Sakinhivutusta Sörnäisissä

saartoJuhannus toi mukanaan myös lähes pakollisia dekkareita, joista ensimmäisenä korkkasin Timo Saarron historiallisen, Helsinkiin sijoittuvan teoksen Kuoleman kuukausi (Karisto, 2017). Saarto on minulle aiemmin tuntematon kirjailija, jonka tyyli ja aihepiirin valinta muistuttivat jo etukäteen jonkun verran Virpi Hämeen-Anttilaa ja Mikko Porvalia (joka kirjoittaa Viipurista).

Romaanissa keskitytään marraskuuhun 1917, jolloin Helsinkiä piinaa nälkä, puute ja yleiset levottomuudet. Aiempi poliisi on korvattu sosialistien järjestyskaartin järjestämällä miliisillä, kun taas ”lahtarikaarti” harjoittelee vastaiskua Kaivohuoneella. Jossain taustalla järjestäytyy myös punakaarti, joka hylkii myös maltillisempia sosialisteja. Kaikki joukot odottavat vapauttajaansa jostain suunnasta, mutta tavalliselle kansalle tärkeämpää kuin tulevan valtakunnan lipun väri on lämmin leipä.

Yleensä en innostu dekkareista, joiden nimessä on ”kuolema”, koska se on nimeämisen politiikan tasolla liian itsestään selvää. Tässä kirjassa eniten kiinnosti poliittinen konteksti, jonka kuvaaminen onkin uskottavaa ja perusteellista. Myös tapahtumien rajaaminen yhteen kuukauteen tuntui hyvältä ratkaisulta.

Tässä kirjassa hengellinen ulottuvuus, eli salaperäisen Mirjamin puuhat työväen suosimalla rukoushuoneella, nousi minua kiinnostavammaksi kuin varsinainen poliisin/miliisin työn kuvaus. Mirjamin rooli unissasaarnaajalta tai selvännäkijänä tuntui sopivan kyseenalaiselta, ja vaikka hän tuntui olevan aidosti köyhien puolella, hänen taustansa jäi herkullisen sumuiseksi. Molemmat poliisihahmot, Leo Waara ja Anders Autio, ovat tahoillaan Mirjamin lumoissa niin, että se jo vaikuttaa heidän työntekoonsa. Poikamies Leo Waara on myös ihastunut ”ammattia harjoittamaan” leskirouva-Bettyyn, joka kokee tulevansa kaltoin kohdelluksi vähän joka nurkilla, niin miesten kuin naisten toimesta. Apua hän saa tiukkaan tilanteeseensa vain Oosin rukoushuoneelta, josta tuleekin varsinainen alamaailman risteysasema.

Opin kirjasta myös jotain uutta, eri termin ”sakinhivutus” etymologiaa. ”Sakki” viittaa tässä sakilaisiin, eli Sörnäisten puolirikollisiin poikajengeihin, joita huligaaneiksi ja apasseiksikin kutsuttiin. Sakinhivutus on merkinnyt porukan yhteistä päätöstä pahoinpidellä sen yksi jäsen, mutta voi kai myös viitata yleisempiin joukkotappeluihin. En kuitenkaan tiennyt ”sakilaisista” näin tarkasti määriteltynä ryhmänä.

Koin, että teoksen henkilöhahmot olivat onnistuneita, ja juoni oli historialliseksi romaaniksi tiivis ja toiminnallinen.  Esimerkiksi lukemieni Porvalin Viipuri-romaaneissa on huomattavasti hitaampi tempo, ja suurempi intressi poliisihahmojen yksityiselämään. Porvalin kirjoissa selvitetään myös historiallisia taustoja paljon perusteellisemmin kuin tässä, kun taas tämä teos ehkä näyttää enemmän kuin selittää (tätä yleensä pidetään aina hyvän romaanitaiteen merkkinä). Molemmilla kirjoitustyyleillä on varmasti ystävänsä, ja itse hurmaannun joskus myös romaaneista, joiden sisältämä tietomäärä on suuri.

Hämeen-Anttilan Karl Axel Björkin tähdittävässä romaanissa minua taas on eniten hurmannut kieli. Ihan vastaavaan vanhahtavaan autenttisuuteen tässä ei vielä päästy, vaikka stadin slangia käytetäänkin runsaasti. Tarkka lukija, joka ei ole varttunut Helsingissä, saattaa joutua käyttämään tätä lukiessaan enemmänkin Googlea kuin itse tein sakilaisia jäljittäessäni.

Saarto on julkaissut kolme dekkaria, jotka kaikki edustavat eri aikoja, mutta kaikki sijoittuvat Helsinkiin. Siviiliammatiltaan hän on pappi, mutta on äskettäin jättänyt virkansa keskittyäkseen kokonaan kirjoittamiseen. Tämä romaani on saanut vuoden 2018 Johtolanka-palkinnon, eli arvostusta juuri dekkarien suurkuluttajien piireissä. Juuri pelkän hyvän dekkarin kriteerien (eli juonen arvoituksellisuuden ja jännityksen säilymisen) suhteen teos tuntuikin lunastavansa lupauksensa. En ainakaan itse osannut yhtään arvata etukäteen murhien lopullista motiivia.