Jäätelökakun syvin olemus

smartTeos: Marja Kangas: Miestä näkyvissä. (WSOY, 2020)

Äänikirjan lukija: Minttu Mustakallio

Biorytmit ja tähdet näyttävät olevan sillä mallilla, että kepeää chicklitiä kuluu enemmän kuin kylmää juotavaa. Tilannetta avittaa sekin, etten ole ylikuumentuneessa asunnossani nukkunut moneen päivään kokonaisia öitä. Kiukkuisena ja väsyneenä pää jaksaa vain viihteellisempää kamaa, ja eilen tähän hätään saapui vasta julkaistu esikoisteos, Marja Kankaan Miestä näkyvissä.

Teos voitti viime vuonna Prisman ja WSOY:n yhteisen Tarinan viemää-kirjoituskilpailun, johon itsekin osallistuin leipäjonoaiheisella kässärilläni. Toki tunnen kateellisuutta kirjailijalle tästä suorituksesta, se on inhimillistä, koska kyseessä oli varsin merkittävä rahapalkinto ja kustannussopimus. Kisassa etsittiin vetävää tarinaa, joka myisi myös Prisman käytävillä. No, täytyy myöntää, että kapitalismikriittinen pläjäykseni ei ollut sitä laatua, joka lisäisi asiakkaiden ostohaluja Prismassa. Tämä kirja taas luultavasti tekee niin, sillä sen teema, äkillinen avioero, on omiaan lisäämään länsimaisen, keskiluokkaisen ihmisen lohtushoppailua.

Kyseessä ei ole aivan tyylipuhdas shopping and fucking-teos, jonka kuningattaria ovat olleet mm. Jackie Collins ja Sophie Kinsella. Tässä teoksessa naidaan tai fantasioidaan naimisesta enemmän kuin shoppaillaan, mutta näyttelijäksi romaanin päähenkilö Sirkku Pirinen kuuluu eittämättä porvarilliseen siipeen.

Sirkku on neljääkymppiä lähestyvä Turun kaupunginteatteriin kiinnitetty näyttelijä, joka on naimisissa merikapteeni Jalon kanssa. Pariskunnan yhteinen arki on ajautunut vähäiseen kommunikaatioon ja suorittavaan seksiin, ei vähiten siksi, että lapsenteon yritys ottaa voimille. Anoppi Varpu on Sirkun elämässä mukana melkein enemmän kuin Jalo, ja kulttuuritädin jatkuvat kutsut sushille tai proseccolle ovat koomisia. Muutenkin teoksessa eletään kepeiden ihmisten kuohuviinivyöhykkeellä, jopa siihen pisteeseen saakka, että teos olisi voinut toimia jonkun kuoharibrändin mainoksena.

Jalo jättää Sirkun yhtä kepeästi kuin on tämän elämään tullutkin. On aika vaihtaa nuorempaan ja kuohkeampaan, naiseen, jonka nimi muistuttaa jäätelökakkua. Katkeruutta lisää se, että Vanessa on ruotsalainen. Sirkku ja anoppi yrittävät saada miestä pariterapiaan, mutta liitossa ei ole enää mitään pelastettavaa. Kuvaukset terapiassa käynnistä olivat kirjan parasta antia, ja muistuttivat minua äskettäin näkemästäni islantilaisesta tv-sarjasta Isäviikonloput, jossa jätetty nainen on itse pariterapeutti.

Ammatilliset pohdinnat ovat romaanissa myös viihdyttäviä, ja lukija pääsee vertailemaan erilaisten draamamenetelmien etuja toisiinsa verrattuna. Sirkun tunne-elämää luonnehtii korostunut fyysisyys ja raivokkuus, mikä ilmenee erotilanteessa väkivaltaisia purkauksia ja omaisuuden tuhovimmana.

Kyseessä on vetävä tarina, johon on helppo samastua, olipa sinkku, eronnut, karannut, tai onnellisesti naimisissa. Myös Sirkun läheisimmät ystävät olisivat kiinnostavia hahmoja, jos tulisivat välillä ulos kuohuviinikuplastaan. Turku toimintaympäristönä esiintyy eurooppalaisten kulttuuriammattilaisten fiksuna temmellyskenttänä, jossa ei pahemmin kohdata omaan sosiaaliluokkaan kuulumattomia ihmisiä. Teoksen historiattomuus ja yhteiskunnallisen analyysin vähäisyys tekevät siitä helppolukuisen, mutta omasta näkökulmastani myös helposti unohdettavan. Tähän verrattuna esimerkiksi Noora Vallinheimon Perno Mega City oli älyllinen teos, jonka kontekstualisointi teollisuuskaupungin lähihistoriaan tuntui rikkaalta ja loisteliaalta.

En olisi lähestynyt teosta sen nimen enkä kansikuvan perusteella, vaan motiivinani oli nähdä, millainen teos tulee valituksi tuhansien toiveikkaiden käsisten pinosta. Varmasti tämä romaani voi toimia lohtuteoksena vasta eronneille, varsinkin jätetyille, ja voin kuvitella sen määrän sipsejä, suklaata ja siideriä, mitä Prisman ostoskärryihin mahtuu teosta hankittaessa. Kohderyhmällä ei välttämättä ole varaa kuohariin, ainakaan montaa kertaa viikossa.

Kaikenlaiselle kirjallisuudelle on oma hetkensä, eikä Miestä näkyvissä edusta heikointa lukemaani naisviihdettä. Myös Sirkku oppii tutkimaan itseään ja seksuaalisuuttaan parisuhdekeskeisen heteronormatiivisen matriisin reunoilla ja ulkopuolella. Mutta kirjan maailma ei kutsunut minua maagisesti puoleensa, ehkä siksi, että omat kokemukseni parisuhteista ja eroista ovat olleet erilaisia, ja jokaista parisuhdetta ja eroa on leimannut taloudellinen katastrofi, josta tämä teos kertoo siistin, miltei tuskattoman version.

Toisineläjän tunnustuksia

Hiltunen IsoPekka Hiltunen: Iso (WSOY, 2013)

Iso on romaani, johon olen ennen tätä lukukertaa tarttunut ainakin kahdesti, mutta jostain syystä en saanut sitä luettua loppuun aiemmin. Pekka Hiltunen on minulle muuten tuttu kirjailija, jolta olen lukenut kaksi dekkaria ja toisen Suomeen sijoittuvan romaanin. Hiltusella on vetävä kirjoitustyyli, jossa juonen pyörittelyllä on keskeinen osuus. Myös Isossa sattuu ja tapahtuu paljon lyhyessä ajassa, vaikka romaanin teema on myös asiapitoisesti järeä.

Romaanin päähenkilö on 37-vuotias akateeminen työtön Anni, jonka elämä on sijoittunut Kangasalle, Tampereelle ja Helsinkiin. Hän nimeää itsensä ”toisineläjäksi”, jonka kokemusta ei leimaa pelkästään lihavuus, vaan myös vääränlaiset mielipiteet normiyhteiskunnan valtavirrassa. Pikkukaupungin tytöllä on vakaat perheolot, hän on ainoa lapsi perheessä, jossa ei ole ollut työttömyyttä eikä puutetta. Hän on kahden tutkinnon maisteri, jolla on ollut vain lyhyitä työsuhteita prekaareilla aloilla. Viimeksi hän on ollut töissä kahvilassa sandwich artistina, mutta saanut potkut johtuen väärästä ”työotteestaan”. Työelämä on täynnä eufemismeja, joilla peitetään vääränlaisten ihmisten syrjintä. Suurimmalle osalle työnantajista Annin iso koko asiakaspalvelussa on ongelma.

Anni ajautuu työelämästä kuntoutujan rooliin, ja viettää aikaansa terapiaryhmässä, johon hän ei suurine mielipiteineen mahdu. Saatuaan potkut ryhmästä ja erottuaan varteenotettavasta poikaystävästä hän päättää muuttaa takaisin Tampereelle, kaupunkiin, jossa hän on joskus ollut onnellinen. Romaanin juoni alkaa tästä muutosta, joka sysää Annin elämässä monia muutoksia. Anni palaa vanhan vuokraemäntänsä, Huivitädin omistamaan yksiöön Armonkalliolla, ja naiset ystävystyvät huolimatta suuresta ikäerosta. Myös Huivitädillä eli Kertulla on ulkonäköön liittyviä rajoitteita ja paineita, ja hän on pitkästä aikaa ensimmäinen ihminen, joka osaa nähdä ihmisen läskien alla. Kertun Tampereen murre oli virkistävää luettavaa muuten vähän liiankin yleiskielisen ja virtaviivaisen ilmaisun keskellä.

Ilman tarinaa ylisukupolvisesta ystävyydestä romaani olisi sortunut liialliseen sosiologiseen saarnaamiseen, ja sillä hilkulla se kiikuttelee edelleen. Nyt kolmannella kerralla luin sen antaumuksella, koska pystyin samastumaan Anniin vahvemmin kuin seitsemän vuotta sitten. Olin silloinkin lihava ja työtön, mutten uskonut työttömyyteni johtuvan lihavuudesta. Myös seitsemän vuoden aikana kokemusasiantuntijoiden rooli on yhteiskunnassamme vahvistunut, mihin liittyy negatiivisia ja positiivisia lieveilmiöitä. Itse en ole pätevöitynyt lihavuuden kokemusasiantuntijaksi, mutta minulla on vastaavia kokemuksia köyhyydestä julkisuudessa puhumisesta kuin Annilla lihavuudesta. Köyhyyden terapiaryhmiä tai köyhyysleikkauksia ei ole vielä keksitty, mutta ehkä niiden aika tulee tällä vuosikymmenellä.

Tamperelaisen kaupunkikulttuurin kuvauksena Iso on loistelias, ja Hiltunen saa ympättyä Annin tarinaan myös kappaleen vapaussotaa ja Minna Canthin henkeä. Hengailin myös eilen kirjaa loppuun saattaessani Metso-kirjastossa, jossa Anni oli onnistuneesti töissä pari vuotta, ja kävelin ohi Minna Canthin patsaan, jonka kupeessa naiset tilittivät toisilleen elämänsä vaiheita. Toki pidin myös Helsinki-kuvauksista, varsinkin Lapinlahden sairaalan hylätyistä osastoista, jonne Anni eksyi tarinan viimeisellä tiedostamismatkallaan.

Romaanissa on paljon tietoa ja viittauksia olemassa oleviin tutkimuksiin, mikä tekee siitä myös lähteen lihavuudesta, syömishäiriöistä ja painon kulttuurisista merkityksistä kiinnostuneille. Tämäkin oli kiinnostavaa, mutta olisin kustannustoimittajan roolissa saattanut kyseenalaistaa sen runsasta määrää. Osa näistä keskusteluista oli minulle tuttuja jo ennen kirjaan tartuttuani, mutta sain romaanista uutta tietoa lihavuusleikkauksista, joihin olen suhtautunut aiemmin kritiikittömämmin kuin tämän lukukokemuksen jälkeen.

Kaiken kaikkiaan lukukokemus oli vapauttava, holistinen ja emotionaalisesti tyydyttävä. Eniten suosittelisin teosta Annin hahmoa nuoremmille, painon kanssa kamppaileville lukijoille; jotenkin luin tätä young adult-teemaisena kirjana, vaikka sen hahmojen, myös kanssalihavien, ikähaitari oli ilahduttavan laaja.

Tämän jälkeen lukisin mielelläni Virpi Hämeen-Anttilan tuoreen teoksen Paino, ja vertailisin näkökulmia myös ajallisesta perspektiivistä.

 

 

 

Sulamisvesissä vastavirtaan uimisesta

Teos: Hanna Ryti: Rakkaudettomuus (Siltala, 2019)

Äänikirjan lukija: Outi Vuoriranta

Koitan nyt tapojeni mukaan spurtata Helmet-lukuhaasteen suhteen tammikuun eka päivät, sitten unohtaa haasteen ja palata siihen loppusyksystä, kun luettuja kirjoja on muutenkin kertynyt ilman strategista valintaa.

Tässä romaanissa on kolme sisarusta ja vakavasti sairastunut äiti, joka on kohdellut lapsiaan epäreilusti ja ollut väkivaltainen ainakin esikoistaan Liljaa kohtaan. Keskimmäinen tytär Orvokki on kohtuumenestynyt toimittaja, joka pitää semikiinnostavaa blogia ja haaveilee suuremmasta menestyksestä. Lilja on taas epäkiinnostava kuvataiteilija, jonka tulot jäävät kolmannekseen nuoremmasta siskostaan. Sisarkateus on kitkerää, sillä eihän Lilja-raukka kelpaa edes Orvokin naistenlehden juttuihin. Hän käy terapiassa puimassa kylmää äitisuhdettaan, ja opettelee rajojen vetämistä lapsellisena pitämien värikynäharjoitusten kautta. Kuopus Ruusu on balettitanssija Pariisissa, joka ei ole koskaan esitellyt elämänkumppaniaan äidille.

Liljaa ja Orvokkia yhdistää kiinnostus ilmastonmuutokseen, mutta he käsittelevät teemaa kahdesta eri luokkapositiosta. Orvokin maailmantuska on enemmän blogin markkinointikikka kuin aitoa välittämistä ympäristöstä. Vaikka hän inhoaa ruoanlaittoa, hänen on perustettava vegaaniruokablogi, jotta kävijämäärät kasvaisivat. Lilja taas tekee kantaaottavaa taidetta jäätiköiden yksinäisyydestä, ja onnistuu tauluillaan kiinnittämään ekofilosofi Mihkelin huomion – miehen, johon naimisissa oleva Orvokki on salaa rakastunut.

Pelkkä veganismi ei toki riitä Mihkelin sydämen valloittamiseksi, vaan Orvokin on ryhdyttävä lähialueruokaa suosivaksi fennovegaaniksi. Orvokin mies Tero ei ole liekeissä vaimonsa elämäntapamuutoksesta, vaan jatkaa ruoan kantamista kotiin muovikasseissa valintaansa anteeksi pyytämättä.

Pidin sisarusten henkilöhahmoista ja ilmastoon liittyvistä pohdinnoista, mutta paikoitellen koin kirjailijan tyylin hieman liikaa alleviivaavaksi – tosin se lienee kuvastaa neuroottista aikaamme ja tietyn tyyppistä moraalisäteilyä. Äidin saattohoidon kuvaus oli koskettavaa, vaikka varsinkin Liljalla oli harvinaisen nihkeä äitisuhde. Yksi teoksen keskeinen kysymys liittyikin anteeksiantoon, ja nöyrtymiseen kuoleman porteilla siinä vaiheessa, kun päiviä on jäljellä vain muutamia.

Ekologisen elämäntavan paradokseista Rydillä on eniten sanottavaa, ja varsinkin Orvokin ehdottomuus osoittautui koomisena. Huumori pelasti tämän muuten maailmantuskaa pursuavan teoksen, jossa huolestuneisuus on päällimmäinen tunnetila.

Tämä teos sopii HELMET-haasteessa kohtaan 35: ”Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa.”

Minnesotan luterilaisella hautuumaalla

hustvedtTeos: Siri Hustvedt: Amerikkalainen elegia (Otava, 2008), 364 s.

Käännös: Kristiina Rikman

Mistä sain: Kierrätyshyllystä

Siri Hustvedt, yhdessä aviomiehensä Paul Austerin kanssa, ovat edustaneet minulle pitkään liian etabloitunutta kirjallisuutta. Yhden teoksen Hustvedtiltä luin jo 1990-luvulla, jolloin hän ei vielä ollut kuuluisa, ja nimi jäi silloin mieleen omaperäisenä kertojana. Austeria olen lukenut vähemmän kuin hänen vaimoaan, mutta noin ylipäänsä teokset, joissa liikutaan New Yorkin taiteilijapiireissä tuntuvat edelleen liian yliedustetuilta.

Amerikkalainen elegia on tyypillinen New York-teos, jossa hyväosaisten, korkeasti koulutettujen kaupunkilaisten ongelmia ratkotaan psykoanalyytikon sohvalla. Mutta se on myös 9/11-teos ja siirtolaisteos, jossa norjalaisten ja jamaikalaisten maahanmuutto ristivalottuu kiinnostavalla tavalla. Siinä myös poistutaan New Yorkista moneen otteeseen, mikä lisää teoksen kiinnostavuutta.

Kirjassa kaksi keski-ikäistä sisarusta, Inga ja Erik, tekevät surutyötä professori-isänsä poismenon jälkeen. Erik on eronnut psykoterapeutti, ja Inga leskeksi jäänyt kirjailija. Ingalla on enemmän huolia kuin veljellään, koska hänen ex-miehensä aiheuttaa draamaa vielä haudan takaa ja hänen tyttärensä on traumatisoitunut oltuaan lähellä 9/11-tapahtumia. Erik on suvun terapeutti, mutta tarinan aikana hän joutuu kohtaamaan myös omia heikkouksiaan ja lukkojaan.

Minnesotan-puolen kuvaus on kiinnostavampaa kuin New Yorkin, ja norjalaisyhteisön kuvauksessa on taatusti paljon yhteistä suomalaisten siirtolaisten polkujen kanssa. Kirjassa palataan sisarusten lapsuuden maisemiin, vanhalle sukutilalle, luterilaiseen kirkkoon ja hautausmaalle – paikkoihin, joiden arvomaailma on erilainen kuin New Yorkissa. Luterilaista mentaliteettia tutkitaan pappishahmojen, heidän oman collegen ja kirkon rituaalien kautta. Vaikka sisarukset eivät ole erityisen uskonnollisia, heidän lapsuusmuistonsa tuntuvat liittyvän vahvasti etnisesti merkittyyn uskonnollisuuteen.

Hustvedt tekee myös tarkkoja havaintoja norjalaissiirtolaisten kielenkäytöstä, eikä lienee kummallista, että kolmannen polven siirtolainen, sisarusten isä Lars puhuu vielä nuorena kömpelöä sekakieltä. Minnesotan maalaisyhteisöissä lapset ovat kasvaneet norjan kielen keskellä kouluun menoon saakka, ja kielen ylläpitäminen on ollut suvuissa tärkeää.

Jamaikan historia avautuu Erikin uuden vuokralaisen, Mirandan ja tämän tyttären Eglantinen kautta. Lapseton Erik ihastuu vuokralaiseensa ja haluaisi toimia Eggyn varaisänä. Eggyllä on kuitenkin biologinen isä kuvioissa, eikä tämä katso uutta orastavaa suhdetta hyvällä. Eggyn isä on huumeriippuvainen valokuvaaja, joka kuvaa ihmisiä salaa, usein murtautumalla näiden asuntoihin öiseen aikaan. Samalla hän menestyy taiteilijana teemojensa rankkuuden vuoksi. Erik joutuu miehen uhriksi, varsin mauttomalla tavalla, ja tämäkin järkyttää herkkää, yksityisyyteen tottunutta miestä perinpohjaisesti.

Amerikkalainen elegia ei ole Hustvedtin tunnetuin teos, mutta pidin siitä sen huolellisen rajauksen ja henkilöhahmojen särmikkyyden vuoksi. Se on nopealukuinen teos, jossa keskiössä on sisarusten sisäinen maailma ja pohdinta tiettyjen henkisten ominaisuuksien periytymisestä. Lars-isän sota-aikaisten kirjoitusten kautta jäin ensin odottamaan suurempienkin salaisuuksien paljastumista, mutta sukusalaisuudet eivät lopulta ole tämän tarinan suurin juonellinen koukku.

Näin tässä teoksessa yhteyden Hustvedtin myöhempään teokseen Vapiseva nainen (2011), joka jäi minulta kesken. Hänen kiinnostuksensa psykoanalyysiin ja neurologiaan on jossain vaiheessa ollut ylenpalttista, ja näissä teoksissa on myös temaattista päällekkäisyyttä, vaikka Vapiseva nainen ei ole fiktiota. Amerikkalaisessa elegiassa esiintyy piilevää kritiikkiä psyykenlääkkeiden liiallisesta käytöstä, vääristä diagnooseista ja potilaiden heitteillejätöstä, ja Erikin potilaat nousevat kiinnostaviksi sivuhenkilöiksi.

Pohjoismaisesta painotuksesta huolimatta tyypillisen amerikkalaista kirjassa ovat Mirandan ja Ingan ihmissuhdedraamat, joissa on paljon yhteistä huolimatta erilaisista taustoista. Mirandan ex-mies tekee kyseenalaista taidetta ja joutuu oikeuteen kunnianloukkauksista, kun taas Ingan kuollut mies pääsee postuumisti lööppeihin kaksinnaimisesta ja tunnustamattoman pojan löytymisestä. Asianajajilla uhkaaminen ja roskajournalismi kuuluvat teoksen päähenkilöiden arkeen. Hustvedt osaa kuitenkin kertoa näistä ilmiöistä elegantisti niin, etten kokenut joutuvani keskelle suurta saippuaoopperaa.

Se, että luen tätäkin bestselleriä 10 vuoden viiveellä, kertoo jotain menneisyydestäni lukijana. Hustvedt oli aikanaan Suomessakin niin paljon tapetilla, että häneen liittyvä julkisuus tympi jo ennen kirjoihin tarttumista. Amerikkalainen elegia tuntuu kuitenkin jo miltei klassikolta, eikä sen tematiikka ole kymmenessä vuodessa kulunut tai haihtunut.

 

Snobismia suoraan suoneen

loistava-menneisyysEdward St. Aubyn (s.1960) on brittikirjailija, jonka tuotanto on mennyt minulta kokonaan ”ohi” 1990-luvulla. St. Aubyn julkaisi Patrick Melrosesta kertovan autofiktiivisen trilogiansa Yhdysvalloissa vuosina 1992-4, ja sarjaa täydentävät vielä kaksi myöhempää osaa. Kirjasarja on noussut uuteen suosioon v. 2017, kun siitä alettiin tehdä tv-sarjaa. Samaan syssyyn Otava päätti suomentaa kirjasarjan, josta trilogia on julkaistu samoissa kansissa Loistava menneisyys – nimellä (2018, suom. Markku Päkkilä).

Luin trilogiaa hitaasti kahden viikon laina-aikana, kykenemättä ahmimaan sen varsin raskaita teemoja. Trilogia kertoo paljon muustakin kuin insestistä ja suonensisäisten huumeiden käytöstä, ja tyylillisesti se tuntuu perineen paljon Evelyn Waughin Mennyt maailma– teoksesta. Waughiin viitataan myös intertekstuaalisesti kaivaten hänen reippaita juhliaan. Kirjan konteksti on kompromissittoman yläluokkainen, eikä tästä henkisestä perimästä tunnu kukaan saavan potkuja, vaikka saapuisi juhliin verinen ruisku kyynärtaipeessa. (Tätä teoksissa ei tapahdu, mutta Patrick tuntuu viettävän 80-luvun rikkaiden ystäviensä vessoissa.)

Ensin täytyy tunnustaa, että olisin luultavasti ihastunut kirjasarjaan pidäkkeettömämmin 20-vuotiaana kuin 45-vuotiaana. Varsinkin trilogian toinen osa Bad news (Ikävä juttu) olisi taatusti kolahtanut silloiseen rappioromantiikkaa ihannoivaan itseeni. Sarja kolahti edelleen, mutta oli myös rankkaa lukea päähenkilön pohjattomasta itsetuhoisuudesta. Ja osa huumetrippien kuvauksista tuntui jopa pitkäveteiseltä, koska ne olivat sekasortoisella tavalla perin sivistyneitä ja oppineita.

Trilogiassa siis kartoitetaan ”tuhlaajapoika” Patrick Melrosen elämää 5-vuotiaasta noin kolmikymppiseksi, jolloin hän on parantunut pahimmasta huumehelvetistään ja palannut Britannian seurapiireihin. Patrickin alkoholisoitunut pedofiili-isä kuolee miehen ollessa parikymppinen, ja hänet lähetetään New Yorkiin hakemaan tämän tuhkia. Ensimmäinen osa sijoittuu siis 60-luvun Provenceen, toinen osa New Yorkiin vuonna 1982, ja kolmannessa osassa seikkaillaan Lontoossa ja Cotswoldsin maaseudulla vuonna 1990.

Patrick on tullut isänsä hyväksikäyttämäksi 5-vuotiaasta eteenpäin, eikä hänen sekakäyttäjä-äidillään riitä voimia puuttua asiaan, vaikka hän on tietoinen miehensä taipumuksista. Myöhemmin vanhemmat eroavat, rikas amerikkalainen äiti nousee ahdingostaan, mutta isä jää Ranskaan elämään rappioelämää ex-vaimonsa antamilla almuilla. Kasvavalle Patrickille ainoa lohtu on se, ettei isä ole menestynyt, vaan kenties lunastanut hänelle kuuluvan alhaisen paikan yhteiskunnassa.

Trilogiassa on vähän osioita, jotka eivät tavalla tai toisella liity päihteisiin. Nuorten huumeriippuvuuksia ei moralisoida, koska vanhempien ikäpolvi marinoituu kosteilla lounaillaan saaden aikaan lähes yhtä pahaa jälkeä. 1990-luvulle tultaessa lähes jokainen Patrickin elossa oleva ystävä kuuluu NA- tai AA-ryhmään, joiden hoivissa heistä tulee ympäristölleen sietämättömiä. Patrickiä itseään vainoaa edelleen kolmikymppisenä lapsuuden synkät varjot huolimatta lukuisista terapiasuhteista. Vihan tunteen käsittely tuntuu olevan hänen elämänsä läpileikkaava teema, vielä hankalampi kuin päätös lopettaa suonensisäisten huumeiden käyttö.

Tyylillisesti St. Aubynin teokset eivät muistuta Karl Ove Knausgårdin pikkutarkkaa arkista kerrontaa, mutta isäsuhteen käsittelyssä heillä on paljon samaa (huolimatta siitä, ettei Knausgårdin isä ollut pedofiili). St. Aubynilla tosin huomio kiinnittyy sivuhenkilöihin ja laajempaan maailmaan, kun taas Knausgårdin pitkät monologit ovat enemmän introspektiivisiä. Uskoisin kuitekin, että ”Knasun” ystävät saattaisivat ammentaa paljon myös tästä trilogiasta, jolle on luvassa kaksi jaksoa lisää. Sivumäärä jää vaatimattomammaksi, ja teokset ovat myös helpompilukuisia. Ehkä St. Aubynin tarkoituksena ei ole myöskään luoda kirjallisia spektaakkeleja, vaan luin teoksia aitoina pyrkimyksinä nostaa seksuaalisen hyväksikäytön ja riippuvuuksien välisen yhteyden teemaksi, joka vaatii myös yhteiskunnallista tarkastelua.

Luin teokset oikeassa järjestyksessä, ja suosikkini kaikessa kammottavuudessaan oli ykkösosa Never Mind. Kolmososaa Some Hope en luultavasti olisi jaksanut lukea itsenäisenä teoksena. Siinä esimerkiksi kartanon emäntä Bridgetin hahmo ei olisi avautunut lainkaan yhtä kiinnostavana, ellen olisi ensin tavannut häntä 60-luvun Ranskassa pilveä polttavana, seksuaalisesti vapautuneena tytön huitukkana.

Teoksessa käydään läpi vuosikymmenten yläluokkaisilla päivällisillä, joiden snobistiset järjestelyt tuottavat Patrickille nautintoa. Suvun perimä on edelleen se järjestys, joka pitää hänen elämäänsä jollain tasolla pystyssä. Cotswoldsissa hän pääsee juhliin, joihin osallistuu prinsessa Margaret, mutta niissä hän tyytyy terapeuttisiin keskusteluihin ex-narkkariystäviensä kanssa. Illallispöydässä prinsessa Margaret saa leningilleen peurapaistin kastiketta, joka kaiken lisäksi oli makunsa puolesta pohjanoteeraus. Kaikkia kartanon vieraita ei voida kutsua samaan pöytään prinsessan kanssa, vaan heidät lähetetään taksilla piiloon Bossington-Laneille naapurikartanoon.

St. Aubynin huumori kohdistuu aateliston ja muun yläluokan sisäsiittoisuuteen, pakkomielteisiin ja ahdasmielisyyteen. Miespuolisten perillisten tuottaminen sukuun on edelleen monien miesten ykkösprioriteetti, joka ohittaa aviollisen uskollisuuden. Lasten läsnäolo aikuisten juhlissa on suuri etikettivirhe, ja heidän ottaminen mukaan sunnuntain jumalanpalveluksiinkin on kyseenalaista. Sakasti on anglikaanisessa kirkossa sopiva paikka säilyttää sylilapsia, eikä evankelisille irtiotoille ole suurta sosiaalista tilausta.

Minulle teosten suurin anti oli niiden tietynlaisessa terapeuttisuudessa, jossa kuitenkin aidon snobistisesti piikiteltiin terapiakulttuurille. Odotan sarjan loppuosilta lisää johtopäätöksiä huumevieroituksesta ja oivalluksia päihteettömästä elämästä. Patrick Melrosen yläluokkainen narkkielämä oli kyllä yhtä raadollista luettavaa kuin kaikki muukin ”alan kirjallisuus” huolimatta siitä, että päähenkilöllä oli varaa hotellien huonepalveluun ja runsaisiin tippeihin limusiinikuskeille. ”Alan kirjana” se vakuutti siksi, että St. Aubyn onnistuu pysymään toiveikkaana sortumatta kuitenkaan tyypillisimpiin sentimentaalisuuksiin.

Isä terapian tarpeessa

Keith_Stuart_Poikani_Sam_etukansiMinulla on tässä blogissa keskeneräinen Torey Hayden-lukumaratoni, eli yritän selvittää, miksi tämä erityislapsista kirjoittava kirjailija on niin suosittu ja rakastettu. Projekti etenee hirvittävän hitaasti, koska en suuremmin pidä hänen tyylistään. Kirjoja on tullut poimittua kierrätyskoreista, ja ainoa plussa on, että ne ovat alkukielisiä. Toisaalta varsinkin autismin kirjosta kertovat teokset kiinnostavat jollain tasolla aina, ja on Haydenilläkin hyviä näkökulmia lasten kanssa pärjäämiseen, kunhan ei olisi niin siirappinen tai kaavoihinsa kangistunut kirjoittaja.

Brittiläinen Keith Stuart yllättää teoksessaan Poikani Sam (Bazar, 2017) kertomalla perheen tarinan, joka on hajota liitoksistaan 8-vuotiaan Samin autismin takia. Samin äiti Jody on ollut kotona poikansa kanssa tämän lukuisten terapiakäyntiensä kanssa, kun taas isä Alex on takonut rahaa kiinteistövälitysfirmassa. Molemmat ovat korkeasti koulutettuja ja halukkaita edetä urallaan, mutta pojan diagnoosi on jättänyt heidät jumittamaan elämässään paikkoihin, jotka eivät kumpaakaan tyydytä. Asumuseron jälkeen Alex huomaa, että on korkea aika oppia edes alkeellisesti kommunikoimaan poikansa kanssa. Vastaus pattitilanteeseen löytyy Minecraft-pelistä.

Teos sijoittuu Bristolin kaupunkiin, joka käy läpi suuria rakennemuutoksia. Kaupunkia uudelleenrakennetaan nuorten menestyjien ehdoilla, mutta muutokset eivät miellytä kaikkia niitäkään, joille vintage-liikkeet, vegaanipikaruokalat ja elektroniikkamusiikkia soittavat klubit ovat toisia koteja. Alex kaipaa pubeihin, joista saa oliivien sijasta kunnon perunalastuja. Työssään kiinteistövälittäjän sijoitusneuvojana hän on tottunut näkemään nuorten aikuisten epätoivon, kun elämä ei etene edes pienimpään ensiasuntoon. Työssään hän taitaa olla liian empaattinen, mikä ei firman johtoa miellytä. Lopulta Alex jää itsekin työttömäksi, ja huomaa elävänsä sottaista pyjamapäiväelämää menestyvän sinkkukaverinsa nurkassa.

Minusta tässä kirjassa oli sopivasti vähän kaikkea: vanhemmuuden tuskaa, ihmissuhdehömppää, mutta myös yhteiskunnallista kantaaottavuutta. Alex joutuu myös keskellä parisuhdekriisiään palaamaan lapsuutensa suurimpaan traumaan, joka on osasyy siihen, miksi hänen elämänsä jumittaa paikallaan. Alexin äiti ja sisko ovat herkullisia hahmoja, joilla luultavasti on yhtä vaikeaa pelkästään itsensä kanssa kuin Alexilla autistisen poikansa kanssa. Erityisesti fanitin pikkusisko-Emmaa, joka oli onnistunut viettämään kymmenen vuotta reppureissaamassa, ilmeisesti muulla rahoituksella kuin sossumasseilla.

Ihan kaikkia Minecraft-pelaamiseen liittyviä kohtauksia en jaksanut lukea antaumuksella, mutta tämä johtui vain omasta rajoittuneisuudestani. Pelin maailma kyllä aukesi hyvin tällaisellekin jurakauden fossiilille, eli kuvaus oli elävää.

Luulen, että tämä romaani voisi kiinnostaa sellaisiakin lukijoita, joilla ei ole lapsia tai jotka eivät ole töissä lasten parissa. Stuart osaa kirjoittaa autismista uskottavan kansantajuisesti, eikä kirja pursua turhaa diagnostiikkaa tai terapiakieltä. Ja vaikka  Alex itsekin päätyy terapeutin vastaanotolle, siitä ei tehdä teoksessa suurta numeroa (terapiassa hän tosin käy naapurikaupungissa Bathissa, mikä kertoo leimaantumisen pelosta). Alex onkin koulutukseltaan filosofi, joka ymmärtää ihmisyyden laajasti ja jolle tutkinto ei ole tuonut päivääkään palkkatyötä. Välillä hän on ”kuin kävelevä Sartren essee”, ja pulmatilanteissa hän miettii, mitä Karl Popper nyt tekisi. Olisin ehkä halunnut lukea vähän lisääkin filosofista pohdintaa, mutta kyllä tässä se elämänasenne välittyy hyvin rivienkin välistä.

Ylipäänsä oli nautinnollista lukea arkista kuvausta tavallisesta brittielämästä, joka keskittyi pienempään kaupunkiin kuin Lontooseen ja joka ei ollut dekkari/trilleri. Sam-pojan kanssa elämisestä tehtiin tässä varsin tavallinen ongelma, johtuen siitä, kuinka valtavan yleisiä erilaisten autismin kirjon diagnoosit ovat nykyaikoina ja kuinka vaikeaa ”lievempien” tapausten on saada sellaista apua, jota he tarvitsisivat. Minusta Samin arkinen touhu oli aivan tarpeeksi kuormittavaa erityiskoulupaikkaa varten, mutta enpä ole alan spesialisti enkä osaa koodata kuormittavuusvaatimuksia.

HELMET-haasteessa kirja sopii mainiosti kohtaan 44: ”Kirja liittyy johonkin peliin.”

Muonion mangojen kypsyystasosta

IMG_1444Kulttuurisensitiivisyys on hiipinyt suomalaiseen käsiteuniversumiin viiveellä, ja sen viimeisin variantti on vakava syytesana, kulttuurinen appropriaatio. Suomessa vakavampia syytöksiä appropriaatiosta on kohdistunut saamelaisten kuin romanien symboliikan, esineistön ja tapojen kritiikittömästä varastamisesta, pahimmassa tapauksessa kaupallisiin tarkoituksiin, globaalin riistotalouden niljakkaiksi symboleiksi.

Mikko-Pekka Heikkinen lähestyy saamelaisten elinkeinokriisiä toiminnallisen romanttisen komedian genrestä käsin. Romaania Jääräpää (Johnny Kniga, 2014) ei pidä ottaa liian vakavasti, jos on sattunut postkoloniaalin teorian klassikot lukemaan. Se kuitenkin sivuaa sekä feministisiä että vähemmistöpoliittisia keskusteluja välillä vakavammin, välillä kreisihuumorilla maustettuna.

Pariisi ja Lontoo ovat Muonion Kairahovin terassilta katsottuna hieman lähempänä kuin Kontulan halvimmasta kuppilasta. Sen lisäksi, että turisteja joutuu välillä palvelemaan muillakin kielillä kuin ”lontoolla”, kylän ihmisillä on yllättäviä historioita. Eivät kaikki ole koko ikäänsä poroja erotelleet, ja varsinkin saamelaissuvuissa miehillä on ollut harmillisen pitkiä ”jaukkumisjaksoja” lantalaisten mailla, ulkomaillakin.

Romaanin patriarkka, poromies Piera Karhuvuoma on ristiriitainen, tragikoominen hahmo. Hän on jättänyt perheensä lähteäkseen Iron Maidenin roudariksi maailmalle, ja palannut nelikymppisenä uusi kansallisaate sydämessään kotikonnuille. Pieran uusi ura itsenäisen Saamen politrukkina ei kunnolla ota käynnistyäkseen. Varavaltuutetun paikka Enontekiön kunnanvaltuustossa on pettymys, ja negatiivisia energioita hän joutuu purkamaan kotona poliisivaimoonsa Liisa Mimmiin.

Kun pariskunnan ainoa poika Asla iskee puolisokseen helsinkiläisen maisterin, joka kehtaa änkäytyä naapurikunnan Muonion kunnanjohtajaksi, Pieran vihanpito äityy uusille leveleille. Muonion ja Enontekiön kuntaliitosasia etenee, eikä Piera tiedä, miten päin olla. Asla alkaa menestyä arktisten älyvaatteiden suunnittelijana, eikä isällä ole asiaa pojan lippulaivaliikkeeseen, jossa myydään saamelaiskuvioituja Canada Goose-vermeitä rikkaille venäläisturisteille. Lisäksi suvun naisilla on molemmilla tahoillaan aikeita katkaista vuosisatoja kestänyt perheväkivallan kierre.

Jääräpää on lennokasta, monisanaista ja kauttaaltaan toiminnallista tykitystä, jossa suvantokohtia ei tunneta. Syrjäseutujen kunnallispolitiikasta olen lukenut paljon synkempiäkin tilityksiä, mutta tässä romaanissa oli varsinkin politiikkaosastolla toistoa suhteessa Heikkisen aiemman novellikokoelman, Nuorgamin Alkon tuhon (2010) kanssa. Romaanin päähenkilöt ja heidän yksityiselämän vääntönsä muodostivat taas uniikin tarinan, joka kirvoitti nauruhermoja.

Mangot nousevat teoksessa nuorenparin avioliiton ja kaukokaipuun symboleiksi. Muonion S-marketista mangoja voi ostaa huikeaan ylihintaan, mutta niiden kypsyttäminen syömäkelpoisiksi kestää. Asla ostaa Katjalle mangoja hyvissä ajoin ystävänpäivälahjaksi, mutta romanttinen hetki kääntyy raivokkaaksi riidaksi, koska Katja paljastaa miehelleen olevansa hirvittävän Juhana Stenin, kylän historian pahimman lantalaispapin, jälkeläinen.

Saamelaisukkojen raijaaminen ilmaiseen parisuhdeterapiaan metsästysvapaiden verukkeella oli romaanin koomisin osio, jolle nauroin hersyvimmin. Naisten perheväkivaltaa vastustavan perinnekerhon kokoontumiset taas herättivät vakavampia kysymyksiä suljettujen yhteisöjen ja etnisten ryhmien erityisasemasta. Harvemmin olen lukenut teosta, jossa vaimonhakkaamista on käsitelty minkäänmuotoisen komedian keinoin, ja pinttyneistä ennakkoluuloistani johtuen en osannut nauraa sille, että hakatut vaimot ottivat tilanteen omiin käsiinsä totuttua innovatiivisemmin keinoin. (Vastaavasti minun on ollut vaikea nauraa esimerkiksi lasten huostaanottobisnekselle, josta näin äskettäin varsin osuvan draamallisen esityksen.)

Eniten pidin kirjassa siitä, että perinteinen, moderni ja postmoderni limittyivät päähenkilöiden elämässä. Saamelaisesta elämänmenosta ei saanut täysin paikalleen jähmettynyttä kuvaa, eikä varsinkaan naishahmoilla ollut pyrkimystä ”jäädyttää” kulttuuriaan noloksi ulkomuseoksi. Varsinkin musiikin ja leffojen saroilla maailma kävi kylässä. Hugh Grantin elokuvien tribuuttina teos oli vielä vahvempi kuin Black Sabbathin alkutuotannon.

Sukupuolten välinen päättymätön sota ja jotkut överiksi vedetyt kohtaukset muistuttavat minua kesäteatterista, hyvässä ja pahassa. Kökköjäkin kohtauksia ja repliikkejä kirjasta löytyi, ja kuten edeltävässä novellikokoelmassa, näin myös tässä romaanissa tiivistämisen tarpeen. Teoksessa on draaman aineksia, mutta tämä draama tuntuisi relevantilta lavoilla Rovaniemeltä pohjoiseen. Mikä on Lapin maakunnan kesäteatterien tilanne?

Lempeä kulttikirja kuolemasta

virgin-suicides-fashion-photo-shoot-neon-mamacita07 Jeffrey Eugenides (s.1960) on kirjailija, jonka tuotantoon olen ollut aikeissa tutustua jo pitkään, mutten ole saanut aikaiseksi. Nyt Virgin Suicides (alk. 1993, suom. Juhani Lindholm, Otava, 2003) tuli luokseni kuin seireenin kutsuhuuto, ja hotkaisin vetävän tekstin yhdessä iltapäivässä. Olen tietoinen leffan filmatisoinnista (by Sofia Coppola), ja ehkä olen siitä pätkän joskus nähnytkin, mutta aktiivista muistijälkeä ei minulla Lisbonin kummallisten siskosten tarinasta ole.

Romaanissa eletään 1970-lukua, aikaa, jolloin Yhdysvalloissa lapsuuden ja nuoruuden traumoja hoidettiin jo tehokkaasti mitä monimuotoisimmin terapioin. Lisbonin sisarusten outo käyttäytyminen herättää kyllä huomiota asuinyhteisössä ennen yhdenkään kuolemaa, mutta perheen syvästi uskonnollinen äiti ei usko terapian auttavan tyttöjään. Sen sijaan hän uskoo kovaan kuriin ja säädylliseen pukeutumiseen. Sisarusparvesta nuorimman, kolmetoistavuotiaan Cecilian keihästettyä itsensä terävään aitatolppaan, paikallinen sairaala ja tyttöjen koulu yrittää ojentaa auttavan kätensä eloon jääneille sisaruksille, mutta turhaan. Tytöt osoittavat jo merkittävää edistystä suruprosessissaan uuden kouluvuoden alkaessa, mutta perheen tradegia alkaa eräästä tanssiaisillasta, jolloin toiseksi nuorin tytär, viisitoistavuotias Lux tulee kotiin jääden äidin puhalluskokeesta kiinni.

Äiti päättää eristää tytöt koulusta, jotta tulevat ylilyönnit estettäisiin. He saavat käydä vain kirkossa sunnuntaisin, muuten perhe elää apaattista uneliasta varjotodellisuuttaan rapistuvassa talossa, jonka ruokkoamaton piha kertoo meiningistä neljän seinän sisällä. Ympäröivä yhteisö epäilee perheen vajonneen johonkin katolilaisuuden okkultistiseen kulttiin, mistä kertovat myös naapurien autojen ikkunanpyyhkimiin ilmaantuvat laminoidut Mariankuvat. Ikkunoissa sisarukset polttavat itsetehtyjä kynttilöitään jonkinlaisina SOS-merkkeinä naapurin pojille, jotka edelleen haaveilevat tavoittamattomista oudoista linnuista perheen eristynyttä hiljaiseloa vakoillen. Pojat toimivat myös kollektiivisina kertojina – ratkaisu, mikä toimii yllättävän hyvin juonen kehityksen kannalta.

Loppujuonta en paljasta, ihailen vain Eugenideksen tapaa löytää balanssi riipivän kauhukertomuksen ja lempeämmän aistillisen romantiikan välimaastosta. Ja koska sisarusten kuolema paljastetaan ensimmäisessä lauseessa, lukija lukupäätöksen tehdessään ei jää emotionaalisesti vellomaan päähenkilöiden kohtalon hetkissä. Tässä tutkitaan ennen kaikkea elämää ja elinvoimaa, ei niinkään epätoivoa ja kuolemanviettiä.

Vaikka Lisbonin sisarusten tarina on äärimmäinen, liioiteltu ja tyyliltään tietoisesti goottilais-romanttinen, sen vakavammat viestit ovat edelleen ajankohtaisia. Eugenides käsittelee esimerkiksi yhteiskunnan ylimedikalisoitumista ja terapiakulttuurin tunkeutumista ihmisten arkeen purevan kriittisesti: tässä lapset ja nuoret oppivat nopeasti käyttäytymään erilaisissa ryhmäterapiasessioissa aikuisten odotusten mukaan, esimerkiksi itkemälllä sopivissa kohdissa,  jotta ”tulosta” saataisiin nopeasti aikaan ja päästäisiin takaisin normaaliin päiväjärjestykseen.

Olen ymmärtänyt, että Eugenideksen myöhemmät teokset Middlesex (2002) ja Naimapuuhia (2011) ovat suuria amerikkalaisia kertomuksia monimutkaisine juonineen. Virgin Suicides on niihin verrattuna pienempi ja suoralinjaisempi tarina, joka taatusti on saavuttanut kulttikirjan maineen jo parin teinisukupolven parissa. Tarinankerronta on tässä aistivoimaista ja paikallista – teinien itsemurha-aaltoja ei pyritä selittämään maanlaajuisesti, historiallisesti tai poliittisesti, vaan keskiössä ovat tunnelmat ja juonen kehitys. Romaanin elokuvallinen potentiaali onkin ilmiselvä alkumetreistä saakka. Kauheaa sanoa, että viihdyin näin makaaberia aihetta käsittelevässä romaanissa, mutta ehkä se kertoo kirjallisuuden perimmäisestä tarkoituksesta: ei ole mitään teemaa, josta ei voisi kirjoittaa tai lukea. Kerronnan tapa on yleensä olennaisempaa romaanin onnistumisessa kuin valittu teema.