on kuutisen vuotta, ja siinä ehtii tapahtua osittainen perheen hajoaminen. Mai on Adin pikkusisko, joka on saanut kuolleen isomummon nimen. Hänen terveytensä on niin heikko, että siksikään tyttöjen vanhemmat eivät ehdi huomata, mitä vanhemmille ja vahvemmille lapsille on heidän selkiensä takana tapahtumassa. Ymmärsin myös, että rivien välistä kirjassa kuvataan Tansaniaa uhkaavaa HIV-epidemiaa, vaikka kaikkien sivuhenkilöiden sairauksia ei mainita tarkkaan nimillä.

Kirjan isähahmo on kiehtova, sillä hän on samalla yliopistointellektuelli ja fanaattinen uskonmies, joka haluaisi kieltää lapsiltaan kaiken. Samalla hän kuitenkin opettaa tyttärilleen vanhoja ei-kristillisiä kansantarinoita, ja haluaa heidän oppivan joka päivä kymmeniä sanoja kotikieliä, joiden sanakirjoja perheessä on. Isä on sielultaan kielitieteilijä, vaikka on käynyt Saksassa insinöörin opinnot ja joutunut vastoin tahtoaan diplomaatin uralle paetakseen suvussaan kytevää kriisiä. Kongolaisten diplomaattien elämä on kaukana ylellisestä, ja valtion ajautuessa sisällissotaan olot lähetystössä ja sen omistamissa asunnoissa koko ajan heikentyvät.

Maailmanpoliittinen analyysi keskittyy Mpoyilla kolonialististen valtasuhteiden käsittelyyn, eikä hän käy läpi Tansanian ja Kongon itsenäisyyksien jälkeisiä jännitteitä samalla intensiteetillä. Romaani on tiivis, mutta historiallisesti siinä on juonteita aina 1900-luvun alkuun saakka. Karseinta oli lukea belgialaisten keksimästä ”edistyneiden” kongolaisten testistä, jolla valittiin siirtomaahan musta, koulutettu eliitti, hallituksen hännystelijät. Adin virtaavan veden sukulaiset eivät läpäisseet tätä testiä, ja sen vuoksi he jäivät oppineisuudestaan huolimatta alakynteen taistelussa parhaista viroista ja toimista, paikasta Léopoldvillen auringossa. .

Lapsinäkökulma on romaanissa vahvempi kuin maailmanpoliittinen, aikuisten kertoma tarina. Mielestäni monitasoisuus oli romaanin vahvuus, en ehkä olisi jaksanut lukea pelkkää tarinaa seksuaalisesti hyväksikäytetyn tytön vaikeasta kasvusta. Teokseen mahtuu paljon musiikkia, tanssia ja iloakin, vaikka tyttöjen vanhempien maailmankuva sävyttää tarinaa raskaammaksi ja tummemmaksi kuin se olisi ollut suruttomampien naapureiden kertomana.

Toivon tälle romaanille laajempaa näkyvyyttä ja käännöksiä monille kielille. Ilman suomennosta en olisi ehkä huomannut koko romaanin julkaisua, vaikka afrikkalaisen kirjallisuuden uusia tulokkaita seuraankin melko aktiivisesti. Kiitos siis Atenalle kirjan promotoinnista, ja toivon mukaan kuulisin otteita romaanista kirjailijan itse lukemana joillain festivaaleilla sen jälkeen, kun maailma palautuu taas järjestämään kulttuuritapahtumia.

 

Kerran reissunainen, aina yönainen

kankimäkiTeos: Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin (Otava, 2018), 448 s.

Mistä sain: E-kirjastosta

Mia Kankimäen esikoisteos Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (2013) oli minulle tärkeä teos, vaikka en ole suuri Japani-fani enkä tunne maan varhaisempaa historiaa. Olin ihastunut varsinkin kirjan nimeen, jota olen pitänyt jonkunlaisena mottona kaurapuuronharmaiden elämänhaasteiden keskellä.

Ennenaikainen henkinen kuolema on surullinen asia, kuten ovat ne kiellot ja rajoitteet, joita säädämme itsellemme tullaksemme yhteiskuntakelpoisiksi. Kankimäen toisessa teoksessa Naiset joita ajattelen öisin tartutaan näihin elämäämme rajoittaviin ”mörköihin” rankalla kädellä. Kyseessä on myös matkakirja ja kulttuurihistoriallinen tutkielma, mutta kirjan sanomaa voi kukin pohdiskella myös henkilökohtaisella tasolla.

Naiset joita ajattelen öisin on edeltäjäänsä runsaampi ja monisyisempi teos, jota en suosittele luettavaksi yhdeltä istumalta. Siinä jäljitetään kymmenen kirjailijalle merkittävän reissunaisen (eli yönaisen) jättämää henkistä perimää, joka ulottuu kaikille mantereille renessanssin ajasta nykypäivään. Kankimäki kutsuu heitä yönaisiksi siksi, että hän on tukeutunut heihin unettomina öinä, kun kysymys tulevaisuudesta on rassannut häntä. Mitä nelikymppinen, perheetön, työnsä ja kotinsa jättänyt nainen voi elämällään tehdä?, hän kysyy realistisesti.

Tutuin teoksen kymmenestä naishahmosta minulle oli Karen Blixen, jonka jälkiä hän myös jäljittää pisimpään ja uskollisimmin. Viktoriaanisen ajan naismatkaajat ovat olleet hänelle enemmän virtuaalisia ystäviä, kun taas Italian renessanssin ajan naistaiteilijoiden vaikutteita etsiessä oli vietettävä aikaa paikan päällä. Japanilaisen, vielä elossa olevan Yayoi Kosaman kanssa Kankimäki on matkaillut mielessään pisimpään, ja hänen tarinansa tuli ehkä eniten iholle.

Oma lempihahmoni kaikista oli Länsi-Afrikkaa kolunnut Mary Kingsley (1862-1900), joka toisin kuin monet edeltäjänsä kuoli nuorena. Kingsley kiinnostui matkoillaan luonnon havainnoinnista, ja hän rahoitti reissujaan keräämällä lajeja Lontoon The Royal Societyyn. Erityisen innostunut hän oli kalastamisesta ja melonnasta, ja koki mangrovesuon mielenmaisemakseen. Jos hän olisi elänyt lähes satavuotiaaksi kuten moni muu naispioneeri, hänestä olisi luultavasti tullut kulttihenkilö. Hänen ikätoverinsa Alexandra David-Neel, joka valloitti Lhasan suljetun kaupungin ja eli satavuotiaaksi, oli sellainen, ja hänestä olen kuullut enemmän jo ennen tämän kirjan lukemista.

Kirjassa kuvatut seikkailut ovat eritasoisia, ja kuvaukset kirjoitusretriiteistä Euroopan turvallisiin residensseihin eivät saa aikaan aivan samaa ihastusta kuin teoksen alun Tansania-kuvaus. Tosin kerronnan kannalta olisi ollut raskasta lukea tilitystä useammasta suuremmasta tutkimusmatkasta johonkin, jossa päästään reippaasti oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Kankimäki myös pohtii aiheen valintansa mahdollista kolonialismia, eli onko Karen Blixenin fanittaminen ja siitä kirjoittaminen vain vanhojen eurooppalaisten valloitusfantasioiden toistoa?

Blixeniin liittyvä turismi Keniassa on kieltämättä överiä. Myös Kankimäki on käynyt siinä Blixen-aiheisessa hotellissa, jonka aamiaishuoneessa kirahvit käyvät kerjäämässä asiakkailta makupaloja. Varmasti kävisin siellä itsekin, jos Nairobiin päätyisin, mutta en uskoisi visiitin olevan pelkästään riemullinen.

Tämä on sen tyyppinen teos, joka kannattaa ehdottomasti hankkia omaksi, ja johon voi tehdä merkintöjä marginaaleihin. Kirjan muistutukset ja ohjeet eivät tunnu turhilta aforismeilta. Itse pidin erityisesti ohjeesta ”Pelaa niillä korteilla, jotka saat”. Yayoi Kosama on onnistunut rikastumaan ja työllistämään kymmeniä ihmisiä tokiolaisesta mielisairaalasta käsin, ja juuri tuossa tarinassa on jotain hyvin voimaannuttavaa.

Kirja kertoo myös paljon itse kirjoittamisesta, ja rivien välistä voi lukea, kuinka suurtöinen teos on ollut saada alle 500 sivun ”vaatimattomaan” muotoon. Siksi en tässä arviossa lähde ruotimaan kirjan runsautta. Kankimäki on renessanssityylinen kirjailija ja tutkijatyyppi, joka ei luultavasti pysty rajoittamaan innostustaan ja rakkauttaan tiiviisiin synopsiksiin tai pähkinänkuoribokseihin. Tämä kirja sotii hyvässä mielessä tehokkaan kommunikaation prinsiippejä vastaan. Tietokirjana se kulkee täysin omia polkujaan, ja moni pelkkää tietoa etsivä saattaa kirjan suitsuttaviin pohdintoihin myös turhautua. Ja sanoisin, että se on heidän murheensa. Tämä teos ilahduttanee enemmän niitä, joilla on oman elämän suunnassa säätämisen paikka – matkakertomukset toimivat kimmokkeena johonkin muuhun.

Minulle tämä teos oli vielä tärkeämpi kuin esikoisteos Asioita. Itse olen perheellinen ja joitain seikkailuja nuorena perheellisenä jo läpi käynyt, mutta reissunainen minussa kärsii vakavasta puutostaudista. Itse en ehkä edes kaipaa Afrikan safareille malariahyttysten syötäväksi (koska kehoni ei siedä estolääkkeitä), mutta kaipaan erikoisiin kirjastoihin ja arkistoihin etsimään tietoa entisistä elämistäni. Ja kaipaan Himalajan vuoristoilmaan purkittamaan ikuisen nuoruuden eliksiiriä. Tämä kirja auttaa lukijoitaan sanoittamaan unelmiaan ja kaipuutaan.

Seikkailu voi alkaa 14 euron Alexandra David-Neel-teestä, jota voi tilata pariisilaisesta verkkokaupasta. Se tuntuu postikuluineenkin varsin edulliselta hinnalta elämyksestä. Ja ehkä tämän lukukokemuksen kunniaksi päräytän myös tulemaan pannullisen kashmirilaista pinkkiä teetä.

PS: Kiitos myös Piia Ahoa ja Stephen Mackeyta vuoden hienoimmasta graafisesta suunnittelusta ja kansikuvasta. Grrrh!

PS2: Olen myös nimimerkki ”Buzin” uusimman romaanin suuri fani, ja luen ilolla siitä, että teokset ovat syntyneet osittain samassa tilassa.

Taistelijalentäjän depersonalisaatio

Anyuru

”Öisin näen kirjoja, jotka hajoavat niin kuin savukkeeni hajoavat  sateessa, joka huuhtoo kaupunkia. Kirjoja, jotka hajoavat kuin maat, kuin painavasta, märästä hiekasta  rakennetut veistokset, kirjoja, jotka musrkaantuvat kuin murtuvat aallot.”

Ruotsalais-ugandalaisen Johannes Anyarun (s.1979) teosta Myrsky nousee paratiisista (Schildts & Söderströms, 2014) on suositeltu minulle asiantuntevilta tahoilta koko vuoden. Jo vinkistä kuultuani tiesin, etten kykenisi lukemaan alkuperäistä ruotsinkielistä teosta, puolikielinen kuin olen. Ottaen huomioon kirjailijan poeettisen taustan ja romaanin aihepiirin raskauden, en mitenkään olisi päässyt alkuperäisteoksessa kymmentä sivua pidemmälle. Luen edelleen joitain dekkareita ja kevyempää chicklit-tyyppistä tekstiä ruotsiksi tarvittaessa. Ruotsiksi lukeminen ei kuulu elämäni suuriin haasteisiin, mutta aina yhden alkukielisen teoksen selättäminen tuntuu minusta juhlalliselta. Nykyisin näin käy korkeintaan kerran vuodessa…

Outi Mennan käännös tuli tällä viikolla sopivasti eteeni, eikä lukukokemus suomeksikaan ollut mutkaton. Anyaru kirjoittaa edesmenneestä isästään, joten genren rajakin tulee vastaan – onko kyseessä romaani vai muistelma? Isän tarina kerrotaan kuitenkin niin kaukaisesti, että teksti menee korkeammasta romaanitaiteesta. Hän on mies nimeltä P, raa’asti kohdeltu lapsi ja nuori, jolla jo olisi kotimaan taakkojen kanssa tarpeeksi työstettävää. Hänen onnensa kantamoinen on kutsu uudelleenkoulutukseen Kreikan ilmavoimiin, kolmen vuoden kurssille Ateenaan, jossa hänestä on tarkoitus kouluttaa uuden linjan taistelijalentäjä ja samalla ilmailualan ammattilainen kaikkiin tehtäviin. Koulutuksessa hän kokee jo olevansa melkein jumalien kaltainen, ja kreikkalaisten suhtautuminen pikimustiin uusiin kandidaatteihin on harvinaisen kunnioittavaa.

P:n uran nousujohteen katkaisee Idi Aminin vallankaappaus v. 1971. Kreikan armeija ei tiedä, mitä tehdä mustilla sotilaillaan, lähettääkö heidät kotiin vai etsiäkö heille turvapaikkaa. Harva haluaa takaisin, moni etsii uutta uraa Euroopan lentoyhtiöissä. P on tässä vaiheessa kauttaaltaan epäpoliittinen ihminen, joka on tosissaan kiinnostunut pilvien muodostuksesta ja koneiden teknisistä ominaisuuksista enemmän kuin sosialismin ja kapitalismin painista. Hänen langi-heimoonsa kuuluu oppositiotaistelija Milton Obote, joka on sotilaskaappauksen aikana paennut jonnekin sosialistiseen Afrikkaan, mutta langius ei merkitse nuorelle miehelle paljoa. Hänen kunnialleen tärkeämpää on hankkia palkkatyö lentäjänä Afrikassa kuin jäädä Eurooppaan hoitamaan paskaduuneja. Siksi hän hakeutuu Samiaab myrkytysruiskuttajaksi. Sambia kuuluu väärään leiriin eikä miehellä ole mitään mahdollisuutta päästä maahan vakoilijoiden pelossa.

Afrikan etnisten ryhmien keksimisestä brittien aikaansaamana Anyarulla onkin paljon sanottavaa. Jo tiettyyn pisteeseen modernisoituneiden romaanihenkilöiden ei ole helppoa alkaa esittää heimovanhinta, kun arkielämässä tärkeintä on saada tuoreita muffinsseja leipomosta tai oikeanlaatuista olutta työpäivän jälkeen. Tälle porukalle yhdessä olo on tärkeämpää kuin etnisyys, kieli tai uskonto. Etnisyys on romaanin isoin kysymysmerkki, jota avataan säästeliäästi, mutta samalla ansiokkaasti uteliaisuutta herättäen. Romaanissa seikkailevat länsinilootit, langit, acholit ja bugandalaiset muiden lähinaapurikansojen mukana. Toivon, ettei etnisyyden kartoittaminen jäisi Anyarulla tähän.

Suurin osa romaanista keskittyy raakaan poliittiseen kuulusteluun sosialistisen ja kapitalistisen Afrikan rajamailla. Kirja ei sovi herkkähermoisille, mutta kuka tahansa Nelson Mandelan tai Ken Saro-Wiwan kohtaloihin perehtynyt osaa sijoittaa tarinan oikeaan slottiinsa. Silmittömään kidutukseen ei kuitenkaan sorruta, koska kuulusteltaville ja kuulustelijoille lopulta pääasiallinen arjen piristäjä on yhteinen tupakka. Pakolaisleirit ovat vankiloiden raaka jatkumo, joilta moni tulee kidnapatuksi armeijaan, jonne hän ei tietoisesti halua. Ugandan, Kenian ja Tansanian yhteinen historia tulee tässä mahtavasti toteen, ja luulen, että eniten teoksesta saavat irti toisen tai kolmannen sukupolven siirtolaiset. Kirjan kuvaaman diasporan ihmiset asuvat tällä hetkellä kaikilla mantereilla. Harva tunnistaa edes kymmenesosaa Anyarun mainitsemia komplekseja tai ongelmia. Siksi toivoisin teoksen käännettävän mahdollisimman monelle kielelle.

Romaanin isähahmo P on todellinen paradoksi ja mysteerio. Hän on rakastunut kreikkalaiseen tyttöystäväänsä syvästi, mutta tytön vanhemmat torpedoivat liiton. Keniassa maanpaossa oleva mies tutustuu ruotsalaiseen vapaaehtoistyöntekijään, jonka kanssa avioliitto tulee ajankohtaiseksi. Pariskunta ei edes alussa suunnittele muuttoa Pohjolaan, mutta P:n kohtalo määrää tulevan perheen sävelet. Perhe elää yhdessä lasten ensimmäiset vuodet, mutta ero on väistämätön. Anyarun projektina onkin ollut poissaolleen isän elämänvaiheiden selvitys, mihin hän pystyy harvinaisella analyyttisyydellä ja lämmöllä.

Myrsky nousee paratiisista on harvinaisen yksityiskohtainen, poeettinen ja riipivä postkoloniaali dokumentti kansasta ja valtiosta, joka on rakennettu koloniaalisten tuntojen mukaan ja jonka mahdollinen yhtenäisyys ilmenee tulevaisuudessa vain yhteisestä poliittisesta tahdosta, jolla ei ole mitään tekemistä perinnön, kielen tai uskonnon kanssa. Isän rikkonainen, erehtyvä ja kuolemansairas hahmo tuo teokseen harvinaista syvyyttä, joka ylittää yksilön ymmärryksen rajat. Isän ja pojat harvat kohtaamiset itkettävät epäsentimentaalisesti, ei yhteisten hukattujen muistojen tasolla vaan levelillä, jolle harvalla on helppoa sanoitusta.

Teos kertookin rajoja ylittävästä globaalista depersonalisaatiosta, jonka kokemiseen tavalliset pohjoismaiset kansalaiset ovat liian persjalkaisia ja juurtuneita.

Jokamiehen oma Afrikka

Bellow in Africa

Nobelisti Saul Bellow (1915-2005) on minulle tuttu kirjailija lähinnä englantilaisen filologian opinnoista, jolloin pidin häntä elämänfilosofisesti anteliaana, mutta silti kuivana kertojana. Sattuipa sitten niin, että toinen lukemani Bellow’n teos, Sadekuningas (Henderson the Rain King, 1958), vei minut mukanaan Itä-Afrikkaan keskelle sadetansseja ja initiaatioriittejä, jotka pursusivat elämäniloa ja lihallisuutta. Jos tätä teosta vertaa esim. tänne jonkin aikaa sitten arvioimaani Hemingwayn Afrikan vihreisiin kunnaisiin, kyseessä on monisyinen ja deskriptiivinen aistillinen ilotulitus. Teos ei kuitenkaan imaissut minua mukanaan yhdeltä istumalta, vaan luin sitä pieninä paloina nelisen kuukautta. (Minulla on siis käynnissä Keltainen kirjasto-projekti. Haluaisin myös hyllyyni yhden puhtaan Keltainen kirjasto-rivin, sillä Penguinin oransseja teoksia taitaa olla jo hyllyllinen.)

Henderson on keski-ikäinen romuluinen, lievästi alkoholisoitunut hahmo, perintörikas vapaaherra, joka on toista kertaa naimisissa. Molempien vaimojen kanssa on ollut omat vääntönsä, mutta toista vaimoa Lilyä hän rakastaa aidosti. Tästä huolimatta hänellä on tapana uhkailla perhettään itsemurhalla. Eräänä päivänä hänen sisällään alkaa soida mantra tahdon tahdon tahdon, jota seuratessaan hän päätyy Afrikkaan. Pian hän karkaa länsimaisesta seurueestaan ja palkkaa palvelijakseen arnew-heimoon kuuluvan Romilayun. Tyypillisen kehitysromaanin kaavan mukaan Henderson pakotetaan kohtaamaan omat henkiset lukkonsa ja onnellisuuden esteet.

Arnewien parissa Henderson pyrkii levittämään länsimaista rationaalisuutta epäonnistuen katastrofaalisesti. Heimon ainoaan sadevesisäiliöön on pesiytynyt sammakkojen yhdyskunta, ja arnewit pitävät vettä käyttökelvottomana, kirottuna. Heimo mieluummin kärsii nälänhädästä ja antaa karjansa kuolla kuivuuteen kuin käyttäisi saastunutta vettä. Pettyneenä Henderson pyytää palvelijaansa kuljettamaan hänet eteenpäin toisenlaisen porukan luo, ja hän päätyy wariri-heimon hoviin kunniavieraaksi kuningas Dahfulle. Dahfu on eksentrinen tapaus, joka elää kesytetyn naarasleijona Attin kanssa uskoen, että leijonat ovat hänen omien edesmenneiden sukulaistensa reinkarnaatioita. Dahfu haastaa Hendersonin syvällisiin keskusteluihin elämästä ja ihmiskunnan yhteneväisyydestä ja eroista; samalla hän kertoo menneisyydestään lääketieteen opiskelijana Syyriassa. Kenian viidakoista Henderson löytää kumman kansainvälisiä maailmanmiehiä, jotka puhuvat monia kieliä ja osaavat kyseenalaista länsimaisten ylemmyydentuntoa. Mies myös initioidaan sadekuninkaaksi, mutta Dahfun menehdyttyä hänen on paettava waririen parista sillä uhalla, että hänet, valkoinen mies, kruunattaisiin uudeksi kuninkaaksi.

Bellow kirjoittaa heimojen traditioista uskottavasti, ehkä siksikin, että nuorena miehenä hän opiskeli antropologiaa, mutta myös siksi, että Hemingwayn tavoin hän matkaili leijonanpyydystyssafareilla. Tässä ei kuitenkaan keskitytä simban ampumiseen, vaan Henderson joutuu kirjaimelliseen leijonaterapiaan kuninkaan ohjauksessa. Hän joutuu imitoimaan  leijonan liikkeitä ja karjuntaa harjoituksissa, joiden Dahfu uskoo olevan miehen parhaaksi. Dahfun heimostakin suuri osa pelkää kuninkaan harjoittamaa magiaa, jopa kuninkaan äiti käy varoittamassa Hendersonia poikansa puuhailuista.

Ehkä teoksen filosofinen anti jokseenkin peittyi hyperaktiivisen kohkaamisen alle, mutta romaanista jäi käteen yksi sitaatti, jonka nerokkuutta olen ihaillut:

“I am a true adorer of life, and if I can’t reach as high as the face of it, I plant my kiss somewhere lower down. Those who understand will require no further explanation.”

Impulsiivinen ja hedonistinen Henderson siis oppii Afrikassa tyytymään vähän vähempään ja viivyttämään tarpeidensa tyydytystä. Kiinnostava anekdootti kirjan kustannuksessa oli, että jo ennen romaanin julkistamista Bellow varoitti lukijoitaan lukemasta teosta liian symbolisella tasolla ja kehotti heitä keskittymään enemmän juoneen ja itse seikkailuun. Tämä lienee viisasta, sillä teos pursuaa symboliikkaa joka sivulla ja kaikista nurkista. Olisin siis nauttinut tästä enemmän, jos tässä olisi ollut puolet vähemmän kamaa.

Matkailusta kiinnostuneena sytyin Bellow’n matkassa eniten Lamun kaupungista, joka sijaitsee saarella Kenian itärannikolla ja on nykyään UNESCO:n maailmanperintökohde. Lamu on samantyyppinen arabialaisvaikutteinen maustesaari kuin Tansanian puolinen Sansibar, mutta lähempänä mannerta ja siksi helpomman matkan päässä. Kenian peräkylien miehille Lamu on kirjassa sivistyksen huipentuma ja shangri-la, jossa he ovat käyneet oppimassa maailman kieliä ja oppimassa ”tavoille”. Lamun kasvatit puhuvat tässä englannin, ranskan ja portugalin sekakieltä, muistelevat kahviloita, musiikkia ja tyttöjä kaiholla nauttien keikaroinnista.

Henderson siis luo oman Afrikkansa päänsä sisälle ja afrikkalaiset luovat Pariisinsa Lamulle. Afrikkaan liittyviä kliseitä ja myyttejä Bellow uusintaa siinä missä murtaakin. Lukijalta odotetaan joustavaa mieltä eikä liian poliittisen korrektia lukutapaa.

 

Kudunmetsästäjien kyydissä

Hemingway Green hills Ernest Hemingwayn teokset ovat lähinnä kuuluneet pakolliseen koulu- ja yliopistosivistykseeni, ja suhteeni kirjailijaan on  ollut kaksijakoinen. Machoilevan, alkoholisoituneen kalastajan ja metsästäjän maailmankuva kun ei ainakaan nuorempana miellyttänyt tiukkapipoista, vallankumouksellista feministiä. Kirjoittavana ihmisenä olen kuitenkin ihaillut tyyliä, varsinkin dialogien nasevuutta. Aiemmista teoksista muistan varmasti lukeneeni Vanhuksen ja meren (teininä tylsistyen) ja The sun also rises (parikymppisenä hyvin hereillä pysyen); muitakin teoksia olen ainakin lueskellut tai niihin on viitattu niin paljon kirjallisuuden opinnoissa, että tuntuu kuin olisin lukenut koko tuotannon. Nyt, ensi kertaa sitten 90-luvun, tartuin vapaaehtoisesti Papan keskituotannon matkakirjaan Afrikan vihreät kunnaat (1936, suom. 1960). Luin sen siksi, että se oli sopivan lyhyt ja mahdollisimman kaukainen suhteessa elämäntilanteeseeni, joka on ollut viime aikoina sen verran haasteellinen, etten ole paljoa pystynyt keskittyä lukemiseen. Jos ihmissuhteissa on hankaluuksia, ei aina kannata lukea ihmissuhteista, vaan nimenomaan jostain älyttömästä toiminnasta kuten metsästyksestä.

Hemingway melkein sai hermoromahduksen tämän teoksen ensimmäisiä arvioita luettuaan ja oli jo melkein lopettamassa kirjailijan uraansa, sillä ei kestänyt saamaansa palautetta – se kun ei ollut ylistävää. Afrikan vihreät kunnaat on romaanityyliin kirjoitettu matkakirja, joka pohjautuu uskollisesti Ernestin, hänen toisen vaimonsa Pauline Pfeifferin (johon viitataan akronyymillä VMR) ja ison seurueen safarikokemukseen Tansaniassa v. 1933 – nykykielellä sitä voisi kutsua faktioksi. Koska teos kuitenkin rakenteeltaan ja kieleltään muistuttaa romaania, lukijat saattavat hämmentyä ja arvioida sitä nimenomaan fiktiivisenä teoksena, mitä se ei ole. Minulle tämä kelpasi myös romaanina, ja sellaisena sitä on levitetty Keltainen kirjasto-sarjassakin.

Safari kestää noin kuukauden ja seurue majoittuu sen aikana teltoissa lähellä metsästysmaita. Suurimman osan ajasta pyöritään maasaiden mailla, ja Ernest tekee paljon havaintoja eri heimojen ja heimojen sisäisistä eroista.Loppumatkasta hän tutustuu maasaiden aatelisiin, porukkaan, joka osaa vetää maasaikulttuurin paremmalla tyylillä kuin aiemmat tapaamansa porukat. Tämä havainto tuottaa kirjailijassa suurta mielihyvää – hän löytää kylän, jossa on onnellisia ihmisiä, jotka elävät rikkomattoman oloisessa kulttuurissa. Afrikkalaisten kanssa kommunikoidaan yksinkertaisella sekakielellä, seurue on joutunut opettelemaan alkeellista swahilia pystyäkseen suunnittelemaan metsästysreittejä yhdessä. Aikansa henkeen ”alkuasukkaita” kutsutaan välillä n-sanalla, mutta läpikotaisen rasistinen ei Hemingwayn tapa kuvailla metsästyskavereitaan silti ole. Vanhempia maasaimetsästäjäkonkareita hän kuvaa kunnioittavasti, ja jokainen autonkuljettaja ja muu apuhenkilö on kirjassa suuri yksilö. Safarin loppuvaiheessa hän tosin antaa yhdelle palvelijoistaan selkäsaunan ihan kuin plantaasi-isäntä tekisi. Kunnioitetuin ja uskollisin palvelija on autonkuljettaja Kamau, kikuju, jolla on täydellinen tyylitaju ja eurooppalaisen herrasmiehen vaatteet. Hemingwayn tapa kirjoittaa afrikkalaisista taatusti hämmentää nykypäivän lukijaa, mutta teos on samalla uskottava ajankuva. Noihin aikoihin kun ei vielä tiedetty poliittisesta korrektivismista. Hemingway kuvaa tapaamiaan afrikkalaisia miehiä suurina persoonina, mutta naisia pelkästään seksiobjekteina. Osa palvelijoiden vaimoista on poikkeuksellisen kauniita, ja miesporukka riisuu heitä silmillään kylissä vieraillessaan. Hemingwayn seksismi tuntuu edelleen aukottomalta aivan kuin se tuntui nuorena tyttönä, mutta rasismitulkintani on ambivalentti. Teoksessa on kuitenkin iso annos aitoa yritystä ymmärtää afrikkalaisia afrikkalaisina. Tämä safari ei ole idyllinen fotoshopattu ajelu läpi savannin, jolla näkee ainoastaan eläimiä, vaan afrikkalaiset ovat läsnä joka pysäkillä moninaisina, viisaina, tyhminä, yhteistyökykyisinä, hankalina kuten ihmiset yleensä.

Metsästysseurue saa jo alkuosasta matkaansa mittavia saaliita, mutta Hemingwaylla on safarillaan yksi tavoite ennen muita: hän haluaa ampua kookkaan uroskudun ja saada sen sarvet mukaansa matkamuistoksi. Leijonan (simban) pyydystys ei merkitse hänelle paljoa, vaan hän on fiksoitunut tähän yhteen eläimeen. Hemingwayn touhu vaikuttaa jotenkin asperger-syndroomaiselta, ja monien afrikkalaisten tuntuu olevan vaikeaa sitä ymmärtää.

Safarin aikana ryypättiin harva se päivä, muttei kuitenkaan samalla lailla kuin Pariisissa, sillä seurue muisti aamun tehtävät, jotka olivat ryyppäämistä tärkeämpiä. Välillä miehet joivat vain pullollisen saksalaista tuontiolutta (pulloja joita kuljetettiin kuukauden ajan paikasta toiseen, samoin kuin pariskunnan isohkoa matkalukemistoa). Matkalla kohdatut kyläläiset arvostivat tyhjiä pulloja, niiden korkkeja ja etikettejä kuin kalliita aarteita. Kirjalliset keskustelut iltanuotiolla olivat erityisen virkistävää luettavaa – aikalaisten juoruilut kollegoistaan. Muun muassa Hemingway oli safarille lähtöä edeltävänä iltana pitänyt päivälliskutsut Joycelle ja tämän Nora-vaimolle, kutsuilla oli tarjottu fasaanipaistia ja isäntä oli ollut kännissä kuin käki niin, että matkaan lähtö oli ollut tuskallista. Kirjalliset juoruilut muistuttavat minua Woody Allenin leffasta Midnight in Paris – Hemingway kuljettaa samantyyppisen maagisen tunnelman Tansanian leiritulille, ja juuri tämä tekee juoruilevasta matkakirjasta kaunokirjallisuutta isolla K:lla.

Rummun henki

Viikonloppu meni tansanialaisen ngoma-rummun valmistuksessa, opettajana Menard Mponda Cheza Ngoma-yhdistyksestä. Ngoma on swahilia ja tarkoittaa pelkkää ”rumpua”. Valmistamamme rumpu on sylinterin muotoinen ja paksua peltiä. Kurssi pidettiin Haiharan taidekeskuksessa Kaukajärvellä, ympäristö sopi täydellisesti tähän puuhaan – pidän aina siitä, kun suomalaisia ja afrikkalaisia perinteitä sekoitetaan luovasti elävässä kulttuurimiljöössä. Monella tavalla kokemus on jatkumoa viime kuun keikalleni Lieksan museossa. Myös Haiharassa ihmiset tulivat ihmettelemään touhuamme ja kysymään kysymyksiä afrikkalaisesta tanssista ja rummutuksesta.

Kurssin kaksi ensimmäistä päivää olivat leppoisia, perjantaina tutustuimme aiheeseen teoreettisesti, lauantaina teimme rummun kalvot ja maalasimme ne. Sunnuntaina oli jäljellä raskain työ, tansanialaisen lehmännahkan käsittely, sen leikkaaminen ja nahkanarujen kiertäminen rummun ympärille. Työstimme rumpuja keskellä vanhemmalle väelle tarkoitettua Haihara soikoon-iskelmämusiikkitapahtumaa, Hopeinen kuu ja Tyttöni mun kaikuivat kauas. Opettajamme osasi biisit paremmin kuin kukaan muu, koska hän harrastaa karaokea.

Työ ei olisi muuten ollut niin tukalaa, mutta Haiharassa kauden superitikat pesivät potenssiin tuhat ja sain jonkun asteen myrkytyksen niistä, allerginen kuin olen. Onneksi yhdellä ryhmäläisellä oli kassissa antihistamiinia, se helpotti vähän. Mutta periksi ei annettu, lopulta porukka alkoi laulaa afrikkalaisia lauluja rumpuni ympärillä ja viimeinen naru saatiin kuin saatiinkin pujotettua reikiin, joiden luvut eivät täysin täsmänneet. Koska myös viilsin haavan sormeeni partiopuukolla ja vuodatin omaa vertani sen nahkaan, se on nyt rituaalisesti vihitty käyttöön.

Rumpuni on siis saanut paljon yhteisöllistä rohkaisua ja se on jo rakennusvaiheessa kuullut hauskoja juttuja elämästä kulttuurien välillä. Tällainen on ngoma-rumpuni henki. Vaikka se on vielä kuivumassa eikä sitä saa soittaa vielä kuuteen päivään, olen jo hemmetin ylpeä siitä.