Rumuus on katsojan silmissä

Teos: Piia Leino: Ruma kassa (Johnny Kniga, 2016)

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Sarianna on helsinkiläinen kaupan kassa, tiedotusopin opinnot keskeyttänyt väliinputoaja, jonka elämä on jämähtänyt valjuun merkityksettömyyteen. Kassalla työskennellessään hän on tottunut saamaan ilkeitä kommentteja vaatimattomasta ulkonäöstään, ja jos hän joskus päätyy baariin, hän on tottunut näkymättömän statistin rooliin. Äidiltään hän on oppinut peruspessimistisen elämänasenteen, eikä äidillä ja tyttärellä tunnu olevan muuta kommunikaation kanavaa kuin leipominen.

Eräänä päivänä marketin miespuolinen asiakas tunkee Sariannalle käyntikortin ja yhteydenottopyynnön viihdealan lupaavasta työmahdollisuudesta. Käy ilmi, että häntä halutaan tositeeveeohjelmaan, jossa kaunottaret ja pedottaret kilpaavat muikeasta rahapalkinnosta thaimaalaiselle paratiisisaarella. Vaikka Sarianna suhtautuu Henry Laasasen kirjoituksiin naisten seksuaalisesti pääomasta kriittisesti, jokin hänessä kaipaa elämään jännitystä ja käänteentekevää muutosta. Hän päätyy koekuvauksiin, ja tulee valituksi kuuden ”beastin” tiimiin.

En ole paljoa seurannut näitä Viidakon tähtösiä, mutta ymmärtääkseni teoksen asetelma on kooste monen reaalimaailman ohjelman ällöttävimmistä piirteistä. Ja koska kyseessä on kotimainen tuotanto, tarjottu luksus ei ole koskaan aivan sitä, mitä tytöille on luvattu. Tuottajat ovat aitoja koijareita, joiden luotettavuus on koetuksella ohjelman teon joka rastilla. Myös matkavakuutusten suhteen diili kusee alle.

Kirjassa harrastetaan noloa, mutta omalla tavalla vapauttavaa seksiä ruman kassan ja ohjelmaan osallistuvan hottiksen exän välillä bangkokilaisessa hotellissa, ja aktia arvioidaan seuraavassa jaksossa suttuisten videotallenteiden välityksellä. Käy ilmi, että samaan aikaan toisaalla filmataan vastaavaa sarjaa miehistä nimeltä Friikit ja Apollot.

Satiirina teos tuntuu liian alleviivaavalta, eikä Leino ole paljoa käyttänyt kekseliäisyyttä juonen kehittelyssä. Kirjaa lukiessa tuntui vain, että seuraisi viittä tropiikkiaiheista kissatappeluohjelmaa samaan aikaan, joissa kaikissa kekkuloisi Martina Aitolehti. Toki säästin tässä aikaa, sillä itse sarjojen seuraamiseen olisi mennyt kauemmin kuin teoksen 7 tuntia (tai 6 nopeutetulla tempolla) . Mutta noustakseen viihteestä kaunokirjallisuudeksi teokseen olisi kaivattu paljon absurdimpia juonenkäänteitä kuin mitä siinä nyt tapahtuu.

Tämä teos oli kepeä välipala, mutta tunnustan, etten olisi koskaan lukenut tätä painettuna kirjana, en edes kirjastosta haettuna.

Joku kaukaa haettu yhteys löytyi Ruman kassan ja japanilaisen Sayaka Muratan Lähikaupan tytön välillä, vaikka viimeksi mainittu teos oli huomattavasti oudompi ja myös radikaalimpi kapitalismikritiikissään. Ruman kassan Helsinki-osuudessa oli vastaavaa alakuloista tenhoa, mutta Thaimaa-osuus jotenkin lässähti. Silti tämän yhteyden kautta Leinon teoksen pisteet kohosivat mielessäni piirun verran, sillä lähikaupan naisten tarinoita ei kai koskaan ole kerrottu liikaa.

2 x Fiona Barton

Teokset: Fiona Barton: Lapsi (Bazar, 2019) ja Epäilty (Bazar, 2020)

Suomennos: Pirkko Biström

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Putkeni brittitrillereiden parissa kiihtyy, ja olen viettänyt meditatiivisen toven Fiona Bartonin kahden teoksen kanssa. Molemmissa teoksissa rikoksia selvittää sama porukka ja ainakin osa tapahtumista sijoittuu Winchesterin pikkukaupunkiin, mutta teokset ovat aika-akseliltaan erilaisia. Sarja on alkanut teoksella Leski, ja suosittelen sen lukemista oikeassa järjestyksessä, sillä sen päähenkilöt kehittyvät ja kasvavat ajan myötä.

Teoksessa Lapsi itälontoolaisen Howard Streetin rakennustyömaalta löytyy vastasyntyneen vauvan luuranko. Haudan arvioidaan olevan kymmeniä vuosia vanha, ja lapsen mahdollista identiteettiä aletaan tutkia DNA-testeillä.

Teosten keskeinen sankari on keski-ikäinen Kate Waters, joka on hyvin turhautunut työssään iltapäivälehden toimittajana. Hänen aikuiset lapsensa ovat jo lentäneet pesästä, mutta varsinkin esikoisesta Jakesta on huolta. Aviomies Steve on paremmin tienaava kirurgi, jonka varjoon hän kokee jäävänsä hiipuvalla urallaan. Välillä hän kuitenkin pääsee kunnostautumaan rikostoimittajana tapauksissa, jotka vaativat oikeaa, tutkivaa journalismia.

Katen merkittävä poliisiystävä ja kollega on rikoskomisario Bob Sparks, joka toimii molemmissa teoksissa tutkinnanjohtajana. Tällä vanhan koulun työnarkomaanilla on paljon haasteita vaimonsa, vakavasti syöpäsairaan Eileenin omaishoitajana. Oma elämä vaatii häneltä uudenlaista läsnäoloa, minkä vuoksi hän ei enää voi paeta kaikkia murheitaan poliisilaitokselle.

Lapsi tuntui vähän liiankin perusteelliselta rikoskirjalta, jonka tahdissa en kokenut normaalia psykologisen trillerin koukutusta, mutta sen henkilöhahmot ja ajankuva kiinnostivat.

Siinä jo seitsemääkymppiä lähestyvä Angela Irving toivoo vihdoin kuulevansa ratkaisun vuonna 1970 synnytyslaitokselta kaapatun Alice-tyttärensä mysteeriin. Angelan mielenterveys on aina ollut rakoileva, ja hänen surunsa on langettanut varjon koko perheen elämään.

Myös Howard Streetillä kerran asunut, nyt yli nelikymppinen Emma kokee tarvetta informoida poliisia 1980-luvun tapahtumista, jolloin kadulla epäiltiin pyörivän paritus- ja pedofiilirinki. Emma oirehtii psyykkisesti vaikean äitisuhteensa vuoksi, eikä hän ole koskaan päässyt eroon teini-iän traumoistaan, joista pahimmat liittyvät äidin silloiseen poikaystävään professori-Williin.

Kirjan juoni oli sen verran ahdistava, ettei se jättänyt paljon tilaa nostalgialle, mutta eläydyin silti vahvasti niihin vähäisiin 1980-tunnelmakuviin, joita se tarjosi. Muistan itsekin teinityttöjen suosiman Jackie-lehden, jota tosin luin vain ”kohteessa”, sillä sitä ei toimitettu Suomen peräkylille saakka samoin kuin Smash Hitsiä. Kirjan Emma elää maailmassa, jossa miehet voivat olla härskejä metsästäjiä riippumatta koulutustaustasta, ja yliopistomies voi hommata tyrmäystippoja teinityttöjen vokotteluun naapurin sutenööriltä.

En tempautunut mukaan tähän teokseen täysillä, sillä arvasin ratkaisun jo puolenvälin jälkeen, ja lusin tarinan loppuun silkasta kuuliaisuudesta. Sen sijaan sarjan kolmas osa, Epäilty, kolahti aivan eri intensiteetillä.

Tässä teoksessa 18-vuotiaat ystävykset Alexandra ja Rosie lähtevät unelmiensa reppulomalle Thaimaahan odottamaan yliopiston pääsykokeiden tuloksia. Tytöt ehtivät olla maassa vain pari viikkoa ennen kuin vanhempien huoli herää. Aluksi etsintöjä tehdään lähinnä reppureissaajien verkostojen kautta, sillä poliisi ei vielä huolestu pari viikkoa ulkomailla kateissa olleista nuorista. Toimittaja-Kate pääsee jutun juurille ennen poliisia, ja lupaa auttaa tyttöjen vanhempia pyyteettömästi.

Valitettavasti Katen oman pojan Jaken tiet yhtyvät tyttöduon kanssa Bangkokissa, ja Kate joutuu vaihtamaan puolta auttavasta ammattilaisesta huumeongelmaisen, kadonneen nuoren omaiseksi. Kirjassa käsitellään sitä kysymystä, kuinka paljon hyvää tarkoittavatkin vanhemmat voivat lopulta tuntea kotoa lentäneitä lapsiaan. Samalla siinä tutkitaan reppureissaamista siirtymäriittinä, ja erilaisten nuorten erilaisia odotuksia ensimmäiseltä vapauden kesältä. Vaikka tässä käsitellään murhia bangkokilaisessa huumehöyryisessä hostellissa, kirjaa oli silti jännittävää lukea tässä muuttuvassa maailmassa muustakin kuin rikosten perspektiivistä. Emme tiedä, palaammeko enää koskaan huolettoman halpalomailun aikaan tai edes massaturismiin, joten tässä vuoteen 2013 sijoittuvassa trillerissä voi olla jo historian havinaa.

Tässä teoksessa aika-akseli oli n. 2 kk ja siinä ehti tapahtua todella paljon monella tasolla. Tämän teoksen juonta en osannut arvata etukäteen, ja mielestäni Barton osasi tässä oivallisesti valottaa muitakin reppureissaamisen vaarallisia lieveilmiöitä kuin huumeiden käyttöä. Tässä oli runsaasti nuorten omaa näkökulmaa, joten koin, ettei teos ole suunnattu vain pelokkaille keski-ikäisille kotijoukoille. Keski-ikäinen lukija taas voi peilata tämän teoksen kautta omia ensimmäisiä itsenäisiä reissumuistojaan, ja kokemuksia turvallisuudesta/turvattomuudesta.

Psykologisina trillereinä Bartonin teokset kuuluvat älyllisempään päähän, eli koin lukijana olevani enemmän ongelmanratkaisija kuin tunteissa vellova äityli. Ihan perinteisen dekkarin genreen teokset eivät mahdu, sillä vaikka teoksissa on poliisin työtä, niiden fokus ei kohdennu täysin rikollisuuteen. Kirjoista nauttii varmasti eniten, jos unohtaa koko genremäärittelyn ja keskittyy itse tarinaan.

Juurihoitoa kahdella mantereella

Teos: Heikki Valkama: Laserjuuri (Tammi, 2018)

Äänikirjan lukija: Toni Kamula

Olen myöhäisherännäinen Heikki Valkaman Japaniin sijoittuvan dekkarisarjan suhteen, josta kyllä olen kuullut suosituksia sen ensimmäisestä osasta saakka. Aloitin sarjan lukemisen epäortodoksisesti sen toisesta osasta, koska tämä pomppasi eteeni houkuttelevasti Ellibsissä. Kyseessä on toinen tuttavuuteni Japaniin sijoittuvien dekkareiden parissa; ensimmäinen oli iki-ihana Sujata Masseyn Rei Shimura-sarja. Molemmat ulkomaalaisten aikaansaamia Japani-kuvauksia. Varsinaisia japanilaisia dekkareita ei ole eteeni tupsahtanut, mikä on kummallista, koska kiinalaisia ja korealaisia dekkareita on jo tullut luettua useampia.

Riku Mäki on suomalainen huippukokki, joka on nousujohteisen uran jälkeen hypännyt uusiin haasteisiin ja lähtenyt opiskelemaan japanilaista keittiötaidetta aidossa japanilaisessa perheravintolassa. Hän on uupunut, mutta oudon tyytyväinen keittiömestari Akijaman autokraattisessa komennossa, mutta harjoittelun aikana hän saa toisen työkomennon paikalliselta miljonääriltä, joka yhtä lailla harrastaa keittiötaidetta.

Riku päätyy Kosin saarelle Kreikkaan etsimään kauan sitten kadonnutta antiikin aikaista laserjuurta, josta toimeksiantaja herra Kawakamilla on pakkomielle. Japanissa tiedetään, että Darwish-nimisellä syyrialaisella pakolaismiehellä voisi olla avain yrtin jäljille, sillä tämä on työskennellyt tuhoutuneessa kirjastossa, jossa antiikin aarteita säilytettiin. Darwish on menettänyt vaimonsa, kadottanut poikansa eikä enää löydä montaa syytä elää. Mies jopa pelkää Japanista tulleen seurueen avuntarjousta, koska liika toivo voi johtaa suurempaan epätoivoon, sen hän on jo kokenut karvaasti pakomatkansa aikana liian monta kertaa.

Pakolaiskriisin lisäksi teoksessa käsitellään huumekauppaa ja yakuzan ympärillä pyörivää seksiteollisuutta, ja liikutaan Japanin ja Kreikan lisäksi Turkissa ja Thaimaassa. Riku Mäki on todellinen kosmopoliitti, joka pystyy maastoutumaan myös all inclusive-hotellien matalaotsaiseen maailmaan ja harjoittamaan small talkia allasbaareissa monilla kielillä.

Koska kyseessä on gastrodekkari, ruokakulttuurin osa teoksessa on mittava, enkä usko, että teos aukeaa sellaiselle lukijalle, jota japanilainen ruoka ei kiinnosta. Minusta tässä teoksessa ei ainakaan tehdä liian helppoja kulttuurisia käännöksiä tai tarjoilla pinnallisia turistikliseitä laiskoille lukijoille, vaan Valkama kohdentaa teoksensa todellisille Japani-faneille. Kuulunen kai niihin, vaikka en faniuttani pahemmin julistakaan – itse nautin juuri eniten ruokapohdinnoista, varsinkin eri koulukuntien ruokafilosofioiden vertailuista ja vuodenaikojen merkityksestä kulinaarisessa kalenterissa.

Jos näitä kirjoja lukee ajatuksella, niin alkaa kaivata ”oikeaa” japanilaista ruokaa sushibuffetien tarjonnan keskeltä. Toki naisen vartalolla tarjottu sushi-”taide” osoittautui aika irvokkaaksi rahanteon muodoksi, johon liittyy suuria eettisiä ongelmia. Tätäkin ilmiötä Valkama kuvasi seikkaperäisesti, eikä ainakaan palvelun käyttäjiä syvällisesti sympatisoiden.

Teos oli yllättävän rentouttavaa seuraa, johon keskittyminen onnistui nyt paremmin kuin muihin työn alla oleviin äänikirjoihin. Äänikirjoja olen nyt keräillyt siksi, että olen muuton keskellä ja yritän pakata ja siivota lukemiseni rinnalla.

Sain kirjaa kuunnellessani myös sarjan ykkösosan, Pallokalan (2017), käsiini, joten tuttavuuteni mahdollisesti syvenee vielä parin seuraavan viikon aikana.

HELMET-haasteessa teos sijoittuu kohtaan 29: ”Japaniin sijoittuva kirja tai sarjakuva”.

Perheenyhdistämisen hammaskartta

juurihoito-miika_nousiainen-37142814-frntlOnneksi kroonista hammaslääkärikammoa lievittämään on olemassa täsmälääkkeitä. Miika Nousiaisen Juurihoito (Otava, 2016) kammotti jo kansikuvan tasolla, joten tartuin kirjaan pelonsekaisella kunnioituksella. Hammashoitokeskeinen sukukronikka kiinnosti myös maahanmuuttopolitiikan tasolla – onhan perheenyhdistämisiin ja uusien tulokkaiden ikäkartoituksiin liitetty hammaslääketieteellisiä tutkimuksia. Harvalla suomalaisella on omakohtaista kokemusta tällaisista tutkimuksista, mutta Nousiainen nostaa suomalaisen maastamuuton historian vastaavan syynin alaiseksi.

Kirnuvaaran sisaruksilla on geenivirhe: heiltä puuttuvat vitoshampaat. Kirnuvaarat ovat lähtöisin Lieksan Pankakoskelta, kylästä, josta aikanaan karkotettiin romaniväestö väkivaltaisessa puhdistuksessa. Nelikymppinen Pekka löytää mahdollisen isovelikandidaattinsa helsinkiläiseltä hammaslääkäriasemalta. Esko ei heti lämpene nuoremman miehen sukulaisuusuteluille, vaikka hammastarkastuksessa huomaakin puuttuvat vitoset. Esko on omistanut koko aikuisikänsä hammashoidolle keräten omaisuuden, jolla voisi viettää loppuelämän todellisia kissanpäiviä.

Kaikilla Kirnuvaaran sisaruksilla on eri äidit, sillä isä Onni on ollut hurja naistenmies. Eroaminen tai sitoutumiskammo tuntuu olevan krooninen sukuvika. Pekan kuviot eronneena mainostoimittajana ja yhteishuoltajana tuntuvat silti melko tavallisilta verrattuna Eskoon tai niihin sisaruksiin, joita he lähtevät etsimään maailmalta. Esko on syönyt vuosikausia vain yhtä ruokalajia, eineslasagnea, eikä hän ole yhtä Sveitsin-konferenssia lukuunottamatta käynyt koskaan ulkomailla. Hän ei ole koskaan seurustellut naisen kanssa, eikä pitänyt kädessään drinksua rantabaarissa. Tästä huolimatta hän ei tunnu masentuneelta, vaan hän on poikkeuksellisen vähään tyytyvä ihminen.

Suosikkihahmoni sisaruksista on kuitenkin Sari, eskilstunalainen kuuden lapsen mamma, joka puhuu sujuvasti kaikkien eksiensä kotikieliä. Sari on elämäntapatyötön, joka kuitenkin harrastaa kunnallispolitiikkaa Ruotsidemokraattien rivissä. Sarin libanonilainen nyksä on vihreä kunnanvaltuutettu, joka on onnistunut murtamaan tämän ennakkoluulot vihreiden miesten seksuaalisuudesta. Sarin suomalainen identiteetti on häilyvä, sillä suomalaisuus edustaa hänelle vain yhtä kaltoin kohdeltua maahanmuuttajaryhmää. Sarin maailmassa erilaiset blattet taistelevat vähäisistä pöydälle pudonneista pullanmuruista.

Thaimaassa asuvaan tarjoilija-Fanaan ja Australiassa asuvaan kansalaisaktivisti-Sundayhin tutustutaan hieman ohuemmin. Thaimaassa sisarukset kohtaavat kehitysmaan sukuvelvoitteet ja Eskon hammaslääkärin vehkeet tulevat tosi tarpeeseen. Australiassa he taas tutustuvat aboriginaalien synkkään menneisyyteen, vaikka Sundaylla menee nykyään varsin mukavasti.  Vaikka teos tarjoaakin aimo annoksen eksotiikkaa ja sytyttää matkustushimon, viihdyin kuitenkin kaukomaita enemmän Lieksassa ja Eskilstunassa. Lieksa-osuudesta olin jopa hurmioissani, sillä Pankakosken romanien kohtalo on askarruttanut minua jo pitkään. Lieksan tämän hetkistä maahanmuuttotilannettakin sivutaan, ja ironisella tavalla se asettuu Eskilstunan tilanteen peiliksi.

Tunteiden tasolla kaikissa Nousiaisen romaaneissa on samaa pakahduttavaa liikuttavuutta. Hänen perheensä ovat vinksahtaneen tavallisia, liikekannalla pysyviä, vähemmän pyhiä. Ruotsi tuntuu olevan Nousiaisen teemamaa, josta hänen on vaikea päästä irti. Olen nyt lukenut kaikki Nousiaisen teokset, pitänyt jokaisesta, mutta minulle edelleen ”jackpot” oli Metsäjätti, joka kuvasi lapsuuteni Keski-Suomen mielenmaisemaa.  Juurihoito tuntui astetta viihteellisemmältä kuin syvissä vesissä vellova Metsäjätti, enkä käytä viihteellisyyttä haukkumasanana. Joulukuinen äkkilähtö Australiaan kelvannee terapiaksi useimmille. Vakavammalla tasolla teos pyrkii herättämään keskustelua perheiden moninaisuudesta ja siitä ilosta, kun ihminen keski-iässä löytääkin ison liudan sisaruksia. Suosittelen teosta erityisesti sukututkimusta harrastaville ystävilleni, sillä Kirnuvaarojen tarinan kautta voimme hyvin kuvitella tulevaisuuden sukututkijoiden globalisoituvat haasteet.

 

Alkubloggaajan opetuksia etsimässä

1155_Asioita_2014514105830Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen sykkimään nopeammin (Otava, 2013) on pyörinyt muistijälkenä takaraivossani pitkään, tosin luulin kirjan olevan romaani. Sain teoksen vihdoin käsiini viime viikolla osana Hullujen päivien ”sixpackiani”. Kuuden teoksen suunnistuksella Asioita oli vasta neljäs rasti, sillä reittasin sen ensi silmäykseltä hidaslukuiseksi.

Ja oikeassa olin. Mian ja 900-luvulla syntyneen Sei Shonagonin symbioottisessa seurassa hurahti kokonainen viikonloppu. Tietysti tein muuta välillä, mutta lukeminen vaati mielen puhdistamista muun maailman meteliltä. Kyseessä on erikoinen matkakirja, jossa on aino annos omaelämäkerrallisuutta ja myös puolifiktiivista elämäkertaa naisesta, josta oikeasti on olemassa kovin vähän historiallista todisteaineistoa. Mia kutsuu idoliaan esibloggaajaksi, eli julkisen päiväkirjan pitäjäksi. Heian-kaudella hovinaisten (jotka usein olivat lähtöisin virkamiesperheistä) oli mahdollista kirjoittaa asioista, joista miehet ja aatelisnaiset eivät olisi kuuna kuunvalkeana kirjoittaneet. Verrattuna maailmankuuluun aikalaiseensa Murasaki Shikibuun, jonka Genjin tarinasta tehty tutkimus luultavasti täyttäisi ainakin pienen kirjaston, Sei Shonagonin elämän ja tuotannon tutkiminen osoittautui kinkkiseksi projektiksi, varsinkin kun Kankimäen japanin taito ei vielä yltänyt lukemisen tasolle.

Teos jäljittelee Sein fragmentaarista kirjoitustyyliä uskollisesti ja vie lukijansa kymmenille kiinnostaville sivupoluille. Rakkaus listoihin on varmasti päällimmäinen piirre, joka teoksesta jää mieleen. Listat ovat elämäniloisia, sensuelleja arjen dokumentteja, jotka haastavat katsomaan lähiympäristöään toisin. Sein tuhat vuotta vanhat ”päivitykset” eivät loppujen lopuksi eroa paljoa Mian ja hänen lähipiirinsä sosiaalisen median ulostuloista. Sei oli omapäinen, seikkaileva ja kapinallinen kirjailija, joka oli palkattu viihdyttämään keisarinnaa ja myös houkuttelemaan keisaria viettämään enemmän aikaa vaimonsa luona. Hänen havaintonsa miehistä, öisistä kohtaamisista ja erotiikasta muistuttavat suorasukaisuudessaan pitkälti Sinkkuelämän naisten analyysejä – Kankimäkeä hämmentää, että länsimaisessa populaarikulttuurissa jouduttiin odottamaan tämäntyyppisiä ei-tunteilevia kuvauksia miehistä 1990-luvulle saakka.

Minua teoksessa kiinnosti eniten nykypäivä ja Mian oma irtiotto mainosmaailman oravanpyörästä. Vuorotteluvapaa taitaa olla kuoleva resurssi nyky-yhteiskunnassa, joten on kiinnostavaa lukea sen vietosta vielä, kun se on ollut joillekuille mahdollisuus. Tässä selvästi oireillaan neljänkympin ikäkriisiä, mutta löydetään voimavaroja sinkkuudesta ja lapsettomuudesta. Lukijana odotin teokselta edes pienimuotoista romanssia, jota ei tullut, mutta se ei ollut pettymys. Jollain tasolla teos muistuttaa minua Elizabeth Gilbertin teoksesta Eat Pray Love (2006), vaikka Kankimäen oman tien etsintä onkin eksentrisempää ja älyllisempää. Molemmissa teoksissa kuitenkin syödään samalla antaumuksella.

Kiotossa Kankimäki ehtii elää paikallista arkea vajaan puoli vuotta, kahdessa jaksossa, joista toisen katkaisee tsunami ja Fukushiman ydinonnettomuus. Pidin paljon ruokakuvauksista ja kuvauksesta elämästä eurooppalaisten vagabondien suosimassa torakkahostellissa. Ystävyydet japanilaisten kanssa rajoittuvat tässä eurooppalaisten miesten tyttöystäviin. Selvästi Kankimäki ei matkustanut Kiotoon saadakseen roppakaupalla uusia japanilaisia ystäviä, vaan tutustuakseen itseensä ja Sei Shonagoniin. Parin viikon evakkoreissulla Thaimaassa hän kauhistuu muiden turistien tarpeesta huolehtia hänen seuraelämästään. Naisen yksin matkustamiseen liittyy Thaimaassa paljon ennakkoluuloja, joita hän ei Japanissa kohtaa. Japani on maa, jossa yksinäinen ulkomainen saa elää rauhassa ilman tungettelevia kysymyksiä.

Minulla oli jotain esitietoa japanilaisnaisten muinaisesta tyynynaluskirjaperinteestä, joten olen mahdollisesti törmännyt Sei Shonagonin nimeen. Japanin naiskirjallisuuden historian kuuluisi olla pakollinen opintokokonaisuus sukupuolentutkimuksessa, mutta omana aikanani Euroopan ulkopuolisiin kulttuureihin saattoi perehtyä vain marginaalisesti ja silloinkin länsimaisten tutkijoiden johdattelemana. Kiinnostuin itse Japanin naishistoriasta siksi, että pääsin opiskeluaikana reissaamaan sinne ja vierailin muutamissa naisjärjestöissä. Kankimäen suhde feministiseen tutkimukseen on uteliaan avoin, mutta hän kokee paljon lukemastaan esoteeriseksi sanahelinäksi. Tutkimusta hän selvästikin tekee, mutta ei perinteistä akateemista sellaista. Tutkimusmetodina hänellä on tutkimuskohteeseen mahdollisimman täydellinen samastuminen. Tutkimuskysymyksistä en päässyt täysin selville. Tämän tyyppinen fiktion, tietokirjallisuuden ja tieteen rajamailla käynti on kieltämättä haasteellista ja kiinnostavaa. Teoksesta kuitenkin saa eniten irti, jos lopettaa sen kategorisoimisen totuttuihin kirjoittamisen genreihin ja antautuu sen tarjoamalle flow’lle.

Heian-ajan kulttuurissa oli tapana huomioida rakastajaa seuraavan aamun runolla, jonka tyylistä ja paperin laadusta pystyi päättelemään intohimon intensiteetin. Kaikista masentavinta tietysti oli, jos runoa ei koskaan saapunut, mutta toiseksi masentavinta oli, jos miehellä oli ruma käsiala tai jos hän teki kirjoitusvirheitä. Kankimäki itse vertaa perinnettä tämän päivän tekstiviestikulttuuriin, ja kysyy itseltään rehellisesti: voisinko jatkaa tapaamisia miehen kanssa, joka ei osaa kirjoittaa yhdyssanoja oikein? Tämä osio nauratti minua teoksessa eniten.

Hienointa ja hämmentävintä minulle oli huomata, että suuren elämänmuutoksen keskellä voi pysyä näinkin selväpäisenä. Kankimäki kuvaa paria meditaatiosessiota, joissa toisessa munkki lyö osanottajia kepillä selkään ja toisessa hän pelkää jalkojensa puutuvan amputaatiokuntoon. Henkisen tien etsinnästä kerrotaan kauttaaltaan humoristisesti, mutta minua jopa hämmentää, ettei kirjailija ”hurahda” mihinkään buddhalaisuuden haaraan eikä erityisruokavalioon, kun tarjonta ympärillä on taatusti ollut runsasta. Itselleni teos antoi paljon sisäisen keskustelun ja itsetuntemuksen tasolla, paljon enemmän kuin ns. elämäntaito-oppaat, joiden sivuilla sana ”henkisyys” esiintyy toistettavana mantrana.

Uskon, että Asioita on teos, joka tulee hurmaamaan vielä moninaisia yleisöjä ja jolle kahden vuoden suomenkielinen hyllyelämä kirjakaupassa on vasta menestyksen alku. Teos on toistaiseksi käännetty italiaksi ja käännösoikeudet on myyty Hollantiin.

Suosittelen kirjaa lämpimästi kanssabloggareille, sillä se saa miettimään kirjallisen itsensäpaljastamisen genreä aivan uusista näkökulmista. Itse toivon, että se tulee vielä auttamaan minua kirjoittamaan tyylikkäämpää ja oivaltavampaa blogia.

PS: Teoksessa mainittu Peter Greenawayn The Pillow Book-DVD on katsomattomana kellarivarastossani, eli voisin jatkaa Sei Shonagon-festareita – jos jaksaisin tunkeutua läpi kymmenien avaamattomien muuttolaatikoiden.

PS2: Valitettavasti en löydä näppikseni erityismerkeistä japanilaista o-kirjaimen ylle kuuluvaa pystyviivaa, joten olen kirjoittanut teoksen päähenkilön nimen systemaattisesti väärin.

 

 

Varsinainen Mätäsvaara

Kuva0104Thaimaalaisten marjanpoimijoiden tilanteesta käydään paraikaa kiihkeää poliittista kädenvääntöä, onhan ensimmäinen väärin kohdeltu poimijaryhmä vihdoin aktivoitunut vaatimaan oikeuksiaan poliisi- ja oikeusteitse. Kainuulainen Ber-Ex-firma ei kyennyt löytämään poimijoilleen tarpeeksi marjaisia metsiä, oli pompotellut poimijoita mielivaltaisesti maakunnasta toiseen ja majoittanut heitä jopa autojen peräkärryissä. Poimijoiden noustua kapinaan firma pyrki vähin äänin heittämään kapinalliset paluulennolle vedoten halpamaisesti viisumirikkomukseen. Ber-Exin toimitusjohtaja Kari Jansa on jo itkenyt medioissa, kuinka surullista tulee olemaan, jos siirtotyöläisten palkkaamista koskevaa lakia muutetaan, tyyliin: ”syökää sitten chileläisiä mustikoita, kun oman maan marjat mätänevät mättäille – lopetetaan tämä teollisuus kokonaan.”

Ber-Ex ei kuitenkaan edusta koko maan marjayrittäjien eetosta. Kilpaileva firma Polarica on suhtautunut työsopimusten käyttöönoton ajatukseen suopeammin. Myös mansikkatiloilla olosuhteet ovat humaanimmat, mutta mansikanpoimijat luokitellaankin maataloustyöläisiksi. Suoraan sanottuna minua ei sureta, jos Kainuun työttömät eivät jaksa kerätä lakkojaan itse. Minua ei sureta käyttämättä jääneet marjat. Minua surettavat ihmiset, jotka jäävät muiden ahneuden ja laiskuuden pelinappuloiksi, globaaleiksi maksumiehiksi ja – naisiksi pelissä, joiden sääntöihin heillä ei ole ollut pienintäkään sanomista. Heidän ei ole mahdollista jatkaa tilojensa viljelyä ilman lisätienestien hakemista ulkomailta. Marjoista liikenevät varat menevät suoraan aiempien velkojen lyhennykseen, ei plasmatelkkareihin tai uusiin jeeppeihin.

Poimijoiden tilanteesta ollaan kyllä keskusteltu Suomessakin jo vuosikausia, sitä on tutkittu yliopistojen projekteissa ja siitä on tehty ennakkoluulotonta yhteisötaidetta, mutta harvalla meistä on ollut mitään kontaktia näihin työläisiin, sillä he ovat töissä Kainuun ja Pohjois-Karjalan korvessa vähintään 15 tuntia päivässä ja majoittuvat paikoissa, jonne harvalla on asiaa. Heidät kuljetetaan puskaan ja puskasta lentokentälle vähin äänin – harva poimijoista pääsee edes käymään leiriä lähimmässä kaupungissa tai Helsingissä. Ennen thaipoimijoiden tuloa marjafirmoilla ei ollut high-tech-puhdistuslaitteita tai kylmiöitä, sillä paikallisten poimijoiden aikaansaamalla volyymilla ei kehitetty infrastruktuuria. Nyt marjabusiness on muuttunut teollisemaksi ja globaalimmaksi, kiitos mobiilien maaorjien.

Päädyin viime lauantaina lapsuuden kylälleni Suolahteen tapaamaan sen Kansantalolle majoittuneita poimijoita. Heitä on tasan viisikymmentä ja he ovat allekirjoittaneet omilla nimillään vetoomuksen epäreilua palkkausta ja epäinhimillisiä oloja vastaan. Paikalla olivat myös Vasemmistonuorten Oikeutta marjanpoimijoille-kampanjaa kaksi vuotta vetänyt Li Andersson, Anna Kontula joka lupasi viedä marjanpoimijoiden terveiset suoraan eduskuntaan, ja poimijoiden matkassa pitkään kulkeneet aktivisti-filmintekijät Junya Lek Yimprasert (kuvassa vasemmalla) ja Richard Thompson Coon.  Lek toimi illan aikana poimijoiden tulkkina, sillä harva heistä osasi englantia. Lekin ja Richardin näyttämässä toisessa filmissä oli paljon tuttuja kasvoja, sillä osa poimijoista oli ollut Suomessa jo monena aiempana vuonna. Niiden katsominen oli taatusti asianosaisille rankkaakin, varsinkin kohtausten, joissa näytettiin asuinoloja ja puuttumattomuutta sairauksiin ja poimimisen aiheuttamiin vaivoihin.

Kansantalolla oli lämmin ilmapiiri, vaikka yhteistä kieltä ei monilla löytynyt. Suolahtelaiset kertoivat, että kulttuureihin on tutustuttu ruoan ja musisoinnin merkeissä. Oireellista maamme poliittisissa oloissa onkin, että thaipoimijoiden oloista aidosti kiinnostunut on pienen paikkakunnan työttömien yhdistys, joka ennakkoluulottomasti otti poimijat hoteisiinsa ja levitti välittämisen verkkoa kohti SPR:ää, seurakuntaa ja muita toimijoita. Poimijat olivat ottaneet Kansantalon kodikseen ja tarjoilivat meille ruokiaan kuin korkea-arvoisille vieraille. Vaikka huoli tulevista jättiveloista ja kotiinpalun järjestelyistä oli käsinkosketeltava, he silti jaksoivat olla kiinnostuneita vieraistaan, vitsailla ja naureskella yhdessä minimaalisella sanavarastolla.

Näinhän se menee, vähävaraiset auttavat toisia vähävaraisia, osattomat osattomia, mutta sydämestäni toivoisin, ettei valistunut kansa menisi leimaamaan Suolahden Kansantalon tapahtumia Vasemmistoliiton itsekkääksi mediakampanjaksi. Poimijoiden aseman kun luulisi koskettavan ihan kaikkia epäsäännöllisissä työsuhteissa toimivia puoluekantaan katsomatta.

Marjankerääjien asuttama kyläkoulu on Big Brother-talon vastakohta: kansa kääntää systemaattisesti selkänsä yhdelle ja seuraa fanaattisesti toista, sijoittaen sen tylsämielisten asukkaiden tsemppaamiseen pahimmillaan kymmeniä euroja. Minulla onkin perverssi tuki-idea marjanpoimijoille. Pantaisiin vaikka Andy McCoy ja Anu Saagim kisaamaan, kumpi saa kerättyä 100 kg puolukkaa päivässä ja laitettaisiin kannustustekstareista tulleet varat marjanpoimijoiden velkojen lyhennykseen.  Thai-poimijoiden joukossa kun oli Andyn ja Anunkin ikäisiä, koko ikänsä raakaa työtä tehneitä veteraaneja, jotka eivät ole istuneet kertaakaan elämässään porealtaassa.