Kuinka kaukana täältä on Raqqa?

olin_isisin_vanki_240Olen viime aikoina kirjojen lukemisen rinnalla harrastanut YouTuben ”eläviä kirjoja” ja päätynyt seuraamaan raportteja Euroopassa asuvista ääri-islamisteista. Jihadistien valmentaminen on teema, joka ahdistaa, raivostuttaa ja ruokkii Rajat Kiinni-väkeä, mutta mielestäni myös teema, josta tavallisen kansalaisenkin kannattaa olla jollain tasolla tietoinen. Naispuoliset Euroopassa kasvaneet ISIS-taistelijat ja – vaimot ovat erityisesti herättäneet kiinnostukseni. Muutama viikko sitten Britanniassa kohua herätti BBC3-kanavalla esitetty sketsi ”The Real Housewives of ISIS”, jossa Syyriaan lähteneet nuoret tytöt vertailevat pommivöidensä trendikkyyttä. Minua tämä nauratti kovasti, mutta katsojista osa pöyristyi vitsin asiattomuudesta.

Saksalainen toimittaja Andrea C. Hoffman tapasi 19-vuotiaan jesiditytön Farida Khalafin pakolaisleirillä juuri, kun tämä oli päässyt pakenemaan seksiorjuudesta pahamaineisessa Raqqan kaupungissa. Farida pääsi pian tämän jälkeen pakenemaan Saksaan erityisen suojeluohjelman turvin. Faridan perheestä elossa selvisivät äiti ja ainakin osa veljistä, ja hekin tulivat myöhemmin perheenyhdistämisen kautta Saksaan. Olin Isisin vanki. Nuoren jesiditytön kauhujen kuukaudet (Minerva, 2016, suom. Anne Mäkelä) on syvästi traumatisoituneen nuoren naisen kertomus, jota ei ole kirjoitettu parrasvaloihin pääsyn toivossa. Faridaa ei tulla näkemään ihmisoikeusfoorumeilla seksiorjuuden kokemusasiantuntijana. Hänen on jatkettava tavallista elämäänsä opiskelijana ja traumapotilaana.

Kirja kannattaa lukea jo siksi, että ennen kaameaa kaappaamistragediaa siinä kerrotaan jesidien vähemmistöhistoriasta, uskonnosta ja kulttuurista. Faridan perhe elää rauhanomaista keskiluokkaista elämää pienessä Kochon vuoristokylässä Pohjois-Irakissa, isä on armeijan palveluksessa ja paljon poissa kotoa. Kocho on yksi jesidien kylistä, vaikka sielläkin asuu musliminaapureita. Paikallisten muslimien kanssa välit ovat kunnossa, vaikka nämä eivät suostukaan jakamaan jesidien kanssa aterioita. Enemmän yhteisyyttä jesidit kokevat kurdien kanssa, joiden kieltä he puhuvat ja joiden peshmerga-sotilaisiin he luottavat hädän hetkellä. Uskonnollinen identiteetti on kyläläisillä vahva, vaikka he saavatkin jatkuvasti kuulla uskontonsa syvästä pakanuudesta. Vaikka kristittyjen asemakin on Irakissa tukala, ”kirjan kansan” asema suojaa heitä pahimmilta hyökkäyksiltä. Jesidien uskontoa ei valtakulttuuri tunnusta eikä hyväksy millään ymmärryksen tasolla.

En koe aiheelliseksi referoida kirjan kauhutarinaa. Sen sijaan pohdin, kenelle tämä on kirjoitettu ja mitä lukija kirjasta voi oppia. Kirja on selvästi kirjoitettu muistuttamaan läntistä maailmaa jesidinaisten kärsimyksistä ja Daeshin sairaasta maailmankuvasta. Valistunut lukija kenties osaa jo arvata kirjan juonen etukäteen.

Kyseessä ei ole tyypillinen islamilaisen maailman naisiin kohdistuvan sorron dokumentti, sillä tässä ei analysoida islamin sukupuolikäsitystä tai muslimikulttuurien oletettua takapajuisuutta. Kyse on terroristijärjestöstä, jonka tavoitteena on tuhota vähemmistökansa väkivaltaisen jihadin kautta. Nuoret jesiditytöt eivät ole näille pedoille ihmisiä, vaan helposti kierrätettävää karjaa. Tyttöjä yritetään pakkokäännyttää islamiin, ja jotkut suostuvatkin siinä toivossa, että väkivalta sitä kautta vähenisi. Kuitenkaan väliaikainen liitto vanhemman azerbaidzanilaisen tai marokkolaisen jihadistin kanssa tuskin mahtuu kenenkään tulevaisuudensuunnitelmiin. Näillä karjamarkkinoilla tuleva raiskaaja voi yhtä hyvin olla Suomen somali tai punapäinen irlantilainen käännynnäinen. Pahuus ei tässä katso ikää, koulutustaustaa tai kansallisuutta. Sotilaiden joukossa tosin on henkilöitä, joiden omatunto kolkuttaa ainakin paikoitellen. Kaikki tuonne päätyneet eivät ole täysin tienneet, minne ovat menneet ja osa saattaa katua sitä suuresti. Faridan tarinassa on myös armon hetkiä, ja moni muslimi nousee siinä pelastavaksi enkeliksi.

Kirja ei tarjoa samantyyppistä masokistista viihdettä kuin jotkut muslimimiesten raakuudesta kertovat bestsellerit, eikä sitä ole kirjoitettu erityisesti eksotiikannälkäisille naisille. Teoksen voi lukea kuka tahansa, tosin maailmanpolitiikkaa enemmän seuraaville tässä tuskin on paljoa uutta tietoa. Itselleni jesidinäkökulma oli kirjan ”pihvi”; ilman tätä en olisi ehkä jaksanut lukea raskasta tarinaa.

Pelkään, että ilman kunnon taustoitusta tämä teos voi jäädä pelkäksi kauhutarinaksi. Varsinkin nuorten lukijoiden on hyvä etsiä faktoista välimatkaa, jotta tämän lukeminen ei ahdista liikaa. Kirja kyllä kuvaa hyvin traumatisoituneen ihmisen mielentilaa. Faridan odotushorisontti tulevaisuudelle on pelokkaan varovainen. Voi kestää todella kauan ennen kuin tällaisia kauhuja läpikäynyt nuori nainen uskaltaa elää taas nuoren naisen elämää.

Suosittelen tämän kirjan lukemista toisen aiheesta kertovan tietokirjan kanssa. Itselläni on vielä kesken Kristiina Koivusen perusteellinen Suomen nuoret jihadistit (Into, 2016), joka tuo teeman lähemmäksi kotiovea. Mielestäni olisi tärkeää muistuttaa, että tämä kauhu on lähempänä meitä kuin uskommekaan, ja että siihen voi hurahtaa myös henkilö, jolla ei ole mitään aiempaa sidettä islamilaiseen maailmaan.

Eliittikumppaneiden sielunelämästä

hajaannusMarkku Rönkkö on minulle aiemmin täysin tuntematon kirjailija, joka pääsi vuodenvaihteessa yllättämään koukuttavalla ja järkyttävälläkin teoksellaan Hajaannus (LIKE, 2016). Rönkkö on menestynyt leipätyössään copywriterina, ja alkanut kirjoittaa romaaneja noin viisikymppisenä. Monet hänen kirjoistaan käsittelevät työväenluokan rappeutumista ja identiteettikriisiä, mutta tämä uusin käsittelee etuoikeutettujen nuorehkojen uraohjusten epävakaata sielunelämää.

Kirre ja Jali ovat varsinaiset eliittikumppanit (TM), jotka löytävät toisensa menestyvien ystäviensä lapsen nimiäisistä. Kirre tekee väitöskirjaa sukupuolentutkimuksen oppiaineeseen, kun taas Jali on jo väitellyt maailmanpolitiikan tohtori, Venäjän politiikan asiantuntija. Orvolla Kirrellä on rikkonainen koulukotitausta, kun taas Jali on hemmoteltu kauniaislaisen porvariperheen vesa, joka osaa vaikka unissaan tiputtaa oliivinkivet oikealla tavalla asetille. Kirre on rakentanut hauraan menestyjän identiteettinsä lastensuojelun jälkihuollossa, joka on tarjonnut hänelle tavallista paremman nuorisoasunnon Kallion ytimessä. Hän on päässyt yliopistoon lukemaan filosofiaa ensi yrittämällä, ja saanut äidinkielen aineensa Suomen Kuvalehteen, huolimatta siitä, että hänen aiempi viiteryhmänsä koostui pikkurikollisista ongelmanuorista.

Jali muistutti minua etäisesti vähärasvaisesta ex- eliittiministeristämme Alex Stubbista, jos Alex olisi hieman pidättyväisempi ja autistisempi. Kirren hahmosta taas tuli mieleen kirjailija Riikka Pulkkinen, eteerisen ristiriitaisessa naisellisuudessaan. Kun itse olen elänyt sekä politiikan- että sukupuolentutkimuksen ghettoissa vastaavana nuorena wannabe-komeettana, tämä teos iski suoraan selkäytimeen. Koin, että Rönkkö oli todella syvällisesti perehtynyt molempien oppiaineiden ongelmakenttiin ja onnistui tuomaan esiin uran luomisen keskeiset ongelmat. Sukupuolentutkimusta käsittelevät osiot olivat hedelmällisempiä kuin Venäjän nykypolitiikkaa käsittelevät osiot. Rönkkö onnistui kuvaamaan sukupuolentutkimusta pitkälti yhteisön sisältäpäin syyllistymättä liikaan polemisointiin, kuten aiemmin koin esimerkiksi Anja Snellmanin romaanissa Pelon maantiede.  Feministejä ei kuvattu tässä puolifasistisina, itseään ruoskivina terroristinalkuina, vaan täysin ymmärrettävinä subjekteina, joilla on myös aito halu rakentaa yhteiskuntaa. Kirrenkään vakava oireilu ei johdattanut meitä pelottavalle kulttuurimarxistiselle sylttytehtaalle, vaan pahoinvoinnin lähteet löytyivät muualta.

Molempien uraohjusten toimenkuvan kuvauksiin olisin kaivannut hieman lisää huumoria. Juonen kannalta tosin se olisi voinut ajaa väärille raiteille. Kirjan lajityyppiäkin on vaikea määritellä, ja sekin tekee siitä herkullisen. Kenenkään henkilön todellisuus ei pääse tässä sielujen riitasointuisessa painajaisessa loistamaan muiden kustannuksella. Tyyppien pahoinvoinnin tason huomioon ottaen olisin odottanut ainakin joltain isoa pakenemista vaihtoehtohoitoihin ja eksoottisiin uskontoihin, mutta tätäkään henkireikää ei tarjottu. Jalin piilevä uskonnollisuus jäi kutkuttamaan. Jalillakin oli tässä altavastaajan roolissa paljon uskottavia tai empatiaa nostavia piirteitä.

Nostan tämän teoksen vuoden 2017 HELMET- haasteen ensimmäiseksi täkyksi, joka on kirja, joka kertoi minusta (nro 14). Koin vahvasti olleeni sekä Kirre että Jali, vaikka en olekaan tehnyt vastaavia ylilyöntejä äitinä tai elämänkumppanina, eikä taustani kuulu kumpaakaan ääripäähän. Ammatillisesti sosionomiopiskelijana koin teoksessa hienoksi loppuosan terapeuttisen etäännyttämisen.

 

Taskuvihon kertomaa

hirvisaari-hiljaisuusJoskus kuuluisilla kirjailijoilla on liikaa menneisyyden taakkaa kannettavanaan. Minulle Laila Hirvisaari on ollut se äitienpäivien kaupallinen kuningatar, jonka tuotantoon olen suhtautunut ylimielisen skeptisesti. Pari teosta olen häneltä lukenut, samalla asenteella kuin olen lukenut Kalle Päätaloa – tosin retrohengessä kumpikin ”harrastus” voi olla jo muodikasta. Silti rehellisesti sanottuna en ole saanut paljoa irti Hirvisaari/Hietamiehen tavasta kirjoittaa historiaa.

Romaani Hiljaisuus (Otava, 2016) olikin kirjailijan pitkässä tuotannossa miellyttävä yllätys. Jos olisin saanut teoksen käsiini ilman tietoa tekijästä, olisin voinut arvioida sitä puolueettomammin. Huomasin jo alkumetreiltä, että kyseessä on kirjailijan vakava yritys irrottautua totutuista kaavoista, matka kohti sisintä ja uudenlaisen kirjailijanäänen löytymistä. Kirja on ihailtavan tiivis, siinä ei ole turhia kerroksia eikä henkilöhahmoja, romantiikkaa on vain niukanlaisesti ja keskiössä on mykäksi säikähtänyt lapsi. Se sijoittuu 40-50-lukujen vaihteeseen Pohjois-Karjalaan, nimeltä mainitsemattomalle paikkakunnalle, jossa on hurja koski. Ajallinen akseli on keväästä syksyyn – yhdeksänvuotiaan Ingan elämässä iso harppaus syvästä yksinäisyydestä kohti salaisuuksien murtumista ja puhuttua kieltä.

Inga ei ole puhunut viiteen vuoteen. Hän on oppinut lukemaan ja kirjoittamaan viisivuotiaana, ja siitä asti kommunikoinut lähipiirinsä kanssa esiliinan taskussa kulkevan ruutuvihon kautta. Ingan koulunkäynti on ollut hankalaa siitä huolimatta, että hän on tiedonhaluinen ja on lukenut isoisänsä kirjastosta liikaakin aikuisten kirjoja. Häntä kiusataan ei pelkästään puhumattomuuden, vaan myös jalkavamman vuoksi. ”Nilkku-Inkku” on hänen pysyvä liikanimensä, josta eroon pääseminen on yhtä vaikeaa kuin liikavarpaasta, jota tyttö kutsuu Vaakasuoraksi. Ylimääräinen varvas saa Ingan nilkuttamaan ja tulee myös kalliiksi, sillä hän tarvitsee erikokoiset kengät. Perheen tuttu lääkäri, tohtori Hämäläinen, olisi valmis viemään Ingan Helsinkiin operoitavaksi, mutta Inga kammoaa kaikkea, mihin liittyy veren näkeminen.

Ingan ja tohtorin puoliorvon pojan Joelin ystävyys on romaanin ”pihvi”, jonka kautta Inga kokee ensi kertaa ikätoverinsa täyden hyväksynnän. Joel tulee Tuonivirran perheeseen hoitoon ja saa Ingan ensi kertaa uskoutumaan omituisista tavoistaan. Ingan ja Joelin kirjeenvaihto tosin tuntuu yhdeksänvuotiaiden ilmaisuna hämmentävän varhaiskypsältä. En tosin kyseenalaista, etteivätkö paljon menettäneet, isovanhempiensa kasvattamat yksinäiset lapset olisi joskus voineet puhua ja kirjoittaa näin.

Koulumaailman kuvaus on kirjassa herkullista. Kylään saapuu valeopettaja Saastamoinen, joka ei peittele vammaisiin lapsiin kohdistuvaa inhoaan. Valeopettajan aikaansaaman tuhon selvittäminen vie kyläläisiltä paljon voimia. Ingan kiusaamisesta pidetään käräjiä, joilla pahatapaisia poikia uhataan kasvatuslaitoksella. Yksinhuoltajan kasvattama Osku tahtoo vilpittömästi tehdä parannuksen, eikä lähde enää jengitouhuihin mukaan, jottei joutuisi poikakotiin.

HS:n arviossa Arla Kanerva penää teoksen kohderyhmän perään, joka ei hänelle selvinnyt. Onko tämä nuorten- vaiko aikuisten kirja, vai onko kohderyhmän täsmentäminen ylipäänsä olennaista? Vakavan ja pikkuvanhan 40-luvun orpotytön maailmaa ei voi ”kääntää” tämän ajan lapsia kosiskelevalle kielelle, mutta voisin yrittää tarjota tätä jollekulle tuntemalleni tytölle maistiaiseksi. Tietyllä tavalla teos mukailee klassisen tyttökirjan konventioita, mutta yhtä hyvin sitä voi lukea aikuisten psykologisena avainromaanina. Sen kautta voi esimerkiksi miettiä, kuinka traumaattisista asioista on vuosikymmenten varrella puhuttu ja millaista apua traumojen käsittelyyn on tarjottu, jos niitä ylipäänsä on tunnistettu.

Tarjoaisin teosta nuorille lukijoille silläkin riskillä, että he nauraisivat teoksen simppelille, uskonnolliselle ja viinimarjamehuntuoksuiselle maailmankuvalle. Olen lukenut paljon hatarammin kirjoitettuja nuorille suunnattuja historiallisia romaaneja, joista on jäänyt vaikutelma, että pääasiallinen kohderyhmä on kaikesta huolimatta ollut keski-ikäisen kirjailijatädin omat ikätoverit, ikuiset kiiltokuvien kerääjät ja muistovärssyjen raapustelijat. Tästä teoksesta en saanut tuota vaikutelmaa, vaan kirjan asetelma tuntuu aidosti ikärajoja ylittävältä.

Kielellisesti kerronta on suvereenin klassista, jopa niin sujuvaa, että näkisin tässä vahvan käännöspotentiaalin. Suomalaisen historian ja kulttuurin omituisuuksiin ei sukelleta niin syvälle, että se jäisi vain suomalaiselle lukijalle ymmärrettäväksi omahyväiseksi napanöyhdäksi. Kaikkien Karjalaan sijoittuvien kirjojen ei tarvitse kuulostaa humoristisilta murrerunoilta. Vastaavasti jokaista lottapuvun merkkiä tai rintamalla iltapuhteina tehtyä läkkipeltirasiaa ei tarvitse nostalgisoida loputtomiin. Teoksen ehdoton vahvuus piilee siinä, että sen pääpaino on elävissä ihmisissä, heidän universaaleissa haaveissaan ja murheissaan. Kieli ja ihmisten väliset jännitteet kantavat ja kannattelevat.

Sunnuntailounas helvetistä

Jones KotiinpaluuPääsiäisen lukemistossa oli hienoa synkroniaa. Luin putkeen kaksi hienoa brittiromaania, jotka kertoivat eri ajoista, kuluivat eri genreen ja olivat tyylillisesti varsin erilaisia. Kuitenkin molemmissa käsiteltiin mielen järkkymistä ja addiktioita syvällisen riipivästi.

Sadie Jones on kirjailijanimi, johon olen törmännyt tiuhaan tahtiin viime aikoina. Hänen lähihistoriaan liittyvät sukupolviromaaninsa ovat tavallaan kiinnostaneet, mutta 50-60-lukujen nuoruuden käsittely alkaa olla minulle jokseenkin kulunut teema. Kotiinpaluu (Otava, 2016, suom. Marianne Kurtto) on hänen esikoisromaaninsa, joka on ilmestynyt Suomessa viiveellä menestysromaani Ehkä rakkaus oli totta (2015) jälkeen. Se tuntuu pienemmältä ja rajatummalta tarinalta, eli kyse ei ole koko sukupolven kokemusta kattavasta eepoksesta.

Kotiinpaluu käsittelee syviä lapsuuden traumoja, perheväkivaltaa ja sen ”lievempää” ilmiötä, hylkäämistä ja tunnekylmyyttä. Tarina tapahtuu 1940-50-lukujen Surreyn maaseudulla, yhteisössä, josta käydään päiväretkillä Lontoossa, mutta joka kuitenkin elää omaa kunniallista elämäänsä. Waterfordin kylässä hyvät perheet kokoontuvat sunnuntaisin kirkkoon näyttäytymään, minkä jälkeen seurapiireihin kuuluvat siirtyvät toistensa luo kosteille perhelounaille. Kylän eliitin huippua edustaa Carmichaelin perhe, jonka juhlat ovat aina suureellisimmat. Kukaan ei uskoisi, mitä kulissien takana tapahtuu, sillä perheen isä Dickyllä on valta määritellä, kuinka kaikkien muiden on käyttäydyttävä.

Päähenkilö Lewis Aldridge on menettänyt äitinsä 9-vuotiaana ja elänyt tunnekylmän isänsä ja tämän alkoholisoituvan uuden vaimonsa kanssa näkymättömänä lapsena. Lewis huomataan vain, jos hänet on saatu kiinni pahanteosta. Hän on riitapukari sekä sisäoppilaitoksessa että lomilla, ja teini-ikään tullessa hän löytää pahaan oloonsa purkautumiskanaviksi alkoholin ja viiltelyn. Erityisesti viiltelyn kuvaukset ovat tässä hyvä muistutus siitä, ettei nuorten itsetuhoisuus ole mikään tämän päivän muoti-ilmiö. Koin Lewisin hahmon todella uskottavaksi, sillä hänen traumansa ovat monisyisiä ja hänen aikaansaamansa tuho puhuttelevaa myös tässä päivässä. Luin kirjaa lankalauantain iltana, kun uutiset Ylivieskan kirkkopoltosta järkyttivät kansaa. Tässäkin romaanissa poltetaan kirkko. Ja kirkonpolttajan psyykeen sukelletaan pohjamutiin saakka.

Romaanin nykyisyys ajoittuu Lewisin vankilasta paluuseen, kun hän on yhdeksäntoistavuotias ja vakavassa syrjäytymisvaarassa.   Seksuaalisuus on hänellä räjähdysaltis ulottuvuus oltuaan parhaat nuoruusvuodet tytöistä eristyksissä. Hän on kiinnostunut Carmichaelin perheen molemmista tyttäristä, mikä aiheuttaa uskomatonta draamaa. Lewisin asema kyläyhteisössä on äärimmäisen tukala: häntä tuskin siedetään, eikä keinoja sovitukseen ole helposti tarjolla. Armopala Carmichaelien yrityksen arkistonhoitajana nälkäpalkalla järjestyy isän suhteiden ja nöyryytyksen kautta.

50-luvulla vankien yhteiskuntaan paluusta ei vielä puhuttu psykologisoivin käsittein. Huomaan, että itsekin puhun arviossani syrjäytymisriskistä, mikä ei ollut tuon ajan termi. Lewisin tarinassa on kuitenkin koskettavaa ajattomuutta, ja Jones on kertojana selkeästi nuorten puolella. Vanhemmat ovat romaanissa nuoria patologisempia tapauksia, joiden muutoksesta ei ole enää mitään toivoa. Lewisilla ja Carmichaelin tytöillä on traumaattisista kokemuksista huolimatta elämä edessä, ja he onnistuvat saamaan pesäeron kammottaviin isiinsä.

Verrattuna äsken lukemaani Paula Hawkinsin trilleriin Nainen junassa  (2015) Kotiinpaluu on kaunokirjallisesti kunnianhimoisempaa tekstiä, jossa lukijan huomio viipyilee myös historiallisissa yksityiskohdissa, ei pelkästään koukuttavassa juonessa. Tai sitten menneen ajan detaljit tuntuvat tyylikkäämmiltä kuin oman ajan. Äitipuoli Alicen jokapäiväinen Pimms-kannu on seksikkäämpää kuin Rachelin lonkeron kittaaminen junassa. Molemmissa romaaneissa kuljetaan Lontoon ja sen läheisen maaseudun/suburbian väliä surullisina, pettyneinä ja pään sekoittamiseen taipuvaisina. Päähenkilöt ovat eri vaiheissa elämäänsä ja pattitilanteessa eri syistä.

Suosittelisin Kotiinpaluuta itseäni nuoremmille lukijoille, en ihan teini-ikäisille, mutta nuorille aikuisille. Lewisin kohtalo taatusti puhuttelee kaikenikäisiä, mutta tämän päivän terapiakulttuurissa eläville nuorille teos voi tuoda eniten oivalluksia. Ainakin itseäni jäi kiinnostamaan, kuinka nuorten psyykkiseen oireiluun on kautta aikojen puututtu tai kuinka se on ohitettu. Lewisin aikana rikkailla on ollut jo pääsy psykiatrin vastaanotolle, mutta vielä varhaisimpina aikoina mahdollisia ulkopuolisia auttajia on ollut vähän. Kirkko sielunhoitajana tai sielujen rikkojana nousee tässäkin merkittäväksi teemaksi, vaikka romaani ei varsinaisesti kerro uskonnollisuudesta tai hengellisyydestä, pikemminkin tapakristillisestä kulttuurista. Anglikaaninen kristillisyys on tässä vähintään yhtä laimeaa kuin suomalaisen nykykirjallisuuden tavalliset käsitykset luterilaisuudesta.

Kotiinpaluussa on paljon aistillisuutta ja rehevää luontokuvausta ottaen huomioon, että sen pääteemana kuitenkin on psyykkisistä traumoista selviytyminen. Sadie Jones osaa mahduttaa proosaansa tarvittavia henkireikiä, jotka auttavat rankan sisällön sulattamisessa. Kun Hawkinsin junakertomusta lukiessani päähuomioni oli juonessa, tässä huomio hajaantui moniin ulottuvuuksiin. Molemmat teokset olivat huikeita elämyksiä omilla tasoillaan, mutta eniten olin yllättynyt siitä, että niiden raiteet yhtyivät monessakin kohtaa matkaa.

Yhdeksän vuotta ja yksitoista päivää

lintu_pieni-tanja_pohjola-32529201-1525690925-frntlYksin maahan tulleiden sotalasten kohtalo on taas ajankohtainen kysymys, ja siihenkin voi löytää uusia näkökulmia kaunokirjallisuudesta. Tanja Pohjolan esikoisromaani Lintu pieni (Atena, 2014) ei ole tyypillinen sota-, evakko-, eikä Karjala-kirja, vaikka siinä eletäänkin jatkosodan aikaisen Viipurin viimeisiä suomalaisasutuksen päiviä vuonna 1944. Pohjola vie lukijansa Viipurinlahden huvilaan, jossa asuu mieleltään epävakaa leskirouva Valerie kahden tyttärensä kanssa. Valerie (ainakin puheidensa mukaan) on ranskalainen, syntynyt Marseilles’issa, ja paikallisen agraarikulttuurin yläpuolella. Tyttäret Dora ja Marseilles (alias Mari) kasvavat pitkälti äitinsä diktatuurin alla. Tytöt oppivat pelkäämään äidin ”vauhkoamista” ja alati vaihtuvia mielialoja. Kauhu tiivistyy, kun viimeisten puna-armeijan iskujen aikaan äiti saa miespuolisen ”arvovieraan” ja lukitsee tyttärensä yläkerran vierashuoneeseen, josta he eivät edes pääse vessaan. Huoneen ikkuna peitetään paksulla täkänällä, etteivät tyttäret pääse vakoilemaan äitinsä ja ”arvovieraan” romanttisia kävelyretkiä.

Romaanin rakenne keskittyy näihin yhteentoista kauhun ja nälkiintymisen päivään, joita 21-vuotias nuori kotirouva Dorotea joutuu väkisin muistamaan, kun hänen kotiinsa saapuu kutsumattomia vieraita. Helsingin Töölössä Dorotea on luonut itselleen uuden identiteetin ja menneisyyden, johon ei kuulu munavoi eikä murrepuhe. Dorotea on hauras ja rikkinäinen nuori nainen, ammatiltaan lastentarhanopettaja, joka on kiiruhtanut suoraan valmistumisen jälkeen naimisiin ensimmäisen turvallisen oloisen miehen kanssa. Työnhaku ei häntä kiinnosta, vaan hän kuluttaa aikaa kuivaamalla kukkia ja järjestelemällä auringonkukansiemeniä riveihin ikkunalaudalle. Otto on hajamielinen säveltäjä, joka elää musiikilleen, mutta on onnistunut turvaamaan tulevaisuutensa pohjalaisen huonekalutehtaan perintörahoin. Dorotea ja Otto eivät oikeastaan tunne toisiaan lainkaan – asia, mikä Dorotealle on pelkkä helpotus, mutta mikä on alkanut vaivata Ottoa enenevissä määrin. Dorotea on nainen vailla menneisyyttä – tai hänen keksimänsä peitetarina tuntuu Otosta epäuskottavalta. Pariskuntaa oikeastaan yhdistää vain molempien täysorpous – heillä ei ole appiukkoja eikä anoppeja puuttumassa avioelämän yksityiskohtiin.

Teoksen nimi on ympäripyöreä, eikä kansikaan houkuttele teosta avaamaan. Kirjan aloittaessani odotin huomattavasti kesympää tarinaa, mutta sain yllättyä, jopa järkyttyä, sen sisältämän kauhun väkevyydestä. Kaikkein parasta teoksessa oli juonen ennalta-arvaamattomuus. Teos piti otteessaan niin voimallisesti, etten edes muistanut lopun salalukemisen mahdollisuutta. Teoksen kaksi ajallista kerrosta eli yhdeksän vuoden hypyt ajassa eteen ja taakse oli toimiva valinta, joka ei rasittanut muistia liikaa. Dora/Dorotean kasvua kaksitoistavuotiaasta sotalapsesta aikuiseksi ei selitetä puhki, vaan lukija voi tehdä omat johtopäätöksensä siitä, kuinka tuon ajan pakolaisten kotouttaminen ja traumaterapia ovat toimineet.

Lintuteema on lupaavampi kuin mitä kirjan nimi antaa ymmärtää. Doran ja Marin eristyssellissä ainoa selviytymiskeino on tarinankerronta, ja Doran kertoma lintusatu eli saakkuna hipoo ihmeellisyydessään jo Salman Rushdien tarinointia teoksessa Haroun ja tarinoiden meri. Toinen, uudempi kirjallinen kaksonen tälle voisi olla irlantilaisen Emma Donoghuen romaani Huone – jossa tosin kerrotaan paljon pidemmästä eristyksestä kuin yhdestätoista päivästä, mutta molemmissa teoksissa kauhun intensiteetti on sama.

Teoksessa puhutaan yllättävän paljon Viipurin murretta, ottaen huomioon, että päähenkilö on häivyttänyt identiteettinsä. Kutsumaton vieras Taimi tuberkuloosia sairastavan tyttärentyttärensä Lahjan kanssa voisivat nykykielellä olla paperittomia siirtolaisia – tai ainakin heidän statuksensa silloisessa yhteiskunnassa muistuttaa paperittoman statusta. Ryysyinen Taimi on jäänyt sodan jälkeen ikuiseksi kiertolaiseksi, joka elättää lapsenlastaan satunnaisilla käsitöiden alihankintaurakoilla. Seitsenvuotiaan tytön kouluunmeno on mummolle täysi mysteerio, vaikka oppivelvollisuuslakia on maassa noudatettu jo yli 30 vuotta. Dorotean mielen järkkyminen syvenee tästä kohtaamisesta siksi, että hän tunnistaa kaksikossa oman menneisyytensä varjot.

Romaani ei ole helppoa luettavaa, eikä sovi herkkämielisille, vaikka kansien väliin mahtuu myös paljon melankolista kauneutta. Se ei myöskään ole tyypillinen historiallinen romaani, jossa ulkoisen maailman detaljeja vyörytetään lukijan päälle vastavalmistuneen hissanmaikan innolla. Ulkopuolisuudesta, muukalaisuudesta, muistista, muistamattomuudesta ja identiteetin häilyvyydestä se kertoo varman suvereenein ottein. Itselleni siitä kuitenkin päällimmäisenä jäi kysymys, kuinka julmasta ja järkyttävän kierosta kasvatuksesta voi aikuisiässä selvitä hengissä, tai onko se ylipäänsä mahdollista.

 

Muumipappa goes postcolonial

Kansi_215Janne Ora oli minulle vielä eilen uppo-outo kertoja, jonka romaanin Kadotetun lumo (Tammi, 2014) löysin kirjaston e-kokoelmasta. Jo takaliepeen kuvauksesta arvasin, että kyseessä voisi olla mittatilausteos minulle – kertoohan teos monikulttuurisesta perhe-elämästä ja Länsi-Afrikasta.

Teoksessa eletään kahta parisuhdetta, joista toinen tapahtuu 1990-luvulla ja toinen 2000-luvulta eteenpäin. Päähenkilö Kristian on Pohjanmaalta Helsinkiin muuttanut kaksikielinen historian opiskelija, joka tapaa nigerialais-ruotsalaisen Andrean krapulapäivänä Tallinnan merimuseon lipunmyyntipisteessä. Andrea on museossa töissä, ja romanssi alkaa siitä, kun Kristian huomaa naisen lukevan hiljaisessa työvuorossa Hanif Kureishin Esikaupunkien Buddhaa. Ei hullumpi aloitus kertomukselle, joka vie lukijansa Itämeren kohteiden lisäksi Länsi-Afrikan kiertueelle.

Andrea ja Kristian rakastuvat ja jatkavat haasteellista suhdettaan Tukholman ja Helsingin välillä vuosikausia. Kysymys rodusta vaivaa suhdetta alussa, mutta rasismi ei ole jokapäiväistä. Myös Kristian kokee toiseutta Andrean kaveripiirissä Tukholmassa, jossa hänen muumimaista ääntämystään ja smalltalkin välttelyä ihmetellään. Puoleksi suomenruotsalainen Kristian on mahdollisesti enemmän pihalla etnis-kielellisen identiteettinsä kanssa kuin Andrea, joka puhuu äidinkielenään vain ruotsia. Kameleonttimainen Andrea ei tunnu löytävän elämälleen suuntaa, mutta pariskunta kokee höyhenenkeveitä onnen hetkiä rockklubeilla ja rantakallioilla. Lopulta Kristian tutustuu myös Andrean nigerialaiseen isään Solomoniin, joka on Biafran sodan veteraani.

Vävykokelaan ja harvasanaisen vesilaitoksen virkamiehen välille syntyy outo yhteys mökki- ja purjehdusreissulla Nynäshamnissa. Solomon on edennyt ruotsalaisessa yhteiskunnassa niin pitkälle kuin afrikkalaisen pakolaisen on mahdollista. Hän on sopeutunut länsimaisen hyvinvointivaltion kulttuuriin jopa niin hyvin, että on elättänyt tytärtään vaimon kuoltua yksinhuoltajaisänä. Mökkireissulla Solomon paljastaa Kristianille kokemansa kidutuksen arvet. Tarina selviytymisestä on järkyttävä, ja se valottaa myös Andrean sisäistä maailmaa. Isä ei ole koskaan opettanut tyttärelleen kotikieltään igboa eikä vienyt häntä tutkimusmatkalle juurilleen Aban kaupunkiin. Sen sijaan hän on keskittynyt olemaan ”pakolaisten tähti”.

Koin Solomonin hahmon teoksessa voimallisimmin, vaikka hän on henkilönä vaikeimmin lähestyttävä. Miehen kohtalo on koskettava, sillä häneen tutustutaan vielä uudelleen yksinäisenä alzheimer-potilaana romaanin nykyhetkessä. Traumatausta ja kosketuksen ja läheisyyden puute ovat mahdollisesti edesauttaneet sairauden puhkeamista melko varhaisessa vaiheessa. Psykiatrista analyysia kidutettujen kohtaloista teokseen mahtuu paljon. Osa siitä voi tuntua koulumaiselta, mutta itse koin sen opettavaisena.

Kristianin nykyhetken elämäntilanne monikulttuurisen uusperheen isänä on sekin kiinnostava. Hän tuntuu löytävän vain naisia, joiden elämissä on vieraillut suuri suru. Venlan elämän suuri rakkaus, ghanalainen Albert, on kuollut pahoinpitelyssä helsinkiläisessä puistossa. Venlan ja hänen tyttärensä Teresen tarinassa on paljon samaa Andrean kohtalon kanssa. Perhe-elämän kerronnan kautta Ora pureutuu juuri tämän päivän päällimmäisiin haasteisiin, arjen rasismiin, väkivallan uhkaan, loukkaavaan puskahuuteluun – ja siihen ikävään tosiasiaan, että barbarismista on tullut Suomessa sallittua. En oikeastaan keksisi ajankohtaisempaa romaania, ja uskoisin tämän auttavan eteenpäin tehokkaammin kuin Persulandian uutisvirrassa ahdistumisen.

Romaanin heikko lenkki oli Andrean joutuminen Estoniaa imitoivaan merikatastrofiin. Se oli minulle liikaa, vaikka juonen käänne toimiikin selityksenä naisen persoonan muutokselle. Kristianin tapa elää katastrofia uudelleen ja uudelleen on psykologisesti uskottavaa, mutta kerronnan tuossa vaiheessa koin hukkuvani murheisiin. Andrean avunpyyntö romaanin nykyisyydessä ja naisen etsintä alkoivat jo muistuttaa dekkaria. Jännitystä ja tiukkoja käänteitä riitti loppumetreille saakka. Luinkin teosta enemmän psykologisena trillerinä ja postkoloniaalina keskustelunavauksena kuin rakkaustarinana. Monikulttuurisuudesta Ora kertoo luontevasti, osana ihmisten tavallista arkea.

Kristian jää pohtimaan yhteyttä kahden elämänsä naisen välillä, ja löytää sen Igbomaan Aban kaupungin torilta, jossa Venla on käynyt ostamassa hedelmiä, mahdollisesti Andrean ja Solomonin eloon jääneiltä sukulaisilta. Ovatko tällaiset linkit ihmisten välillä sattumia, vai kohtaammeko uusia ihmisiä entisten rakkauksien jättämien jälkien perusteella? Ainakin Kristian tuntuu rakastuvan naisiin enemmän sen pohjalta, millainen teksti heillä on käsissään kuin pelkän fyysisen olemuksen perusteella. Vaimoonsa Venlaan hän tutustuu siksi, että tämä tulee kopioliikkeeseen tulostamaan hanke-ehdotusta Nigerian delta-alueen kestävän kehityksen puolesta. Vähemmän seksikästä kuin Hanif Kureishi, mutta kaikelle on aikansa.

Suomalaisesta kirjallisuudesta sielunkumppaneita Oralle ovat varmasti ainakin Marianne Backlén ja Elina Hirvonen. Romaanissa on melkein yhtä paljon postkoloniaaleja kirjallisuusviitteitä kuin Backlénin klassikkoteos Karmassa. Tunteiden tasolla tässä lähestytään Hirvosen Kun aika loppuu-teoksen pakahduttavuutta, vaikkakin Oran kieli on arkisempaa, paikoitellen jopa journalistisen dokumentoivaa. Oran pitkä tausta lehtimiehenä näkyy joissain näkökulmien valinnassa – tosin itseäni dokumentäärinen tyyli ei haitannut. Luultavasti koen ihmissuhteeni hyvin samansuuntaisina kuin Kristian ja kirjoitankin niistä vastaavan etäännyttävään tyyliin.

Teos on toistaiseksi jäänyt melko vähälle huomiolle, ja toivoisin sille lisää näkyvyyttä keskustelun avaajana ja uusien kysymysten herättäjänä. Lehdistön arviot ovat olleet kovin pintapuolisia, mutta blogeista on löytynyt osuvampaa kritiikkiä. Esimerkiksi Ompun http://readerwhydidimarryhim.blogspot.fi/2014/05/janne-ora-kadotetun-lumo.html arviossa oli hienoa omakohtaista pohdintaa tunteiden käsittelystä ja rasismista.

Päällimmäinen havaintoni teoksesta kiteytyy yhteen lauseeseen: Maailman monimutkaisuudessa piilee myös lohdutus. Tällä mennään ainakin tämä päivä.

Alastomuuden ylistys

bookcover_9789511283447Jäi sitten Pirjo Hassis-vaihde päälle: ilokseni huomaan, että lähes koko hänen tuotantonsa on saatavilla Piki-kirjastosta e-kirjoina! Jatkan siis odysseiaa hänen uusimpaan romaaniin Sauna Paradis (Otava, 2014), jossa seikkaillaan nimeltä mainitsemattomassa välisuomalaisessa kaupungissa ja sen pidetyssä julkisessa saunassa 1960-luvun lopussa.

Keski-ikäinen kirjailija Anne Horni kohtaa kirjastovierailulla kotikaupungissaan kaupungin virkamiehen, Lauri Kovasen, jolla on syvä trauma isänsä katoamisesta, kun tämä oli kahdeksanvuotias. Lauri muistaa kohdanneensa Annen lapsuudessaan tämän isän omistamalla julkisella saunalla, mutta Anne ei muista häntä. Synnyinkaupungista on tullut Annelle pelkkä hautausmaa, eikä hän ole sen hetkiseen asuinpaikkaansakaan erityisen juurtunut. Lauri Kovanen rohkenee pyytää kirjailijalta erikoista palvelusta: hän haluaa naisen muistikseen, sillä hän ei itse pysty muistamaan isänsä viimeisiä vaiheita.

Teos kertoo traumaattisesta unohduksesta, isien kuolemista, keski-iän kriiseistä, lapsettomuudesta, nostalgiasta ja kuten edellisessäkin lukemassani Hassisen teoksessa (Isänpäivä) myös kirjailijan työstä. Anne Hornilla on työn alla romaani tuhlaajatytöstä, joka palaa suomalaiseen arkeen oltuaan iät ja ajat Amerikassa pornotähtenä. Fiktio fiktion sisällä on sinänsä kiinnostavaa luettavaa, mutta tuntuu teemojen runsauden keskellä ylimääräiseltä. Kirjailija itse on luopunut lapsensaantihaaveistaan, mutta laittaa päähenkilönsä synnyttämään lapsen sisarelleen vuokrakohdussa.

Lauri Kovasen kautta Anne palaa lapsuutensa ja nuoruutensa raiteille muistellen mitä kummallisimpia alastomia sauna-asiakkaita, heidän kohtaloitaan ja banaanilimsan makua. Sauna työväenluokkaisen alueen sosiaalisena keskuksena on herkullinen miljöö, jossa nuoret tutustuvat vastakkaiseen sukupuoleen vaivihkaa, mutta myös seksuaalisiin vähemmistöihin. Saunan pesuhuoneessa aputyttönä huseeraava Anne tutustuu sekä hermafrodiittiin että miehiltään salaa kuhertelevaan lesbopariin. Laurin perheen lauantaisia matkoja saunalle ja kotiin kuvataan tarkkaan, sillä niiden aikana paljastuu perheen sisäinen kriisi, isän ylivalta ja äidin hiljainen manipulaatio. Saadakseen miehensä raitistumaan äiti pyytää Lauria pissaamaan tämän housuille niin, että mieheen kasvaisi häpeän tunne sikailuistaan. Isän ainoaksi raitistumiskeinoksi nousee ajatus saarelle leiriytymisestä.

Tässä teoksessa Hassinen kuvaa enemmän alastomuutta ja platonista ystävyyttä kuin seksuaalisia suhteita. Lauri ja Anne eivät rakastu eivätkä koe himoa toisiinsa, vaan nauttivat aidosti yhteisistä muistoista, sillä molemmillakaan ei ole ketään muuta, jonka kanssa lapsuutta muistella. Tavallaan he ovat toisilleen henkisesti alasti, enemmän kuin kumpikaan on koskaan ollut puolisonsa edessä. Ystävyys alkaa melkein yksipuolisena kuulija-kuuntelijasuhteena, mutta kehittyy molemminpuoliseksi iloksi. Pidin tästä ulottuvuudesta eniten, kun taas en saanut niin vahvasti kiinni kummankaan nykyhetkestä.

Julkisten saunojen häviämisen yksittäisten ihmisten elinkeinona on täytynyt tapahtua juuri Hassisen kuvaamassa historiallisessa vaiheessa, 60-70-lukujen taitteessa. Tässä Annen isä työllistää lämmittäjää ja pesijää, vaikka leipä kapeneekin vuosi vuodelta. Saunan nimikin on herkullinen, tosin kannen neonvalot antavat vaikutelman eroottisemmasta toiminnasta.

Koin, että isän etsimisen ja muistin palauttamisen draama olisi päässyt paremmin oikeuksiinsa, jos kirjan kerroksista olisi kuorittu pari pois. Esimerkiksi ystävysten puolisot jäivät ohuiksi henkilöhahmoiksi, eikä heidän parisuhteidensa nykytila ollut kovin vetävää luettavaa. Teos kannattaa kuitenkin lukea jo saunakulttuurin sosiaalihistoriallisen analyysin vuoksi, sillä tästä menneestä maailmasta ei voi saada makua maamme muutamien edelleen toiminnassa olevissa julkisissa saunoissa. Meininki niissä on liian hipsteriä, sillä kukaan ei käy niissä peseytyäkseen, vaan fiilistelläkseen. Ylipäänsä se työstä hikoontuneiden, koko viikon pesua odottaneiden kehojen hajumaailma on meiltä kokonaan kadonnut, eikä saunoissa ole enää pesijämummojakaan.