Terroristi opettajainhuoneessa

Teos: Antti Vihinen: Punainen prinsessa (Into, 2021)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Tänään minulla ei ollut lähetysompeluseuran tunnelmat käsitöitä tehdessä, vaan melkein jännäkakka housuissa. Kuuntelin kirjaa, jonka yksi tapahtumapaikka oli aivan kotinurkillani, Pyhäjärven saarella, jonka edustalta löydettiin kuollut saksanopettaja Helga Konrad.

Tämä yksinäinen nainen oli palvellut Kalevan lukion saksan opettajana yli kolmekymmentä vuotta. Hän asui Hervannan Atomikadulla, mutta rakkaampi paikka hänelle oli mökkisaari, kesäparatiisi, jossa hän harrasti öljyvärimaalausta. Helgan tauluissa kuvattiin erikoisia tapahtumia, niissä oli ripaus kauhua ja väkivaltaa. Kuten palava vene iltahämärässä Suomenlahden aallokossa.

Kovin harva tamperelainen oli oikeasti tutustunut tähän salaperäiseen saksalaiskaunottareen, vaikka ainakin nuorempana hän oli ollut lukiopoikien päiväunien kohde. Paikallinen komisario Ruokosalmi muisti kerran suudelleensa opettajaa, ja kehtasi retostella tällä kuolinsyytutkimuksen aikana.

En paljasta juonesta liikaa, jos kerron, että tämä hiuksia nostattava saaga liittyy Baader-Meinhofin äärivasemmistolaiseen RAF-terroristiryhmään, ja sen yhteyksiin DDR:ään. Toki ryhmästä löytyy myös yllättävä suomalaisvahvistus, jonka identiteetin paljastuksesta myös Saksan valtion salainen poliisi on kiinnostunut. Vaikka terroristiryhmä oli julkisesti ilmoittanut lopettaneensa toimintansa vuonna 1998, sen jättämä jälkipyykki oli vielä pestävänä vuonna 2018, johon romaanin nykyhetki sijoittuu.

Minulla ei 70-luvun lapsena ollut vahvaa muistikuvaa Baaderista tai Meinhofista, mutta kyllä tapausta politiikan tutkimuksen opinnoissa jotenkin sivuttiin. Oma kiinnostukseni Saksaan, ja varsinkin sen lähihistoriaan, on syventynyt vasta viime vuosina, joten tämä oli ensimmäinen lukemani teos Baader-Meinhof-kultista, ja pirun onnistunut sellainen myös tiedollisesti.

Yksi keskeinen etappi romaanissa on vuoden 1975 ETYK-kokous Helsingissä, jossa monien asiantuntijoiden mielestä sinetöitiin Euroopan tulevaisuuden suunta. DDR:n johtajat, mukaan lukien Erich Honecker, käyttäytyivät kokouksessa poikkeuksellisen voitonriemuisina, ehkä siksi, että isäntämaa Suomi oli ollut heille niin pitkään myötämielinen. Oih, olisinpa ollut vaikka opiskelijaharjoittelija noissa geimeissä. Mutta olin tuolloin alle kolmevuotias, enkä realistisesti voi muistaa tapahtuneesta kuin sen, mitä myöhemmin historian tunneilla kerrottiin.

Antti Vihinen kertoo loppusanoissa kirjoittamisen motivaatiostaan, ja pitkä perehtyminen aiheeseen kyllä näkyy kerronnan itsevarmuudessa. Tämän lisäksi romaaniin mahtuu hieman leppoisampaa Tampere-kuvausta, jonka paikallisuuden tuntu on vähintään yhtä väkevää kuin Seppo Jokisella. Pikilinnan talon mustasukkaisuusdraama toi muuten vakavaan vääntöön sopivaa koomista helpotusta. Toki kotoisuutta lisäsi myös se, että olen myös asunut Pikilinnassa. Ja talossa oli todella huono ilmanvaihto.

Itse kultin kuvaus tuntui hermoja riipivältä, varsinkin vankilakohtaukset, joissa moni marttyyriksi pyrkivä terroristi onnistui riistämään henkensä korkean turvallisuustason laitoksessa. Tosin näistä itsemurhista on edelleen liikkeellä monenmoista salaliittoteoriaa. Tuntui myös hieman karmivalta todeta, millaista palvontaa suht tolkulliset ihmiset edelleen harrastavat Ulrike Meinhofin haudalla.

Viime aikoina TV:ssä on tullut hienoja kansainvälistä yhteistyötä vaatineita rikossarjoja. Tämä on minulle sellainen tarina, jonka ehdottomasti haluaisin nähdä ruudulla. Luulen, että produktio voisi olla iso hitti myös Saksassa, jossa muutenkin harrastetaan lähihistoriaan liittyviä poliittisia draamoja.

Äänikirjan toteutuksessa ilahdutti lukija Jukka Pitkäsen hieno saksan ja Tampereen murteen taito. Saksan ja ranskan taitoisia lukijoita kun on lopulta aika vähän, ja varsinkin ranskaa mongerretaan äänikirjoissa järkyttävän huonosti. Tässä kirjassa puhuttiin enemmän tamperetta kuin Berliinin murretta, mutta molemmat tuntuivat todella autenttiselta.

Luin talvella Gustaf Skördemanin Geigerin, jossa kaiveltiin ruotsalaisten DDR-kytköksiä piinallisen riipivässä perhedraamassa. Tämä teos tuntuu vähintään yhtä nerokkaalta, mutta koska se puoliksi sijoittuu omaan lähimpään elinpiiriini, se tuli vielä enemmän iholle.

Kaiken kaikkiaan Punainen prinsessa tuntui suvereenilta kansainväliseltä debyytiltä, jossa joka aspekti tuntui viimeisen päälle harkitulta. Itse ainakin pysyin tarinassa mukana yhdeltä istumalta, ja jatkan vielä kuuntelua toisen kierroksen kuten huvipuiston parhaassa laitteessa.

Perhe kylmän sodan jakolinjoilla

Teos: Gustaf Skördeman: Geiger (Minerva, 2021)

Suomennos: Minerva Luoma

Äänikirjan lukija: Elina Ylisuvanto

Nyt tuli eteen sellainen dekkari/poliittinen trilleri, etten ole aivan varma, mitä olenkaan lukenut. Teos sijoittuu oman lapsuuteni ja nuoruuteni aikaan, ja siinä on paljon tuttuja elementtejä (tyyliin politisoitu lapsuus), mutta vaikka olen elänyt tuota aikaa ja ollut kiinnostunut sen poliittisista uudelleentulkinnoista, en olisi osannut kuvitella Geigerin tapahtumahorisonttia omin avuin.

Teoksessa eletään Brommassa, Tukholman eliittialueella, funktionalistisessa mallitalossa, joka on ollut monien villien juhlien tapahtumapaikka. Bromanin perheen keski-ikäiset tyttäret Lotta ja Malin ovat saaneet aikanaan kasvaa maansa poliittisen ja kulttuurisen kerman keskellä, ja kaikki on heille järjestynyt vimpan päälle. Isoisä Stellan on aikanaan ollut suuri TV-tähti, ja äiti Agneta on pystynyt keskittymään seurapiireihin ja perheeseensä miehen satumaisilla tuloilla.

Sara on seksuaalirikollisiin ja seksibisneksiin keskittyvä poliisi, joka sattuu olemaan vuorossa Brommassa, kun Stellan-setä löytyy ammuttuna lukunurkkauksestaan. Samaan syssyyn todetaan, että vaimo Agneta on kadonnut, mikä saattaa viitata laajempaan rikosvyyhteen. Mutta kuka on halunnut tappaa koko kansan rakastaman mediapersoonan, jolla ei tunnu olevan suurempia skandaaleja takanaan?

Sara itse on viettänyt lapsuuttaan Lotan ja Malinin seurassa, koska tämän äiti oli perheen siivooja. Vasemmistolaisille Bromaneille on tärkeää, että lapset tutustuvat myös työläisperheiden lapsiin, ja Agneta on pitänyt Saraa melkein kuin omana tyttärenään. Tyttöjen tiet ovat myöhemmin erkaneet, mutta silti Saraa kauhistuttaa kohdata aiempi hyväntekijänsä murhattuna.

Keitä nämä tyypit sitten lopulta ovat, ja mikä on motivoinut heitä tekemään valintojaan?

Tämä on sen tyyppinen dekkari, joka paljastaa puolet asetelmasta, ja murhaajankin, jo alkumetreillä, mutta elementtien yhtymäkohdat toisiinsa selkenevät vasta lopussa. Geiger on koodi – ja salanimi henkilölle, joka pitäisi saada päiviltä, ja salaisen verkoston tyypit toimivat antiikkisin keinoin, kuten lankapuhelinta käyttämällä.

Kirjan perheellä on paljon salaisuuksia, yhteisiä ja kunkin jäsenen omia. Paljon vyyhdestä liittyy Stellan-isän toimiin DDR:n ystävänä 1970-80-luvuilla, mutta tässä ei ole vielä aktivismin koko kirjo. Ja motivoiko heitä äärimmäisiin tekoihin 30-50 vuoden viiveellä pelkkä aate, vai onko taustalla myös henkilökohtaisempaa taakkaa?

Teos operoi paljon takaumilla, ja oli kiinnostavaa seurata varsinkin kommunismin kaatumisen aikaa, jossa Bromaneilla oli, ylläri ylläri, siinäkin näppinsä pelissä Boris Jeltsinin isäntäväkenä. Jeltsiniä kun ei voitu kärrätä silloisen pääministerin vaatimattomaan rivitaloresidenssiin, vaan vierailulle piti saada prameammat puitteet.

Bromman eliittialueella Lotta-tyttären äkillinen kiinnostus jo kuolevaan aatteeseen herättää kummastusta, mutta Lotan poliittisuus lopulta johtaa siihen, että hänestä tulee SIDA:n (Ruotsin kehitysapubyroon) pääjohtaja. Tästä asemasta hän kärkkyy ministerin tuolia, mutta mikään muu ei haittaisi tuota tulevaisuutta niin suuresti kuin isän paljastuminen vieraan vallan agentiksi. Muutenkin murhan tutkiminen johtaa vaarallisille vesille, ja moni saa tutkinnan aikana kokea hämmennystä läheistensä taustojen suhteen.

Suurempi maailmanpoliittinen skenaario paisuttaa juonta edelleen. Ehkä itse olisin pärjännyt ilman terrorismikytkentää, mutta olihan tässä reilut eväät yhteen dekkariin, niin temaattisesti kuin ajallisesti.

Kirjasta tuli mieleen, että olisiko kylmän sodan politiikka ollut sittenkin hurjempaa neutraaliksi oletetussa Ruotsissa kuin suomettuneessa Suomessa, vaikka toki meilläkin oli oma Tiitisen listamme, enemmän ja vähemmän tunnetut DDR:n ystävät. Ihan näin hurjaa tarinaa en osaisi kuvitella Suomen kontekstiin, ja vaikka tämäkin teos on fiktiota, on sen joillain elementeillä oltava todellisuuspohjaa.

Varmaan sekin vaikuttaa teoksen maailmaan, että Ruotsiin pyrki läpi 1900-luvun enemmän itäblokin pakolaisia kuin Suomeen, jota taatusti pidettiin liian ryvettyneenä ja köyhänä pakopaikkana. Kaikki nämä uudet tulokkaat eivät olleet ystäviä keskenään, ja monelle Stellan-sedän kaltainen hahmo on edustanut vihonviimeistä opportunismia.

Stellan-sedässä on potentiaalia päästä kaikkien aikojen painajaisiin, hassuine mediatemppuineen, narsistisine perversioineen ja poliittisin maneereineen. Tosin hänen vaimonsa ei jäänyt lehdelle soittamaan aikaansaannoksissaan.

Pidin tästä kirjasta kaikessa karmeudessaan, ja yritin olla arviossani paljastamatta juonesta liikaa. Teos todennäköisesti ilahduttaa eniten poliittisen lähihistorian ystäviä, vaikka toki se puhuttelee myös silkkana perhedraamana.

Pushkinin palvontaa Pakistanissa

Nadeem Aslam: Kultainen legenda (LIKE, 2019)

Suomennos: Kirsi Luoma

Maahaasteeni kohta Pakistan on jo täytetty Kamila Shamsien teoksella, mutta heti perään tuli tämän teoksen upeuden haastava sielunkumppani. Nadeem Aslam on kirjailija, jolta olen lukenut aiemmin vain yhden teoksen, The Wasted Vigil, joka sijoittui Afganistaniin (tai tarkemmin sanottuna, se taisi jäädä kesken). Hän, kuten Shamsie ja Mohsin Hamid, kuuluvat maansa suosituimpiin nuoremman polven kirjailijoihin, ja taso on kerrassaan huikea.

Tämä teos kertoo kristittyjen asemasta kuvitteellisessa Zamanan kaupungissa, joka muistuttaa kovin läheisesti Punjabin Lahorea. Zamana on kaupunki, jossa on kristittyjen köyhien slummeja, niin keskittyneitä, että niistä voi jopa ostaa alkoholia kulmakaupoista. Badami Baghin pahamaineisella alueella on jopa salabaareja, kuten No Tension, jossa rikshakuski Lily käy salaa kännäämässä ainoalta tyttäreltään Heleniltä. Helenin äiti on kuollut palkkamurhattuna, ja murhaaja on juuri päässyt vankilasta alle vuoden tuomiolla opeteltuaan ulkoa Koraanin. Lilyllä on myös salasuhde naapurinsa Ayshan kanssa, joka on imaamin tytär ja jihadistin leski. Jo tämä tarina nostattaa hien pintaan, tämähän on aivan absurdia – ja mahdollista Pakistanissa.

Kirjan päähenkilö on nuoren Helenin suojelija, varakas arkkitehti Nargis, joka on itsekin juuri jäänyt leskeksi, hyvin samanlaisissa olosuhteissa kuin tämän isä. Nargis on syntynyt kristityksi ja vaihtanut identiteettiä lähtiessään opiskelemaan. Hän onnistui salaamaan entisen uskontonsa ja sukujuurensa aviomieheltään noin kolmenkymmenen vuoden mittaisen avioliiton ajan. Kun mies kuolee ampumavälikohtauksessa Zamanan kadulla, tuore leski huomaa, että Margaret, hänen alter egonsa, palaa kuvioihin voimalla.

En paljasta juonesta enempää, mutta teos on juonen kuljettamisen suhteen mestarillinen. Nykypäivän vaikean kerroksellisuuden lisäksi siinä aikamatkaillaan keskiajalle muslimirenessanssin aikaan, ja vieraillaan myös näiden älykkönaisten kotijumalan Pushkinin luona tsaarinaikaisessa Moskovassa. Myös Kashmir, sen ääriliikkeet ja kahtiajaettu kansa, nousevat keskeiseksi teemaksi, kun naisten luo pelmahtaa aito sissi rajan takaa turvapaikkaa etsimään.

Kirja on minulle henkilökohtaisella tasolla koskettava, olenhan itsekin yrittänyt kirjoittaa muistoistani Pakistanin kirkoista, ja niiden erikoisesta historiasta. Ajatus eri uskontojen rauhanomaisesta rinnakkainelosta haihtuu vuosikymmenien aikana kuin tuhka tuuleen, vaikka samalla ihmisten historiallinen muisti on pitkä, jopa lukutaidottomien. Kiinnostavalla tavalla tässä teoksessa esitelty moskeijahanke muistuttaa paljon Tanskassa vaikuttavan naisimaami Sherin Khankanin ideoita kolmen kirjan uskonnon yhteisestä talosta.

Kristittyjen vaino tulee iholle julmalla tavalla, niin julmalla, että paikoitellen siitä on tuskallista lukea. Muuten teos on uskomaton aarreaitta ja perusteellinen johdatus Pakistanin valtion lyhyehköön poliittiseen historiaan. Jos teosta lukee ajatuksella, niin se vie lukijansa todella kauas mukavuusalueelta – jopa minut, joka kuitenkin olen viettänyt aikaa vuosikausia ”Pakilogian” ympärillä. Opin uutta, en ehkä niinkään Pakistanista, mutta islamilaisesta kulttuurihistoriasta.

Onneksi kirjaan mahtuu myös haikean surullisia rakkaustarinoita, ja yllättävän paljon erotiikkaa, ottaen huomioon, kuinka ahdasmielisestä maasta tässä kerrotaan. Rakkaustarinoiden kautta sellainenkin lukija, joka ei automaattisesti innostu kaukaisen maan historiasta, saattaa vaivihkaa oppia siitä enemmän kuin olisi uskonutkaan.

Ja vielä lopuksi perspektiiviä vaihtaen voin suositella teosta varsinkin puiden, kasvien ja hyönteisten ystäville. Luontokuvausta siinä on paljon, ja se on hyvin rauhoittavaa kaiken maailman melskeen keskellä. Muistaakseni kirjailijan aiempi teos jäi minulta kesken juuri liian runsaan puutarhanhoitokuvauksen vuoksi. Toisenlaiselle lukijalle botaniikka voi juuri olla se kaivattu pelastusrengas.

Linnuntietä Guantanamósta Raqqaan

Teos: Kamila Shamsie: Joka veljeään vihaa (Gummerus, 2018)

Suomennos: Kristiina Drews

Pakistanilais-brittiläinen Kamila Shamsie kuuluu niihin pakistanilaissyntyisiin kertojiin, joiden uraa olen seurannut pitkään, johtuen aiemmista tutkimusintresseissäni. Hän ja Mohsin Hamid ovat kenties tunnetuimpia pakistanilaisia nykykirjailijoita maailmalla; molemmilla on myös samansuuntaisia teemoja, jotka liittyvät nuorten muslimien identiteetin määrittelyyn ja paikan löytymiseen maailmassa. Kummankaan teokset eivät kaikki keskity Pakistaniin tai pakistanilaisiin, vaan niissä näkyy intressi laajempaan muslimimaailmaan ja muslimien siirtolaisuuteen läntisessä maailmassa.

Teos Joka veljeään vihaa (alk. Home Fire) voitti Britanniassa tänä vuonna arvostetun Women’s Prize for Fictionin. Teos onkin vahva puheenvuoro Britannian kansalaisuuden merkityksistä, ja poliitikkojen vaikeuksista määritellä brittiläisyys muuttuvassa maailmassa. Kirjan päähenkilöt, kolme sisarusta, ovat Lontoossa kasvaneita pakistanilaistaustaisia muslimeja, joiden isä liittyi keski-ikäisenä Talebanin joukkoihin ja kuoli matkalla Guantanamón vankileirille. Isma, Aneeka ja Parvaiz eivät ole varsinaisesti tunteneet isäänsä, mutta isän varjo on kaikkialla ja se inspiroi Parvaiz-veljeä liittymään kalifaatista unelmoivaan veljeskuntaan. Siskojaan huijatakseen Parvaiz kehittelee itselleen ”juurihoitomatkan” Karachiin, ja varaa sinne lennotkin, mutta jää pois koneesta Istanbulissa ja suuntaa sieltä maateitse Raqqaan.

Isosisko Isma on jäänyt nuorena kaksosten, Aneekan ja Parvaizin huoltajaksi näiden äidin kuoltua syöpään. Hän on uhrannut oman uransa sisarustensa vuoksi ja elättänyt heitä työskentelemällä pesulassa. Kun sisarukset täysi-ikäistyvät, hän vihdoin pääsee itsenäistymään ja muuttaa Amerikkaan kirjoittamaan sosiologian väitöskirjaa. Sisarusten kaitseminen Skypen välityksellä ei enää luonnistu samalla tavalla kuin yhteisessä taloudessa, ja varsinkin Parvaiz tarvitsisi vielä vanhemman aikuisen tukea 19-vuotiaana. ISIS:iä tukevista joukoista tulee hänen ”miesten koulunsa”, ja häntä kannustetaan ottamaan haltuun perheensä kaapin paikka ja maskuliininen ylpeys.

Sisaruksia kiinnostavampi hahmo on parlamentin jäsen, Karamat Lone, hänkin pakistanilaistaustainen, mutta taustaansa tehokkaasti häivyttävä peluri. Karamatin poika Eamonn tutustuu Amerikassa Ismaan, mutta rakastuu pikkusisko Aneekaan, josta syntyy poliittinen skandaali sen jälkeen, kun perheen ISIS-kytkös paljastuu. Karamat joutuu tapauksen vuoksi vielä suurempaan kriisiin kuin poikansa, ja romanssia pidetään jo kansallisena uhkakuvana. En voinut mitään, että lukiessani Karamatin urasta mieleeni tuli Lontoon pormestari Sadiq Khan, vaikka en ole Khanin uraa tiiviisti seurannutkaan. Tyyppi oli joka tapauksessa todella uskottava, ei mitenkään vastenmielinen, mutta oman selustan turvaajana taitava. Myös se, että pakistanilaisen isän pojan nimeksi tulee Eamonn, herätti minussa hörähdyksiä.

Vakavaan kirjaan mahtuu muutenkin ripaus huumoria, ja monet kepeät sutkautukset vaihtavat väriä juonen synkistyessä. Kun Parvaiz vaihtaa ystäväpiiriään ja kasvattaa parran. sisarukset kutsuvat sitä ”ekosysteemiparraksi”. Parhaat naurut he saavat keksimistään deittiprofiileista aasialaisilla avioliittosivustoilla. Parvaizilla ei ole tyttöystävää, eikä hän ehdi Raqqassa asuessaan saamaan ulkomailta tilattua jihadistivaimoa, sillä niiden toimitus on venynyt yli vuoteen.

On myös ironista, että tragedian saavutettua huippunsa Aneeka matkustaa Pakistaniin saadakseen perheelleen oikeutta. Pakistanissa mediat ottavat siskon surun vakavasti, ja Parvaizin kuolleesta ruumiista nousee valtioiden välisen epäluottamuksen symboli. Voidaanko sitten jihadistille pitää julkisia hautajaisia, ja pitäisikö heidän ruumiitaan kuljettaa kotimaahan valtion kustannuksella? Parvaiz on kuitenkin enemmän britti kuin pakistanilainen, eikä hänellä täysorpona ole ollut merkittäviä siteitä vanhempien kotimaahan.

En muista kaikkia lukemiani Shamsien teoksia (en ole lukenut koko tuotantoa), mutta mielikuvieni mukaan hänen varhaiset teoksensa eivät ainakaan käsitelleet poliittisia kysymyksiä. Tämä romaani tuntuu erilaiselta kuin aiemmat häneltä lukemani, ja eurooppalaisessa kontekstissa se varmasti saa myös uudenlaisia lukijoita. Siirtolaisromaanina se ei kerro niinkään identiteettipolitiikasta, vaan lojaalisuudesta ja oikeudesta elää ja edustaa omaa itseään silloinkin, kun lähipiiriin kuuluu jihadisteja. Kirja koskettaa myös suomalaisia, sillä meilläkin on perheitä, joissa odotetaan viestiä Raqqasta tai sen lähialueilta. Joillekin vanhemmille ja sisaruksille vihreä pallukka viestiohjelman statuksessa on ainoa merkki pojan tai veljen elossa olemisesta.

Maahaasteessa olen kohdassa 24/196: Pakistan. HELMET-haasteessa teos sopii hyvin kohtaan 17: ”Kirjassa on kaksoset”.

Lempeän uskon salakuljettajat

Teos: Markus Falk: Profeetan soturit (Otava, 2018)

Olen ollut tietoinen Hämeen-Anttiloiden dekkarihankkeesta jo jonkun aikaa, mutta ajatellut, ettei teos ehkä olisi minun heiniäni. Markus Falkin peitenimellä kirjoitettu jännitysromaani Profeetan soturit on varmasti yritys erottautua pariskunnan muusta, varsin laajasta kirjallisesta tuotannosta, varsinkin, kun Virpi Hämeen-Anttila on julkaissut varsin suositun dekkarisarjan omalla nimellään. Mistään salanimestä ei kuitenkaan ole kyse, vaan ehkä kyseessä on kustantajan markkinointikikka.  

Profeetan soturit on dekkarigenren sisällä enemmän jännitysromaani kuin poliisivetoinen rikosromaani. Siinä liikutaan vahvasti akateemisessa maailmassa ja yritetään pitää hallussa vanhaa käsikirjoitusta, jonka uskotaan sisältävän Koraanin kadotetun Suuren rauhan suuran. Sitä pidetään teologisena aikapommina siksi, että se pitää sisällään lempeämmän käsityksen suhteesta muihin uskontoihin. Teoksen asetelma onkin kutkuttava, ja maailmanpoliittisesti jopa riskialtis: en tiedä, olisinko uskaltanut lähestyä kirjailijana aihetta edes kepeän viihdekirjan muodossa. 

Päähenkilöt, suomalainen Tuomas Pyy ja italialainen Carla Conti ovat nuoria tutkijoita, jotka kohtaavat seminaarissa Beirutissa. Carla on onnistunut saamaan käsiinsä harvinaisen, mahdollisesti Profeetan itse saneleman käsikirjoituksen, ja jostain syystä hän päättää luottaa Tuomakseen enemmän kuin brittikollegoihinsa, kun on aika saada teksti ulos maasta. 

Romaani on suht helppolukuinen ottaen huomioon, että siinä käydään läpi Lähi-Idän historiaa noin tuhannenviidensadan vuoden ajalta. Juoni on lineaarinen ja sen toiminnallisuus pitää sisällään jopa jamesbondmaisia piirteitä. Erityisen sankarillista hahmoa ei henkilögalleriasta nouse, mutta omassa marginaalissaan machoileva Tuomas yrittää parhaansa suojella klassisen kaunista tohtori-signorinaa maailman myrskyissä. Kirjassa seikkaillaan Libanonin lisäksi Saksassa, Suomessa (Helsingin lisäksi mökillä Asikkalassa, mikä luo kirjaan koomisia piirteitä) ja Lontoossa. 

Psykologisesta näkökulmasta henkilöhahmot jäävät ohuiksi, mutta olisin voinut tutustua lähemmin Karim-nimiseen agenttiin, jossa oli ainesta enemmän kuin eurooppalaisissa tutkijahahmoissa. Varsinaiset terroristihahmot olivat kirjassa melkein statisteja, ja siksi terrorismijuoni jäi ontuvaksi. Pitkät historialliset taustoituspätkät lukujen välissä toki syvensivät kertomusta, mutta en ole varma, jaksavatko kaikki lukijat niitä omaksua. Olisin ehkä itse saanut kirjasta paremman otteen, jos olisin lukenut sen jälkisanat ensimmäisenä. 

Sukellus Lähi-Itään olisi voinut olla syvempikin, mutta tässä huomio ei ollut paikallisessa kulttuurissa niin paljon kuin islamin globaalissa historiassa. Kulttuurisena kertomuksena esimerkiksi Mari Pyyn tuore Egyptiin sijoittuva dekkari Minä katoan oli huomattavasti laajempi, ja kirjan juonikin oli jännittävämpi. Tosin uskon, että Pyyn lukijat saattaisivat pitää myös Falkista. 

Maahaasteessa olen siis rastilla 11/196: Libanon

Anteron lempeässä lepotuolissa

leimikotTeos: Hannu Väisänen: Leimikot (Otava, 2018)

Mistä sain: E-kirjastosta

Hannu Väisänen on kirjailija, jonka tuotantoon olen lämminnyt hitaasti. Muistan hänen teoksiaan olleen edesmenneen äitini hyllyssä, ja sieltä olen ainakin napannut Vanikan palat (2004). Taivaanvartijat-teoksesta (2013) olen myös blogannut, ja nyt tuli vuoroon lukea omaelämäkerrallisen sarjan kuudes osa, Leimikot.

Tuoreessa haastattelussa Väisänen sanoo palanneensa tässä kirjassa kirjoittamisensa alkujuurille, ja kokee tämän kuudennen osan olevan omalla tavallaan sarjan ensimmäinen. Ajatus kirjailijaksi ryhtymisestä kypsyi hänessä 1990-luvulla, kun hän tuli kutsutuksi moniin kirjanjulkaisutilaisuuksiin teosten kuvittajana. Koska Väisäsellä oli juhlissa usein enemmän kerrottavaa menneisyydestään kuin itse kirjailijoilla, kustannustoimittajat alkoivat penätä mieheltä romaania.

Leimikot iski teemansa vuoksi minuun voimallisemmin kuin lukemani sarjan aiemmat osat, jotka nekin olivat erinomaisia. Tässä teoksessa matkustetaan syvälle ja kauas – Pariisiin, Lounais-Ranskan Souillacin kylään, Beniniin ja muualle Länsi-Afrikkaan. Teoksen juoni keskittyy kahden dramaattisen pariisilaisen tapahtuman vuoropuheluun: vuoden 2015 terroristi-iskuihin Bataclanin teatterissa ja sen ympäristössä ja vuoteen 1996, jolloin Väisänen tuli ryöstetyksi omassa asunnossaan.  Kirja kertoo maailmankansalaisuudesta: taiteilijan suhteesta meihin ja muihin, ja globaalien elintasoerojen hyväksymisestä osana eurooppalaista arkea.

Väisäsen ryösti kaksi länsiafrikkalaista nuorta miestä, jotka todennäköisesti tulivat jostain maasta, jossa hän itse oli ennen sitä reissannut. Miesten touhut olivat hyvin epäammattimaisia, ja he pitivät Väisästä sidottuna lepotuoliin koko kansallispäivän yön. Koska ryöstö tapahtui juuri tuona iltana ja yönä, siihen liittyy erityinen kerronnallinen merkitys. Väisänen näki heissä klassiset oopperahahmot, Otellon ja Monostatosin, jotka asettuivat esittämään hänelle toisen luokan aarioita oman olohuoneen näyttämöllä.

Onnittelen Väisästä näkökulman valinnasta, joka tuntuu suorastaan nerokkaalta. On myös luontevaa, että hän kirjoittaa tapahtumista yli 20 vuoden viiveellä, sillä näin hän on pystynyt luomaan tarinalleen monisyisemmät kehykset. Otello ja Monostatos ovat esiintyjiä, mutta myös yleisö panttivankinsa nostalgisille tarinoille lumen ja leimikkojen maasta. Tässä epätasapainoisessa kohtaamisessa vaihdetaan kulttuurisia käsityksiä, tehdään kielitieteellisiä vertailuja ja podetaan myös postkoloniaalista syyllisyyttä.

Kirjassa on sopivalla tavalla tajunnanvirtaa, mutta aikatasojen vaihtelut eivät silti tunnu kaoottisilta. Isojen globaalien kriisien välillä on myös hyvä kuulla tarinointia lumijärveläisistä tansseista, jyväskyläläisestä putkayöstä, isän tavasta sitoa saunavihtoja ja kunniatohtorin promootiokulkueesta, jossa varsinkin koomiset elementit nostivat päätään ilkikurisesti. Voin hyvin kuvitella kirjan luomisprosessin ranskalaisen vanhan pappilan puulattioiden narinassa, paikassa, jonne todennäköisesti senegalilaiset koulupudokkaat eivät ensimmäisenä tietään löydä.

Kirjan Antero on omalla tavallaan alter ego, sillä vain Väisäsen isä käytti hänestä tätä nimeä. Tässä teoksessa kertoja myös tarkkailee Anteroa hieman etäältä, luoden kriittistä välimatkaa eri ajallisten kerrosten välille. Antero on henkilö, joka ei vielä tiennyt tulevansa taiteilijaksi ja kirjailijaksi, jolla oli myös epämääräisiä naissuhteita, ja joka kipuili militäärin kotikasvatuksensa kanssa. Myös suhde hänen elämänsä miehen Nicolasin kanssa on kuvattu mahtavalla tavalla, vaikka se jääkin ohueksi sivujuoneksi.

Narratiivi ryöstetyksi tulemisesta on tavallaan traumaattinen, mutta kirjassaan Väisänen myös paljastaa käyneensä psykologilla asiaa puimassa, eli traumaosaston hän on jo käsitellyt ennen kirjan kirjoittamista. Se lempeä huumori, jonka hän onnistuu kaivamaan tuosta kohtaamisesta, on jotain ainutlaatuista. Se ei ole setämäistä eikä poliittisesti korrektia, vaikka miesten välillä oli sukupolviero sekä mantereiden välinen kuilu, joka ainakin joissain konteksteissa on luettavissa ”rodulliseksi”. Yön aikana hän ehtii muistella myös Tiernapoikien murjaanien kuningasta, ja monia muita rodullistettuja pilkkanimiä oululaisesta lapsuudestaan ja nuoruudestaan.

Suosittelisin tätä kirjaa varsinkin kaikille niille, joilla on kokemuksia kulttuurisesti ”toisten” tekemistä tihutöistä ja joilla on tendenssinä yleistää rikollisuus tiettyjen etnisten ryhmien pinttyneeksi ominaispiirteeksi. En tiedä, kertooko tämä kirja (kristillisestä) anteeksiannosta, mutta ainakin siinä pohditaan niitä oloja, joista muiden kuluneita, liian pieniä duffelitakkeja amatöörimäisesti varastelevat tulevat. Afrikkalaisessa kyläyhteisössä Otello ja Monostatos eivät ole olleet lähtiessään kovin korkeassa kurssissa, eikä heidän statuksensa luultavasti nouse heidän sinne palatessaan.

Pidin tästä kirjasta taiteellisesta näkökulmasta, mutta vielä enemmän pidin siitä poliittisesti. Tätä voi lukea hyvinkin kantaaottavana teoksena, jos osaa monitehokakkulansa sille tarkkuudelle säätää. Väisäsen tapa kirjoittaa globaalista politiikasta ei kuitenkaan ole yksioikoista eikä sormella osoittavaa. Uskon, että tähän tarinaan voi samastua sellainenkin lukija, joka ei näe maailmaa ”kulttuurimarxistisen suvakkimädättäjän” lasein.

PS: Olen juuri itsekin kirjoittanut Tiernapojista Pariisin kansallispäivän yössä – aivan eri merkityksessä ja eri näkökulmasta. Samalta vuosikymmeneltä, kyllä. Jännää, kuinka tarinat limittyvät.

Loisia toisillemme

IMG_1865Max Mannerin uusin dekkari Loiset (Arktinen Banaani, 2017) on teos, joka on puhutellut minua jo kuukausia, vaikka sain sen käsiini vasta tällä viikolla. Jo teoksen nimi provosoi hyvällä tavalla, ja ylipäänsä minulla on tapana lukea kaikki teokset, jotka liittyvät Euroopan yhteiseen pakolaiskriisiin. Kirjan kansikin herättää kysymään kysymyksiä elämän hinnasta ihmisyyden eri ääripäissä.

Luin kirjan mentaalisessa pattitilanteessa, jossa en keksinyt mitään muuta pääntyhjennyskeinoa. Ulkona oli lumimyrsky, eikä minulla ollut rahaa lähteä minnekään maksullisiin sisätiloihin rälläämään tai ampumaan laseraseilla. Usein tällaisissa tilanteissa, kun pääni kovalevy kuormittuu opintojen epämukavuusalueella, en nuku seuraavana yönä ja joko kömmin seuraavana päivänä opetukseen ymmärtämättä siitä sanaakaan tai olen rehellisesti poissa. Mahdollisesti opiskelen väärää alaa. Ala liittyy vahvastikin kysymykseen loisista.

Luin kirjan yhdessä illassa, ja sain sen jälkeen hyvinkin nukuttua. Teos ei aiheuttanut painajaisia, koska siinä suurin osa kysymyksistä ratkaistiin. Kyseessä on Harri Hirvikallio-nimisestä poliisista kertovan sarjan aloitusosa, jossa seikkaillaan Turussa, sen saaristossa, Luxemburgissa ja Calais’n ”viidakoksi” kutsuttavalla pakolaisleirillä. Kysymys ”loisista” liittyy muihinkin kuin epätoivoisesti Britanniaan pyrkiviin paperittomiin siirtolaisiin – eritoten se liittyy rahaeliittiin, joka ei kaihda keinoja oman koskemattomuutensa turvaamiseksi.

En spoilaa juonta kertoessani, että poliisi Hirvikallio jää teoksessa leskeksi. Hän on ollut pitkään naimisissa EU-byrokraatti Nooran kanssa ja kokeillut myös koti-isyyttä Luxemburgissa, mutta veri on vetänyt takaisin poliisin työhön Turkuun, ja pari on päätynyt käytännölliseen asumuseroon.  Myös perheen aikuinen tytär Julia on palannut Suomeen opiskelemaan, ja tarvitsee isäänsä vähemmän kuin tämä haluaisi. Nooran kuoltua Harrin elämä hajoaa entisestään, mutta matka Luxemburgiin vaimon jäämistöä purkamaan on välttämätön siirtymäriitti.

Siinäkin mielessä Loiset oli virkistävää luettavaa, ettei Manner pyri luomaan Luxemburgin ympärille nykydekkareille tyypillistä hedonistista hifistelykuplaa. Luxemburg on omituinen yhdistelmä jälkijättöistä perinnetietoutta, feodaalista muistia ja tämän päivän globaalia mammonanpalvontaa. Manner ei ilakoi ruokakulttuurin, maalaismaisemien eikä kulttuuristen omituisuuksien ympärillä, vaan tuo kaupunkiin vähäeleisen suomalaisen poliisin, joka ei ole koskaan kokenut kuherruskuukautta maan kanssa. Herttuakunta on käytännöllinen tukikohta, johon harvat siirtolaiset rakastuvat. EU-byrokraatit taas ovat oma ”rotunsa”, joiden raadollisia puolia tässä tutkitaan säälimättömästi.

Teoksella on yhtymäkohtia muun muassa Marko Immosen tuoreeseen dekkariin Murhapaikanhakijat. Hassua, että siinä missä olin puutua Immosen piinallisen huolelliseen poliisin työn kuvaukseen, toivoin Loisia lukiessani vähän lisää teknistä kuvausta – ja tällaista en ole toivonut dekkarilta koskaan aiemmin. Vaikka teos alkaa varsin järeästi massaterrori-iskulla, Ruisrockin tapahtumien käsittely jää kuitenkin teoksessa taka-alalle.

Minusta Manner onnistuu tässä teoksessa olennaisessa, eli poliittisesti järeiden kysymysten käsittelyn, toiminnallisuuden ja jännityksen ylläpidon tasapainottamisessa. Pakolaiskeskustelu ei ole saarnaavaa tai turhan idealistista, mutta teos osoittaa auttamisen akuutin välttämättömyyden koko Euroopan rauhanomaisten olojen turvaamiseksi. Dekkarina teos tarjoaa enemmän älyllisiä haasteita kuin raakuuksia, eli vaikka väkivaltaa on, sillä ei mässäillä turhaan.

En ole lukenut Mannerin aiempia dekkareita lainkaan, mutta viime syksynä luin hänen ensimmäisen ei-dekkarinsa, Mayran. Molemmissa lukemissani teoksissa kielenkäyttö oli sen verran vetävää, dynaamista ja tarkkaa, ettei yhtään haitannut, että päähenkilöt taistelivat ikäkriisiensä ympärillä. Harri Hirvikallion tarkkaa ikää ei tässä teoksessa paljastettu, mutta arvioin hänet noin viisikymppiseksi. Keski-ikäisten aviokriisiä teoksessa käsitellään sen verran laajalti, että se saattaa karsia nuorimpaa lukijakuntaa. Tosin ilahduin siitä, ettei Harrin hahmoon ainakaan vielä toistaiseksi liittynyt alkoholismin tai päällekäyvän sovinismin kliseitä.

Kirjailija on sosiaalisessa mediassa paljastanut, että sarjan toinen osa sijoittuu Espanjan Aurinkorannikolle. Jään odottelemaan jatkoa Harrin seikkailuihin innolla, sillä minulla ei ole montaakaan kotimaista dekkaristia, jonka tuotanto on jaksanut aidosti yllättää tai innostaa. Manner ja Kati Hiekkapelto ovat yllättäneet, kiitos molemmille siitä!

HELMET-haasteessa teos sopii muun muassa kohtaan 46: ”Kirjan nimessä on vain yksi sana.”

 

Palanen kansankotia maailmalla

IMG_1867Ruotsalaiset takuulla talvehtivat suomalaisia enemmän etelän auringossa, ja siksi on loogista, että heille tuotetaan helppolukuista, kohteeseen sijoittuvaa viihdekirjallisuutta, jotta makaaminen all inclusive- paratiisissa ei kävisi liian puuduttavaksi.

En kuitenkaan halua piikitellä, vaan auringon puute sai minutkin lukemaan ensimmäisen teokseni dekkarikuningatar Mari Jungstedtiltä. Hänen uusimmat teoksensa sijoittuvat Kanarian saarille, ja kartoittavat kiinnostavalla tavalla pohjoismaisten turistien kansainvaelluksen historiaa. Koska en ole vieläkään käynyt Kanarialla, teokset avaavat minulle palasen uutta maailmaa (ja saan samalla HELMET-haasteen kohdan 26 kuitattua). Palasen kansankotia maailmalla.

Kieltämättä Luvattu maa (Otava, 2017, suom. Emmi Jäkkö)  tuoksuu hieman liikaa Gevalia-kahvilta. Sen keskeiset hahmot ovat keski-ikäisiä ruotsalaisia, jotka ovat valinneet auringon ja puolieläkeläisyyden pysyväksi olomuodoksi. Juopoimmat heistä kohtaavat joka ilta rantabulevardin Ruotsalaisessa baarissa, kun taas toisilla on töitä tai yritystoimintaa. Vanhin pohjoismaalaisten bungalow-kylä Rocas Rojas on majoittanut elähtäneitä elämäntaitelijoita jo 70-luvun lopusta saakka.

Teoksen päähenkilöt ovat sympaattisia, ja heidän vuoksi jaksoin lukea teoksen lähes yhdeltä istumalta. Dag&Natt-paikallislehden toimittaja Sara Moberg on tottunut poliisin avustaja, kun skandinaavien rikosasioita ratkaistaan. Hänen ikäkriisinsä saa teoksessa koomisia piirteitä, eikä häntä ainakaan voi syyttää toimeliaisuuden puutteesta miesrintamalla. Hänen ystävänsä Kristian Wede taas on norjalainen ex-poliisi, joka on hommissa yhteispohjoismaisessa konsulaatissa turistien kännisotkujen selvittäjänä. Kristiania Gran Canarialle sitoo tytär Valeria, joka on hänen silmäteränsä.

Ruotsalaisten ympärille kehittyy kinkkinen murhavyyhti, johon liittyy terroriepäilyjä. Onko kuolemien taustalla mustasukkaisuusdraama, kansainvälinen isku vai kanarialaisten kosto, sitä teoksessa vatvotaan. Samalla tutustutaan myös niihin paikallisiin, jotka eivät saa elinkeinoaan turismista, ja heidän vaikeaan työllisyystilanteeseensa. Yltäkylläisten buffet-pöytien keskellä piilee leipäjonojen ja ruokapankkien kyräilevä todellisuus, joka aiheuttaa katkeruutta ja kostonhimoa.

Teoksen kieli oli hyvin helppolukuista, mutta aivan narikkaan ei Jungstedtin kyydissä voi aivojansa laittaa, sillä kirjassa on kolme aikatasoa, ja siinä käsitellään Kanarian poliittisten separatistien historiaa. Tästä liikehdinnästä minulla ei ollut mitään muistikuvaa, joten kirja tarjosi myös tiedollisesti jotain uutta pohdittavaa.

Astetta monimutkaisempaa kerrontaa Kanarian saarilta tarjosi minulle viime vuonna tanskalainen Thomas Rydahl teoksellaan Erakko, jossa onnistuttiin ohittamaan lähes kokonaan pohjoismaisten turistien sisäsiittoinen ghetto. Jungstedtin suhde turismiteollisuuteen on tässä astetta sovinnaisempi, mutta onneksi hänenkin hahmonsa kykenevät elämäntapansa kriittiseen arviointiin.

Pidin tästä kirjasta, vaikka tuskin se jää ikimuistoiseksi elämykseksi. Tämän tyyppistä uimarantakirjallisuutta tarvitaan, eikä sen lukemisesta kannata potea syyllisyyttä. Teos jopa herätti hieman matkakuumetta, koska olen ajatellut kerran elämässäni käydä ”pahassa” turistirysässä, kuten Las Palmasissa tai Alanyassa. Vertaileva tutkimukseni keski-ikäisten pohjoismaisten kännikäyttäytymisestä on vielä tekemättä – pelkät ruotsinlaivakokemukset eivät vielä riitä vakuuttamaan, että suomalaiset ovat irvokkaimpia ördääjiä.

Suomalaista ”elämänkoulukirjallisuutta” rantakohteista odotellessa. Tauskin elämäkerta oli jo lupaava alku.

 

Europolissa, Elizabeth puhelimessa

IMG_1792Minulla on täällä WordPressissä salainen blogin alku nimeltä Raqqan morsian. Olen ilmeisesti jossain vaiheessa eläytynyt vahvasti netissä liikkuviin videoihin naisista, jotka ovat rekrytoituneet ISIS:iin ja miettinyt jotain dekkarin tapaista kirjoitusprojektia aiheesta. Onneksi into lopahti nopeasti ja siirryin kohti pienempiä kotimaisia aiheita. Minulla ei pää kestä terrorismin tutkimista tai siitä kirjoittamista.

Marko Immonen on uppoutunut ISIS-aiheeseen uudessa dekkarissaan Murhapaikanhakijat (Myllylahti, 2017). Kirja on varsin järeä, ja tekstistä huomaa, että taustatöitä on tehty ehkä muuallakin kuin nojatuolin mukavuudesta käsin. Teoksen päähenkilö, keski-ikäinen kemisti Jaakko Puustinen on kyllä aika ammattilainen asioidensa sössimisessä. Erokriisiä poteva mies on alkoholisoitumassa kovaa vauhtia, ja sekaantuu ISIS:iin erään kostean ryyppyreissun lopputulemana.

Toimintaa ja vauhtia tästä teoksesta ei puutu, ja kun Europolin Elizabeth ottaa Jaakon erityisen huomion kohteeksi, on hunaja-ansa viritetty aika mallilleen. Jaakko itse on jonkun asteinen rasisti kaapissa, jonka muslimeihin liittyvä kielenkäyttö on ronskia, ja jonka ryyppykaveri on perussuomalaisten kansanedustaja (joka etäisesti muistuttaa Teuvo Hakkaraista). Kirjan nimikin viittaa Hommaforumin tai Rajat kiinni-porukoiden kielenkäyttöön. Toisaalta  teoksen kiltti poliisi Sami on syyrialainen, ja kärsii kenttätyössään rasistisesta huuteluista Lahden kaduilla joka päivä.

Tiesin jo teoksen aloitettuani, että sen tyyli oli minulle liian vauhdikas. Aihe kiinnosti sen ajankohtaisuuden vuoksi, ja siksi olin valmis poistumaan mukavuusalueeltani. Olen varma, että teos avautuu aivan eri tavalla sellaiselle lukijalle, joka pitää toiminnan lisäksi säntillisistä rikostutkimuksista ja oikeusdraamoista. Teos avaa varsinkin Interpolin ja kansallisten poliisivoimien yhteistyötä tai sen puutetta, ja terrorismin lisäksi kansainvälistä asekauppaa ja ihmissalakuljetusta.

Teoksessa matkustetaan paljon, varsinkin Keski-Eurooppaan, mutta myös Syyriaan ja Kreikkaan. Matkustaminen ei ole tässä kuitenkaan se keskeinen ”pointti”, eivätkä päähenkilöt reissaa kokeakseen jotain ainutlaatuista tai uutta. Helsingin lisäksi keskeisin tapahtumapaikka on Munchen, jossa terroristijahti käy kuumimmillaan. Kovin julmia iskuja tässä ei kuvailla, koska osa niistä epäonnistuu.

Jaakkoa ja Samia lukuunottamatta minulla oli vaikeuksia päästä hahmojen ihon alle.  Jaakon henkilökohtainen aviokriisi toi kerrontaan inhimillisyyttä, mutta tuntui samalla hyvin tunkkaiselta (jota myös hahmot itse kommentoivat). Varmasti kirjoittamisen vaikeus tässä on ollut siinä, että ISIS:iin liittyneistä on lopulta olemassa hyvin vähän todisteaineistoa tai analyyseja. Itse en ainakaan ole pystynyt kunnolla samastumaan niihin tarinoihin, joita olen muutamista, kuten Lontoon Jihadi Johnista ja brittiläisistä naissotureista lukenut.

Immonen jättää uskonnollisuuden ruotimisen aika minimiin, tai toteaa, etteivät ISIS:iin liittymisen motiivit ole kaikilla olleet uskonnolliset, ainakaan siinä merkityksessä kuten keskivertosuomalainen uskonnollisuuden ymmärtää. Vääräuskoisille valehtelusta ja heidän pettämisestään tässä on tarinaa, varsinkin suomalaisesta lähiökontekstista käsin. Pimeät juoppotaksit ja muut yritykset huijata sinisilmäistä valtaväestöä kai kuuluvat ainakin pääkaupunkiseudun todellisuuteen.

En tiedä, kuinka paljon muissa Euroopan maissa kirjoitetaan ISIS-aiheisia dekkareita; suomalaisista lukemistani tämä oli nyt toinen. Molempia, tätä ja Risto Isomäen Haudattua uhkaa, vaivasi maailmankuvan perimmäinen synkkyys, sillä aiheesta on vaikea kirjoittaa kevyesti tai humoristisesti. Immonen tosin onnistuu dialogin tasolla yhyttämään avainhenkilöihin ripauksen huumoria. Dialogin runsaus pelastaa romaanin liialta maailmantuskalta.

”Juttu versoi jo liian korkealle, kasvoi kuin Jaakon pavunvarsi” on kirjailijan oma itseironinen tuomio tekstilleen. ”Vittu mikä kesäduuni. Olis pitänyt mennä Heselle” tiivistää Sami laskujohteisen poliisiuransa.

Omista rajoitteistani huolimatta uskon teoksen saavan paljon lukijoita, ja näkisin sen kuuluvan Myllylahden varsin kirjavan tuotannon tämänhetkisiin kärkiteoksiin. Toivoisin myös, että teos herättäisi muunkinlaista keskustelua kuin ahdistunutta pelkopuhetta Hommaforumilla. Tässä kun avataan Euroopan tuoreen pakolaiskriisin taustoja aika ronskilla otteella. Valistunut kansalainen tosin on jo aiheesta lukenut muualtakin kuin dekkareista, mutta voi olla, että joku lukee näistä ison rahan kuvioista tästä teoksesta ensimmäistä kertaa.

 

 

Maailmankirjallisuuden reunaehdoista

IMG_1548Juhannuksen haasteenani oli saada Arundhati Royn uusin, järjestyksessä toinen romaani The Ministry of Utmost Happiness (Hamish Hamilton, 2017) luettua. Kirjaa olin lukenut parin viikon ajan pienin sirpalein, huonosti keskittyen. Teoksen bongasin jo suunnilleen julkaisupäivänä Tukholmassa, mutta sinnittelin Tampereelle saakka, jossa se löytyi Akateemisesta.

Työtön ei osta täyshintaisia romaaneja hevillä, ja tästäkin on tulossa halvempi pokkariversio suht pian. Kuitenkin nyt investointi tuntui aiheelliselta, olenhan odottanut kirjaa siitä saakka, kun luin The God of Small Things: in.

Aion kirjoittaa tästä syvällisemmän analyysin englanniksi, mutta tässä ensi vaikutelmia suomeksi kirjablogien Pride-viikon (26.6-2.7) kunniaksi. IMG_1547

Kyseessä on kenties sateenkaarevin intialainen romaani, jonka olen lukenut. Sateenkaariteemoja on kyllä intialaisessa kirjallisuudessa ja elokuvissa käsitelty ainakin 20 vuoden ajan, mutta harvemmin LGTB-henkilö on niissä pääosassa. Deepa Mehtan elokuva Fire (1996) kertoi naisparista päärooleissa ja sai aikaan väkivaltaa ja tuhoa maan elokuvateattereissa kahden vuoden viiveellä. Arundhati Roy on ohjaaja Mehtaa suurempi maailmankuulu julkkis, kansalaisliikkeiden superaktivisti, jolla varmasti on auktoriteettiä kirjoittaa tästäkin aiheesta. Mietin, kuinka käsikirjoitukseen olisi suhtauduttu, jos kyseessä olisi ollut tuntemattoman esikoiskirjailijan teksti.

Teoksessa on kaksi juonta, toinen liittyy Kashmirin itsenäisyystaisteluihin ja toinen Delhin historiallisen hijra- yhteisön muutostilaan globalisoituvassa maailmassa. Hijrat ovat olleet satoja vuosia oma alakulttuurinsa, pelätty, mutta välillä myös etuoikeutettu. Muslimien eli mogulihallitsijoiden aikana yhteisö syntyi siitä tarpeesta, kun neljän seinän sisälle suljetut hovinaiset eivät saaneet kohdata vieraita miehiä. Kuten eunukit arabien ja turkkien haaremeissa, myös hijrat olivat luottorooleissa palvelijoina, sairaanhoitajina, viestinviejinä ja miehisen maailman puolella viihdyttäjinä. Näinä päivinä esimerkiksi häälaulajan ammatti osuu usein hijra-yhteisön edustajalle.

Arundhati Roy ottaa yhteisöllisyyden teeman vakavasti, ja rakentaa vaihtoehtoisen maailmansa Delhin vanhan kaupungin hautausmaalle, jonne ylhäiseen, mutta köyhtyneeseen muslimisukuun syntynyt Anjum muuttaa seuraajineen. Anjum on syntynyt hermafrodiittinä, ja karannut perheeltään teininä asumaan perinteisessä hijra-kommuunissa. Tämä suljettu maailma ei kuitenkaan riitä hänelle, vaan hän erinäisten väkivaltaisten vaiheiden kautta päätyy perustamaan aluksi hijra– hautausmaan ja sen ympärille aaltopellistä kyhätyn kylän.

Roy onnistuu luomaan Intian myrskyisästä lähihistoriasta aidosti historialliselta tuntuvan romaanin. 1990-lukukin tuntuu kaukaiselta, kun väliin mahtuu monenmoista mullistusta. Hindujen ja muslimien kiristyneet suhteet tuntuvat ihmisten arjessa konkreettisemmin kuin homo-tai transfobia. Hijra-yhteisö tuntuukin ainoalta tolkun paikalta, jossa etnisyydellä tai uskonnolla ei ole ihmisiä syvästi jakavaa merkitystä.

Romaani on sen verran monikerroksinen ja kompleksinen, että sen lukemiseen kannattaa varata aikaa, ja sen maailmoista pois pääseminenkin voi kestää. Tarinan magia on ihmissuhteiden uskollisuudessa ja kestävyydessä: henkilöhahmoilla on kaikilla taipumus ottaa etäisyyttä syntymäperheistään ja muodostaa itse valitsemiaan sukulaisuussuhteita. Toisella päähenkilöllä, kristityksi kasvatetulla keralalaisella naisaktivisti S. Tilottamalla, on myös haasteita ”kuulumisensa” kanssa. Koko aikuisikänsä hänen pakkomielteenään on ollut Kashmir, ja ennen Anjumin hautausmaalle muuttoa häntä on moneen otteeseen syytetty terroristijärjestön avustamisesta.

Hijra-yhteisö saa tarinan aikana kaksi löytölasta hoivattavakseen. Toisen vauvan juuret ovat maolaisessa liikkeessä, jossa naisaktivisteilta oli perheen perustaminen kielletty. Raiskatun Revathyn ainoana toivona oli jättää vauva keskelle mielenosoitusta pääkaupungissa, josta hän uskoi löytyvän oikeanhenkisen kasvattajan lapselleen. S. Tilottama onnistuu nappaamaan vauvan, ja nimeää tämän Miss Jebeeniksi erään Kashmirin pommi-iskuissa kuolleen lapsen mukaan. Myöhemmin hän saa lukea lapsen karmivan tarinan äidin kömpelöllä englannilla kirjoittamassa kirjeessä.

The Ministry of Utmost Happiness on hurjista käänteistään huolimatta toivoa tuottava teos, joka tuskin jättää ketään lukijaa kylmäksi. Royn Intia on järisyttävän globaali maa, jossa köyhät ja osattomatkin ovat kartalla maailman tapahtumista. Intialaiset rikkaat grynderit käyvät rikastumassa lisää Irakin jälleenrakentajina, ja eräs kastiton hijra-poika nimeää itsensä uudelleen Saddam Husseiniksi nähtyään tämän kuolinvideon. Feikki-crocsit ja jeggingsit ovat haluttua kamaa, mutta samaan aikaan uskotaan, että vessoja voi siivota vain yksi kastiton alakasti.

Uskon, että kirjasta tulee käännöksenä iso hitti myös Suomessa. Se ei ehkä kuitenkaan tavoita kotiäitejä Prisman kassalla, kuten olen havainnut esimerkiksi Chimamanda Ngozi Adichien teosten tehneen. Aihepiiri on haastavampi kuin Royn esikoisromaanissa, ja runollisuus on kriisialueiden ja poikkeustilojen poetiikkaa.

Suomessakin oli kirjamarkkinoilla Intia-buumi 90-luvun lopusta 2000-luvun loppupuolelle, ja varmasti juuri Royn suuri suosio oli yksi buumin alkusysäyksistä. Noina vuosina pienempienkin kuuluisuuksien teoksia suomennettiin enemmän kuin nykyään. Nyt käännöksiä näyttää syntyvän vain ns. megatähtien teoksista. Intiaan intohimoisesti suhtautuvat tietysti hankkivat teoksensa reissuiltaan ja netistä, mutta käännösten tarkoitus on palvella myös niitä, joilla ei ole aikaa tai intressiä aktiivisesti seurata globaaleja kanavia. Moni edelleen löytää lukemistonsa lähikirjastoista.

Maailmankirjallisuuden kärkikaartiin The Ministry of Utmost Happiness sinkoaa laajalla lukeneisuudellaan; ei voida olettaa, että keralalainen kirjailija osaisi urdunkielistä klassista runoutta, mutta Roy on jaksanut oppia – ja sisäistää oppinsa niin, että urdu muuttuu osaksi kielellistä tyyliä. Itseäni hämmensi teoksessa useat Osip Mandelstam-sitaatit, sillä kuulin itse Mandelstamista ensi kertaa (moukka kun olen) vasta hetki ennen tämän lukemista, lähinnä hänen oleilustaan Karjalan Kannaksella ennen kuin joutui vankileirien saaristoon.

Kääntäjää ei kuitenkaan käy kateeksi. Toivottavasti hän on saanut tarpeeksi aikaa projektilleen, ja toivottavasti hän tuntee hyvin Intiaa.

HELMET-haasteessa teos sopii kohtaan 33: ”Kirja kertoo Intiasta.”