Ihminen on hyllyttävä eläin

Teos: Sayaka Murata: Lähikaupan nainen (Gummerus, 2020)

Suomennos: Raisa Porrasmaa

Keiko on 36-vuotias lähikaupan nainen, yliopiston käynyt sinkku, joka vedoten fyysiseen heikkoutensa ei ole koskaan siirtynyt elämässään ”oikeisiin” töihin tai perhettä perustamaan. Hän asuu Tokion liepeillä puutteellisessa yksiössä, jossa on torakoita ja syö enimmäkseen riisiä ja keitettyjä vihanneksia. Töistä hän saa pienen palkkansa päälle lommotölkkejä, mutta hävikkiruoan kotiin viemisestä on tiukat säännökset.

18 vuoden uskollinen palvelus Smile Marketissa ei tunnu kantavan hedelmää. Keikoa pidetään outona lintuna siksikin, ettei hän osoita kiinnostusta edes satunnaiseen seksiin, ei miehen eikä naisen kanssa. Hän tuntee termin aseksuaali, mutta ei ole kiinnostunut määrittelemään itseään niin. Vanhemmat ja ”normaalisti” elävä pikkusisko ovat jo luopuneet naisen liiallisesta ohjeistamisesta. Hän taitaa olla toivoton tapaus, josta jossain vaiheessa on tuleva pelkkä taakka yhteiskunnalle.

Toisaalta Keiko pitää aidosti työstään, hän vaan ei saa siitä kiitosta. Pomot ovat kaikki häntä nuorempia miehiä, ja vaihtuvat tiheämmin kuin mitä Keiko ehtii heidän nimiään oppia. Osa-aikaisten apulaispäällikkö on naimisissa oleva rouva; konservatiivisessa yhteiskunnassa tällaista asemaa ei voida antaa naimattomalle Keikolle, vaikka hän on palvellut myymälää pisimpään. Uusin pomo käyttää alaisistaan pidäkkeettömästi termiä roskasakki, ja Keiko on oppinut lukemaan halveksunnan tämän silmien muodosta.

Tässä asetelmassa tapahtuu muutos, kun kauppaan ilmaantuu Keikoakin omituisempi miestyöntekijä Hokkaidolta, Shiraha. joka uskoo biologiseen determinismiin ja luonnonvalintaan. Miehellä on jatkuva haku päällä naisten suhteen, vaikka hänellä ei ole varaa tarjota näille edes kupposta teetä. Vaikka Keiko ei rakastu, mies saa hänet hämmilleen ja pohtimaan uudelleen paikkaansa yhteiskunnassa, jossa poikkeuksellisille tapauksille on liian vähän elintilaa. Onko siis ok, jos hedelmällisessä iässä oleva nainen saa enemmän kicksejä nuudelien hyllyttämisestä kuin vauvahaaveista?

Teos on ilkikurinen satiiri ”elämään eksyneistä” tyypeistä, jonka kaltaisia löytyy kaikista edistyneistä kapitalistisista yhteiskunnista. Toki siinä on japanilaiset mausteet, mutta vastaavia tarinoita löytyy myös suomalaisista ekstraajista. Kaupan alan työolosuhteet ovat huonontuneet globaalisti, ja ammattiylpeys on katoava luonnonvara. Näkyyhän se jo naapurimaamme ministerin kommenteista ”kassatyttöjen” pätevyydestä poliittisella uralla.

Luin kirjan parissa tunnissa, ja pidin varsinkin sen runsaista dialogeista. Toki romaanina sen aika-akseli on lyhyt, ja tapahtumatkin aika ennalta-arvattavat, mutta teoksen vahvuus piilee yhteiskunnallisessa sanomassa. Tyylillisesti Muratan kieli muistuttaa minua Banana Yoshimotosta, kirjailijasta, jota fanitin 1990-luvulla. Tämäntyyppinen nuorten aikuisten kepeämpi kirjallisuus on tervetullutta, ja ilahduttaa varmasti monenlaisia lukijoita. YA-kirjaksi en kuitenkaan teosta luokittele, koska Japani ei ole Suomen kaltainen yhteiskunta, jossa 36-vuotias jonninjoutavan alan maisteri voisi vielä viihtyä nuorten aikuisten kuntoutuspajoilla yhteiskunnan piikkiin.

Minulla on työn alla myös toinen arvio japanilaisesta naiskirjallisuudesta. En oikein saanut otetta Noriko Morishitan teoksesta Tyttö ja teeseremonia (2019), vaikka sen päähenkilöllä oli samansuuntaisia pulmia elämässään. Ehkä siinä kuvatut ongelmat olivat kuitenkin liian elitistisiä, kun taas tässä teoksessa puhuttiin oikeasti hengissä selviytymisestä niukoissa oloissa.

Lämmin kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta, joka jo objektina toi keväisen tuulahduksen kotiini.

 

Tokion raivokkaista rakastajista

Alan BrownLoppuvuodesta vahva aikomukseni on lukea kaikkea muuta kuin kotimaista proosaa, ja varsinkin aasialaista tai Aasiaa käsitelevää kirjallisuutta näyttää listalleni kertyneen. ”Tyynykirjanani” on jo muutaman viikon ollut amerikkalaisen Alan Brownin Audrey Hepburn’s Neck (Sceptre, 1996), joka on ilmeisesti aikanaan herättänyt samanmoista ihastusta kuin Sophia Coppolan elokuva Lost in Translation.
Kirja kiinnosti minua houkuttelevan nimensä lisäksi siksikin, että satuin käymään Japanissa teoksen julkaisuvuonna. Olen silloin ollut nuori aikuinen ja tavannut reissullani hyvin samantyyppisiä henkilöitä kuin mitä teoksessa kuvataan. Teos sijoittuu ajallisesti 1980-90-lukujen vaihteeseen, ainakin keisari Hirohiton kuolemaa odotetaan vuonna 1989, ja päähenkilön kasvutarina sijoittuu tätä seuraaviin vuosiin. Faksit pärisevät ja maassa velloo hysteria ulkomaalaisten mahdollisesti levittämästä AIDS:ista.
Teoksen päähenkilö Toshi on nuori mangataiteilija, jolla menee kivasti pääkaupungissa, vaikka hän tuleekin Hokkaidolta ja on kaupunkiin tullessaan kaikkea muuta kuin kosmopoliitti. Toshilla on fiksaatio amerikkalaisiin tyttöystäviin, joita hän bongailee englannin kielikoulusta ja trendiravintoloista. Audrey Hepburn on hänen lapsuutensa suurin idoli, ja hän on onnistunut saamaan tämän valokuvan nimikirjoituksella. Tokiossa asuu myös lauma amerikkalaisia naisia, jotka pysyvät maassa lähinnä seksisuhteiden vuoksi.

Toshin suhde kielikoulun Jane-opettajaan on jo alusta saakka toksinen, vaikka vaarallista elämää elävä nainen kiehtookin nuorta miestä eroottisesti. Janesta on myös huomattavan vaikea päästä eroon miljoonakaupungissakin. Naisen punaiset kirjekuoret, joita hän käy tuomassa poikaystävänsä ovelle treffien välissä, kertovat pelottavasta ripustautumisesta. Ulkomaalaisena, hyvin tienaavana ekspatriaattina hän voi jatkaa mielipuolista käytöstään ilman, että mikään taho hänestä huolestuisi.

Homoseksuaalisuus on myös vahva teema romaanissa, sillä Toshia piirittävät myös amerikkalaiset miehet. Hänen paras ystävänsä Paul on amerikkalainen homo, joka on aina ollut rakastunut häneen, mikä luo ystävyyteen jännitteitä.

Teoksen Hokkaido-ulottuvuus kiinnosti minua enemmän kuin Tokion pintaliitopiirit. Toshin perhetausta on rikkonainen ja täynnä kiperiä salaisuuksia – toisen maailmansodan kauhuja teoksessa eletään uudelleen koskettavalla ja yllättävällä tavalla. Nuorelle miehelle on lapsesta saakka kerrottu, ettei perheellä ole sukulaisia, koska kaikki kuolivat Nagasakin pommituksessa, ja sen vuoksi vanhemmat lähtivät pohjoiseen suremaan kohtalojaan. Tämä on kuitenkin peitetarina, jonka alta paljastuu jotain paljon kipeämpää. Toshin identiteetti saa merkittäviä päivityksiä isän kuoleman jälkeen, samalla kun maassa jyrää aggressiivinen uusnationalistinen liikehdintä.

Japanilaisten vierauden pelolle ja samanaikaiselle amerikkalaisuuden palvonnalle kirjassa nauretaan, mutta samalla amerikkalaiset tekevät itsestään tahattomia tai tahallisia pellejä. Ehkä gaijin-komiikka on teoksessa liioitellun stereotyyppistä, mutta juoni on täynnä absurdeja ja erikoisia käänteitä, jotka eivät kaikki selity kulttuurieroilla.

Pidin kirjassa varsinkin siitä, ettei japanilaista elämäntapaa idealisoida tai estetisoida liikaa. Alan Brownilla on sopiva ”jalat maassa”-asenne maahan, jossa hän on toiminut toimittajana vuosikausia teosta kirjoittaessaan. Tyylillisesti journalistinen ote näkyy tekstissä helppolukuisuutena ja päivänpolittisten asioiden jatkuvana esiinnostamisena – välillä tuntui, että luin enemmän matkakirjaa kuin romaania. Tämä sekaannus ei kuitenkaan haitannut siksi, että teoksen juoni oli niin vahva.
Tämäntyyppisiä ulkomaalaisten kirjailijoiden Japani-teoksia löytyy ympäri maailmaa. Maahan on varsin seksikäs elokuvien ja romaanien kohde, ja myös suomalaiset kirjoittavat paljon Japanista. Suomalaisissa Japani-kuvauksissa korostuu usein vahvasti rakkaus maan estetiikkaan tai henkinen etsintä (ks. esim. Miia Kankimäen ja Kaija Juurikkalan teokset). Itse olen ollut nuoresta saakka kiinnostunut ehkä enemmän nykykulttuurin, pop-kulttuurin ja nuorisokulttuurien kuvauksista – zenbuddhalaisuus, teeseremoniat, geishakulttuuri ja muut perinneaiheet kiinnostavat minua vain turismin tasolla.

Tämä oli hauska aikamatka 80-90-luvuille, joka ehkä avautuu parhaiten lukijoille, jotka ovat olleet nuoria tuohon aikaan. Kirja varmasti ilahduttaa myös vanhojen Hollywood-elokuvien ystäviä, sillä onhan niiden katsominen kaukaisessa Hokkaidon peräkylässä jotenkin jännittävämpää kuin kalifornialaisessa drive-in-elokuvateatterissa.

Kotoilun sietämättömästä onnesta

KissavierasTakashi Hiraiden Kissavieras (S&S, 2016, suom Raisa Porrasmaa) on jo v. 2001 ilmestynyt kulttikirja, joka on saanut uuden julkisuuden Euroopassa tällä vuosikymmenellä. Hiraide (s.1950) on tehnyt pidemmän uran runoilijana kuin prosaistina, ja runollinen ilmaisu näkyy myös tämän romaanin kielessä ja eetoksessa.

Yleensä en jaksa lukea kirjoja, joiden keskiössä on eläinhahmo, ja tämä johtuu vain omasta ihmiskeskeisestä rajoittuneisuudestani. Eläinten käyttäytymisen havainnointikin on itselleni harvinaista, ja olisin viimeinen ihminen, joka jakaisi sosiaalisessa mediassa söpöjä kissavideoita. Tähän kirjaan tartuin sen elegantin kannen vuoksi ja siksi, että usein luen melkein kaiken eteeni tulevan Japania käsittelevän kirjallisuuden, jos se on saatavilla jollain kielellä, jota ymmärrän.

Tässä kirjassa tutustumme Chibiin, kotona kirjallisia töitä tekevän introvertin pariskunnan naapurin kissaan, joka tulee heidän luokseen leikkimään useamman kerran päivässä. Chibi alkaa viihtyä naapurissa niin hyvin, että suhde syvenee jo melkein isännyydeksi ja emännyydeksi. Kirjan kertojalla ja tämän vaimollaan ei ole nimiä, mutta nimetön vaimo alkaa jo suunnitella kissan kidnappaamista, niin kiihtynyt hän on Chibiin. Chibi on naapurin pojan lemmikki, mutta samalla muistutus villistä luonnosta. Vapaasti lähiluonnossa kasvaneena kissalla on terävät metsästäjän vietit tallella, ja se ilahduttaa ihmisiä jatkuvilla tappamillaan saaliilla. Chibin ja pariskunnan suhteessa tulee myös välirikko Chibin hyökättyä vaimon kimppuun, kun tarjolla on erityisen herkullisia rapuja.

Kissaihmisten lisäksi tämä teos puhuttelee puutarhureita. Pariskunta asuu tokiolaisiksi hyvin luonnonläheisesti vanhan perinnehuvilan piharakennuksessa. Pihapiiri on maaginen ekosysteemi, jota huvilan vanha isäntä on intohimoisesti hoitanut koko aikuisikänsä. Sudenkorentojen ja amiraaliperhosten ihailu kuuluu myös runoilijamiehen päivittäisiin toimiin. Pariskunta luopuu pian töistään eri kustantamojen toimistoissa, ja jäävät kotiin freelancereiksi. Heidän suhteestaan ei lopulta kerrota paljoa, tai he ovat niin sopuisia, että riitoja ei synny lainkaan.

Poliittista kommentaariakin teoksesta löytyy Machiavellin virtún ja fortunan käsitteiden avauksen kautta. Japanin taloustilanne kääntyy tarinan aikana kohti syvää lamaa vuonna 1991, eikä kellään ole varaa pitää suuria omakotitontteja rakentamattomina. Romaanin pariskunnalle paratiisista häätö on kova paikka, mutta he jatkavat tontilla käymistä ja entisen vuokraemännän luona käyntiä palvelukodissa. Suhde vanhempiin ihmisiin on molemmilla syvän kunnioittava, ja he vaikuttavat olevan myös ahkeria rukoilijoita. Suhde Chibiin on myös hengellinen suhde, joka myös pitää parisuhdetta pystyssä.

Kirjassa oli jotain yhteistä viime vuonna lukemani korealaisen Kyun-Sook Shinin romaanin Pidä huolta äidistä  (Into, 2015) kanssa.  Molemmissa oli keskiössä perinteisen ja modernin urbaanin elämäntavan yhteentörmäys, ja vanhusten asema. Tässä pariskunnan suhde iäkkäisiin vuokraisäntään ja -emäntään kohoaa merkittäväksi, ja teos kuvaa hienovaraisesti japanilaisen yhteiskunnan suhtautumista vanhenemiseen. Palvelukotiin muuttaminen ei ole teoksen vanhalle rouvalle surun päivä, vaan hän on aktiivinen toimija, joka haluaa järjestellä asioitaan huolella. Kyun-Sook Shinin teoksessa tosin kerrotaan kulttuurihistoriasta vielä seikkaperäisemmin kuin tässä romaanissa, jossa viitteet kulttuuriin ovat enemmän välähdyksenomaisia. Hiraide onkin taitava ”salamoiden sieppaaja”, ja kielellinen ilmaisu muistuttaa pitkälti valokuvaamista.

Minuun tämä teos siis upposi täysillä, sillä tässä oli vielä klassisella tavalla ”japanilaisempi” tunnelma kuin suuresti ihailemani Haruki Murakamin teoksissa. Romaani on kuitenkin erikoinen, sillä siinä ei ole lainkaan dialogia eikä aikuisten päähenkilöiden (miehen ja vaimon) välistä jännitettä. Tyypit tuntuvat autistisilta ja täydellisesti nörteiltä. Heidän seurassaan kuitenkin matkusti lumottuun maailmaan, sielun ja mielen lepoon, puutarhaan, jossa kaikki aistit pysyvät jatkuvasti aukinaisina.

Hyväuskoisuuden ylistys

Shusaku EndoJapanilainen Shusaku Endo oli minulle uppo-outo kertoja, vaikka Verraton hölmö (1959, suom. 1983) onkin odottanut lukijaansa hyllyssäni vuosikaudet. Endoa on kutsuttu Japanin Graham Greeneksi, ehkä johtuen siitä, että molemmat ovat kiinnostuneet moraalisista pohdinnoista, seikkailuista ja roomalaiskatolisesta uskosta. Kristitty Endo vietti nuorena pitkiä aikoja Ranskassa, mikä näkyy myös tämän romaanin aihevalinnassa. Kerronnan tempokaan ei ole tyypillisen japanilaisen viipyilevää tai luonnon ihmeiden ympärillä hiljentyvää, vaan dynaamisen toiminnallista.

Turhaa vetää liian pitkällisiä johtopäätöksiä japanilaisen ja eurooppalaisen kerronnan eroista, kun japanilaisen kirjallisuuden otokseni on kuitenkin edelleen vaatimaton. Mutta japanilaisissa romaaneissa minua enimmäkseen viehättää joko hidas kontemplatiivisuus tai monikerroksinen postmoderni intertekstuaalisuus. Verraton hölmö tuntui japanilaiseksi romaaniksi modernin eurooppalaiselta siksi, että siinä on selkeä lineaarinen juoni eikä siinä palvota luontoa tai perinteistä japanilaista estetiikkaa.

Aikuiset tokiolaiset sisarukset Takamori ja Tomoe saavat tietää, että Takamorin nuoruuden ranskalainen kirjeystävä Gaston Bonaparte on tulossa Japaniin rahtilaivalla. Japanilaisen vieraanvaraisuuden konseptiin kuuluu ulkomaalaisen vieraan vastaanotto satamassa, vaikka Takamori ei koe tuntevansa Gastonia lainkaan. Satamassa sisaruksia odottaa hevosennaamainen korsto, jonka ulosanti sekä japaniksi että ranskaksi vaikuttaa lapsenomaisen hölmöltä. Varsinkin Tomoe-siskoa tämän ruman ja kömpelön vieraan mukana roikottaminen hävettää, mutta homma on hoidettava taiteen sääntöjen mukaan vaikka hampaat irvessä.

Tomoen ja Takamorin suhde on stressaantunut raha-asioiden, siskon pedantin nalkutuksen ja veljen laiskuuden ja leväperäisyyden vuoksi. Kumpikaan ei usko, että toinen koskaan pääsee naimisiin em. piirteiden vuoksi. Tomoe hankkii italialaisen yhtiön sihteerinä ja tulkkina enemmän kuin veljensä ja on urakehityksessään suunnilleen niin pitkällä kuin mihin 1950-luvun tavallisen perheen japanilainen tyttö voi päästä. Endo oinastelee, että tulevaisuus on naisten hallussa johtuen muuttuvista koulutusoloista ja naisten omasta aloitteellisuudesta.

Gaston on vapaa sielu, joka ei kauan isäntäperheensä nurkissa viihdy. Hän haluaa kokea Japanin omin nokkineen tavaten mahdollisimman erilaisia ihmisiä. Ensimmäisenä hän päätyy Tokion nuhjuisimmalle tuntihotellialueelle, josta hän päätyy pelastamaan prostituoidun väkivaltaisen asiakkaan kynsistä. Prostituoitu vie hänet vanhan miehen, kunnioitettavan sensein luo, joka on kasvoista ennustaja. Ennustajan luona Gaston saa seurakseen kulkukoiran jonka hän ristii humoristisesti Napoleoniksi, sillä kaikki japanilaiset haluavat tietää, onko hän kuuluisaa Bonaparten sukua. Ei hän ole, hän on tavallinen ”poppeli” Savoyn vuoristosta Sveitsin rajalta, mies, jonka kohtaloksi on tullut muiden, nopeampien ja älykkäämpien seuraaminen ja raskas fyysinen työ.

Gastonin hahmosta mieleeni tuli häiritsevän anakronistisesti  Gerard Depardieu, näyttelijä joka on onnistunut tekemään kömpelyydestään ja suuresta koostaan varsinaisen tuotemerkin. Voisin hyvin kuvitella Depardieun Gastonin roolissa; joitain vastaavia roolejahan hän on vetänyt amerikkalaisissa leffoissa. Varsinkin Tomoe-sisko joutuu nielemään pettymyksensä, sillä hän on odottanut komeaa latinalaistyyppistä Adonista, jolla on muodikkaat vaatteet ja moitteettomat tavat, mutta saakin kotiinsa melkein puhumattoman puusta veistetyn Goljatin.

Gaston päätyy syvälle Japanin alamaailmaan, lopulta vaarallisen palkkamurhaajan panttivangiksi operaatioon, jossa on tarkoitus kostaa murhaajan veljen tapattaneelle sotaveteraanille. Kaikki, jotka Gastonin tapaavat, jäävät ihmettelemään hänen pyyteettömyyttään ja hyväntahtoisuuttaan. Tomoe ja Takamori käyttävät lähes kaiken aikansa miehen etsintään ja pelastamiseen hankalista tilanteista.

Verrattomassa hölmössä esitellään juuri niitä epämukavia ja suttuisia puolia Japanista, joita kunnon isäntä tai emäntä ei koskaan ulkomaalaisille vieraille näyttäisi. Kai tässä yritetään rikkoa turhan vieraskoreuden myyttejä. Gaston ei ole tippaakaan kiinnostunut perinteisistä turistikohteista, vaan haluaa hengailla takakujilla ja kansankuppiloissa. Hölmö gaijin osoittautuukin vaihtoehtoiseksi matkailijaksi, joka uskaltaa ottaa riskejä, joita isäntäväki ei ottaisi kuuna kullanvalkeana.

Kulttuurien törmäyskurssien esittely on tämän päivän näkökulmasta melko pliisua, varsinkin jos lukija tietää vähänkään Japanista. Täytyy kuitenkin muistaa, että 1950-luvulla keskiverto eurooppalainen lukija ei ollut todennäköisesti käynyt sushibaarissa tai valistanut itseään ninja-elokuvilla. Teoksen ideaali kohderyhmä on todennäköisesti ei-japanilaiset lukijat, tosin saa japanilainenkin tästä sopivan outoutetun luennan omasta yhteiskunnastaan. Gastonin ja Napoleon-koiran symbioosista tuli jopa mieleen Paasilinnan Jäniksen vuosi ja Kyrön Kerjäläinen ja jänis. Tässä siis kaikille veijariromaanien ystäville helppolukuinen ja Japanin kulttuuriin sisäänheittävä klassikko.