Miekkarikutsuja menneisyydestä

sokeistoHelsingin kuvia, osa 2. Edellisessä postauksessani arvioin Suomi 2017-romaanikilpailun voittajateoksen, Pauliina Lindholmin Komendantin (Otava, 2017), ja samaan syssyyn eteeni pongahti kilpailun toisen palkinnon voittajan, Tapani Tolosen esikoisteos Sokeisto (Otava, 2018). Kiinnostavan eri tyyliset romaanit, joissa kuitenkin joitain yhteisiäkin teemoja. Ainakin sijoittuminen Helsinkiin yhdistää, ja niukka ajallinen rajaus, eli keskittyminen yhteen vuoteen.

Sokeisto kertoo vuoden 1905 yleislakosta, mellakoista ja kansannousuista maassamme, jonka poliittinen kenttä oli jatkuvassa liikkeessä. Se kertoo työväenliikkeestä, sen hajanaisuudesta, yhteyksistä Venäjälle, venäläistämistoimenpiteistä ja niitä vastustavasta suomalaismielisyydestä. Se kertoo maan epävakaudesta, poliittisista murhista, salaliitoista, urkkimisesta ja vakoilusta. Ja myös politiikkaan sidoksissa olevasta hengellisestä etsinnästä, johon monet turvautuivat, kun eivät löytäneet itse työväenaatteesta tarpeeksi sisältöä elämäänsä.

Luulin, että nimi Sokeisto viittaisi poliittiseen slangiin, johonkin tuon ajan uudissanaan (vastaavaan kuin nykyaikana on esim. suvaitsevaisto) , mutta termi liittyikin kirjapainotekniikkaan. Varmasti nimeä voi lukija päässään makustella ja laajentaa haluamaansa suuntaan. Ehkä se viittaa tuon ajan työväestön puutteelliseen koulutukseen ja polittiseen lukutaidottomuuteen, ehkä valtaeliitin sokeuteen. Pidin nimen monimerkityksellisyydestä, sillä se voisi viitata myös painotyöntekijöiden parissa yleisiin neurologisiin vammoihin, väliaikaisiin sokeuskohtauksiin.

Kirjassa on monta avainhenkilöä, mutta päähenkilöksi nousee nuori latoja, Eetu Tonteri, joka on lähetetty 11-vuotiaana oppipojaksi Helsinkiin, koska tämän äiti ei uskonut hintelän ja omituisia sairaskohtauksia saavan pojan pärjäävän raskaissa maatöissä. Eetu tekee hidasta luokkahyppyään ruskeakaulaisista valkokaulaisiin, on kiinnostunut politiikasta ja henkimaailman asioista, ja lukee kaiken, minkä käsiinsä saa.

Eetulla on heila Kaisu, johon hän on tutustunut kirjapainajien ja palvelijattarien yhdistysten yhteisellä kesäretkellä. Kaisu on palveluksessa lapsettoman tohtorispariskunnan luona, mutta hänellä olisi jo kiire naimisiin. Eetu on naima-aikeissaan auttamattoman hidas, eikä ehkä edusta miehekkäintä ”alfaurosta”. Kaisun luona käydessään hän tutustuu ohimennen tämän emäntään Kariniin, arvon tohtorinnaan, joka on auttamattoman epäkäytännöllinen ja introvertti. Yhteinen kiinnostuksen kohde heillä on henkimaailma, ja Eetu saa tohtorinnan kutsuttua teosofien kokoukseen Sörnäisiin.

Enempää en juonta paljasta, ja juonellisesti teos olikin jännittävä, jo dekkarinomaista kerrontaa lähestyvä. Vuosi 1905 on ollut maassamme kovin levoton ja käänteentekevä vuosi, joka mobilisoi kirjavaa kansaa kaduille ja liikehdintä sai aikaan myös paljon laittomuuksia. Kirja antoi ainakin itselleni hyvän peilin tutkia myös oman päivämme kansanliikkeitä.

Romaani tuntuu historiallisesti ja poliittisesti uskottavalta, ja takuulla taustatöitä on tehty huolellisesti. Tolonen taitaa myös tuon ajan sananparren ja stadilaisen ”sekakielen”, ja eittämättä tekstissä oli myös monia sellaisia vanhahtavia sanoja, joiden merkitystä saa märehtiä. Kirjoittajana Tolonen on dialogikeskeinen, mikä johtaa siihen, ettei historiallisia ilmiöitä pahemmin selitetä eikä maisemia tai tunnelmakuvia maalailla.

Kirjassa on siis tiiviyttä historiallisen kontekstin suhteen ja avaruutta juonen suhteen. Teoksessa on 81 lukua ja suuri patteristo henkilöhahmoja, joista puolen rooli on enemmän tai vähemmän statistin rooli. Minun ongelmani lukijana oli se, että koska en ole autonomian ajan historian spesialisti, en yksinkertaisesti muistanut esimerkiksi työväenliikkeen eri ryhmittymien nimiä ja sävyeroja. Ja olen kuitenkin opiskellut aikanani myös Suomen poliittista historiaa kohtuullisesti. Minusta oli mielenkiintoista lukea teosofisesti suuntautuneista työläisistä, mutta niiden muitten työväenyhdistysten ryhmien kanssa jäin aika kädettömäksi. Ja luulen, että kovinkaan moni lukija ei viitsisi taustoittaa lukemaansa edes sen vertaa kuin itse tein.

Vertaan teosta ehkä genrerajoja rikkoen Enni Mustosen tuotantoon, joka on huomattavasti viihteellisempi kirjailija kuin Tolonen. Mustonen on myös kirjoittanut tavallisen kansan mobilisaatiosta sortovuosina, mutta häntä lukiessani ei tullut fiilistä, että olisin nukkunut läpi historian opetuksen koulussa. Mustosen teoksista on minulla tullut paljon muita näppyjä, minkä vuoksi en ole saanut teoksia aina luettua loppuun (saati blogattua niistä) – mutta näpyt eivät liity historiallisten tai poliittisten tapahtumien kerrontaan. Mustonen on kontekstualisoinnissa antelias, kun taas Tolonen kuuluu toiseen ääripäähän, joka olettaa, että lukija on hyvin sivistynyt ja innokas ottamaan loputtomasti lisää selvää.

Rakkaustarinana teos toimiikin huomattavasti sujuvammin kuin kertomuksena poliittisesta mobilisaatiosta, mutta minusta se oli vähän harmi, koska kaikki poliittiset ainekset olivat jo koossa – tuntui vaan, ettei poliittista tarinaa kerrottu aivan loppuun saakka. Säätyerot ylittävän heterorakkauden lisäksi tässä rakastutaan venäläiseen vakoojaan ja torjutaan homoseksuaalin aateveljen kosintaa varsin väkivaltaisin keinoin. Seksuaalisuus on vahva voima, ja nuorison tarpeet ilmaista itseään ylittävät yhteiskunnan saneleman sovinnaisuuden rajoja, kuten kaikkina muinakin aikoina.

Toisin sanoen: Sokeisto vaikuttaa romaanilta, joka todennäköisesti tulee jakamaan vesiä. En näe siinä aineksia ”koko kansan lukuromaaniksi”, mutta tämä voi hyvinkin olla merkki laadusta. Molemmissa näissä lukemissani palkintoteksteissä ilahdutti tarkka ajallinen fokusointi, ja keskittyminen tavallisten ihmisten murheisiin. Sokeistossa tavallisen arjen merkitys oli vielä keskeisempi kuin Komendantissa, vaikka Tolonen ei tyylillisesti harrasta haltioituneen aistivoimaista luonnon ja ruumiillisuuden kuvausta.