Toksisen maskuliinisuuden tuhoamisesta

Teos: bell hooks: Mies tahtoo muuttua – miehet, maskuliinisuus ja rakkaus (Niin ja näin, 2020)

Suomennos: Tapani Kilpeläinen

hooksAmerikkalainen bell hooks alias Gloria Watkins oli yksi suuria feministisiä ikoneitani 1990-luvulla, ja olen tämän rakastumisvaiheen jälkeen seurannut hänen uraansa rennommin ottein. Hän kuuluu niihin amerikkalaisiin feministikirjailijoihin, joiden vaikutus varsinkin akateemisen maailman ulkopuolella on suuri, koska hän kirjoittaa varsin kansantajuisesti, ilman intellektuelleja maskeja.

Teos Mies tahtoo muuttua (alk. The Will to Change) tulee Suomeen 17 vuoden viiveellä, mikä ei lainkaan laimenna teoksen viestiä, mutta se kertoo toisesta yhteiskunnasta kuin tämän päivän Yhdysvalloista. On myös kiinnostavaa, että teos julkaistaan filosofisen niin&näin-kustantamon toimesta. Ehkä pienet alkukirjaimet komppaavat toisiaan, ruokkivat sielujen sympatiaa. Oli myös avartavaa lukea bell hooksia suomeksi, vaikka en itse olisi lähtenyt häntä kääntämään siksi, että koen hänen englanninkieliset teoksensa niin helppolukuisina, että niihin kykenevät sellaisetkin lukijat, jotka eivät lue paljoa englanniksi.

Toisaalta suuri yleisö ei välttämättä jaksa etsiä bell hooksin teoksia rapakon takaa, ja Suomessa niitä enimmäkseen löytyy yliopistojen kirjastoista. Eli suomennos tuntuu hyvältä strategialta, jos kohderyhmänä ovat tavalliset miehet – sellaiset, jotka kipuilevat identiteettinsä, tunneilmaisunsa tai seksuaalisuutensa kanssa.

Kirjassa hooks käy läpi omaa kasvu- ja parisuhdehistoriaansa, ja pohtii sitä ongelmaa, joka syntyi siitä, kun hän seurusteli älyllisesti kunnianhimoisten miesten kanssa, jotka olivat emotionaalisesti tiedottomia. Toisaalta hän havaitsi pariterapiassa kolmikymppisenä, ettei hän itse tiedostavana feministinä ollut valmis kohtaamaan miespuolista kumppania, joka halusi puhua avoimesti tunteistaan. Vaikea isäsuhde kummitteli taustalla, ja pitkään nainen vältteli yhteyttä väkivaltaa käyttäneeseen machoisäänsä. Sovinnon hetki tuli vasta keski-iässä, vaikka hän tiedosti, ettei pysty muuttamaan yli viisikymmentä vuotta naimisissa olleita vanhempiaan.

Toksinen maskuliinisuus ei ole teoksen keskeinen käsite, mutta hooks viittaa toksisuuteen parisuhteiden negatiivisena energiana. Tässä teoksessa hooksin vahva side zenbuddhalaisuuteen ja muukin henkinen etsintä ei tule niin voimallisesti esiin kuin joissain muissa, mutta lukijan on oltava tietoinen hänen kytköksistään. Toisaalta hooks antaa kristillisille kirkoille tunnustusta siitä, että ne saattavat olla monille mustille miehille ainoita paikkoja, joissa tunteita saa ilmaista edes kerran viikossa ilman lähipiirin paheksuntaa.

Tämä teos on kirjoitettu kaikentaustaiset miehet huomioon ottaen, eikä rotukysymys ole sen keskeinen ”pointti”. Kuitenkin kysymys nostaa päätään paikoitellen. Mustien ja valkoisten miesten asema on kovin erilainen esimerkiksi Yhdysvaltojen työmarkkinoilla, ja näin työnarkomanian kuvaukset koskevat yleensä vain valkoisia miehiä. Työnarkomaniaa hooks pitää yhtenä tiedottomuuden tilana, itse aiheutettuna transsina, jossa mies voi tuudittautua omaan itseriittoisuuteensa ohittamalla kotona tapahtuvan hoivan ja tunneilmaisun.

Kirjassa pohditaan kiinnostavalla tavalla yksinhuoltajaäitien roolia poikien kasvattajina, eikä hooks siloittele havaintojaan poliittisen korrektiuden viitan alle. Hän on havainnut, että usein yksinhuoltajaäidit (myös akateemisen koulutuksen saaneet) korostavat kasvatuksessaan poikien heteronormatiivista maskuliinisuutta patriarkaatin normien mukaan, jotta isättömät pojat eivät leimaantuisi homoiksi. Erityisen vaikeaksi tilanne kehittyy, jos poikien odotetaan käyttäytyvän ”pikkumiehinä” tai puolison korvikkeina, ja puolustavan äitiään ulkopuolisilta hyökkäyksiltä. En ole rehellisesti sanottuna ajatellut tätä kysymystä läheskään niin paljon kuin tyttöjen kasvatusta ”pikku äideiksi” – trendi, joka nykyään korostuu Suomessa lähinnä vahvasti uskonnollisten tai maahanmuuttajataustaisten perheiden parissa.

Poikien kasvatuksessa myös populaarikulttuurilla on tärkeä merkitys, ja hooks kuuluttaa sellaisten kirjojen ja elokuvien perään, joissa sankaruus olisi jotain muuta kuin väkivaltaan ja sotimiseen liittyvää. Hän on itsekin kirjoittanut joitain lastenkirjoja, ja toiminut kirjakiertueillaan satutätinä. Be Boy Buzz on hänen oma, vaatimaton kontribuutionsa poikien itsemäärittelyn oikeuteen.

Kovin paljon uutta oppimista en kokenut tämän vuonna 2003 julkaistun teoksen parissa, koska elin tuolloin feministisen teorian keskiössä ja sain elantonikin siitä. Silti uskallan suositella teosta varsinkin niille, jotka potevat feminismikammoa tai joilla on poikiin liittyviä kasvatushaasteita. Erityisen hyvin teos sopisi erilaisiin terapiaryhmiin, joissa käsitellään seksuaalisuuden tai tunne-ilmaisun vaikeuksia tai riippuvuuksia. Kaikki tässä teoksessa piilevä viisaus ei liity sukupuolieroihin, vaan sen oppeja voi kukin soveltaa omaa harkintaa käyttäen myös saman sukupuolen välisissä ihmissuhteissa.

Yhteiskuntakriittisenä teoksena Mies tahtoo muuttua on harvinaisen positiivinen siinä, että se esittää konkreettisia muutosehdotuksia, jotka ovat toteutettavissa arkielämässä. Toisin sanoen hooksin feminismi on enemmän rakentavaa kuin purkavaa, ja hänen ajattelunsa on jo 80-luvun alkupuolella pohjautunut ajatukselle tasa-arvoisesta kumppanuudesta.

Tämä ei ole ensimmäinen teos, jota suosittelisin luettavaksi hooksilta. Jos lukija haluaa ymmärtää hänen vahvan persoonallista kirjoitustyyliään, tutustuminen kannattaa aloittaa hänen omaelämäkerrallisista teoksistaan Bone Black ja Wounds of Passion (itse luin viimeksi mainitun häneltä ensimmäisenä). Ja lukijan on myös hyvä olla tietoinen hänen akateemisemmista teoksistaan, joissa hän käy ansiokkaasti läpi Yhdysvaltojen mustien naisten kadotettua historiaa.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 9: Kirjassa kohdataan pelkoja.

Luovuuden ja vakaumuksen ehdoilla

ErakotTeos: Milla Peltonen: Erakot. Omintakeisten suomalaisten elämäntarinoita. (Into, 2020)

Elämässäni on ollut joitain käännekohtia, jolloin tarve muuttaa kauas pois sivilisaatiosta on ollut valtava. Projektia olen joskus edistänyt jopa konkreettisin askelin, mutta huono fyysinen kunto ja puutteelliset erätaidot ovat olleet hidasteita matkallani. Erakkous ei ole koskaan ollut tavoitteenani, mutta olen aina ihaillut ihmisiä, jotka pystyvät karsimaan elämästään turhia sosiaalisia kontakteja. Siksi Milla Peltosen teos Erakot puhutteli minua henkilökohtaisesti.

Kirjassaan Peltonen käy läpi suomalaisen erakkouden lähihistoriaa 1900-luvun alkupuolelta tähän päivään. 1900-luvun legendaarisiin erakkoihin kuuluivat Lapin kullanhuuhtojapioneerit, joista jotkut jäivät elämään saamelaisten maille omaksuen heidän tapojaan ja kulttuuriaan. 1960-luvulla turismin kasvaessa Lapin erakot joutuivat kohtaamaan matkalaisia, joista kaikki eivät osanneet kunnioittaa luonnon pyhyyttä, ja nämä kohtaamiset olivat joskus vihamielisiä. Meänteis-niminen kolttasaamelaisten mailla majaileva ”metsän haltija” (siviilinimeltään Reijo Savinainen) joutui 1960-luvulla jopa vankilaan, sillä häntä syytettiin turistien matkatavaroiden anastamisesta. Toisaalta monet legendaariset Lapin erakot olivat mukana filmihankkeissa, eikä heidän arkensa turistien ja elokuvantekijöiden ympärillä parveillessa ollut välttämättä niin askeettista kuin luulla voisi.

Minua kiinnostivat enemmän eteläisen Suomen erakot, jotka ovat jättäneet jälkiä paikallishistoriaan maakunnissa. Täällä Pirkanmaalla Kangasalan erämaa kutsuivat erakkosieluja puoleensa, ja Peltonen mainitsee jopa kaksi siellä vaikuttanutta hahmoa, Nestori Hanhikosken ja taidemaalari Einari Ilmonin. Erakkojen jäljillä voi kiinnostunut retkeilijä tehdä moniakin retkiä, sillä heidän asumuksistaan on tehty Metsähallituksen toimesta eräkämppiä. Päijänteen ja Saimaan alueen saaristot ovat myös olleet erakkojen suosimia kohteita, joihin liittyy hersyvää tarinankerrontaa.

Teos tarjosi minulle monia varteenotettavia retkikohteita omilla reiteilläni Pirkanmaalta kohti Keski-Suomea ja Etelä-Savoa. Kirjaa kannattaa siis lukea myös matkailumielessä, sillä Peltonen matkaili informanttiensa perässä varsin omaperäisissä maamme kolkissa.

Muun muassa Pohjois-Karjalan Valtimo mainitaan teoksessa ainakin parin nykyerakon asuinpaikkana, ja tuohon kuntaan sijoittuu myös Peltosen mainitsema Laura Gustafssonin romaani Korpisoturi (romaani, joka on jäänyt minulla harvinaisen vahvasti mieleen). Myös Hämeen, Savon ja Keski-Suomen rajamailla sijaitsevat korpikunnat Kuhmoinen, Sysmä, Joutsa ja Luhanka tuntuvat oivallisilta retkikohteilta erakkouden näkökulmasta.

Peltonen pohtii kirjassaan varsinkin erakkouden syntysyitä, eikä tähän ole olemassa selkeää kaavaa tai toimintamallia. Monilla legendaarisilla erakoilla oli taustalla traagisia elämäntapahtumia, hylkäämisiä ja muita traumatisoivia asioita, mutta osalla maailmasta vetäytyminen on johtunut muista syistä. Ideologiset tai hengelliset syyt ovat keskeisiä osalle, mutta toisilla syyt ovat henkilökohtaisempia, eivätkä kaikki ole olleet valmiita kertomaan niistä maailmalle. Luovuus ja taiteellisten vaikutteiden hakeminen villistä luonnosta ovat myös keskeisiä motivaattoreita korpeen muuttamiseen, ellei pysyvästi, niin kausiluonteisesti.

Nykypäivän erakkohahmoista minua puhuttelivat eniten kirjassa haastatellut Rami Hiltunen ja Marketta Horn. Molemmat ovat olleet ennen tätä kirjaa jonkun verran medioissa, ja Horn on julkaissut elämäntapaansa liittyvää blogia ja kirjoja. Hiltunen elää omavaraistaloudessa maanviljelijänä Ranualla, Horn on hankkinut itselleen palan ikimetsää Saarijärveltä, ja hänen elämäntapansa karsii luontevasti ympäriltä turhia ihmisiä. Ekomummon lapsenlapset viihtyvät mummolassa, mutta suhde lapsiin kiristyy silloin, kun mummo laskee näiden käyttämiä tiskiainetippoja. Jo ennen erakkouttaan Horn kasvatti lapsiaan syväekologisin periaattein, joten lapset joutuivat pissaamaan maitopurkkiin jo 1970-luvulla. Horn myös visioi vanhainkotia, jossa ei olisi vesivessaa tai muita moderneja mukavuuksia.

Hiltusen ekofilosofia ei vaikuttanut yhtä ehdottomalta kuin Hornin, mutta heitä yhdisti pitkä asuminen kasvukeskuksissa, menestynyt ura ja siitä luopuminen. Hiltunen toimi parturi-kampaajana etelän kaupunkeja kiertäen ja sairastui nelikymppisenä työuupumukseen. Jo kemikaaleille altistuminen oli merkittävä pahoinvointia lisäävä tekijä.

Peltonen lähestyi projektissaan nykypäivän erakkoja, mutta kaikki eivät suostuneet haastateltaviksi. Joitain informantteja hän haastatteli puhelimitse tai sähköpostitse, kun taas toisten kanssa hän vietti laatuaikaa näiden syrjäisissä asumuksissa. Uskonnollisen vakaumuksen vuoksi hiljaisuuteen pyrkivät olivat oma genrensä tässä tutkimuksessa, ja heidän tarinansa olivat myös kiehtovia. Jonkun verran tiesin etukäteen ortodoksisesta kilvoittelun perinteestä, mutta munkki Stefanosin omalaatuisesta hengellisestä polusta oli taas hauska lukea. Myös buddhalaista tietä kulkeneen Martti Anttilan tarina oli mukaansatempaava, ja toi kansainvälisen tuulahduksen tähän muuten Suomi-keskeiseen historiikkiin.

Kirja tuli siksikin lähelle, että olen henkilökohtaisesti tavannut sen informanteista yhden, ja toisestakin olen kuullut tarinaa hänen lähipiiristään. Suomi todella on pieni maa myös erakkojen bongaamisen näkökulmasta, mutta kuten Peltonen toteaa, myös termin ”erakko” määrittelyn suhteen pitää olla kriittinen tai vähintään joustava. Tässä teoksessa elossa olevat informantit pohtivat ansiokkaasti omaa eristäytymisen tarvettaan, kun taas entisaikoina moniin erakkohahmoihin puheyhteys oli vähäinen tai kokonaan katkennut.

Suosittelen kirjaa muillekin kuin kansatieteeseen intohimoisesti suhtautuville. Luontosuhteen pohtiminen jäi minulla nyt ensi lukemalla vähäiseksi, mutta varsinkin Marketta Hornin nostamat pointit kuluttamisesta jäivät kummittelemaan takaraivooni häiritsevinä. Luin teoksen melko hätiköidysti muiden projektien keskellä, mutta keskittyneempi lukija voi varsinkin runsaiden lähdeviitteiden kautta löytää jopa itselleen sopivia tutkimusaiheita. Varsinkin kirjassa linkitetyt elokuvan pätkät tuntuvat katsomisen arvoisilta.

Teoksella on potentiaalia nousta tämän vuoden tieto-Finlandia-ehdokkaaksi, koska se avaa tätä perisuomalaista ilmiötä niin monesta näkökulmasta.

Voittoisa juche, ankara marssi

Teos: Anna Fifield: Loistava toveri Kim Jong-un (Bazar, 2019)

Suomennos: Seppo Raudaskoski

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Jo toinen Pohjois-Korea-tietokirja tänä vuonna, ja aletaan liikkua jo huolestuttavalla vyöhykkeellä. En kuitenkaan vielä ole addikti, sillä P-Korea-lukemistojeni määrä edelleen pysyy jossain kymmenen teoksen hujakoilla.

Kesällä siis luin Mika Mäkeläisen Kimlandian (2019), ja se oli niin päräyttävä kokemus, että samaan putkeen tuli kuunneltua Anna Fifieldin ”elämäkerta” Kim Jong Unista. Oikeastaan kyseessä on varsin samansuuntainen lähihistoriikki ja nykykulttuurin kuvaus kuin Mäkeläisellä, mutta Mäkeläinen oli matkojensa aikana saanut enemmän kontaktia paikallisiin ihmisiin kuin Fifield. Tämän informantit taas olivat enimmäkseen maasta paenneita, ja hän käyttää enemmän aikaa maan yleisen poliittisen historian kertaamiseen.

Kuuntelin tätä lyhyinä pätkinä ja enimmäkseen unikirjana, joten muistiinpanoni kirjasta ovat hatarat, ja vaikutelma suodattuu pahasti Mäkeläisen teoksen kanssa. Päällimmäisenä mieleen jäi Kimin dynastian vainoharhaisuus ja salamyhkäisyys varsinkin sukulaisuussuhteista ja ulkomaanmatkoista. Suurten johtajien rakkauselämä on aina pidetty kansalta piilossa, mutta Kim Jong Un on esiintynyt julkisesti vaimonsa kanssa joitakin kertoja. Vaimo pukeutuu länsimaisittain muodikkaisiin vaatteisiin, kuten räätälöityihin jakkupukuihin, eikä käytä pakollista Kim Il Sungin pinssiä, jota kaikki muut puoluekaaderit käyttävät julkisissa tilaisuuksissa. Kukaan ei tiedä, onko pariskunnalla perillistä, mutta jos on, tämä on hyvin nuori.

Kim Jong Unin vallan aikana maahan on syntynyt ohut keskiluokka, joka hankkii kulutushyödykkeitä ulkomailta ja nauttii torikauppojen hedelmistä. Arvioidaan, että noin kahdeksankymmentä prosenttia pohjoiskorealaisista osallistuu tavalla tai toisella epäviralliseen talouteen, ja varsinkin vihannesten viljely on osoittautunut tuottoisaksi sivubisnekseksi monille. Toki toreilla myydään myös huumeita, ja joissain kaupungeissa on näkyvä huumeongelma, kun kansalaiset lääkitsevät itseään metamfetamiinilla. Kristallin käyttö on suosittua muun muassa valmistujaisbileissä, eikä siihen ainakaan tämän kertomuksen mukaan liity samanmoista moraalista paheksuntaa kuin länsimaissa. Ehkä tässä on myös kyse totaalisesta tietämättömyydestä kovien huumeiden tuomista terveyshaitoista, sillä eihän kommunistisessa paratiisissa ole tarvetta viralliselle huumevalistukselle.

Myös nuori perintöprinssi on elänyt vauhdikkaasti, ja kolmikymppisenä hän on reilusti ylipainoinen ja rapakunnossa. Yllättävää kyllä, hän on viimeaikaisissa tilaisuuksissa vedonnut itseironisesti painoonsa, eikä ole peitellyt kihdin aiheuttamia vaivojaan ja hengästymistään. ”Rankka työ, rankat huvit” tuntuu olevan suuren johtajan elämänfilosofia, ja rankka ryyppääminen kuuluu diplomaattisiin tapaamisiin kuin Kekkosslovakiassa ikään. Tyylillisesti mies imitoi isoisäänsä maneerien ja pukeutumisen tasolla, vaikka pyrkii myös osoittamaan erinomaisuuttaan uusimman teknologian tuntijana, lähes ydinfyysikkona.

Tavallisen kansalaisen elämän realiteeteista teos kertoo arjen selviytymisen tasolla. Fifieldin arvion mukaan vallalle uskollisten määrä on kaventunut sitten 1990-luvun nälänhädän eli ”ankaran marssin”, mutta syrjäseuduille siirrettyjen kansanryhmien arjesta on vaikea saada käsitystä, koska ulkomaalaisilla ei ole pääsyä noille vyöhykkeille. Koulujärjestelmässä on mahdotonta päästä eteenpäin ilman opettajien säännöllistä lahjomista, ja ne, jotka eivät tähän suostu, joutuvat paarian asemaan. Vaikka maassa ei edelleenkään ole virallisesti yksityisomaisuutta, viljelysmaan vuokraaminen on iso bisnes niille, jotka ovat hallituksen suosiossa.

Pohjoiskorealaisessa kommunismissa on niin paljon paikallisia aasialaisia elementtejä, käsitteitä ja uskomuksia, ettei tuota järjestelmää voi ymmärtää pelkän poliittisen teorian kautta. Kommunistinen kansanomaisuus sekoittuu totaalisen elitistiseen, periytyvään valtajärjestelmään, eikä tuossa yhteiskunnassa voida ylpeillä sillä, että tavallisesta kaupan kassasta voisi tulla johtaja. Varsinkin Pectu-vuoren legenda ja siihen liittyvä kuvitteellinen sukulinja kertoo karua tarinaa historian manipuloinnista, ja järjestelmän mytomaanisuudesta.

Kim Jong Unin ja Donald Trumpin suhteesta kirjassa on hämmentävää analyysia, joka ei kuitenkaan jaksanut kiinnittää täyttä huomiotani. Tämä on oiva teos sellaiselle lukijalle, joka haluaa kokonaisvaltaisen tietopaketin maan nykytilasta, ja se on asteen ”kuivempi” kuin Mäkeläisen teos, johon mahtui enemmän kulttuurista analyysia. Kansainvälisen politiikan ja diplomatian seuraajille teos on antoisa, mutta kulttuurin ja ihmisten arjen kuvauksena teos piirtää suurella todennäköisyydellä todenmukaisen, dystooppisen ja ankean kuvan.

Joukkovoima ja luontosuhteen muutos

Teos: Jouni Tikkanen: Lauma. 1880-luvun lastensurmat ja susiviha Suomessa. (Otava, 2019)

Äänikirjan lukija: Aarne Lindén

Väliin sellaista lukemistoa, johon harvemmin tartun. Toki välillä seuraan tv:stä alueuutisia, joissa kerrotaan susirajan asukkien polarisoituneista tunteista suhteessa petoeläimiin, mutta ilmiö ei ole koskaan koskettanut minua henkilökohtaisesti. Biologi-toimittaja Jouni Tikkasen tuoreessa tietokirjassa näytti silti olevan puoleensavetävä näkökulma, ja minua kiinnosti siinä eniten kollektiivisen pelonlietsonnan/vihapuheen ilmiö aikana, jolloin tiedonvälitys oli hitaampaa kuin tänä päivänä.

Teos sijoittuu Varsinais-Suomeen useammalle paikkakunnalle, jossa susia alettiin metsästää systemaattisemmin sen jälkeen, kun sudet olivat tappaneet 22 lasta eri pitäjissä. Pitäjät alkoivat organisoida susijahteja, joihin kylien kaikki aikuiset miehet vaivaisia lukuunottamatta olivat velvoitettuja osallistumaan. Paikallisilla ei kaikilla ollut paljoa tietoa susien reviireistä ja käytöksestä, joten metsästys oli pitkälti tehotonta. Ovelimmat metsästäjät osasivat myös netota susien tappamisella, eli he eivät yleensä tappaneet aikuisia yksilöitä, koska näin toimimalla helppo rahasampo olisi ehtynyt.

Susiasiaa puitiin ylemmälläkin valtiollisella tasolla, jopa Senaatissa saakka. Ajan lehdistö lietsoi moraalista paniikkia, ja kauhutarinat kiersivät hieman muunnelluissa formaateissa sekä suomalaisissa että ruotsinkielisissä päivälehdissä. Suullisessa perimässä tarinoita lastensurmista oli kerätty paikallisista kylistä vielä 1970-luvulla. Mynämäki tuntui olevan yksi kunnista, joissa susien pesiminen oli vilkkainta, ja laumat tekivät sieltä käsin hyökkäyksiä ympäryspitäjiin. Myös Halikon suunnassa tapahtui karmeita, joten on mahdollista, että siellä suunnassa eli toinen suurempi keskittymä.

Antti Karhunperä oli yksi menestyneimmistä metsästäjistä, torppari, joka onnistui rikastumaan susien ampumisella. Säätyero suhteessa metsästykseen oli laajenemassa, eikä herrasväen metsästysseuroissa motiivina ollut ravinnon hankinta tai jahdilla käynti elinkeinona. Alexander Hintzén oli kosmopoliitti metsästäjäurheilija, joka alkoi kirjoitella susien käytöksestä ulkomailta saadun metsästyskokemuksen pohjalta. Hän onnistui palkkaamaan seudulle ammattimetsästäjiä Karjalan rajaseuduilta, kun taas Zacharias Topelius yritti kirjoituksissaan vedota ”kansaan” eli paikallisiin viljelijöihin ensisijaisina kotiensa puolustajina.

Topelius oli tuolloin jo ikämies, ja konservatiivisuudessaan tyypillinen säätynsä edustaja. Kuitenkin jo hänelläkin oli ideoita tilanteen parantamiseksi muutenkin kuin kannustamalla isäntämiehiä mielivaltaiseen ammuskeluun – esimerkiksi Pohjois-Amerikasta kiirineet uutiset ensimmäisistä luonnonpuistoista innostivat Topeliusta.

Kun susitutkimus 1900-luvun loppupuolella edistyi, näitä lapsisurmia alettiin tulkita uudelleen. Susien reviirikäyttäytymisestä tiedettiin silloin, ettei terve susinaaras hyökännyt ihmisten kimppuun, vaan mahdollisesti kyseessä on ollut joko poikkeuksellisen sairas tai nälkiintynyt yksilö tai muu petoeläin. Tapahtumiin palattiin medioissa 1970-luvulla, jolloin toimittajat kävivät vielä kunnissa paikan päällä tutkimassa surmapaikkoja ja haastattelemalla kyläläisiä.

Suosittelen kirjaa varsinkin niille, joiden on vaikea innostua tietokirjoista. Tämä teos ei ole puuduttavan pitkä, ja Tikkasen kieli on herkullisen elävää. Varsinkin susien käyttäytymistä kuvaavat jaksot olivat hauskoja, ja niiden tunne-elämän analyysi koskettavaa. Kirjaa lukiessa itse kukin voi pohtia luontosuhdettaan ja mahdollisia metsässä liikkumiseen liittyviä pelkoja.

PS: Kuntahaasteessa kohta Mynämäki on edelleen tyhjänä, joten saatan tätä tekstiä muokkaamalla selvitä tuosta kohdasta.

Täsmälukemista Pride-viikolle

Teos: Tiia Forsström: Ammattirakastaja (LIKE, 2019)

Tiia Forsströmin teosta Ammattirakastaja on käsitelty sen verran naistenlehdissä, että epäilin siihen tarttuessani, olisiko sillä enää uutta annettavaa. Keski-ikäisen espoolaisrouvan ja hänen miehensä omakotitalossa tarjoamia seksipalveluja on käsitelty klikkiotsikoissa hieman sensaatiomaisesti, mutta pariskunnan bisnesten kannalta kaikki huomio lienee positiivista. Tiia ja Jouni ovat ammattirakastajia, tosin Jouni ei tienaa työllään läheskään yhtä hyvin kuin Tiia. Hän joutuu käymään töissä myös muualla.

Ennen ammattirakastajaksi ryhtymistä Forsström oli jo seksuaalioikeuksien aktivisti; koulutukseltaan hän on uskontotieteilijä, ja olisi varmasti menestynyt tutkijana, jos olisi sen tien valinnut. Lapset aiemmasta liitosta olivat jo teini-ikäisiä ja asuivat pääasiallisesti ex-puolison kanssa. Tiian ja Jounin koti on sisustettu työn tarpeita silmälläpitäen, sillä he ottavat asiakkaita vastaan kotonaan. Tiian lapset ovat hyväksyneet äidin uuden ammatin, samoin kuin hänen äitinsä, jolle asiasta kertomista hän jännitti eniten.

Onneksi kirja ei keskity vain Tiiaan ja Jouniin, vaan siinä puhuvat muut kollegat ja joku asiakaskin. Tiian kollegat pääkaupunkiseudulla edustavat eri ikäluokkia ja myös sateenkaaren kirjoa. Yksi kollegoista tekee seksityötä rahoittaakseen transhoidot omakustanteisesti Thaimaassa; toinen kollegoista on aidosti aseksuaalinen, ja pystyy näin puhtaan ammattimaiseen lähestymistapaan. Pride-kulkueessa seksityöläisillä on aina oma porukkansa, sillä heihin usein liittyy vielä suurempia ennakkoluuloja kuin esimerkiksi parisuhteessa eläviin homoihin.

Minullakin oli ennakkoluuloja tätä teosta kohtaan, sillä vaikka Forsström artikuloi selkeästi asemansa suhteessa niihin, joille seksityö ei ole vapaa valinta, hänen asemansa elitismi herättää kriittisiä kysymyksiä. Ennakkoluuloni pienenivät, mutta eivät poistuneet kokonaan kirjaa lukiessa. Huomasin kokevani enemmän sympatiaa sellaisia asiakkaita kohtaan, joilla on elämässä joku este seksuaalisuutensa toteuttamiseksi. Esimerkiksi vammaisten parissa tehtävä seksityö tuntuu humaanilta, ja kirjassa haastateltiin ihmisiä, jotka olivat siirtyneet seksin myymiseen hoitoaloilta. Tällä alalla voikin erikoistua vammaisten ja liikuntaesteisten palvelemiseen, ja koen, että siinä on kyse aidosta palveluammatista.

Elitismiä edustaa teoksessa Tiian ja kollegoiden tilanne, jossa he voivat valita asiakkaansa ja kieltäytyä palvelemasta huonosti käyttäytyviä tai liiallisuuksia vaativia tyyppejä. Kun seksityötä tehdään äärimmäisessä köyhyydessä ahneen parittajan välityksellä, tällaista valinnanvapautta ei ole. Ajattelin koko ajan kirjaa lukiessani kohtaamiani afrikkalaisnaisia, joilla työ oli aivan muuta kuin itsensä toteuttamista ihan täällä koti-Tampereella. Ja ajattelin lähihistoriaamme ja itänaisia, joille ”pilu viisikymppiä” oli kömpelö yritys elättää rajan takana elävää perhettä. Ajattelin niitä vaimon korvikkeita, jotka käyvät tarjoamassa totaalipalveluja itärajan poikamiehille.

Tässäkin kirjassa yksi palvelun alalaji oli ”girlfriend experience”, joka muistuttaa enemmän escort-palvelua kuin huoraamista. Harvoihin palvelupaketteihin kuuluu kuitenkaan kokonaisvaltainen huushollerskan rooli seksin bonuksena. Feministinen vapautuminen on tuollaisista järjestelyistä kaukana, mutta toisaalta karjalainen yksinhuoltaja voi noin toimimalla tienata vuoden palkkarahat ja elättää lapsiaan paremmin kuin paikallisilla palkoilla.

Tietokirjana Ammattirakastaja on räväkkä ja taatusti keskustelua herättävä. Pidin siitä, vaikka en ole kirjoittajan kanssa samoilla linjoilla kaikissa asioissa. Varsinkin feministisen teorian näkökulmasta teos tarjoaa uutta ajateltavaa, ja koin jopa tarvetta palata joihinkin klassikkoteoksiin, joissa seksityötä käsitellään historiallisesta tai marxilaisen materialistisesta näkökulmasta. Kiinnostaisi lukea uudelleen myös ns. seksikielteisiä argumentteja, vaikka aika onkin ajanut monien radikaalifeminististen opusten ohi. Itse taisin feministisen herätykseni alkuvaiheissa olla vahvasti kaikkea seksityötä kritisoiva moraalitantta. Näkemyksiä on pitänyt vuosien varrella rukata, koska elävässä elämässä ihmisten seksuaaliset tarpeet esiintyvät varsin erilaisina kuin feministisen teorian raamatuissa.

Kirjaa voi toki lukea ilman suurta tietämystä feministisestä teoriasta, se on täysin yleistajuinen ja työn arjessa lähellä kulkeva dokumentti. Jos en tällä viikolla ehdi lukea muuta sateenkaarevaa teosta, olen iloinen, että luin tämän, sillä se osoitti työn kentällä esiintyvän moninaisuuden aivan suvereenisti.

Ei mitään kadehdittavaa maailmalta

Mika Mäkeläinen: Kimlandia (Atena, 2019)

Otsikkoni viittaa suositun pohjoiskorealaisen tyttöbändin Moranbongin hittibiisiin, joka kiteyttää kansallisen eetoksen. Tyttöbändit ovat olleet talouskriisissä sinnittelevän valtion nerokas yritys nostattaa maan profiilia, ja niiden esitykset vetävät paikalle myös uskollisia ulkomaisia faneja.

Muutama vuosi sitten blogissani oli enemmänkin Pohjois-Korea-kirjoihin liittyviä päivityksiä, mutta onneksi sain sen pään tukkoon, koska kirjojen sävy on luonteelleni liian depressiivistä. Myöskin kirjoissa, ovatpa ne journalistien matkakirjoja tai maasta loikanneiden muistelmia, on valitettavan toisteinen sävy, puhutaanhan totalitaarisesta maasta, jossa sallitaan vain yksi virallinen totuus.

Valitsin Kimlandian maahaasteeseeni, koska ainoa pohjoiskorealainen fiktiivinen teos, jonka sain käsiini, Bandin novellikokoelma Syytös (2017), jäi minulla aikanaan kesken sen yksiulotteisen maailmankuvan vuoksi. En näe syytä palata teokseen edes itseäni haastaakseni: jos joku kirja tökkii pahasti, se ei vain ole sinua varten. Pohjois-Koreaa tuskin voi kuvailla lupaavaksi kaunokirjallisuuden vientimaaksi, kun taas Etelä-Korea on sitä nousujohteisesti.

Mika Mäkeläinen tuli tietoiseksi nuorena P-Korean olemassaolosta kuultuaan radioamatöörinä ohjelmia erikoiselta kanavalta. Uteliaisuus maata kohtaan on kasvanut vuosien varrella, ja kun hän vihdoin pääsi YLE:n Pekingin Aasian-kirjeenvaihtajaksi, hän ymmärsi tilaisuutensa koittaneen. Toimittajaviisumin saaminen Pohjois-Koreaan ei kuitenkaan ole helppoa, ja se häneltä evättiin ensimmäisellä hakukerralla. Toisella kerralla tärppäsi, ja silloin hän pääsikin komeasti seuraamaan vuoden 2016 puoluekokousta, jota ei ollut ennen tätä pidetty 36 vuoteen. Hän oli aivan kuvausetäisyydellä Marsalkasta, ja sai otettua tästä renessanssimiehestä oman kuvan kirjaansa varten.

Teos on sekoitus tieto- ja matkakirjaa, jossa jälkiä Pohjois-Koreasta etsitään myös muualta, naapurimaista ja maailmalta. En saanut kirjasta selvää, montako kertaa Mäkeläinen lopulta on käynyt maassa, ja saiko hän lopulta mediakäyttäytymisellään lopullisen bännin maahan. Olettaisin, että reissujen kokonaiskestoa voi mitata enemmän viikoissa kuin kuukausissa. En usko, että kukaan onkaan käynyt Pohjois-Koreassa harjoittamassa tutkivaa journalismia tai tekemässä antropologisia kenttätöitä. Puhutaan maasta, jossa ulkomaalainen toimittaja tai turisti saa liikkua ulkona vain hallituksen nimittämän valvojan kanssa.

Pohjois-Korea on äärinationalistinen, rotupuhtauteen vannova rasistivaltio, joka pelkää ulkomailta tulevia pöpöjä ja tuomitsee kansalaisiaan, jotka maasta loikattuaan ovat naineet väärärotuisen (yleensä kiinalaisen). Tämän ajattelun vuoksi loikkarit ennen pitkää hakeutuvat asumaan Etelä-Koreaan, jossa kuitenkin väki kuuluu samaan kansaan ja ovat astetta vähemmän epäilyttäviä kuin vaikka kiinalaiset. Kiero huumorintajuni sai minut nauramaan näille käsityksille, vaikka ne aiheuttavat myös paljon inhimillistä tuskaa.

Yhtä lailla nauroin myös Pjongjangin keskustan loistoasuntojen taloyhtiön säännöille: tyypillistä on, että jopa penthouse-tyyppisissä lukaaleissa asuvia velvoitetaan osallistumaan siivoustalkoisiin säännöllisesti, sillä Pohjois-Koreassa talon kaikesta ylläpidosta vastaavat asukkaat. Kerrostalojen halutuimmat kämpät ovat toki alimmissa kerroksissa, sillä kuka haluaisi 45. kerroksen penthousen pitkän sähkökatkoksen aikana?

Kirjassa käsitellään muun muassa valtiopropagandaa, viimeaikaisia markkinatalousmyönnytyksiä, informaatioteknologiaa, poliisivaltion toimia, loikkareiden asemaa ja ydinasepolitiikkaa. Kovin syvällisiä kohtaamisia Mäkeläinen ei ole onnistunut lyhyillä reissuillaan saamaan aikaan, mikä on ymmärrettävää jo siksi, että jokainen hänen tapaava tietää hänen olevan toimittaja. Ehkä anonyymit turistit voivat toisinaan tutustua lähemmin johonkuhun, jos kohtaamisessa ei ole pelkoa, että siitä kerrottaisiin jonkun valtakunnan lehdissä.

Pidin kirjasta, sillä se oli hyvä kooste vakavaa ja humoristista, ja runsas lähteiden määrä takasi faktojen luotettavuuden. Tosin suurin osa lähteistä on nettiartikkeleita, joiden ”suosta” on vaikea bongata oikeasti printattuja kirjoja. Pohjois-Korea-kirjallisuudessa johtotähtenä näyttävät olevan amerikkalaiset, varsinkin suurten lehtien toimittajat, jotka ovat matkoillaan onnistuneet luomaan syvemmän suhteen maahan.

Maassa asuvista tai vaikuttavista siviileistä hyviä tietolähteitä tuntuvat olevan kehitystyöntekijät, joihin suomalainen Fida on myös kuulunut. Fidan paikallinen koordinaattori kommentoikin maan tilannetta kirjassa varsin osuvasti. Luin muualta, että yhdistys on joutunut lopettamaan 20 vuotta kestäneen toimintansa maassa tänä vuonna johtuen Yhdysvaltojen talouspakotteista. Tämä on hyvin valitettavaa, koska Fidan ruoka-apu on kohdistunut syrjäisten provinssien lapsiperheisiin, joissa avun tarve on suurin. Mitä sitten tapahtuu, kuin ne vähäisetkin ulkomaalaiset luottokontaktit lähtevät?

Minulle päällimmäisenä viestinä tästä teoksesta jäi syvään juurrettu ksenofobia, mikä on täysin Kimlandian eli Kim-suvun eliitin omaksi hyväkseen fabrikoitua. Maan sisäisestä kastijärjestelmästähän kukaan ei suostu puhumaan, mutta se vaikuttaa siellä ihmisen elämänkaareen joka sen vaiheessa. Kaikki tämä ja kommunismi/sosialismi ovat aika kaukana toisistaan, ainakin ideoiden tasolla, mutta tiedämme, että käytännön toteutuksen tasolla on kommunistisissa valtioissa aina päädytty varsin omaperäisiin tulkintoihin siitä, mitä ”internationaali” tai ”solidaarisuus” tarkoittaa.

Jos olet jo lukenut muutaman Kimlandiasta paon narratiivin ja synkimmästä synkimmän vankileirikuvauksen, tämä teos tarjoaa jotain raikasta ja uutta pohdittavaa Koreoiden tulevaisuuden suhteen. Kirjassa oli sikapitkä kirjastojono ainakin täällä Tampereella, mistä päättelen, että se on suosittua kesälukemistoa monille.

Maahaasteessa olen nyt rastilla 70/196: Pohjois-Korea.

Pakolaisuuden mikrohistoriaa

Heikki Hiilamo: Näkymättömät sankarit. Suomalaisten salainen apu Chilen vallankaappausten uhreille. (Into, 2018)

Chileläiset olivat vietnamilaisten rinnalla Suomen ensimmäisiä sodanjälkeisiä pakolaisia, ja heidän historiansa on monille melko tuntematonta. Heikki Hiilamo kirjoitti tietokirjan Kuoleman listat aiheesta jo vuonna 2010, mikä ainakin minulta jäi huomaamatta. Teos sai enemmän kiinnostusta Chilessä kuin Suomessa ja se käännettiin espanjaksi vuonna 2015. Hiilamo on ensi painoksen jälkeen syventänyt tutkimustyötään aiheesta, ja julkaisi toisen, laajennetun version teoksestaan viime joulukuussa. Uutta teosta varten on hankittu lisää tietoa Chilessä paikan päältä ja tehty työtä myös muun muassa STASI:n arkistossa Berliinissä.

Suomalaisilla oli 1970-luvulla toimivia kauppasuhteita Chileen varsinkin metsä- ja kupariteollisuuden saroilla. Tämän vuoksi maahan perustettiin ensimmäinen suomalaisedustusto vuonna 1972, ja huolimatta maan talouskriisistä ja sisäisestä sekasorrosta yhteistyötä suunniteltiin laajennettavaksi sosialistisen presidentti Allenden valtakaudella. Pinochetin vallankaappauksen jälkeen suomalaisten tuki chileläisille vainotuille vasemmistolaisille oli niin mittavaa, että Suomi-Chile-ystävyysseurassa oli parhaimmillaan jopa yli 100 000 jäsentä.

Kirjan tarina keskittyy pitkälti Tapani Brotherukseen, nuoreen diplomaattiin, joka toimi Chilen-suurlähettiläänä Pinochetin vallankaappauksen aikana ja sen jälkeen, ja hänen toimintaansa vasemmistolaisten toisinajattelijoiden pelastamiseksi. Suomella oli tuohon aikaan lämpimät suhteet DDR:ään, ja Chilessä se tarkoitti käytännössä sitä, että Suomi toimi DDR:n diplomaattisena suojelijana tilanteessa, jolloin Chileltä ja DDR:ltä olivat katkenneet diplomaattisuhteet. Näin Suomen avulla tuhannet chileläiset pääsivät muuttamaan Itä-Saksaan, kun taas Suomeen päätynyt pakolaiskiintiö jäi lopulta verrattaen pieneksi. Heidän historiastaan tosin olisin halunnut lukea enemmänkin. (Mahdollisesti sellaisia teoksia onkin jossain, mutta en ole saanut niitä käsiini.)

DDR oli myös monille chileläisille suositumpi muuttokohde kuin kylmä ja pohjoinen Suomi, ehkä siksi, että he luottivat enemmän avoimen kommunistiseen maahan, jonka koulutusjärjestelmä myös lupasi elämässä edistymistä. Myös chileläisten yhteistyö saksalaisten kanssa oli historiallisesti vahvempaa kuin pohjoismaisten. Monille chileläisille ei ollut väliä, tulivatko auttajat DDR:stä vaiko Länsi-Saksasta, vaan he kohtelivat heitä pelkkinä saksalaisina. Toisaalta Chile oli myös maa, jossa vielä 1970-luvulla löytyi useita natsisymbolein koristeltuja maatiloja.

Synkän pääteeman, lähes kansanmurhaa muistuttavien puhdistusten, lisäksi teoksessa on kiinnostavia anekdootteja suomalaisesta perspektiivistä. Hiilamo kertoo muun muassa 1970-luvulla löydetyistä suomalaisvanhuksista, jotka olivat päätyneet maahan vuosisadan alussa sattumalta rahtilaivoista. Poikkeustilassa kaikista maassa asuvista suomalaisista haluttiin tehdä listaus, ja vanhat merimiehet löytyivät katolisesta luostarista. Miehet alkoivat saada pientä eläkettä, josta valtaosa meni paikalliseen baariin. Toinen heistä sai myös kuulokojeen, jonka avulla hän onnistui taas saamaan yhteyden ympäröivään maailmaan.

Kuuntelin kirjaa lukiessani Victor Jaraa, tuota murhattua muusikkoa, joka ehti 40 ikävuoteen mennessä luoda melkoisen uran. Ennen kuolemaa sotilaat murskasivat hänen sormensa ja pakottivat soittamaan kitaraa Santiagon surullisenkuuluisalla jalkapallostadionilla, joka toimi massamurhien näyttämönä.

Maahaasteessa poikkean nyt hieman säännöistäni ja sijoitan teoksen kohtaan 44/196: Chile. Tämä siksi, että ainakin tässä historiikissä kaunokirjallisuus oli vahvana läsnä (muun muassa runsaina viitteinä Pablo Nerudan henkilöhistoriaan), ja teosta luki vähän kuin dekkaria, eli koin sillä olevan tiedonvälityksen lisäksi kaunokirjallista arvoa.

Oikeutta kierrätyksen ammattilaisille!

ohikuljetutRomaniassa työttömyyskorvaus on noin 30 euroa kuussa, aloittelevan peruskoulun opettajan palkka noin 150 euroa, abortin saa tehtyä noin 50 eurolla, ja samalla rahalla ostaa lampaan. Romanian romaneista valtaosa elää yhteiskunnan tuilla, joihin tavallisesti kuuluu työttömyyskorvaus tai eläke, ja lapsilisät. Perheet ovat suuria jo lapsilisien tuoman tulomahdollisuuden vuoksi, ja myös siksi, ettei ehkäisyyn aina ole varaa. Tämänhetkisistä romanikoululaisista iso osa lopettaa koulunkäynnin 4. luokan jälkeen, ja lukioon jatkaa vain kourallinen nuoria. Ei ole varmuutta siitä, oppivatko kaikki romanilapset tuon neljän vuoden aikana kunnolla lukemaan ja kirjoittamaan, koska koulun kieli ei ole heidän äidinkielensä.

Suomessa ”hyvinä aikoina” on ollut mahdollista, että romanikerjäläiselle jää matkakulujen ja paikallisten elinkustannusten (jos asutaan teltassa) jälkeen jopa 500 e kuussa lähetettäväksi kotiin. Iso kuukausiliksa selittyy Helsinkiin tulevien turistien avokätisyydestä. Toki Euroopan toiselle laidalle pääsemisessä on joka kerta ollut ylimääräisiä kuluja, ja tavallista on, että mannerta kiertävillä on suuria velkoja kotimaan ”sponsoreilleen”. 500 e on suuri summa Romanian mittakaavassa, mutta samalla on muistettava, että jokainen kadulla vietetty päivä, varsinkin talvisaikaan, syö kerjäläisen terveyttä, odotettua elinikää ja ihmisarvoa huomattavasti.

On toki totta, että kerjuurahoilla rakennetaan perheille ja suvuille parempia asumuksia, ja tämän kautta nilkuttava, nivelrikkoinen kotiinpalaaja saa lähipiiriltään kunnioitusta ja arvostusta. Itse Romaniassa tähän ansaintalogiikkaan suhtaudutaan myös kirjavasti, ja varsinkin maan hallituksella on ollut monia kampanjoita elinkeinoa vastaan.

Kimmo Oksanen on valokuvaaja Heidi Piiroisen kanssa tehnyt vaikuttavan tietokirjan Suomessa vaikuttavien romaniperheiden historioista ja reiteistä. Ohikuljetut – erään kerjäläisperheen tarina (WSOY, 2018) kuvaa varsinkin kahden suvun, Muscan ja Molodovanin, ylirajaista elämäntapaa ja eri ikäluokkien asemaa kotimaassa ja diasporassa. Kirjassa on paljon kuvamateriaalia, niin Suomesta, Transsilvaniasta kuin tien päältä reissuilla kahden maan välillä. Kaksikko on seurannut perheiden arkea kymmenen vuoden ajan, ja varsinkin nykyisin pysyvästi Helsingissä asuvan pariskunnan, Mihaelan ja Surasin, kotoutumista suomalaiseen yhteiskuntaan.

Moni varmasti muistaa vuodelta 2008 lehtikuvan suoraan kadulta synnyttämään menneestä 17-vuotiaasta Mihaelasta, sillä tapaus herätti pitkään julkista keskustelua varsinkin lasten asemasta romanikerjäläisten seurueissa. Helsingin kaupungin sosiaalitoimen oli ryhdyttävä toimiin lasten saamiseksi suojaan, mutta pääasialliseksi ”tukimuodoksi” muodostui äitien ja lasten avustettu kotiinpaluu, ei asuntojen järjestäminen lapsiperheille Suomesta. Fernando-vauvan syntymän jälkeen Mihaela avustettiin takaisin Romaniaan, mistä vauvan vanhemmat jatkoivat kerjuureittejään muualle Eurooppaan, erityisesti Kreikkaan. Ja kuten tavallista on romanisuvuissa, Fernando jäi isoäitinsä hoiviin kotikylään sillä aikaa, kun vanhemmat yrittivät hankkia perheelle elantoa pahvikuppi kädessä maailman äären satamissa.

Nyt Mihaela ja perhe asuvat pysyvästi Helsingin Mellunmäessä, lapsia on neljä ja esikoinen Fernando käy koulua Kontulan ala-asteella. Kirja kertoo kiehtovasti perheen eri vaiheista, myös matkoista kotimaahan, ja isovanhempien roolista palapelin kokoajina.

Romanian romanien tilannetta on vaikea ymmärtää, ellei ole käynyt paikan päällä tai muuten seurannut aktiivisesti romanijärjestöjen uutisointia. Tämä kirja tarjoaa mahdollisuuden kurkistaa Transsilvanian kylien todellisuuteen ilman populistisia kauhistelusilmälaseja. Kymmenen vuoden aikana näissä kylissä on tapahtunut hidasta muutosta kohti parempaa, ainakin asuinolojen materiaalisen paranemisen näkökulmasta. Opintoihin ja työhön pääseminen on ollut romaneilla vaikeampaa ja hitaampaa kuin muu kehitys. Kaikki paikalliset virkamiehet ja opettajat eivät ole rasisteja, ja joukkoon mahtuu myös romaneja aidosti kannustavia yksilöitä. Parasta teoksessa oli, että se avasi toivon ikkunan, niin kotimaassa kuin ulkomaan kohteissa.

Olisin voinut lukea lisääkin romanien paikallisista elinkeinoista. Kirjassa viitataan varsinkin ”kierrätyksen ammattilaisiin”, eli kaatopaikoilta aarteita etsiviin ihmisiin, jotka tekevät ilmaiseksi viimeisen lajittelutyön kaupunkien puolesta. Muuten yleisiä ammatteja tuntuvat olevan siivoustyöt, puistotyöt ja sadonkorjuun aikaan tarjoutuvat maatilojen talkoot. Useaan otteeseen kirjassa viitataan myös luku- ja kirjoitustaidottomien aikuisten jatkuvaan preesens-aikamuotoon, eli elämään ilman suurempia tulevaisuuden suunnitelmia.

Vaikka ajatukseni kuulostaa luultavasti vain nololta slummiturismilta, koen, että uppoutuminen tällaiseen maailmankuvaan voisi tehdä itse kullekin joskus hyvää. Oksanen raportoi myös spontaaneista juhlista ja ilon hetkistä kylässä, jossa ulkoa päin katsottuna voisi kuvitella olevan vähän juhlittavaa.  Bollywoodin beatit ja turkkilainen disco soivat kylissä juhlien aikaan yömyöhään, eikä perheissä aina muisteta, että seuraavana aamuna olisi herättävä kouluun.

Oksasen teksti Romaniasta on niin mukaansatempaavaa, että todella tuntuu, että olisin jo käynyt Cetatea de Baltassa ja sen läheisissä syrjäkylissä. Pidin Romania-osuuksista aivan pidäkkeettömästi, mutta koin osan Suomi-osuuksista hieman liian saarnaaviksi. En tavallista kansalaista syyllistäviksi, mutta romanien ja uusien turvapaikanhakijoiden tilanteen vertailu tuntui paikoitellen jopa keinotekoiselta.  Tosin teos antaa aiheesta kiinnostuneelle monia tärkeitä lähteitä ja tiedon kanavia, joista valtamediat eivät ole kiinnostuneita.

Kirja on siinä mielessä onnistunut, että se antaa lukijan itsensä muokata näkökantaansa ilmiöön, joka on monessa suhteessa ristiriitainen ja hankala. Ainakin itse sain tästä paljon uutta tietoa varsinkin Romanian paikallisista oloista, romanien oikeuksien virallisista puolustajista, korruptiosta ja välistävetäjistä, ja tämän romaniryhmän asettumisesta laajemmalle Euroopan kartalle.

Ja jos teksti tuntuu paikoitellen raskaalta, jo pelkkiä kuvia katselemalla voi saada kiinni sukujen reiteistä ja tunnelmista. Kuvajournalismi teoksessa on loistavaa ja palkitsemisen arvoista.

Lastenvaunuilla kohti eturintamaa

Pahan palveluksessaOlen tässä itse kirjoittamassa jotain uusnatseihin liittyvää ”naisellista” fiktiivistä kertomusta, ja siihen liittyen olen joutunut kertaamaan ja laajentamaan tietouttani kansallissosialismista. Eilen illalla katsoin YLE Areenasta riipivän dokumentin ”Rotusoturit” meidän yhteisestä nykyhaasteestamme täällä Pohjoismaissa. Kaikki eivät varmasti ole tietoisia siitä, kuinka uskollisesti Pohjoismainen vastarintaliike (PVL) jäljittelee Kolmannen valtakunnan perintöä. Dokumentti oli osittain kuvattu Suomessa, mikä lisäsi sen riipivyyttä. Toki olen ollut tietoinen sen toiminnasta, ja myös sen lailla kieltämisestä viime vuoden lokakuussa, mutta liikkeen johtohahmot ovat hyvin harvoin antaneet julkisia haastatteluja medioissa. Ja tyyppien näkeminen ruudulta (saati sitten kasvotusten) on aivan eri asia kuin heistä lukeminen uutisissa.

Radikaalin äärioikeiston volyymi on edelleen pieni, mutta heidän kykyänsä saada aikaan pahaa ei kannata aliarvioida. Liikkeen ”isoäidin” Vera Oredssonin puheet ja touhut tuntuivat koko porukasta käsittämättömimmältä ja äärimmäisimmiltä. Euroopassa asuu edelleen kourallinen näitä ”natsipappoja” ja -”mummoja”, joita uusnatsit palvovat ja kärräävät aggressiivisiin mielenilmaisuihinsa. Oredsson ja hänen saksalainen aatesisarensa Ursula Haverbäck ovat viimeisen vuoden aikana taas käyneet käräjöimässä holokaustin kieltämistään, ja ilmeisesti välttäneet vankilan korkeaan ikäänsä tai terveydentilaansa vedoten. Ja Heinrich Himmlerin tytär Gudrun nauttii uusnatsiliikkeessä lähes jumalallista kunnioitusta.

Tähän opiskeluhaasteeseen liittyy myös brittiläisen Paul Rolandin tietokirja Pahan palveluksessa. Naisena Natsi-Saksassa (Minerva, 2017, suom. Pertti Jokinen). Kirja kartoittaa niin tavallisten perheenäitien, SS-eliitin rouvien kuin aktiivisessa palveluksessa olleiden naisten roolia fasistisen valtiokoneiston rakentajina. Tämä ei ole lajissaan ensimmäinen vastaava teos, mutta sen ansiona on, että se yhdistää tietoa monesta eri lähteestä ja suunnasta. Näkökulma on brittipainotteinen, eli siinä käydään läpi myös Britanniasta Saksaan lähteneiden ja britti-saksalaisten naisten kokemuksia Kolmannesta valtakunnasta.

Noin puolet kirjassa mainituista naisista olivat minulle ennastaan tuttuja ainakin nimeltä, ja varsinkin SS-johtajien vaimojen tarinoiden suhteen tämä teos tuskin tarjoaa mitään uutta. Goebbelsien pariskunnan uskottomuusdraamat, ja Magdan muotitietoisuus ja kiihkeä seuraelämä seitsemän lapsen äitinä toki luovat tirkistelynhalua. Spekulaatiot Hitlerin mieskunnosta ja seksuaalisen käyttäytymisen omituisuuksista tuntuivat hyvin kuluneilta, ja ylipäänsä Hitler-kultin avaaminen uudesta, kiinnostavasta näkökulmasta tuntuu miltei mahdottomalta tehtävältä.

Kiinnostavia naishahmoja kirjassa olivat filmitähdet, ja tietysti Leni Reifenstahl, jonka omituisesta urasta elokuvaohjaajana on takuulla olemassa kymmeniä oikeita elämäkertoja ja tutkimuksia. Filmitähdissä oli paljon ulkomaan kansalaisia, jotka kävivät vain heittämässä keikkaa Berliinissä, eivätkä siksi joutuneet sotasyyllisiksi. Noin 90% natsi-Saksan elokuvatuotannosta ei muutenkaan käsitellyt politiikkaa tai sotaa sivuavia teemoja, vaan sen tarkoituksena oli tuottaa harmitonta viihdettä kevyen ideologisessa kaavussa. Elokuvien merkitys oli kuitenkin suuri, koska muuta viihdeteollisuutta rajoitettiin merkittävästi. Esimerkiksi v. 1935 jazzklubit ja kabareeteatterit kiellettiin, koska niissä tarjottiin paheellisia vierasrotuisia vaikutteita.

Todella mielenkiintoinen hahmo oli brittiläinen Unity Mitford, nuori aristokraatti, joka muutti Saksaan seuratakseen Führeriä. Hän pääsi idolinsa lähipiiriin siksi, että hänet koettiin jotenkin strategisesti hyödylliseksi, ja hän hengaili natsipiireissä muutaman vuoden, kunnes yritti itsemurhaa Adolfin omalla aseella ja kärrättiin takaisin kotiinsa tämän kustannuksella.

Roland tarjoaa myös vastarintaliikkeen naisten tarinoita, vaikka ne ovatkin tässä vain sivujuoni. Esimerkiksi SS-upseerin vaimo Lily Wust rakastui juutalaistaustaiseen naiseen Feliceen, ja piilotteli tätä kotonaan sujuvasti. Felice kuoli tuberkuloosiin Theresienstadtin leirillä, mutta Lily jatkoi aktivismiaan sodan jälkeen, ja hänestä on tullut merkkihenkilö sekä Israelissa että LGTB-yhteisöissä.

Kirja on teemoiltaan monipuolinen, mutta henkilöiden runsaan määrän vuoksi se sortuu myös pinnallisuuteen. Ja koska pahoista natseista on vaikea kirjoittaa ottamatta heidän tekoihinsa kantaa, omaperäisen äänen löytyminen vaatii kirjoittajalta paljon ponnisteluja. Pikkulasten ampumisista on lähes mahdotonta kirjoittaa olematta sentimentaalinen, mutta samalla voidaan miettiä, ketä sentimentaalisuus palvelee. Näiden kauheuksien sanoittaminen (missään genressä) on varmasti vaikeampaa kuin kuvittaminen tai säveltäminen.

Itseäni puhuttelee yleensä eniten kauheuksia käsitellessä abstrakti kuvataide. Mutta en kykenisi lukemaan kokonaista kuvailevaa teosta esimerkiksi tässä mainitun kotirouva Erna Petrin isänmaallisista ansioista. Myös keskitysleirien vanginvartijoiden sielunelämän intiimi tutkiskelu menee ymmärrykseni yli.

Pahan palveluksessa ei ole taideteos, eikä se ole tieteellinen tutkimus, vaan yleistajuinen tietokirja. Ja luulisin, että se tarjoaa tietoa varsinkin sellaisille lukijoille, jotka ovat kiinnostuneita journalismista ja ”human interestistä” enemmän kuin sukupuolipoliittisesta analyysista. Kirjailija toki vaikuttaa olevan kartalla näistä keskusteluista, mutta ei mene niissä kovin syvälle. Vahvin naishistoriallinen ulottuvuus tässä oli alkupuolen kartoitus natsien hyvin kirjavasta naisjärjestökentästä, ja myös siinä historiassa näytti olevan täydet farssin ainekset käsissä. Siinä päästiin jo jonkun uuden äärelle myös tutkimuksellisesti, ja se antoi käsityksen saksalaisten naisten halusta nousta poliittisiksi toimijoiksi haasteellisena ja ristiriitaisena aikana.

Jos haluat lukea yhden kirjan aiheesta, suosittelen mieluummin esimerkiksi Terhi Rannelan romaanin Fraun lukemista kuin tätä, koska myös se valottaa muidenkin kuin Lina Heinrichin persoonaa ja poraa psykologisesti syvemmälle kuin tavanomaisesti kirjoitettu tietokirja voi tehdä. Tämä teos on taas pätevä henkilögalleria ja yleistajuinen historiikki, ja sen lähteitä tutkimalla voi päästä syvemmälle jonkun kirjassa kuvatun ilmiön pariin.

 

Salil eka, salil vika

VartiotorniViime viikonloppuna oli tarkoitus lukea varsin toisenlaista teologista kirjallisuutta, mutta Aila Ruohon Vartiotornin varjossa. Toisenlainen totuus jehovantodistajista. (Atena, 2015) vei mukanaan. Teoksesta oli tarkoitus etsiä todisteaineistoa Jehovan todistajien koulutusasenteista, mutta kirja oli sen verran vetävää tekstiä, että se oli luettava kokonaan.

Ruoho on uskontojen harjoittamaan henkiseen väkivaltaan keskittynyt teologi, jonka ura tietokirjailijana on lähtenyt leimahtaen käyntiin vuonna 2010 ilmestyneen gradun Päästä meidät pelosta julkaisun jälkeen. Erityistä mainetta hän sai yhdessä Vuokko Ilolan kanssa lestadiolaisen ehkäisykieltoa käsittelevästä teoksesta Usko, toivo, raskaus (Atena, 2014). Vartiotornin varjossa on kirjaprojekti, joka kirjoitutti itsensä nopeaan tahtiin sosiaalisesta tilauksesta.

Vuonna 2014 Jehovan todistajien tiedottaja Veikko Leinonen kertoi HS:n haastattelussa, ettei liike enää harjoita karttamisoppia suhteessa liikkeestä eronneihin ja erotetuihin ex- jäseniin. Leinonen mukaan karttamista suositellaan enää käytettävän vain hengellisistä kysymyksistä keskusteltaessa. Tämä lausunto tyrmistytti monet nykyiset ja entiset Jehovan todistajat, joiden elämää karttamisen käytänteet varjostivat jatkuvasti. Lausunto oli tyypillinen ”kamelin selän katkaisija”, joka sai monet tulemaan ulos kipeistä kokemuksistaan, joista he eivät kenties olleet puhuneet vuosikymmeniin.

Itselläni ei ole koskaan ollut erityistä suhdetta Jehovan todistajiin, mutta käännytyksen kohteeksi olen joutunut ehkä useammin kuin monet, johtuen puheliaasta luonteestani. Oveni on ollut monessa osoitteessa merkitty. Ruoho osoittaa ansiokkaasti käännytysvaiheen ”rakkauspommituksen”, joka saattaa hyvinkin purra yksinäisiin ihmisiin, kriisin keskellä kamppaileviin ja maahanmuuttajiin. Ylitsepursuava ystävällisyys lakkaa kuitenkin siinä vaiheessa, kun uusi tulokas on käynyt kasteella. Liikkeen varsinainen jäsenyys muuttuu pian raskaaksi velvoitteeksi, joka vie arkiviikosta leijonanosan aikaa. Riittämättömyyden tunne vaivaa todistajia, koska tienraivaustyötä kukaan ei koskaan voi tehdä liikaa, eivätkä kaikki ehdi suositeltuihiin tuntimääriinkään.

Ruoho osoittaa selkeästi, kuinka liikkeestä erottamis- ja karttamiskäytännöt säätävät yhteisön elämää. Julminta on kielto olla tekemisissä eronneen tai erotetun verisukulaisen kanssa; yleisintä on lasten ja vanhempien kommunikaatiokielto. Jotkut pitävät yhteyttä eronneiden lastensa kanssa salaa, mutta silloinkaan he eivät todennäköisesti voi tavata kovin avoimesti. Koska Jehovan todistajat eivät vietä häiden ja hautajaisten lisäksi mitään perhejuhlia tai yleisiä kristillisiä juhlapyhiä, sosiaalinen elämä on heillä omalaatuista. Uskonsisarten ja -veljien vierailut ovat silti yleisiä, ja jos taloon sattuu eronnut perheenjäsen, häntä kartetaan. Eronnutta ex-jäsentä pidetään pahempana syntisenä kuin ”pakanaa”. Erään luterilaisen kanssa naimisiin menneen informantin menettettyä lapsensa hänen todistajasukulaisensa osoittivat surunvalitteluadressin hänen miehelleen, eli hänet mitätöitiin surevana äitinä. Törkeämpää henkistä julmuutta on vaikea kuvitella.

Kirja on hurjaa luettavaa, eikä sovellu heikkohermoisille. Ruoho ei pyri saamaan aikaan skandaalinkäryistä paljastustekstiä, mutta hän ei myöskään kaunistele informanttiensa kirjeitä poliittisen korrektiuden nimessä. Erich Frommia mukaillen hän näkee liikkeen toiminnassa selviä piirteitä ylemmyydentuntoisesta ryhmänarsismista – eihän todistajien maailmankuvaan mahdu ajatus, että joku liikkeen jäsen voisi tehdä pahaa.

Jehovan todistajat ja lestadiolaiset ovat suomalaisista uskonnollisista liikkeistä kaksi ääripäätä: toinen tekee aggressiivista sananlevitystyötä, toinen ei kutsu tilaisuuksiinsa ulkopuolisia lainkaan. Toinen ei kannusta lastentekoon tuomiopäivän läheisyyden vuoksi; toisessa taas perhe voi saada kunniaa vain suuren lapsiluvun kautta. Yhteistä kai on vain liikkeen sisäisistä käytänteistä hiljeneminen. Tämä teos raotti valtakunnansalin ovea jo mittavasti, ja osoitti liikkeen sisäisen nokkimajärjestyksen aktiivijäsenten ja ”toimettomien” välillä. Kokoushuoneen takaosassa on myös koeajalla olevien luopioiden penkki, eikä kunnon jäsenten kuulu puhua heidän kanssaan rangaistuksen voimassaoloaikana. Suoraan sanottuna kokousten kuvaus kuulostaa niin ahdistavalta, ettei liikkeen kilpailuasema nykypäivän moniarvoisessa uskontojen basaarissa tunnu kovin korkealta. Kuinka kukaan voisi innostua näin jyrkästä, ilottomasta ja tuomitsevasta kristillisyydestä?

Jehovan todistajien määrä on laskusuhdanteessa, ja uusien jäsenten rekrytointi vaatii aktiiviraivaajilta tuhansia työtunteja. Lahkon julkaisutoimintaa on rajoitettu rahapulan vuoksi, ja ovelta ovelle-saarnaaminen on vaihtumassa ainakin kaupungeissa kärryillä seisomiseen. Monesti olen aikonut kysyä kärrynaisilta, olisiko esimerkiksi leivän jakaminen köyhille kannattavampaa toimintaa kuin pakkasessa törröttäminen. Onneksi olen pystynyt pitämään mölyt mahassani, sillä asia ei todellakaan kuulu minulle. Tämän teoksen luettuani kohtelen ovellani notkuvaa todistajaa luultavasti asteen ystävällisemmin, sillä koskaan ei voi tietää, millaisesta tilanteesta sanansaattaja on ovelleni ilmaantunut. Yhteisiä Raamatunlukuhetkiä en voi luvata, mutta saatan kuunnella, mitä hänellä on sydämellään.