Kuuhulluutta Kapeenkärjessä

IMG_1583Keski-Suomi on kansanperinteen ja mytologian suhteen haasteellinen rasti – maakunnasta on vaikea luoda verevää historiallista fiktiota. Ylipäänsä lähestulkoon kaikki maakuntaan sijoittuvat romaanit ottavat tapahtumapaikakseen Jyväskylän. Kreetta Onkelin Ilonen talo saa vaikutteita Luhangasta, ja Markku Ropposen dekkareissa reissataan syrjäkylillä, mutta kuka on lukenut teoksen, jonka tapahtumapaikkana on Multia, Konginkangas, Leivonmäki tai Konnevesi?

Mia Vänskän kauhuromaanissa Musta kuu (Atena, 2012) toisilleen tuntemattomat matkalaiset kohtaavat mökkikylässä Kapeenkärjessä. Kapeenkärkeä ei taida oikeasti olla kartalla, mutta Äänekosken ja Laukaan rajalla sijaitsee Kapeenkoski. Vänskä itse on lähtöisin Äänekoskelta, joten tämä keskisuomalainen maisema sijoittunee jonnekin Jyväskylästä pohjoiseen. Itsellänikin on hataria muistikuvia paikasta, ainakin katsottuna auton ikkunasta. Nämä ovat hoodeja, joilla on luultavasti käyty monta kertaa marjassa.

Mökkikylään mahtuu neljä seuruetta, ja siellä ollaan varsin tiiviisti toisten kanssa tekemisissä. Perhelomaa pakoon lähtenyt eksentrinen Annukka lähtee etsimään mielenrauhaa, mutta saa naapurikseen meluisan rokkibändin. Bändi on lähtenyt pakoon sen solistin aiheuttamaa lööppijulkisuutta, mutta solisti onnistuu järjestämään säpinää myös korvessa. Muissa mökeissä majoittuvat ekshibitionistinen eläkeläispariskunta ja hyvin tavallinen yh-isä tyttärineen. Porukasta muodostuu tahtomattaan väliaikainen yhteisö, jonka humalainen retki muinaiselle jumalanpalveluspaikalle kääntää lomaviikon suunnan.

Teoksessa muinainen esikristillinen perimä ja lähihistorian perhedraama polveilevat. Läheisessä talossa asuu yksinäinen poikamies Vesa, jonka vanhemmat ja sisarukset ovat kuolleet perhesurmassa. Vesa kokee tehtäväkseen partioida lomalaisia, mutta tietää mahdollisten ylilyöntien johtavat hänet taas Juurikkaniemen sairaalaan.

Kirjassa matkataan kauas 1600-luvulle, jolloin muualta tullut Aune Tuomaantytär asettui hollille, toimi parantajana ja sai helposti yleisen naisen maineen. Punatukkaisten naisten huono maine pysyi huonona vuosisadat Aunen noitavainoisen kuoleman jälkeen. Myös Vesan huikentelevaisen äidin haamu käy kummittelemassa Annukalle, jolla myös on aikeita jättää perheensä. Annukan oma seksuaalinen vetovoima kasvaa loman aikana mystisesti, ja siitä lopulta tulee kaiken hajottava voima.

Kauhun tasolla romaani ei varsinaisesti yllättänyt, sillä lukija laitetaan odottamaan pahinta jo prologissa. Kylän paikallinen historia, suomenuskon elementit ja paikoitellen kreisi huumori ovat parhainta kirjassa. Eltaantuneen rokkikukon machoilu ja kahden naisen pyörittäminen samalla näköyhteydellä olisi ollut suuremmankin farssin aihe, samoin ekshibitionismiin taipuvaisten eläkeläisten suvi-ilottelu. Henkilöissä oli sen verran omituista ja kummaa ihan arjen tasolla, etten enää syttynyt mustista perhosista, telkkien armeijasta tai muista kuolemaa ennustavista varoitusmerkeistä.

Kesäkirjana teos toimisi taattuna piristeenä sille, joka yleensä lukee jotain ”sydäntä lämmittävää”. Mökkien laitureilla tällaiset teokset pääsevät oikeuksiinsa ja saavat lukijan tarkkailemaan luontoa uusin silmin. Uskon, että teoksen kauhulle on olemassa ottavampi yleisö genren todellisten fanien parissa, sillä en itse ole vielä täysin vihkiytynyt suomikummaan. Kuitenkin huomaan käyväni harva se viikko Rising Shadow-sivuilla lukemassa arvioita spekulatiivisesta fiktiosta – eli olen jo antamassa genrelle pikkusormeni.

Kirjaa suosittelen lämpimästi kaikille kesäleskille ja äiti-ihmisille, jotka yhtäkkiä saavat lomallaan ”omaa aikaa” tietämättä mitä sillä tehdä.

Teosta lukiessani sain idean kartoittaa Keski-Suomen pikkupaikkakunnista kertovaa kirjallisuutta laajemmin. Onneksi siihen ei tule olemaan aikaa, mutta henkilökohtaisena blogihaasteena idea saattaa alkaa elää.

Persustanian haavoittuvuudesta

  • img_1139Risto Isomäki on kirjailija, jonka teoksista olen lukenut enemmän poliittisia kuin kirjallisuuskriittisiä arvioita. Häntä pidetään tietyissä piireissä jonkunlaisena ekologisena guruna, osasihan hän ennustaa Thaimaan tsunamin teoksessaan Sarasvatin hiekkaa (2005). Olen ymmärtänyt, että faktan ja fiktion suhde on ollut hänen teoksissaan monille haasteellista, sillä Isomäen ensisijainen missio kirjailijana on valistaa ihmisiä mahdollisista ekokatastrofeista.

Haudattu uhka (Tammi, 2016) palaa Isomäen kestohuolenaiheeseen, ydinvoimaloiden uhkakuviin ja niiden mahdolliseen kytkökseen ydinaseteollisuuteen ja terrorismiin. Teos kuvaa karmivan todennäköistä lähitulevaisuutta, jossa Suomen sisäiset ääriryhmät ovat molemmat radikalisoituneet, ja ISIS/Daesh on soluttautunut myös kotimaisiin instituutiohin, kuten armeijaan. Eletään vuotta 2027, eikä talouden kurimus ole hellittänyt. Maaseutu on autioitunut entisestään, ja eteläisen Suomenkin kylät ovat tyhjentyneet veronmaksajista.

Teos alkaa tyhjentävän karmivasti Daeshin iskulla Linnanjuhliin. Ydinjätteillä myrkytetty juhlaruoka saa aikaan massiivista tuhoa niin uhreissa kuin heidän auttajissaan. Poliisin toimintakykyisyys tilanteessa, jossa osa sen johdosta ja suurin osa päättäjistä on kuollut tai kuolemassa, on rajallista. Daeshin vaatimuksena on kansan alistuminen islamiin ja ehdottomaan monoteismiin. Osa kansasta olisi valmis luopumaan Pojasta ja Pyhästä Hengestä yhteiskuntarauhan vuoksi, sillä he eivät ole muutenkaan tottuneet haastamaan riitaa kaksituhatta vuotta vanhasta satukirjasta.

Päähenkilöinä ovat rikoskomisario Aishawarya Sadiq ja entinen CIA:n salainen agentti Lauri Nurmi, joka on palannut synnyinmaahansa elämään hiljaiseloa. Aishawarya on yksinhuoltajan kasvattama yksinhuoltaja, puoliksi somali, puoliksi suomalainen, joka on kasvatettu nimellisesti islamin uskoon. Työidentiteetti on hänelle kuitenkin tärkeämpää kuin uskonnollinen tai etninen identiteetti, ja raskas työ vaatii välillä myös raskaita huveja. Aishawarya ja Lauri päätyvät jahtaamaan terroristejä Porin ulkosaaristossa, jonne Daesh on onnistunut perustamaan tukikohdan entiseen poikakotiin.

Teos alkaa tyypillisenä dekkarina, jossa poliisilaitoksen tyypeillä on keskeinen rooli, mutta kehittyy kahden ihmisen selviytymistaisteluksi ääriolosuhteissa. Toiminnallinen trilleri on siis kuvaavampi genrenimike, sillä kerronnan fokus on enemmän partiotaidoissa kuin psykologiassa. Olisin pitänyt kirjasta enemmän, jos siinä kuvatut poliittiset ääripäät olisivat saaneet enemmän syvyyttä hahmojen muodossa. Juoni olisi ollut paljon uskottavampi, jos Isomäki olisi päässyt edes yhden terroristin tai Rajat Kiinni-huutelijan ihon alle; nythän ääni on annettu oletetuille ”hyviksille” eli uppoavan lännen viimeisille sotureille.

Aishawaryan kohtalo Daeshin sotureiden vankina on karu, mutta kuvauksesta jäi mielikuva, ettei Isomäki ole kovinkaan perehtynyt islamin käsityksiin seksuaalisuudesta tai sotaraiskauksiin. Ylipäänsä islamin osuus tätä islamilaista valtiota kuvaavassa teoksessa oli ohut, ehkä siksi, ettei kirjailija halua tehdä yhtälöä, että Daesh edustaisi mitään islamin valtavirtaa.

Lukukokemus oli ymmärrettävästi ahdistava, mutta uskon toisenlaisten lukijoiden saavan nautintoa ydinteollisuuden salaisuuksien seikkaperäisestä paljastamisesta. Kahden ihmisen sissisodankäynti yli kahtasataa huippukoulutettua Daesh-miestä vastaan oli minulle uuvuttavaa luettavaa, samoin pitkät esseemäiset osiot, joissa luennoidaan erilaisista ydinkärjistä. Teos sijoittuukin HELMET-haasteessa kohtaan 48: ”Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän.”

Isomäki jakanee mielipiteitä, eikä hän tarjoamallaan tiedon määrällä nouse koskaan isänpäivien tai joulujen hittikirjailijaksi. Lukijalta vaaditaan tietyntyyppistä ekopoliittista suuntautumista, jotta tyyli avautuisi kunnolla. Tämä teos on saanut lehdistössä kirjavan vastaanoton, mutta yhtään ylistävää arviota en ole toistaiseksi bongannut. Itse koin kuvatun terroristihyökkäyksen skenarion pelottavan realistisena, mutta olisin kaivannut enemmän dystooppisia ulottuvuuksia. Dystooppinen juoni olisi lähtenyt kehittymään, jos näkökulmia olisi jaettu useammalle henkilölle ja jos juonessa olisi pysytty enemmän ihmisten ilmoilla.

Suomen lähitulevaisuuteen sijoittuvat dystopiat ja trillerit ovat edelleen tervetulleita, sillä moni käsittelee niiden kautta omaa vaikeaa arkeaan tässä absurdissa nykyisyydesssä. Tähän teokseen verrattava realistinen dystopia on Tero Sompin Leijonan varjo (2013), joka käsittelee äärioikeiston vallankumousta ja sen diktatuurin aiheuttamaa eristäytymistä. Se herätti minussa enemmän vastarintaa ja halua nousta barrikadeille kuin tämä teos. Pidin tästä energiapoliittisena keskustelunavauksena, mutta en niinkään kaunokirjallisena teoksena. Sekin on harmi, sillä viihdyin kyllä kuvatussa luonnossa ja rikkaassa kielessä. Henkilöhahmot jäivät yksiulotteiseksi ja heidän välisensä dynamiikka kiusallisen mustavalkoiseksi, valitettavasti.

Dekkari goes Salkkarit

imageVälillä olen pitänyt blogissani linjaa, etten kirjoita lainkaan tyrmääviä arvioita, mutta välillä teen poikkeuksia. Kritiikin pitäisi olla aina jollain tavalla rakentavaa, ja kovin tyrmäävä kritiikki mielestäni syö myös sen kirjoittajan energioita. Todella huonot kirjat eivät edes saa tyrmäkritiikkiä, sillä kukaan ei vaivaudu lausumaan niistä sanaakaan. Minua risovat eniten kirjat, joista näkee kirjoittamisen motivaation olleen pääasiallisesti kaupallisen, ja joissa on laiskuudesta ja kiireestä johtuvia epätarkkuuksia.

Löysin nyt sellaisen kirjasarjan, J.K. Johanssonin Palokaski-trilogian. Kirjoja on kutsuttu myöhempien aikojen Twin Peaksiksi ja niiden taustalla on ”ryhmä tarinankerronnan ammattilaisia”. Just joo. Yleensä ryhmät kirjoittavat saippuaoopperoita. ”Ammattilaisuus” on vaikeasti näytettävissä, kun tekijä piiloutuu pseudonymin taakse. ”Tarinankerrontaankaan” ei varsinaisesti ole ammattipätevyyttä, joten projekti epäilytti jo ensimetreiltä.

Luin vielä trilogian kolmannen osan, nimeltä Venla (Tammi, 2015). Tämä oli virhe, sillä tätä ”ammatillisesti” kirjoitettua tarinaa on vaikea ymmärtää yksittäisinä osina. Kirjassa on sisäsiittoinen lähiö, jonne monet koulutetutkin ihmiset ovat jääneet asumaan näkemättä paljoa muuta maailmaa. Palokaski nimenä kiinnosti minua, koska olen itse asunut Palokka-nimisessä lähiössä. Kuitenkaan kulttuurisesti teos ei viitannut Keski-Suomeen, eikä kuvatulla paikalla ole vahvaa paikallista kulttuuria. Sijoitin paikan mielessäni pääkaupunkiseudulle tai sen lähistöön.

Trilogiassa siis katoaa nuoria naisia, ja tässä osassa avainkertomus sijoittuu 1980-luvulle, jolloin Venla liftaa Italiaan söpön kirjekaverin perään kertomatta asiasta vanhemmilleen. 80-luvun ajankuvaa kartoitetaan melko ansiokkaasti, mutta muuten tarinan aika-akselissa on hämääviä puutteita.

Romaani käsittelee myös suht kiinnostavia nykykulttuurin ilmiöitä kuten bloggaamista ja vloggaamista, fitness-kulttuuria ja verkostomarkkinointia. Näistä olisi ollut ainesta vaikka mihin, mutta niihin ei perehdytä tarpeeksi syvällisesti. Pyramidimarkkinoinnin uhriksi joutuneiden kohtalot ovat varmasti usein rankempiakin kuin mitä tässä kuvataan. Erilaisten vitamiinien ja luontaistuotteiden myynti kun on usein lähes uskonnollista kulttipuuhaa, johon kyllä tämänkin kirjan enkelikorut viittaavat.

Kirjan heikoin lenkki oli kieli, sillä kaikki henkilöt tuntuvat puhuvan samaa Salkkarityylistä mössökieltä, eikä vanhempien ja nuorten väliset kokemuserotkaan pääse kunnolla esiin. Keski-ikäiset hahmot tuntuvat kaikki jääneen ikuisen murrosikäisen tasolle tavalla tai toisella. Henkilöhahmoja on loputtomasti, ja heidän väliset suhteet ovat pinnallisen särmättömiä. Päähenkilö Miialla, joka on entinen poliisi ja nykyinen erityisopettaja, on elämään kyllästynyt kaveripiiri, jolla ei ole mitään kiinnostusta tavata toisiaan. Miian veli Nikke, joka on siskonsa kollega koulupsykologi, panee Miian kahta kaveria samaan aikaa ja argumentoi kuin pikkurikollinen. Niken käpälät ovat monissa hämärähommissa, hommaahan hän siskolleen valeterapeutin, jonka toiminimeä ei ole olemassakaan. Onko Nikke itsekin valepsykologi?

Tämän referaatin päätteeksi minun on vaikea määritellä, kenelle kirjasarja on suunnattu. Onko tämä nuorten aikuisten viihdettä vaiko keski-ikäisille nostalgikoille suunnattua fiilistelyä? Olen huomaavinani, että kirjasta on myyty oikeudet ainakin Saksaan, eli kansainvälistä huomiota sarja on jo saanut. Mutta Palokaski ei ollut Twin Peaks eikä Malmön ja Kööpenhaminan välinen silta – paikoista ja henkilöistä puuttui se hohdokas, synkkä omituisuus, jonka liitän joihinkin suosikkisarjoihini sekä kirjallisuudessa että tv-draaman puolella.

Kaikkia ei voi koskaan miellyttää, ja kuulisinkin mielelläni muiden positiivisia kommentteja riitasointuina omiini.

 

 

 

 

Haluatko latteäidiksi?

paula_hawkins_nainen_junassaKulahtaneen Haluatko miljonääriksi-formaatin uusi versio voisi olla Haluatko latteäidiksi?, jossa yli kolmikymppiset parisuhteissaan vaativat uranaiset kilpailisivat loppuelämän kausikortista Starbucks-kahviloihin. Latteäidin käsite alkaa olla jo vitsi, mutta brittiläinen Paula Hawkins repii sen rikki ja marinoi riekaleet kauhulla romaanissaan Nainen junassa (Otava, 2015, suom. Oona Timonen).

Kirja on koukuttavan hurja ja intensiivisyydessään ainutlaatuinen. Itse luin tätä pääsiäisliikenteen busseissa, onneksi ilman piinaavaa déjà vu-kokemusta, sillä Suomen länsi-itä-poikkiliikenteessä tuskin pääsee näkemään tienvarsikotien salattuja elämiä.  Suomessa junienkaan ikkunoista ei näe paljoa, paitsi ehkä pääkaupunkiseudun lähijunista muutamassa solmukohdassa. Tässä liikutaan Lontoon esikaupunkialueilla, joissa monet elävät elämäänsä tuhansien työmatkalaisten silmien alla. Se kuvaakin ihmisten turtuneisuutta täyteen ahdettuun maisemaan, ja toisaalta yhtäkkiä syntynyttä pakkomiellettä itselleen tuntemattomien ihmisten elämiin.

Teoksen päähenkilö on kolmenkympin paremmalla puolella oleva Rachel, joka on eronnut miehestään Tomista ja joutunut mierontielle. Rachel on herkullisen epäluotettava kertoja, sillä hänellä on vakava alkoholiongelma. Rachelin muistissa on ollut aukkoja jo vuosikausia, sillä sairaus on edennyt  krooniselle tasolle. Töistä on tullut potkut, mutta silti hän kulkee päivittäin junalla Lontooseen teeskennellen normi-ihmisen päivärytmiä. Viimeisillä rahoillaan hän pystyy vuokraamaan huonetta vanhan opiskelukaverinsa talosta. Kodittomuuden uhka on kuitenkin lähellä, sillä vuokraemäntä on kyllästymässä hänen juoppoputkiinsa, eikä äidinkään luo ole helppo palata.

Yksi Rachelin elämän suuria tragedioita on ollut lapsettomuus, ja katkeruus siitä, että Tom on pian löydettyään uuden vaimon lisääntynyt tämän kanssa. Hän kuitenkin projisoi tunteensa samalla kadulla asuvaan tuntemattomaan pariskuntaan, joiden ikkunat avautuvat anteliaasti junamatkustajien seurattaviksi. Talon numero 15 takapihalla hän näkee ripauksen sitä onnea, mitä hän kuvittelee kokeneensa avioliittonsa alkuaikoina talossa numero 23 – kodissa, jonka hän menetti ja jossa hänen paikkansa on ottanut joku häntä nuorempi ja kauniimpi. Toisin sanoen Rachelilla on pakkomielle entiseen kotikatuunsa Blenheim Placeen, ja alkoholin rohkaisemana hän tekee myös stalkkausretkiä entisen miehensä talolle.

Toinen vahva kertoja on Blenheim Place 15:n asukas Megan, jonka Rachel on matkoillaan kuvitellut täydellisen onnelliseksi Jessiksi. Meganin elämää seurataan noin vuoden verran ennen hänen mystistä katoamistaan. Siinä missä Rachel suree latteäitiyden menetystä, Megan suhtautuu asuinympäristönsä naisten elämäntapaan ahdistuneen kriittisesti. Hänen taidegalleriansa on mennyt konkurssiin pilatesrouvien itsetyytyväisellä vyöhykkeellä ja hän elää miehensä tuloilla päätoimenaan parantua masennuksesta ja ahdistuneisuudesta.

Juonen kannalta kiinnostavaa on, että epäilyt murhasta kohdistuvat tasaisesti kaikkiin. Jokaisella henkilöhahmolla on koiria haudattuina, ja lähes kaikilla olisi motiiveja päästä toisistaan eroon. Kukaan henkilöistä ei ole erityisen sympaattinen eikä lähestyttävä, joten teosta lukee sopivalta etäisyydeltä menemättä tunnekuohuihin mukaan. Arkinen kauhu menee kuitenkin tässä tiedostamatta ihon alle. Ainakin itse jäin pohtimaan varsinkin Rachelin öisiä reissuja en pelkästään lukijan, vaan myös kirjoittajan näkökulmasta. Harvoin nimittäin törmää näin analyyttisen syvään addiktion kuvaukseen.

Odotan tästä teoksesta leffaa tai tv-sarjaa, mutta olen iloinen, että luin kirjan ensin. Se pani ensin pohtimaan ja kosketti vasta jälkijättöisesti. Se saa myös lukijan tarkkailemaan kanssamatkustajiaan uusin silmin julkisissa liikennevälineissä. Teosta on vaikea saada pois mielestä, mutta minua jäivät tässä askarruttamaan aivan muut asiat kuin kuolema.

Mustakielinen kauhujuttu

9789513180270_frontcover_final_original”Sä olet lapsuudenmaisemissasi nyt ja mä ymmärrän, että se hohkaa jotain menetetyn nuoruuden Duran Durania.”

Näin pilkkaa uskontotieteen professori väitöskirjaopiskelijaansa Maisa Riipistä, joka on päättänyt tutkia lapsuuden kasvuympäristönsä suullista kauhutarinankerrontaa Vaasan Suvikylän lähiössä. Tarina kuokkamummosta, joka tappaa lapsia läheisen merenlahden niemenkärjellä ja kirotulla huvilasaarella, kiertää edelleen urbaanilegendana teinien parissa 2010-luvulla. Maisa onnistuu soluttautumaan nuorten salaisiin initiaatiomenoihin lahjomalla seurueeseen kuuluvan somalitytön Sagalin, joka nauhoittaa tarinankerrontaa mp3-soittimelle. Samalla Sagal asettaa itsensä tietämättään suureen vaaraan, sillä kuokkamummo ei armahda ilmiantajiaan. Maisan tutkimusmenetelmissä olisi säädettävää erityisesti eettiseltä kannalta, mutta hän tuntuukin tutkivan aihetta ensisijaisesti avatakseen nuoruutensa traumaa, ei niinkään akateemisesta kunnianhimosta. Yliopisto antaa kyseenalaiselle tutkimukselle sopivan alibin. Ja kun ohjaaja on sopivasti alkoholisoitumassa ja tuntuu enimmäkseen kerjäävän nuorilta naisopiskelijoiltaan säälipillua, hän huomaa saavansa työlleen vapaat kädet.

Tässä yksi näkökulma Marko Hautalan psykologiseen trilleriin Kuokkamummo (Tammi, 2014). Lähdin lukemaan teosta sen vetävän nimen vuoksi, joka kutsuu meitä nelikymppisiä muistelemaan lapsuudessa suosittua Kauhujuttu-lehteä ja autiotaloja, joissa vietettiin hyytäviä hetkiä aikoina, jolloin monilla meistä oli hyllyssä vain muutama puhkikulutettu VHS-kasetti. Ja kirja imikin maailmaansa tehokkaasti kuljettaen rinnakkain nykyhetken ja vuoden 1987 tapahtumia. Meininki Suvikylän vuokrakerrostaloilla ei ole muuten muuttunut radikaalisti vajaassa 30 vuodessa, mutta nykyisyydessä grillikatosten alla ei pahemmin hengailla ja maahanmuutto on tuonut maisemaan lautasantennien meren.

Kauhutarinaksi Kuokkamummo on vahvan yhteiskunnallinen: se kuvaa kahtiajakaantunutta asuinaluetta, jossa ystävyyssuhteet omakotitalojen ja kerrostalojen kakaroitten välillä ovat pahimmillaan kielletyt. 80-luvun todellisuudessa jako porvarien ja kommunistien välillä on jyrkkä, mutta osalla kommunisteista on vielä vahva oma-arvontunto jäljellä, kuten Samuel Aution yksinhuoltajaisällä. Samuel kasvaa isänsä ja veljensä kanssa beigessä muovimattotodellisuudessa, jossa lapsilla ei ole minkäänlaista yksityisyyttä. Veljekset havainnoivat toisen jokaisen pierunpäästön ja munakarvan kasvun, ja huumori on sen mukaista.

Tähän tunkkaiseen todellisuuteen astuu Los Angelesista juuri muuttanut Julia, jonka isällä on ökytalo niemen nokassa. Julialla on supercooli lelu, camcorder, josta hän ei pysty olemaan erossa hetkeäkään. Julian hahmo on herkullinen, mutta kieltämättä liioiteltu – Hautala ymppää häneen kaikki mahdolliset Hollywood-kliseet, kokaiinipöllyisen isän, AIDS-hautajaisia viettävät naapurin homot, Chuck Norrisin, Miami Vice-värimaailman ja jatkuvat barbecue-juhlat. Samuelin ja Julian rakkaustarina on lyhyt ja traaginen, ja kaikki on riivatun camcorderin syytä.

Kuokkamummon hahmon monet ilmentymät olivat veret seisauttavia, mutta loppua kohti tarina hiipui teholtaan siksi, että tapahtumat alkoivat keskittyä liikaa von Bondorffien huvilaan. Samalla Hautala painaa kielellisesti turbo-napin päälle, ja tekstin poeettinen charmi vähenee. Minulle tehokkain kuokkamummon ilmestys tapahtui öisellä huoltoasemalla ihmisten ilmoilla, kun taas hylätyn huvilan tapahtumat tuntuivat ennalta-arvattavilta. Tarinan kietominen paikallishistoriaan ja alueella mahdollisesti todellisuudessakin asuneiden hahmojen kohtaloihin oli kiehtovaa, mutta von Bondorffin aatelissuvun hirviömäisyydessä oli jotain päälleliimattua. Talon löyhkä ja saaren maanalaiset käytävät muistuttivat minua myös liikaa vasta lukemastani H.P. Lovecraftin klassikosta Charles Dexter Wardin tapaus. Hautala näyttääkin olevan aktiivinen Suomen historiallisessa Lovecraft-seurassa, ja on luonnollista, että tekstiin suodattuu ripaus fanifiktiota. Tyylillisesti Hautala tosin on löytänyt aivan oman kielensä, eikä pyri imitoimaan amerikkalaisia esikuviaan. Pidin arkisesta puhekielenomaisuudesta, johon sekoittuu ripaus luonnonläheistä magiaa.

Monikulttuurisuus on tekstissä luontevaa, ja erityisen hyvin Hautala on saanut tallennettua otteita nykynuorison kielenkäytöstä. Sagal on Miralle ainoa tyttö, jota hän voi pitää kädestä ilman, että siitä tulee ”lesboällöä”. Mira syyttää Sagalia ”muslimimielipiteistä”, jotka yleensä ovat mitä tahansa mielipiteitä, joista Mira, ja samalla loppujengi, on eri mieltä. Sagal on kahden kulttuurin välissä surffaileva sopeutuja, joka kyllä kuuntelee isäänsäkin, muttei aina tarpeeksi. Islamia ei kirjassa eksotisoida eikä tarjoilla mässäiltäväksi erityisellä tarjottimella.

Hautalaa on kutsuttu Suomen Stephen Kingiksi, eikä varmaan suotta. Tämä oli ensimmäinen lukemani teos häneltä, ja olen kiinnostunut aiemmistakin teoksista. Kirjailijan blogissa kerrotaan, että Kuokkamummo on juuri tullut ulos Yhdysvalloissa nimellä The Black Tongue (käännös Jenni Salmi), mikä on loistava nimikäännös. Tarina on sen verran universaali, että se taatusti aukeaa ulkomaisille yleisöille, ja varmasti myös sen amerikkalainen ulottuvuus saattaa huvittaa jenkkilukijoita. Menestystä toivon kirjalle maailmalla ja ilman muuta näkisin tarinan myös leffamuodossa.

Kauhua elintasokuilusta

12223183070083116-p001775lRakkaan maan kirjallisuuteen perehtyminen etenee etananvauhtia. Niccolò Ammanitin Minä en pelkää (Otava, 2005, suom. Leena Taavitsainen-Petäjä) tuli eteeni sattumalta ja vaikutti teokselta, jonka voi nauttia kepeänä kenttälukemistona, rankasta teemasta huolimatta.

Mikä sitten on kepeää, siitä voidaan kiistellä. Minulle kepeä lukemisto on mutkattomalla kielellä kirjoitettua – ja usein protestoinkin sellaista tekstiä vastaan, kun en nopeana lukijana osaa pitää sellaisen parissa miettimistaukoja lainkaan. Tässä romaanissa kertoja on yhdeksänvuotias ja juoni sen verran karmaiseva, ettei selkokieli häirinnyt. Lapsinäkökulmankaan ei aina tarvitse johtaa simppeliin kielenkäyttöön, mutta tässä kertojana on poika, joka asuu eteläitalialaisessa Acqua Traversen kylässä, jossa on kuutisen taloa ja joka ei ole paljoa lähitienoiltaan poistunut. Toisen lapsen, rikoksen uhrin, kieli onkin kompleksisempaa, mutta häntä kuullaan vähemmän. Michele-poika ei ole täysin tynnyrissä kasvanut, mutta hänen elämäänsä säätelevät nälkä ja vanhempien epäjohdonmukaiset kuritoimenpiteet. Kouluja käymättömien vanhempien maailma on kovin karu, pelkkään niukkuuteen ja materiaaliseen etuun pohjautuva. Lapsia piestään usein eikä helliä tunteita pahemmin näytetä.

Luvattomilla retkillään Michele ja ystävät huomaavat panettonen muotoisen kukkulan, jota eivät ole vielä valloittaneet. Kesä jumalanhylkäämässä kylässä on pölyinen ja tukahduttavan kuuma. Lasten retket ovat jopa vaarallisia, koska he eivät osaa arvioida välimatkoja eivätkä kuljeta mukanaan vesipulloja. Heidän leikeissään annetaan julmia rangaistuksia hitaille ja kömpelöille. Erään rangaistuksen seurauksena Michele löytää autiotalon kupeesta oudon kuopan, joka on peitetty likaisella patjalla.  Kuopan ympärillä on elämän merkkejä – näyttää siltä, että joku pitää leiriään talolla. Mitä kuopasta löytyy ja kuinka Michele alkaa pikkuhiljaa saada selvää piilottajien motiiveista on karmivaa luettavaa.

Lukisin romaania ensisijaisesti kertomuksena köyhyydestä. Sosiopoliittinen kritiikki tapahtuu rivien välissä, elävinä kuvina pysähtyneisyydestä ja vaihtoehtojen vähyydestä. Tapahtumavuosi on 1978 ja jo tuolloin peräkylien tyhjeneminen on ollut Italiassa arkista arkea. Jostain Michelen isä saa satunnaisia tuloja niin, että lapsille ostetaan pyöriä ja Barbie-nukkeja, mutta päivittäinen leipä on kapeaa. Draaman kärjistyessä vanhemmat kertovat muuton pohjoiseen tapahtuvan minä päivänä tahansa, jo ennen uuden kouluvuoden alkua. Michele haaveilee asunnosta kerrostalon huipulla ja leveileekin tästä kavereilleen.

Tarinan taustalla on monia reaalimaailman draamoja, sillä Italiassa oli 70-luvulla käynnissä oikea rikkaiden perheiden lasten kidnappausaalto. Puhtaan lapsinäkökulman valinta toimii tässä hyvin, sillä näin vältetään sensaatiohakuinen moralismi ja kaikenlainen jälkiviisaus. Poika joutuu kohtaamaan vanhempansa ja naapurustonsa sedät ja tädit järkyttävässä uudessa valossa, mutta hän ei tapahtumien aikana pysty arvottamaan tai arvioimaan näkemäänsä julmuutta. Teksti pohjautuu pitkälti lasten keskeiselle dialogille ja toteuttaa onnistuneen draaman periaatetta: ”näytä, älä selitä.” Kirjasta onkin tehty elokuva, ja tekstin elokuvallinen veto on vahvaa.

Italialaisista pikkukylistä on saatu viime vuosikymmeninä aikaan paljon idyllistis-romanttista kerrontaa. Minusta on hyvä, että kyläelämän nurjistakin puolista kirjoitetaan, ja se vähä, mitä olen italialaiseen nykyproosaan perehtynyt, näyttää kulkevan kujan varjoisampaa puolta. Isä Camillot ja Montalbanon tarinat ovat ”sydäntä lämmittäviä”, mutta myyttien purkajiakin tarvitaan. Tässä paikallista elämänmenoa ei ihastella lainkaan, ja jos aisti-iloja on, ne jäävät kauhutarinassa lapsipuolen asemaan. Michelen lempiruoka on perunamuusi keitetyillä kananmunilla ja oikein hyvinä päivinä hän saattaa saada jälkiruoaksi sokeroituja persikoita. Terveenä havaintona siis oli, että italialaisesta arjestakin voi kirjoittaa ilman monimutkaisia kokkausfantasioita.

Lopulta tarina pojasta kuopassa ei järkyttänyt mieltäni syvästi, muistan kokeneeni suurempaa ahdistusta luettuani suomalaisista dysfunktionaalisista perheistä samalta ajanjaksolta esimerkiksi Kreetta Onkelin tai Susanna Alakosken kertomana. Michelelle ja Filippolle annetaan kai enemmän toivoa kuin suomalaisten alkoholistiperheiden sijaiskärsijöille.

Kummitädin luona kylässä

the-missing-one-cover-264x405Lucy Atkins on v. 1968 syntynyt brittijournalisti, joka on juuri julkaissut esikoisromaaninsa The Missing One (Quercus, 2014). Siinä matkustetaan tapaamaan tuntematonta täti-ihmistä Kanadaan hetken mielijohteesta.

Päähenkilö Kali on nelikymppinen kotiäiti Oxfordista, joka on juuri menettänyt amerikkalaisen äitinsä Elenan äkilliseen syöpään. Päivää ennen äidin kuolemaa hän löytää miehensä puhelimesta uskottomuuteen liittyviä tekstiviestejä, eikä hänellä ole halua palata takaisin kotiin hautajaisten jälkeenkään. Mamma siis päättää lähteä tyhjentämään päätään.

Kohde on selvä. Äidin jäämistöstä löytyy postikortteja 37 vuoden ajalta aina samasta taidegalleriasta Kanadasta, British Columbian saaristosta. Kyseisen galleristin, Susannah Gillespien, nimeä ei ole koskaan mainittu tuossa talossa. Surun ja aviokriisin aiheuttamassa tunnemyrskyssä hän päättää käyttää perheen säästöt sukututkimusmatkaan kohti tuntematonta.

Kali ei ole kokenut maailmanmatkaaja, vaikka hänellä onkin intialaisen jumalattaren nimi. Intiaankaan hän ei ole koskaan päässyt, vaikka toisella kerralla hänellä oli jo maksetut lentoliput odottamassa seikkailua. Nimi on hävettänytkin häntä, ja siksi kaikki kutsuvat häntä Kal’iksi. Hänen vanhempansa ovat tutustuneet 70-luvulla kalifornialaisella kampuksella – nimi menee ohikiitävän hippivaiheen piikkiin. Perhe ylipäänsä on erittäin vaitonainen vanhoista asioista, ja lapsia on kasvatettu pidättyväiseen brittityyliin. Kalin on ollut mahdotonta saada vanhemmiltaan mitään irti heidän tuntemisensa alkuvaiheissa. Graham-isä on tuonut amerikkalaisen vaimonsa maahan tabula rasana: tiedetään vain, että tämän vanhemmat ovat kuolleet ja että äiti opiskeli aikanaan meribiologiaa jopa väitöskirjatasolla, mutta alkoi kotiäidiksi lasten synnyttyä. Kali epäilee, että hänen myrskyisä äitisuhteensa johtuu siitä, että häntä katsoessaan äiti on kaikki vuodet muistanut uran, jonka menetti.

Kalin matka Spring Tide-saarelle puolitoistavuotiaan Finnin kanssa tammikuun hyisessä merisäässä ei tietystikään suju ilman komplikaatioita. Hänen hermostuneisuutensa ja neuvottomuutensa ovat käsin kosketeltavia. Vielä enemmän hän on hukassa itsensä kanssa kuin äidin roolin. Saapuminen Susannah’n luo aloittaa vasta draaman varsinaisen kaaren. Susannah paljastuukin Kalin kummitädiksi, tosin hänen äitinsä on katkaissut kaikki siteen Pohjois-Amerikkaan tyttären ollessa alle kaksivuotias. Kummitädin luona ei varsinaisesti ole leppoisaa, mutta hän on ainoa elossa oleva tiedonlähde, joka voi kertoa Kalille, kuka hän on ja kuka hänen äitinsä oli. Kummitädin luona on oltava muutama päivä vaikka hammasta purren, sillä kuinka hän muuten oikeuttaisi kalliin matkansa?

Perhedraaman juoni on teoksessa esimerkillisen vahva, ja kahden naisen välille syntyvä jännite muistuttaa jo trilleriä. Perheen Britannian-puolinen historia jää laimeaksi, ja erityisesti Kalin aviokriisi tuntuu melkein turhalta juonenkäänteeltä. Sekä Kalin isä Graham että aviomies Doug loistavat teflon-pintaisella turvallisuudellaan. Loppua kohti juoni kiinnittyy entistä enemmän valaiden suojelun teeman ympärille, mikä on sinänsä kiinnostavaa, mutta Atkins referoi mielestäni liikaa luontodokumentteja lajityyppien erikoisuuksien selventämisessä. Jouduin skippaamaan pitkiä kappaleita, joiden aikana silmät eivät pysyneet auki.

Kadonneiden teema on lopulta aika toissijainen, tai yllättävä. Lukija saa itse päätellä, kuka keneltäkin on kadonnut. Elenan ja Susannah’n historiat kytkeytyvät yhteen kiemuraisella tavalla, ja kumpikin nainen on elänyt aikuisikänsä pitkälti samantyyppisten demonien kanssa. Susannah’n pakkomielle ei tässä tee hänestä monsteria, vaikka hänen käytöksensä onkin pelottavaa ja arvaamatonta. Teoksessa ei ole kirjaimellisesti hyviksiä ja pahiksia. Jos kukaan tunnistaa elämäänsä täydellisesti kontrolloivan, joogaa ja lähiruokatuotteita harrastavan yksinäisen tädin, jolla tuntuu olevan mahtavia yliluonnollisia voimia, tämä teos voi antaa avaimia hänen ymmärtämiseensä.

En tee pidempää juonispoilausta, koska mielestäni tämä kirja kannattaa lukea ilman liiallisia ennakkotietoja. Minuun tarina upposi kokonaisvaltaisesti, vaikka kerronnan tavassa olisi ollut reippaasti tiivistämisen ja stailaamisen varaa. Mystiikkaa ja jännitystä olisi voitu rakentaa enemmänkin, ellei päähenkilö olisi koko ajan sählännyt älypuhelimensa kanssa. Saarikuvaus oli erittäin uskottava, erityisesti karujen luonnonvarojen äärellä elämisen arki.

Teosta suosittelen erityisesti niille akuutissa jännityksenpulassa oleville, jotka eivät pidä liiasta väkivallasta. Tämä nimittäin piti ihokarvat pystyssä puhtain luomukeinoin.