Tallinnanaukion taistelijoista

hölmö nuori sydänTeos: Kirsikka Saari: Hölmö nuori sydän (Otava, 2018)

Mistä sain: E-kirjastosta

Joskus tulee eteen kirjoja, joista ei tiedä, kenelle ne on kirjoitettu ja joista jää vahva tunne, että ne toimisivat paremmin jossain muussa kerronnallisessa formaatissa. Varasin Kirsikka Saaren esikoisromaanin Hölmö nuori sydän tietämättä mitään kirjailijasta ja hänen taustastaan. Romaani on julkaistu elokuussa ja ennen tätä siitä on ollut tekeillä elokuva, joka saa ensi-iltansa muutaman päivän päästä.

Itä-Helsingin ja Vantaan huonomaineiset lähiöt nousevat vähän väliä suosituiksi kohteiksi varsinkin elokuvan maailmassa. Olen nähnyt ainakin Täältä tullaan elämän, Leijonasydämen, Jos rakastat, Nousukauden ja Vuosaaren – kaikki eivät kuvanneet nuorta rakkautta, mutta kaikissa näissä kuvataan lähiöelämään liittyvää juurettomuutta. Kirsikka Saari näyttää kirjoittaneen jo aiemman lähiöaiheisen elokuvan Korso, jota en ole nähnyt, mutta josta olen jotain kuullut. Muistaakseni hyvää.

Romaanissa Hölmö nuori sydän eletään vähävaraisten perheiden arkea Myllypurossa eli Pyllymurossa, käydään shoppailemassa Itiksessä ja eksytään retkillä kaupungin varakkaampiin osiin. Nuoret rakastavaiset, Kiira ja Lenni, ovat aina asuneet idässä, ja heitä yhdistää isättömyys. Lenni on tavannut biologista isäänsä pienempänä, mutta Kiiran isä on vain feidannut eivätkä äidin uuden miesehdokkaat ole tehneet vaikutusta. Kiiran kotona eletään vielä pikkulapsiarkea, kun taas Lennin äiti on menevä kaveriäiti, joka ei tuo hoitojaan pojalleen näytille. Työttömyys ja sosiaalituilla eläminen kuuluu Pyllymurossa elämäntapaan, se on ylisukupolvinen kokemus, joka vain periytyy.

Kun Kiira tulee raskaaksi, hänen äitinsä Ansku 34 vee ei kykene tyttärensä tueksi, vaan on lähinnä huolissaan oman huteran sankariäitiytensä karisemisesta. Tytär on kilpailija, jonka toivotaan muuttamaan omilleen mahdollisimman pian. Kiiralle raskaus voi olla pääsylippu aikuisuuteen, mutta se ei takaa automaattista etuilua kaupungin asuntojonossa.

Olin enemmän kiinnostunut kirjan äärioikeistoteemasta, sillä siinä Lenni löytää miehisyydelleen tukea Tallinnanaukion isänmaallisista miekkariporukoista. Olen tätä todellisuutta seurannut YouTuben välityksellä, ja ollut erityisen ahdistunut siitä tavasta, jolla ”rajakkien” johtohahmot rekrytoivat joukkoihinsa alaikäisiä ”uskon sotureita”. Saari on perehtynyt aiheeseensa, mutta tämä toinen suuri teema jää pääteeman, raskauden varjoon. Janne on uimahallin saunoissa maahanmuuttajia kyttäävä, viinaa vetävä keski-ikäinen paikallinen haittaisänmaallinen, joka hoitaa puhepuolen ja saa nuoremmat ja tyhmemmät toimimaan. Jannen ja nuorison kohtaamisissa oli hyviä komiikan alkuja, ja minusta äärioikeistoteemalla olisi voinut revitellä enemmänkin.

Maahanmuuttajahahmot olivat kirjassa uskottavia, mutta jäivät liian ohuiksi. Toisaalta se valinta, ettei pariskunta ollut kahdesta eri kulttuurista, vaan Kiirasta oli tulossa vastoin tahtoaan natsin morsian, oli tarpeeksi raflaava. Jäin kuitenkin miettimään eri vaihtoehtoja juonen toimivuuden kannalta. Äärioikeistopiireissä kun pyörii myös tyttöjä ja naisia omasta tahdostaan, ei pelkästään natsien tyttöystävinä, ja joillekin lasten tekeminen on kansalaisvelvollisuus. Entä, jos tarinassa teinityttö olisikin ollut aktiivisempi poliittisesti ja päättänyt pitää vauvan vain isänmaan vuoksi?

Luin äskettäin toisen teoksen, Elina Rouhiaisen Muistojenlukijan (2017), joka oli vahvemmin nuortenkirja, jossa kuvattiin nuorta rakkautta ja rasismia Vuosaaressa, ja siinä liiallisen arkirealismin ongelma ohitettiin outoutuksen kautta, eli teos oli skifisarjan aloitusteos. Tässä teoksessa mennään sosiaalinen ongelma (eli teiniraskaus) edellä, eikä tällaisessa lähestysmistavassa ole mitään väärää, mutta keskiverto teini (joka ei ole raskaana) ei välttämättä innostu kirjan neuvolakäyntikuvauksista. Oletan, että kirja kiinnostaa enemmän teinien vanhempia tai vähintään niitä, joilla on kokemusta raskaaksi tulosta nuoressa iässä. Leffa tosin vaikuttaa sellaiselta, jonka vanhempi ja teini voivat käydä katsoa yhdessä, ja  joka varmasti toimii loistavasti varsinkin dialogin tasolla.

Minulle tämä lukukokemus jäi liian arkiseksi ja pinnalliseksi, mutta leffa kiinnostaa enemmän. Ainoa kiinnostava hahmo oli historianopettaja Anna-Liida Kolehmainen, joka kutsui oppilaitaan neideiksi ja herroiksi ja kertoi heille olevansa oopperalaulajan tytär. Lennin innostus talvisotaan ei kuitenkaan osoittautunut palavaksi, vaikka tällä oli uunituore Kiitos 1939-1945-huppari päällään. Tällaisista keskusteluista ja kohtaamisista olisin halunnut lukea enemmän kuin kännisistä kotibileistä ja Instagramin mustasukkaisuusdraamoista.

Lennin ja Kiiran kahdenvälinen maailma, ikävä sanoa, jäi lähinnä ahdistavaksi ja latteaksi. Heillä toki oli toivoa paremmasta tulevaisuudesta, mutta yhteiskuntamme kovenevien arvojen keskellä heillä on myös kaikki chanssit tulla nimitetyiksi ”ihmisroskiksi” päättäjien toimesta. Lasten teko myllypurolaiseen leipäjonotodellisuuteen on karua ja syvästi eriarvoistavaa.

 

 

Salaraskaus salatelkkaria katsellessa

LeinonenLestadiolaisuutta käsittelevät teokset ovat ”trendanneet” kovasti viime vuosina, ja tässäkin blogissa ilmenee arvioita muistakin kuin Pauliina Rauhalan Taivaslaulusta. Pyhien kunniaksi onnistuin nappaamaan e-kirjastosta uutuusteoksen, Tarja Leinosen romaanin Koti koivun alla (Karisto, 2018), jossa aikamatkaillaan 80-luvun alkupuoliskolle kainuulaiseen syrjäkylään, Purolan tilalle.

Purolan tilaa asuttaa vähälapsinen lestadiolaisperhe, joka kamppailee uskonsa vahvuuden kanssa. 17-vuotiaalla Seijalla on ”vain” 5 sisarusta, kun taas hänen parhaalla ystävällään Annilla on 17 sellaista. Seijan äiti on moderni lestadiolaisemäntä, joka käy perhettä elättääkseen myös palkkatyössä kunnan virastoissa siivoojana. Seijan isä on tyypillinen patriarkka, joka pyrkii uskossaan oikeaoppisuuteen ja raahaa vaimoaan hoitokokouksiin. Perheen nuoret kuuntelevat saatanallista popmusiikkia, käyvät tansseissa ja meikkaavat, eikä isän valta ulotu heidän elämänsä joka nurkkaan.

Seija on käynyt peruskoulun jälkeen vain vuoden kestävän emäntäkoulun, jossa hän on oppinut leipomaan kaupunkilaisten hienouksia kuten tuulihattuja. Vuosi emäntäkoulussa on leventänyt railoa kodin ilmapiirin ja oman identiteetin etsinnän välillä. Riita isän kanssa on saanut Seijan jäämään koululle myös viikonlopuiksi, ja tästä johtuvan turmion vuoksi Seija palaa kotiin pulla uunissa.

Ensisijaisesti Koti koivun alla kertookin teiniraskaudesta, ja tuon ajan yleisestä asenneilmapiiristä aviottomia äitejä kohtaan. Seijalla on mahdollisuus keskeyttää raskaus, mihin häntä kannustavat niin neuvolan lääkäri kuin isäehdokaskin. Kodin kasvatuksen vuoksi hän ei kuitenkaan voi lähdettää sikiötään, ja hän on valmis ottamaan lapsesta vastuun yksin. Poikaystävä Hannu kun ei vaikuta lainkaan valmiilta isyyteen, hänellä on kiire pyörittää useampaa mimmiä valkoisessa Chevroletissaan.

Kirjassa on rakkaudellinen tunnelma, ja varsinkin sen pohjalainen isoäitihahmo loistaa viisaudellaan ja huumorillaan. Aviottomia lapsia on myös” uskomassa oleviin” sukuihin syntynyt kautta aikain, eikä vauvauutinen lopulta järkytä muita kuin isäpappaa. Seijaa itseään ahdistaa tulevaisuus perheen asuntovaunussa, jossa hän on jo muutenkin asunut ottaakseen välimatkaa vanhempiinsa. Asuntovaunussa on myös enojen lahjoittama salatelkkari, jonka olemassaoloa isä ei hoksaa pitkään aikaan, kuten ei tyttärensä raskauttakaan.

Pidin paljon kirjan lempeästä huumorista, hersyvästä ajankuvasta ja kainuulaisen kyläelämän kuvauksesta. Purola vaikutti loppujen lopuksi aika avarakatseiselta lestadiolaiskodilta, jonne maailman tuulet puhalsivat ehkä enemmänkin kuin mitä isäntäväki olisi halunnut. Vieraita tilalla kävi jatkuvasti, koska sen nurkilla oli myymäläauton pysäkki. Kauppa-auton odottelijoilta ei kysytty tilalla Rauhanyhdistyksen jäsenkirjaa, vaan kahville oli tervetulleita kaikki.

Kirjassa kokataan, leivotaan ja siivotaan melkein maanisesti, mikä toki kuvaa uskollisesti suurperheen arkea. Ruoan merkitys perheyhteisön ”liimana” on keskeinen, ja kirjan perheessä ei myöskään ole ruoasta pula. Isän rahakkaat keikkatyöt luultavasti lisäävät vaurautta, eikä leipomistarvikkeissa kitsastella. Omalla tavallaan kirja kertoo myös 1980-luvun hyvinvointivaltion kasvusta ja vaurastumisen ”kultaisista vuosista”. Vastaava kuvaus 90-luvun lamavuosista tai tämän päivän pitkäaikaistyöttömyydestä kainuulaisella peräkylällä olisi luultavasti synkempi tarina. Seijan elämässä on todennäköisestä yh-äitiydestä huolimatta näkyvillä valoa ja toivoa.

Kirja saattaa avautua parhaiten niille, joilla on 80-luvun alusta omakohtaisia muistikuvia. Ajankuvaa on teoksessa varsin runsaasti, varsinkin Suomi-iskelmän muodossa. Itse jäin odottamaan juonelta, ja varsinkin lestadiolaisuuden käsittelyltä, hieman lisää syvyyttä. Hyvä alku uskontodialogille oli siinä, kun lestadiolaisperheen kasvatti Anni löysi ”elävän Jeesuksen” ja kääntyi helluntailaiseksi, mutta tämä tarina jäi mielestäni kesken. Tosin ymmärrän kirjailijan strategian uskonnollisuudesta kirjoittaessa: tässä ei ole haluttu nostaa kipeimpiä kokemuksia esiin, vaan yritetty kuvata ihmisten tavallista arkea, ja myös yhteyksiä yhteiskunnan valtavirtaan.

Uskonnosta ja uskonnollisista yhteisöistä voi ja saa kirjoittaa monilla eri tasoilla, ja myös viihteellisempi lähestymistapa voi olla monille lukijoille juuri se oikea tapa käsitellä omia muistojaan ja kokemuksiaan. Tästä kirjasta ei ainakaan jäänyt eksotisoinnin tai ”tirkistelyn” makua, vaan näennäisen sulkeutunut yhteisö esiintyi paikallisessa kontekstissaan helposti lähestyttävältä, jopa ”normaalilta”.

Teos tuntuu eritoten mainiolta kesäkirjalta, jossa maalaisromantiikka kukoistaa ja purosauna huumaa tuoksuillaan. Aistillisuutta kirjassa onkin enemmän kuin varsinaista romantiikkaa, ja siksi sitä on vaikea ”niputtaa” minkään viihdegenren alaiseksi. Karisto-kustantamolla on tarjolla myös paljon kliseisempää ja kaupallisempaa maalaisromantiikkaa kuin tämä teos, joten toivon tälle paljon ennakkoluulottomia lukijoita.

Yöaktivistiperheen pillerivastaava

Filmi poikkiTakavuosina minulla oli tapana roudata tyttärelleni mitä ufompia nuortenkirjoja poistomyynneistä ja kierrätyskoreista. Itsellenihän niitä roudasin, sillä tyttärellä oli ja on varma oma kirjamaku, erilainen kuin omani. Katse hänen perkaamattomaan hyllyynsä ja lukulista piteni taas metrillä.

Hanna Marjut Marttila (s.1961) tunnetaan enimmäkseen nuortenkirjailijana; olen saattanut lukea hänen aikuisten romaaniaan Lahjakas Anu Lovack (2005), mutta nyt ei löydy teoksesta muistijälkeä. Filmi poikki! Ensi-ilta tänään torstaina (Otava, 2007) tarttuu hankalaan ja raskaaseen aiheeseen, kaikkien valtakunnan mittareiden mukaan virallisesti syrjäytyneen perhen arjen hallintaan. Perheen lapset Tarina, 16 ja Torstai, 15 ovat saaneet asua kotona lastensuojelun erityistoimien tarkkailtavana, vaikka vanhemmilla on vakava alkoholiongelma ja isä on tämän lisäksi vaikeasti masentunut. He ovat ”yöaktivistiperhe”, tottuneet katkonaisiin yöuniin ja nopeisiin lähtöihin tarpeen vaatiessa.

Tässä käsitellään Tarinan toista vauvauutista; ensimmäisen vauvansa hän on synnyttänyt 14-vuotiaana suoraan adoptioon. Tämän jälkeen pikkuveli ryhtyy isoveljeksi ja siskonsa pilleri- ja kondomivastaavaksi. Tästä huolimatta sisko herättää veljen keskellä yötä ja kertoo uutisen vannomalla, että tällä kertaa hän pitää lapsen. Uutisesta syntyy elokuvista kiinnostuneen pojan päässä käsikirjoitus, jossa hän rankalla tavalla parodioi koko luuseriperheen elämäntapaa.

Torstai on uskottavanoloinen kertoja, mutta mielestäni häntä vaivaa puheripuli. Normaalisti elokuvien käsikirjoituksissa kun on enemmän toimintaa kuin selitystä, mutta Torstailla tuntuu olevan pakkomielle selittää tilanne puhki: hän käy läpi äidin nousukänniset kaikkivoipuusfantasiat, isän diagnoosit, isoäidin karjalaiset juuret, perheneuvoja Liisan manerismit ja elokuvateorian peruskäsitteet. Torstai on kai sitä tyyppiä, joka purkaa ahdistuneisuutta maaniseen pälpätykseen. Kun tilanne on päällä, toinen cinemaattinen perustoiminto on kehää käveleminen, kun muuta ei voi.

Aika-akseli teoksessa on muutama viikko, ja siinä ehtii tapahtua aivan liikaa, ottaen huomioon kuinka pientä vähävaraisen perheen arki on. Onnellisten ja onnettomien sattumusten johdosta pahin katastrofi vältetään ja perhe palaa dramaturgisen kaaren nollapisteeseen. Toivoa edelleen on, joka ikisellä, jopa puhumattomalla isällä, jonka lippalakin alta nousee perheneuvotteluissa tunteellinen hiki.

Marttilalla on kyky näyttää perheen kaikki jäsenet omavaltaisina toimijoina siitä huolimatta, että yhteiskunta säätelee lähestulkoon kaikkea heidän elämässään. Vanhempien yritys selättää alkoholiongelma tuntuu uskottavalta kaikkine selityksineen, repsahduksineen ja pakkomielteineen. Tässä teini-ikäisten lasten kanssa on sovittu, että viikko mennään antabuslääkkeen voimin ja perjantaisin saa kännätä. Perheen äiti on holtittoman alkoholisoitunut, kun taas masentuneelta isältä jäisi todennäköisesti viinat ostamatta, jos vaimo ei niitä hankkisi. Isä ei enää saa iloa viinastakaan, hän makaa viikot keittiön pirttisohvalla, mikä on kurjuuden virallinen näyttämö. Loppupeleissä saamme kuulla, että äiti on iältään vasta vähän yli kolmikymppinen ja lasten mummo on kuollut äskettäin 46-vuotiaana. Tässä siis puhutaan periytyvistä teiniraskauksista ja osattomuudesta. (Koskaan en ole aivan näin ”klassista” kuviota omin silmin nähnyt, nuoria vanhempia ja isovanhempia kyllä, mutta nuorena lasten saanti ei automaattisesti johda riippuvuuksiin tai työttömyyteen.)

Teos herättää taas kysymyksiä juomisen luokkaulottuvuudesta: kännikulttuuri kun ei voi olla puhtaasti geneettistä, vaan uskoisin sen olevan enimmäkseen sosiaalisesti opittua. Keskiluokkaisissa ”kunnon” perheissä saatetaan tissutella pitkin viikkoa syrjäytyneen perjantaipullollisen verran, mutta se harvoin nousee lastensuojeluasiaksi, koska ei näy turuilla ja toreilla. Kännin palvominen ja sen suunnittelu osaksi viikkokalenteria kuulostaa tragikoomiselta ja ah niin tyypillisen syrjäsuomalaiselta. Synkällä tavalla tässäkin on kyse elämänhallinnasta. Juomisen vähentäminen, jos ei kokonaan lopettaminen, on varsinainen taitolaji näin syvissä vesissä uiville.

Suosittelisin teosta sosiaalialan opiskelijoille ja ammattilaisille, en välttämättä kenellekään tuntemalleni nuorelle. Itse pidin kirjasta, erityisesti sen yllättävän raikkaasta kerronnasta, ottaen huomioon, kuinka vaikeista asioista puhuttiin.