Ei mitään kadehdittavaa maailmalta

Mika Mäkeläinen: Kimlandia (Atena, 2019)

Otsikkoni viittaa suositun pohjoiskorealaisen tyttöbändin Moranbongin hittibiisiin, joka kiteyttää kansallisen eetoksen. Tyttöbändit ovat olleet talouskriisissä sinnittelevän valtion nerokas yritys nostattaa maan profiilia, ja niiden esitykset vetävät paikalle myös uskollisia ulkomaisia faneja.

Muutama vuosi sitten blogissani oli enemmänkin Pohjois-Korea-kirjoihin liittyviä päivityksiä, mutta onneksi sain sen pään tukkoon, koska kirjojen sävy on luonteelleni liian depressiivistä. Myöskin kirjoissa, ovatpa ne journalistien matkakirjoja tai maasta loikanneiden muistelmia, on valitettavan toisteinen sävy, puhutaanhan totalitaarisesta maasta, jossa sallitaan vain yksi virallinen totuus.

Valitsin Kimlandian maahaasteeseeni, koska ainoa pohjoiskorealainen fiktiivinen teos, jonka sain käsiini, Bandin novellikokoelma Syytös (2017), jäi minulla aikanaan kesken sen yksiulotteisen maailmankuvan vuoksi. En näe syytä palata teokseen edes itseäni haastaakseni: jos joku kirja tökkii pahasti, se ei vain ole sinua varten. Pohjois-Koreaa tuskin voi kuvailla lupaavaksi kaunokirjallisuuden vientimaaksi, kun taas Etelä-Korea on sitä nousujohteisesti.

Mika Mäkeläinen tuli tietoiseksi nuorena P-Korean olemassaolosta kuultuaan radioamatöörinä ohjelmia erikoiselta kanavalta. Uteliaisuus maata kohtaan on kasvanut vuosien varrella, ja kun hän vihdoin pääsi YLE:n Pekingin Aasian-kirjeenvaihtajaksi, hän ymmärsi tilaisuutensa koittaneen. Toimittajaviisumin saaminen Pohjois-Koreaan ei kuitenkaan ole helppoa, ja se häneltä evättiin ensimmäisellä hakukerralla. Toisella kerralla tärppäsi, ja silloin hän pääsikin komeasti seuraamaan vuoden 2016 puoluekokousta, jota ei ollut ennen tätä pidetty 36 vuoteen. Hän oli aivan kuvausetäisyydellä Marsalkasta, ja sai otettua tästä renessanssimiehestä oman kuvan kirjaansa varten.

Teos on sekoitus tieto- ja matkakirjaa, jossa jälkiä Pohjois-Koreasta etsitään myös muualta, naapurimaista ja maailmalta. En saanut kirjasta selvää, montako kertaa Mäkeläinen lopulta on käynyt maassa, ja saiko hän lopulta mediakäyttäytymisellään lopullisen bännin maahan. Olettaisin, että reissujen kokonaiskestoa voi mitata enemmän viikoissa kuin kuukausissa. En usko, että kukaan onkaan käynyt Pohjois-Koreassa harjoittamassa tutkivaa journalismia tai tekemässä antropologisia kenttätöitä. Puhutaan maasta, jossa ulkomaalainen toimittaja tai turisti saa liikkua ulkona vain hallituksen nimittämän valvojan kanssa.

Pohjois-Korea on äärinationalistinen, rotupuhtauteen vannova rasistivaltio, joka pelkää ulkomailta tulevia pöpöjä ja tuomitsee kansalaisiaan, jotka maasta loikattuaan ovat naineet väärärotuisen (yleensä kiinalaisen). Tämän ajattelun vuoksi loikkarit ennen pitkää hakeutuvat asumaan Etelä-Koreaan, jossa kuitenkin väki kuuluu samaan kansaan ja ovat astetta vähemmän epäilyttäviä kuin vaikka kiinalaiset. Kiero huumorintajuni sai minut nauramaan näille käsityksille, vaikka ne aiheuttavat myös paljon inhimillistä tuskaa.

Yhtä lailla nauroin myös Pjongjangin keskustan loistoasuntojen taloyhtiön säännöille: tyypillistä on, että jopa penthouse-tyyppisissä lukaaleissa asuvia velvoitetaan osallistumaan siivoustalkoisiin säännöllisesti, sillä Pohjois-Koreassa talon kaikesta ylläpidosta vastaavat asukkaat. Kerrostalojen halutuimmat kämpät ovat toki alimmissa kerroksissa, sillä kuka haluaisi 45. kerroksen penthousen pitkän sähkökatkoksen aikana?

Kirjassa käsitellään muun muassa valtiopropagandaa, viimeaikaisia markkinatalousmyönnytyksiä, informaatioteknologiaa, poliisivaltion toimia, loikkareiden asemaa ja ydinasepolitiikkaa. Kovin syvällisiä kohtaamisia Mäkeläinen ei ole onnistunut lyhyillä reissuillaan saamaan aikaan, mikä on ymmärrettävää jo siksi, että jokainen hänen tapaava tietää hänen olevan toimittaja. Ehkä anonyymit turistit voivat toisinaan tutustua lähemmin johonkuhun, jos kohtaamisessa ei ole pelkoa, että siitä kerrottaisiin jonkun valtakunnan lehdissä.

Pidin kirjasta, sillä se oli hyvä kooste vakavaa ja humoristista, ja runsas lähteiden määrä takasi faktojen luotettavuuden. Tosin suurin osa lähteistä on nettiartikkeleita, joiden ”suosta” on vaikea bongata oikeasti printattuja kirjoja. Pohjois-Korea-kirjallisuudessa johtotähtenä näyttävät olevan amerikkalaiset, varsinkin suurten lehtien toimittajat, jotka ovat matkoillaan onnistuneet luomaan syvemmän suhteen maahan.

Maassa asuvista tai vaikuttavista siviileistä hyviä tietolähteitä tuntuvat olevan kehitystyöntekijät, joihin suomalainen Fida on myös kuulunut. Fidan paikallinen koordinaattori kommentoikin maan tilannetta kirjassa varsin osuvasti. Luin muualta, että yhdistys on joutunut lopettamaan 20 vuotta kestäneen toimintansa maassa tänä vuonna johtuen Yhdysvaltojen talouspakotteista. Tämä on hyvin valitettavaa, koska Fidan ruoka-apu on kohdistunut syrjäisten provinssien lapsiperheisiin, joissa avun tarve on suurin. Mitä sitten tapahtuu, kuin ne vähäisetkin ulkomaalaiset luottokontaktit lähtevät?

Minulle päällimmäisenä viestinä tästä teoksesta jäi syvään juurrettu ksenofobia, mikä on täysin Kimlandian eli Kim-suvun eliitin omaksi hyväkseen fabrikoitua. Maan sisäisestä kastijärjestelmästähän kukaan ei suostu puhumaan, mutta se vaikuttaa siellä ihmisen elämänkaareen joka sen vaiheessa. Kaikki tämä ja kommunismi/sosialismi ovat aika kaukana toisistaan, ainakin ideoiden tasolla, mutta tiedämme, että käytännön toteutuksen tasolla on kommunistisissa valtioissa aina päädytty varsin omaperäisiin tulkintoihin siitä, mitä ”internationaali” tai ”solidaarisuus” tarkoittaa.

Jos olet jo lukenut muutaman Kimlandiasta paon narratiivin ja synkimmästä synkimmän vankileirikuvauksen, tämä teos tarjoaa jotain raikasta ja uutta pohdittavaa Koreoiden tulevaisuuden suhteen. Kirjassa oli sikapitkä kirjastojono ainakin täällä Tampereella, mistä päättelen, että se on suosittua kesälukemistoa monille.

Maahaasteessa olen nyt rastilla 70/196: Pohjois-Korea.

Ylikypsän katastrofin todistaja

camp14Amerikkalaisen toimittaja Blaine Hardenin elämäkertateos Escape from Camp 14 (Pan Books, 2013) pitää lukea karaistuneella mielellä. Minulle on nyt kertynyt näitä vankila/kidutus/ääriolosuhdekuvauksia, mutta tämä teos kaikessa yksinkertaisuudessaan ja johdonmukaisuudessaan on pahimmasta päästä, mitä ikinä olen saanut käsiini. Teos on saatavilla myös suomenkielisenä käännöksenä Gummeruksen ja Amnestyn yhteistyönä.

Teos kertoo nyt kolmikymppisestä Shin Dong-huykista, jonka koti oli 23 ensimmäistä vuotta elämästään pahamaineinen vankileiri numero 14, jonne kerättiin ”pahimmat” valtion viholliset perheineen. Kim Il-Sungin kuuluisan juche-opin mukaan isien ja äitien synneistä kuuluu kärsivän kaksi sukupolvea heidän jälkeensä, jotta uhka valtiolle saadaan eliminoitua. Ylipäänsä kaikki tässä demokraattisessa kansantasavallassa tuntuu pohjautuvan geeniperimään. Leiri 14:lla jotkut kuuliaiset vangit saivat kuitenkin luvan perustaa perheitä, mutta perheen isä sai vierailla äidin ja lasten luona vain viitenä päivänä vuodessa ja noin yhdentoista vuoden iässä lapset eristettiin äideiltään. Käsitystä perheestä ei siis eliminoitu täysin, mutta leirillä ei ollut mahdollista ilmaista ihmiselämälle tyypillisiä tunteita perheenjäseniä kohtaan.

Shinistä tuli jo nuorena ilmiantaja, joka teki juuri kuten vartijat toivoivat. Annettuaan ilmi äitinsä ja veljensä karkuyrityksen hän joutui itsekin kidutettavaksi, sai seurata perheenjäsentensä teloitusta ja joutui takaisin leirin paariakastiin. Tästä hänen tarinansa varsinaisesti alkaa. Itsenäisen ajattelun kehittyminen on hidasta ja vaivalloista; etupäässä lasten ja nuorten toimintaa ohjaa vain yksi asia, nälkä ja pyrkimys tyydyttää sitä kielletyin keinoin. Ihmiskuva leirillä on pavlovilais-skinneriläinen. Kutsua vankien asemaa eläimelliseksi olisi loukkaus eläimiä kohtaan.

Harden kirjoittaa Shinin vaiheista niin kuin keskitysleirin kokemuksista voi ylipäänsä kirjoittaa: raa’an koruttomasti. Hän vertaa Shinin tarinaa esimerkiksi Elie Wieselin ja Anne Frankin tarinoihin, mutta suuri ero näiden välillä on se, ettei Shin Dong-huykilla ollut mitään vertailukohtaa leiriolojen ja ulkomaailman välillä. Hän ei lapsena tiennyt, että on olemassa valtio nimeltä Pohjois-Korea tai että maailma oli pyöreä. Suurta Johtajaakaan ei leirillä palvottu, sillä tätä paariakastia pidettiin ansaitsemattomana kansallisiin iloihin. Olisikin kiinnostavaa vertailla Shinin kertomusta pohjoiskorealaisen ns. normiarjen kuvauksiin, joita on viimeisen vuosikymmenen aikana julkaistu muutama.

Shin Dong-huyk kuuluu siihen ikäpolveen, josta iso osa kuoli nälänhätään 1990-luvun puolessavälissä. Vankileirillä kuoltiin enemmän kidutuksen aiheuttamiin komplikaatioihin ja hoitamattomiin sairauksiin kuin nälkään. Päästyään pakenemaan leiriltä mies ei nähnyt ulkopuolella suurta vapautta, mutta hän oppi varastelemaan riisiä ja vaatteita maaseudun kodeista talon väen ollessa töissä. Varsinaisesti hänen elämänsä alkoi vasta rajanylityksen jälkeen, eikä se ollut helppoa eikä vapaata Kiinassa, Etelä-Koreassa eikä unelmatehdas Kaliforniassakaan.

Teos avaa tärkeitä kysymyksiä ääriolosuhteissa syntyneistä traumoista ja stressistä. Shin Dong-huyk sai psykiatrista ja psykologista ammattiapua tilanteeseensa sekä Etelä-Koreassa että Yhdysvalloissa, mutta selviytyminen ja ulkomaailmaan sopeutuminen on ollut hänellä kuten tuhansilla hänen maanmiehillään ja -naisillaan hidas prosessi. Teos kuvaa hyvin totalitarismista paenneiden pakolaisten sopeutumisvaikeuksia uusissa maissa, joissa yhtäkkiä kuuluisi ottaa vastuu omasta elämästään. Länsimaiden näennäisessä vapaudessa kun sireeni ei soi herättäen työtätekevää kansaa aamulla kello kuusi, eikä sähkö mene poikki iltayhdeksältä. Harden kertoo pohjoiskorealaisten vaikeuksista pitää työpaikkoja ja elää parisuhteissa. Vaikka pakolaiselämän kuvauskaan ei ollut ruusuista, se oli ainoa osio teoksessa jota pystyi lukemaan analyyttisesti muistiinpanoja tehden ja uusia kysymyksiä kysyen. Alkuosa oli puhdasta pahoinvointia aiheuttavaa.

Pohjois-Korean kansan ja sieltä paenneiden pakolaisten asioista välittää vain kourallinen ihmisiä maailmassa. Ruoka-apua maahan on lähetetty 1990-luvun nälänhädästä saakka, mutta apu ei todennäköisesti mene oikeaan osoitteeseen. Yhdysvalloissa ja Etelä-Koreassa on vain muutamia ihmisoikeusjärjestöjä, jotka yrittävät edistää tietoisuutta mm. vankileireistä ja niiden oloista. Shin Dong-huyk on yksi kolmesta ulkomaille paenneista vankileireiltä selviytyjistä ja ainoa, joka on uskaltanut puhua kokemuksistaan julkisuudessa. Tällä hetkellä hän asuu taas Etelä-Koreassa ja on mukana mediaohjelmissa, joissa yritetään levittää tietoutta Pohjois-Korean oloista. Toivon mukaan kuulemme hänestä uudestaan ja mielellään hänen itsensä kirjoittamana. (Ensimmäinen koreankielinen todistajanlausunto julkaistiin kirjana ennen tätä, mutta teos vaipui unohduksiin. Saatuaan lisää elämänkokemusta ja opiskeltuaan maailman toimimista Dong-huykista varmasti vielä tulee mainio kirjailija tai toimittaja.)

Apsara ja anteeksianto

maailman lapsetKambodza on maa, josta harvoin kuulee uutisia tai raportteja muilta kuin Madventuresin pojilta. Itse muistan Kambodzan, tai Kamputsean kuten sitä aikanaan kutsuttiin, lapsuudesta maana, jonka lapsilla oli ikuinen nälkä. Puuro (tai minun tapauksessa useammin riisimurot tai kauratyynyt) piti syödä aamulla loppuun heidän vuokseen. Äitini jutuissa esiintyi usein myös biafralaisen lapsen hahmo, mutta koska olin syntynyt monta vuotta Biafran sodan jälkeen, en pystynyt samastumaan heidän hätäänsä. Biafraa ei enää ollut olemassakaan. Vielä tuolloin lastenkasvatuksessa in ja pop oli ns. yhteiskunnallinen metodi, eli lasten kuului tuntea päivittäistä solidaarisuutta muun maailman hätää kärsivien lasten kanssa, ja myös lievää syyllisyyttä siitä, että itse saa kasvaa rauhanomaisessa hyvinvoinnin kehdossa.

Ehkä hädän diskursseissa sekoitettiin Kambodzan lasten ja ns. venepakolaisten intressit, mutta maininta Kambodzan lapsista saattoi olla ensimmäinen imaginaarinen suhteeni Aasiaan. Pian sen jälkeen tulivat Afghanistan ja Pakistan. En ollut niinkään kiinnostunut Kiinasta tai Intiasta, vaan muistan uutisia pienemmistä maista.  Nuo siis olivat aikoja, jolloin perheet istuivat uskollisesti puoli yhdeksän aikaan katsomaan iltauutisia, eikä kukaan peittänyt lasten silmiä sotien kauhuilta.

Rannela PunainenTerhi Rannela ei ota kantaa suomalaisten lasten kansainvälisyyskasvatukseen, vaan on kirjoittanut hienosyisen romaanin Punaisten kyynelten talo (Karisto, 2013) punakhmerien aikaansaamasta kansanmurhasta ja siitä selviytymisestä. Rannela vieraili n. kuukausi sitten kirjabloggaajien tapaamisessa Tampereella ja kertoi kirjoitusprosessissaan. Kirjan idea oli jäänyt hänen ihonsa alle lomamatkalla Kambodzassa hänen käytyään dokumentaatiokeskuksessa, jota pidetään entisen vankilan ja kidutuskeskuksen tiloissa. Paikkaa voisi verrata Auschwitzin museoon, mutta on ilmeisesti pääkallopuistoineen vielä järkyttävämpi. Ulkomaisia turisteja usein kiinnostavat teloitettujen vankien kuvat, ja kirjan kannen kuva on yksi suosituimmista, minkä ympärille pysähdytään pitkiksi ajoiksi.

Teoksessa on kaksi päähenkilöä, Chey Chan, entinen tekstiilitehtaan johtajatar ja esimerkillinen toveri, joka silti joutuu perheineen telkien taa. Pol Potin hirmuhallinto perustuu kuitenkin ydinperheen murtamisen ajatukselle, joten lapset riistetään vanhemmiltaan kouluikään mennessä sekä vankilassa että vapaudessa. Chey Chan on sellissä poikavauvansa kanssa eikä usko selviävänsä hengissä. Hänen tyttärensä Vanna on useammalla työleirillä, ja häntä kuljetetaan paikasta toiseen valehtelemalla, että tällä olisi uudessa paikassa toivo tavata vanhempansa. Vannankin toivo on murtumassa. Viimeisellä leirillä alkaa kiiriä huhu, että voittamaton punakhmerien armeija olisi kuitenkin murtumassa. Lasten näkökulmasta maailmanpolitiikka esiintyy taisteluna maissintähkistä ja villeistä kyyhkysistä, ja toivona perheen yhdistämisestä.

Rannela jakaa romaanin armollisesti kahtia: ensimmäisessä osassa pysytään tiukasti vuoden 1978 tapahtumissa, sodan viimeisissä kuukausissa, jolloin koko kommunistinen hallinto kääntyi toisiaan vastaan ja paranoia syveni äärimmäisyyksiin. Kerronta on tiivistä ja armotonta, eikä rivien väliin onneksi mahdu runoutta eikä muutakaan etnografista ihmettelyä. Toisessa osiossa ollaan vuodessa 2009, jolloin Vanna on jo nelikymppinen ja lähettämässä tyttäriään yliopistoon. Kolmekymmentä vuotta on se kipuraja, joka mahdollistaa naisen paluun lapsuuden kauhuihin. Hän lähtee matkalle etsimään kadotettuja sukulaisiaan ja totuuden sirpaleita vanhempiensa kohtaloista.

Kesä 2014 241Teoksessa kuvataan kauniisti tavallisten kambodzalaisten arkielämää ja sukupolvien erilaista muistia tapahtumista. Kansan köyhyydestä omaa tarinaansa kertoo lastenkoti, jonka kaikki asukkaat eivät olekaan orpoja, vaan jonne moni perhe lähettää lapsensa koulutettavaksi, kun varaa koulumaksuihin ei muuten ole. Kolmannen sukupolven edustaja onkin Vannan tytär Chanda, joka taistelee Särkyneen tytön kanssa luokan parhaimman oppilaan statuksesta ja paikasta apsara-tanssiryhmässä. Orpotytöille opetetaan vanhoja tansseja jo varainhankintamielessä, sillä ulkomaiset turistit jättävät orpokotiin isompia lahjoituksia nähtyään tyttöjen maagisen esityksen. Vanha korruptio ottaa valitettavasti nykyisyydessä uusia muotoja: esimerkiksi korkeita arvosanoja ei orpokodin koulusta tunnu saavan ilman dollareita. Lahjakkaidenkin tyttöjen on usein näissä oloissa helpompaa ajautua prostituutioon kuin taistella jatkokoulutuspaikasta. Rannela kysyy siis rivien välissä oivallisia kysymyksiä turismista elinkeinona ja länsimaisten turistien osasyyllisyydestä köyhyyttä ylläpitäviin mekanismeihin.

Anteeksianto nousee teoksen punaiseksi langaksi ja kantavaksi teemaksi. Vannan perheessä pohditaan, keiden vuoksi on aiheellista antaa anteeksi miljoonat tarpeettomat kuolemat. Vannan oma tausta on ristiriitainen ja hankala, olivathan hänen vanhempansa korkea-arvoisia punakhmerien kannattajia. Aviomiehen traumat tuntuvat vielä syvemmiltä. Kyläyhteisöt kokoontuvat näinä päivinä seuraamaan laajakankaille vielä elossa olevien punakhmerien oikeudenkäyntejä, eli harjoittavat kollektiivista suremista.

Olen lukenut ainakin yhden aiemman romaanin, jossa Pol Potin hirmuhallintoa käsiteltiin ja olen siitäkin blogannut (Kim Echlin 2009: Kadonneet). Teokset olivat ilahduttavan erilaisia rakenteeltaan ja kerronnaltaan, joten molemmat voi lukea rinnakkain ilman toiston pelkoa. Rannelan teos oli kieltämättä emotionaalisesti astetta raskaampi, mutta jos lukija selviää alkupuolen seikkaperäisistä kuulustelujen ja kidutuksen kuvauksista, hän saa loppuosassa yllättyä saamastaan täyteläisestä lähihistorian oppitunnista. Itseäni teos houkuttelee haaveilemaan Kaakkois-Aasian kierroksesta, mutta nojatuolimatkana tämä oli myös ikimuistoinen ja toivoa herättävä kuvaus.

Nuoret reppureissaajat, ennen Kaakkois-Aasian kiertueitanne lukekaa edes jotain matkakohteittenne poliittisesta historiasta. Pelkkä Madventuresien seuraaminen ei anna paljoa. Vaikka esim. Kambodzasta, Laosista tai Vietnamista ei ole olemassa isoa määrää yleistajuista kirjallisuutta, pieni vaiva lukemiston etsimiseksi kannattaa nähdä. Rannelan romaani on erinomainen johdatus sekä Kambozhan lähihistorian kipeimpään kauteen että paikalliseen nykykulttuuriin, ja tämän lisäksi kirjailija vielä jakaa lopussa käyttämänsä lähteet lukijoiden iloksi. Suosittelen tätä siis nuorille ja myös meille vanhoille, joilla on reaaliaikaisia muistikuvia (ei väliä kuinka hataria) yhdestä maailman verisimmistä puhdistuksista.

PS: Kansikuvan lisäksi aito lapsuuteni levynkansi 70-luvulta ja Rannelan esittelemä Peppi Pitkätossu khmerin kielellä.