Sinisten omenien lupaus

Teos: Sally Salminen: Katrina (1936/2018, Teos)

Käännös: Juha Hurme

Kuulin Sally Salmisen Katrinasta ensi kertaa toissa vuonna, kun YLE:llä oli käynnissä Suomi100-kirjaprojekti ja romaani oli yksi siihen valituista teoksista. En kuitenkaan ehtinyt lukea teosta tässä vaiheessa, ja sen maine on kiirinyt huomattavasti sen jälkeen. Minulla oli siis vahva ennakkokäsitys teoksesta, mutta onneksi en ollut lukenut kaikkia arvioita puhki.

Katrina on nuori pohjalaistyttö, joka tulee ahvenanmaalaisen merimiehen hurmatuksi kotikonnuillaan 1800-luvun lopulla tai 1900-luvun alkuvuosina. Kosinta on salamannopea, eikä hän ehdi edes kerätä mukaansa kapioita. Johan lupaa nuorikolleen leveämpiä oloja, suotuisia viljelykausia, sinisiä omenapuita ja koreita vaatteita. Katrina lähtee miehen matkaan, koska on haaveillut elämälleen muutakin kuin jäämisen oman kylän mökin akaksi. Ehkä merimiehen vaimona hän pääsisi vielä maailmalle ja oppisi vieraita kieliä.

Todellisuus Västerbyn kylässä on aivan muuta kuin mitä suupaltti Johan maalaili, ja hän jättää nuorikkonsa selviämään alkeelliseen torppaan ilman ruokaa. Torppien naisilla on tapana hankkia elantonsa lähitilojen taksvärkkiläisinä, ja palkka usein maksetaan vain tilan antimina. Ruokapalkka on kapeaa, ja Katrina nousee pian topakasti pihimpiä isäntiään vastaan. Hänessä on pohjalaista sisua, jollaiseen saaristossa ei ole totuttu. Työväenaate on Katrinassa nupuillaan, vaikka hän ei osaa pukea ajatuksiaan mantereella tehtävän politiikan kielelle.

Teos kertoo pitkälti Katrinan yksinäisyydestä elämän eri vaiheissa, vaikka avioliiton kehitys onkin yksi sen keskeinen teema. Katrina oppii rakastamaan tuulella käyvää miestään, jonka kyvyt ansaita elantoa eivät ole vaimonsa kaltaiset. Mies ei juo, ei polta, eikä ole uskoton, mutta siitä huolimatta hän on hupa rahankäyttäjä, eikä merimiehen palkasta oikein jää mitään kasvavan perheen käyttöön. Kuitenkin pariskunta hitsautuu yhteen yhteisten vastoinkäymisten kautta, varsinkin lasten kuolemien.

Luin kirjaa suurena jännityskertomuksena, vaikka sen tapahtumat ovat arkisia ja realistisia. Siinä on muutama kohtaus, jotka ylittävät jopa Myrskyluodon Maijan dramaturgian. Tuo vertaus on kuitenkin päässäni hatara, sillä en ole lukenut Anni Blomqvistin teosta, vaan muistan sen vain lapsuuden TV-sarjana. Muutenkaan en muista, olisinko koskaan aiemmin lukenut ahvenanmaalaisen kirjailijan teosta.

Myös kyläyhteisön kuvauksena teos on loistava, ja myös sivuhenkilöt ovat eläviä. Kylän elämä keskittyy pitkälti laivalaiturin ja kahden kilpailevan kaupan välille. Kilpailuasema syntyy, kun kylään perustetaan osuuskauppa, joka saa pian suuremman suosion kuin vanha puoti. Osuuskaupan nuori pitäjä Saga on aluksi Katrinan miniäehdokas yhden pojan kanssa, ja lopulta vaimo toiselle pojalle, ja tässä välissä hän on ehtinyt olla naimisissa vanhan kapteenin kanssa. Saariston nuorten seurustelukuviot ovat välillä karuja, sillä tytöt haaveilevat kapteenskaksi pääsystä, mikä on tuossa yhteisössä korkein sosiaalisen nousun keino.

Kirjan kirjoittamisvaiheessa vuonna 1936 Katrina oli jo historiallinen romaani, ja sen keskeiset historialliset tapahtumat liittyvät ensimmäiseen maailmansotaan ja Suomen kansalaissotaan. Vaikka saarilla piileskelee venäläisiä sotilaita, ei sota vaikuta tavallisten saaristolaisten elämään kuin välillisesti. Valkoisella suojeluskunnalla on saarilla joukkoja, mutta niiden tehtävät jäävät kapeiksi.

Juha Hurmeen uusi suomennos on hämmentävän eheä lukukokemus, mikä varmasti lisää teoksen suosiota suomenkielisten lukijoiden piirissä. Koska Salminen vaikutti suurimman osan aikuiselämästään Suomen ulkopuolella, hänen kirjallinen tuotantonsa jäi aikanaan suomalaisilta lukijoilta pimentoon. Hän yritti palata asumaan kotikonnuilleen kirjallisen menestyksen jälkeen, mutta elämä sysäsi hänet Amerikan-siirtolaisuuden jälkeen avioliittoon Tanskaan. Sosialistinen aatemaailma kasvoi hänessä vielä Katrinan kirjoittamisen jälkeen, eikä hänen avointa poliittisuuttaan katsottu kotikylässä hyvällä.

Katrina tuntuu teokselta, joka ei täysin tyhjenny yhdellä lukukerralla. Erityisen hauskaa olisi lukea teosta kohteessa, ellei sitten kuvatulla kotisaarella, niin ainakin Maarianhaminassa. Saarten pääkaupunkiin Katrina pääsee vasta vanhoilla päivillään, ja kokee sen meiningin aivan liian herraskaisena. Vaikka hänen elämänsä miehet puhuvat jo alkeellista englantia, ei tavallisen merimiehen muijan maailma avaudu helpolla.

Mainokset

IKEA, Legoland vai Sointula?

Teos: Mari Mörö: Hajavalo (Teos, 2018)

Nyt saarihullun pottiin kilahti kaunokirjallisessa muodossa taas uusi kohde, Kanadan Malkosaaren Sointula. Tämä lyhyen aikaa 1900-luvun alussa toiminut utopistinen yhteisö toimii koulukirjaesimerkkinä suomalaisesta sosialismista, ja siirtolaisten vaihtoehtoisista maailmankuvista. Sointulaan muutti suoraan Suomesta maailmanparantajia, ja myös jo maahan aiemmin muuttaneita siirtolaisia, jotka haaveilivat laajemmasta elintilasta. Sointulassa on edelleen vahva suomalainen identiteetti, vaikka sen asukkaistoon ei enää kuulu monia suomen puhujia.

Mari Mörö sijoittaa teoksensa Hajavalo puoliksi Suomeen, puoliksi Kanadaan. Sen kertojana on nimetön, keski-ikäinen opettajanainen, joka on kyllästynyt koulumaailmaan ja elättää itseään pitämällä verkkokursseja ulkosuomalaisille nuorille. Teos alkaa taas hulvattomalla kuvauksella enkeliterapiakurssista, johon hänet on lähetetty äitinsä tuuraajaksi tämän jouduttua leikkaukseen. Tämä mahdollinen uravaihdos ahdistaa häntä, sillä vaikka hän on kyennyt opiskelemaan alan terminologian ja elekielen lyhyessä ajassa, hän kokee toisten hädällä bisnesten teon epäeettiseksi.

Suvun naiset tuntuvat kaikki oman polkunsa tallaajilta, ja kertoja itse on heistä eniten jalat maassa kulkeva. Tytär Hille on omistautunut maailman merten pelastamiseen muovilta, ja elelee vapaaehtoistyöntekijänä sukunsa sponsoroimana pienellä saarella Tyynellämerellä. Hillen ehdottomuus ja sydämenpalo kuulostaa samansuuntaiselta kuin sointulalaisten, ja näiden kahden ajanjakson idealismien vertaaminen toisiinsa on hedelmällinen tulokulma.

Kertoja on reissannut aiemminkin Kanadassa talovahtina, mutta vapaaehtoistyö Sointulan museossa takaa jotain uutta ja erilaista. Mörö ei esitä saaren nykypäivää kovinkaan romanttisessa tai ruusuisessa valossa, vaikka eivät kaikki sen asukkaat edusta paikallisen baarin friikkisirkusta. Helen, museon kantava voima, on suomalaista sukua, muttei osaa kieltä. Saarella käy sen verran turisteja, että museota kannattaa pitää auki. Siellä näkyy seinällä sutkautus: Nordic Utopias: IKEA, Legoland and Sointula. Hyvin osui ja upposi: miksi me suomalaiset emme sitten brändäisi omapäistä poliittista vastarintaa kansallisaarteeksemme, jos emme ole olleet taitavia saamaan ihmeitä aikaan muovista tai logistisesti optimaalisista huonekalun palasista?

Kaikki kirjan hahmot ovat sympaattisia, myös kertojan ex-mies Pete, työtön näyttelijä, joka tuntuu rehellisen toistaitoiselta kaikissa käytännön töissä. Kanadalaisiin hahmoihin olisin halunnut tutustua lähemminkin, he jäävät kertomuksessa aika lailla statisteiksi. Kolmen polven naisten vuoropuhelu oli sujuvaa, mutta heidän välilleen ei synny sukuromaanille tyypillisiä jännitteitä. En siis lukenut tätä lainkaan sukuromaanina, vaan matkakertomuksena ja seikkailuromaanina. Ja tietty tutkielmana maailmantuskasta ja aktivismista.

En ole tainnut lukea Möröltä muita teoksia kuin Kiltin yön lahjat. Hänen tuotantonsa on laaja, ja varsin lanu-painotteinen. Puutarhakirjoja on myös runsaasti, ja siitä näkökulmasta minua yllätti, että luontokuvauksen rooli jäi tässä romaanissa minimalistiseksi. Yksi ulottuvuus teoksessa minua jopa ärsytti: 1900-luvun alkuun sijoittuva, kursiivilla painettu nimettömän kertojan takaumaääni tuntui liian ohuelta tai viitteelliseltä, vaikka ymmärsin, että se kuului jollekulle, jonka kirjallisia jäämistöjä kertoja tutki saaren arkistossa.

Mörö ei kirjoita suurta historiallista romaania Malkosaaresta, vaan sijoittaa paikan komeasti tälle vuosituhannelle ja yhteisten huolien verkostoon. Varmasti saaren tulisielujen huolet olivat globaaleja jo heidän sinne muuttaessa vuonna 1900. En siis odottanut, että hän olisi kertonut saaren historiasta kaikkea, mutta monesta juonen aihiosta olisi voinut saada enemmänkin irti. Huumoria kirjassa piisaa, ja se kohdistuu enemmän Suomen puoleen kuin kanadalaisiin: ehkä kirjan kertoja on Malkosaarella vielä siinä vieraskoreuden vaiheessa, jossa isännistä ja emännistä ei kehtaa kaivaa esiin raadollisimpia puolia.

Ellei tämä teos olisi kertonut Sointulasta, se olisi saattanut jäädä minulta huomaamatta. Se on pieni helmi, jonka ajankohtaisuudessaan pitäisi koskettaa kaikkia, ja jos sosialismin historia ei kiinnosta, se kannattaa lukea ilmastosta ahdistuneen nuoren näkökulmasta.

Mörö kai tunnetaan tiivistämisen mestarina, ja ehkä juuri siksi tämä teos oli hitusen liian tiivis omaan makuuni. Tai se jätti minut nälkäiseksi, hyvällä tavalla. Temaattisesti se oli kuin minulle kirjoitettu, olenhan myös Kanada-fani, ja varsinkin matkustamisen näkökulmasta se antoi hyviä vinkkejä muuallekin Kanadaan kuin Sointulaan. Teoksesta jäi kirpeänsuloinen jälkimaku, ja eniten nautin siitä, että Mörö onnistui kirjoittamaan naisille hyvän draaman kaaren ilman sielua rikki repivää vääntöä. Kirjan kaikki henkilöt olivat hyvissä väleissä keskenään, mikä on kovin harvinaista nykykirjallisuudessa.

Monet lukemani ilmastonmuutosta käsittelevät kirjat ovat olleet paljon synkempiä kuin tämä, joten voisin melkein tituleerata tämän hyvän mielen kirjaksi, vaikka sen teemat ovatkin järeitä ja yhteiskunnallisia. Tämän nimityksen annan ilman ironiaa, vaikka usein teilaan hyvän mielen kirjat alimpaan rakoon. Mutta Mörö osoittaa, että teos voi samalla levittää hyvää mieltä ja käsitellä polttavia globaaleja ongelmia. Siinä on Hajavalon taika.

Hautausmaan rakastavaiset

Teos: Minna Lindgren: Kaukorakkaus (Teos, 2019)

Vanha mies menettää ajokorttinsa kolaroinnin seurauksena, ja Renault on pantava myyntiin, koska jälkipolvilla ei ole korttia. 82-vuotias Kauko elää saman katon alla 55-vuotiaan poikansa Timon ja 29-vuotiaan pojanpojan Mickeyn kanssa. Talon kellari on ”poikien” valtakuntaa, jonne papalla ei yleensä ole asiaa. ”Pojat” käyvät uskollisesti Kaukolla syömässä ja toivovat tämän kokkaavan maailman pelastavia vegaaniruokia. Kauko joutuu usein metsästämään oikeanlaisia linssejä Stockan Herkusta, koska niitä ei lähikaupasta löydy.

Timo ja Mickey ovat e-urheilijoita, ja heidän elämänsä on pitkälti kellarikeskeistä. 55-vuotiaaksi Timo-poika on ikuista nuoruutta palvova, ja hänen tapansa puhutella isäänsä ”jäbäksi” on rasittavaa. Ihmissuhdehommat ”pojat” ovat ulkoistaneet nettiin, ja ainakin Mickeyllä on käynyt flaksi korealaisen böönan kanssa niin, että tämä jo lähettää Suomeen ruokareseptejä. Timo taas kannustaa ”jäbää” käymään treffeillä vanhan maailman IRL-tyyliin. Kaukoa eivät pahemmin lämmitä tuntemansa leskirouvat, vaan hänen sydämensä kaihoaa kesään 1959 Hietaniemen hautausmaalla ja maagisiin hetkiin Saima Harmajan haudan kupeessa.

Minna Lindgren tunnetaan humoristisista vanhuusaiheisista teoksistaan, ja Kaukorakkaus on jo viides teos, joka kertoo helsinkiläisistä ikäihmisistä. Tätä edeltävä teos, Iloinen leski, kertoi seitsemänkymppisten uudesta teini-iästä kaoottisen railakkaalla tyylillä. Kirjassa ryypättiin ja kiroiltiin runsaasti, ja se sai kirjavan vastaanoton. Kaukorakkaudessa Kaukolla ei ole alkavaa alkoholiongelmaa, vaikka hän käy uskoutumassa sydänsuruistaan ”kerhotapaamisissa” ystävänsä Kyöstin kanssa Suopean Säynävän pubissa. Sen sijaan hän on joutunut eroon vaimostaan Pirkosta tämän viimeisillä metreillä varsin traagisella tavalla, ja kärsii ajoittaisista sekavuustiloista, joita ihanan Liisan muisteleminen ei helpota, pikemminkin pahentaa.

Nauroin eniten Kaukon perhekuvioille, eli kolmen miehen erikoiselle asumisjärjestelylle, jossa toki oli myös taloudellista hyväksikäyttöä. Toisaalta Kaukon tyyppinen, säntillinen virkamies, entinen Tilastokeskuksen ATK-päällikkö, tarvitsee ympärilleen rutiineja, ja yhteisasuminen pitää häntä nykyelämänmenon syrjässä kiinni. Myös Kaukon muistelmat ATK:n läpiviemisestä suomalaisessa työelämässä ovat herkullisia. Kuinka hän sitten nykyteknologiaa käyttäen pääsee ihanan Liisansa jäljille on toinen tarina, eikä hän siinä onnistu ilman häntä nokkelampien leskinaisten apua.

Minusta tämä oli vahvempi romaani kuin Iloinen leski, mutta ei vienyt minua aivan Ehtoolehto-sarjan aiheuttamaan hurmostilaan. Yhteiskunnallinen kommentääri omaishoitajien asemasta hoitokotien viidakossa oli osuvaa, mutta Pirkko-vaimon kohtalo jäi sivujuoneksi muun kohkaamisen keskellä. Kiinnostavimmat havainnot Lindgren tekee kuitenkin nuoremman polven elämäntavasta ja suhteesta työhön. Niiden varjossa Kaukon elämäntarina tuntuu nostalgisen kunnolliselta. Pirkon hautajaisissa ehkä haudataan myös suomalaista yhtenäiskulttuuria, johon kuuluivat avioliitto, autolla ajaminen ja armeijan käynti.

Lindgrenin teoksissa on samantyyppistä toistoa kuin Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-sarjassa. Molemmilla kirjailijoilla on kuitenkin faninsa, joita toisto ei harmita, vaan pikemminkin he nauttivat tietystä ennalta-arvattavuudesta. Itsekin olen fanittanut molempia kirjailijoita ja heidän tuotantojaan, mutta samalla olen pohtinut, kuinka pitkälle geriatrisella kirjallisuudella voi yksi kirjailija ratsastaa. Tosin painettujen kirjojen markkinoilla eläkeläiset ovat ostovoimaisinta asiakaskuntaa, eikä ole ollenkaan huono asia, että on olemassa kirjallisuutta, jossa päähenkilöt ovat elämänsä ehtoossa. Kaukorakkaudessa vahvin ulottuvuus on kuitenkin sukupolvien välinen dialogi, ja toivon, että se herättää nuorempienkin lukijoiden kiinnostuksen vaikka taloudellisten realiteettien ja vinksahtaneen huoltosuhteen näkökulmasta.

Turkoosin auran ystävyydestä

Teos: Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia (Teos, 2019)

Toukokuun melankoliseen sadepäivään sopii hyvin romaani, jossa enimmäkseen loikoillaan terapeutin sohvalla, hyvällä maulla sisustetussa vastaanottohuoneessa, jossa on huolella valittuja taideobjekteja. Huoneessa on venäjänsininen ja amandenvihreä lepotuoli, mutta helsinkiläisen terapeuttinaisen ykkösasiakas Natalia valitsee aina turvapaikakseen perinteisen analyysisohvan. Jalkojen oikaiseminen on hänelle tärkeää, ja välillä hän kertoilee rajuista seksimuistoistaan villahuopaan kääriytyneenä. Huoneen vangitseva maalaus on hankinta Bukowskin taidehuutokaupasta, mutta yllättävää kyllä, sillä on maaginen kytkös Nataliaan.

Romaanin terapeutti on psykologian tohtori, keski-iässä erikoisesta menetelmästä, itse keksimästään kerrostushoidosta väitellyt nainen, joka ei ole saanut Psykoanalyyttisen yhdistyksen jäseneksi eikä häntä hyväksytä Valvirassa. Tämä johtuu hänen uraauurtavista tekniikoistaan, joita viiden pennin puoskarit kadehtivat. Natalia on hänen ensimmäinen asiakkaansa, joka on kyennyt maksamaan terapiasta täyden hinnan ja joka resonoi hyvin varsinkin luovan kirjoittamisen tehtäviin. Hän kykenee myös piirtämään tarkan graafisia kuvia seksuaalielämästään jonkunlaisessa transsissa. Terapian aikana hän myös etenee nauhoittamaan ja kuvaamaan fantasioitaan, niin kerrottuina tarinoina kuin livenä. Live-tilanteet ovat monessa suhteessa vaarallisia, mutta eniten niissä rikotaan terapeutin ja asiakkaan ennaltasovittuja rooliodotuksia.

Jos nykyajan teknologioita ei oteta huomioon, teos muistutti minua eniten 80-luvun psykoanalyyttisestä feministisestä kirjallisuudesta, johon itse olin hurmaantunut jälkijunassa 90-luvun puolivälissä. Kirjan naiset eivät enää ole nuoria; Natalian ikää en osaa täysin arvioida, mutta hän saattaa olla kirjan nykyisyydessä jo viisikymppinen, ja terapeutti selkeästi hänestä vanhempi. Natalialla viittaa myös tarinoissaan paljon Neuvostoliittoon, vaikka toisaalla kasvuympäristönä mainitaan joku pohjoisen Suomen peräkylä. Natalian lapsuudessa syödään ukrainansalaattia, ja teoreettisia viitteitä on paljon varsinkin neuvostoliittolaiseen psykologian historiaan.

Miksi terapeutti sitten päätyy kutsumaan Nataliaa ystäväkseen? Hänhän jatkuvasti korostaa istuntojen maksullisuutta, ja asiakassuhteen rajallisuutta. Hän on hyvin virkaintoinen, ja ammatillisesta identiteetistään tarkka, ja ylikorostunut itsetutkiskelu leimaa hänen arkeaan myös työn ulkopuolella. Toisaalta hän kertoo kovin vähän itsestään, muuten kuin urakehityksen näkökulmasta. Hänen oma seksuaalisuutensa tuntuu pelkästään hämmentyneeltä, eikä hän ainakaan tunnu käyttävän omia kokemuksiaan terapiansa työvälineinä.

Teos oli positiivinen yllätys siksi, että se oli aivan erilainen kuin odotin. Odotin tältä jonkunlaista petosdraamaa, mutta tarina olikin yllättävän karnevalistinen, paikoitellen jopa hillitön. Varsinkin Eskilstunan tantrafestivaalit alkoivat heti kiinnostaa, ja nauroin niiden kuvaukselle estottomasti. Itse koin, että Natalian monessa rekisterissä kerrotut tarinat hänen omituisista existään oli kirjan ”pihvi”, enkä lopulta jäänyt pohtimaan paljonkaan terapiasuhteen eettisyyttä. Toki teokseen mahtuu valtaa ja sen molemmanpuolista väärinkäyttöä, mutta myös vallattomuutta ja halua nauraa koko psykoanalyysin pompöösille instituutiolle.

Kysymys valehtelemisesta terapiassa nousi myös keskeiseksi, ja terapeutti toivoo, että Natalia osaisi edes valehdella systemaattisesti. Mikä sitten on valhetta ja mikä totta, kun puhutaan ihmisen mielenliikkeistä, ja onko ”totuudellisuus” parantumisen ehto, kun kyseessä on niinkin vaikea instrumentti kuin ihmisen eletty elämä? Entä sitten, jos keski-ikäisellä uranaisella on sivupersoona, ja hän tykkää videoita tämän seikkailuja? Ketä Natalia tällä toiminnallaan vahingoittaa?

Luin tämän teoksen sujuvasti tänään, koska viihdyin sisällä enkä kaivannut mihinkään hehkeään luonnonmaisemaan. Teos tuntui huomattavasti kepeämmältä kuin Oneiron, jonka luin vaivalloisesti ymmärtämättä sen kaikkia kerroksia. Oneironissa toki ansiokasta oli monipaikkaisuus ja historiallisuus; tässä asetelma on kompaktimpi, ja sen vuoksi tarina pysyy hyvin kasassa. Ja vaikka tässä enimmäkseen pysytään Suomen rajojen sisäpuolella, sen teema, naisen seksuaalisuus ja sen moninaiset tulkinnat, on niin universaali, että kokisin tällekin teokselle olevan oiva käännöspotentiaali.

Kuvituksesta ja hassusta käsinkirjoitetusta osiosta plussaa, ne myös lisäsivät Natalian persoonan uskottavuutta, olihan hän graafinen suunnittelija ammatiltaan. Kaiken kaikkiaan teos oli ilkikurisen kupliva, minuuteen syvääluotaava, mutta samalla helposti lähestyttävä.

Rakkausvalmentajan pauloissa

Teos: Henriikka Tavi: Tellervo (Teos, 2018)

Katselin eilen illalla väsyneenä Ismo Leikolan seikkailuja Kaliforniassa. Ismo tapasi ohjelmassaan Kaunareiden Ron Mossia, joka antoi tälle korvaamattomia vinkkejä vaimon lepyttelyyn. Katsekontakti, hiusten hiplaaminen, uudet seksikkäät alusvaatteet ja suklaayllätys kuulemma toimivat aina. Mutta toimivatko ne suomalaisessa parisuhteessa?

Hieman tällä linjalla heteronormatiivisessa parisuhdeohjeistuksessa mennään myös Henriikka Tavin romaanissa Tellervo, jossa kaksi kolmikymppistä helsinkiläistä sinkkunaista kohtaavat amerikkalaisen rakkausvalmentaja, Rori Rayen.

Tellervo ja Henni ovat olleet kavereita kouluajoista saakka, ja tyttöjen väliseen ystävyyteen kuuluu olennaisena osana painonhallinta, ja siinä onnistumisessa kilpailu. Henni on aina ollut Tellervoa pienempi, ja hän on aamumysoreharjoitusten kuningatar. Tellervo taas etsii itseään ja tulevaa puolisoaan kuoroharrastuksesta, eikä karta kirkkokuoroon liittymistä opintojen päätösvaiheessa, kun muita luontevia paikkoja tavata vastakkaista sukupuolta ei oikein enää ole. Naisilla on oma, salainen rakkauslukupiiri, jonka kolmanneksi jäseneksi liittyy jossain vaiheessa kirkkokuoron puuhanainen Anna.

Anna on naisista rohkein, eikä pelkää stringeissä esiintymistä kuoron saunailloissa. Tellervolle stringien käyttäminen on vaikeaa, vaikka tietää niiden lisäävän huomattavasti miehen pokaamisen mahdollisuutta. Kaikissa miessuhteissaan hivin pelko on läsnä, mutta suhde ennalta-arvattavaan, tasapaksuun Jarkkoon hiipuu liian nopeasti siitä huolimatta, että kuoroharrastus yhdistää heitä. Haave vauvasta on suurempi kuin haave pysyvästä parisuhteesta, mutta voiko parinvalinnassa keskittyä pelkkään spermakilpailun voittajaa?

Kirjassa oli onneksi muutakin sisältöö kuin kolmikymppisten deittailuhuolet, esimerkiksi kuoron yhdistystoiminnan koukerot naurattivat. Pääsin kirjan imuun mahtavasti Rori Rayen hahmon kautta, ja minua harmitti, etten saanut lukea enempää hänen kaoottisesta elämästään, joka oli huomattavasti kiinnostavampaa kuin tunnollisen ja turvallisuushakuisen Tellervon. Toisaalta Tellervokin ylitti tarinan aikana monia itse pystyttämiään rajoja ja mentaalisia muureja, eikä ollut läheskään niin nynny tapaus kuin mitä ulkomaailmalle signaloi.

Teoksen aika-akseli oli paikoitellen liukuva, enkä pysynyt siinä koko ajan kärryillä. Tellervo kirjoittaa gradua, graduja loputtoman pitkän ajan ja työ Itäkeskuksen kioskin myyjänä venyy jo elämänuraksi. Hänen kykynsä tutkijana huomataan, mutta hän ei enää yli 36-vuotiaana pääse mukaan nuoren tutkijan uraputkeen. Jossain vaiheessa tämä triplamaisteri etenee urallaan vammaisten henkilökohtaiseksi avustajaksi. Tellervon pyyteettömyys ja totaalinen itsekorostuksen puute ovat toki hellyttäviä piirteitä, mutta milloin on oikeasti aika kiltteyden ja kunnollisuuden nostamiseksi kansalaishyveiksi?

Pidin kyllä kirjan tunnelmista, ja arkisista havainnoista parisuhteista ja niiden kaipuusta, mutta en täysin tavoittanut romaanin ”pointtia”. Ehkä tämäkin jollain tasolla klassifioituu chicklit-teokseksi, kuten viimeksi lukemani Rouva Suomisen seikkailu – ja molemmissa oli samantyyppisiä genrerajan ylityksen kohtia. Molempien teosten päähenkilöt olivat persoonina epäkaupallisen vetelehtiviä antisankareita. Valtavaa kassamenestystä ei tämän tyyppisillä vaihtoehtoisilla viihdekirjoilla voi saada aikaan, mutta se ei varmasti ole ollut kummallakaan kirjailijalla tavoitteena.

Yrittäjänä moottorisängyssä

Teos: Mirjami Lohi: Valuneen taikinan tapaus (Teos, 2018)

Väliin taas vähän kevyempää, eli ilottelua naisyrittäjyyden maailmasta. Yksi chicklitin peruselementtejä ovat menestyneet naisyrittäjät, jotka kekseliäisyydellään saavat aikaan ihmeitä lähipiirissään. Tulee pieniä suklaapuoteja, kirjakauppoja jokilaivoilla, joogastudioita Balilla, ja mitä tahansa sydäntä lämmittävää huttua meille ikuisille unelmoijille.

Mirjam Lohi ampuu Rouva Suominen-teoksessaan sopivasti chicklit-kliseiden ohi, pysyen edelleen genren sisällä. Teoksen päähenkilö on 46-vuotias Sointu Suominen, kiinteistövälittäjäksi ruvennut entinen psykologi, joka haluaa kovasti välittää nykyajan eksyneille ihmisille kodin lempeää turvaa. Sointu on pesunkestävä porvarisrouva, jolle hyvä maku, design ja täydellisten kutsujen emännöinti ovat kaikki kaikessa, ja hän todella välittää siitä, mitä naapurit hänestä ajattelevat.

Sointun mies Sampo takoo perheelle elatusta turvallisuusalalla, ja perheen arki on erittäin turvallisuushakuista. Sointu on kuitenkin saanut vision onnellisuudesta meren rannalla perheen lomaillessa kerran Jyllannissa, ja tätä onnea lähdetään onkimaan Itä-Helsingin Aurinkolahdelta. Onnellisten ihmisten taloyhtiössä naapurien kierto on kuitenkin vähän liian nopeaa, eivätkä kaikki poislähtijät tilaa välityspalvelua naapurin muijalta, tämän suureksi harmiksi.

Eniten minua nauratti kirjassa Sointun blogi, joka tyhjäpäisyydessään edusti aivan parhautta. Välillä Sointu lukee sivujensa täytteeksi ”tilan poetiikan” gurua Gaston Bachelardia, mutta enimmäkseen sitaatit ovat pelkkää Thomas Jeffersonia. Businesshuumassa hän ei aivan etene siihen pisteeseen, että kutsuisi itseään firmansa CEO:ksi, mutta sekin vaihe saattaa olla edessä. Naapurista poismuuttava ilkeä herra Palo on jo Oy Gutaa Ab:n CEO, ja kyseinen firma tekee mitä tahansa asiakkaidensa vaurauden lisäämiseksi.

Sointu olisi selkeästi parempi salapoliisi kuin kiinteistövälittäjä, ja tällaiseen rooliin hänet miltei ajetaan erään vanhempansa menettäneen keski-ikäisen haahuilija-asiakkaan toimesta. Hän päätyy vakoilemaan vanhoja koulukavereita keksimänsä peitenimen , ”Vapaaehtoiset ilahduttajat”, kautta selvittääkseen, kuka on ilkeän paljastuskirjeen taustalla. Vanhassa Vuosaaressa asuu vielä alkuasukkaita, joiden asunnoissa pesii koko paikallinen historia, mutta 60-lukulaiset urheiluviirit eivät valitettavasti lisää asunnon arvoa näytöissä.

Soinnun yrittäjänpäivät eivät ole varsinaisesti kissanpäiviä, vaikka hän välillä päätyy chillailemaan syyllisyyttä potien upouudessa moottorisängyssä muun perheen ollessa kansantaloudellisesti tuottavissa puuhissa. Mairean, mutta samalla tehokkaan puhelinkäyttäytymisen opettelu ottaa koville.

Kirja oli kauttaaltaan hauska, mutta en ole varma, muistanko siitä paljoa huomenna tai ensi viikolla. Jos näille seikkailuille on luvassa jatkoa, toivoisin niille vähän lisää kierroksia. Jämerämpi dkkarijuoni voisi olla lupaava, koska en ole aiemmin lukenut dekkaria, jossa salapoliisi olisi kiinteistövälittäjä.

Etnonationalismin ytimessä

Teos: Aleksanteri Kovalainen: Kansallinen herätys (Teos, 2018)

Eilen oli hyvä päivä e-kirjastossa, sain useamman odottamani teoksen haltuuni kertarykäyksellä. Yksi teoksista on Aleksanteri Kovalaisen Kansallinen herätys, jonka varmasti olisin hankkinut itselleni heti julkaisupäivänä, jos eläisin toisessa todellisuudessa. Kuulin teoksesta jo ennen sen julkaisupäivää, mutta se on saanut osakseen aivan liian vähän huomiota.

Toki olen kateellinen hänen aikaansaannoksestaan, olenhan itse ollut kytiksellä kansallismielisessä skenessä juuri romaaninkirjoitusmielessä, mutta toistaiseksi räpellykseni eivät ole tulleet julkaistuksi. En tosin ole löytänyt inspiraatiotani samoista henkilöistä kuin Kovalainen, vaan myöhempien aikojen sankareista, ja siksi hengentuotteellani on vielä toivoa. Tuotokseni on asteen fiktionaalisempi kuin tämä; siinä seurataan ”tavallista perheenäitiä”, joka radikalisoituu.

Kansallinen herätys lähtee liikkeelle vuodesta 2013, jolloin Kansan Kita-järjestöllä on vuosittainen herätyskokous ja uusien tulokkaiden leiri Kiuruveden tyylipuhtaassa maisemassa Pohjois-Savossa. Leirille lähtee toiveikkaana nuori Zebedeah Kiukkonen, joka on ennen kansallismielistä uraansa käynyt kokeilemassa onneaan Sinkkulaivan tositeeveeohjelmassa. Toki herätys on uinunut hänessä kotilovaiheessa kolmen vuoden ajan, aina siitä asti, kun hän kuulu Eiran Mestarin puheen eräässä kesätapahtumassa Aurajoen varrella.

Kirja on kiinnostava sekamelska oikeita ja fiktionalisoituja hahmoja, mutta kyllä Zebedeahin hahmo muistuttaa hieman liikaa Sebastian Tynkkystä. Lähes kokonainen kappale taas omistetaan Seppo Lehdolle hänen omalla nimellään. Nimien sekamelskassa on oma tenhonsa ja myös riskinsä: ensinnäkään en ole lainkaan varma, naurattaako sellaista lukijaa Seppo-parodia, joka ei tunnista hahmoa tosi elämästä. Jankuttavasti puhuva, veltto Antilogga muistuttaa Junes Lokkaa, mutta hän ei tässä romaanissa ole läheskään yhtä koominen kuin tosi elämässä.

Romaanin alun tarina Kiuruveden kokouksesta pysyi hyvin kasassa, eli ensimmäisen kolmanneksen aikana pysyin hyvin hereillä. Elias Simojoen palvonta oli oikeasti koomista, kuten Zebedeah’n kirjoittama ”läksyartikkeli” hänestä nuoren ihailijan näkökulmasta. Teoksen loppuosa taas kertoo enimmäkseen Kansan Kidan ja kilpailevan järjestön, Vastaiskuliikkeen väkivaltaisista yhteenotoista. Zebedeah ei saa pitää Tampereen Haulitornista lähettämäänsä Kansanradiota rauhassa, vaan hänen persoonaansa kohdistuu jatkuva uhka kauempaa oikealta.

Romaanissa on valtava määrä hahmoja, joista hyvin harva on liikkeen ulkopuolelta. Kokonaisena ihmisenä saamme tutustua vain päähenkilö Zebedeah’iin, ja valitettavan moni sivuhenkilöistä jää pelkiksi puhuviksi päiksi. Zebedeah’n äiti oli kiinnostava hahmo, jota olisin halunnut tavata pidempäänkin. Maahanmuuttajat pääsevät esiin vain yhden tekstimassasta eristetyn hahmon muodossa, ja kuuluisat punavihermädättäjät jäävät statisteiksi.

Minulla oli sama ongelma tämän romaanin kanssa kuin Jari Tervon uusimman teoksen, Aamenen. En päässyt tunnetasolla yhdenkään hahmon ihon alle, ja vaikka arvostan kirjailijan syvää perehtymistä aiheeseen, en ollut täysin vakuuttunut teoksesta sanataiteen näkökulmasta. Tervon kirjassa oli enemmän absurdia kohellusta, ja henkilöillä oli paljon muutakin elämää kuin rasismi/kansallismielisyys/maahanmuuttokritiikki. Tässä teoksessa ei ole olemassa muuta elämää, eli henkilöt tyhjentyvät aatteeseensa. Uskon, että tämä rajaus on tietoinen valinta, mutta sellaiselle lukijalle, joka ei ole kirjailijan lailla omistautunut rajakkihahmojen seurantaan, teos voi käydä paikoitellen liian raskaaksi.

Kovalainen näkee asioita tarkasti ja pystyy myös ennustamaan hyvin todennäköisiä skenarioita lähitulevaisuuden tiimoilta. Kirja ei siis mielestäni ole synkkää dystopiaa, vaan sen kauhun ainekset ovat jo olemassa ympärillämme. Toivoa toki on, että ”Kansan kidat” kuihtuvat omaan mahdottomuuteensa, mutta päinvastainen kehityskin on mahdollinen. Tämän teoksen hyllyelämä tulee luultavasti riippumaan siitä, mihin suuntaan oikeistopopulismi maassamme kehittyy. Romaani voi nousta tärkeäksi dokumentiksi taistelussa fasismia vastaan, tai se saatetaan unohtaa ohimenevänä ”tendenssikirjallisuutena”.

Arvostan sitä, että Kovalainen on jaksanut tutkia ilmiötä huolellisesti, mutta pienemmilläkin aineksilla voi saada aikaan fiktiivisen teoksen. Itse olisin kaivannut teokseen lisää psykologista syvyyttä ja vähän vähemmän lähteitä. Loppuosissa jouduin pikalukemaan joitain jumikohtia, joista en olisi muuten päässyt eteenpäin. Ehkä palaan vielä teokseen sen runsaiden lähteiden ja tiettyjen episodien (kuten Jyväskylän kirjastopuukotuksen) tiimoilta.