Äitienpäivän täsmädekkari

Teos: Anna Ekberg: Kadotettu nainen (Minerva, 2020)

Suomennos: Katarina Luoma

Äänikirjan lukija: Mervi Takatalo

Toukokuun alussa mediat pursuavat vinkkejä äitienpäivän lahjakirjoista; usein näissä etsitään koskettavaa, omakohtaista narratiivia. Itselläni ei enää ole äitiä, enkä itsekään äitinä odota saavani kirjoja, koska olen niiden suhteen itse niin omavoimainen. Äitiys toki pysyy kirjallisuuden kestoteemana, eli lähes joka romaanista voi halutessaan kaivaa esiin äitienpäivään sopivan juonteen.

Itselläni oli luennassa tanskalaisen Anna Ekbergin naisaiheisen trilogian kolmas osa. Tämä onkin jo neljäs lukemani teos häneltä, sillä talvella hehkutin hänen yhdessä Thomas Rydahlin kanssa kirjoittamaa historiallista dekkaria Merenneidon kuolema.

Tässä teoksessa alle nelikymppiseltä Rebekka Christenseniltä on riistetty äitiys nuorena. Hän on luullut menettäneensä ainokaisensa onnettomuuden seurauksena Kampalassa, Ugandassa alle parikymppisenä. Tosiasiassa lapsi on jäänyt eloon, mutta hänet on annettu orpokotiin tilanteessa, jossa Rebekan oma henki on ollut vaakalaudalla. Samassa auto-onnettomuudessa kuoli Rebekan äiti, ja tämän diplomaatti-isällä on aina ollut ylimaallinen kyky päättää asioista kaikkien muiden puolesta.

Rebekka on tarinan alussa Århusissa vaikuttava juristi, joka keskittyy kiinteistökauppoihin. Aiemmin hän on ollut maailmanparantaja, tulisieluinen aktivisti, mutta onnettomuudesta kuntoutuminen on vaatinut häneltä paljon voimavaroja. Myös hänen elämänsä rakkaus, heimopäällikön poika Dominic on kadonnut häneltä, ja muutenkin suhde Afrikkaan on vuosien varrella saanut kyynisempiä piirteitä.

Kaikki muuttuu, kun Rebekka saa leukemiadiagnoosin. Tässä yhteydessä hänen isänsä päättää paljastaa tyttären kohtalon, eikä asia jätä naista rauhaan. Hän saa tietää, että tytär on päätynyt lapsisotilaaksi sen jälkeen, kun hänet potkittiin ulos koulusta 14-vuotiaana. Matka Ugandaan ei ole hänen terveydentilassaan järkevää, mutta hän on päättänyt selvittää tyttären olinpaikan ennen mahdollista kuolemaansa.

Tarinassa on paljon yhteistä John Le Carren ja Henning Mankellin Afrikka-aiheisten teosten kanssa, ja tämä on minusta kunniamaininta. Toki kirjan asetelma on äärimmäisen traaginen, mutta Ekbergin tapa kuvata äidin ja tyttären hankalaa perheenyhdistämistä ei ole liian sentimentaalinen. 17-vuotias Angel ei ole pelkästään koulutettu tappaja, vaan hän on päätynyt seksiorjaksi ensin sotilaille, sitten siviileille. Hän matkustaa Darfurista maateitse kohti Italiaa, eikä prostituutio toisella mantereella tule hänelle yllätyksenä.

Ihan koko tarina ei keskity ensimmäisen ja kolmannen maailman ongelmien vertailuun, vaan kirjassa eletään myös tavallista tanskalaista arkea. Rebekka uskaltaa kaiken kokemansa jälkeen haaveilla jo parisuhteesta, mutta nettipalvelun sattumat tuntuvat aikamoisilta ”kulkumulkuilta” (ilmaus minun, ei kirjailijan). Hänen ympärillään vaikuttavat ystävät ja kollegat tuntuvat kaikki viruvan epätyydyttävissä avioliitoissa. Hän tutustuu myös poliisi-Kimiin, jonka ainoa keino pysyä järjissään on paeta ilkeää vaimoaan jalkapallofanien bussiin. Hän siis alkaa kööpenhaminalaisena kannattaa Århusin joukkuetta, joka häviää lähes kaikki pelinsä.

Romaanissa ratkaistaan myös Kööpenhaminassa murhatun afrikkalaisen seksityöläisen keissiä. Ihmiskaupan verkostot ulottuvat kaikkialle Eurooppaan, ja erityisen haavoittuviksi uhreista tekee matala koulutustaso ja yleinen tietämättömyys eurooppalaisesta elämänmenosta. Kaikki ennakkotieto mantereesta perustuu puskaradion suulliseen perimään, ja odotukset maagisesta rikastumisesta ovat aina pohjavireenä.

Ekberg on tätä kirjaa varten matkustanut Ugandaan haastattelemaan niin entisiä lapsisotilaita kuin paikallisia asiantuntijoita. Tämä näkyykin kynän jäljessä, ja varsinkin Angelin näkökulma tuntui vahvalta ja uskottavalta. Tyttö on tarmokas ja neuvokas, silti monissa asioissa todella tietämätön, ja nuoren naisen ikätasoon on saatu uskottavaa vaihtelua ottaen huomioon rankat kokemukset, yksin pärjäämisen ja ugandalaisen köyhäinkoulun opit.

Afrikkaan sijoittuvaa dekkarikirjallisuutta on monenlaista, tämä teos on klassinen äärimmäisen pahuuden ja maailmantuskan kuvaus, kun taas olen onnistunut löytämään huomattavasti pienempään kontekstiin sijoittuvia, leppoisampia teoksia muiltakin kuin Alexander McCall Smithiltä. Uganda ei kuitenkaan turbulentin lähihistoriansa vuoksi taida kuulua sellaisiin maihin, joissa ”cosy crime” olisi mahdollinen genre.

Taiteilijaperhe rikki revittynä

Teos: Venla Hiidensalo: Suruttomat (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Muutama viikko sitten kirjoitin vaikuttuneena Joonatan Tolan teoksesta Punainen planeetta, jossa taiteilijaperhe yrittää selvitä arjen kaaoksestaan alkoholismin ja mielenterveysongelmien keskellä. Nyt sitten vaihdan genreä autofiktiosta historialliseen romaaniin, ja tapaan Tyko Sallisen hajoavan perheen Venla Hiidensalon kuvaamana.

Tarina ei ollut minulle kokonaan tuttu, mikä lisäsi mielenkiintoani teokseen, vaikka osittain koenkin lukeneeni aivan liikaa historiallisia romaaneja kotimaisista taidemaalareista. Tämän lisäksi osa tapahtumista sijoittuu luovutettuun Karjalaan, Sortavalaan ja Viipuriin, joiden historiasta olen muutenkin kiinnostunut.

Romaanin aika-akseli on noin kolmekymmentä vuotta, eikä se etene lineaarisesti. Se antaa äänen niin Salliselle itselleen, tämän vaimolle Helmi Vartiaiselle, ja pariskunnan tyttärille Tirsalle ja Tajulle, jotka erotetaan julmasti toisistaan Tajun syntymän jälkeen. Tyko lähettää esikoisensa siskonsa hoitoon Kööpenhaminaan vedoten vaimonsa mielenterveysongelmiin. Todellisuudessa hän on perheen diktaattori, joka on legendaarisen huono kuuntelemaan muita. Ehkä pahinta on, että hän vaikenee Tirsa-tyttären isyydestä. Sisarukset luulevat pitkään olevansa serkkuja, ja Tirsa menettää osan suomalaisista juuristaan.

Tirsa kuitenkin saa elää vakaammissa oloissa kuin Taju, joka menettää äitinsä ja joutuu isänsä mielivaltaiseen komentoon, jossa koetaan myös puutetta ja nälkää. Taju tuntuu perineen myös ”hermostollisen ongelman” äidiltään. 1930-luvulla hän palaa mielisairaalasta äitinsä suvun helmaan Sortavalaan, jossa hän yrittää kirjoittaa romaania piilopirtissä. Täältä hänet löytää punahuulinen maailmannainen Kööpenhaminasta, joka on tekemässä opinnäytetyötä oletetun enonsa taiteesta.

Tarinaan mahtuu vähän liikaakin tragediaa, mutta ei sitä olisi voinut kertoa lempeämmin sävyin ottaen huomioon, että pariskunnan saaga on melko tunnettu. Eniten jäin pohtimaan Mirriksi kutsutun Helmin omakuvaa ja itsetuntoa sen jälkeen, kun hän joutui luopumaan omasta taiteilijanurastaan ja tämän lisäksi hänen miehensä rakasti kuvata häntä muotopuolena, halvaantuneena tai vammaisen oloisena. Romaani antaa vaikutelman, että maalauksilla oli oma roolinsa naisen mielen murtumisen prosessissa. Tosin lasten menetys oli varmasti vielä merkittävämpi syy itsetuhoisuuteen.

Kiinnostuin kirjaa kuunnellessani Taju-tyttären tosiasiallisesta kirjailijanurasta, joka keskittyi toisen maailmansodan aikaan. Irja Sallan taiteilijanimellä tunnettu kirjailija oli lähtenyt natsi-Saksaan opintomatkalle, alun perin asevelimaata ihannoivana, mutta sai pitkäksi venyneen matkansa aikana kokea kauheuksia. 1940-luvulla hän sai kokea lyhyen menestyksen, ja kirjoja jopa käännettiin muille kielille. Taju vietti suuren osan elämästään Nikkilän mielisairaalassa, mutta ehti myös olla naimisissa kahden miehen kanssa, joista toinen oli pilapiirtäjä Kari Suomalainen.

Romaani on tyylikkäästi sommiteltu, ja vaikka perhehelvettiä kuvataan riipivästi, ei näissä kohtauksissa vellota liikaa. Mukaan mahtuu myös iloisempia kuvauksia Ateneumin piirustuskoulun sukupuolittuneesta arjesta ja Helsingin yöelämästä ennen itsenäisyyttä. Kööpenhaminan ja Pariisin osiot toivat myös muuten synkkään tarinaan vaihtelua, ja tätäkin teosta voi lukea matkakirjana niin kohti länttä kuin itää.

Satu Paavola pääsee äänikirjassa ihan näyttelemään Tyko Sallista, ja onnistuu roolissaan vallan mainiosti. Ehkä tekstinä luettuna en olisi tavoittanut tämän keskustelutaidottoman, sosiaalisesti kömpelön miehen äänensävyä.

Aivan suoraa yhteyttä Tyko Sallisen perheen ja Tolan perheen välillä ei löytynyt, sillä ensimmäisessä vanhemmilla on selkeä eturistiriita, kun taas toisessa vanhemmat pyrkivät pysymään yhdessä ja taistelemaan lastensa pitämiseksi yhteiskuntaa vastaan. Sallisen perheessä on myös yritystä rakentaa porvarillisia puitteita, kun taas Tolan perheessä kapinoidaan porvarillisuutta vastaan. 1910-20-luvuilla ei ollut lastensuojelua tämän päivän merkityksessä, mutta lähipiiri ilmaisi huoltaan tämän riitaisan pariskunnan elämänmenosta. Mielenterveys ja päihteet olivat pääteemoja molemmissa, mutta ensimmäisessä hulluudesta ja juoppoudesta syytettiin lähinnä perheen äitiä, usein kohtuuttomassa mittakaavassa.

Copenhagen Dungeon

Teos: Anna Ekberg ja Thomas Rydahl: Merenneidon kuolema (Minerva, 2021)

Suomennos: Katariina Luoma

Äänikirjan lukija: Raikko Häyrinen

Esiteininä ja teininä yksi mieleenpainuvimpia turistikohteitani oli London Dungeon, interaktiivinen kidutusmuseo, jossa olen vieraillut ainakin kahdesti. Ensi käynti paikassa oli järkytys, koska paikassa vilisi rottia – tosin pleksilasin takana, mutta tarpeeksi uhkaavasti minulle, jolla on siimahäntäfobia. Museo esitteli vankilaelämää ja historiallisia kuritusmuotoja varsin uskottavasti, ja elämys jäi kunnolla ihon alle. Elettiin aikaa, jolloin kaikenlainen historian elävöittäminen oli vielä lapsenkengissään, eikä museoissa kirkuminenkaan ollut tavanomaista. Vierailu perustui kuitenkin yhden kerran shokkiefektiin, enkä muista, että toisella kerralla mikään siellä olisi enää pelottanut niin perusteellisesti.

Jostain syystä muistelin tuota museovierailua lukiessani Anna Ekbergin ja Thomas Rydahlin dekkaria Merenneidon kuolema, ehkä siksi, että myös siinä käydään 1830-luvun kööpenhaminalaisessa vankilassa ja julkisessa mestaustilaisuudessa, joka tuohon aikaan kuului Tanskassa kansanhuveihin. Vaikutelma romaanista ei muuten ollut museomainen, eikä se tuonut mieleen pahinta kaupallista turistikitschiä. Silti se ratsastaa tanskalaisen kansallisikonin muistolla, ja pitää sisällään elementtejä, joista Tanska on globaalisti tunnettu.

Olen lukenut molemmilta dekkaristeilta teoksia, ja varsinkin Rydahlin synkistelevä tyyli on tehnyt minuun vaikutuksen. Ekbergin kirjoissakaan ei ole ollut mitään vikaa, vaikka niissä on selkeästi seurattu jotain menestysdekkarin algoritmiä. Ilolla huomasin, että tässä teoksessa kahden erityylisen kirjoittajan yhteistyö toimii saumattomasti. Mukaan mahtuu sopivasti varjoisten kujien synkkyyttä, mutta myös osuvaa analyysia tuon ajan tanskalaisista mentaliteeteista. Teksti on aistivoimaista tykitystä, jossa kasvavan kaupungin puute, epätoivo ja alamaailman lihallisuus ottavat mittelöä porvarillisista arvoista.

Tarinan taustalla on faktaa satusetä Hans Christian Andersenin elämästä. Miehen elämään mahtui vuosina 1834-5 aika, jolloin hän ei pitänyt päiväkirjaa, vaikka muuten hän oli tunnollinen arjen dokumentoija. Tuo oli myös aikaa, jolloin kirjailijanalku oli laittamassa pillejä pussiin kirjoitettuaan epäonnistuneita näytelmiä, jotka vaiennettiin kuoliaaksi. Tämän jälkeen hän alkoi yleisön kehotuksesta kirjoittaa lapsille – ei siksi, että hän olisi ollut erityisen lapsirakas, vaan siksi, että hän epäili kykyjään vakavamman proosan tuottajana.

Teos keskittyy vuoteen 1834, jolloin Hans Christian on palannut pitkältä Italian-matkalta Kööpenhaminaan. Hän on kiinnostunut siluettien leikkaamisesta, ja käy etsimässä inspiraatiota hahmoilleen huorataloista. Eräässä tällaisessa hän kohtaa nuoren yksinhuoltajaäidin Annan, joka löytyy surmattuna miehen vierailun jälkeisenä yönä. Kirjailijaa epäillään rikoksesta, ja hän joutuu pian tutkintavankeuteen tyrmään, jonka helvetillisyys on tarpeeksi todistamaan herkälle sielulle elämän merkityksettömyydestä.

Olosuhteiden pakosta HC päätyy salapoliisiksi, ja saa rinnalleen uhrin siskon Mollyn, jonka vastuulle on jäänyt siskontyttärensä elätys. Molly pitää Hans Christiania luonnottomana elostelijana, sillä hän ei voi luottaa asiakkaisiin, jotka eivät halua käynnillään seksiä. Tästä huolimatta kaksikko ryhtyy toimiin oikean murhaajan etsimiseksi johtolankanaan oudon hajuinen kaulahuivi, joka löytyi vainajan huoneesta. Noihin aikoihin kaupungissa toimii jo alkeellinen poliisi, mutta tiedetään, ettei sitä suuresti kiinnosta kadunnaisten ahdinko.

Molly päätyy etenemään sosiaalisesti huiman askeleen kirjailijan sepitystaidon ansiosta. HC väärentää lukutaidottomalle naiselle moitteettoman palveluskirjan, jolla tämä pääsee keittiöpiiaksi kuninkaalliseen hoviin.

Olisi epäreilua paljastaa kaikkia juonenkäänteitä, mutta murhat eivät jää yhteen tapaukseen ja motiivit liittyvät tuon ajan käsityksiin sukupuolten moninaisuudesta. Monella tapaa kirjassa sivutaan myös lääketieteen historiaa, lääkärien etiikkaa ja koulutusta.

Hehkutin tätä jo Facebookin dekkariryhmässä, ja huomasin, että siellä esiintyi myös kritiikkiä kirjan ideaa kohtaan. Luulenkin, että kirja kuuluu niihin, jotka jakavat vahvasti mielipiteitä. Merenneidon tarinan lisäksi tässä herätetään tulitikkutytön tarina uuteen uskoon. Voihan tässä olla myös turistimaista kliseillä ratsastamista, mutta itse en kokenut tätä niin. Olen jopa asunut Tanskassa, ja vieraillut Odensessa kaikissa satusetään liittyvissä kohteissa, mutta tästä huolimatta koin oppivani jotain uutta maan historiasta ja historiallisten dekkareiden kirjoittamisesta.

Ainakaan tämä teos ei ollut liian kuiva tai luennoivan faktakeskeinen. Voisin hyvin kuvitella sen kiinnostavan nuorempiakin lukijoita, ja itse ottaisin sen mukaan Kööpenhaminan kaupunkikävelylle.

Tanskan sotaveteraani muistelee

Kaspar Colling Nielsen: Tanskan sisällissota 2018-24 (Aula &co, 2019)

Suomennos: Katriina Huttunen

Posti toi taannoin yllätyskirjan, uutta tanskalaista laatuproosaa tanskalaiselta Kaspar Colling Nielseniltä (s. 1974). Uutuuskirjojen lukeminen on edistynyt minulla hitaasti, koska olen ollut kiireinen arkistojen aarteisiin liittyvien kirjahaasteideni parissa. Vanhemmista kirjoista tulen jatkossa postaamaan erillisessä blogissa, kun taas täällä keskityn lähinnä uudempaan kirjallisuuteen.

Viime aikoina olen lukenut Tanskasta vain dekkareita, joten on aika tutustua maan vakavampaan taideproosaan. Vaikka olen maassa joskus asunut, minulla ei oikeastaan ole ainuttakaan tanskalaista luottokirjailijaa, vaikka Peter Hoegin kaikista teoksista olen tasavahvasti pitänyt. Nielsen kuuluu oman ikäluokkansa tunnetuimpiin kertojiin, joka on breikannut kansainvälisesti tällä käsissä olevalla dystooppisella teoksella.

Teoksen kertoja on 475-vuotias sotaveteraani, joka on kantasoluhoidoilla ostanut itselleen ikuiselta vaikuttavan elämän. Mieleltään hän alkaa olla jo vanha ja väsynyt, mutta fyysisesti keho jaksaa vielä taipua mielikuvituksellisiin seksiasentoihin orgioissa muiden pioneerien kanssa. Hän on ollut mukana vuonna 2018 alkaneessa sisällissodassa, joka romahdutti Tanskan hyvinvointivaltion. Hän taisteli pankkien ylivaltaa vastaan Kansanrintamassa, vaikka olikin itse varakas kapitalismista hyötyjä.

Kertoja ei kuitenkaan ole koskaan ollut idealistinen maailmanparantaja; tuo olemassaolon muoto kuului hänen vanhempiensa suurelle ikäluokalle. Hän kasvoi aikuiseksi kommuunissa, jossa hipit rakastivat vessaa, johon oli asennettu kaksi pönttöä vierekkäin. Radikaaleinta, mitä he pystyivät kuvittelemaan, oli aamupaskalla käynti pareittain. Mies on kokenut tämän rajattomuuden lapsuudessaan, eikä toivo noita aikoja takaisin. Hän haluaa asua omassa kodissaan, ilman nurkissa pyöriviä, alati vaihtuvia hampuuseja.

Miehen uskollisin ystävä on koira Geoff, joka on oppinut vastaamaan ”kyllä” ja ”ei” sadan vuoden koulimisen tuloksena, ja osaa jo laittaa aamiaista isännälleen. Geoff jaksaa kuunnella vanhuksen tarinoita sisällissodasta paljon paremmin kuin hänen tuntemansa nuoriso. Miehellä on vielä jäljellä kourallinen vastaavia ikinuoria veteraaneja ystävinään, joiden kanssa voi kokoontua muistelemaan vanhoja hyviä aikoja ja harrastamaan estotonta seksiä.

Miehellä on ollut pitkässä elämässään koiran lisäksi vain yksi suuri rakkaus kapinallistaistelija Leonoraan. Leonora tosin suhtautui vihamielisesti miehen rikkauksiin, ja päätyi torjumaan tämän rakkauden taistelujen tiimoissa. Mies herättelee edelleen toivoa siitä, että nainen olisi viimeisillä päivillään löytänyt kantasoluhoidot, vaikka tietääkin hänen olevan kuollut. Uudet ihmiset eivät pysty sytyttämään häntä, ja hän on yksinäisyydessään melankolinen hahmo siitä huolimatta, että hän elää harvojen ja valittujen yltäkylläisessä kuplamaailmassa.

Nielsen on taitava kuvaamaan oman aikamme globaalin talouden mekanismeja ja kriisejä, ja kuvittelemaan niiden mahdollisia vaikutuksia tulevaisuuteen. Koska varsinkaan pankkien toiminnan seuraaminen ei kuulu harrastuksiini, koin kirjan teknis-taloudelliset pohdinnat itselleni hyödyllisiksi ja uusia näkökulmia avaaviksi. Tanskalaisen yhteiskunnan hän näkee olevan tiensä päässä kaiken omavaraisuuden suhteen, ja kirjassa maa myydään rivakasti kiinalaisille, jotka ostavat muuten kaupaksi käymättömät arvoasunnot ja kansoittavat maata. Tanskalaisista tulee ruokalähettejä ja muita rikkaiden avustajia, heidän innovatiivisuuteensa ei enää luoteta samalla tavalla kuin ennen.

Spekulatiivisena fiktiona teos tuntuu paikoitellen niin uskottavalta, että koin jo eläväni kuvatussa todellisuudessa. Genrelle tyypillistä ”kummaa” en teoksesta paljoa löytänyt, mutta toki ikuisen nuoruuden teema edustaa tieteiskirjallisuuden valtavirtaa. Sisällissota-teema toimii hyvin herättelijänä Tanskan keississä, kun maassa ei ole vastaavaa historiaa kuin Suomessa. Sotaa on edeltänyt pitkä henkinen stagnaatio, ja sodan kokemuksessa on veteraanien mielestä ollut myös paljon hyvää – solidaarisuus ja yhteen henkeen puhaltaminen kansankeittiöissä ja muissa yhteisöllisissä hankkeissa.

Pidin kyllä kirjan surumielisestä poljennasta, Kööpenhaminan korttelien kuvauksesta kansannousun aikana ja kertojan kuivasta huumorista, mutta romaanitaiteen näkökulmasta teos jää keskivertokokemukseksi. Tämä siksi, että Nielsenin kieli on arkisen tavanomaista, teksti koostuu lyhyistä aktiivilauseista, ja noin puolet kirjan sisällöstä liittyy tavalla tai toisella neuroottiseen puheeseen asuntomarkkinoista. Ehkä kirja kuvastaa niin uskollisesti tanskalaisen yhteiskunnan nykytilaa, että myös kieli peilaa sen todellisuutta.

Teoksen parasta antia oli sen tarjoama vertailun mahdollisuus eri Pohjoismaiden välillä, ja hyvinvointivaltion hautajaisten jälkeisen todellisuuden visiointi. Tanskalaisille tuo etuoikeuksien menetys saattaa olla edelleen abstrakti pelko, kun taas Suomessa olemme kai jo lähempänä koko hyvinvoinnin käsitteen alasajoa. Sisällissodan logiikkaan kirjailija on ainakin hyvin perehtynyt, eli teos osoittaa, kuinka pienten asioiden kasaantuminen voi aiheuttaa koko järjestelmän äkillisen murtuman.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Taistelu antiikin Helenasta

Teos: Anna Ekberg: Salattu nainen (Minerva, 2019)

Käännös: Katarina Luoma

Louise on nainen, joka on aloittanut keski-iässä uuden elämän kahvilanpitäjänä Christiansön pienellä saarella Itämerellä, lähellä Bornholmia. Hänen elämäänsä valaisee kirjailijamies Joachim, joka yhtä lailla on halunnut jättää taakseen Kööpenhaminan kulttuuripiirit ja keskittyä olennaiseen luonnon ja meren keskellä.

Pariskunta on elänyt idyllissään parisen vuotta, kun Louise haetaan poliisin kuulusteluihin taustastaan ja identiteetistään. Naista epäillään identiteettivarkaudesta, ja hänen aviomieskin kaipaa häntä. Oikeassa elämässä hän onkin Helene, laivanvarustamon rikas perijätär, jolla on kaksi pientä lasta. On ilmeistä, että hänelle on tapahtunut jotain niin traagista, mikä on laukaissut hänessä muistinmenetyksen, mutta kuinka hän on päätynyt kaukaiselle saarelle kööpenhaminalaisen prostituoidun papereilla?

Tämän voi kirjan juonesta paljastaa, koska asetelma on selvä jo ensimmäisessä kappaleessa. Anna Ekberg on pseudonymi, jonka takaa kaksi jo tunnettua tanskalaista dekkaristia kirjoittavat, ja luin jo heidän esikoisensa Uskottu nainen. Molemmat teokset ovat järkäleitä, mutta innostuin Uskotun naisen arkkitehtuurinäkökulmasta, koska pidän tanskalaisten käsityksistä asumisesta. Tässä kirjassa vahva teema on laivanvarustusbisnes, joka ei sytyttänyt minua samalla tavalla, koska kirjan kuvaama maailma on arvoiltaan kovaa ja armotonta. Juonessa on kohtuukiinnostava kytkös toiseen maailmansotaan ja natsismiin, mutta se jää yleisen psykologisoinnin lapsipuoleksi. Helenen mielentilaa tutkitaan pitkällisesti, ja se tuntui jo liian monesta dekkarista tutulta. Varsinkin psykologiset/psykiatriset osuudet olivat jaarittelevia ja tuntui, että kirjailijat olivat lainanneet paljon alan oppikirjoista.

Miesten taistelu muistin menettäneestä Helenestä menee paikoitellen saippuaoopperan puolelle, tosin kirjailijat huomioivat tämän (itse)ironisesti. Viittauksia antiikin Kreikan tragedioihin myös viljellään. Aviomies Edmund on klassinen nilkki, kun taas Joachim on pyyteettömästi rakastunut naisystäväänsä. Helene itse on sekaisin kuin seinäkello tunteistaan ja sitoumuksistaan, ja tuntuisi tarvitsevan etäisyyttä molemmasta miehestä selvittääkseen päätään ja viime vuosien tapahtumia.

Kirjaan mahtuu myös silmitöntä raakuutta, joka kytkeytyy seksibisneksiin. Onneksi näiden osuus oli kuitenkin vähäisempi, kun kirjan draama keskittyi elävien ihmisten monimutkaisiin suhteisiin. Suhdesoppa oli minulle liian täynnä kitkeriä sattumia, mutta olisin voinut viettää enemmän aikaa alkuasetelman idyllisellä saarella.

Tekstistä näkee kyllä, että se on ammattikirjailijoiden jälkeä, mutta olin havaitsevinani siinä jopa kaavamaista draaman kaarta, ikään kuin olisi olemassa jännityksen algoritmi, jota seuraamalla rahavirrat aukeavat. Varmasti olen lukenut paljon huonompiakin dekkareita, joissa esimerkiksi umpiseksistinen äijäpoliisihahmo toistaa itseään kahdessakymmenessä osassa. Salattu nainen ei ole poliisivetoinen, ja itse rikostutkinta jää siinä minimaaliseksi psykologisen jännityksen dominoidessa juonta. Kirja kertoo myös jotain Tanskan historiasta, mikä on sen ehdoton plussa. Kuitenkaan en ole varma, muistanko teoksesta paljoa ensi vuonna – ja näin on käynyt myös Uskotulle naiselle.

Ainakin toivon, ettei tämän kaksikon seuraava teos pidä nimessään sisällä sanaa ”nainen”, sillä triptyykki olisi jo liikaa.

Rakkautta ilman lattialämmitystä

Teos: Anna Ekberg: Uskottu nainen (Minerva, 2019)

Suomennos: Katarina Luoma

Anna Ekberg on kahden suositun tanskalaiskirjailijan pseudonymi, ja Uskottu nainen on kokoonpanon ensimmäinen teos. Lähdin lukemaan teosta tietämättä siitä mitään etukäteen, hieman skeptisesti, koska en uskonut, että perinteisestä heteronormatiivisestä aviokriisistä voisi enää tällä vuosikymmenellä puristaa tuoretta näkökulmaa.

Olin väärässä. Tämä teos on todella koukuttava, raikas ja erilainen. Se kertoo keski-ikäisestä, keskiluokkaisesta pariskunnasta, jolla periaatteessa menee kaikki hyvin – rahaa on enemmän kuin riittävästi, aviomies menestyy rakennusalan yrittäjänä ja saa mainetta ekologisena innovaattorina, vaimo on kotona poikansa vakavan sairauden vuoksi, mutta huolehtii itsestään vimpan päälle ja omistautuu perheelle. Poika Johan on parantunut akuutista leukemiasta, ja osoittaa jo itsenäistymisen merkkejä. Christian ja Leonora ovat siinä vaiheessa elämää, jolloin kovan työn hedelmistä kuuluisi jo nauttia. Mutta paratiisiin matelee käärme, joka sanoo:

”Rakkaus voi parhaiten ilman lattialämmitystä, HTH-keittiötä ja kahden auton autokatosta.”

Rikoksia selvittää vanhempi komisario Holger Andreassen, joka on jäämässä eläkkeelle, leskeytyy eikä pääse kesken jääneestä keissistä eroon vuosienkaan takaa. Holger kertoo tarinaa tyttärelleen Josefinelle, joka on hippi, maailmanparantaja ja jolla on tarvittaessa ”sosialistinen äänensävy”. Juonellisesti teoksen aika-akseli toimii takaumien kautta, mutta ei ole vaikeaselkoinen.

Kirja sijoittuu pohjois-Jyllantiin, Vejlen kaupunkiin, jossa kerrotaan olevan maan parhaat maisemat. Siinä seikkaillaan myös Morsin saarella, joka tunnetaan pitkään jatkuneista noitavainoista. Tunnen Tanskaa jonkun verran, mutta nämä ovat minulle vieraita seutuja, ja siksikin teos inspiroi.

Christianin, Leonoran ja arkkitehti-Zenian kolmiodraama on klassisen karmea. Asetelmasta tuli mieleen nuoruuteni suosikit, Naispaholainen-sarja ja leffa nimeltä Vaarallinen suhde, jossa tosin jätetty nainen oli ”vain” yhden illan heila. Zenian, eli toisen naisen, näkökulma ei tosin nouse kirjassa yhtä keskeiseksi kuin tämän kostonhimoisen, kieroutuneen, mutta ah silti niin kunnollisen pariskunnan.

Teos on siinä mielessä epätyypillinen dekkari, että siinä poliisin työ jää aivan marginaaliin. Sitä luonnehditaan ”love crime”-osastolle kuuluvaksi, mikä on minulle uusi genremääritelmä. Kaunokirjalliset ansiot ihastuttivat minua siinä eniten, varsinkin pienet, piikikkäät havainnot liian hyvinvoivasta ja omiin mukavuuksiinsa käpertyneestä yhteiskunnasta. Varsinaisesti tämä ei herättänyt minussa valtavaa halua palata Tanskaan, paitsi ehkä noiden Jyllannin vielä näkemättömien vuonomaisemien takia.

Tanskalaisdekkareista tämä nousi heti ykkössuosikikseni. Viime aikoina olen lukenut Lone Theilsiä ja maan ehkä parhaiten myyvää dekkarikuningatar Sara Blaedelia. Enpä yhtään ihmettelisi, jos jompikumpi näistä kertojista olisi tämän salanimen taustalla, mutta tässä tyyli oli nyansoidumpaa kuin kummallakin edellämainituista bestsellerien tuottajista. Kahden kirjoittajan strategia siis toimii, eikä tekstissä varsinkaan näy tyylillisiä poikkeamia.

Uskottu nainen on siis paras lukemani dekkari aikoihin, mutta täysin genren ulkopuolisista syistä. Voin hyvin kuvitella, että teos saattaa myös ärsyttää joitain vannoutuneita dekkarifaneja, ja jään odottamaan innokkaana aivan toisenlaisia arvioita kuin oma suitsutukseni.

Islam, jolla on naisen kasvot

Teos: Sherin Khankan: Nainen on islamin tulevaisuus (S&S, 2018)

Suomennos: Taina Helkamo

Tanskan ensimmäinen naisimaami Sherin Khankan perusti Mariam-moskeijan vuonna 2016. Kyseessä on Pohjoismaiden ainoa moskeija, jossa perjantairukouksia johtavat naispuoliset imaamit. Erityisen suosittu moskeija on vihkipaikkana, koska se on myös ainoa moskeija Pohjoismaissa, joka vihkii musliminaisia, joilla on ei-muslimipuoliso. Monet parit matkustavat Kööpenhaminaan saadakseen liitolleen siunauksen naapurimaista käsin. 

Khankan on myös kiinnostava hahmo suomalaisesta näkökulmasta, sillä hänen äitinsä on kotoisin Mahlun kylästä Saarijärveltä. Hänen syyrialainen isänsä ei ollut Khankanin lapsuudessa ja nuoruudessa lainkaan uskontoaan harjoittava, vaan Khankan on löytänyt islamin itse aikuisuuden kynnyksellä. Tällöin hän vaihtoi nimensä Ann Christinestä Sheriniksi. Hän on koulutukseltaan uskontososiologi, mutta on opiskellut islamin perusteita ja arabiaa Egyptissä ja Syyriassa. 

Nainen on islamin tulevaisuus on inspiroivaa luettavaa myös ei-muslimille, koska siinä esitetään vahvoja argumentteja uskontodialogin puolesta. Yksi Khankanin tulevaisuuden unelmia olisi perustaa yhteinen pyhäkkö ”kirjojen kansoille” – rakennus, jossa olisi kolme ovea eri uskontokunnille. Khankanin järjestämissä tilaisuuksissa on myös tavallista, että muslimit ja kristityt rukoilevat sulassa sovussa samassa tilassa. Hänen positionsa ei kuitenkaan ole helppo, ja hänen läheisensä ovat ilmaisseet huolta perheen turvallisuudesta. Hänen lapsillaan on myös vakiokommenttina: ”äiti, miksi sinä et hae kunnon töitä?”

Khankan on itse kasvanut aidosti monikulttuurisessa kodissa, ja tuntee hyvin myös suomalaiset juurensa. Perheen kesäiset automatkat ”lähes napapiirille” esiintyvät teoksessa huolettomana shangri-lana, kun taas isänsä juurille hän pääsi tutustumaan vasta 10-vuotiaana. Vasemmistolaisen isän paluu Damaskokseen ei ollut Assadin aikana turvallista, ja perheellä on muistoja vanhempien pidätyksistä lomamatkojen aikana. Aikuisena Khankan pääsi matkustamaan Syyriaan ilman vanhempiaan, ja isän kotimaassa häntä eniten kiinnosti suufilaisuus.

Kirjassa on terävää ja ajankohtaista analyysia Tanskan poliittisesta ilmapiiristä, oikeistopopulismista ja islamofobiasta. Yllätyksekseen Khankan sai muutama vuosi sitten tietää, että yksi hänen parhaista lapsuudenystävistään oli mukana perustamassa uutta äärioikeistolaista puoluetta, joka on vielä ärhäkämpi retoriikaltaan kuin Danske Folkpartiet. Nainen oli mainostanut ystävyyttä Khankanin kanssa sosiaalisessa mediassa, ja tämän vuoksi mediat halusivat järjestää keskustelun naisten välillä, mutta lopulta Khankan kieltäytyi kunniasta.

Feministisestä näkökulmasta oli kiinnostavaa lukea myös Khankanin toisen projektin, Exitcirklen-kansalaisjärjestön työstä. Tämä on järjestö, joka tarjoaa vertaistukea henkisen väkivallan uhreille ja auttaa niin miehiä kuin naisia tunnistamaan suhteissaan tapahtuvan henkisen alistamisen merkkejä. Exitcirklen ei ole uskonnollinen järjestö, mutta monet musliminaiset ovat löytäneet tiensä sinne ehkä juuri siksi, että Khankan on tunnettu imaami. Myös Mariam-moskeijassa tehdään väkivallan vastaista työtä, ja opetetaan naisia erottamaan uskonnon ja kultturin sanelemia käytäntöjä. 

Khankan kertoo myös omasta avioliitostaan pakistanilaisen miehen kanssa, jossa kulttuurierot ovat olleet suuret. Pakistanilaisen suvun hyväksyntä uutta miniää kohtaan ei ollut aukotonta, sillä miehen odotettiin menevän naimisiin omanmaalaisen naisen kanssa. Myös miehen tulkinta islamista oli konservatiivisempi kuin Khankanin, eikä mies ollut kovin haltioissaan vaimonsa moskeijahankkeesta. Kirjan kirjoittamisen aikaan he olivat vielä naimisissa, mutta luin muualta, että ero on tapahtunut äskettäin. Khankan olisi halunnut elämässään toistaa vanhempiensa kaksikulttuurisen rakkaustarinan, mutta koki epäonnistuneensa siinä. Oma kysymykseni hänelle on seuraava: elettiinkö Tanskassa hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan suvaitsevaisempaa aikaa, jolloin kaksikulttuurisilla pareilla oli ehkä yhteiskunnankin puolesta helpompi hengittää? 

Nainen on islamin tulevaisuus on yksi parhaista lukemistani islam-aiheisista teoksista, ja olen lukenut niitä, sekä tieteellisiä että populaareja, tutkija-aikoinani kymmeniä ellen satoja. Kirja myös muistutti minua ajoistani Tanskassa, jossa asuin 90-luvun lopulla ja opiskelin poliittisen islamin suuntauksia. Ehkä yritin tarkkailla maata jopa muslimisiirtolaisen silmin, vaikka olin etuoikeutettu pohjoismainen maahanmuuttaja. Muslimien asema ei ollut maassa kovin ruusuinen edes 90-luvulla ja sen jälkeen on tapahtunut paljon poliittista polarisoitumista. 

Kirja on jopa niin inspiroiva, etten ihmettelisi, jos joku lukija palaisi islamiin sen luettuaan. Kovin helppoa ei elämä olisi aktiivisena feministimuslimina maassa, jossa politiikka on islamofobista, mutta ainakin teoksessa on kunnon tekemisen meininki. 

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 12/196: Tanska (aiempia postauksia on vielä työn alla, pahoittelen haasteen epäloogista etenemistä).

Femikrimi – tanskalaista naisenergiaa

Teokset: Sara Blaedel: Uhrilehto (Karisto, 2017, suom. Virpi Vainikainen)

Lone Theils: Noitapoika (Aula & co, 2018, suom. Kari Koski)

Bongasin sanan ”femikrimi” Piki-kirjaston hakusanoissa, ja jäin miettimään genremääritelmän osuvuutta. Onko feminististä dekkarikirjallisuutta kaikki sellaiset teokset, joissa etsivä tai tutkija on nainen ja vieläpä itsenäinen, omilla aivoillaan ajatteleva toimija? Muistan 90-luvulla monien feministiystävieni olleen koukussa amerikkalaisen Sara Paretskyn tuotantoon, ja koska hänestä tehtiin seminaaritöitä naistutkimuksen oppiaineeseen, oletin hänen edustavan feminististä rikoskirjallisuutta. Tämän jälkeen en ole palannut määrittelemään dekkarien feministisyyttä. 

Luin putkeen kaksi tanskalaisteosta, jotka molemmat edustavat suosittua sarjaa. Sara Blaedelin teoksia en ole lukenut aiemmin, ja aloitin Louise Rick-sarjaan tutustumisen sen loppupäästä, teoksesta Uhrilehto. Teoksessa kööpenhaminalainen poliisi palaa kotikonnuilleen Hvalsön kuntaan (Roskilden lähistölle) selvittämään Sune-nimisen teinipojan katoamista. Sunen perhe kuuluu aasanuskoisiin pakanoihin, joita asuu tuolla seudulla poikkeuksellisen paljon. Uskontokunta on toiminut jo pitkään, ja se on saanut virallisen kirkkokunnan nimityksen. Silti siihen liittyy epäilyttäviä piirteitä, kuten poikien aikuisuusriitti, joka on hyvin kaukana rippikoulusta. 

En tiennyt aasanuskosta mitään, vaikka olen asunut Tanskassa ja varmasti tuon uskon edustajia oli ympärilläni jo 1990-luvulla. Siksi kirjan teema oli raikkaan erilainen, vaikka uskonnon harjoittajissa ei ollutkaan kovin sympaattisia tyyppejä. Pikkukunnan hyvä veli-verkostot, sulkeutuneisuus ja elämäntavan läpikotainen epäälyllisyys ahdistivat ehkä enemmän kuin ratkaistavat murhat. Lukukokemuksena teos oli vähän liiankin selkokielinen, mutta uskon tämän olevan sarja, joka saa syvyyttä vain, jos teokset lukee alusta saakka ja oikeassa järjestyksessä. 

Lone Theilsin Nora Sand-sarjaa olen lukenut järjestyksessä, ja sen kolmas osa, Noitapoika, hiipi tehokkaasti ihon alle monestakin syystä. Alussa pidin Nora Sandin seikkailuja liiankin hedonistisena cozy crime-sarjana, jossa kuvattiin Lontoon baarielämää ja deli-kauppoja melkein suuremmalla antaumuksella kuin rikoksia. Sarja on kuitenkin kasvanut volyymiltaan, ja parasta siinä on ollut teemojen variaatio. 

Kolmannessa osassa käsitellään lapsikaappauksia niin Lontoossa kuin kaukana Nigeriassa, ja tähän soppaan sotkettuna ovat Venäjän mafiayhteydet. Nigerialaisjuoni on ahdistava ja erikoinen, käsitelläänhän siinä paikallisten harhaoppisten kirkkojen lisäksi muun muassa albiinolapsiin liittyviä uskomuksia. Kotimaan pinttyneet uskomukset eivät jätä Lontoossakaan asuvia maahanmuuttajia, ja myös korkeasti koulutettuja yliopistotyyppejä pelottaa. 

Tanskalaisen tositeeveetähti Ninetten satumainen palkintoavioliitto venäläisen oligarkki Anton Bugakovin kanssa jopa nauratti kirjan alkuvaiheessa, kun toimittaja-Nora lähetettiin seuraamaan julkkisparin erokriisiä sen sijaan, että hän olisi voinut perehtyä oikeisiin maailmanpoliittisiin kriiseihin, kuten Boko Haramin strategioihin. Kirjassa on pistävää kritiikkiä klikkijournalismin sudenkuopista, ja toimittajien työolosuhteista tilanteessa, jossa jokainen juttu mitataan klikkien määrällä. 

Tissiblondi-Ninetten tarina onneksi alkoi avautua toisella tavalla kuin oletin, ja juoni tuotti yllätyksiä loppuun saakka. Jumalan Lapset-seurakunnan toiminta sai aikaan keskivertoa raaempaa rikollisuutta, eli Noitapoika oli Nora Sand-kirjoista toistaiseksi kammottavin. 

Pohjoismaisista dekkareista olen lukenut tanskalaisia teoksia vähiten, ja varsinkin mieskertojissa on ollut tapauksia, joille en ole lämmennyt lainkaan. Lone Theils on ollut nyt parin vuoden ajan luottokertojani, jonka lukeminen on tuonut hyvän balanssin jännityksen ja rentoutumisen välille. Se, että teokset sijoittuvat osittain Lontooseen, on mielestäni suurta plussaa. Lone Thiels-sarjassa on samaa tenhoa kuin suomalaisen Pekka Hiltusen Studio-sarjassa, joten uskoisin jommankumman fanien ihastuvan myös toiseen. Ja näyttää, että molemmilla sarjoilla on ollut vastaavaa kansainvälistä menestystä. 

Molemmissa lukemissani kirjoissa oli kiinnostavinta uskonlahkon tai kultin maanalaisen toiminnan käsittely, eivätkä aasanuskoisten rituaalit lopulta eronneet kovasti nigerialaisen kristinuskosta vieraantuneen kirkon menojen kanssa. Sandin teos oli astetta jännittävämpi ja innovatiivisempi, mutta Blaedelin teoksessa sukellettiin syvemmälle tanskalaiseen paikalliskulttuuriin. 

Plokki B:n sopeutumattomat

tyttö ilman ihoaTeos: Mads Peder Nordbo: Tyttö ilman ihoa (LIKE, 2018)

Käännös: Tiina Sjelvgren

Ensimmäinen teos, joka sai minut haaveilemaan Grönlannista, ol. Peter Hoegin Miss Smilla’s Feeling for Snow. Nyt luin ensimmäisen dekkarini, joka sijoittuu Grönlantiin.  Grönlantilaisia kirjailijoita en tunne,  ja lähes kaikki Grönlannista lukemani tekstit ovat olleet tanskalaisten kirjoittamia.

Tanskalainen Mads Peder Nordbo aloittaa dekkarisarjan teoksellaan Tyttö ilman ihoa. Siinä Tanskassa asuva toimittaja Matt lähtee Grönlantiin pidemmälle työkeikalle unohtaakseen perheensä kuoleman ja päästäkseen lähemmäksi oman maailmaan tulemisensa mysteeriota. Matt ei ole inuiitti, mutta on syntynyt Thulessa. Hänen isänsä, entinen amerikkalainen sotilas, on kadonnut ja Matt uskottelee hänen piileskelevän jossain Grönlannissa.

Grönlanti ei kuitenkaan ole helppo maa maastoutua, ja yleensä sinne kadonneet löydetään kuolleina. Matt löytää isän myöhemmän naisystävän, ja sisarpuolen,  joka on lähetetty lukioon Tanskaan. Isän etsiminen jää kuitenkin sivujuoneksi,  koska Nuukista alkaa löytyä nyljettyjä miehiä.

Kirjan pääteema on lasten seksuaalinen hyväksikäyttö,  ja siinä on kaksi aikatasoa, nykyisyys ja 1970-luvun alku.  Tuolloin saarella jylläsi rankka assimilaatiopolitiikka,  ja Nuukin kaupunkiin roudattiin kalastajakylistä väkeä asumaan uusissa kerrostaloissa, joihin harva sopeutui. Plokki B oli surullisenkuuluisa sosiaalinen kokeilu: 320 inuiittiperhettä tungettiin asumaan samaan betonikompleksiin, ja monilla oli hoitamattomia sairauksia, kuten tuberkuloosia. Perheiden lapsia vietiin laitoksiin parannettaviksi, eikä Tanskan valtiota pahemmin kiinnostanut valvoa niiden työntekijöiden moraalia. Toki tässä kuvataan myös perheiden sisäistä insestiä, ja naisten vaikeaa asemaa väkivaltaisen patriarkaalisessa yhteisössä.

Väkivalta kirjassa on poikkeuksellisen raakaa, murhat hirvittäviä, ja myös yhteiskunnallinen konteksti järeä. Olen viime aikoina tottunut lukemaan dekkareita, joissa on enemmän ihmissuhdesotkuja, arkea ja jopa kotoilua, mutta tässä ei ollut kuin pelkkää poikkeustilaa ja poliisikeskeistä actionia. Nordbo on hyvin perehtynyt Grönlannin historiaan, ja johdattaa lukijoitaan pohtimaan myös viikinkiaikojen mysteerioita. Erään teorian mukaan inuiitit olisivat saarella uudempia tulokkaita kuin viikingit, ja tämä sekoittaa käsitystä alkuperäiskansoista.

Tupaarnaq-niminen naishahmo nousee teoksessa Mattin altavastaajaksi, ja on hurjuudessaan jopa liian karikatyyrinomainen. Hän on 27-vuotias vankilasta vapautunut oikeustieteen maisteri, joka vangittiin 13-vuotiaana perhemurhasta. Tutkinnon hän on suorittanut vankilan seinien sisällä, mutta ei tule pääsemään koskaan asianajajaksi rikostaustastaan johtuen. Uskon hänen jatkavan seikkailujaan tulevissakin romaaneissa, lain ja laittomuuden rajamailla.

Luin tämän teoksen pelkästään Grönlannin takia, ja pääsin komeasti perille saakka, mutta kirjan tarjoama jännitys oli jopa liian ahdistavaa. Nordbo on osaava yhteiskunnan ja historian kuvaaja, mutta tylsähkö kielenkäyttäjä. Toisaalta inuiittikieltä käytetään teoksessa runsaasti, ja lukija saa siitä oivan esimaun. Neutraali, toimintakeskeinen kuvaus tosin estää grönlantilaisen kulttuurin eksotisoinnin, eli tässä elettiin enemmän yhteiskunnallista kuin myyttistä, kansatieteellistä todellisuutta.

En usko, että teos jättää ketään kylmäksi, vaikka kylmissä lämpötiloissa tässä värjötellään. Luultavasti se ilahduttaa enemmän dekkarien suurkuluttajia kuin rikosten maailmojen satunnaisia turisteja. Itse luin kirjan vain kerätäkseni partiopisteitä arktisten alueiden kyökkiasiantuntijana. Opin paljon uutta, ja siksi lukukokemus jäi plussan puolelle.

Tanska on muutakin kuin hyggeilyä

SUS_KANSIVälipalaksi erilaista tanskalaista krimiä. Jonas T. Bengtsson on palkittu alamaailman kuvaaja, joka ei kirjoita perinteisiä dekkareita, vaan pikemminkin psykologisia kuvauksia tanskalaisesta alamaailmasta. En ole tutustunut hänen muuhun tuotantoonsa, mutta löysin romaanin Sus (LIKE, 2018, suom. Päivi Kivelä), joka kertoo nuoresta naisesta kööpenhaminalaisessa lähiössä.

Eli unohtakaa hygge ja tanskalainen muotoilu. Susilla ei ole kämpässään pakollista Lokki-lamppua, vaan sitä valaisee roskiksesta dyykattu Nalle Puh-seinälamppu, jonka toinen korva puuttuu. 19-vuotias Sus on asunut samassa kaupungin luhtikerrostalossa koko ikänsä, ja talon sääntöihin kuuluu, että siinä syntyneillä lapsilla on aikuistuessaan oikeus saada oma kämppä. Susin perhe on hajonnut traagisesti, ja vain hän on jäljellä vanhoilla hoodeilla todistamassa menneitä kauhun hetkiä.

Romaani kuvaa Susin yksinäistä arkea, johon ei kuulu tulevaisuudensuunnitelmia. Nuori nainen on väliinputoaja myös lähiössään siksi, että on viettänyt puolet lapsuudestaan ja nuoruudestaan perhekodeissa Jyllannissa, eikä näin kuulu edes huumejengeihin. On hänellä diileri naapurustossa, joka pian vaihtuu liikuntavammaiseksi Adrianiksi. Adrianin kautta hän päätyy itsekin myymään jointteja paikallisen koulun edustalle. Susin ainoat sosiaalisten suhteiden tyngät rakentuvat diilauksen ympärille, mutta enemmästä hän ei edes osaa haaveilla.

Romaanissa tapahtuu lopulta hyvin vähän, tai enemmän takaumien kautta. Luulin Susia aluksi kehitysvammaiseksi tai vaikeasti autistiseksi hahmoksi, mutta ilmeisesti hänen rajoitteensa johtuivat repaleisesta lapsuudesta. Kirjassa on vähän kaurismäkeläinen tunnelma, ja se rakentuu pitkälti vähäeleisyyden estetiikalle. Poliisit ovat siinä lähinnä statisteja, eikä varsinaisia rikoksia ratkaista.

Luin kirjaa sosiaalipoliittisena kannanottona tai klassisena sosiaalityön case studyna. Kerronnassa oli mielestäni vahvasti elokuvallinen ote, ja koin, että se voisi tehdä vahvemman vaikutuksen laajakankaalla kuin tekstinä. Jotain yhteistä oli tällä teoksella ja juuri lukemani suomalaisen Maria Mustrannan esikoisen kanssa – molemmissa kuvattiin sellaisten nuorten elämää, jotka ovat syntymästä saakka eläneet syrjässä ja joille ainoaksi itseilmaisun kanavaksi nousevat huumeet.

Teoksen luhtikerrostaloista tuli minulle vahvemmin mieleen Britannia kuin Tanska – siis tunnistattehan council house-estetiikan – korkeat kerrostalot, joiden käytävät ovat vaarallisesti ulkona, ja joiden kaiteilta on helppo heitellä ei-toivottuja tyyppejä maahan. Tanskaankin tämä arkkitehtuuri on siis aikanaan levinnyt, mutta se ei ole tyypillisin kaupungin vuokrataloasumisen muoto. Itsemurhaparvekkeista ja -kattoterasseista tässäkin puhuttiin, ja kuvatun lähiön (Bellahöj) meiningistä jäi aika lohduton olo.

Tarinan vahvuus piilee varmasti siinä, että lukija voi tahollaan kuvitella sen tapahtuvan melkein missä tahansa Länsi-Euroopassa. Tanskalaisuus on löyhä kehyskertomus, mutta lähiön tasolla kansallinen kulttuuri tarkoittaa pakistanilaisia kioskeja, joiden pimeästi palkatut sukulaismyyjät ahmivat tyhjinä hetkinä tiskin alla syntisen himottuja pornolehtiä. Kuvaus oli elävää, mutta varsinkaan monikulttuurisuuden näkökulmasta se ei antanut paljoa uutta. Minulle uutta dekkarikirjallisuuden näkökulmasta oli perspektiivi, jossa tutkitaan nuoren vahvasti leimaantuneen henkilön potentiaalista ajautumista syvemmälle rikosten maailmaan.