Lauran likainen mehuhetki

lintutarha03585-202x300Tämän blogitekstini otsikko on jokseenkin karu, mutta antanette anteeksi. Luin eilen jonkunlaisessa mielenhäiriössä putkeen puolitoista romaania, joista toinen oli Satu Lepistön Lintutarha (Gummerus, 2017). Tämän tamperelaisen kirjoittajakollegan tuotantoon olen saanut tutustua monissa runoilloissa, ja odotin innolla hänen esikoisromaaniinsa tutustumista.

Eikä se pettänyt, mutta hämmensi. Teoksessa Lolita muuttaa Tampereelle, vuosi on lamanjälkeinen 1998, jolloin lähiöiden tyhjiöön alkaa taas nousta uusia omakotikartanoita. Lolita eli 14-vuotias Laura asuu ukrainalaisen taiteilijaäitinsä Marian kanssa keskustan jugendtalossa, ja huolimatta äidin kohtuullisesta menestyksestä taidemaalarina kaksikon arki on kovin epävakaata. Isä pitää lintutarhaa pitkän ajomatkan päässä maalla, mutta keskusteluyhteys isän ja tyttären välillä on ollut monta vuotta poikki. Äidin itsemurhan jälkeen Laura lähetetään takaisin isänsä luo, ankeisiin ja likaisiin oloihin, jotka tekoammatillinen lastensuojelun ammattilainen Eijaliisa siunaa, jotta pääsisi eroon kuormittavasta tapauksesta. Out of sight, out of mind – ja erityisesti kipattuna toisen kunnan vastuulle käden käänteessä.

Teos kertoo nelikymppisen elämäänsä kyllästyneen poliisin, Anssi Ilmari Heinon, haksahduksesta Lauraan, joka alkaa suruviestin viemisreissulla. Heinon pakkomielle nuoreen tyttöön on teoksen raskain osa, sillä nuorella tytöllä ei kriisissään ole aluksi mitään kiinnostusta poliisiin. Tosin tyttö isänsä likaisessa talossa rukoilee, että joku tulisi kuolleen äidin siunaamana pelastamaan häntä pahasta.

Pedofilia ja itsemurha samassa teoksessa on tuhti paketti, joka vaatii lukijalta henkisesti jättiläisen voimia. Kielellisesti teksti on paikoitellen jopa eteerisen kaunista, ja pidin myös siitä, että henkilöillä oli hyvin pohjustettu historia. Myös Ukraina-ulottuvuus toimii, vaikka teos ei mikään suuri monikulttuurisuussaaga olekaan. Anssi Heino näkee ahdistuksensa keskellä lähimetsissä Prijpetin, ydinlaskeumakaupungin, johon eläimet palaavat uskollisina huolimatta hävityksestä. Vasta myöhemmin hän saa kuulla, että Lauran äiti on Ukrainasta.

Teoksessa on paljon musiikkia, varsinkin Suomi-rockia Anssin kultaisesta nuoruudesta, mutta valitettavasti Tuomari Nurmio ja Kauko Röyhkä eivät saaneet tunnelmaan lisää valoa.

Moraalis-eettiseen pohdintaan teinitytön ja setämiehen suhteesta teos ei mielestäni kutsu. Kokeiltuaan seksuaalista valtaansa ylikypsään aikamieheen Laura kokee olonsa likaiseksi. Poliisi-Anssi on taas seksuaalisuutensa kanssa muutenkin hukassa kuin suhteessa Lauraan, ja hänen keski-iän kynnyksellä puhjennut saalistusviettinsä on tragikoominen.

Minä jätin kirjan kesken puolessa välissä ja selailin lopun, koska sieluni ei sietänyt poliisi-Anssia, jota välillä kutsuttiin suku- , välillä etunimellä. Muissa arvioissa arveltiin, että hänen persoonansa kautta kuvataan vakavaa dissosiaatiohäiriötä – mikä selittää tekstin hajanaisuuden ja vaikeaselkoisuuden. Itse lähdin lukemaan tätä dekkarina tai psykologisena trillerinä, ja ehkä psykologisen trillerin piirteitä teoksesta löytyy eniten, vaikka juoni paljastuu jo takakannesta. Tässä on kaksi epäuskottavaa kertojaa, kaksi poikkeavaa versiota samoista tapahtumista – taitavasti kehitelty tarina, josta ei varmasti romaanitaiteen näkökulmasta mitään puutu. Minut teksti uuvutti ahdistavuudellaan,  ja verrattuna vaikka tätä ennen lukemaani Juha Hurmeen teokseen, Hullu oli mielenterveyspäivänä ”kevyttä keittoa”.

Kirja sopii niille, jotka etsivät kaunokirjallisuudesta äärikokemuksia, ja jotka eivät karta ihmismielen synkimpiä kammioita. Se voi myös toimia hyvänä peilinä dekkareiden ja trillereiden suurkuluttajille, sillä esimerkiksi poliisin työ näyttäytyy tässä varsin eriskummallisena.

Mainokset

Miiran uudet kuulumiset

MiiraEija Hetekivi Olssonin toinen romaani Miira (S&S 2017, suom. Outi Menna) jatkaa esikoisromaanin Tämä ei ole lasten maa (2013) tarinaa, jossa tapaamme 16-vuotiaan göteborgilaisen teinininjamme matkalla kohti lukiota.

Teos kartoittaa Miiran vauhdikasta elämää 80-90-lukujen vaihteessa, jolloin luokkaerot ovat vahvasti polarisoitumassa Ruotsissa. Miiran haaveena on opiskella aivokirurgiksi, ja hakee sen vuoksi luonnontieteelliseen lukioon, mutta ei kestä sen snobimenoa paria viikkoa pidempään. Hän on opiskellut ulkoa neurologian oppikirjan, mutta tämä teos ei pitkään toimi pääsylippuna ulos lähiöstä. Alkaa sekalaisten hanttihommien kausi, jolloin Miira oppii kaiken juoppokämppien kuolinsiivouksista ja alemman luokan ravintoloiden kirjoittamattomista säännöistä.

Hetekivi Olsson pysyy uskollisena työväenluokkaisuuden ja maahanmuuttajaruotsin teemoille, ja kyseessä on kai kasvukertomus, mutta Miiran ”ninja-asenne” on periaatteessa sama kautta näiden kahden romaanin niin, ettei hän ole kovin valmis kohtaamaan muuta maailmaa kuin kaltaisiaan lähiöiden kovaonnisia sieluja. Sisimmissään hän on tiedonhaluinen nörtti, jolla mahdollisesti on itselläänkin neuroepätyypillisiä piirteitä. Miira ei puhu suomea eikä ruotsia vaan miiraa, ja hänen kielessään toistuvat itsekeksimät termit kuten sosiaalitapausmetsä. Hän on älykäs, herkkä kovis, jolla on tunne-elämän kehityksessä merkittäviä viiveitä, ja hän käyttäytyy vielä 16-17-vuotiaana paikoitellen kuin lapset.

Miira saattaa aueta raikkaampana niille, jotka eivät ole lukeneet esikoisromaania. Esimerkiksi Miiran vanhempien tila pysyy tässä aivan samana kuin ennen, eikä äidin siivous- ja käsityövimman analyysissa ole enää mitään uutta. Suomi on edelleen nolo menneisyyden maa, jossa kuunnellaan Viktor Ällö Klimenkoa ja luetaan Kalle Päätaloa, eivätkä vanhemmat pääse noista jäänteistä eroon ravistelemallakaan.

Miiran suhde 26-vuotiaan kuvismaikan Janin kanssa on tässä ehkä se ”koukku”, joka saattaa hätkähdyttää tämän päivän lastensuojelullisesta näkökulmasta: vaikka seksin suojaikä on tainnut Ruotsissakin olla 16, opettajan ja kohta entisen oppilaan seksisuhde ja yhteen muuttaminen olisi varmasti näinä päivinä vaikea paikka vanhemmille. Tässä taas työväenluokkaista lähiötyttöä pidetään jo 16-vuotiaana aikuisena naisena, jonka osana on jatkaa rappusiivoojan työtä ja lisääntyä varhain.

Kirjaa suosittelen kaikille 70-luvun alkupuolella syntyneille, monikulttuurisuuden tutkijoille ja erilaisten tyttökirjojen ystäville. Vetävän tyylinsä vuoksi teos voisi mennä nuortenkirjastakin, vaikka tässä kuvataan nykynuorten vanhempien kultaista aikaa. Teoksessa on varsinkin tuohon siivoojan ammattiin liittyviä kohtia, jotka eivät sovellu kaikista herkimmille. Ruumiin nesteistä, kaasuista ja muista eritteistä kerrotaan pidäkkeettömästi, ja seksuaalisuuden kuvaukset ovat räväköitä.

Tunnistan itseni tästä teoksesta täysin, sillä olin lukioikäisenä tanttakäsilaukkuja suosiva kahvittelija. Vaikka minulla ei ollut kuutta hevosta enkä tullut rikkaasta perheestä, tässä kuvattu porvarillinen nousukkuus kuului elämääni enkä ollut kykenevä suhtautumaan siihen itsekriittisesti. Ja varmasti myös omasta koulustani putosi monia Miiran kaltaisia nuoria naisia hanttihommiin – tosin Suomessa nuorille riitti tuolloin aivan oikeita töitä, ja moni Siwan kassalla rahaa tienannut saattoi vielä sen jälkeen päätyä aikuislukioon. Aikuislukio on tässäkin haaveena ja tavoitteena. Onneksi niitä edelleen on, ja onneksi elämme nyt yhteiskunnassa, jossa ehkä on hieman enemmän ymmärrystä nuorten polkujen eriaikaisuudelle.

Jos sarja jatkuu vielä kolmannella teoksella, silloin Hetekivi Olssonin kerronta alkaa mennä päätalomaisen arkirealismin puolelle. Ja vaikka pidän Miirasta henkilöhahmona kovasti, ehkä kirjailijan kehityksen kannalta olisi välillä hyvä kirjoittaa muustakin kuin omaa kokemusta ja identiteettiä lähellä olevasta tematiikasta.

Kuinka pelastua keskinkertaisuudesta?

IMG_1807Ani FaNelli on kaksikymmentäkahdeksanvuotias naistenlehden toimittaja, joka haaveilee ajasta, jolloin hänen ei enää tarvitsisi kirjoittaa artikkeleja suihinotosta. Hän on kihloissa Luke Harrisonin kanssa, jonka vakava, vanha raha ja suvun perintö on lupaus loistavasta tulevaisuudesta. Anin ja Luken häitä on suunniteltu ammattimaisesti jo pitkään, ja Dukanin dieetillä Ani toivoo pääsevänsä ihanteellisiin morsiusmittoihin, vaikka jo muutenkin käyttää kokoa 32.

Jessica Knollin Onnentyttö (Bazar, 2017, suom. Päivi Pouttu-Deliere) on kai lajityypiltään lähimpänä psykologista trilleriä, vaikka se ammentaa myös paljon perinteisestä chicklit: istä (jossa keskiössä on shoppailu ja miehenmetsästys). Teoksessa asutaan New Yorkissa, mutta varsinainen kauhun näyttämö aukeaa Philadelphian esikaupunkialueella nimeltä Main Line. Sinne TifAni FaNelli laitetaan 13-vuotiaana Bradleyn eliittikouluun, vaikka TifAnin perhe ei varsinaisesti edusta koulun arvomaailmaa. Hyppy katolisesta tyttökoulusta rikkaiden ja poispilattujen kakaroiden opinahjoon on rankka, ja TifAni joutuu raivaamaan tiensä kaveriporukoiden suosioon verellä ja kyynelillä.

Kirjassa on sopivan ironinen kertojan ääni, eikä juonikaan ole täysin ennalta-arvattava, vaikka lukija voi arvata, että täydellisyyden tavoittelussa lopulta päädytään allikkoon. Juonesta ei kannata ottaa selvää etukäteen enempää kuin mitä takakansi kertoo. Ylipäänsä teos kertoo neuroottisesta menestyshakuisesta elämäntavasta ja keskinkertaisuuden pelosta. Anilla näyttää olevan jonkunasteinen syömishäiriö, ja seksuaalisesti hän haluaisi toteuttaa itseään väkivaltaisissa leikeissä, joista tuleva sulho ei ole kiinnostunut – kuitenkin ”vanhan rahan” sukunimi suojakilpenä merkitsee hänelle enemmän kuin tyydyttävä seksielämä.

Luin kirjan sujuvasti, vaikka en kokenut samastumista yhdenkään henkilöhahmon kanssa. Kirjassa matkustetaan käsittämättömän pahuuden lähteille ja sieltä takaisin, mutta järkyttävät kokemukset eivät ainakaan jalosta Anista ja kumppaneista empaattisempia ihmisiä. Raha, menestys ja statussymbolit nousevat nuoren naisen selviytymisen toteemeiksi, mutta maanisen muista erottautumisen takana piilee suuri sielullinen tyhjyys.

Viihdekirjana teos on onnistunut siksi, että se osoittaa, että myös rikkailla ja menestyneilläkin voi olla todellisia ongelmia. Toisaalta teos ei muuttanut maailmaani piirunkaan vertaa, ja kouluelämän kuvaus oli sen verran angstista, etten oikein osannut nauttia tästä viihteenä. On silti kiinnostavaa lukea näitä amerikkalaisia bestsellereitä, joissa tietynlaiset kliseet monistuvat. Niiden purkamisessa tarvittaisiin reippaampaa otetta kuin mitä Jessica Knoll pystyy tarjoamaan. Tässä on jo yritystä, mutta tuntui, että tässä on alusta saakka lähdetty kirjoittamaan suurta kaupallista bestselleriä. Kovin omaperäisiä ratkaisuja ei sillä kaavalla voi tehdä.

 

Raidallinen kirjeenvaihtokaveri

IMG_1794Nadja Sumanen teki sen taas. Luin viime vuonna hänen esikoisromaaninsa Rambon (Otava, 2015), joka voitti Finlandia Juniorin, ja olin keski-ikäisenä äiti-ihmisenä ja köyhyyden asiantuntijana syvästi vaikuttunut. Odotukset toista romaania kohtaan olivat kieltämättä korkealla, ja aihekin jopa hieman pelotti, mutta tartuin teokseen heti sen bongattuani.

Terveisin Seepra (Otava, 2017) kertoo yläasteikäisistä tytöistä, jotka aloittavat perinteisen kirjeenvaihdon, tai sähköpostien kirjoittamisen toisiaan aiemmin tuntematta nettipalvelun välityksellä. Tämä antiikkinen kommunikaation muotohan on läpikotaisin tuttu kaikille meille keski-ikäisille, ainakin maalla kasvaneille, joilla ei välttämättä ollut muuta tekemistä kuin nysvätä neidonkammareissamme sydänverisiä kirjeitä.

Teoksen päähenkilö on helsinkiläinen Iris, ja Runotyttö on  hänen uskottunsa, jonka varsinainen henkilöllisyys ei koskaan paljastu. Iriksen perhe on hyvin toimeentuleva ja perinteisen porvarillinen. Isä on takonut rahaa vakuutusyhtiössä niin, että äiti on voinut jo kauan aikaa sitten heittäytyä bloggariksi. Äidin kakkublogiura on vaihtunut fitness-bloggaajaksi, ja saanut koko ajan neuroottisempia piirteitä. Isoveli on ollut pitkään suljetussa päihdekuntoutuksessa, ja Iris viiltelee itseään.

Teoksen alkuasetelma oli sen verran järeä, että sydän pamppaillen tartuin lukuhaasteeseen. Pelkäsin viiltelyteemaa, sillä ilmiötä seuranneena en ollut varma, haluanko lukea siitä nuortenromaanissa. Varmasti olen lukenutkin siitä monessakin teoksessa, mutta tässä aihetta korostettiin jo takaliepeessä. Aihe on vaikea, koska siitä kirjoittaminen voi pahimmassa tapauksessa lisätä nuorten kiinnostusta itsetuhoisuuteen. Onneksi tässä päähenkilö löytää itse keinoja päästä eroon ongelmastaan.

Tässä siis seurataan nuoren naisen ysiluokan kulkua, ja yhden perheen tavallista arkea, johon liittyy paljon dysfunktionaalisuutta. Vaikka Iriksen vanhemmat sinnittelevät edelleen vaikeassa liitossaan, se ei välttämättä ole ollut nuorten paras kasvualusta. Hänen isäsuhteensa tosin kasvaa, ja hän löytää isän inspiroimana valokuvauksen. Tavalliseen arkeen löytyy jostain puskasta virolainen siivooja Teele, jonka hahmo tuntui melkein maagis-realistiselta, niin sielukas tämä yksinäinen entinen muusikko oli. Pidin varsinkin viron kielen käytöstä romaanissa, ja hänen erityisestä mieltymyksestään leivonnaisiin, mikä oli erilaista kuin äidin pinnallinen kakkubloggaaminen.

Tämä oli astetta rankempi ja surumielisempi teos kuin Rambo, vaikka Rambon lähtökohdat olivat potentiaalisesti hankalammat. Ehkä tämä on myös suunnattu hieman vanhemmille nuorille, vaikka teoksen kypsyys tekee siitä myös oivan aikuisten romaanin. Minä ainakin tirautin tämän parissa parikin kertaa terapeuttiset itkut, ja koin kirjan lukemisen puhdistavaksi. Teoksen ratkaisut saattavat tuntua hieman idealistisilta, jos tätä lukee analyyttisemmin, mutta on tässä myös pontevaa yhteiskuntakritiikkiä, eikä kaikkia ongelmia ratkaista vain matkustamalla perhelomalle pohjoiseen.

Luen muutaman nuortenkirjan vuodessa, enkä seuraa erityisesti alan kehitystä, joten en osaa sijoittaa tätä muun viimeaikaisen tuotannon virtaan. Yksi kaikkien aikojen suosikkilasten/nuortenkirjailijani on brittiläinen Jacqueline Wilson, joka on myös kirjoittanut paljon perheiden päihde- ja mielenterveysongelmista. Tämä teos tuntui astetta kaunokirjallisemmalta kuin Wilsonin tuotanto, mutta koen, että sillä on yhtä lailla potentiaalia menestykseen myös ulkomailla.

Missien vapautusliikkestä, päivää

IMG_1571Kirjoja on tullut arvottua Ellibsistä ilman hakukriteereitä koko kesän ajan. Lukeminen alkaa kyllästyttää, ja rahattoman kesän viettäjänä olen vihdoin siinä pisteessä, että joko alan takoa omaa romaania apinanraivolla tai lähden kuukaudeksi metsään keräilemään elantoa talven varalle. Muita menovaihtoehtoja ei nyt ole.

Kesän hassuin, huumorintajuisin ja varmaan kantaaottavin lukemani teos taitaa olla amerikkalaisen Julie Murphyn nuortenkirja Dumplin (Otava, 2016, suom. Pirkko Pitkänen). Kuten jo kannesta ja nimestä arvata saattaa, teos kertoo lihavuudesta ja elämästä lihavana nuorena yhteiskunnassa, joka on vakavasti ulkonäkökeskeinen. Fat-shaming on tullut suomalaisissa keskusteluissa käsitteeksi vasta viimeisen parin vuoden aikana, mutta en osaa arvata, millaista tukea saavat pienillä paikkakunnilla kasvavat isokokoiset nuoret. Vaikka kirja sijoittuu Teksasiin ja esittelee varsin lumoavasti paikallista junttikulttuuria, sen sanoma taitaa olla suoraan sovellettavissa suomalaisiin peräkyliin.

Clover City on paikkakunta, josta kaikki kynnelle kykenevät nuoret pyrkivät pois heti high schoolin jälkeen. Tyhmemmille ja köyhimmille ainoa poispääsykanava saattaa olla urheilustipendi, ja muut jäävät pankolle makaamaan, ryyppäämään, lisääntymään ja käymään kirkossa. Päähenkilö Willin alias Willowdeanin äiti ja sisko ovat olleet tällaisia luusereita, vaikka äiti on tullut valituksi Miss Teen Blue Bonnetiksi juuri ennen Willin syntymää vuonna 1997. Tarinan äiti on laskelmieni mukaan syntynyt 80-luvun alussa ja tuntui asenteiltaan ja maailmankatsomukseltaan hirvittävän vanhalta. Äidin isosisko Lucy on juuri kuollut  lihavuuden aikaansaamaan sydänkohtaukseen 36-vuotiaana. Viimeiset elinvuotensa Lucy vietti enimmäkseen neljän seinän sisällä vakavasti sairaana.

Kirjassa siis puhutaan perintötekijöistä, geneettisistä ja sosiaalisista. Myös Willin äiti oli teininä lihava, mutta päätti laihduttaa missikisoja varten. Äidin aikuinen identiteetti on rakentunut missi-instituution ympärille, mutta siitä huolimatta hän tienaa elantonsa lähihoitajana vanhainkodissa. Tyttären lihavuus on kolaus äidin itsetuntoon, ja hän pyrkiikin pitämään TV:n laihdutusohjelmia päällä aina, kun tytär on kotona. Äiti kuitenkin tarkoittaa hyvää, mutta kaksikon suhde alkaa olla vakavasti kariutumassa, kun Will päättää ilmoittautua mukaan missikisoihin huumorimielessä.

Teos on vahvan feministisen teemansa lisäksi herkullinen yhteisöllinen kudos, joka kertoo teksasilaisesta kansanperinteestä siinä missä yhdistyselämästä. Isoäitien jääteereseptit ovat sukujen tärkeitä salaisuuksia, ja koulujen tanssiaisten jättiläisruusukkeet merkittävää käsityöperinnettä. Naisten kunnia-asia on kyky syödä grilliruokia sotkematta, mutta kulttuurin tuoreimmassa updeittauksessa on sallittua käydä seuraamassa drag queenien Dolly Parton-imitaatioita homoklubilla alaikäisenä.

Teos on hyvin toiminnallinen ja monisanainen, ja dialogin runsauden vuoksi tuntui välillä, että seuraisi saippuaoopperaa. Kuitenkin henkilöhahmojen elävyys nosti teoksen tavanomaisen arjen yläpuolelle. Tai ainakin se, mikä on teksasilaisessa peräkylässä tavallista, saattaa näyttäytyä täällä eksoottiselta. En tiedä, kehtaisiko paikallinen teinipoika kertoa deitilleen, että tämän äitipuoli elättää itseään erotiikkatuotekutsujen pitäjänä.

Teos varmasti puhuttelee niin äitejä kuin tyttäriä, ja siinä on ajattelemisen aihetta myös niille, jotka eivät koskaan ole olleet ylipainoisia. Luen kirjaa aikana, jolloin lihavia ihmisiä salakuvataan ilman heidän suostumustaan sosiaaliseen mediaan, ja aikana, jolloin keskustellaan, pitäisikö ylipainosta sakottaa eri palveluissa. Itse en ollut reippaasti ylipainoinen nuorena, mutta koin jo silloin (varsinkin naisten keskinäisen) liikakiloista kommentoinnin ahdistavana. Tämän päivän ylipainoisilla nuorilla saattaa olla enemmän työkaluja luoda itselleen positiivista minäkuvaa,  mutta toisaalta varsinkin työmarkkinoilla lihavuusrasismi rehottaa villinä.

Dumplin oli siinäkin mielessä erilainen nuortenkirja, ettei siinä esiintynyt vakavia mielenterveyden ongelmia tai päihteiden liikakäyttöä. Perheissä oli kaikenlaista hässäkkää, mutta nuoret eivät jääneet yksin ongelmineen. Kaiken kaikkiaan kyseessä on hyvän mielen romaani, joka pyrkii ratkaisemaan ongelmia, ei vellomaan niissä. Positiivisuuden vuoksi voin suositella teosta myös nuoremmille lukijoille kuin lukioikäisille, jotka ovat teoksen keskeinen kohderyhmä.

 

Ekopessimistien kesäloma

IMG_1312Mökkinaapurit ovat aina legendaarisia, usein raivostuttavampia ja värikkäämpiä kuin talvinaapurit. Suhde voi muuttua kompleksiseksi varsinkin, jos kesää vietetään kuukausitolkulla rinnakkain, toinen tai molemmat osapuolet käyttävät paljon päihteitä ja jos aviokriisi uhkaa heitä.

Philip Teir lähestyy toisessa romaanissaan Tällä tavalla maailma loppuu (Otava 2017, suom. Jaana Nikula) huvilanaapuruuden teemaa Pietarsaaren nykyisyyden näkökulmasta. Helsingissä asuva suomenruotsalainen pariskunta Julia ja Erik päättävät viedä lapsensa ensi kertaa suvun hylätylle huvilalle koko kesäksi. Julia on kirjailija, joka haluaa perehtyä kesän aikana mummonsa juuriin, pietarsaarelaisen tupakkatehtaan naisten kohtaloihin. Hänen aviomiehensä Erik on Teknillisestä Korkeakoulusta valmistunut it-nörtti, jonka työväenluokkainen tausta (”makkaraperhe”) ei tee anoppiin suurta vaikutusta. Erik on vaihtanut startup-yrittäjyyden muka-turvalliseen it-päällikön toimeen eräässä helsinkiläisessä tavaratalossa, jossa kuitenkin on edessä yt-neuvottelut.

Huvilalla perhe ei saa kauan elää rauhallista hiljaiseloa, sillä naapurihuvilan on valloittanut erikoinen kommuuni. Pariskunta kutsutaan sen juhannusjuhliin, joissa käy ilmi, että kommuunin brittijohtajan kumppani on Julian nuoruuden kaveri Marika. Marika on ollut nuorena kasvitieteilijä ja lesbo, mutta osallistuttuaan Norjassa desivilisaatioseminaariin hänet hurmasi Chris, toisinajattelija, alfauros ja ekopessimismin nouseva tähti. Chrisin johtamassa Liikkeessä on haaroja ympäri Eurooppaa, mutta pariskunta yleensä viihtyy paikallaan vain puolen vuoden ajan perustaen aina uusia chaptereita. Heillä on yksi lapsi, Leo, joka ei koskaan ole onnistunut luomaan kommuunin ulkopuolisia sosiaalisia suhteita hurjan muuttotahdin vuoksi. Chrisillä ja Marikalla ei varsinaisesti ole ystäviä ja sukuunkin he suhtautuvat penseästi. He elävät kuin paimentolaiset tai metsästäjä-keräilijät solmien aina uusia tuttavuuksia, joilla ei ole syvyyttä, vaan pelkkä hatara aatteellinen yhteys.

Odotin teokselta suurempaa kauhua, mutta kauhuteosta tästä ei kehkeytynyt. Inhottavia elementtejä huvilalta ja sen läheisestä luonnosta löytyy (kuten puuhun kiivenneen hirven mätä raato), mutta ei käy selväksi, liittyvätkö ne lopulta Liikkeeseen. Liikkeen ekopessimismi näkyy yleisenä piittaamattomuutena huomisesta, vetelehtimisenä ja roskaisuutena. Vapaa seksi ja kasvatus kulkevat käsi kädessä, ja Chris saa pönkitystä egolleen opetuslapsiltaan, jotka saavat tältä aina enemmän huomiota kuin vaimo ja poika. Osa Liikkeen rituaaleista vaikuttaa vain koomisilta (kuten didgeridoon käyttö peniksen pidennyksenä), mutta naapurustossa herää huoli 13-vuotiaan pojan terveydestä.

Romaanissa on paljon sivuhenkilöitä, joilla kuitenkin kaikilla on merkittävä rooli juonen kannalta. Näin oli myös Teirin esikoisessa Talvisodassa, josta myös pidin paljon. Molempia yhdistää paneurooppalainen henki ja yhteys globalisaatiota vastustaviin liikkeisiin. Tässä ihmissuhteiden osuus on kuitenkin vahvempi kuin aktivismin syväanalyysi. Kunnollisesta ja tunnollisesta Erikistäkin alkaa kuoriutua toisenlaisia säikeitä hänen pikkuveljensä Andersin ja opiskelukaveri Martinin kautta. Kommunistinen startup-miljonääri Martin olikin suosikkihahmoni, sillä hänen päätelmänsä Suomen tulevasta menestyksensä osui arkaan hermoon:

”Kun yhteiskunnassa aletaan tehdä voileipiä toinen toisilleen, niin siitä tietää, että asiat ovat huonosti. Ei tämä maa sillä pelastu, että jotkut hiton freelancerit syövät brunssia päivät pitkät.”

Teoksen lapsi- ja nuorisonäkökulma ilahdutti myös herkkyydessään ja tarkkuudessaan. On ilmiselvää, että kommuunin Leon ja naapurin Alicen välille syntyy sutinaa, sillä mitä muutakaan eristykseen tuomitut 13-vuotiaat keskisivät kuin varastaa vanhempiensa viinoja ja pussailla maakellarissa? Alicen pikkuveli Anton jää todellisen altavastaajan asemaan, sillä hän on ainoa, joka näkee kirkkaasti vanhempiensa ja naapuriensa mielenliikkeet. Instagramin saloihinkin keski-ikäinen lukija tutustuu tämän kirjan kautta hienosti, jos hänellä ei ole lähellä halukasta opettajaa/informanttia.

Valitettavasti näin Liikkeen kuvauksessa pelottavia yhteyksiä erääseen (tai ehkä useampaan) olemassaolevaan liikkeeseen, jota olen viime aikoina seurannut etäältä. Romaanin liike ei tuntunut erityisen populistiselta eikä laajaan ekspansioon pyrkivältä, vaan syrjäkylillä viihtyvältä friikkisirkukselta. Johtohahmo Chris ”mormoniperheen kiimaisena patriarkkana” alkoi vaikuttaa loppua kohti pelottavan todennäköiseltä hahmolta, vaikka olikin tarinan aikana enimmäkseen liian pöllyssä pystyäkseen kirjoittamaan manifestejaan tai päivittämään blogejaan.

Philip Teir onnistuu luomaan potentiaalisesti pelottavasta aiheesta lopulta hyväntuulisen, toivoa tuottavan ja maanläheisen ihmissuhderomaanin, jossa melkein kaikilla hahmoilla on toivoa poispääsystä pattitilanteistaan. Suosittelen teosta kesäkirjaksi mökeillä ja huviloilla viihtyville, mutta missään nimessä teosta ei kannata pantata kesään saakka, jos se alkaa kiinnostaa. Itse ihastuin kaikkien edellä mainittujen kaunokirjallisten keinojen lisäksi merelliseen maisemaan, paikallisuuteen ja suomenruotsalaisten keskinäisen nokkimisjärjestyksen kipakkaan analyysiin. Ainoa kokemani puute teoksessa oli Julian hyvin kiinnostavan kirjaprojektin jääminen muun tapahtumisen varjoon, eli ”romaani romaanissa”-teema jäi ohueksi.

Sijoitan teoksen HELMET-haasteessa kohtaan 25: ”Kirja, jossa kukaan ei kuole.” Mahdollisesti sukulaisten aiempia kuolemia käsiteltiin, mutta itse juonessa kukaan ei kuole. Hyvä osuma siksikin, että ehdottomasti odotin julmaa bioterrorihyökkäystä, mutta opin, että toimivaa draamaa voi tehdä pienemmilläkin liikkeillä.

 

Maailmankaikkeuden yhteismajoituksessa

IMG_1245Kalifornia vuonna 1969, hippiliike, vaihtoehtoisten elämäntapojen vyöry. Suitsukkeet, kaarnatee, misokeitto, hahmoterapia, tiskausjooga, balilaiset veistokset, alkukantaiset korvakorut naisten tiedostamisryhmässä. Kauhuleffat, hallusinaatiot ja kammottava Mansonin perhe.

Näistä elementeistä on tehty nuoren esikoiskirjailija Emma Clinen (s.1989) romaani Tytöt (Otava, 2016, suom. Kaijamari Sivill). Teos on ollut huikea menestys maailmalla, mutta en anna tämän vaikuttaa lukemaani. Sydämeni ei särkynyt eikä maailmani muuttunut tämän kielellisesti nokkelan ja taitavasti etäännytetyn traumakertomuksen parissa. Tapasin fiktionaalisen kultin, joka muistuttaa Charles Mansonin seuraajien kohtaloita. En ole koskaan ollut kiinnostunut tästä kultista, vaikka sen vaikutus popkulttuuriin onkin ollut valtava. Olen vaikea lukija, minua ei saada helposti tarinan pauloihin. Luin tätä kuten mitä tahansa romaania, nautin sanoista, mutta en tullut valloitetuksi.

Teoksen päähenkilö Evie on neljätoistavuotias eroperheen tytär, kun hän kohtaa itseään vanhemman Suzannen, kultin avainhahmon, kotikaupunkinsa supermarketissa. Suzannella ja hänen seuralaisillaan on kauppaan porttikielto, mutta Evie auttaa heitä ostamaan vessapaperia. Hippilauman bussi, resuiset vaatteet ja uhmakas elämänasenne kiehtovat tyttöä niin, että hän päätyy hengailemaan porukan asuttamalle ranchille kesän ajaksi. Hänen vasta eronnut äitinsä on liian kiireinen oman elämänmuutoksensa ympärillä huomatakseen tyttären poissaolot. Teini-ikäisen kertojan sanan säilä kohdistuukin terävämmin vanhempien elämäntapaan kuin ranchin hahmojen omituisuuksiin. Elämä äidin luona on yhtä unettavaa kuin naistenlehtien ”genitaalinkiiltävät” liharuokareseptit, siitä huolimatta, että äiti ei enää kokkaa tyttärelleen ravitsevaa kotiruokaa. Isä taas on muuttanut yhteen nuoren sihteerinsä kanssa, joka polttaa ruohoa vanhalta äijältä salaa ja haaveilee ehkä vetovoimaisemmasta elättäjästä.

Romaanin nykyisyydessä Evie on myöhäiskeski-ikäinen sinkkunainen, joka on elänyt koko aikuisikänsä hieman syrjässä, melkein-vaimona, melkein-ystävänä, muualle matkustaneiden ystävien talonvahtina, henkilökohtaisena avustajana ja muissa ohimenevissä matalapalkka-ammateissa. Viimeksi hän on saanut asuttavaksi entisen miesystävänsä merenrantahuvilan, jonka rauhaa tulee häiritsemään tämän huumeongelmainen Julian-poika. Julianin käytöksessä on paljon samaa Mansonin perheen avainhahmojen kanssa, vaikka tällä ei olekaan kulttia tukenaan. Julian ja hänen tyttöystävänsä ovat kroonisen kiinnostuneita Evie-tädin menneisyydestä, josta tämä on ollut haluton kertomaan kaikki vuosikymmenet. Evien onneksi hänen nimeään ei koskaan kunnolla yhdistetty murhiin, eikä hänestä löydy fanisivua netin lonkeroista.

Onneksi kirjassa kuvataan ranchin mikrokosmoksen lisäksi myös paikallista elämää, tavallisten perheiden arkea, kyläjuhlia ja uusperheiden tyypillisiä vaikeuksia. Murhanhimoisen, jatkuvassa huumepöllyssä elävän kultin seuraaminen koko romaanin mittaisena olisikin kenties ollut liikaa. Kovin syvästä ideologisesta tai uskonnollisesta massapsykoosista ei tässä kerrota, vaan tyypit toimivat johtajansa käskystä, ei kuitenkaan laskelmoivan ammatillisesti, vaan pikemminkin viettiensä vieminä. Valitettavasti en saanut otetta kultin avainhenkilöistä, Suzannesta, Russellista tai Mitchistä, vaan he jäivät hahmoina jatkuvien LSD-trippiensä vangeiksi.

Kalifornialaisen pikkukaupungin kuvaus oli yhtä terävää ja aistivoimaista kuin esimerkiksi Joan Didionin romaaneissa. Didionmainen etäännytys toimi myös murhatarinan leikkauksissa: Evie on keskeinen silminnäkijä, joka kuitenkin heitetään autokyydistä pois kriittisellä hetkellä. Väkivallalla ei mässäillä eikä kauhun tunteissa vellota – siksi teos ei saavuta tyypillisiä dekkarin tai trillerin genreominaisuuksia. Mysteeriä ei ratkaista, mutta sen ahdistavassa ilmapiirissä vieraillaan, toivon mukaan uusin silmin.

Eristäytymiseen pyrkivät ideologiset yhteisöt ovat aina kiinnostaneet minua, mutta tämän resuisen ”perheen” saaga ei varsinaisesti opettanut minulle uutta. Seksiä ja huumeiden käyttöä tunkkaisempaa oli lukea heidän ruoanlaitostaan ja lasten kasvattamatta jättämisestään. Dyykkaaminen elämäntapana ei esiintynyt tässä erityisen hohdokkaana, ekologisena vaihtoehtona.

Uskon, että Cline on nuoresta iästään huolimatta onnistunut vangitsemaan 60-luvun lopun hengen tiiviseen aikakapseliin. Kirjan perheen saatavilla oleva elämäntapojen kirjo muistuttaa urbaania Suomea 2010-luvulla. Elämäntapojen, uskontojen, filosofioiden ja etnisyyksien kaupallinen supermarket tosin sekin alkaa olla kaunokirjallisuudessa varsin kulunut teema. Kuitenkaan nuoren Evien universumissa äidin koomiset hörhöilytkään eivät ole keskeinen ongelma, vaan hän kokee varhaiskypsää irrallisuutta ei pelkästään eronneista vanhemmistaan, vaan myös ystävistään.

Tyttöyden ja naiseksi kasvamisen teemoja tässä käsitellään ylisukupolvisesti. 50-luvulla syntyneen päähenkilön feminiinisyys ei tosin tunnu erityisen historialliselta, vaan uskon, että nuoret lukijat pystyvät tunnistamaan Eviessä ja hänen lähipiirissään kaikuja nykyisyydestä. Naisellinen identiteetti ei kuitenkaan ole Evien tai hänen ystäviensä keskeinen kipupiste tai huolenaihe. Tosin Evie oppii kuohuvan kesänsä aikana, että kasvonaamioiden teko ja huolelliset venyttelyt ennen nukkumaanmenoa eivät tule palkitsemaan häntä naisena eikä ihmisenä. Kiinnostavinta kirjassa kuitenkin oli, ettei se näiden pinnallisten ”opetusten” ulkopuolella ollut millään tapaa tyypillinen nuoren naisen kasvukertomus.