Murhasta se pitäjä muistetaan

Teos: Teemu Keskisarja: Kyllikki Saari. Mysteerin ihmisten historia (WSOY, 2021)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Olen sen verran vanha, että olen varmaan pienestä saakka tiennyt Kyllikki Saaren murhakeissistä vuonna 1953, mutta aiheeseen liittyvä postuumi rikosjournalismi ei ole koskaan kiinnostanut. Teemu Keskisarjan tuoreeseen teokseen tartuin, kun en löytänyt omiin fiiliksiin sopivaa dekkaria, ja tämä touko-kesäkuun vaihde on juuri sopiva vuodenaika tarinan kertaamiseen.

Kyllikki siis oli 17-vuotias seurakunnan konttoristi, pientilan tytär Pohjanmaan Isojoelta, paikkakunnalta, jota tämä murhatapaus pahasti leimasi ja joka sai jopa makkaramyyjät liikkeelle, kun pitäjään tulvi ulkopaikkakuntalaisia uteliaita murhatutkimuksen aikana. Hän katosi eräänä toukokuisena iltana matkalla uskonnollisesta tilaisuudesta kotiin, ja löydettiin pari viikkoa myöhemmin puolialastomana järvestä.

Kyllikin tapaus ei ehkä olisi kiinnostanut kansaa näin mittavasti, jos tyttö olisi ollut palaamassa tansseista, jos hänellä olisi ollut poikaystävä tai jos hän olisi ollut muuten ”helpon” maineessa. Mutta tyttö oli kovin vakavamielinen, ja tämä kristillinen vakaumus teki keississä poikkeavan.

Tarina kertoo kai eniten 1950-luvun nurkkakuntaisesta, pitkäveteisestä Suomesta ja yhtenäiskulttuurista, joka määräsi puheenaiheet työpaikoilla ja kuppiloissa. Toki huoli kiinni saamattoman murhaajan mahdollisesta yrityksestä tappaa muitakin naisia oli aiheellinen, ja tapauksen mediahuomioon liittyi myös vahvasti kaupallista intressiä.

Keskisarja onnistuu tavoittamaan mysteerion hengen kokonaisvaltaisesti, mutta voi kirjaa lukea myös tutkielmana agraariyhteiskunnan moraalikäsityksistä, muuttuvasta naisen asemasta, ja ennen kaikkea luterilaisen kirkon valta-asemasta, jollaisena teos on irvokas, jopa kuvottava.

On hyvin epätodennäköistä, että toiselle paikkakunnalle muuttanut kirkkoherra Kalervo Kanervo olisi surmannut rippilapsensa, mutta nuorten naisten hyväksikäyttäjänä tämä harhautunut kirkonmies oli ilmiömäinen. Kyllikillä ei ehkä ollut varsinaista suhdetta miehen kanssa samalla tavalla kuin taloudenhoitaja-Aulikilla, mutta kirjassa viitataan miehen tapaan pyytää seksuaalisia palveluksia alaisiltaan. Tuli myös mieleen, että olenko lukenut tästä samasta nilviäisestä myös Lauri Mäkisen dekkarissa, jossa oli Ambomaalla huonosti voivia kirkon palvelijoita päähenkilöinä. Kirkkoherran hahmo kun jäi kummittelemaan ihon alle, ja hänen rinnakkaistodellisuutensa kuulosti varsin mytomaaniselta.

Kanervon touhut elävien naisten kanssa vievät tarinasta aika ison osan, mutta kyllä Keskisarja valottaa myös paikallisten epäiltyjen elämänkaarta. Erityisen hyvin mieleen jäi sotaveteraani Vikke, joka oli jäänyt tuuliajolle rintamalta palattuaan, ja jonka tyyppisiä ei-toivottuja sulhasehdokkaita on täytynyt olla joka kylällä siitä huolimatta, että sulhasista oli huutava pula.

Tästä tarinasta en löytänyt yhtä ärsyttäviä nykykulttuurin liittyviä kommentteja kuin aiemmista lukemistani Keskisarjan teoksista, eikä hän tässä onnistu edes dissaamaan feministejä tai vesittämään naisrauhan ideaa. Ehkä korona-aika on tehnyt Keskisarjan kirjoittamiselle hyvää, sillä en löytänyt kirjasta hänelle tyypillisiä provokaatioita.

Osan yleisen historian kertauksista olisin voinut jättää lukematta, mutta tämäkin on makukysymys. Helposti nämä globaalit uutiskatsaukset jäävät Wikipedia-tasoisiksi, ja tässä kirjassa oli tarpeeksi jännittävä juoni ihan sinänsä, eli viittauksia Korean sotaan ja Neuvostoliiton sotakorvauksiin ei mielestäni olisi tarvittu.

Tunnelmiltaan teos on lähes yhtä synkän viipyilevä kuin Twin Peaks-sarja, eli kyllä tämä kepeästi voittaa monen kesän kotimaisen dekkariuutuuden. Itse kuitenkin toivon, että tämä kesänä true crime-innostukseni ei lähtisi yhtä lailla lapasesta kuin viime vuonna.

Orpojen aatelisten kasvatuslaitoksessa

HulttioTeos: Teemu Keskisarja: Hulttio. Gustav Mannerheimin painava nuoruus (Siltala, 2019)

Äänikirjan lukija: Jarkko Pajunen

Ilman koronaepidemiaa olisin tuskin tarttunut Teemu Keskisarjan Mannerheim-teokseen, mutta kaikelle on aikansa ja paikkansa. Aiemmin tässä blogissa olen ruotinut Keskisarjan Aleksis Kivi-teosta, josta aikanani pidin, mutta lukemisen jälkeen jotkut sen sutkautukset alkoivat elää omaa elämäänsä mielessäni ja aloin vakavasti kyseenalaistaa hänen populistista kirjoittamistyyliään. Myös miehen julkiset esiintymiset ovat tämän jälkeen lisääntyneet eksponentiaalisesti, ja odotankin jo, milloin hänet kutsutaan YLE:n studioon myös tartuntatautispesialistina.

Hulttio kuitenkin ärsytti minua vähemmän kuin Saapasnahkatorni, mikä on merkillistä, koska suhtautumiseni Mannerheimiin on lähtökohtaisesti negatiivinen. Teos käy läpi kansallissankarimme vaiheita Louhisaaren kartanosta Helsingin poikalyseon kautta Haminan kadettikouluun, ja sieltä Pietarin sotilasuralle. Haminan osuus on teoksessa merkittävin, ja kertoo mieleenpainuvasti tuon ajan kasvatusmenetelmistä. Kadettikouluun lähettäminen saattoi olla myös kurittomien kakaroiden kurinpitomenetelmä aatelisperheissä, ja Gustavin tapauksessa motiivit ovat ilmiselvät, olihan hän vastikään menettänyt äitinsä, ja enon perhe oli määrätty ylivilkkaan pojan huoltajiksi. Kadettikoulu oli suvulle huomattavasti halvempi vaihtoehto kuin vaikka yliopistokoulutus, johon Gustav-pojalla ei muutenkaan näyttänyt olevan suurempaa ambitiota.

Keskisarja leikittelee ADHD:n teemalla, joka saattoi olla Mannerheimin suvussa verissä. Hän toteaa, että myös marsalkan siskoilla oli vastaavia keskittymisongelmia koulussa, ja tavallaan tervehenkistä keppostelua myös ihailtiin tiettyyn pisteeseen saakka. Mannerheimin keppostelun kaudet kulkivat aaltoina, ja välillä hänellä oli myös todellisen kunnostautumisen ja katumuksen vaiheita. Ylioppilaaksi hän kirjoitti yksityisoppilaana erinomaisella päättötodistuksella ja cum lauden yleisarvosanalla, mikä tuohon aikaan ilmeisesti oli hyvä suoritus.

Haminan kadettikoulussa ei harrastettu ruumiillista kuritusta, mikä oli aikanaan edistyksellistä, mutta vanhemmat toverit suorittivat nuorempiensa karaistuksen perinteisillä kiusaamismenetelmillä. Gustav kasvoi kiusatusta kiusaajaksi, ja oppi teini-ikäisenä soluttautumaan Haminan kestikievareissa silmäätekevien setämiesten seuraan. Yöjuoksut eivät tietystikään olleet sallittuja, mutta muutakaan viihdytystä ei uinuva provinssikaupunki kasvateilleen tarjonnut. Harvinaisen verevästi Keskisarja kertoo eräästä pääsiäisestä, jolloin Gustav päätyi vetämään perinteiset kirkkopyhien kaatokännit virkamiessetien kanssa, ja tuli tämän jälkeen erotetuksi koko oppilaitoksesta.

Yleistä ajankuvaa teoksessa on runsaasti, ja siitä välittyy Keskisarjan laaja lukeneisuus. Itseäni alkoi kiinnostaa varsinkin Mannerheimin siskojen ja tytärten kohtalot, ja puhutaan teoksessa myös uhmakkaan Nata-vaimon sairaanhoitajan kouluttautumisesta vastoin aviomiehen tahtoa ja toivioretkestä Vladivostokiin uutta ammattiaan harjoittamaan. Naisemansipaatio kuului olennaisena osana tämän aatelissuvun vaiheisiin, eivätkä Gustavin elämän naiset tuntuneet tottelevan tätä missään vaiheessa.

Jos teos olisi ylioppilasaine, en antaisi sille täysiä pisteitä, koska loppuvaiheessa siinä mennään reippaasti ohi annetun aiheen. Keskisarja kokee tarvetta sotkea lusikkansa homoepäilyskeskusteluun, ja loppuviidennes teoksesta käsittelee muutenkin Mannerheimin uraa yli viisikymppisenä kansalaissodassa ja tämän jälkeen. Teos paisuu yleiseksi puheenvuoroksi Mannerheimin henkisestä perimästä, ja tuottaa taas populistisia heittoja mediakeskusteluihin. Toki nauroin Keskisarjan verbaliikalle viettielämää käsittelevissä kappaleissa: hän kutsuu marsalkkaa ”perusköyrijäksi”, mutta viittaa myös muuhun pelehtimiseen, vehtaamiseen ja ”takatuupparin” käsitteeseen, joka oli ainoa todiste 1800-luvulla homoseksuaalisuuden diskursseista.

Luulen, että jokainen meistä, joka on joskus käynyt rehtorin puhuttelussa tai istunut jälki-istunnossa, pystyy löytämään samastumispintaa tämän tarinan kanssa, mikä ei millään tavalla kiillota Mannerheimiin liittyvää sankarimyyttiä, vaan pyrkii kertomaan miehestä, joka omaan syntyperäänsä ja edellytyksiin nähden selviytyi elämänsä haasteista keskinkertaisesti, tuottaen lähipiirilleen toistuvia pettymyksiä. Teos peräänkuuluttaa kohteensa inhimillisyyttä, mutta myös tietynlaista eleganssia ja tilannetajua.

Äänikirjana teos toimi kohdallani loistavasti, sillä luettuna jäin makustelemaan tiettyjä sananvalintoja paremmin kuin jos olisin lukenut sen painettuna teoksena. Olen myös lukemani jälkeen kiinnostunut retkestä Louhisaaren kartanoon, nauttimaan hiipuvan ja köyhtyvän aatelissuvun sivistyksen rippeistä, kummitusjutuista ja omenalehtojen tuoksuista.

Mesenaateista ja rahan ruinaajista

Teos: Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni. Aleksis Kiven elämäntarina. (Siltala, 2018)

Juuri nyt ei Aleksis Kivi ole kirjallisten intressieni ykkössijalla, mutta tartuin Teemu Keskisarjan Saapasnahka-torniin sen paljon kehutun kielenkäytön vuoksi. Keskisarja on myös julkinen esiintyjä, joka on kunnostautunut muun muassa kännisistä teeveekohautuksistaan, ja kirjaa aloittaessa minun oli vaikea päästä eroon hänen julkisuuskuvastaan. Kuitenkin miehen tuotantoon kannattaa tutustua, jotta osaisi paremmin suhtautua hänen esiintymisiinsä.

Aleksis Kiven elämäntarinan pääkohdat ovat varmasti suurimmalle osalle yhtenäiskulttuurin kasvateista tuttuja; varmasti monet ainakin muistavat hänen känniretkensä, asumisen Charlotta-nimisen vanhemman neitimesenaatin luona ja joutumisen Lapinlahden mielisairaalaan. Arviossani ei ole olennaista kerrata näitä elämäkerrallisia faktoja, vaan pohtia kirjan tyyliä ja vaikutusta.

Historiantutkijan tuotoksena teos on napakka, kaunokirjallinen ja eläväinen. Pääpiste on ehkä enemmän Kiven lähipiirissä kuin Kivessä itsessään. Kuvamateriaali kirjassa on runsasta, ja huolella valikoitua, sen kautta pystyy hyvin heittäytymään varsinkin 1800-luvun elinoloihin. Keskisarja kiinnittää paljon huomiota tuon ajan elämän realiteetteihin, säätyjakoon ja kansan ja herrasväen väliseen kuiluun.

Kirjassa puhutaan monista historiallisista ilmiöistä tämän ajan slangilla. Eniten ärsytti Keskisarjan asenne naisasianaisiin ja feministeihin: piikojen ahdistelua hän kommentoi, ettei siitä valittaminen vielä äitynyt ”meetoo-kimitykseksi” – luokattoman tyhmä kommentti, joka melkein sai minut lopettamaan kirjan lukemisen tykkänään. Kiven pahimpien kriitikoiden toimintaa hän käsittelee vihapuheena, ja 1800-luvun miesten homososiaalisuutta hän sivuaa queer-ajattelun kautta, tosin hieman pilkallisesti. Ilmeisesti Kiven lähipiirissä oli monia kaappihomoja, mutta Kiveä itseään syytettiin enemmän onanian synnistä ja ilotaloista tarttuneesta tippurista.

Spekulointi Aleksisin ja Charlottan suhteesta ei ole suinkaan tämän teoksen omaperäinen löydös, mutta Keskisarja päätyy toteamaan, että Charlotta oli luultavasti tuon vuosisadan paras mesenaatti. Ylipäänsä Kiven asema pönkittyi avokätisten tukijoiden ansiosta, ja hän pystyi elämään aikuisikänsä kokonaan fyysistä työtä vältellen toisin kuin monet kirjailijan urasta haaveilevat ikätoverinsa. ”Nälkätaiteilija”-myytti siis on feikki, eikä Kivi kärsinyt merkittävästä nälästä edes talvena 1867, jolloin moni jopa Siuntion suht varakkaassa maalaiskylässä kuoli, ehkä enemmän kulkutauteihin kuin silkkaan nälkään.

Kirjassa näkyy huolellinen taustatyö, mutta Keskisarja ei puuduta lukijaansa tieteellisellä jargonilla. Itseäni eniten puhutteli kirjassa sen sosiaalihistoria, sillä Aleksisin elinolojen kautta piirtyy laajempi panoraama arjesta Helsingissä ja Uudenmaan maaseudulla. Maaseudun ja kaupungin elinolojen välinen ero on kiinnostavalla tavalla esillä, ja kirjassa tutkiskellaan myös suomenruotsalaisen ja suomenkielisen väestön välisiä jännitteitä. Siuntio ja Nurmijärvi olivat hyvin erilaisia pitäjiä, mutta myös Siuntiossa ruotsinkielinen rahvas osasi tehdä ”plöröä” ja mellastaa kännissä.

Houruinhoidosta teos kertoo riipivästi, ja Keskisarja avaa hyvin tuon ajan hoidon realiteetteja. Kivi oli hoitopolkunsa alussa Unioninkadun Klinikalla kuukauden, missä olot olivat ilmeisen inhimilliset. Tuolta hänet siirrettiin Lapinlahden sairaalaan, jossa väkivaltainen pakkohoito oli jokapäiväistä. Hulluimmat tapaukset lähetettiin loppuelämäksi Seilin saarelle, mutta Kivi vältti tämän kohtalon, koska kuului juuri ja juuri ”herrasväkeen” ja oli tunnettu kirjailija. Tuskin hän kuitenkaan sai Lapinlahdessa lempeämpää hoitoa kuin muut potilaat, tai ainakaan tästä ei ole todisteaineistoa. Suomalainen mielenterveyshoidon historia on karua, ja siitä on yhtä karu lukea tämäntyyppisestä tietokirjasta kuin vaikka viimeaikaisista Seilin saarelle sijoittuvista romaaneista.

Kaiken kaikkiaan teos oli monipuolinen, ja pidin siitä lukuunottamatta noita muutamia kömmähdyksiä. Luulen, että teos saattaa ilahduttaa myös niitä, jotka eivät ole koskaan toipuneet kouluaikojen ”pakko-Kivestä”. Itse en edes muistanut pakkoluennasta koko Saapasnahka-tornia, eli myös metaforan avaaminen sai aikaan huikeita visioita ja mielikuvia.