Aikuiseksi kasvamisen tuska

HellstenTein tänään Helsingin psykoterapiainstituutin testin siitä, millainen terapeutti olisin. Yllättävää kyllä, en sijoittunut mihinkään tyyppiryhmään, vaan vastaukseni edustivat tasaisesti kaikkia. Samalla huomasin, että vaikka olen vakavalla mielellä kiinnostunut terapiaopinnoista, en välttämättä ole vielä löytänyt minulle sopivaa koulutusta ja suuntausta. Terapiakirjallisuutta kerään, sekä kotimaista ja ulkomaista, mutta guruterapeuttejakaan minulla ei vielä ole. Olen tällä tiellä ihan alkutekijöissä.

Tommy Hellsten räjäytti suomalaisten tunneongelmissaan rypevien pankin teoksellaan Virtahepo olohuoneessa (1991)  lanseeraamalla käsitteen läheisriippuvuus kaikkien kahvihuoneiden kuumaksi puheenaiheeksi. Elämän lapsi (Kirjapaja, 2004) on teoksen jatko-osa, josta minulla on käsissä toinen painos jälkisanoineen (alkuperäinen on vuodelta 1993). Teoksen ymmärtämiseksi ei vaadita Virtahevon lukemista, vaikka sen opetukset nojaavat aiemmassa teoksessa aloitettuun toipumisprosessiin.

Hellsten on kenties Suomen menestynein psykoterapeutti ja itsehoitokirjailija, jonka sanomisia on parodioitukin – niin ikonisen roolin hän on saanut julkisuudessa. Itse olen lähinnä kuullut hänen puhuvan televisiossa erilaisissa empaattisissa talk show’issa, pitänyt häntä kohtuuviisaana ja täyspäisenä asiantuntijana, mutta samalla kaupallisuuden läpitunkemana. Nyt luettuani ensimmäisen gurun teoksen olen yllättynyt sen vahvasta kristillisestä sanomasta. En tiennyt hänen olevan näin uskovainen.

Mielestäni läheisriippuvuus on lähtökohtaisesti ja läpikotaisin länsimainen käsite, jota pitää ymmärtää sen lähtökohdista  käsin. Myös teoriat lapsuudesta ja ihmisen kasvusta ovat kulttuurisidonnaisia. En tiedä, kuinka länsimainen psykologia lähtisi auttamaan esimerkiksi Bangladeshin tekstiilitehtaiden lapsityöläisiä, jotka ovat ennen työhön ryhtymistä joutuneet selviytymään ilman päivähoitoa usein vaarallisissa slummiasunnoissa ja jotka joutuvat varhaisteini-ikäisestä raatamaan epäinhimillisen pitkiä työpäiviä. Toisaalta Bangladeshin köyhien parissa kaikissa kodeissa vallitsee samanmoinen kurjuus, joten muiden vuoksi uhrautuva lapsi tai nuori ei ole poikkeava eikä erityisen säälittävä samalla tavalla kuin pohjoiseurooppalaisen alkoholistiperheen vesa. Hellsten yrittää vakavalla mielellä auttaa kaikkia ”kriisioloista” kotoisin olevia aikuisia lapsia, mutta itse pidin alkoholisoituneen kodin analyysia liian kaikenkattavana selityksenä ihmisten pahoinvointiin. Alkoholismia hän vertaa insestiin, uskonnolliseen ääriliikehdintään ja työnarkomaniaan – kaikki ilmiöt johtavat vanhemmuuden katoamiseen. Sen verran rikkinäisistä kodeista tulleita ihmisiä tunnen, että voin verrata esim. sisarusten erilaista suhdetta kodin ilmapiiriin. Uskallanko väittää, että jotkut selviävät turvattomista oloista paremmin kuin toiset ja että  jokaiseen perheeseen syntyy yksi lapsi, josta tulee sijaisvanhempi ja vastuunkantaja, kun taas toiset saattavat paeta kodin oloja muualle.

Hellstenin kaltaisten uranuurtajien ansiosta maassamme on nykyään aktiivisia vertaistukiryhmiä, kuten Alkoholistien aikuiset lapset. Tunnen ihmisiä, jotka ovat saaneet tuosta yhdistyksestä todellista apua ja toivoa elämäänsä. Häpeästä pois oppiminen voi olla elämänmittainen prosessi, joka voi käynnistyä vasta, kun ihminen tunnustaa  keskeneräisyytensä. Jos ihminen tulee äärimmäisen rikkinäisestä kodista, hänellä on asioita, joita hän ei välttämättä voi jakaa edes puolisonsa tai lastensa kanssa. Toisaalta toimivan pari- ja perhesuhteen kannalta olisi olennaista, että perheen jäsenten välillä kasvaisi ehdoton luottamus. Usein katastrofiperheiden lapsista kasvaa näennäisen pyyteettömiä puurtajia ja vastuun kantajia, jotka piilottavat henkisen hätänsä työnarkomaniaan ja kiireisiin. Vanhemmuuskin on heille pelkkää suorittamista, ei läsnäoloa lasten kanssa kiireettömästi.

Olen oppinut läheisriippuvuudesta enemmän kauno- kuin terapiakirjallisuudesta. Niissä pelastava ankkuri on hirtehinen, usein pikimusta huumori. Hellstenin teksti on hyvää ja todellista, mutta usein hän sortuu persoonattomaan diibadaabaan. Kirjaa voi lukea sivutolkulla nyökytellen ja silti tajuamatta paljoa. Sain irti eniten esimerkeistä hänen potilaistaan – ne olisivat saaneet olla pidempiä ja seikkaperäisempiä, tosin silloin hän olisi kai rikkonut vaitiolovelvollisuuttaan terapeuttina. Populaari ote johtaa huvittaviin yleistyksiin, kuten suomalaisen miehen puhumattomuudesta: ”Miehellä ei ole tunne-elämää. On hänellä muutamia välineitä, joita käyttää  kun paha paikka tulee. Viina silloin kun ottaa päähän, puukko silloin kun todella ottaa päähän, hirttoköysi silloin kun ei muuta enää keksi. Ehkä tämä on erityisesti suomalaisen miehen ongelma. Lieneekö syynä se, että olemme itse asiassa asuneet hyvin lyhyen aikaa kalustetuissa huoneissa, kuten joku asian ilmaisee.” (134)

Syy, miksi pidän psykohistoriasta, on se, että psykohistorioitsija aloittaisi ilmiön käsittelyn juuri noista kalustetuista huoneista. Voitaisiin kysyä, millaista tunneilmaisua harrastettiin savupirteissä ja kuinka metsäläisyyden perimä edelleen jyllää meissä, tahdomme tai ei. Hellstenilläkin on monia hyviä historiallisia ja yhteiskunnallisia oivalluksia, mutta hän enimmäkseen pysyttäytyy yksilökeskeisessä nykytodellisuudessa. Uskon, että tämäkin teos on auttanut monia hakemaan itselleen ammattiapua ja sysännyt heidät elämänmittaiseen muutosprosessiin. Itse en kokenut syvällistä ahaa-elämystä tällä kertaa, mutta saattaisin pitää Hellstenin myöhemmästä teoksesta Saat sen mistä luovut (2000), joka ei kerro läheisriippuvuudesta.

Isänpäivän terapiapläjäys

JunkkariIsänpäivän kunniaksi pikaluin kristillishenkisen terapiateoksen, Lari ja Kaija Mari Junkkarin Mieheksi joka olet (Kirjapaja 1996). Junkkarien mies- ja naiskirjojen kustannuksesta on jo kohta kulunut pari vuosikymmentä ja kirkon(kin) perhe- ja seksuaalineuvonnan sisällä on tapahtunut paljon sen jälkeen. Luterilaisen kirkon sisällä puhutaan eri lailla sukupuolesta ja seksuaalisuudesta vuonna 2013 kuin 1996. Samalla sukupuolesta ja seksuaalisuudesta on tullut kiistakapuloita ja lyömä-aseita. Itse aina ihmettelen sitä, sillä en tunne ketään yksilöä, joka tulisi kirkkoon harjoittamaan seksuaalisuuttaan, vaan löytämään yhteyden suuremman Luojansa kanssa.

Junkkarien teokset näyttävät saaneen klassikon aseman suomalaisessa terapia- ja itsehoitokirjallisuudessa, päätellen niistä otettujen useiden painosten perusteella. Olenkin iloinen, että löysin mieskirjan ensimmäisen painoksen kierrätyskorissa, sillä siinä on hienompi kansikuva kuin vasemmalla näkyvässä, uudessa painoksessa.

Itse olen alkanut kerätä terapia- ja itsehoito-oppaita mahdollisia tulevia opintoja varten – haluaisin nimittäin isona perhe- tai seksuaaliterapeutiksi. On hyvä kerätä kirjallisuutta eri näkemyksistä, sillä mahdollinen tuleva asiakaskunta ei taatusti mahdu samaan muottiin. Erityisen tärkeää on ymmärtää uskonnon ja seksuaalisuuden kytköksiä, sillä perhe-elämä ja seksuaalisuus uskontoa aktiivisesti harjoittaville on aivan eri asia kuin uskonnottomille tai agnostikoille. Hyvä terapeutti kunnioittaa asiakkaansa uskontoa, vaikka uskonto ei häntä miellyttäisikään. Kaikkien uskontojen sisällä olennaista on käsitys hyvästä elämästä. Itse tiedän olevani ekumeeninen, liberaali kristitty, ja minulla on vahvoja asenteita tiettyihin uskontoon liittyviä kulttuurisia käytänteitä vastaan. Minulla on ongelmia melkein kaikkien uskontojen suhteen (paitsi ehkä buddhalaisuuden). Jos alan terapeutiksi tältä pohjalta ja saan asiakkaaksi uudelleensyntyneen naimattoman kristityn, joka tuomitsee esiaviollisen seksin kategorisesti, mutta kärsii kosketuksen puutteesta tai kaappihomon, joka vakaumuksensa vuoksi yrittää pakonomaisesti kouluttaa itsestään heteroa, mitä sitten oikein teen? Tämä teos ei anna vastausta näihin kysymyksiin, mutta antaa silti viitteitä siitä, mitä syvällinen seksuaaliterapeuttinen työ voi olla.

Teos on tehty haastattelemalla eri-ikäisiä ja eri ammateissa toimivia suomalaisia miehiä, ja se keskustelee miehen roolista laajemminkin kuin seksuaalisuuden näkökulmasta. Teos on huumorintajuinen ja tasapainoinen, eikä kristitty maailmankuva dominoi kaikissa kappaleissa, vaan toimii enemmänkin löysänä viitekehyksenä. Tekstistä huomaa, että kirjoittajat ovat asuneet pitkään Pohjois-Amerikassa – tuttavallinen kahden kirjoittajan toisiinsa viittaaminen on nimittäin periamerikkalainen kirjoitustyyli, jota Euroopassa eivät viljele ketkään, ei edes britit. Minusta se on suloista, ei silmiinpistävää, eikä ärsyttävää, koska sitä käytetään aika maltillisesti. Teosta voisi pitää kansantajuisena miestutkimuksen tai maskuliinisuuden tutkimuksen lähteenä, ja siinä on orastavia alkuja ymmärtää myös muiden kuin heteromiesten tai perheellisten elämäntapaa. Lähestymistapa on kuunteleva ja salliva.

Olen jo pitkään ollut häiriintynyt eri kristittyjen kirkkojen sisällä toimivista homojen eheyttämiskampanjoista, mutten ole tiennyt, mitä eheyttäminen sen alkuperäisessä merkityksessä merkitsee. Ärsyttää, että äärikristityt  ovat kaapanneet termin ja tehneet siitä propagandaa. Kaikki puhe ”kokonaisesta naisesta” tai ”tosimiehestä” on aina ärsyttänyt, miksi meitä ei sallita rikkonaisina tai vajavaisina? Tässä teoksessa aihetta lähestytään klassisemman psykoterapian näkökulmasta, puhuen ihmisen persoonallisuuden eheyttämisestä, mikä on aivan eri asia kuin seksuaalinen eheytyminen. En itse ole koskaan tavannut täysin eheää persoonaa, mutta uskon, että valtaosalla ihmisistä on toive tuntea itseään paremmin ja välttää omasta persoonasta johtuvia ylilyöntejä. Taka-ajatuksena eheytymisen ajatuksessa varmaan on, ettei ihminen voi kasvaa rikkoutumatta, ja ainoastaan kriisien kautta ihminen oppii arvostamaan elämäänsä sellaisena kuin se on. Tässä etsitään elämän vaikeuksista, stressistä, suorituspaineista ja muista ahdistavista asioista eroon pääsemisen polkua. Monet mieskirjan viitteelliset elämänohjeet tuntuvat yhtä järkeviltä ohjeilta naisille. Täytyy varmasti lukea myös Naiseksi, joka olet ymmärtääkseen kirjailijapariskunnan yhteisen projektin.

Sain tästä teoksesta erinomaisia eväitä teini-ikäisen pojan kasvatukseen ja itsetutkiskeluun naisena, äitinä, ihmisenä. Loppujen lopuksi teos on hyvä arkijärkinen johdatus psykologiaan ja psykoterapiaan. Klassikko jo syntyessään.