Rikki menneiden kerronnan lahjasta

Teos: Elina Jokinen: Säröjen kauneus. Sisäisen tarinan voima (Tuuma, 2020)

Äänikirjan lukija: Mervi Takatalo

Muutama kuukausi sitten bloggasin jyväskyläläisen kirjoittamisen yliopisto-opettajan esikoisromaanista Päivänä jona Stella Julmala tuli hulluksi, ja samaan aikaan huomasin, että kirjalla oli sisarteos, Säröjen kauneus. Panin tämän luovan kirjoittamisen oppaan korvan taakse, ja tällä viikolla saapui sen aika äänikirjana. Samalla tiedostan, ettei äänikirja ole paras mahdollinen formaatti oppaalle, jonka äärellä olisi tarkoitus fiilistellä ja pysähtyä, mutta tällä kertaa en kuitenkaan ahminut sitä kerta kuulemalla, vaan ihmeteltävää riitti seuraavallekin päivälle.

Jokisen romaani oli minulle omakohtaisen vahva elämys, enkä odottanut yhtään vähempää tältä toisen genren esikoiselta. Leipätyössään Jokinen siis luotsaa tieteellisen kirjoittamisen opiskelijoita varsinkin väitöskirjatasolla. Mielenkiintoinen näköalapaikka, ja itsekin olisin varmasti hyötynyt aikanani moisesta opetuksesta, mutta sitä ei silloin ollut saatavilla. Väittelyn jälkeen kävin kolmivuotisen kirjoittajakoulun, ja tämän jälkeen en ole suurkuluttanut kirjoitusoppaita, sillä niissä myöhemmissäkin aina vaan viitataan suuriin guruihin, Natalie Goldbergiin ja Julia Cameroniin.

Näin tekee myös Jokinen, mutta tämän teoksen parissa koin matkustavani taas uusiin paikkoihin. Hänen näkökulmansa kirjoittamiseen on yhtäällä henkinen ja toisaalla mytologis-folkloristinen, mikä näkyy muun muassa intohimoisessa suhtautumisessa suomen kielen vanhempaan sanastoon. Esivanhempien meille jättämä hiljainen tieto on Jokiselle luovuuden lähde, ja kirjassa näkyy myös vahvoja elementtejä kiinnostuksesta suomenuskoon. Tämä on hyvä vastakohta sisarteokselle, jossa päähenkilö Stella Julmala kapinoi äitinsä vihertävää feminismiä vastaan alkamalla jo nuorena lestadiolaiseksi.

Suomenuskoon liittyy esimerkiksi erilaisten voimaeläinten käyttö, ja kirjoittamisessa arkkittyppiset eläimet kuten hirvet ja hylkeet voivat viedä tekstiä uusiin suuntiin. Stella Julmalan saagassa voimaeläin on orava, ja tässä teoksessa kirjailija ankkuroi sisäisen tarinan etsintänsä Eeva-Liisa Mannerin hirviaiheiseen runoon. Metsä ja siellä kulkevat muinaiset tietäjät ovat kirjailijalle voiman lähteitä, ja hän suosittelee myös kirjoitusharjoituksia tehtäväksi luonnossa.

Kaikki Jokisen opeista ei kuitenkaan ole muinaista ja arkkityyppistä, vaan viisautta ammennetaan jopa Lauri Tähkän keikoilta. Teoksessa on myös paljon viitteitä tämän päivän feministisiin vaikuttajiin, kuten Koko Hubaraan ja Saara Särmään, ja oman nurkkansa itsetutkiskelun guruna saa jopa Tommy Hellsten, jonka kirjoja en ole toistaiseksi pystynyt pahemmin lukemaan. Kaikista kirjassa käytetyistä viitteistä eniten alkoi inspiroida Elif Shafak, jonka tarinointi kirjailijan pään sisäisestä henkilögalleriasta alkoi erityisesti kiinnostaa.

En koe pystyväni avaamaan teoksen kaikkia puolia yhden äänikirjakierroksen perusteella, mutta jätän tämän lyhyen nootin tähän siksikin, että kirjan julkaissut Tuuma Kustannus ei taida olla monille tuttu, ja sen vuoksi toivoisin kirjoille enemmän näkyvyyttä.

Itse koin löytäväni kirjaa kuunnellessa taas pisaroita uutta uskoa omaan kirjoittajuuteeni, joka on blogin pidon ulkopuolella ollut pitkään jäissä. Ainakaan en tämän jälkeen koe tarvetta lähteä etsimään uusia teemoja, vaan tulin paremmin tietoiseksi siitä, että tarinat ovat jo olemassa sisälläni. Ja osa niistä toki kässäreinä, kunhan onnistuisin saamaan edes yhden niistä julki.

Jokainen ihminen on hyrinän arvoinen

Teos: Kari Hotakainen: Tarina (Siltala, 2020)

Äänikirjan lukija: Antti Holma

Olen tässä parin kuukauden ajan etsinyt kissojen ja koirien kanssa köyhyyden kokemusasiantuntijoita leipäjonoja käsittelevään paneelikeskusteluun. Halukkaiden tarinankertojien löytäminen on ollut haasteellista, sillä vaikka leipäjonojen köyhien määrä on tänä vuonna kolminkertaistunut, harvapa haluaa tulla julkiselle paikalle kertomaan jonottamisen kokemuksistaan. Ja toki leipäjonojen köyhillä on muutakin kerrottavaa elämästään kuin köyhyys. Olen todella ylittänyt itseni uusien ihmisten jututtajana, mutta epäonnistunut täysin ihmisten saamisessa mukaan tarinatyöpajoihin. Edes ne harvat köyhät kaverini eivät ole lämmenneet köyhyyden kokemusasiantuntijan rooliin.

Kari Hotakaisen Tarina tuntuu liiankin todelliselta tässä työtilanteessani. Teoksessa pieni ryhmä ”nuhjuisia”, eli nuorehkoja työttömiä palkataan pilottihankkeeseen keräämään tavallisten ihmisten tarinoita systeemissä, jossa parhailla tarinoilla pääsee asumaan omaan asuntoon. Uudessa urbanisaation tilassa oman asunnon saaminen on harvinainen etuoikeus; valtaosa kaupunkeihin pyrkivistä joutuu asumaan tyhjentyneissä kauppakeskuksissa lattiamajoituksessa tai parakeissa.

Tunsin siis vahvaa samastumista kolmikymppisen ”nuhjuisen” Ilona Kuusilehdon hahmoon, joka on vastuussa Raatteentien kerrostalon asukasvalinnasta. Ilonan tehtävänä on kerätä asumaan pyrkivien tarinoita, vaikka kaikki eivät koe olevan kertomuksen arvoisia. Mukana on myös lomake- ja viranomaiskammoista porukkaa, jolta hermot menevät helposti byrokraattisissa kohtaamisissa.

Tiiviiseen teokseen mahtuu valtava galleria hahmoja, joista osa on enemmän opportunistisia kuin toiset. Osa on ”vain” siivoojia tai toimistoapulaisia, joille itsen vähättely on syvään juurtunut taitolaji. Osa taas on tottunut ruotimaan seksielämänsä ailahteluja ”tundraseksistä tantraseksiin” naistenlehdissä, ja kehumaan omia henkisiä värähtelyjään tositeeveeohjelmissa, joihin valitaan osallistujia kiinnostavin menetelmin.

Maaseutu on muuttunut suureksi Virkistysalueeksi, jossa työskentelee lähinnä eräoppaita ja gourmet-luomutuottajia. Rikkaat pääsevät luonnon helmaan eksymään, ja heidän pelastusoperaatioistaan saadaan aikaan koskettavaa somesisältöä. Tarinan maailmassa ei enää ole rahvaanomaista massaturismia, ja jopa laskettelukeskukset on suljettu liian sähkönkulutuksen vuoksi.

Eläimillä on suuri rooli tässä kertomuksessa, ja kun valtaosa ihmisistä on lopettanut niiden syönnin, ne pääsevät paremmin tutustumaan toisiinsa ilman ihmisten rasittavaa väliintuloa. Toisaalta hahmoiksi pääsevät myös Muumipeikko (jonka on vaikea hahmottaa oman brändäämisensä tasoa) ja Jeesus, jonka elämä Jumalan Poikana tuntuu välillä liian kuormittavalta.

Vaikka teos paikoitellen sai minussa aikaan hysteeristä hihitystä, upposin sen parissa vähän liiankin syviin vesiin omakohtaisen koskettavuuden takia. Hotakaisen polttoaineena tätä teosta kirjoittaessa on ollut raivo, ja maaseudun tyhjentymisen lisäksi hän on raivoissaan kulttuurimme yleisestä pinnallistumisesta ja tyhmentymisestä. Tarinankerronnan kannalta teos ei todellakaan ole kaukaista tulevaisuusdystopiaa, vaan Hotakainen reflektoi tässä pisteliäästi kirjallisen kulttuurimme nykytrendejä. Miksi jokaisesta julkkiksesta pitää olla olemassa oma/elämäkerta, ja miksi rikollisten True Crime-teoksia julkaistaan kuin sieniä sateella?

Ihmettelin kyllä sitä, että Hotakainen on antanut tehdä tästä teoksesta äänikirjaformaatin, ja vielä tuoreen autofiktiokirjailija Antti Holman lukemana. Rakenteellisesti äänikirjatoteutus oli haastava seurattava, koska teos on niin moniääninen.

En ole lukenut Hotakaisen koko tuotantoa läpi, mutta pidin tästä enemmän kuin aiemmin lukemistani teoksista viime vuosikymmeneltä, joissa on ollut omaan makuuni vähän liian alavireinen tempo. Tässä teoksessa kierroksia ja virtaa riittää, ja myös halua muuttaa ihmiskunnan kehityksen suuntaa.

Taco Bellin tyhjentyneen pikaruokalan asukiksi en nimittäin vanhempana halua, enkä kymmenen neliön kanankoppeihin, joissa ihmisellä ei ole muuta virkaa kuin pohtia energiankulutustaan. Ja valitettavasti oma rutiköyhä tulevaisuuteni tuntuu hälyttävästi juuri sellaiselta.

Matkustamisen synkroniaa etsimässä

Tokarczuk 2Teos: Olga Tokarczuk: Vaeltajat (Otava, 2012)

Suomennos: Tapani Kärkkäinen

Viime vuoden puolella aloittelin jo tutustumista nobelisti Olga Tokarczukin proosaan, mutta ensimmäinen tuttavuus, Alku ja muut ajat (2007) jäi kesken jo alkumetreillä. Toisella kerralla olin jo virittäytynyt tyyliin ja tekstin mahdollisiin haasteisiin, ja Vaeltajat lähti liikkeelle vauhdikkaammin.

Onko Vaeltajat romaani vaiko löysä novellikokoelma, siitä lukijat voivat olla montaa mieltä. Teoksessa on useampia aikatasoja ja kertojia, siinä matkaillaan ympäri Eurooppaa ja vähän myös sen ulkopuolella, ja iso osa siitä koostuu historiallisista paneurooppalaisista tunnelmapaloista, joissa luonnonhistorialla on suuri rooli. Tokarczuk on muun muassa kiinnostunut lääketieteen kehityksestä, anatomian oppitunneista ja menneiden aikojen tavoista säilöä ihmisruumiin osia purkkeihin pedagogisista ja museologisista syistä. Ihmisruumiin nesteitä teoksessa huljutellaan niin yliopiston oppitunneilla kuin kansalle suunnatuissa tilaisuuksissa, ja lukija oppii suhtautumaan tämän päivän abortinvastaisten kampanjoiden sikiösäilykkeisiin historiallisesta perspektiivistä.

Mieleeni jäi teoksesta varsinkin kaksi pidempää tarinaa, joista toinen sijoittui Kroatiaan, toinen Moskovaan. Kroatialaisessa tarinassa puolalainen keski-ikäinen mies Kunicki matkustaa autolautalla Visn saarelle, jossa hän saa pakkomielteen hänelle tuntemattoman turistiperheen seuraamisesta. Pian perheen äiti ja kolmivuotias poika katoavat, ja myös Kunickia epäillään osallisuudesta tapaukseen. Saari on kuitenkin niin pieni, että virkavalta uskoo löytävänsä karkulaiset pian. Roomalaiset jumalolennot ja katolinen symboliikka värittävät miehen yksinäistä odysseiaa, ja myös puolalainen ujous tulee tutkinnan kohteeksi.

Moskovalainen tarina on hurjan symbolinen ja riipivän koskettava. Siinä Vorkutan entisellä työleirillä kasvanut Annuska on synnyttänyt vammaisen lapsen ja opinnot kasvatustieteellisessä tiedekunnassa ovat jääneet kesken. Hän asuu lähiössä alakuloisen, seksuaalisesti haluttoman miehensä kanssa, ja saa kerran kuussa vapaapäivän kasvavan poikansa vaippojen vaihdosta, kun anoppi tulee häntä tuuraamaan. Eräänä tällaisena päivänä hän kohtaa metroasemalla ihmeellisen vällyeukon, tarjoaa tälle patongin läheisessä kuppilassa, eikä tämän kohtaamisen jälkeen voi palata kotiinsa. Hän jää loiteroimaan metron ihmeelliseen maailmaan, kaivaen esiin sen arkeologisia kerrostumia.  Ja vaikka tarina on pääsävyltään traaginen, matkustaisin Moskovaan jo pelkästään sen kulinaaristen ansioiden vuoksi.

Kirjan keskeinen kertoja on edellä mainittujen tapausten sivustaseuraaja. Hän on entinen psykologian opiskelija entisestä kommunistisesta maasta, joka matkoillaan tutkii mielessään matkustamisen psykologiaa. Tilanteita, joissa matkustajat ovat hetkellisesti tasa-arvoisia tunkeutuessaan johonkin liikennevälineeseen ja joutuvat sopeutumaan naapuriensa kehoihin rajatussa tilassa. Hän tutkii myös etelän lomalta palaavien pohjoisen turistien marinoituja alkoholin ja seksin hajuja, jotka tiivistyvät lomalentojen paluumatkoilla. Puolalainen turismi kieltämättä esittäytyy teoksessa hyvin samansuuntaisen oloisena kuin suomalainen, punanaamaisine palaajineen.

Arlandan lentokentän parkettilattian olemassaolon oikeutuksesta hän myös kuulee pätevän selityksen: onnettomuuksien ehkäisemiseksi on aiheellista uhrata jotain elävää, kuten hehtaarien mittainen skandinaavinen tammilehto. Lentomatkustamisen filosofiassa on yleensä tapahtunut suuria muutoksia sen jälkeen, kun tämä teos on julkaistu, joten olisin kiinnostunut lukemaan uusiakin matkapohdintoja Tokarczukilta aikana, jolloin halpalennot eivät enää vedä samalla lailla vaihtoehtoväkeä puoleensa kuin vuosikymmen sitten.

Teos on rakenteeltaan kaoottinen, ja lukija joutuu punomaan tarinoiden lankoja yhteen kappaleiden yli ja ohi. Ainakaan Tokarczukia ei voi syyttää kaavamaisesta kerronnasta, vaan hänen tyyliinsä kuuluu postmoderni anarkismi. Jäin myös kirjaa lukiessani pohtimaan, mikä hänen persoonassaan pahoitti puolalaisen äärioikeiston mielet Nobel-palkintoa julkaistaessa. Ehkä heidän paha mielensä johtuu juuri esittämistavasta, mutta ei välttämättä valituista aihepiireistä. Olen lukenut huomattavasti rankempaa katolisen kirkon, perinteisten perhearvojen ja populismin kritiikkiä vaikka irlantilaisilta naiskirjailijoilta, kun taas Tokarczuk piilottaa poliittisia viestejään ovelasti historiallisiin palapeleihinsä ilman julistuksen häivääkään.

Tämä oli siis ensi vaikutelmani hänen tuotannostaan yhden teoksen pohjalta, jatkan harjoitusta hänen teostensa parissa voimaantuneena. Nyt ehkä uskallan jatkaa Puolan historiaan sijoittuvaa Alku-romaania, joka ensi lukemalla tuntui liian vieraalta tai raskaalta.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 25: Kirjassa ollaan saarella.

Kun pääskyset palaavat Kutturaan

siirielamaTässä blogissa olen hehkuttanut Mikko-Pekka Heikkisen monia Lappiin sijoittuvia kirjoja, joista yksi on veijariromaani Terveisiä Kutturasta. Varsinkin itäinen Lappi on minulle täysin vierasta seutua, enkä ollut koskaan Kutturasta kuullut ennen Heikkisen teoksia luettuani.

Nyt sitten sain sylin täydeltä saamelaista naisenergiaa kutturalaisen Siiri Magga-Miettusen omaelämäkerrallisen teoksen, Siirin elämä, muodossa (Kustannus-Puntsi, 2006). Teos on jatko-osa kirjailijan lapsuudesta kertovalle Siirin kirjalle (2002), joka syntyi lukijoiden pyynnöstä, sillä he halusivat tietää, kuinka teoksen sisarparvelle aikuisina kävi. Molemmat teokset lienevät loppuunmyytyjä antikvariaattien aarteita, ja hersyvän tarinankerronnan lisäksi arvokasta sosiaalihistoriaa.

Siiri Magga-Miettunen tunnetaan työstään saamenkielisen kulttuurin elvyttäjänä. Hän muun muassa kirjoitti ensimmäisen saamenkielisen aapisen vuonna 1967. Tästä huolimatta elämä lennätti hänet kotikonnuilta kohti etelää. Elämään mahtu lyhyt jakso viinikassana Tampereella ja opettajan pesti Varkaudessa, jonka jälkeen hänen perheensä asettui asumaan Kemiin. Äitiysloma oli 60-luvulla kahden kuukauden mittainen, joten teos kuvaa suht vaativia työolosuhteita. Tunnistin kirjasta monia omaankin lapsuuteeni liittyviä piirteitä, vaikka olen syntynyt 70-luvulla. Monissa perheissä, kuten tässä, asuttiin pitkiäkin aikoja kahdella paikkakunnalla työn vuoksi, ja lasten hoitopaikkojen etsimisestä oli jatkuva stressi päällä.

Siirin side Kutturaan ja syntymäperheeseen on pysyvä, ja varsinkin perheen materiaalinen avustaminen kuuluu sisarusten arkipäivään. Vanhemmat pyrkivät kasvattamaan jälkikasvustaan muita kuin poromiehiä, ja moni pesueesta lentää etelään. Teeoksen punaisena lankana on metafora pääskysistä, joiden palaamisen keväinen odottelu on Niila-isän elämänlinja. Niilan herkkyys varsinkin tytärten maailmalle lähtiessä on koskettavaa. Myös kansatieteilijä Kustaa Vilkuna oli käynyt ihmettelemässä Kutturan suurta pääskyskantaa, ja sai tästä lempinimekseen Kuttura.

Koomisia kohtaamisia teoksessa on varsinkin saamelaisten ja etelän lantalaisten välillä. Siirin pikkuveli saa etelästä opettajan, joka on vakuuttunut, että poroille on jossain olemassa yösuoja, josta lapset eivät tiedä mitään. Minäkään en tiennyt mitään jäkälännostosta, ja jouduin konsultoimaan lopun sananselitysosastoa, joka tässä teoksessa ei haitannut yhtään. Välillä, varsinkin kaunokirjallisuuden puolella kimpaannun, jos kirjassa on pitkä ”sanakirja” lopussa. Omaelämäkerroissa se ei tunnu niin eksotisoivalta, ja varsinkaan tässä kirjassa ei ollut minkäänlaista pyrkimystä ”myydä” Kutturaa charmanttina peräkylänä.

Uskonnollisuuden rooli on kirjassa taustavireenä, varsinkin Siirin äidin suhteessa lapsiinsa. En osannut lukea, oliko perhe lestadiolainen, mutta suuri lapsimäärä ja jatkuva muistutus synnintunnosta viittaavat siihen suuntaan. Siirin oma hengellisyys on erilaista, maallisempaa, ja liittyy eniten kuolintapauksiin ja suruun. Saamelaisten harrastamaa noitumistakin tässä tapahtuu, mutta pakanallista perinnettä ei idealisoida. Jos jotain teokseen olisin saanut toivoa lisää, niin olisin toivonut lisää historiallisuutta. Ehkä muistelmien alkuosassa, Siirin kirjassa, sitä löytyy enemmän, ja siitä olenkin erityisen kiinnostunut, sillä se kertoo muun muassa saamelaisten evakuoinnista Ruotsiin sota-aikana.

Siiri Magga-Miettunen kirjoittaa konstailemattoman arkisesti, ja tekstistä välittyy vilpittömyys ja kiitollisuus elämälle. On ilahduttavaa välillä lukea ei niin suuren julkkiksen elämäkertaa, joka on selvästi kirjoitettu pyrkimättä miellyttää ketään tai tehdä vaikutusta kehenkään. Kirja on kirjoitettu suurella sydämellä, mutta siitä näkyy myös Magga-Miettusen ammattitaito editoijana. Kappaleet ovat lyhyitä, osa niistä tuntuu ”lastuilta”, eikä hän sorru turhaan jaaritteluun eikä pitkäpiimäiseen työn kuvaukseen. Murrepuhetta on paljon, mutta se on kauttaaltaan ymmärrettävää, ja sitä oli ilo lukea varsinkin runsaan dialogin muodossa.

Tämäkin teos löytyi kirjaston kierrätyksestä, ja nappasin sen mukaani vain kannen vuoksi – koska Lapissa asuva tyttäreni on kirjailijan kaima ja heissä on samaa näköä. Opettajan työn kuvaukset taas muistuttivat minua edesmenneestä äidistäni, joka myös oli kiertävä englannin opettaja, joksi Siirikin tässä urallaan etenee. Toisin sanoen teos tuntui kauttaaltaan kotoisalta, ja päähenkilö vahvasta paikallisidentiteetistään huolimatta tuntui ihmiseltä, jolla on kyky kotoutua minne tahansa maailmassa.

 

Tuhlaajapoika ja vallankumous

IMG_1657Kiinassa oli kulttuurivallankumouksen hengessä tapana lähettää kaupunkien yliopisto-opiskelijoita maaseudulle tekemään kulttuurityötä, johon kansanvalistuksen lisäksi saattoi liittyä kansanperinteen keräämistä. Lähes kaikki lukemani maan lähihistoriaan liittyvät romaanit kertovat näistä kohtaamisista. Itse olen kokenut vanhempiin aikoihin sijoittuvat romaanit kiinnostavimmaksi, ehkä siksi, että niissä kuvataan enemmän paheellista kaupungistumista ja kiinalaisten kontakteja länsimaisiin valloittajiin. Kommunismin alkuaikoihin liittyvät tarinat ovat usein raakoja ruumiillisen työn kuvauksia, joissa jännite muodostuu puolueelle lojaalien ilmiantajien ja mielessään vanhan vallan kannattajien välillä.

Yu Huan Elämänkaari (Aula&co, 2016) kertoo maalaisen tuhlaajapojan tarinan klassisen universaalilla kielellä. Kansanlaulujen kerääjällä (joka on toinen kertoja) käy tuuri, kun hän kohtaa härkäänsä komentelevan vanhan miehen pellon reunalla. Fugui on poikkeuksellinen tarinankertoja, joka osaa laittaa itsensä likoon eri tavalla kuin tyypilliset informantit. Hänellä ei enää ole elämässään jäljellä muita läheisiä kuin härkä, jonka hän on nimennyt kaimakseen.

Fugui on kasvanut mieheksi ennen vallankumousta, käynyt yksityiskoulua vastahakoisesti, tullut palvelijan kantamaksi koulutiellä ja pukeutunut silkkeihin. Rikkaan maanomistajan poikana hän saa vaimokseen kauppiaan tyttären Jiazhenin kuin sormea napsauttamalla. Elämä on yltäkylläistä ja liittoa siunataan kahdella lapsella, mutta Fugui ei viihdy kotona. Hän katsoo oikeudekseen viettää puolet ajastaan ”sinivihreässä talossa” suvun perintöä tuhlaten. Hän nolaa appiukkoaan saapumalla kylille porton kantamana, ja kun vaimo tulee porttolaan hakemaan miestään viimeisillään raskaana, tämä tulee piestyksi. Perhe menettää omaisuutensa Fuguin törttöilyjen vuoksi jo ennen vallankumousta.

Köyhälle maalaisperheelle vallankumous ei ole iso uutinen. Fuguikaan ei ole aikanaan kuunnellut koulussa sen vertaa, että ymmärtäisi paljoa maailmanhistoriasta tai politiikasta. Hän joutuu sotaan vastoin tahtoaan kadulta napattuna, eikä tunne kunnolla ilmansuuntia tai maansa maantiedettä, jotta tunnistaisi taistelulinjat. Hän taistelee vapauttajien riveissä nationalisteja vastaan ilman aatteen paloa kahden vuoden ajan, eikä sodasta tule hänen elämänsä käännekohtaa.

Kommunismin toteutuksessa kylä kokee kuherruskuukauden, kun perheet joutuvat luopumaan kattiloistaan ja sinne perustetaan kansankommuuni. Yhteiskeittiössä syödään herroiksi niin kauan, kun karjaa riittää teuraaksi, mutta kukaan ei jaksa huolehtia eläinten hoidosta, kun eläimet eivät enää kuulu perheille. Kattiloita sulatetaan symbolisessa mielessä, mutta pian nälkä uhkaa kylää katastrofaalisesti ja kaikki syövät puun juuria ja villivihanneksia. Sosialistiseen suunnitelmatalouteen kansa ei ole kykenevä, joten pian palataan kotikeittiöihin.

Fuguin tarina on täynnä menetyksiä, surua ja vastoinkäymisiä. Luottamus länsimaiseen lääketieteeseeen on kortilla, kun kummatkin lapset kuolevat kaupungin sairaalassa. Vaimo sairastuu mystiseen luunpehmennystautiin jo ennen kuin tulee isoäidiksi, ja Fugui joutuu usein tekemään molempien työkiintiön. Tytär on tullut kuuromykäksi sotaretken aikana, ja kauneudestaan huolimatta hänen asemansa avioliittomarkkinoilla on mitätön. Perhettä kohtaa kuitenkin ensimmäistä ja viimeistä kertaa onni, kun vinopää Erxi tulee Fengxiania kosimaan. Erxi on vinosta päästään huolimatta riuska työmies, jolla on varaa järjestää näyttävät häät.

Fugui ei tiedä, mitä sana ”fasisti” merkitsee, kun häntä sellaiseksi haukutaan. Pian läheisessä kaupungissa kaikkien, myös tyttären perheen, on käytettävä taloustavaroita, joihin on painettu Maon viisauksia. Jopa tyynyliinoihin kirjaillaan iskulauseita. Köyhiä kyliä puoluekaaderit eivät jaksa monitoroida yhtä tehokkaasti, vaan siellä riittää plakaatit julkisten rakennusten edessä. Mikään vapauden vyöhyke Fuguin kylä ei silti ole, mutta kaikkien maalaisten mieliä kommunistinen hallinto ei saa kolonisoitua.

En tiedä, miksi ajattelin Heikki Turusen Simpauttajaa  tätä lukiessani. Tunnelmat eivät todellakaan ole identtiset, mutta kansankuvauksessa on joitain yhtymäkohtia. Suhtautuminen ihmiseritteisiin on yhtä graafista, huumori karkeaa ja isän ja pojan välinen kamppailu ottaa molemmissa samoja koomisia mittasuhteita. Tosin tässä poika ei karkaa vihoissaan pääkaupunkiin, koska hänen reviirinsä on liian pieni maailmanvalloituksesta haaveilemiseen.

Jos joku haluaa lukea ensimmäisen kiinalaisen romaaninsa, suosittelen tätä, sillä Yu Hua osaa tiivistää ja pysyä olennaisessa. Vaikka Fuguin tarina ei varmaan ole se tavallisin maalaismiehen kertomus, tässä kuvattu kylämaisema voi olla hyvinkin representatiivinen. Mielessäni sijoitin tämän jonnekin maan eteläosiin, mutta kylällä tai maakunnalla ei ole nimeä. Mitään kovin erikoisia paikallisia tapojakaan ei esitellä, ehkä siksi, että tässä kuvataan niin niukkoja aikoja, ettei ihmisillä ole varaa kehitellä perinneruokia.

Pidin kirjasta sen juurevan kielen ja syvästi tuntevien hahmojen vuoksi. Tietty länsimaisena feministilukijana kylmää aina, kun päähenkilö on vaimonhakkaaja, mutta ei Fugui kuitenkaan ole hahmo ilman omaatuntoa. Kommunismi katkaisee huikentelijalta siivet ja hänestä kasvaa vaatimaton perheensä palvelija. Myöskään tässä kuvattuja perhesuhteita ei voi käsittää länsimaisen kristillisen tai psykoanalyyttisen viitekehyksen kautta.

Haluaisin olla tarpeeksi lukutaitoinen kaivamaan henkisiä tai hengellisiä elementtejä teoksesta, mutta nyt voin vain arvailla. Fugui ei tee ”parannusta”, mutta kertomuksessa on ainakin iduillaan katumuksen ja luopumisen elementtejä. Kaikkea epäonnea ei selitetä perheenisän aiemman rietastelun kautta, vaan paha silmä pesii myös sairaalassa, jossa kaikki potilaat eivät ole samanarvoisia.

Suljettujen yhteiskuntien kertomukset ovat kiinnostavia (mutta haasteellisia) siksi, että usein niistä puuttuvat lähes kokonaan viittaukset yhteiseen maailmanperintöömme. Tässä romaanissa ei edes kuunnella radiota, ei edes kiinalaista populaarimusiikkia, eikä tuhlata aikaa turhiin harrastuksiin. Fugui ei halua, että hänen poikansa osallistuu koulunsa urheilutreeneihin, ja kokee liikunnanopettajan kiinnostuksen hänen poikansa taitoihin tunkeiluna. Kommunistit tuovat kyliin joitain moderneja uudistuksia, joita kaikki eivät halua.

Varmasti neuvostoaikaa kuvaavassa venäläisessä kirjallisuudessakin on kuvauksia kaukaisista ”tuppukylistä”, joissa asukkaat vastustavat kaikkea modernia. Kun kuitenkin olen lukenut neuvostoajan kuvauksia enimmäkseen Länsi-Venäjältä, niissä ilmenee uteliaisuus länsimaailman keksintöjä kohtaan ja halu imitoida niitä. Tässä Fugui kertoo tarinaansa mahdollisesti 70-luvulla tai 80-luvun alussa (teoksen aika-akseli on epätarkka), mutta tarinasta ei käy ilmi, onko hän koskaan käynyt elokuvissa, katsonut televisiota tai nähnyt valokuvaa itsestään.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 40: ”Kirjailija tulee eri kulttuurista kuin sinä”. Pidin haastekohtaa hölmönä, sillä ei kai kukaan näinä päivinä lue pelkästään kotimaista kirjallisuutta. Tarkoituksenani oli lukea tähän pohjoiskorealaisen Bandin teos Syytös, mutta ahdistuin jo ensi metreillä ja kirja jäi kesken. Tämä taas imaisi mukanaan elinvoimaisesti, enkä kokenut ainuttakaan tylsää hetkeä.

Lumihanhen siivin

BinchyRakastetun tarinankertoja Maeve Binchyn (1939-2012) tuotanto toimii usein kuin ”kanakeittona sielulle” – ainakin itse palaan siihen aina, kun ulkona tuulee ja sisällä on vilu. Romaani Seitsemän talvista päivää (WSOY 2013, suom. Päivi Pouttu-Delière) jäi hänen viimeisekseen. Lisäksi häneltä on julkaistu postuumisti kaksi novellikokoelmaa.

Seitsemän talvista päivää kertoo Stoneybridgen uneliaasta kylästä länsi-Irlannissa Atlantin rannalla. Kylän nuoriso on valunut Britanniaan, Australiaan ja Amerikkaan jo monen sukupolven ajan. Vähemmän kyvykkäät ja kapinalliset pakenevat juuriaan vain Dubliniin, mutta pääkaupunkikin on tarpeeksi kaukana uuden elämän aloittamiseen. Stoneybridgeä johtavat Ryanin ja O’Haran mahtisuvut, joiden mainetta eivät korista ulkomaiset vävyt, saati aviottomat lapset. Kylästä lähteneet ovat oppineet kertomaan sinne jääneille hyvin taloudellisen version nykyelämästään.

Teoksessa seurataan Stone House-nimisen rakennuksen elvyttämistä ja muuttamista hotelliksi. Stone Housen vanhoista omistajasiskoksista on elossa enää Queenie, joka toivoo talolleen elinvoimaisen jatkajan. Sen pelastajaksi saapuu suoraan New Yorkista energinen keski-ikäinen sinkkunainen Chicky, joka on viettänyt lapsuuden kesiään outojen neitien keittiötouhuja seuraten. Chicky kokee etäisyyttä moneen paikalliseen sukulaiseensa, mutta haluaa silti aloittaa uuden elämän itselleen rakkaassa luonnonmaisemassa.

Hotellin vierailla ja myös henkilökunnalla on takanaan vaikeuksia ja traagisia tapahtumia. Teos koostuukin kymmenestä vinjetistä tai elämäntarinasta, joita voisi erillisinä novelleinakin lukea. Tarinoita yhdistää henkilöiden päätyminen Stoneybridgeen, usein enemmän sattumalta kuin suunnitellusti. Pidin erityisesti siitä, että teos levitti siipensä laajalti Irlannin saaren ulkopuolelle – Kaliforniaan, Britanniaan, Ruotsiin ja maailmaa kiertäville risteilyaluksille. Teoksessa linnut ja lintubongaus ovat keskeisessä asemassa, ja erityisen rakkaita henkilöhahmoille ovat eri lajiset hanhet. Koskettavin tarina liittyi itsemurhaa hautovaan nuoreen, Shay O’Haraan, joka pelastetaan vetoamalla tämän lintutuntemukseen. Islannista Irlantiin talvehtimaan tulevien meri- ja lumihanhien näky rantakallioilla oli pysäyttävää.

Nauroin ääneen lukiessani dublinilaisesta Wallin pariskunnasta, joiden elämä keskittyi erilaisiin kilpailuihin osallistumiseen. Walleille viikko ilman kilpailuvoittoa oli ankeuden perikuva. Tarinassa kysytäänkin, millainen on itseään kunnioittava kilpailunharrastaja. Millaista tyydytystä ihminen saa siitä, ettei ole maksanut matkoistaan tai kodinkoneistaan? Pariskunta joutuu hääpäivää juhlistamaan Stoneybridgeen, sillä eräässä kilpailussa Pariisin-matkan voitti pariskunta, joka selvästi rikkoi kilpailun sääntöjä. Lohdutuspalkinto ei heitä aluksi lämmitä, mutta paikan yhteisöllisyys saa vaativammatkin asiakkaat pian haltioitumaan.

Binchyn kerronnassa leimallista on sydämellisyys, viattomuus ja tietynlainen yltiöpositiivisuus. Kuitenkin henkilöhahmot ovat monisärmäisiä ja yhteiskuntaa analysoidaan syvällisesti. Kokoelmassa aika-akseli on kolmisenkymmentä vuotta, ja Binchy näyttää oivallisesti, kuinka jälkijättöinen ja taikauskoisen uskonnollinen maa on ollut vielä 1980-luvulla. Chickyn koominen kaksoiselämä rouva Starrina, amerikkalaisen interrailaajan leskenä, kertoo paljon siitä, kuinka ahdistavia instituutioita avioliitto ja ydinperhe ovat maassa olleet pitkään. Chicky siis joutuu esittämään leskeä kyläyhteisössä, vaikka ei tosiasiassa ole koskaan ollut naimisissa lunastaakseen kunniallisen naisen statuksen. Teos ottaa myös kantaa maanviljelijöiden ahdinkoon ja sukutilojen traagisiin lopettajaisiin.

Teos oli täydellinen joulun ajan hittikirja, jossa talvinen luonto pääsi loistamaan. Ruokaa siinä laitettiin myös antaumuksella, enkä olisi pannut pahakseni, jos mukana olisi ollut muutama resepti. Teos saattaa herättää voimakasta matkakuumetta – ainakin minua syrjäseutujen perhehotellit kiinnostavat kovasti, ja haluaisin viettää lomaa paikassa, jossa muihin matkalaisiin tutustuu saman illallispöydän ääressä.

Tämä oli lukumaraton-haasteeni rasti numero 4. Luin teosta joulunpyhien jälkeisenä sunnuntaina, kun suklaata oli vielä liikaa jäljellä. Teos sai aikaan ajattomuuden illuusion, eli en tiedä, montako tuntia sen äärellä kulutin. Kirjan rakenteen vuoksi se todennäköisesti tuottaa eniten iloa, jos lukujen välillä pystyy hengähtämään reilusti.

Hiidenmaan Finisterrassa

kuvaAino Kallaksen (1878-1956)  Sudenmorsiamen (1928) olen lukenut takavuosina, ja vaikka en siitä paljoa muista, aidon oloinen arkaainen kieli teki jo silloin vaikutuksen. Nyt reilusti vanhempana sain käsiini Reigin papin (1934, Otava), joka myös on hiidenmaalainen tarina. Välissä saattaa olla ymmärryksen laajenemista Itämeren historiasta. Sudenmorsianta en aikanani täysin ymmärtänyt, sillä tiedolliset koordinaatit olivat vähäisiä. Nyt Kallaksen kieli ja tarinan historiallinen konteksti tavoittivat minut paremmin.

Teos on kiihkeä kolmiodraama, joka tapahtuu vuonna 1627  Hiidenmaan hylkeenpyytäjien kaukaisessa seurakunnassa, Reigissä, jonne kukaan kirkon palvelija ei lähde vapaaehtoisesti. Paikka on Finisterra, Jumalan hylkäämä maan ääri, jossa paikallinen väestö on vielä osittain aidon pakanallista. Mertä lepytellään runsailla viinauhreilla ja naiset ripustavat puihin pihlajanmarjahelmiä parantuakseen tai saadakseen rakastettujensa huomion.

Päähenkilö Paavali Anteronpoika Lempalensis (joko Hämeen tai Inkerin Lempäälästä) on suomalainen pappi ja opettaja, hänen kilpailijansa Jonas Kempe on mystinen mies Smoolannista. Pohjoinen Viro on Ruotsin valloittama; virolaisten ja suomalaisten yhteinen alamaisuus Ruotsin kruunulle kenties yhdistää Paavalia köyhiin seurakuntalaisiinsa. Ennen Hiidenmaalle tuloa Paavalin pappisura on ollut pelkästään nousujohteinen. Viimeksi hän on ollut kristinopin opettajana kirkon ylläpitämässä eliittikoulussa Tallinnan Toompealla – arvostettu virka, josta on hyvät näkymät ylemmän papiston asemiin, miksei jopa piispaksi. Perheen kurimus alkaa, kun hän saa syytöksen niskoittelevan oppilaansa murhasta – tapahtuma, jolle ei ole todistajia ja josta häntä ei voida tuomita, mutta miehen maine on lopullisesti mennyt. Tämän lisäksi Paavalin ja ruotsalaisen Catharina-vaimon lapset kuolevat ruttoon, heidät heitetään yhteiseen ruttohautaan eikä tilaa ja aikaa surra menetyksiä ilmaannu. Porvarillinen pariskunta on kirjaimellisesti menettänyt kaiken.  Hiidenmaalle siirrytään loppuiäksi häpeämään ja kuolemaan.

20150722_162547Vaikka muutto Hiidenmaalle on selvä rangaistus, Paavali löytää uusia puolia itsestään metsästäjänä ja kalastajana. Arkipäivisin hän osallistuu paikallisen väen hylkeenpyyntiin kansanpuvussa. ”Luuvalon päivä” tuskin on kristillinen juhlapäivä, silti kansa huomioi esikristilliset juurensa ja perustaa ajastaikansa niille. Paavali kokee miehistyvänsä ja karaistuvansa: ”Kävi parahultainen pohjoistuuli, jokaon tuulista terveellisin, koska se ruumiin karaiseepi ja puristaa kokoon ihmisen huonot nesteet, etteivät ne leviämään pääse.”

Catharina on kuitenkin miestään pari vuosikymmentä nuorempi ja vielä aivan liian verevä sovittaakseen loppuikänsä miehensä rikkomuksia. Hän ei ole ajatellut jäädä loppuiäkseen peräkylälle makkarantäyttäjäksi. Kilpakosijan tullessa peli on harvinaisen selvä, tosin ei ole varmaa, onko lipeväkielisen kappalaisen vetovoima hänessä itsessään vaiko mahdollisuudessa palata takaisin synnyinmaahan. Vaimon synkkä kohtalo tuntuu väistämättömältä. Paavali ei lopulta voi mitään nuorelle lemmelle, joka roihuaa siveettömänä silmiensä alla. Lempi on sopimatonta ja tuon ajan moraali tuomitsee vaimon ryöstämisen kovin ottein. Ruotsalainen lakiuudistus, jossa pettämisestä ei enää joudu kuolemanrangaistukseen, ei ole aivan vielä ehtinyt Vironmaan tuomioistuimiin.

Menetettyään vaimonsa Tallinnan Raatihuoneen mestauslavalle Paavali  jää yksin suremaan kohtaloaan etsien armoa luonnosta: ”Vaan niinkuin peto olen minä piileskellyt pesässäni, niinkuin haavoitettu uroshirvi korven kohdussa, ja ihmisen hengen huoku on minulle ollut inha.”

Teoksesta ei puutu romantiikkaa eikä melodraamaa, mutta imelyyttä siitä ei löydy lainkaan. Alle kahteensataan sivuun mahtuu melodraaman lisäksi rikasta etnologista, historiallista ja ekologista kuvausta. Eniten ihailen Kallaksen kykyä kirjoittaa aukottoman vanhakantaisesti – teksti tuntui elävän parhaiten ääneen lausuttuna, sillä jo lauseiden rytmi oli niin poikkeavaa siitä suomesta, jota itse parhaiten osaan. Uskoisin, että teos toimisi erinomaisesti lavalla, ja huomaan, että virolainen säveltäjä Eduard Tubin on aikoinaan tehnyt siitä oopperaversion, jota on viimeksi esitetty v. 2014 tarttolaisena produktiona.

Seuraavana Kallas-rastina voisi olla kolmas ”arkaainen tarina”, eli kertomus Barbara von Tisenhusenista Liivinmaalta (1923), johon tässäkin tarinassa viitataan. Liivinmaan suomalaisugrilaisesta kansanosasta olenkin etsinyt jotain todisteaineistoa, mutta mikä tahansa alueesta kertova kirjallisuus kelpaa. Jostain syystä Kallaksen kertomukset herättävät minussa purjehduksen halun – mikä olisi siistimpää kuin kierrellä näitä eteläisen Itämeren pikkukyliä omalla veneellä?

20150723_171027Teoksen ulkoasu kannen monogrammeineen ja kappaleiden koristeltuine alkukirjaimineen herätti minussa lapsellista ihastusta. Kirjaa oli iso ilo lukea jo pelkkänä objektina. Tämä on taas näitä kirja-aarteita, joista on vaikea ellei mahdoton luopua.

Anekdoottina mainittakoon vielä, että Kallas kuvaa aistivoimaisesti tuon ajan ruoanlaittoa runsaine mausteineen. Pullaan Catharina laittaa tavallisen kaardemumman lisäksi kanelia, sahramia, muskottia ja kryytineilikoita. Herrainoluiden paneminen on myös pappilan kunnia-asia, ja kapakala on todellinen vierasruoka. Jos olet käynyt jossain Tallinnan keskiaikaravintolassa, olet saattanut saada ripauksen tätä vanhaa ruokamuistia, mutta koen tämän mausteiden runsauden myös usein virolaisessa supermarketissa (eli kiinnostus vanhoihin resepteihin ei ole pelkästään turistien miellyttämistä). Heillä leivissäkin saattaa olla kuivia hedelmiä, pähkinöitä  ja muita eksoottisia herkkuja,

Kyseessä on toinen postaus Naistenviikon lukuhaasteeseen, joka loppuu jo huomenna. Ehtinen, jos itseäni ruoskin, postaamaan vielä kolmannen. Löysin tyylillisesti ja tunnelmallisesti todella eroavat teokset, joissa myös naiseuden esittäminen oli toisistaan valovuosien päässä. Kiinnostavia näkökulmia teoksen antavat erityisesti naisen yhteiskuntakelpoisuudesta, itsenäisyydestä tai miehestä riippuvuudesta, elättäjyydestä tai elätettynä olemisesta, kansalaisuudesta tai sen puutteesta.

Vanha pää nuoren naisen harteilla

Leski nunna kurtisaaniKiinalaisen Lin Yutangin (1895-1975) Leski, nunna, kurtisaani (WSOY, 1953, suom. Kristiina Kivivuori) vaikutti nimen perusteella romanttiselta fiktiolta, mutta jo johdannosta tuli ilmi, että teos oli aivan muuta, uudelleentulkittuja kansantarinoita, jotka Yutang valitsi kuvaamaan kiinalaista mentaliteettia ulkomaailmalle. Yutangin nimeen olen kyllä törmännyt ja tunnistin hänet länsimieliseksi kiinalaiseksi emigranttikirjailijaksi, mutta jostain syystä oletin hänen olevan nainen. Pieleen meni, hän oli mies, jolla oli pitkän kirjailijanuran ja Nobel-ehdokkuuden lisäksi yliopistoura ja ura keksijänä – hän mm. kehitteli kiinan merkkikielistä kirjoituskonetta ja hammasharjan, joka annostelee tahnaa automaattisesti.

Vaikka en aina lämpene teoksille, joissa vierasta kulttuuria ”käännetään” länsimaisille helposti purettavaan muotoon, tämä teos oli kerrassaan hurmaava. Teoksessa on kolme pitkää novellia, joissa kaikissa päähenkilöinä on naisia, hyvin neuvokkaita ja eteenpäin pyrkiviä sellaisia. Kaksi tarinoista sijoittuu lähemmäs nykyaikaan, ensimmäinen aivan  teoksen julkaisuhetkeen, jolloin kansantasavalta oli syntynyt. Kolmas tarina juontaa juurensa vuoteen 1595, mutta on elänyt kiinalaisten suissa elävänä legendana eri formaateissa vuosisatoja.

Pidin eniten nunnan tarinasta, sillä siinä osoitettiin buddhalaisen luostari-instituution joustavuus ja sen antamat mahdollisuudet naisten itsenäistymiseen. Siinä ylhäisen virkamiehen perhe matkustaa rouvan toiveesta kaukaisilla vuorilla sijaitsevaan luostariin kantotuoleilla. Heillä on mukanaan huutolaistyttö Huants’uu, jonka rouva on pelastanut prostituution ikeestä, joka heti ihastuu luostarin elämään ja haluaa jäädä sinne noviisiksi. Jopa rouvaa luostarielämä houkuttelee, vaikka nunnien mukaan rouva kykenee saamaan korkeamman buddhalaisen viisauden oppineelta mieheltään kuin heiltä. Luostarissa he ystävystyvät erityisesti Jijyn-nimisen nunnan kanssa, joka viihdyttää seuruetta uskomattomilla tarinoillaan luostarissa käyneistä miesvieraista. Luostarit kun elivät pitkälti vieraiden jättämillä lahjoituksilla, ja siksi nuorten noviisien ensisijainen tehtävä oli vieraiden viihdyttäminen. Olennainen rajanveto luostarin ja ilotalon välillä oli, ettei luostarissa kuulunut nukkua vieraiden kanssa samassa huoneessa. Näihinkään rikkomuksiin ei kuitenkaan suhtauduttu jyrkästi, vaan parhaimmat tulot luostari sai nunnien salaisilta rakastajilta. Jijyn (”Ylimaalliset pilvet”) on maailmannainen, mutta samalla erakko ja henkisen tiedon etsijänä ehdoton – häntä ei kiinnosta naimakaupat rikkaiden paksumahaisten kosijoiden kanssa. Hänellä on sanonnan mukaan ”vanha pää nuoren naisen harteilla”, ja lopulta hän päätyy vaeltavaksi askeetiksi.

Lesken tarinassa tutkitaan sitä, mitä syrjäkylällä tapahtuu, kun kielletty teatteriryhmä saapuu heitä viihdyttämään (vallankumouksen jälkeen teatteritaide oli sallittua vain kaupungeissa, maaseudulla sitä pidettiin haitallisena). Kurtisaanin tarina on riipivän traaginen kuvaus pekingiläisen korkean luokan ilotytön ja yliopisto-opiskelijan suhteesta ja naima-aikeista – periaatteessa naisen arvosta, jota mitataan vain hänen kauneutensa aikaansaamalla lisäarvolla. Se kertoo myös ihmisen universaalista juoruilunhalusta ja tarpeesta etsiä sijaiskokemuksia tilanteista, joihin suurin osa meistä ei itse koskaan uskaltaisi heittäytyä. Itse löysin siitä jopa puhdasta feminististä raivoa, joka purkautuu itsetuhoisesti, kun muutakaan purkautumiskanavaa ei ollut.

Yutang kuljettaa lukijansa tyypilliseen syrjäkylään, suur- ja provinssikaupunkeihin ja eristyneeseen vuoristomaisemaan, eli lukukokemus on varsinainen grand tour. Ruokaa maistellaan viiden maun klassisen paletin mukaan, välillä ryypätään estottomasti, välillä taas filosofoidaan Taivaan rangaistuksista pahantekijöille. Kurtisaani-kertomuksen rakkausrunot ovat huikeita ja kelpaisivat luettaviksi irti kontekstistaan. Teoksesta kuultaa läpi myös kirjailijan oma henkinen ja hengellinen etsintä: biografioiden mukaan tämä kristityn pastorin poika aloitti kristittynä, aikuisiässään palasi buddhalaisuuteen ja taolaiseen ja kungfutselaiseen filosofiaan, mutta vanhalla iällä Yhdysvalloissa tuli perheensä kannustuksesta houkutelluksi takaisin kristityn kirkon pariin. Tapa, jolla Yutang tässä esittelee esimerkiksi buddhalaista uskoa, ei kuitenkaan nojaudu mihinkään dogmaan ja tuntuu äärimmäisen sallivalta. Henkilöhahmojen henkinen etsintä hengittää ja tuntuu aidolta.

Kaiken kaikkiaan teos oli täyteläinen, monisyinen ja syvällinen matka Kiinan historiaan, erityisesti naisnäkökulmasta. Olen tässäkin blogissa enimmäkseen esitellyt loistavia kiinalaisia kirjoja, enkä ole montaa kertaa saanut pettyä myöskään kevyemmän fiktion ääressä kuin tämä teos. Tässä on kaikki klassikon ainekset ja toimii taatusti muunakin kuin vieraaseen kulttuuriin ”sisäänheittoteoksena”. Itse sain tästä runollista sielun etsintää puettuna välillä hyvinkin pragmaattiseen pakettiin, jossa vesipuhvelit mylvivät.

PS: Alaviitteessä Yutang vertailee lyhyesti japanilaista zenbuddhalaisuutta kristittyjen kveekarikirkkoihin, siitä näkökulmasta, että molemmat suuntaukset kielsivät papiston merkityksen ja ovat keskittyneet olennaiseen. Kiinnostava näkökulma, enpä ole tullut ajatelluksi.

Rukoilijasirkkojen kylässä

Couto FlamingoMia Couton Flamingon viimeinen lento (LIKE, 2001) on ilkikurinen, moniääninen kertomus Tizangaran peräkylästä Mosambikissa maan itsenäisyyden alkuajalta, jolloin kommunistit ja ex-siirtomaavallan kannattajat (eli kapitalistit) edelleen taistelivat verisesti vallasta. Rauhaa turvaamaan kylään on tullut joukko kansainvälisiä YK-sotilaita muista Afrikan maista ja Etelä-Aasiasta. Kyläläisten suhtautuminen ulkomaalaisiin tunkeilijoihin on skeptinen, eikä kestä kauan, kun sotilaille alkaa tapahtua kummia.

Romaani alkaa irvokkaasti kohtauksella, jossa kyläläiset ovat keskellä tietä tutkimassa siihen jostain pusikosta lentänyttä miehen penistä. Perusteellisten tutkimusten jälkeen todetaan, että penis ei kuulu oman kylän pojalle. Peniksen alkuperän voi todistaa vain kylän prostituoitu Ana Deusqueira, jonka asiantuntijakokemukseen on luottaminen. ”Hyvät” ja ”huonot” naiset taistelevat muutenkin vallasta ja paikastaan kylän universumissa. Anan valta-asema uhkaa jo syrjäyttää kylän ”ensimmäisen naisen” hallintojohtajan vaimo Ermelindan auktoriteetin. Nuoria miehiä ja naisia tappava tautikin on jo tainnut saapua kylään, ja räjähtävä penis saattaa viitata symbolisella tasolla seksin vaarallisuuteen.

”Räjähtäneitä” tai kadonneita sotilaita on tarinan alussa jo viisi, ja lukumäärä kasvaa päivittäin. Paikalle kutsutaan italialainen tarkkailija Massimo Risi arvioimaan tilanteen vakavuutta. Risi asettuu asumaan kylän ainoaan majataloon nimettömän paikallisen kertojan kanssa, joka on värvätty vieraalle simultaanitulkiksi, mutta tosiasiassa miehen tehtävänä on raportoida italialaisen toimista paikallishallinnolle. Kertoja epäonnistuu työssään katastrofisesti ja lopulta kaikki todistajanlausunnotkin katoavat kuin tuhka tuuleen.

Majatalossakin tapahtuu kummia: ehkä Risin tyhmyyksissään tappamat rukoilijasirkat (joiden uskotaan olevan vainajien henkiolentoja) kostavat tai Risi jää naapurihuoneen kirotun Temporinan pauloihin. Temporina on nuori nainen, jolla on vanhuksen kasvot eikä hän yleensä poistu majatalosta ulkomuotoaan häveten. Vain rakastellessaan miehen kanssa hänestä tulee hetkellisesti nuori taas. Maaginen realismi ja suullinen kansanperimä yhdistyvät tässä globaaliin poliittiseen analyysiin, päätyen lopulta koko Mosambikin valtion katoamiseen Afrikan kartalta.

Mosambikin henkisestä tilasta tietää ehkä tarkimmin kylän poppamies Andorinho, joka kertoo vieraalle seuraavaa: ”Puhutaan paljon siirtomaavallan ajasta. Mutta minä epäilen sen koko olemassaoloa. Mitä ne valkoihoiset tekivät oli, että ne tulivat valtaamaan meidät. Mutta ne eivät vallanneet pelkkää maata, vaan meidän sisimpämme, ne leiriytyivät meidän pääkoppaamme. Me olemme puuta joka on kastunut sateessa. Nyt me emme syty emmekä luo varjoa. Meidän on kuivuttava auringonvalossa jota ei vielä ole. Se aurinko voi nousta vain meidän sisältämme. Pysyykö herra kärryillä, aivan täysin kärryillä?” (156)

En tiedä, onko mainitsemisen arvoista, mutta Couto on valkoinen portugalilaisten jälkeläinen, joka on jäänyt asumaan maahan siirtomaaherrojen lähdettyä. Tajusin tämän biografisen faktan vasta romaanin luettuani, sillä oletukseni oli, että kirjailija on musta. Kai Mosambikin kirjallisuuden lyhyestä historiasta kertoo jotain se, että sen kansainvälisesti tunnetuin edustaja on valkoinen mies.

Couto kirjoittaa pigmenttieroista ja valtasuhteista humoristisesti ja suoraan:

”Tiedättekö mikä ero on valkoisella viisaalla ja mustalla viisaalla? Täällä meillä viisain on se joka vetkuttaa vastaustaan kaikkein pisimpään. Jotkut ovat niin viisaita etteivät vastaa koskaan.” (182)

Teoksessa oli kaikessa absurdiudessaan hyväntahtoinen, joviaali tunnelma. Se tuntui klassiselta veijaritarinalta pikemminkin kuin syvällisemmältä poliittiselta allegorialta, tai raaka postkoloniaali politiikka oli onnistuttu ymppäämään niin nerokkaasti tarinan saumoihin, että sen olemassaolon välillä unohti. Tuntui kuin olisi elänyt hyvin kerrotun kansansadun sisällä iltanuotiolla. Muistutuksina nykypäivästä toimivat ehkä vain YK-sotilaiden jeepit ja Massimo Risin nauhuri, johon kyläläiset suhtautuivat luontaisen epäilevästi, peläten, että laite varastaa puhujan sielun. Suullisen ja kirjallisen kulttuurin vaihteluista ja statuseroista Couto sai myös paljon irti, mutta jätän nämä havainnot johonkin akateemisempaan esseeseen.

Flamingon viimeinen lento taitaa olla ensimmäinen löytämäni Bookcrossing-kirja, joka on odottanut lukemista hyllyssäni ainakin vuoden. Nyt on aika vapauttaa se seuraavalle lukijalle – se luultavasti löytyy Hervannan kirjaston kierrätyskorista lähipäivinä. Bookcrossing-aktivistiksi taidan kuitenkin olla vielä liian laiska, valitettavasti.