Ekopessimistien kesäloma

IMG_1312Mökkinaapurit ovat aina legendaarisia, usein raivostuttavampia ja värikkäämpiä kuin talvinaapurit. Suhde voi muuttua kompleksiseksi varsinkin, jos kesää vietetään kuukausitolkulla rinnakkain, toinen tai molemmat osapuolet käyttävät paljon päihteitä ja jos aviokriisi uhkaa heitä.

Philip Teir lähestyy toisessa romaanissaan Tällä tavalla maailma loppuu (Otava 2017, suom. Jaana Nikula) huvilanaapuruuden teemaa Pietarsaaren nykyisyyden näkökulmasta. Helsingissä asuva suomenruotsalainen pariskunta Julia ja Erik päättävät viedä lapsensa ensi kertaa suvun hylätylle huvilalle koko kesäksi. Julia on kirjailija, joka haluaa perehtyä kesän aikana mummonsa juuriin, pietarsaarelaisen tupakkatehtaan naisten kohtaloihin. Hänen aviomiehensä Erik on Teknillisestä Korkeakoulusta valmistunut it-nörtti, jonka työväenluokkainen tausta (”makkaraperhe”) ei tee anoppiin suurta vaikutusta. Erik on vaihtanut startup-yrittäjyyden muka-turvalliseen it-päällikön toimeen eräässä helsinkiläisessä tavaratalossa, jossa kuitenkin on edessä yt-neuvottelut.

Huvilalla perhe ei saa kauan elää rauhallista hiljaiseloa, sillä naapurihuvilan on valloittanut erikoinen kommuuni. Pariskunta kutsutaan sen juhannusjuhliin, joissa käy ilmi, että kommuunin brittijohtajan kumppani on Julian nuoruuden kaveri Marika. Marika on ollut nuorena kasvitieteilijä ja lesbo, mutta osallistuttuaan Norjassa desivilisaatioseminaariin hänet hurmasi Chris, toisinajattelija, alfauros ja ekopessimismin nouseva tähti. Chrisin johtamassa Liikkeessä on haaroja ympäri Eurooppaa, mutta pariskunta yleensä viihtyy paikallaan vain puolen vuoden ajan perustaen aina uusia chaptereita. Heillä on yksi lapsi, Leo, joka ei koskaan ole onnistunut luomaan kommuunin ulkopuolisia sosiaalisia suhteita hurjan muuttotahdin vuoksi. Chrisillä ja Marikalla ei varsinaisesti ole ystäviä ja sukuunkin he suhtautuvat penseästi. He elävät kuin paimentolaiset tai metsästäjä-keräilijät solmien aina uusia tuttavuuksia, joilla ei ole syvyyttä, vaan pelkkä hatara aatteellinen yhteys.

Odotin teokselta suurempaa kauhua, mutta kauhuteosta tästä ei kehkeytynyt. Inhottavia elementtejä huvilalta ja sen läheisestä luonnosta löytyy (kuten puuhun kiivenneen hirven mätä raato), mutta ei käy selväksi, liittyvätkö ne lopulta Liikkeeseen. Liikkeen ekopessimismi näkyy yleisenä piittaamattomuutena huomisesta, vetelehtimisenä ja roskaisuutena. Vapaa seksi ja kasvatus kulkevat käsi kädessä, ja Chris saa pönkitystä egolleen opetuslapsiltaan, jotka saavat tältä aina enemmän huomiota kuin vaimo ja poika. Osa Liikkeen rituaaleista vaikuttaa vain koomisilta (kuten didgeridoon käyttö peniksen pidennyksenä), mutta naapurustossa herää huoli 13-vuotiaan pojan terveydestä.

Romaanissa on paljon sivuhenkilöitä, joilla kuitenkin kaikilla on merkittävä rooli juonen kannalta. Näin oli myös Teirin esikoisessa Talvisodassa, josta myös pidin paljon. Molempia yhdistää paneurooppalainen henki ja yhteys globalisaatiota vastustaviin liikkeisiin. Tässä ihmissuhteiden osuus on kuitenkin vahvempi kuin aktivismin syväanalyysi. Kunnollisesta ja tunnollisesta Erikistäkin alkaa kuoriutua toisenlaisia säikeitä hänen pikkuveljensä Andersin ja opiskelukaveri Martinin kautta. Kommunistinen startup-miljonääri Martin olikin suosikkihahmoni, sillä hänen päätelmänsä Suomen tulevasta menestyksensä osui arkaan hermoon:

”Kun yhteiskunnassa aletaan tehdä voileipiä toinen toisilleen, niin siitä tietää, että asiat ovat huonosti. Ei tämä maa sillä pelastu, että jotkut hiton freelancerit syövät brunssia päivät pitkät.”

Teoksen lapsi- ja nuorisonäkökulma ilahdutti myös herkkyydessään ja tarkkuudessaan. On ilmiselvää, että kommuunin Leon ja naapurin Alicen välille syntyy sutinaa, sillä mitä muutakaan eristykseen tuomitut 13-vuotiaat keskisivät kuin varastaa vanhempiensa viinoja ja pussailla maakellarissa? Alicen pikkuveli Anton jää todellisen altavastaajan asemaan, sillä hän on ainoa, joka näkee kirkkaasti vanhempiensa ja naapuriensa mielenliikkeet. Instagramin saloihinkin keski-ikäinen lukija tutustuu tämän kirjan kautta hienosti, jos hänellä ei ole lähellä halukasta opettajaa/informanttia.

Valitettavasti näin Liikkeen kuvauksessa pelottavia yhteyksiä erääseen (tai ehkä useampaan) olemassaolevaan liikkeeseen, jota olen viime aikoina seurannut etäältä. Romaanin liike ei tuntunut erityisen populistiselta eikä laajaan ekspansioon pyrkivältä, vaan syrjäkylillä viihtyvältä friikkisirkukselta. Johtohahmo Chris ”mormoniperheen kiimaisena patriarkkana” alkoi vaikuttaa loppua kohti pelottavan todennäköiseltä hahmolta, vaikka olikin tarinan aikana enimmäkseen liian pöllyssä pystyäkseen kirjoittamaan manifestejaan tai päivittämään blogejaan.

Philip Teir onnistuu luomaan potentiaalisesti pelottavasta aiheesta lopulta hyväntuulisen, toivoa tuottavan ja maanläheisen ihmissuhderomaanin, jossa melkein kaikilla hahmoilla on toivoa poispääsystä pattitilanteistaan. Suosittelen teosta kesäkirjaksi mökeillä ja huviloilla viihtyville, mutta missään nimessä teosta ei kannata pantata kesään saakka, jos se alkaa kiinnostaa. Itse ihastuin kaikkien edellä mainittujen kaunokirjallisten keinojen lisäksi merelliseen maisemaan, paikallisuuteen ja suomenruotsalaisten keskinäisen nokkimisjärjestyksen kipakkaan analyysiin. Ainoa kokemani puute teoksessa oli Julian hyvin kiinnostavan kirjaprojektin jääminen muun tapahtumisen varjoon, eli ”romaani romaanissa”-teema jäi ohueksi.

Sijoitan teoksen HELMET-haasteessa kohtaan 25: ”Kirja, jossa kukaan ei kuole.” Mahdollisesti sukulaisten aiempia kuolemia käsiteltiin, mutta itse juonessa kukaan ei kuole. Hyvä osuma siksikin, että ehdottomasti odotin julmaa bioterrorihyökkäystä, mutta opin, että toimivaa draamaa voi tehdä pienemmilläkin liikkeillä.

 

Maailmankaikkeuden yhteismajoituksessa

IMG_1245Kalifornia vuonna 1969, hippiliike, vaihtoehtoisten elämäntapojen vyöry. Suitsukkeet, kaarnatee, misokeitto, hahmoterapia, tiskausjooga, balilaiset veistokset, alkukantaiset korvakorut naisten tiedostamisryhmässä. Kauhuleffat, hallusinaatiot ja kammottava Mansonin perhe.

Näistä elementeistä on tehty nuoren esikoiskirjailija Emma Clinen (s.1989) romaani Tytöt (Otava, 2016, suom. Kaijamari Sivill). Teos on ollut huikea menestys maailmalla, mutta en anna tämän vaikuttaa lukemaani. Sydämeni ei särkynyt eikä maailmani muuttunut tämän kielellisesti nokkelan ja taitavasti etäännytetyn traumakertomuksen parissa. Tapasin fiktionaalisen kultin, joka muistuttaa Charles Mansonin seuraajien kohtaloita. En ole koskaan ollut kiinnostunut tästä kultista, vaikka sen vaikutus popkulttuuriin onkin ollut valtava. Olen vaikea lukija, minua ei saada helposti tarinan pauloihin. Luin tätä kuten mitä tahansa romaania, nautin sanoista, mutta en tullut valloitetuksi.

Teoksen päähenkilö Evie on neljätoistavuotias eroperheen tytär, kun hän kohtaa itseään vanhemman Suzannen, kultin avainhahmon, kotikaupunkinsa supermarketissa. Suzannella ja hänen seuralaisillaan on kauppaan porttikielto, mutta Evie auttaa heitä ostamaan vessapaperia. Hippilauman bussi, resuiset vaatteet ja uhmakas elämänasenne kiehtovat tyttöä niin, että hän päätyy hengailemaan porukan asuttamalle ranchille kesän ajaksi. Hänen vasta eronnut äitinsä on liian kiireinen oman elämänmuutoksensa ympärillä huomatakseen tyttären poissaolot. Teini-ikäisen kertojan sanan säilä kohdistuukin terävämmin vanhempien elämäntapaan kuin ranchin hahmojen omituisuuksiin. Elämä äidin luona on yhtä unettavaa kuin naistenlehtien ”genitaalinkiiltävät” liharuokareseptit, siitä huolimatta, että äiti ei enää kokkaa tyttärelleen ravitsevaa kotiruokaa. Isä taas on muuttanut yhteen nuoren sihteerinsä kanssa, joka polttaa ruohoa vanhalta äijältä salaa ja haaveilee ehkä vetovoimaisemmasta elättäjästä.

Romaanin nykyisyydessä Evie on myöhäiskeski-ikäinen sinkkunainen, joka on elänyt koko aikuisikänsä hieman syrjässä, melkein-vaimona, melkein-ystävänä, muualle matkustaneiden ystävien talonvahtina, henkilökohtaisena avustajana ja muissa ohimenevissä matalapalkka-ammateissa. Viimeksi hän on saanut asuttavaksi entisen miesystävänsä merenrantahuvilan, jonka rauhaa tulee häiritsemään tämän huumeongelmainen Julian-poika. Julianin käytöksessä on paljon samaa Mansonin perheen avainhahmojen kanssa, vaikka tällä ei olekaan kulttia tukenaan. Julian ja hänen tyttöystävänsä ovat kroonisen kiinnostuneita Evie-tädin menneisyydestä, josta tämä on ollut haluton kertomaan kaikki vuosikymmenet. Evien onneksi hänen nimeään ei koskaan kunnolla yhdistetty murhiin, eikä hänestä löydy fanisivua netin lonkeroista.

Onneksi kirjassa kuvataan ranchin mikrokosmoksen lisäksi myös paikallista elämää, tavallisten perheiden arkea, kyläjuhlia ja uusperheiden tyypillisiä vaikeuksia. Murhanhimoisen, jatkuvassa huumepöllyssä elävän kultin seuraaminen koko romaanin mittaisena olisikin kenties ollut liikaa. Kovin syvästä ideologisesta tai uskonnollisesta massapsykoosista ei tässä kerrota, vaan tyypit toimivat johtajansa käskystä, ei kuitenkaan laskelmoivan ammatillisesti, vaan pikemminkin viettiensä vieminä. Valitettavasti en saanut otetta kultin avainhenkilöistä, Suzannesta, Russellista tai Mitchistä, vaan he jäivät hahmoina jatkuvien LSD-trippiensä vangeiksi.

Kalifornialaisen pikkukaupungin kuvaus oli yhtä terävää ja aistivoimaista kuin esimerkiksi Joan Didionin romaaneissa. Didionmainen etäännytys toimi myös murhatarinan leikkauksissa: Evie on keskeinen silminnäkijä, joka kuitenkin heitetään autokyydistä pois kriittisellä hetkellä. Väkivallalla ei mässäillä eikä kauhun tunteissa vellota – siksi teos ei saavuta tyypillisiä dekkarin tai trillerin genreominaisuuksia. Mysteeriä ei ratkaista, mutta sen ahdistavassa ilmapiirissä vieraillaan, toivon mukaan uusin silmin.

Eristäytymiseen pyrkivät ideologiset yhteisöt ovat aina kiinnostaneet minua, mutta tämän resuisen ”perheen” saaga ei varsinaisesti opettanut minulle uutta. Seksiä ja huumeiden käyttöä tunkkaisempaa oli lukea heidän ruoanlaitostaan ja lasten kasvattamatta jättämisestään. Dyykkaaminen elämäntapana ei esiintynyt tässä erityisen hohdokkaana, ekologisena vaihtoehtona.

Uskon, että Cline on nuoresta iästään huolimatta onnistunut vangitsemaan 60-luvun lopun hengen tiiviseen aikakapseliin. Kirjan perheen saatavilla oleva elämäntapojen kirjo muistuttaa urbaania Suomea 2010-luvulla. Elämäntapojen, uskontojen, filosofioiden ja etnisyyksien kaupallinen supermarket tosin sekin alkaa olla kaunokirjallisuudessa varsin kulunut teema. Kuitenkaan nuoren Evien universumissa äidin koomiset hörhöilytkään eivät ole keskeinen ongelma, vaan hän kokee varhaiskypsää irrallisuutta ei pelkästään eronneista vanhemmistaan, vaan myös ystävistään.

Tyttöyden ja naiseksi kasvamisen teemoja tässä käsitellään ylisukupolvisesti. 50-luvulla syntyneen päähenkilön feminiinisyys ei tosin tunnu erityisen historialliselta, vaan uskon, että nuoret lukijat pystyvät tunnistamaan Eviessä ja hänen lähipiirissään kaikuja nykyisyydestä. Naisellinen identiteetti ei kuitenkaan ole Evien tai hänen ystäviensä keskeinen kipupiste tai huolenaihe. Tosin Evie oppii kuohuvan kesänsä aikana, että kasvonaamioiden teko ja huolelliset venyttelyt ennen nukkumaanmenoa eivät tule palkitsemaan häntä naisena eikä ihmisenä. Kiinnostavinta kirjassa kuitenkin oli, ettei se näiden pinnallisten ”opetusten” ulkopuolella ollut millään tapaa tyypillinen nuoren naisen kasvukertomus.

 

Susirajan riivatuista riivaajista

mentula-jaakausiKoulukiusaaminen on ollut viime aikoina niin pinnalla kaunokirjallisuudessa, että siitä kertoviin teoksiin alkaa jo turtua. Opettajana ja rehtorina toiminut Mooses Mentula on kirjailija, jolta odotin jotain uutta näkökulmaa tähän vaikeaan teemaan, ja osittain uusi näkökulma löytyykin. Teoksessa Jääkausi (WSOY, 2016) kiusattu tyttö ja koulun reiluimpana pidetty historianopettaja kohtaavat, ja kohtaaminen johtaa opettajan kollektiiviseen lynkkaukseen.  Opettajien kiusaamisesta onkin paljon vähemmän tutkimusta tai proosaa tarjolla. Rohkea avaus.

Teoksessa eletään Kuhmossa, rajaseudun köyhässä pikkukaupungissa, jossa nuoret joutuvat tienaamaan viikonlopun siiderirahojaan käpyjä keräämällä. Yläkoululaisetkin kulkevat raitilla potkureilla, mutta viikonloppuisin kovimmilla mimmeillä on amiskan Aksu kuskina ja hakumiehenä. Pääkaupunkiseudulta susirajalle muuttanut Helmi joutuu mukautumaan pieniin piireihin, leveään murteeseen ja elämäntapaan, jossa keräily ja metsästäminen muodostavat keskeisen osan ihmisten arkea.

Tarinassa on paljon koomista, jopa koomisen irvokasta kaiken henkisen kärsimyksen keskellä. Kiusaavat kaksoset Blondi ja Musta ovat myös terävän sympaattisia hahmoja, jotka kommentoivat kanssaihmistensä seksuaalisuutta taatusti suorasukaisemmin kuin etelän siskonsa. Niillä harvoilla kerroilla, kun tytöt pääsevät kylpylään, he seuraavat, kuinka aikuiset paneskelevat syrjäisissä altaissa. ”Kyllä jokainen täällä on vastuussa omasta orgasmistaan”, herätti 14-vuotiaan lausumana huutonaurua.

Opettaja-Juhan ja Päivi-vaimon haave vuorotteluvapaavuodesta Thaimaassa on viime silausta vailla, kun Juhan kiusaaminen karkaa käsistä. Päivin leikekirja on jo tuunattu aloitettavaksi, ja hän on kanavoinut energiansa työväenopiston thaikielen kurssiin hoitotyöstä valittamisen sijaan. Kuinka pitkä liitto sitten kariutuu oli mielestäni epäuskottava tragedia, samoin Juhan puolustuskyvyttömyys ja viina-pillerihuuruun pakeneminen. Koenkin, että Mentula edelleen on vahvempi lasten ja nuorten maailmojen kuvaaja kuin aikuisten. Hänen Lappiin sijoittuva esikoisromaaninsa Isän kanssa kahden oli minulle vahvempi lukuelämys kuin tämä.

Suurin ongelma kirjaa lukiessani oli, etten tiennyt, luinko nuorten- vai aikuisten romaania. Genrerajojen ylityskään ei olisi ollut ongelma, mutta en valitettavasti näe tätä teoksena, jota äidit ja tyttäret lukevat toisilleen intopinkeinä (onko sellaisia? onko kirjailija yrittänyt tässä jotain mahdotonta?). Keski-ikäisten aikuisten maailma oli tässä kovin perinteinen ja nuhjuinen; nuorissa oli enemmän potkua, vaikkakin heidänkin käyttäytymismallinsa olivat täysin vanhemmiltaan perittyjä. Pillurallin ajaminen pienen paikkakunnan raitilla, ja kovin nuorten tyttöjen takertuminen täysikäisiin peräkammarin poikiin on ollut ilmiö, jota olen todistanut koko elinikäni, ehkä jo kolmannessa polvessa. Tämä ei ole suuri ongelma isommissa kaupungeissa, joissa nuorille yleensä on tarjolla enemmän ikäryhmälle kohdentuvaa tekemistä. Kaupungistumisessakin on puolensa. Minun elämismailmassani nuoret hengailevat korkeintaan kaksi vuotta nuorempien tai vanhempien seurassa, ja koen sen turvalliseksi.

Helmin neitsyyden menetys kohtauksessa, jossa raiskaaja ei tiennyt raiskanneensa oli teoksen outo kliimaksi, joka sivuutettiin liian kepeästi. Tosin tällaiset humalaiset seksikokemukset ovat varmasti yleisiä nuorilla ja varttuneemmillakin. Helmin hyväuskoiset vanhemmat olisivat varmasti ottaneet amiskaviiksisen Aksun avosylin aamiaispöytäänsä, vaikka nuorilla ei selkeästi ollut mitään yhteistä.

Luontokuvaukset olivat mielestäni onnistuneita, ja pidin myös valokuvausteemasta. Ihan varma en vieläkään ole, mitä termi ”haaskakuvausyrittäjä” tarkoittaa, mutta ilmeisesti petoeläinten vietteihin se liittyy. HELMET- haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 15: ”Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen”. Luontokuvaaminen olisi harrastus, josta itse varmasti saisin paljon irti, ja osallistuisin mielelläni kurssille, jossa vietetään yö vanerisessa tornissa bongailemassa susia ja karhuja. Kirja siis ilahdutti ja virkisti siitäkin huolimatta, etten ollut täysin vakuuttunut juonen ratkaisuista.

Pupari maailmankartalle!

tuulen-sukuViime vuonna haltioiduin Satu Grönroosin Jyväskylään sijoittuvasta romaanista Lumen syli (Atena, 2012), ja nyt sille löytyi jatkoa teoksessa Tuulen suku (Atena, 2016).

Tapaamme jatko-osassa päähenkilö Helmin kolmetoistavuotiaana teininä. Hän on yksinhuoltajaäitinsä keskimmäinen lapsi, vekkuli isoveli on muuttanut Ruotsiin. Lapset ovat syntyneet perheeseen miltei neitseellisesti ja ikäerot ovat suuret. Isyyskysymys on yksinhuoltajaäidille liian arka.

Perhe on muuttanut Harjun takaisesta puutalosta uutuutta hohkavaan Pupuhuhdan lähiöön, jossa betoniset puput seikkailevat leikkikentillä ja koulun pihalla. Modernin keittiön ja kylpyhuoneen onni on käsinkosketeltavaa, vaikka kerrostalossa joutuukin sopeutumaan monenlaisiin ääniin ja ihmiskohtaloihin. Talossa asuu juoppoja, vanhojapiikoja ja jopa yksi chileläinen pakolaismies, Alfonso. Alfonso ei kestä möykkäämistä käytävillä, vaan tulee usein moittimaan suomalaisia naapureitaan turhista äänistä.

Tarinassa eletään 70-luvun keskivaihetta, Abban nousukautta. Helmi on saanut sydänystävän naapuristaan koreografi-Mervistä, ja tytöt harjoittelevat tanssejaan leikkisällä vakavuudella. Englannin taitokin karttuu, kun opiskellaan keskeisiä sanoituksia. Helmille koulunkäynti on vakavaa puuhaa kaupungin kunnianhimoisessa tyttökoulu Tipulassa samaan aikaan, kun muissa kouluissa opiskellaan jo peruskoulun hengessä unisex-malliin.

Teos on kirjoitettu vielä satumaisemmin kuin Lumen syli; siinä pääsee fiilistelemään monien lastenkirjallisuuden klassikkojen kuten Maija Poppasen ja Tirlittanin hengessä. Teini-ikäisen Helmin ja kuusivuotiaan Sofian tilanne olisi tämän päivän lastensuojelumentaliteetin hengessä varsin huolestuttava, sillä heidän äitinsä katoaa kuin tuhka tuuleen. Perheeseen tulee ruokahuollosta ja siivouksesta vastaamaan epämääräinen Nainen, joka leijuu tarinan yllä herkullisena jokerina. Kunnan sosiaalihuoltokaan ei ole Naisen tekemisistä vastuussa. Naisen tekemät sörsselit ovat niin pahoja, että sisarukset jäävät pitkälti selviytymään keskenään moneksi viikoksi, vaikka Nainen nukkuukin äidin lakanoissa. Tytöillä on muitakin, vaihtoehtoisia äidinkorvikehahmoja, mutta keskeisissä kysymyksissä Helmi jää siskonsa huoltajaksi. Lopulta Helmi ja Nainen saavat sovittua, että Nainen huolehtii kodin kasveista ja Helmi ruoasta.

Juonta en paljasta sen enempää, eikä juoni teoksessa tunnu muutenkaan keskeiseltä, vaan tässä mennään enemmän tunnelmista toisiin. Teos tarjoaa monia sydäntä syrjäyttäviä momentteja, joista kuitenkin selvitään pienemmällä harmilla. Pidin siitä, että pahat paikat Puparin raiteilla ohitettiin jokseenkin vähäeleisesti. Helmin kasvu naiseksi on vain sivujuoni, josta hän tuntuu selviytyvän kohtuuhyvin omin voimin. Tuulella käyvältä äidiltään hän ainakin oppii sloganin. ”Miesten perään ei itketä. Seuraava linja-auto tuo uuden.”

Tuulen suku oli edeltäjäänsäkin tiivistetympi, maagis-realistinen tarina, jossa käydään syvissä vesissä ilman liikaa draaman tarvetta. Dialogin kehittäjänä Grönroos on virtuoosi. Historiallisuus on ilmavaa, pieniin vinkkeihin voi lukija tarttua halutessaan, mutta asioita ei selitetä puhki. Tässä tyttöjen olohuoneessa oli vaikeuksista huolimatta helpottavan hyvä olla. Kirjan luettuani jäi tunne, että Helmin ja Sofian myöhemmistäkin vaiheista haluaisin kuulla lisää.

Sydämenpuolikas rannalla

esterJessica Schiefauer on ruotsalainen nuortenkirjailija, joka ei karta ”rankkoja” aiheita. Romaanissa Ester & Isak (Karisto, 2016, suom. Säde Lopponen) mennään suoraan päivänpolitiikan ytimeen: nuorison radikalisoitumiseen ja äärioikeiston kasvavaan uhkaan.

Rakkaustarinana teos on hyvin simppeli: tyttö kohtaa pojan kesäiltana rannalla, sydänkorun puolikkaita vaihdetaan, poika ei välttämättä haluakaan seukata, vaan haluaa vielä olla vapaa. Tyttö on perinteisempi, hänen sydämensä särkyy, hän on takertuvampi ja omistautuvampi. Halut ja tarpeet eivät välttämättä kohtaa, vaikka tunteet ovatkin suuria.

Natsijuoni on kiinnostavampi, tosin hyvin traaginen. Seitsemäntoistavuotiaan Isakin veli Anton on vasta viisitoista, kun hän ajautuu vääriin porukoihin, johtuen osittain epävarmasta seksuaalisuudestaan ja siitä johtuvasta kiusaamisesta. Anton on salaa kiinnostunut koiraa metsässä kävelyttävästä Simonista, mutta tuskin kehtaa lähestyä tätä. Sen sijaan hän ajaa tukkansa kaljuksi ja haaveilee oikeaoppisesta Thor-korusta, jota ei saakaan joka kylän markkinakojuilta. Antonin poliittinen herääminen on kovin hataraa ja epäloogista – siihen ei ole johtanut yksikään epämiellyttävä kokemus maahanmuuttajista, vaan lähinnä homofobia.

Oletin henkilöiden nimistä, että juonesta paljastuisi juutalaisviritys, mutta en sitä sitten löytänyt. Isakin ja Esterin vanhemmat suhtautuvat pariskunnan seurusteluun eri lailla, eikä Ester enää viihdy kotonaan. Tragedian tapahduttua tyttö muuttaa surutaloon ja alkaa myös Isakin vanhempien terapeutiksi. Isakin vanhempiin kohdistuu rankkoja syytöksiä, ja keltaiset lehdet mässäilevät perheen jäsenten kohtaloilla. Molemmilta nuorilta on jäämässä koulu kesken, eivätkä he välttämättä ole toisilleen parasta seuraa.

Seksuaalisuudesta Schiefauer kirjoittaa suorasukaisesti konstailematta. Seksikohtaukset ovat nautinnollisia ja yksityiskohtaisemmin kuvattuja kuin monissa aikuisten romaaneissa. Toisaalta seksi muodostuu tässä helpoimmaksi mahdolliseksi pakokeinoksi, kun suhteen muut ulottuvuudet ovat murtumassa.

Kirja on kirjoitettu hieman sadunomaisesti, niin ettei paikoilla, tyyppien taustoilla tai muilla ulkoisilla tekijöillä ole suurta merkitystä. Tulkitsen tämän niin, että tässä on haluttu kertoa, että näin voisi tapahtua kelle tahansa, että äärioikeiston houkutukset koskettavat kaikkia perheitä ja nuorten kanssa tekemisissä olevia ja että tällaisia tapahtumia ei pitäisi eksotisoida. Uskon, että romaani voi tavoittaa sellaisetkin nuoret, jotka eivät yleensä kiinnostu mistään poliittisesta. En osaa arvioida teoksen uskottavuutta nuoren näkökulmasta, mutta suosittelisin tätä lukioikäisille lukijoille, en nuoremmille rankan rikos- ja oikeusdraaman vuoksi.

Oi beibe

imageJohanna Hulkon nuortenromaani K18 (Karisto, 2016) tuli luokseni kustantajan kilpailuvoittona, ja oli tiiviydessään sopiva välipala opiskelukiireiden keskellä. Romaani on visuaalisesti kiinnostava siksi, että sen on kuvittanut tamperelainen lukiolainen Sylvester Kivelä ja pitää sisällään ilmeikkäitä otoksia hämmentyneestä blondista pojasta. Valokuvia on siroteltu läpi kirjan juonta tukemaan. Tästä huolimatta en kuvitellut Aksua kuvien pojan näköiseksi, mutta pidin kuvan ja tekstin konstailemattomasta dialogista.

Teos on lukion ekaluokkalaisen Aksun monologi itsenäistymisestä, viinan ja seksin houkutuksista ja perhe-elämästä. Aksun vanhemmissa on rentoutta, jopa ripaus boheemiutta, ja poika kutsuu vanhempiaan luovasti Muikuksi ja Skäksi. Keskiluokkainen perhe asuu isossa omakotitalossa haja-asutusalueella ja harrastaa yhdessä historiallisia lautapelejä. Skän keski-iän kriisiä lievittävät talohanke Unkarissa ja osallistuminen sisäsoudun mestaruuskisoihin ympäri maata. Aksu ei enää halua osallistua perheen kotimaan turneille, vaan tarjoutuu koiran hoitajaksi mahdollisten kotibileiden kiilto silmissään.

Parasta teoksessa on pistämätön teinien nykykieli, somesta ja amerikkalaisista leffoista lainatut uudissanat. Osittain Aksu tosin puhuu kuin oman nuoruuteni rap-artisti, eli kieli ei ole muuttunut 80-luvulta niin radikaalisti, etteikö täti-ihminen sitä voisi ymmärtää. Aksu seukkaa kiltin perhetytön Marian kanssa, joka asuu naapurikunnassa ja jonka isä ei päästä tätä kulkemaan riiuukylään bussilla deekumatkustajien pelossa. Päässäni soi kirjaa lukiessa Raptorin klassikkobiisi Oi beibe, jossa myös haaveillaan seksistä konservatiivisen isän tyttären kanssa.

K18-teoksen draaman kaari ei lopulta ole järisyttävä, vaan Hulkko luottaa arkiseen tapahtumiseen. Aksu ei järjestä hurjia bileitä heti, kun vapaus siintää, eikä kotia saada millään kerralla tuusannuuskaksi, vaan alkoholisekoilut jäävät yhteen ylilyöntiin, joka riittää muistutukseksi. Lastensuojelu ei huolestu tapauksesta eikä kukaan joudu edes sairaalaan. Ratkaisu on ymmärrettävä siksi, että tässä on selvästi haluttu löytää ”keskitien” kulkijan äärikokemuksia. Aksu on hahmona uskottava ja humoristinen, itseironiaan taipuvainen.

Uskoisin, että teos on nuortenkirjana onnistunut siksi, etten se herättänyt minussa empaattista maailmanpelastuskohtausta, kuten usein tapahtuu, kun luen ”tiedostavampia” nuortenkirjoja. Yleensähän luen vain nuortenkirjoja, joissa päähenkilö kokee kuuluvansa johonkin vähemmistöön, eli kirjoja ”erilaisille nuorille”. Tämä teos voisi kiinnostaa jopa vähän lukevia teinipoikia, koska se on kirjoitettu kokonaan puhekielellä ja rajoittuu 103 sivuun. Etäisesti se muistutti minua esimerkiksi Sue Townsendin Hadrianus Mole-sarjasta, jossa kertoja on myös kiltihkö, nörttiyteenkin taipuvainen poika, jolla kuitenkin on ystäviä.

Helmet-haasteesta kuittaan nyt kohdan 49: Vuonna 2016 julkaistu teos.

Mustakielinen kauhujuttu

9789513180270_frontcover_final_original”Sä olet lapsuudenmaisemissasi nyt ja mä ymmärrän, että se hohkaa jotain menetetyn nuoruuden Duran Durania.”

Näin pilkkaa uskontotieteen professori väitöskirjaopiskelijaansa Maisa Riipistä, joka on päättänyt tutkia lapsuuden kasvuympäristönsä suullista kauhutarinankerrontaa Vaasan Suvikylän lähiössä. Tarina kuokkamummosta, joka tappaa lapsia läheisen merenlahden niemenkärjellä ja kirotulla huvilasaarella, kiertää edelleen urbaanilegendana teinien parissa 2010-luvulla. Maisa onnistuu soluttautumaan nuorten salaisiin initiaatiomenoihin lahjomalla seurueeseen kuuluvan somalitytön Sagalin, joka nauhoittaa tarinankerrontaa mp3-soittimelle. Samalla Sagal asettaa itsensä tietämättään suureen vaaraan, sillä kuokkamummo ei armahda ilmiantajiaan. Maisan tutkimusmenetelmissä olisi säädettävää erityisesti eettiseltä kannalta, mutta hän tuntuukin tutkivan aihetta ensisijaisesti avatakseen nuoruutensa traumaa, ei niinkään akateemisesta kunnianhimosta. Yliopisto antaa kyseenalaiselle tutkimukselle sopivan alibin. Ja kun ohjaaja on sopivasti alkoholisoitumassa ja tuntuu enimmäkseen kerjäävän nuorilta naisopiskelijoiltaan säälipillua, hän huomaa saavansa työlleen vapaat kädet.

Tässä yksi näkökulma Marko Hautalan psykologiseen trilleriin Kuokkamummo (Tammi, 2014). Lähdin lukemaan teosta sen vetävän nimen vuoksi, joka kutsuu meitä nelikymppisiä muistelemaan lapsuudessa suosittua Kauhujuttu-lehteä ja autiotaloja, joissa vietettiin hyytäviä hetkiä aikoina, jolloin monilla meistä oli hyllyssä vain muutama puhkikulutettu VHS-kasetti. Ja kirja imikin maailmaansa tehokkaasti kuljettaen rinnakkain nykyhetken ja vuoden 1987 tapahtumia. Meininki Suvikylän vuokrakerrostaloilla ei ole muuten muuttunut radikaalisti vajaassa 30 vuodessa, mutta nykyisyydessä grillikatosten alla ei pahemmin hengailla ja maahanmuutto on tuonut maisemaan lautasantennien meren.

Kauhutarinaksi Kuokkamummo on vahvan yhteiskunnallinen: se kuvaa kahtiajakaantunutta asuinaluetta, jossa ystävyyssuhteet omakotitalojen ja kerrostalojen kakaroitten välillä ovat pahimmillaan kielletyt. 80-luvun todellisuudessa jako porvarien ja kommunistien välillä on jyrkkä, mutta osalla kommunisteista on vielä vahva oma-arvontunto jäljellä, kuten Samuel Aution yksinhuoltajaisällä. Samuel kasvaa isänsä ja veljensä kanssa beigessä muovimattotodellisuudessa, jossa lapsilla ei ole minkäänlaista yksityisyyttä. Veljekset havainnoivat toisen jokaisen pierunpäästön ja munakarvan kasvun, ja huumori on sen mukaista.

Tähän tunkkaiseen todellisuuteen astuu Los Angelesista juuri muuttanut Julia, jonka isällä on ökytalo niemen nokassa. Julialla on supercooli lelu, camcorder, josta hän ei pysty olemaan erossa hetkeäkään. Julian hahmo on herkullinen, mutta kieltämättä liioiteltu – Hautala ymppää häneen kaikki mahdolliset Hollywood-kliseet, kokaiinipöllyisen isän, AIDS-hautajaisia viettävät naapurin homot, Chuck Norrisin, Miami Vice-värimaailman ja jatkuvat barbecue-juhlat. Samuelin ja Julian rakkaustarina on lyhyt ja traaginen, ja kaikki on riivatun camcorderin syytä.

Kuokkamummon hahmon monet ilmentymät olivat veret seisauttavia, mutta loppua kohti tarina hiipui teholtaan siksi, että tapahtumat alkoivat keskittyä liikaa von Bondorffien huvilaan. Samalla Hautala painaa kielellisesti turbo-napin päälle, ja tekstin poeettinen charmi vähenee. Minulle tehokkain kuokkamummon ilmestys tapahtui öisellä huoltoasemalla ihmisten ilmoilla, kun taas hylätyn huvilan tapahtumat tuntuivat ennalta-arvattavilta. Tarinan kietominen paikallishistoriaan ja alueella mahdollisesti todellisuudessakin asuneiden hahmojen kohtaloihin oli kiehtovaa, mutta von Bondorffin aatelissuvun hirviömäisyydessä oli jotain päälleliimattua. Talon löyhkä ja saaren maanalaiset käytävät muistuttivat minua myös liikaa vasta lukemastani H.P. Lovecraftin klassikosta Charles Dexter Wardin tapaus. Hautala näyttääkin olevan aktiivinen Suomen historiallisessa Lovecraft-seurassa, ja on luonnollista, että tekstiin suodattuu ripaus fanifiktiota. Tyylillisesti Hautala tosin on löytänyt aivan oman kielensä, eikä pyri imitoimaan amerikkalaisia esikuviaan. Pidin arkisesta puhekielenomaisuudesta, johon sekoittuu ripaus luonnonläheistä magiaa.

Monikulttuurisuus on tekstissä luontevaa, ja erityisen hyvin Hautala on saanut tallennettua otteita nykynuorison kielenkäytöstä. Sagal on Miralle ainoa tyttö, jota hän voi pitää kädestä ilman, että siitä tulee ”lesboällöä”. Mira syyttää Sagalia ”muslimimielipiteistä”, jotka yleensä ovat mitä tahansa mielipiteitä, joista Mira, ja samalla loppujengi, on eri mieltä. Sagal on kahden kulttuurin välissä surffaileva sopeutuja, joka kyllä kuuntelee isäänsäkin, muttei aina tarpeeksi. Islamia ei kirjassa eksotisoida eikä tarjoilla mässäiltäväksi erityisellä tarjottimella.

Hautalaa on kutsuttu Suomen Stephen Kingiksi, eikä varmaan suotta. Tämä oli ensimmäinen lukemani teos häneltä, ja olen kiinnostunut aiemmistakin teoksista. Kirjailijan blogissa kerrotaan, että Kuokkamummo on juuri tullut ulos Yhdysvalloissa nimellä The Black Tongue (käännös Jenni Salmi), mikä on loistava nimikäännös. Tarina on sen verran universaali, että se taatusti aukeaa ulkomaisille yleisöille, ja varmasti myös sen amerikkalainen ulottuvuus saattaa huvittaa jenkkilukijoita. Menestystä toivon kirjalle maailmalla ja ilman muuta näkisin tarinan myös leffamuodossa.