Itsen satuttamisen epälogiikasta

Teos: Soili Pohjalainen: Ihon alla (Atena, 2022)

Äänikirjan lukija: Pirjo Heikkilä

On monia ”rankkoja” aiheita, joiden kirjoittamisesta moni meistä luopuu. Vaikka aihe kiinnostaa tai siitä olisi omakohtaista kokemusta, siitä kirjoittaminen voi osoittautua mahdottomaksi. On myös aiheita, joiden kirjoittamiseen liittyy tabuja ja itsesensuuria. Nuoren itsetuhoisuus ja nuorisopsykiatrian ja lastensuojelun asiakkuus kuuluvat näihin vaikeasti lähestyttäviin aiheisiin, varsinkin vanhemman omakohtaisesta näkökulmasta. Ja varsinkin silloin, jos kriisitilanne on vielä päällä, tai siitä on kulunut vain vähän aikaa.

Soili Pohjalainen tunnetaan räväkän humoristisesta tyylistään, ja nyt hän julkaisee autofiktiivisen romaanin, jossa käsitellään teinitytön viiltelyä. Kirjassa on Uudenmaan radanvarrella asuva yksilapsinen ydinperhe, jossa molemmat vanhemmat käyvät töissä. Kertoja on nimetön, mutta hän tunnetaan jo kirjailijana. Isä Lauri on it-alalla, ja tytär Aino on yläkoulussa. Hän on oireillut psyykkisesti jo parin vuoden ajan, ja viiltelyä on tullut kehiin salakavalasti.

Ainolla on ollut perusturvallinen lapsuus, mutta hänellä on ollut lukihäiriö, ja häntä on kiusattu muun muassa oppimisvaikeuksien vuoksi. Kiusaaminen on kuitenkin ollut opettajien mukaan niin hienovaraista, että siihen on ollut vaikea puuttua. Koulussa harjoitellaan tunnetaitoja, ja välillä perheitä kutsutaan keskustelemaan jonkun kiusaamistapauksesta pehmolelujen avulla. Ei Aino ole syrjäänvetäytyvä hylkiökään, vaan hänellä on laaja määrä seuraajia somessa. Ja hän esittelee siellä aika ajoin viiltelykuviaan. Jossain vaiheessa kuvioihin tulee poikaystävä, mutta tämäkään ei saa itsetuhoisuutta loppumaan.

Tämä on pieni, hurja kirja, johon tosiaan on onnistuttu ymppäämään mukaan huumoria, vaikka se onkin pikimustaa. Tilannekomiikka veristen pyyhekasojen äärellä kodinhoitohuoneessa on yksi keino selviytyä kriisistä. Kirjan äitihahmo on yhtäältä emomainen pesänrakentaja, ja toisaalta kiroileva raivotar, joka kipuilee avioliitossaan. Mies on alkanut tuntua vässykältä, eikä seksiä ole tiedossa edes Klaus Kurjen hotellihuoneessa laatuaikaviikonloppuna.

Kuten varmasti suurimmassa osasta viiltelytapauksista, myöskään Ainon itsetuhoisessa käytöksessä ei tunnu olevan mitään logiikkaa. Viiltelyä tapahtuu arjen keskellä, ja tyttären mielialat vaihtelevat niin, ettei itsetuhoisuutta voi koskaan ennustaa. Välillä hän käy myös katselemassa paikkoja, joista junan alle hyppääminen olisi helpointa. Samalla hän iloitsee turkinpippurimarengeista ja Mäkkärin päärynäpirtelöstä. Päivittäisiä ilon aiheita kirjataan erityiseen vihkoon psykiatrin pyynnöstä.

Kirjassa käydään läpi hoitokaarta, jossa siirrytään perheneuvolasta nuorisopsykiatrian asiakkaaksi. Ainon tapauksessa apua on lähdetty etsimään jo ala-asteella, eikä nuorisopsykiatrisen hoitoon tunnu päästävän kuin akuutin itsemurhariskin kautta. Ainolla näitä akuuttikäyntejä on monta, mutta vain kerran hän pääsee osastohoitoon. Välillä myös pohditaan sijoituksen mahdollisuutta, mutta varsinkin tähän äitikertoja suhtautuu kauhulla.

Tässä myös vertaillaan eri palveluja, eli välillä Ainon ranteita tikataan myös yksityisellä puolella. Kolmensadan euron iltalenkkeihin on kuitenkin rajallisesti varaa. Ero hoidon välillä on se, että yksityisellä puolella pohditaan enemmän esteettistä lopputulosta. Yksityisellä puolella pääsisi myös nopeammin terapiaan, mutta julkisella on kattavammat palvelut – jos siis terapiajonoon edes pääsee. Omalla tavallaan kirja onkin onnistunut läpileikkaus järjestelmästä, joka tällä hetkellä toimii äärirajoilla. Ehkä rennointa palvelua perhe saa mökkipaikkakunnalla Etelä-Savosta, vaikka siellä haavanhoitoon pääsystä joutuu neuvottelemaan pitkällisesti.

Itse olen elänyt takavuosina vastaavaa teinihelvettiä, mutta en tiedä, olisinko voinut vastaanottaa kirjan roisia huumoria silloin, kun tilanne oli pahiten päällä. Nyt olen tarinalle vastaanottavaisemmassa moodissa. Varmasti romaani on aiheellista luettavaa kaikille, jotka tekevät jotain teinien parissa, sillä se saa pohtimaan hoito- ja kasvatustyön kohtaamisia, puhetapoja ja ammatillisuutta. Jos ammatillisuus viedään liian pitkälle, sen maneereista tulee raivostuttavia, ennalta-arvattavia ja steriilejä. Jotain tällaista Ainon perhe kokee perheneuvolassa ja psykiatrisella klinikalla. Välillä Ainon äidistä tuntuu, että parempi kuulija voisi olla vaikka paikan tukityöllistetty vahtimestari kuin papukaijamaista ”validointia” liikaa harrastava terapeutti.

Kirjan pituus on juuri sopiva, sillä en olisi jaksanut lukea varsinkaan viiltelyn graafisia kuvauksia pidempään. Luulen kyllä, että juuri niiden kuvaus tarjoaa eniten vertaistukea niille, joilla on tilanne päällä. Itseä jäi eniten askarruttamaan kysymys psyykenlääkkeiden määräämisestä nuorille potilaille, ja niiden vaikutuksesta laajemminkin kouluelämään ja yhteiskuntaan. Ilmeisesti niiden nuorten määrä, jotka selvittävät peruskoulun Ketipinorin voimin, on lisääntynyt huomattavasti viimeisen vuosikymmenen aikana. Tässä lääkkeiden käytöstä esitetään maltillista kritiikkiä, mutta itse kuulun niitä rankemmin kritisoivaan porukkaan.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 4: Kirja, jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana.

Harbinder Kaur, Sussexin supersankari

Teos: Elly Griffiths: Muukalaisen päiväkirjat (Tammi, 2022)

Suomennos: Cristina Sandu

Äänikirjan lukija: Johanna Kokko

Voin tunnustaa, etten ole lukenut Elly Griffithsiltä ainuttakaan Ruth Galloway-kirjaa, joten lähestyn tätä supersuosittu dekkarikirjailijaa tuorein silmin. Minulla on siis kunnia korkata hänen uusimman kirjasarjansa aloitusosa, joka sijoittuu Sussexin maaseudulle.

Sarjan keskeinen poliisihahmo on Harbinder Kaur, 35-vuotias sikhitaustaiben naispoliisi, joka on lesbo ja asuu vanhempiensa luona edelleen. Hän ei ole tullut vanhemmilleen ulos kaapista, koska pariutuminen ei ole hänelle edelleenkään ajankohtaista. Ehkä vanhempien luona asuminen on hänelle käytännöllistä, sillä näin hänen ei tarvitse keskittyä taloudenhoitoon. Työnsä poliisina hän ottaa vakavasti, niin vakavasti, ettei tähän elämäntapaan mahdu merkittävää toista. Kotioloissa hän on selkeä vanhapiikatäti, jonka suhteen hänen perinteitä kunnioittava sukunsa on tainnut jo luopua toivosta. Veljen lapsille hän on se rento täti, joka tietää kaiken videopeleistä ja toimintaleffoista.

Romaanissa paikallisen yläkoulun opettaja Cathy Cassidy menettää parhaan kaverinsa Ellan, joka oli myös työkaveri. Opinahjo Holland House on joskus ollut kallis yksityiskoulu, ja sen historiaan mahtuu paljon synkkiä asioita. Ella löytyy puukotettuna omasta keittiöstään, ja pian tämän jälkeen tapetaan äidinkielen vastuuopettaja Rick koulun kirjastoon. Poliisilla on syytä epäillä, että uhka kohdistuu myös Claireen, sillä joku on käynyt kirjoittamassa uhkaavia viestejä hänen päiväkirjaansa.

Teos pursuaa viitteitä 1800-luvun goottilaiseen kauhufiktioon, ja siinä kartoitetaan Holland Housen perustajan, samannimisen kauhukirjailijan surullisia elämänvaiheita. Koulussa elää edelleen legenda Hollandin vaimosta, joka hyppäsi rakennuksen ikkunasta itsetuhoisesti. Sitten Claire saa yhteydenottopyynnön Cambridgen yliopiston professori Henry Hamiltonilta, joka on Clairen lailla kiinnostunut Hollandin henkilöhistoriasta Ehkä vihdoin Claire pääsisi toteuttamaan haaveensa Hollandin elämäkerran julkaisemisesta, tunteehan hän miehen elinympäristön kuin omat taskunsa…

Teos kuvaa varsinkin äidin ja teinityttären suhdetta, tyttären kirjoittamista salaa hänen äidiltään, joka on luovan kirjoittamisen opettaja. Tyttären seurustelua liian vanhan poikaystävän kanssa – Georgia on 15 ja poikaystävä 22. Kun sitten perhettä uhkaa nimeämätön stalkkaaja, Claire alkaa kokea turvalliseksi sen, että Georgian poikaystävällä on auto. Muutenkin kirjan keski-ikäisillä äidinkielen opettajilla on yllättävää vientiä nuorempien miesten parissa.

Sussexin lisäksi kirjassa matkataan junalla Skotlantiin, jossa Clairella on vielä elossa yli 90-vuotias isomummo. Ylämaan luonnonkuvaus oli tässä vielä loisteliaampaa kuin goottilaiseen koulun, vaikka verinen kauhu ulottautui sinnekin.

Tämä oli minulle yhtä iso hittikirja kuin joskus muinoin oli Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin. Tämän lisäksi sain kirjasta samoja viboja kuin joskus sain Hanif Kureishin tuotannon alkupäästä. Joissain hänenkin kirjoistaan on perheitä, jotka pitävät viinanhuuruista kulmakauppaa omassa kotitalossaan kuten tässä Harbinderin perhe tekee. Tosin Kureishi kirjoitti pakistanilaistaustaisista muslimeista, ja Griffithsin kuvaama intialaisperhe on sikhitaustainen, mutta punjabilainen meininki on samansuuntaista. Minulla oli siis kotoisa fiilis Harbinderin äidin keittiössä, ja pidin varsinkin ruokakuvauksista.

On varmasti onnekasta, ettei sarjasta ole vielä saatavilla uusia osia. Teos oli nimittäin niin lupaava, että näin hyvää kannattaa jo odottaa. Ehkä seuraavassa osassa esitellään joku muu kirjallinen genre, jonka maailma esittäytyy muissa sävyissä.

Erilaisuuden malliperhe hajoaa

Teos: Camilla Grebe:Veteen piirretty viiva (Gummerus, 2021)

Suomennos: Sari Kumpulainen

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Viime viikolla kerroin blogini lukijoille, kuinka ruotsalaisissa dekkareissa arvostan enemmän niitä, jotka sijoittuvat syrjäseuduille, joten looginen aasinsilta tästä on, että luen taas dekkareita, jotka sijoittuvat Tukholmaan. Camilla Grebe taitaa olla se dekkaristi, jonka teoksia en voi ohittaa, ja nyt taisi olla työn alla jo viides häneltä lukemani teos.

Tämähän on sarja, jossa ei ole yhtä, selkeää poliisihahmoa, vaan sarjan eri osissa yhden tiimin henkilöillä on ollut erilaisia vetovastuita. Tässä osassa jo eläkkeellä oleva poliisi Gunnar kutsutaan takaisin töihin työstämään tapausta, jonka kanssa hän työskenteli jo 20 vuotta sitten. Hahmoista muistan edelleen parhaiten profiloija-Hannen, joka tämän kirjan nykytodellisuudessa on jo edesmennyt.

Teos kertoo uusperheestä, joka muuttaa yhteen 1990-luvun loppupuolella. Siinä on äiti Maria, joka on opettaja, tämän kehitysvammainen poika Vincent, äidin uusi aviomies Samir, joka on syövän tutkimukselle omistautunut lääkäri, ja tämän tytär Yasmina, joka on abiturientti. Marokkolaistaustainen Samir ja tämän puoliksi ruotsalainen tytär Yasmina ovat muuttaneet Ruotsiin Pariisista, eikä uuteen maahan sopeutuminen ole kummallekaan helppoa. Rasismi on arkipäiväistä ja banaalia, ja ruotsalaisten umpimielisyys masentaa. Perheen uusi koti sijaitsee tukholmalaisittain syrjässä, Kungsudden-nimisellä alueella, jossa asuu enimmäkseen rikkaita ja uusrikkaita.

Maria on asunut Kungsuddenilla koko ikänsä, sillä hän on läheisen kartanon puutarhurin tytär. Marian puutalo on vanha ja vetoisa, kun taas naapuruston tyyppitalo muistuttaa nykytaiteen museota. Muita ulkomaalaisia alueella on lähinnä kotiapulaisten muodossa, eikä monikaan vaivaudu opettelemaan näiden nimiä.

En spoilaa juonta kertoessani, että tarina keskittyy Yasminan katoamiseen eräänä talviyönä vuonna 2000, ja Samir-isään kohdistuvaan rikossyytteeseen. Tämän lukija saa selville jo takakannesta. Keissi saa valtavasti mediahuomiota, ja Samirista tulee yhdessä yössä Ruotsin vihatuin mies, jolle ei edes suostuta myymään bensaa lähibensiksellä. Eletään vielä aikoja, jolloin kunniaväkivallan käsite ei ole kaikille tuttu, mutta islamiin liittyvät ennakkoluulot ovat sakeita. Marialla on kestämistä myös omassa äidissään, jonka mukaan tyttäreen on iskenyt ”viidakkokuume”.

Greben tapa kertoa eri päähenkilöiden suulla on tässä teoksessa intiimi, lähes iholle käyvä. Teos koostuu enemmän henkilöiden sisäisistä monologeista kuin toiminnasta. Mieleen jäivät parhaiten Yasminan piinalliset havainnot uuden äitipuolen yksisilmäisestä poliittisesta korrektiudesta, ja Gunnarin tunnustukset villistä seksielämästään asumisoikeustalon yhdistyksen kokousten jälkeen. Eli vaikka teoksen pääteema on raskas, teokseen mahtuu yllättävän paljon huumoria ja terävää yhteiskunnallista analyysia.

Enemmänkin kuin kertomuksena menneen ajan rasismista teos puhutteli minua tarinana ruotsalaisesta luokkayhteiskunnasta, jossa ”vanha raha” hylkii uutta rahaa. Grebe pääsee syvälle parempien piirien teinien maailmaan, jossa arvomaailma on paikalleen jämähtänyt, ja jossa parisuhteiden malli voi olla kovin naisia alistava. Kuvaukset Kungsuddenin nuorten kotibileistä olivat kauhunsekaisia, ja seurustelun kuvioiden kuvaus oli jotain muuta kuin hilpeää ja kepeää Solsidania.

Grebe on ehkä parhaimmillaan lasten, nuorten ja perheiden kuvaajana, mutta arvostan hänen tuotannossaan näkökulmien ja teemojen monipuolisuutta. Tässä tarinassa oli jotain samaa kuin Liza Marklundin 90-luvun monikulttuurisuutta käsittelevissä teoksissa, vaikka noissa muistaakseni oli enemmän islamin vaaroista varoitteleva sävy. Tässä tuon ajan henkistä ilmapiiriä ruoditaan yli 20 vuoden jälkeen, en sanoisi jälkiviisaudella, mutta ajan mahdollistavalla itsereflektiolla. Siinä henkilöiden muiden kulttuurien tietämys on varmasti kasvanut, mutta yhteiskunnalliset ongelmat eivät ole hävinneet, ne ovat vain muuttaneet muotoaan.

Tämä oli Greben dekkareista ehkä helppolukuisin siksi, että tarina keskittyy pitkälti yhteen paikkaan ja sen henkilögalleria pysyy sopivan hallittuna. Itse kuuntelin tämän lähes keskeytymättömänä, kun hänen aiempiin teoksiin on mennyt enemmän aikaa.

Kirjaa suosittelen niille, jotka arvostavat dekkareissa nimenomaan psykologista näkökulmaa, ei niinkään tarkkaa poliisityötä. Itse rikostutkinnan osuus jää kirjassa vähemmälle, kun pääpaino on perheen jäsenten omissa sisäisissä juttutuokioissa. Itseeni tämä kerrontatekniikka vetosi, mutta tapahtumien kertaamisessa usean henkilön näkökulmasta oli toisteisuutta. Juoni kuitenkin tarjoaa riittävästi yllätyksiä, vaikka sen asetelma on osittain lukkoon lyöty jo alkumetreiltä.

Historian tatuoimalle äidille

Teos: Jean-Jacques Felstein: Auschwitzin naisorkesteri (Minerva, 2021)

Suomennos: Susanna Hirvikoski

Äänikirjan lukija: Tommi Rantamäki

Minulla on blogissa taas työn alla useampi huudahdus viime aikoina suomennetusta keskitysleirikirjallisuudesta, mutta onneksi mikään taho ei pyydä minua julkaisemaan niitä kaikkia. Viimeisimpänä näistä on ranskalainen kertomus muusikko Jean-Jacques FelsteinIn äidistä, joka selvisi hengissä kahden leirin, Auschwitzin ja Bergen-Belsenin, kauhuista.

Elsa-äiti oli muuttanut juutalaisen perheensä kanssa Saksasta Ranskaan lapsena. Suurin osa hänen perheestään kuoli leireillä, mutta eloon jääneet sukulaiset vaikuttivat sodan jälkeen Ranskassa. Jean-Jacques kasvatettiin ranskalaiseen kulttuuriin, joten hänelle tuli yllätyksenä, että erään kesäleirin aikana hänen äitinsä oli ottanut eron isästä ja muuttanut uuteen elämään Kölniin. Pojasta tuli sukkula kahden maan välillä, mutta tätä elämää ehti kestää vain muutaman vuoden. Pian äiti olikin mennyt naimisiin amerikanjuutalaisen miehen kanssa suvun painostuksesta, ja aloitteli uutta elämää Keskilännen maaseudulla. Tätä uutta onnea ehti kestää vain hetken, sillä Elsa kuoli syöpään nelikymppisenä.

Pelkästään tämä pienen, kolmeen maahan hajoavan ydinperheen tarina olisi kiinnostava, jopa ilman holokaustia. Oireellista myös on, että kirjailija itse sai tietää äitinsä kuulumisesta Auschwitzin orkesteriin vasta 35-vuotiaana. Keskitysleiristä hän tiesi jo nuorena ennen äidin kuolemaa, mutta vaikenemisen kulttuuri varjosti äitisuhdetta. Poika oli nähnyt äidin tatuoinnin, ja kuullut muiden juutalaislasten puhuvan ”Schwitzistä”, mutta teini-ikäisenä 60-luvulla aihe alkoi kiinnostaa häntä pakkomielteen lailla.

Felstein julkaisi tämän kirjan Ranskassa 1990-luvulla, ja jostain syystä Minerva-kustannus on ottanut tehtäväkseen suomentaa näitä vähän vanhempia holokaustikirjallisuuden klassikkoja viiveellä. Minua tässä kirjassa kiinnosti kysymys taiteellisesti tekemisestä ja kokemisesta kuolemanleirillä, ja myös Felsteinin kertomukset Elsa-äidin eloon jääneiden muusikkotovereiden haastattelemisesta. Kirjaprojekti vei miestä laajalti ympäri maailmaa, ja varsinkin Israeliin päätyneiden naisten tarinat olivat silmiä avaavia.

Felstein koki olevansa poliittisesti eri mieltä kaikesta näiden porvarillistuneiden rouvien kanssa, ja keskusteluissa oli tärkeää keskittyä niihin asioihin, joista heidän oli ylipäänsä mahdollista puhua. Osa informanteista oli ollut vankkoja sionisteja jo ennen Auschwitziin joutumista, ja on mahdollista, että visio Israelista piti heitä hengissä. Omaa äitiään hän muistelee vähemmän poliittisena sovittelijana, jonka identiteetti oli häilyvä. Äidin vaatimattomasta luonteesta johtui kai myös, etteivät kaikki haastateltavat muistaneet häntä.

Juutalaismuusikkojen nauttimat etuoikeudet kuolemanleirillä on karu teema, ja moni leiriltä selviytynyt erityistehtävässä palvellut kärsi loppuikänsä valtavasta syyllisyydestä. Päivittäinen mahdollisuus suihkuun oli yksi räikeä luksusetu, joka erotti orkesterin naiset tavallisista ojankaivajista.

Yksi kirjan ikimuistoisista hahmoista on Alma Maria Rose, säveltäjä Gustav Mahlerin veljentytär, joka ehti johtaa naisorkesteria lyhyen ajan ennen kuolemaansa. Hän oli leirillä kapon asemassa, ja orkesterin musiikillisen tason nostaminen oli hänelle ainoa toivoa tuottava asia. Nuoremmille naisille hän oli kunnioitusta herättävä äitihahmo, ja myös natsit kunnioittivat häntä niin, että kutsuivat häntä etunimellä vankinumeron sijaan. Myös Felstein koki kirjaa kirjoittaessaan jääneensä tämän kuuluisan Alman lumoihin niin, että hänestä melkein tuli kirjan keskushenkilö, mutta vaihtoi myöhemmin strategiaansa ja keskittyi enemmän äitinsä ja muiden vähemmän tunnettujen naisten tarinoihin.

Minulla meni kirjaa kuunnellessa Almat sekaisin, sillä muistan vielä jotain Hanna Weseliuksen romaanista Alma!, jossa seikkailee Gustavin vaimo, itsekin säveltäjä. Onneksi googlasin naisten taustat ja tarinat, sillä olisi ollut noloa blogata väärästä henkilöstä. Säveltäjä-Alma siis onnistui pakenemaan natseja Amerikkaan, ja kuoli vasta vuonna 1964 New Yorkissa.

Tämä oli putkeen lukemistani neljästä teoksesta ehkä se, jonka tulen muistamaan parhaiten. Se erottuu siksi, että sodanjälkeinen narratiivi on siinä poikkeuksellisen hyvin kerrottu. Keskitysleirin leipäannoksista ja Mengelen raivokohtauksista kerrotaan kaikissa lukemissani teoksissa jokseenkin samaan tyyliin.

Psykologin lapsi kulkee ilman kenkiä

JälkikasvukausiTeos: Roope Lipasti: Jälkikasvukausi (Atena, 2019)

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Retriittini Keski-Suomessa uhkaa jo edistyä kohti kirjapuutostautia, ja siinä tilassa pitää tyytyä huippusuositun Ellibsin ilmaiseen ja niukkaan tarjontaan. Tänään arpa osui tuttuun ja turvalliseen Roope Lipastiin, jonka tunnen jouhevaksi ja humoristiseksi kertojaksi. Ihan jokainen Lipastin teos ei ole kolahtanut, enkä ole kaikista lukemistani raportoinutkaan. Hänen tuotantonsa tuntuu juuri sopivalta lomalukemiselta, ja taipuu hyvin tien päälle kuunneltavaksi.

Jälkikasvukaudessa puhuu nimetön perheenisä ja psykologi, joka kirjoittaa populaaria teosta nuorten kasvatushaasteista. Lapsia perheessä on kolme, ja vaimo Piia on töissä seurakunnassa, ymmärtääkseni pappina. Ongelmia perheessä alkaa tuottaa keskimmäinen lapsi, 15-vuotias Elias, joka on löytänyt ensimmäisen heilansa Emman.

Perheessä esikoinen Maija on lentämässä pesästä, ja kertojan äidillä on havaittu tilapäistä sekavuutta. Vaimon ja anopin suhde tuntuu läheisemmältä ja spontaanimmalta kuin kertojan ja tämän äidin. Kertoja viettää enemmän aikaa autotallissa eläinaiheisten savitöidensä parissa kuin perheensä tai työn alla olevan kasvatusoppaan, jonka äänensävy on teennäisen nokkela. Olisiko mies pärjännyt paremmin biologina kuin kasvatusguruna, sitä tämä pohtii synkkinä hetkinään.

Perheen tarina on perinpohjin arkinen, siihen kuuluu vanhempainiltoja, luokkaretkien rahankeruuta, mopojen rassaamista, päihdevalistusta, ehkäisyneuvontaa, jauheliharuokien innovointia ja ikääntymisen vertailua. Kirjan vanhemmat tuntuvat turvallisen konservatiivisia, keskinkertaisilta ja konsensukseen pyrkiviltä. Perheessä ei väännetä veganismista, ilmastonmuutoksesta eikä poliittisista suuntauksista. Välillä tuntui, että kirja on kirjoitettu YLE2-kanavan maalaisille keskivertokatsojille, joiden elämään ei edelleenkään kuulu intersektionaalinen feminismi, eivätkä muut hankalat vieraslajikkeet.

Toki kirjan perhe käy läpi lievän kriisin Eliaksen katoamistemppuihin ja niitä seuraavan lastensuojeluinsidentin muodossa, mutta kovin vakavasta oireilusta ei ole kyse. Ehkä teoksen tarkoituksena on muistuttaa siitä, kuinka tavallisia yhteiskunnan interventiot perheiden arkeen näinä päivinä ovat, ja kuinka lasun asiakkaaksi voi päätyä, vaikka olisi kunniallisesti naimisissa ilman päihdeongelmaa tai ulosottokierrettä.

Kuuntelin tarinan sujuvasti, muutamassa kohdassa nauratti ja pidin eniten kertojan biologian oppitunneista. Suosittelen kirjaa erityisesti useamman lapsen vanhemmille ja niille ruuhkavuosiaan eläville, jotka eivät kesälomillaan veny kovin moneen teokseen. Kirjan anti niille, joille teinien kasvatus ei juuri nyt ole ajankohtaista, on kyseenalainen. Itseäni aihe edelleen kiinnostaa, mutta etsin yleensä tarinoita, joissa perheen arki ei noudata ennaltamäärättyä kaavaa.

Tässä tarinassa ei lopulta tapahtunut paljoa, ja sen vuoksi teos jää omalla lukujanallani ”käyttötavaraksi”, joka ei jätä kovin syvää muistijälkeä. Myös teoksen teema, jossa kasvatuksen ja ihmismielen ammattilainen kokee avuttomuutta oman haastavan lapsensa seurassa, on jo miltei loppuunkaluttu, ja siitä on vaikea löytää uutta, raikasta näkökulmaa. Romaanin äiti ei kristillisenä kasvattajana tuntunut piiruakaan kiinnostavammalta, vaikka teoksessa viljeltiin jonkun verran kristillistä terminologiaa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 42: ”Kirjassa on isovanhempia.”

Nollasopparilla huippupedagogiksi

2017Teos: Minna Lindgren: Aina on toivoa (Teos, 2020)

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Viihdelinjalla jatketaan, vaikka ilmat viilenivät ja tänään residenssissä voisi jopa jatkaa Black Lives Matter-haastetta. Tänään törmäsin Minna Lindgrenin uutuusteokseen Aina on toivoa, joka sijoittuu koulumaailmaan, mutta ei ole kokonaan hylännyt tuttua ja turvallista ikääntymisen teemaa.

Romaanin päähenkilö on 62-vuotias vantaalainen yläkoulun opettaja Marja Vehmarvarsi, joka on vanhoilla päivillään joutunut ulkoistamaan työnsä nollasopparilla. Aiemmin Marja on työskennellyt ruotsin lehtorina, mutta pakkoruotsin poistuttua hänen työnkuvansa on muuttunut radikaalisti. Samalla opettajien eläkeikää on nostettu seitsemäänkymppiin, ja kokemuksellinen kuilu teinien ja vanhimpien opettajien välillä on leveämpi kuin koskaan.

Helsingin Keskuskoulu sijaitsee Tikkurilassa, ja on yksi harvoja jäljelle jääneitä julkisrahoitteisia kouluja pääkaupunkiseudulla. Marjan tytär Elina on myös opettaja, mutta on valinnut kotiopettajan työn eiralaisessa perheessä raskaan luokkahuonetyön sijaan. Myös Marjan vanhemmat Aina ja Toivo ovat aikanaan toimineet pedagogina, kutsumussellaisina.

Tarinan alussa Marja on konsernin heikoin lenkki asiakaspalautteiden pohjalta. Uudessa opetusjärjestelmässä teiniasiakkaat eivät enää saa arvosanoja, mutta opettajia arvioidaan tähdillä. Marjan onni kääntyy, kun hän edistyy Talk-menetelmässä lecture-tilassa, ja yksi asiakkaista keksii, että Marja saattaisi olla sukua Ainalle ja Toivolle, somemaailman uusille videoblogitähdille.

Enempää en paljasta juonesta, mutta koin peruskoulun uusien menetelmien kritiikin niin ajankohtaisena, etten osannut välillä lukea teosta satiirina tai tulevaisuusdystopiana. Aika moni kirjassa kuvattu ilmiö on kokeilussa jo jossain päin maata, ja rakenteelliset muutokset olisivat vain loogista jatkoa mm. vanhuspalveluiden kehitykselle.

Nauroin makeasti vanhusten YouTube-julkisuudelle siksikin, että kirjan julkaisun aikaan maassamme ihastuttiin Lotan ja Papan koronalauluihin – ilmiöön, joka ei ole kaukana Ainan ja Toivon kouluaiheisista muistelmista. Ehkä Lotta ja Pappa-kanava ihastuttaa enemmän lapsia kuin teinejä, mutta ilmiön viraalisuudessa on paljon tuttua reaalimaailmassa.

Ehkä Lindgrenin kirjailijan ääneen on pesinyt Ehtoolehto-sarjan jälkeen tiettyjä maneereja, ja ainakin minua näissä myöhemmissä teoksissa on hieman nyppinyt kertojan äänen tietynlainen innokas opettavaisuus, joka tietysti ei ole kaukaa haettua, kun kirjassa kuvaillaan virkaintoisia opettajia. Toisaalta olen itse aina innostunut sellaisista koulukuvauksista, joissa opettajat ovat juoppoja tai patalaiskoja alisuoriutujia. Vehmarvarren suvun opettajat ovat taas perin kunnollisia ja sinnikkäitä sissejä, jotka luottavat ammattitaitoonsa silloinkin, kun puitteet muuttuvat kelvottomiksi.

Uskon kyllä, että tämä teos voi tuoda uusia lukijoita Lindgrenille, joka tässäkin romaanissa onnistuu taas kääntämään uuden kiven vanhuuden kuvaajana. Mutta nuorisokuvauksessakin on ytyä, ja neljän sukupolven rinnakkainen läsnäolo on myös mielenkiintoista.

Kirjan todennäköisin kohderyhmä on eläkeikää odottavat tai juuri eläköityneet opettajat, mutta suosittelen sitä varsinkin sellaisille lukijoille, joilla ei ole aikoihin ollut kontaktia koulumaailmaan. Silloin teoksen satiiri luultavasti puree kärkevimmin, ja lukija voi hämmentyä tai hermostua maksimaalisella teholla.

 

 

Äitiä etsimässä Etelämantereella

Teos: Maria Semple: Missä olet, Bernadette? (Gummerus, 2019)

Suomennos: Outi Järvinen

Vuodenvaihteeni ei ole ollut täysin kirjaton, mutta olen viettänyt sitä olosuhteissa, joissa bloggaaminen on ollut vähän haasteellista. Flunssassa kuuntelin useamman äänikirjan, joista en jaksanut tehdä muistiinpanoja, ja näin postaukset näistä teoksista saattavat jäädä nyt välistä. Muutenkin olen ajatellut tulevana vuonna olla taloudellisempi blogin suhteen, ja keskittää energioita taloudellisesti tuottavaan toimintaan.

Lukemattomien poistokirjojeni merestä pelastin ennen kiertoon lähtöä nuortenkirjaksi luonnehtimani amerikkalaisromaanin Missä olet, Bernadette?, jonka joku teistä on saattanut nähdä elokuvateatterissa. Tämä on sen tyyppinen leffa ja kirja, jonka vanhempi ja teini voivat nauttia yhdessä, eikä sen ikäryhmä ole kiveen hakattu.

Teos kertoo varakkaasta seattlelaisperheestä, joka asuu vanhassa katolisessa tyttökodissa, jonne on aikanaan kerätty aviottomia äitejä ja muita polultaan hairahtaneita. Perheen äiti Bernadette on MacArthur-palkinnon saanut arkkitehti, jonka into ammattiin lopahti ensimmäisen takaiskun jälkeen jo kolmikymppisenä. Viimeiset parikymmentä vuotta hän on kärsinyt agorafobiasta purkukunnossa olevassa residenssissään, ja hänen aviomiehensä Elgin on ollut hänen oikkujensa suhteen aivan liian pitkämielinen. Toisaalta mies on onnistunut tehokkaasti pakenemaan perhehelvettiään Microsoftin kampukselle, jossa hän elää elämänsä tärkeimmät tunnit, vaikka toimistoon ei mahdu edes kunnollista sohvaa, jossa ottaa nokoset.

Tytär Been (alias Balakrishnan) 15-vuotispäivän aattona äiti pehmenee tämän pyynnölle lähteä perhelomalle Etelämantereelle eksklusiiviselle risteilylle, jolla merenkäynti on räväkkää. Bernadettea ajatus ahtautumisesta ventovieraiden kanssa pieneen purtiloon ahdistaa ilmiömäisesti, mutta hän tekee matkajärjestelyjä siinä toivossa, että joku akuutti este ilmenisi ainakin hänelle itselleen. Työnarkomaanimiehelle kolmen viikon loma heikkojen nettiyhteyksien päässä on vielä suurempi uhraus, mutta yli-innokas sihteeri Soo-Lin on tehnyt kaikkensa loma-ajan järjestelyjen suhteen.

Molemmilla puolisoilla on sihteeri tai assistentti, työttömällä kotiäiti-Bernadettellä tämä sijaitsee Intiassa. Oikeastaan Manjula on ainoa aikuinen, jonka kanssa naisella on aito keskusteluyhteys. Manjula hoitaa ravintola- ja lääkärivaraukset alle dollarin tuntipalkalla, eikä rouva Foxin mieleen juolahda kysyä, kuinka palvelu voi olla niin edullista. Ylirajainen, globalisoitunut työmaailma esiintyy romaanissa irvokkaana, siitä huolimatta, että Bernadette pakottaa tyttärensä kuuntelemaan maailmantuskaisia raportteja kehitysmaiden naisten riistosta.

Kyseinen perhe ei kuitenkaan ole ainoa dysfunktionaalinen perhe siinä liberaalissa yksityiskoulussa, jota Bee käy. Been luokan vanhemmat ovat susia toisilleen, ja Bernadetten kiista ”hyttysten” (pilkkanimi vanhempaintoimikunnan äideistä) kanssa ottaa megalomaaniset mittasuhteet juuri siinä vaiheessa, kun naapurin ilkeä Audrey on järjestämässä tärkeää brunssia päiväkodin ”Mercedes-vanhemmille”. Audreylla itsellään on suurempi työmaa poikansa ja miehensä pitämisessä ruodussa, mutta hän itse rakastaa mallikansalaisen esittämistä terävin kyynärpäin varustettuna.

Paikoitellen teos lipsahtaa jenkkikomedioiden liioitellun melodraaman puolelle, mutta tykkäsin sen henkilöhahmoista, eikä juonikaan ollut täysin ennalta-arvattava. Seattle kaupunkina on kuvattu rehevästi, ja sen epäilyttävä ”kanadalaisuus” alkoi varsinkin kiinnostaa. Kirjassa kuvataan myös kaupungin sosiaalisia ongelmia, varsinkin kodittomuutta, ja Bernadetten nuivaa suhdetta vähäosaisiin tilanteessa, jossa hän tietää, ettei hän avioeron sattuessa pystyisi omin voimin pitämään kattoa päänsä päällä. Bernadette on monella tavalla kuilun reunalla, eivätkä hänen läheisensä ole osanneet huomata naisen syvää hätää ja epätoivoa.

Kirjassa on myös jonkin verran katolista symboliikkaa, ja varsinkin Been osallistuminen katolisen kirkon nuorteniltoihin hiertää intellektuelliäidin hermoja. Toisaalta pyhän Bernadetten hahmo on ollut naiselle nuorempana voimistava, ja pariskunta on jopa vieraillut Ranskan Lourdesissa pyhimyksen lähteellä.

Sijoitan teoksen HELMET-haasteessa kohtaan 44: ”Kirjassa on kirjeenvaihtoa”. Sen määrä olikin todella runsas, vaikka valtaosa kirjeistä lähetettiin elektronisessa muodossa. Myös sivuhenkilöiden keskinäinen kirjeenvaihto oli herkullista, koska Bernadette vaikutti henkilöltä, josta juoruilu ei lopu koskaan, ei edes haudan takaa.

Swingaten valtamerten yli

Teos: Zadie Smith: Swing Time (Penguin, 2017)

Äänikirjan lukija: Pippa Bennet-Warner

Viikonloppu meni lapsen valmistujaisia emännöidessä, ja samalla harjoittelin äänikirjan kuuntelua tosi tohinan keskellä. Zadie Smithin Swing Time oli ikuisuuden mittainen kuunneltava, mutta sen monipolvinen ja viipyilevä kerronta sopi hyvin äänikirjan formaattiin. Olenkin ilmeisesti nyt lukenut Smithin joka romaanin, mutta en esseekokoelmia. Tuotantoon minulla on ollut jakautunut suhde; pidin aikanani White Teethistä, mutta ihan joka teos ei ole kolahtanut samalla intensiteetillä.

Swing Timessa on nimetön kertoja, jamaikalaisen äidin ja työväenluokkaisen valkoisen britti-isän tytär, joka kasvaa Pohjois-Lontoon lähiössä 1980-luvulla. Teos alkaa vuodesta 1982, jolloin kertoja on alakouluikäinen. Hän käy parempaa koulua kuin valtaosa naapuruston maahanmuuttajataustaisista lapsista, sillä hänen äitinsä on eteenpäin pyrkivä, tiedostava feministi. Tytön isoäiti on aikanaan tullut Britanniaan siivoojaksi, ja äiti on kasvanut sukulaisten hoivissa Jamaikalla. Kun hän on vihdoin päässyt pois kotisaareltaan, hän vannoo, ettei tule koskaan vedetyksi takaisin tuohon kulttuuriin.

Kirjassa tutkitaan äidin ja tyttären kompleksista suhdetta, ja myös kasvavien tyttöjen ystävyyssuhteita. Kertojan äiti ei haluaisi tyttärensä keskittyvän tanssikouluun, vaan toivoisi tälle akateemista uraa. Kuitenkaan tytöltä ei voida kieltää lähikirkossa pidettäviä, halpoja tanssitunteja, joihin myös yhteiskunnan tuilla elävien perheiden lapset pääsevät. Äiti ei kuitenkaan suostu ostamaan tyttärelleen klassisia balettitossuja, joissa on pinkit satiininyörit. Tyttö saa kissan alavatsan väriset tossukat, joihin isä ompelee kuminauhat nilkan tueksi. Isä on silmittömästi rakastunut vaimoonsa, mutta ei jaa tämän kanssa kunnianhimoa. Lopulta isä päätyy tanssituntien huoltajaksi, koska äiti kokee koko harrastuksen ajan hukkana.

Tytön paras ystävä Tracy on lahjakas tanssija, joka dominoi tanssiharjoituksia. Kertoja haluaisi osallistua tämän kanssa musikaalien koe-esityksiin, mutta äidin toleranssin raja ylitetään tässä. Esiteineinä tyttöjen polut erkaantuvat, kun Tracy jatkaa tanssin opiskelua oikeassa tanssikoulussa. Kertoja pakenee ankaria kotiolojaan Camden Townin goottipiireihin, ja löytää musikaalisen lahjakkuutensa. Lopulta hän päätyy töihin musiikkiteollisuuteen: alussa hän on töissä paljon MTV:tä muistuttavalla tv-kanavalla, ja pian hänet bongataan sieltä Aimee-nimisen supertähden henkilökohtaiseksi assistentiksi.

Kirjan nykyisyydessä kertoja on saanut potkut töistään, ja hän elää terrorismia pelkäävässä Lontoossa vuonna 2008. Ennen tätä hän on kiertänyt maailmaa Aimeen kiertueilla, ja asunut lyhyen ajan Gambian maaseudulla, jonne on rakennettu tyttökoulua supertähden rahoilla. Vaikka Aimee profiloituu tarinassa australialaiseksi, hänen tarinassaan on paljon yhtäläisyyksiä Madonnan kanssa. Vanheneva poptähti adoptoi lapsia kehitysmaista, ja haluaa vaikuttaa noiden maiden paikallisiin oloihin. Kertoja lähtee Gambiaan velvollisuudesta, ilman suuria odotuksia, mutta päätyy paikan päällä käsittelemään työsuhteensa lisäksi äitisuhdettaan, sillä Aimee ja kertojan äiti ovat molemmat yhtä vahvoja naisia, jotka saavat ihmiset tanssimaan oman pillinsä tahdissa.

Innostuin kirjassa eniten Gambia-osuudesta, koska en muista lukeneeni ainuttakaan tuohon maahan sijoittuvaa romaania. Sen sijaan olen kuullut maasta paljonkin, eli kirjassa kuvattu kulttuuri ei ollut aivan vierasta. Kertoja tutustuu varsinkin nuoreen mieheen, Laminiin, johon Aimee iskee silmänsä heti maahan tultuaan. Gambialaiset eivät kuitenkaan suhtaudu megatähden vierailuun maassaan kritiikittä, vaan jotkut perheet päätyvät jopa vetämään lapsensa pois hyväntekeväisyysprojektista.

Kertoja ei löydä Gambiasta kaukaa hukassa olleita afrikkalaisia juuriaan, mutta viettää hankalia hetkiä muun muassa Kunta Kinten historiallisilla monumenteilla ja muissa orjuusaiheisissa nähtävyyksissä. Hän yrittää tutustua paikalliseen kulttuuriin työnantajansa ilmastoidun keinotodellisuuden ulkopuolella, mutta saa jatkuvasti palautetta naiiviudestaan. Äidin feministinen kasvatus nostaa päätään hänen tutkiessaan kulttuuria, jossa naiset tekevät kaikki raskaat työt ja miehet keskittyvät joko rukoilemiseen tai valkoisten naisten vikittelyyn. Kirjassa käsitellään myös paikallista ääri-islamin nousua, ja siihen liittyvää länsimaisen koulutuksen kritiikkiä.

Kuuntelin kirjaa neljässä osassa, ja vaikka se ei tuntunut kielellisesti vaikealta, paikoitellen pitkästyin jaaritteleviin osuuksiin. Tanssin ja elokuvan ystäville teos tarjoaa historiallisia helmiä, joille en itse niin lämminnyt. Feministisen kritiikin osiosta pidin, mutta se toisti itseään pahimmin. Kertojan äidin lähes karikatyyrinen hahmo alkoi jo ärsyttää, ikuisissa Birkenstock-sandaaleissaan. Kerronnallisesti teos poukkoilee eri vuosikymmenten välillä, mutta minua epälineaarinen kerronta ei vaivannut.

Laajuudeltaan tämä teos on yhtä eeppinen kuin White Teeth, mutta henkilöhahmoja on hieman vähemmän. Teosta on verrattu muun muassa Elena Ferranten Napoli-sarjaan, mikä ei ole kaukaa haettua. Voinkin kuvitella, kuinka 1980-90-luvuilla Lontoossa kasvaneet lukijat löytävät teoksesta itsensä, koska minullekin, tuon ajan turistille, teos tuntui osittain omakohtaiselta.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 66/196: Gambia.

Iltapuhteita Norrlannissa

Teos: Stina Jackson: Hopeatie (Otava, 2019)

Suomennos: Jaana Nikula

Meja on 17-vuotias lukiolaistyttö, joka muuttaa kaukaiseen Glimmersträskin kylään Norrlantiin äitinsä Siljen kanssa. Silje on tuulella käyvä taidemaalari, joka tarvitsee elättäjää, joka pitää hänet punaviinissä. Uusi kandidaatti on nettideitti, jota Silje ei ole tavannut ennen muuttopäätöstä. Torbjörn tunnetaan kylillä porno-Björninä, eikä kukaan meinaa uskoa, että hän on löytänyt itselleen nuoremman ruotsalaisen morsiamen. Noilla korkeuksilla aikamiespojat korkeintaan käyvät hakemassa kuuliaisia emäntiä Thaimaasta, mutta nyt Torbjörnillä on käynyt tosi flaksi.

Mejaa äidin ja uuden isäpuolen seksileikit ällöttävät, ja hän pakenee kotiolojaan uuden paikallisen poikaystävän syliin. Carl Johan ei polta eikä juo, joten Mejan on tehtävä elämässään ryhtiliike, jotta tulisi pojan hyväksymäksi. Äidiltään Meja on oppinut vain yhden naisen mallin: hänen on miellytettävä miestä, jotta tämä jaksaisi elättää naistaan. Myös Carl Johan tulee omalla tavalla naisia alistavasta kasvuympäristöstä, joten suhde on match made in heaven – ainakin tiettyyn pisteeseen saakka.

Romaanin toinen avainhenkilö on Lelle, keski-ikäinen eronnut matematiikanopettaja, jonka elämä alkaa pahasti muistuttaa kylän aikamiespoikien päihteentäytteistä apatiaa. Lellen ainoa tytär on kadonnut taivaan tuuliin kolme vuotta sitten, eikä hän hyväksy asiaa vieläkään. Hän käyttää kaiken vapaa-aikansa potentiaalisten sieppareiden tunnistamiseen Hopeatien öisillä bensa-asemilla ja tunturipoluilla. Hänen ex-vaimonsa taas harjoittaa ”virtuaalista itkuvirsien veisaamista” perustamallaan FB-sivulla, ja järjestää soihtukulkueen kylän raitilla tyttärensä katoamisen kolmivuotismuistopäivänä.

Tämä on hurja dekkari, josta ei kannata tietää paljoa ennen lukemista. Minuun tämä kolahti siksi, että olen itsekin kiinnostunut tässä kuvatuista ilmiöistä, kuten maailmanlopun preppaajista ja vaihtoehtoyhteisöistä. Ja vaikka kirjan rikokset ovat karmeita, maalaiskylän muihin tunnelmakuviin mahtuu minua kutkuttavaa karua huumoria. Ironiset ristipistotyöt vanhojen poikien perintötilojen seinillä kutsuvat ihailemaan unohdettua kansanviisautta, ja liiterien pornolehtikokoelmat nousevat naftaliineistaan. Juntti-Ruotsi on vähintään yhtä liikuttavan autenttista kuin juntti-Suomi, eikä noilla leveyksillä kukaan halveksi kunnon suodatinjauhatuskahvia.

Hopeatie voitti Ruotsissa viime vuoden parhaan rikosromaanipalkinnon. Ei hullumpaa esikoisromaanilta, ja muutenkin teos tuntui loppuun saakka viimeistellyltä. Jackson saa tiivistettyä alle 300 sivuun hurjan intensiivisen, arvaamattoman tarinan, jossa moraali, laki, oman käden oikeus ja survivalismi ottavat mittaa toisistaan. Itseäni puhutteli siinä eniten kysymys mielenterveyshoidosta ja yksilön vapaudesta, ja samanlaisia kysymyksiä voidaan kysyä myös ns. vaihtoehtoväen oikeudesta jättää lapsensa rokottamatta tai hoitaa vakavia sairauksia luonnonlääkityksellä.

Hopeatietä lukemalla voi myös pohtia, eroaako pohjoisen Ruotsin meininki kulttuurisesti lainkaan Suomen vastaavasta. Suomi on olemassa, ja yllättävän lähellä, sillä ainakin tässä käydään hakemassa kemiläisen selvännäkijän palveluja tyttären paikantamiseksi. Jos pidät Åsa Larssonin kirjoista, pidät varmasti myös Hopeatiestä, enkä usko, että Mikael Niemenkään fanit tätä lukiessa pitkästyisivät, vaikka genre ja tyyli ovat eri.

Ikuinen jäätelökesä

koomson the ice cream girlsDorothy Koomson (s.1971) on ehkä Britannian parhaiten myyvä afrikkalaistaustainen kirjailija, josta en ole koskaan kuullut mitään. Hän on syntynyt Lontoossa, mutta hänen sukujuurensa ovat Ghanassa. Hänen tuotannossaan sekoittuu chicklitin ja dekkarin genret, ja monet teoksista sijoittuvat hänen tämänhetkiseen kotikaupunkiinsa Brightoniin. Hän on julkaissut neljätoista romaania, joista esikoinen, The Cupid Effect, tuli ulos vuonna 2003.

Löysin Koomsonin kuudennen ja ehkä tunnetuimman teoksen The Ice Cream Girls (Sphere, 2010) Kalevan kirkon kierrätyshyllystä. Kirjan kansi näytti hieman lällyltä, ja sen pohjalta odotin jotain sydäntä lämmittävää kertomusta tyttöjen välisestä ystävyydestä. Mutta kyseessä olikin kunnon rikostarina, jota pitäisin enemmän dekkarina kuin chicklit-teoksena. Teos on sovitettu tv-sarjaksi vuonna 2013, mutta siinä sen juonta on muutettu huomattavasti ja sarja on kuvattu Irlannissa, ei alkuperäisessä Brightonissa, jonne tarina sijoittuu.

Teos vetoaa teinitytön vaistoihini täydellisesti, koska siinä kuvataan 1980-luvun loppua kaupungissa, jossa olen ollut viettämässä kesää kielikurssilla. Tutut hoodit, tuttu kielenkäyttö, tuttu teinimuoti, musiikki ja diskurssit herättivät monia ristiriitaisia muistoja. Teos alkaa vuodesta 1986, jolloin Serena Gorringe ja Poppy Carlisle ovat 15-vuotiaita koululaisia. Tummaihoinen Serena käy koulua, jossa äskettäin eronnut historian opettaja Marcus Halnsley vikittelee oppilaitaan. Marcukselle ei kuitenkaan riitä oman koulun oppilaat, vaan hän löytää uhreja myös puistoista. Hän keräilee alaikäisiä ”tyttöystäviä”, eikä häntä arveluta tutustuttaa näitä toisiinsa, jos he sattuvat miehen ovelle samaan aikaan.

Teoksen nykyisyydessä Serena elää suht normaalia (tosin traumatisoitunutta) perhe-elämää hyvin tienaavan lääkärimiehensä kanssa, kun taas Poppy on istunut elinkautista syytettynä Marcuksen murhasta. Keski-iän kynnyksellä Poppy palaa Brightoniin asumaan vanhempiensa luo, mutta uusi alku on hänelle hyvin takkuinen. Serena ja Poppy eivät ole koskaan olleet ystäviä, mutta heitä yhdistää outo side mieheen, joka teki molempien elämästä helvettiä.

Marcuksen murhan jälkeen tyttöjä kutsutaan medioissa ”jäätelötytöiksi”, koska vainajan jäämistöstä löytyy pornahtavia rantakuvia molemmista, missä he nuolevat jäätelötuutteja. Poppy joutuu kantamaan tätä titteliä vankilassa koko tuomionsa ajan. Myös monet miehet muistavat tytöt ulkonäöltä, ja Poppy saa vankilaan perverssiä fanipostia ihailijoiltaan. Serena taas onnistuu maastoutumaan ja muuttamaan elämänsä suuntaa, mutta mikä on vaikenemisen hinta psyykkisesti?

Kirjan asetelma on toki aika riskialtis, koska tapauksen käsittely voisi johtaa moralismiin aikuisten miesten harrastamasta pedofiliasta. Toki Marcus kuvataan häikäilemättömänä hyväksikäyttäjänä, joka manipuloi uhrejaan myös seksuaalisesti. Mutta kirjassa tutkitaan enemmän nuorten tyttöjen motivaatiota hankkia itselleen poikaystäväksi aikuinen mies ja vielä opettaja. Serenan suhde Marcukseen jatkuu senkin jälkeen, kun hän valmistuu tämän historian kurssilta korkein arvosanoin, kun taas Poppy valitsee opettajan, joka ei opeta hänen koulussaan. Molemmat haluavat olla Marcuksen tyttöystäviä senkin jälkeen, kun täyttävät 16 ja suojaikäraja on ylitetty. Marcus ei voi vikitellä tyttöjä kalliilla treffeillä tai lahjoilla, koska hänen rahansa menevät elatusmaksuihin ja huoltajuuskiistan oikeuskuluihin. Oikeastaan Marcus on opettajana täysi luuseri, joka saa vain lyhyitä sijaisuuksia. Tästä huolimatta miehellä on teinityttöjen edessä statusta, ja ehkä ulkonäöllisiä etuja.

Kirjassa käsitellään myös perhe-elämää ja avioliittoa laajemmin Serenan sukutarinan kautta, ja naispuolisen vangin kotoutumista ja vaikeaa suhdetta aikuisiin vanhempiin Poppyn kautta. Serenan kaksossiskot Faye ja Medina ovat myös kiinnostavia hahmoja omine kriiseineen ja kipupisteineen. Olisin ehkä halunnut lukea enemmän heidän ”juuristaan”, joista ei nyt kerrota lainkaan – ainoa mustaihoinen hahmo, jonka maahanmuuton historiaa avataan vähän, on Poppyn sellikaveri, jamaikalainen Tina. Etnisyys ei näytä olevan Koomsonille keskeinen teema lainkaan, vaikka kirjoissa näyttää olevan lähes kaikissa afrikkalais- tai karibialaistaustaisia henkilöitä. Toisaalta voi olla hyväkin, että nämä hahmot eivät performoi vahvasti vanhempiensa tai isovanhempiensa lähtömaiden kulttuuria, vaan elävät samanlaista arkea kuin muutkin britit.

Kirja on kielellisesti helppolukuinen, mutta emotionaalisesti vaativa, eikä juonikaan ole mitenkään ennalta-arvattava. Ehkä eniten viime aikoina lukemistani viihdekirjoista Koomsonin tyyli muistuttaa australialaista Liane Moriartya, jonka teoksista olen pitänyt paljon. Ainakaan teoksen asetelma ei ole kulutuskeskeinen, eikä varsinkaan romanttinen, vaikka toinen päähenkilöistä valmistelee vihkivalojen uusimista hienojen kirkkohäiden muodossa. Avioliittojen kulisseissa kolisee, ja poikaystävätkin jatkavat petollisia puuhiaan.

Loistavaa kasarinostalgiaa ja sopivalla tavalla riipivää psykologista kauhua. Jään odottamaan Koomsonin muita teoksia, joita varmasti löytyy edullisina e-kirjoina jostain netin syövereistä. Hänen teoksiaan ei ole suomennettu, mutta suosittelen niitä myös sellaisille lukijoille, jotka lukevat harvemmin vierailla kielillä.