Et voi tulla rajan taa

Teos: Sergei Lebedev: Mahdoton jäljittää (Docendo, 2021)

Suomennos: Eero Balk

Äänikirjan lukija: Simo Häkli

Kemian professori Kalitin on kaksoisidentiteetin omaava emigrantti Saksassa, ja uudella länsimaisella nimelläkin häntä pilkataan kaalikeittoprofessoriksi. Jo ennen Neuvostoliiton kaatumista hän kehitti tappavan myrkyn nimeltä Debytantti, jonka kokeiluissa tehtiin järkyttäviä ylilyöntejä. Venäjällä häntä pidetään maanpetturina, ja ”pienet vihreät miehet” ovat jo hänen kintereillään.

Kalitin on kasvanut Neuvostoliiton tieteellisten instituuttien eksklusiivisessa maailmassa, ja jossain vaiheessa hänen vanhempansa luovuttivat hänen kasvatuksensa pelottavalle Igor-sedälle, joka oli kemistin lisäksi meritoitunut everstimajuri. Toki Igor-setä onnistui kasvattamaan suojattinsa kieroon, ja paisuttamaan miehen omnipotenssifantasiaa.

Teoksessa on pitkä aikajana ja monia historiallisia kerroksia, sillä aikaisimmat kyseenalaiset tieteelliset kokeet juontavat juurensa jo 1930-luvulle, jolloin natseilla ja neuvostoliittolaisilla oli salaisia yhteisiä hankkeita.

Luin tätä kirjaa karmivana historiikkinä itänaapurimme käyttämistä tappavista myrkyistä toisinajattelijoiden likvidoimiseksi, ja pidin teosta yllättävän rohkeana vetona varsinkin, jos kirjailija edelleen vaikuttaa Venäjällä. Se ei ole erityisen kantaaottava, mutta se näyttää enemmän kuin opettaa.

Löysin kirjasta paljon yhteistä Sami Tissarin dystooppisen teoksen Krysa kanssa, vaikka teokset eivät edusta samaa genreä. Molemmissa eletään neuvostotodellisuutta suljetuissa yhteisöissä, ja tieteen varjolla saadaan aikaan paljon pahaa. Tosin Tissarin kirjassa kuvattiin myös aivan tavallisen kansan arkea, ja hahmot tuntuivat asteen sympaattisemmilta.

Teoksen kieli on todella rikasta, niin nyansoitua, että se voi rasittaa tyypillisten toimintatrillereiden ystäviä. Tekstistä huomaa, että kirjailija on myös runoilija. Tyylillisesti vertaisin teosta esimerkiksi Pierre Lemaitren dekkareihin, tosin ne ovat vielä intertekstuaalisempia kuin tämä teos. Tämän romaanin hahmot eivät ole erityisen kirjaorientoituneita tyyppejä, mutta Lebedev maalaa maisemia ja tunnelmia tarkan yksityiskohtaisesti ja aistillisesti.

Venäjä-aiheisten kirjojen meressä tämä teos asettuu hieman vaativamman proosan osastolle, sillä tässä ei kerrata yleistä historiaa ulkomaalainen lukija silmällä pitäen. Mutta omiin lukemistoihini on kuulunut paljon haasteellisempia tapauksia, joita en ole jaksanut lukea loppuun. Kirjailijan nimen laitan korvan taakse, sillä lukisin mielelläni häneltä jotain muutakin kuin trillereitä.

Mafiaa paossa Pohjois-Karjalassa

Teos: Risto Miettinen: Petturi (Aula&co, 2021)

Äänikirjan lukija: Sami Lalou

Viime aikoina on ollut ilmassa kaipuuta takaisin Karjalaan, varsinkin rajantakaiseen, ja tämän vuoksi tartun taas kaikkeen sinne sijoittuvaan kirjallisuuteen, vaikka genre ei niin tärppäisikään. Risto Miettisen Petturi vähän mietitytti takakannen tekstin perusteella. Kyseessä on trilleri, jossa virolaiseen mafiaan sekaantunut keski-ikäinen Mikael pakenee vainoajiaan perintömökille, jolla ei ole käynyt kolmeen vuosikymmeneen.

Takana on lapsuus ja nuoruus pienessä pitäjässä, jonne Mikaelin vanhemmilla ei kuitenkaan ollut omia juuria. Isä oli pitäjän nimismies, joka äidin kuoleman jälkeen koulii pojastaan kovapintaista machoa. Mikael yritti isän molempaa opintouraa juridiikkaa ja poliisikoulua, mutta päätyi yksityiselle turvallisuusalalle, eli palkkasoturiksi Balkanilla 1990-luvulla. Nämä kuvaukset ovat tyypillisen raakoja, ja muistuttavat paljon Venäjän armeijan Wagner-joukkojen toiminnasta vuonna 2022.

Mikaelin kotikylän meiningin kuvaus oli juurevaa, ja osassa hahmoista oli paljon samaa kuin Laura Gustavssonin Korpisoturissa. Palvelualalla toimii vahvasti tatuoituja goottiprinsessoja, eikä terveyskeskuksen kunnanlääkärillä ole puhtaat jauhot pussissa. Kukaan entisistä yli viisikymppisistä koulukavereita ei ole erityisen hyvin säilynyt, mutta Mikael syttyy edelleen Joensuussa asuvan Ellin läsnäolosta. Pariskunnan seurustelu on kuitenkin kankean aikailevaa, mutta Elli täyttää Mikaelin elämässä kaipuun kokoisen aukon.

Viron pään tarina oli karuudessaan aika kliseinen, mutta Miettinen onnistuu repimään huumoria peipsijärveläisen mafioson havainnoista Suomen periferiasta. Teos kertoo rahanpesusta, epämääräisistä yksityisistä lääkäripalveluista ja elämästä parantumattoman sairauden kanssa.

Kuuntelin tarinan sujuvasti, mutta vakuutuin siinä enemmän tavallisen pohjoiskarjalaisen elämänmenon kuvauksesta kuin itse trillerijuonesta. Ehkä olen lukenut tuossa genressä niin turboahdettuja teoksia, että tämä yhden päähenkilön elämänmittainen saaga tuntui jopa hidastempoiselta. Toisenlaiselle lukijalle teos voi olla napakymppi, eli suosittelen kirjaa niille, joita kiinnostaa rikollisliigoista irti pääsemisen tematiikka.

Kuinka päästä oligarkin kotivävyksi?

Teos: Seppo Mustaluoto: Slaavilainen peli (Gummerus, 2019)

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Toiminnalliset kansainväliset trillerit, joissa liikutaan lyhyessä ajassa useassa maassa mitä kekseliäimmillä välineillä ovat minulle yhtä vaikeita lusittavia kuin James Bond-leffat ja Terminatorit. Kun olen viime vuosina yrittänyt laajentaa tietämystäni Itä-Euroopan maista, olen monesti aloittanut tuon genren kirjoja. Muun muassa nopeasti suosioon nousseen Max Seeckin teokset ovat jääneet minulta autuaasti kesken, vaikka sarja alkoi ihan kiinnostavissa maisemissa Balkanilla. Nyt kokeilin toista vastaavaa sarjaa, Seppo Mustaluodon Janne Norrmanista kertovaa saagaa. Tämäkin on ilmeisen suosittu sarja, sillä sitä on julkaistu jo neljä osaa. Kiinnostuin tästä ainoastaan siksi, että siinä on ukrainalaisia hahmoja, ja se osittain käsittelee maan tilannetta 2010-luvulla.

Janne Norrman on noin kolmikymppinen palkkasoturi, joka on ollut pahoissa paikoissa maailmalla kaukana kotoa. Eräänä baari-iltana Helsingissä hän kohtaa ukrainalaisen kaunottaren, jonka T-paidassa lukee jotain aivotonta kansainvälisellä F**K You-tyylillä. Kaksikko selvästi jakaa saman huumorintajun, ja suhde kuumenee pian kosintaan. Ennen tätä Jannen on kuitenkin tutustuttava morsiamen isään, brittiläisessä kartanossa majailevaan oligarkki-asetehtailija Aleksei Smirnoffiin. Pian mies löytääkin itsensä tulevan appiukon palveluksessa, ja ensimmäinen isompi tehtävä firman turvallisuuspäällikkönä on pelastaa kaapattu Irina. Pelastusretki vie hänet moneen kohteeseen Balkanilla, Kreikkaan, Ukrainaan, ja tilanteen lauettua vielä Laatokan Karjalaan. Kaikki tämä vajaassa 200 sivussa, eli ei ihme, että kulttuuriset havainnot jäävät ohuiksi.

Yritän olla spoilaamatta juonta liikaa, mutta minulla on joitain havaintoja teoksesta suhteutettuna Ukrainan nykytilanteeseen. Uskon, että Mustaluoto tuntee Ukrainan ja Venäjän sotastrategiat kuin omat taskunsa, ja tuntee myös hyvin molemman maan tämän päivän sosiaalista dynamiikkaa arjen tasolla. Sen sijaan kirja on kirjoitettu niille, jotka eivät halua tutustua paikallisiin kulttuureihin, historiaan tai kieliin. Kirjan Janne on sotilas, jota kiinnostavat elämässä enimmäkseen aseet, autot, sotateknologia ja kuumat naiset. Hänellä ei ole päihdeongelmaa, mutta hän saa adrenaliinikicksinsä tiukoista tilanteista, joissa joku kuolee, melkein kuolee tai joutuu vähintään sairaalaan teho-osastolle. Aika usein tämä henkilö on hän itse.

Ehkä 99% teoksen lukijoista on armeijan käyneitä, konservatiivisesti ajattelevia heteromiehiä, jotka luultavasti tulevat paremmin juttuun sukupuolikonservatiivisten maiden mimmien kuin länsieurooppalaisten kanssa. Toki tämän tarinan Irina tekee gradua Aalto-yliopistoon, ja osoittautuu ohjusteknologian huippuosaajaksi, eli ei ole sugar daddya etsivä tyypillinen itänainen. Pikemminkin hän on miehensä elättäjä. Ehkä suhde osoittautuu kehityskelpoiseksi, muta luin tätä silti suht simppelinä äijätarinana.

Oligarkkeja pesii myös Ukrainassa, ja tuskin heidän tapansa ovat yhtään demokraattisempia kuin Venäjän puolella. Ehkä parhaat havainnot kirjassa tehdään Donbassin alueen ihmisten sekalaisista intresseistä ja lojaliteeteistä. Mutta tässä osassa Itä-Ukrainassa vain käydään kääntymässä, eli teos pohjustaa sarjan tulevia tapahtumia.

Jos haluaisin tietää lisää sotimisesta Donbassissa, minun kuuluisi lukea vielä neljäs osa, Reikäpää, joka keskittyy syvemmin ukrainalaisen todellisuuteen. Mutta ehkä tuota sotimista saa seurata tarpeeksi reaaliajassa tv:n välityksellä.

Romanttisen fiktion saralla kirjasarja toki tuottaa toivoa enemmän kuin dekkarina/trillerinä. Tällaisena narratiivinä voisin jopa arvostaa teosta, eli tykkään siitä mahdollisuudesta, että myös konservatiiviset suomimiehet voivat lukea vastakkaiseen sukupuoleen liittyvistä fantasioistaan.

Maija Poppasen mustempi puoli

Teos: Leila Slïmani: Kehtolaulu (WSOY, 2018)

Suomennos: Lotta Toivanen

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Palasin taas BookBeatin maailmaan, koska olen äänikirjakoukussa. Ja kaupallinen palvelu tuuttaa minulle kaikkia niitä teoksia, jotka ovat pitkään olleet lukulistallani. Minna Canthin juurevista maailmoista oli hyytävää hypätä Leila Slïmanin pariisilaistrilleriin Kehtolaulu, josta siitäkin olin lukenut monia arvioita ennen kirjaan tarttumista. Vaikka teoksilla ei ole genren eikä tyylin suhteen mitään yhteistä jaettavaa, molemmissa liikutaan äitiyden ja pikkulapsielämän syvyyksissä, molemmissa on urasta haaveileva äiti, jolla on palveluskuntaa apuna arjen pyörittämisessä. Toisessa vastoinkäymiset johtuvat ajan ankaruudesta, toisessa äärimmäisen huonosta tuurista ja puuttuvasta arvostelukyvystä.

En luonnehtisi teosta ensisijaisesti dekkariksi, koska uhrit ja tekijä paljastuvat ensimmäisissä lauseissa. Poliisitutkintaa siinä kuitenkin on, vaikkakin marginaalisesti, ja keskiössä on syrjään jääneen ihmisen pahasti rikkoutunut mieli. Myös psykologiseksi trilleriksi teos on jalat maassa pysyvä, yhteiskunnallinen sukellus todellisuuteen, jossa perheiden on pakko palkata lastenhoitajia koteihinsa, jos haluavat selvitä kahden uran palapelistä. Ranskalainen koulujärjestelmä toisaalta tarjoaa esiopetusta jo parin-kolmen vuoden iästä, mutta kokopäiväistä kunnallista hoitoa on tarjolla vain alimmille tuloluokille. Romaanin Myriam ja Paul eivät ole rikkaita, mutta heidän lapsensa eivät pääse kunnalliseen hoitoon. Myriamille tarjotaan työtä asianajotoimistossa kuopuksen ollessa yksivuotias, ja hän on enemmän kuin valmis kohtaamaan työelämän haasteet.

Pariskunta saa arkensa pelastajaksi nelikymppisen natiiviranskalaisen hoitajan, joka edustaa tietynlaista anomaliaa tarjokkaiden virrassa. Suuri osa tarjokkaista on tuoreita maahanmuuttajia, osa paperittomia, eivätkä kaikki osaa ranskaa edes alkeellisesti. Myriam on itse taustaltaan pohjoisafrikkalainen, eikä varsinkaan halua palkata ketään ”omilta” nurkiltaan feikin solidaarisuuden hengissä. Teos ei kerro leimallisesti maahanmuutosta, mutta rotukysymykseen liittyvät nyanssit pistävät silmiin paikoitellen. Louise tietää arvonsa, ja pukeutuu tätimäisiin piparkakkukauluksisiin puseroihin, jotka voisivat mennä tämän päivän Maija Poppas-asuna. Naisen muodollinen käytös lähentelee teennäistä korrektiutta, mutta kiireisiä vanhempia tämä ei huolestuta. Ehkä Louise on liian hyvä ollakseen todellinen, mutta kuka harmistuisi, jos saisi lastenhoitajan lisäksi ilmaisen kokin ja siivoojan?

Pidän jännitysromaaneista, joissa automaattista samastumispintaa ei muodostu kenenkään hahmon kanssa. En erityisesti pitänyt Myriamista tai Paulista, eikä heidän henkilöhistorioihin sukelleta syvälle. Louisen häiriintyneestä persoonasta tietoa valuu säännöstellysti, eikä hänestäkään luoda täydellistä friikkiä. Osittain lukija voi jopa samastua lähiöissä asuviin työväenluokkaisiin naisiin, joiden kohtaloksi muodostuu porvariskersojen sotkujen siivoaminen.

Ennen Louisen verityötä työsuhteessa on muutama käänne, joka olisi saanut tarkkavainuisemman vanhemman jo antamaan naiselle kenkää. Aviomies Paulilla on astetta herkempi tunto Louisen suhteen, mutta Myriam tuudittautuu uskoon, että lastenhoitaja on korvaamaton. Kiinnostavaa myös on, että tämä kovien rikollisten parissa työskentelevä puolustusasianajaja ei näe lastenhoitajansa luonteen häilyviä piirteitä.

Romaaniin mahtuu myös paljon tavallista arkea, eikä Louise ole hirviö kaikissa tilanteissa, vaan hänen omistautumisensa perheelle vaikuttaa paikoitellen aidolta. Siinä matkustetaan myös saarihyppelemään Kreikkaan, ja Louisen mukaan ottaminen on tärkeä askel hänelle itselleen, sillä mahdollisesti tämä Bobignyn lähiön kasvatti ei ole aiemmin käynyt ulkomailla. Nainen osoittautuu uimataidottomaksi, ja Paul tarjoutuu vapaaehtoiseksi uimaopettajaksi. Välillä epäilin myös suhteen kehittymistä isännän ja hoitajan välille, mutta se olisi ollut liian karmaisevaa kaiken muun karmeuden keskellä.

Verrattuna moneen lukemaani brittiläiseen keskivertoon psykologiseen trilleriin, joissa keskiössä ovat lapset (esimerkkinä vaikka pseudonymillä kirjoittava S.K. Tremayne), Kehtolaulu on älyllinen ja hyvin rajattu teos, jossa tapahtumat ovat uskottavia eikä juoni lähde lapasesta. Teosta lukevat varmasti mielellään muutkin kuin ruuhkavuosiaan elävät äitileijonat, sillä tekstin ”koukut” eivät ole niin emotionaalisia kuin teollisessa trillerituotannossa. Oikeastaan tätä lukiessa koin häpeää siitä, että välillä sorrun teoksiin, joissa kaikki henkilöhahmot päätyvät lopulta toistensa sukulaisiksi, ja lapsia katoaa velloviin syysmyrskyihin melodramaattisilla saarilla. Pienemmilläkin aineksilla voi operoida, ja niistä usein saa huomattavasti vaikuttavampaa jälkeä.

Leila Slïmanin muustakin tuotannosta olen siis kiinnostunut: tämä on hänen kolmas romaaninsa, joka voitti Prix Goncourtin ja sitä kautta sai käännösoikeudet yli 40 kielelle.

Kun piri puhuu poliisin päässä

MustrantaEilen illalla minulla oli tarvetta ”quick fixiin” lukurintamalla, enkä meinannut löytää e-kirjastosta mitään tunnelmiini sopivaa. Etsin jotain kevyttä ja humoristista, ja päädyin lukemaan Maria Mustrannan esikoisromaania Sokeita hetkiä (WSOY, 2017), jossa ei ollut kumpaakaan toivottua elementtiä. Kyseessä on esikoisromaani poliisin työstä, jossa on dekkarin ja trillerin elementtejä. Ehkä eniten se kertoo rikosten hyvityksestä ja sovituksesta, silloin kun tekijä lymyilee vielä yhteiskunnassa antamatta ilmi itseään.

Teoksen päähenkilö Juhani on viisikymppinen poliisi, jolla on rankka perhetausta. Pari kertaa vuodessa hänellä on tapana nollata päänsä vanhan koulukaverinsa Jounin kanssa, joka matkustaa tätä tapaamaan kotinurkille taskut täynnä päihteitä. Jouni on menestynyt kiinteistövälittäjä, jonka raskaat työt vaativat raskaita huveja. Jounin esimerkin kautta Juhanikin on oppinut viihdekäyttämään huumeita, tosin naisystävältään piilossa.

Kaksikon ystävyyden katkaisee pirinkatkuinen hotelliyö, jolloin pahin mahdollinen tapahtuu niin poliisin työn uskottavuuden kuin Juhanin omantunnonkin kannalta. Pitkien katumusharjoitusten kautta Juhani päätyy varjostamaan ja suojelemaan nuorta tyttöä, joka on ajautumassa syvälle itäsuomalaisen pikkukaupungin alamaailmaan. Hän yrittää saada aikaan hyvää, mutta saako hän lopulta aikaiseksi lisää pahuutta?

Luin teosta ihan sujuvasti dekkarina, vaikka siinä ei olekaan dekkarin rakennetta. Genren nimeäminen ei olekaan olennaista, vaan ehkä ne henkilökohtaiset pohdinnat, joihin tarina kuljettaa. Lähes kaikki teoksen henkilöt syyllistyvät suurempaan tai pienempään rikokseen, ja he ovat myös kasvaneet rikollisuuteen yllyttävässä ympäristössä. Kuinka nämä ”pahemmat toisiaan” sitten arvottavat toistensa tekoja, ja millaisissa tapauksissa he kääntyvät toisiaan vastaan?

Tuntuu, että Mustranta on perehtynyt syvällisesti varsinkin kovempien huumeiden maailmaan, sillä hänen kuvaamansa ”mielen kummitustalo” on riipivän uskottavaa. Varsinkin hän näyttää karmivasti sen todellisuuden, kun ihmiset käyvät töissä ja opinnoissa vahvasti piripäissään. Kirjassa kuvatun itäsuomalaisen kaupungin huumekuviot ovat rankimpia koko maassa, ja ongelma koskettaa myös keski-ikäisiä veronmaksajia. Välillä kyllä nauratti, kun kovimmat diilerit käyttivät ”mie/sie”-murretta.

Teos viittaa välillisesti myös lastensuojelun maailmaan ja siihen, kuinka helppoa kenen tahansa on tekeytyä sosiaalityöntekijäksi silloin, kun asiakkaalla ei ole yhteiskunnallista lukutaitoa. Tämä ulottuvuus ahdisti minua melkein enemmän kuin alkuasetelman lapseen sekaantuminen.

Pidin kirjasta sen yhteiskunnallisen ulottuvuuden ja pohdiskelevuuden takia, mutta mieleni oli juuri nyt liian väsynyt ottamaan sen koko painoa vastaan. Suosittelen kirjaa erilaisten dekkareiden ystäville, ja varsinkin niille, joita kiinnostaa enemmän itse poliisin työ kuin korkeajännitys. Eniten Mustrannan rakentamasta asetelmasta minulle tuli mieleen Ian McEwanin viimeisimmät teokset, vaikka Mustranta ei käytä yhtä korkeakulttuurisia/intertekstuaalisia viitteitä, vaan kertoo arkisemmista ihmisistä. Itä-Suomi-ulottuvuus kirjassa toimi saumattomasti ja toi sopivaa paikallisuutta.

Esikoisteoksena teos on ehdottoman napakka, tyylikäs ja kypsä, ja kirjailijaa tuntematta veikkaisin, ettei hän ole käyttänyt siinä paljoa omaelämäkerrallisia elementtejä. Hän osoittaa tällä teoksella vahvaa kykeneväisyyttä kirjoittaa mistä tahansa teemasta, ei pelkästään rikosten maailmasta.

Kuuhulluutta Kapeenkärjessä

IMG_1583Keski-Suomi on kansanperinteen ja mytologian suhteen haasteellinen rasti – maakunnasta on vaikea luoda verevää historiallista fiktiota. Ylipäänsä lähestulkoon kaikki maakuntaan sijoittuvat romaanit ottavat tapahtumapaikakseen Jyväskylän. Kreetta Onkelin Ilonen talo saa vaikutteita Luhangasta, ja Markku Ropposen dekkareissa reissataan syrjäkylillä, mutta kuka on lukenut teoksen, jonka tapahtumapaikkana on Multia, Konginkangas, Leivonmäki tai Konnevesi?

Mia Vänskän kauhuromaanissa Musta kuu (Atena, 2012) toisilleen tuntemattomat matkalaiset kohtaavat mökkikylässä Kapeenkärjessä. Kapeenkärkeä ei taida oikeasti olla kartalla, mutta Äänekosken ja Laukaan rajalla sijaitsee Kapeenkoski. Vänskä itse on lähtöisin Äänekoskelta, joten tämä keskisuomalainen maisema sijoittunee jonnekin Jyväskylästä pohjoiseen. Itsellänikin on hataria muistikuvia paikasta, ainakin katsottuna auton ikkunasta. Nämä ovat hoodeja, joilla on luultavasti käyty monta kertaa marjassa.

Mökkikylään mahtuu neljä seuruetta, ja siellä ollaan varsin tiiviisti toisten kanssa tekemisissä. Perhelomaa pakoon lähtenyt eksentrinen Annukka lähtee etsimään mielenrauhaa, mutta saa naapurikseen meluisan rokkibändin. Bändi on lähtenyt pakoon sen solistin aiheuttamaa lööppijulkisuutta, mutta solisti onnistuu järjestämään säpinää myös korvessa. Muissa mökeissä majoittuvat ekshibitionistinen eläkeläispariskunta ja hyvin tavallinen yh-isä tyttärineen. Porukasta muodostuu tahtomattaan väliaikainen yhteisö, jonka humalainen retki muinaiselle jumalanpalveluspaikalle kääntää lomaviikon suunnan.

Teoksessa muinainen esikristillinen perimä ja lähihistorian perhedraama polveilevat. Läheisessä talossa asuu yksinäinen poikamies Vesa, jonka vanhemmat ja sisarukset ovat kuolleet perhesurmassa. Vesa kokee tehtäväkseen partioida lomalaisia, mutta tietää mahdollisten ylilyöntien johtavat hänet taas Juurikkaniemen sairaalaan.

Kirjassa matkataan kauas 1600-luvulle, jolloin muualta tullut Aune Tuomaantytär asettui hollille, toimi parantajana ja sai helposti yleisen naisen maineen. Punatukkaisten naisten huono maine pysyi huonona vuosisadat Aunen noitavainoisen kuoleman jälkeen. Myös Vesan huikentelevaisen äidin haamu käy kummittelemassa Annukalle, jolla myös on aikeita jättää perheensä. Annukan oma seksuaalinen vetovoima kasvaa loman aikana mystisesti, ja siitä lopulta tulee kaiken hajottava voima.

Kauhun tasolla romaani ei varsinaisesti yllättänyt, sillä lukija laitetaan odottamaan pahinta jo prologissa. Kylän paikallinen historia, suomenuskon elementit ja paikoitellen kreisi huumori ovat parhainta kirjassa. Eltaantuneen rokkikukon machoilu ja kahden naisen pyörittäminen samalla näköyhteydellä olisi ollut suuremmankin farssin aihe, samoin ekshibitionismiin taipuvaisten eläkeläisten suvi-ilottelu. Henkilöissä oli sen verran omituista ja kummaa ihan arjen tasolla, etten enää syttynyt mustista perhosista, telkkien armeijasta tai muista kuolemaa ennustavista varoitusmerkeistä.

Kesäkirjana teos toimisi taattuna piristeenä sille, joka yleensä lukee jotain ”sydäntä lämmittävää”. Mökkien laitureilla tällaiset teokset pääsevät oikeuksiinsa ja saavat lukijan tarkkailemaan luontoa uusin silmin. Uskon, että teoksen kauhulle on olemassa ottavampi yleisö genren todellisten fanien parissa, sillä en itse ole vielä täysin vihkiytynyt suomikummaan. Kuitenkin huomaan käyväni harva se viikko Rising Shadow-sivuilla lukemassa arvioita spekulatiivisesta fiktiosta – eli olen jo antamassa genrelle pikkusormeni.

Kirjaa suosittelen lämpimästi kaikille kesäleskille ja äiti-ihmisille, jotka yhtäkkiä saavat lomallaan ”omaa aikaa” tietämättä mitä sillä tehdä.

Teosta lukiessani sain idean kartoittaa Keski-Suomen pikkupaikkakunnista kertovaa kirjallisuutta laajemmin. Onneksi siihen ei tule olemaan aikaa, mutta henkilökohtaisena blogihaasteena idea saattaa alkaa elää.

Persustanian haavoittuvuudesta

  • img_1139Risto Isomäki on kirjailija, jonka teoksista olen lukenut enemmän poliittisia kuin kirjallisuuskriittisiä arvioita. Häntä pidetään tietyissä piireissä jonkunlaisena ekologisena guruna, osasihan hän ennustaa Thaimaan tsunamin teoksessaan Sarasvatin hiekkaa (2005). Olen ymmärtänyt, että faktan ja fiktion suhde on ollut hänen teoksissaan monille haasteellista, sillä Isomäen ensisijainen missio kirjailijana on valistaa ihmisiä mahdollisista ekokatastrofeista.

Haudattu uhka (Tammi, 2016) palaa Isomäen kestohuolenaiheeseen, ydinvoimaloiden uhkakuviin ja niiden mahdolliseen kytkökseen ydinaseteollisuuteen ja terrorismiin. Teos kuvaa karmivan todennäköistä lähitulevaisuutta, jossa Suomen sisäiset ääriryhmät ovat molemmat radikalisoituneet, ja ISIS/Daesh on soluttautunut myös kotimaisiin instituutiohin, kuten armeijaan. Eletään vuotta 2027, eikä talouden kurimus ole hellittänyt. Maaseutu on autioitunut entisestään, ja eteläisen Suomenkin kylät ovat tyhjentyneet veronmaksajista.

Teos alkaa tyhjentävän karmivasti Daeshin iskulla Linnanjuhliin. Ydinjätteillä myrkytetty juhlaruoka saa aikaan massiivista tuhoa niin uhreissa kuin heidän auttajissaan. Poliisin toimintakykyisyys tilanteessa, jossa osa sen johdosta ja suurin osa päättäjistä on kuollut tai kuolemassa, on rajallista. Daeshin vaatimuksena on kansan alistuminen islamiin ja ehdottomaan monoteismiin. Osa kansasta olisi valmis luopumaan Pojasta ja Pyhästä Hengestä yhteiskuntarauhan vuoksi, sillä he eivät ole muutenkaan tottuneet haastamaan riitaa kaksituhatta vuotta vanhasta satukirjasta.

Päähenkilöinä ovat rikoskomisario Aishawarya Sadiq ja entinen CIA:n salainen agentti Lauri Nurmi, joka on palannut synnyinmaahansa elämään hiljaiseloa. Aishawarya on yksinhuoltajan kasvattama yksinhuoltaja, puoliksi somali, puoliksi suomalainen, joka on kasvatettu nimellisesti islamin uskoon. Työidentiteetti on hänelle kuitenkin tärkeämpää kuin uskonnollinen tai etninen identiteetti, ja raskas työ vaatii välillä myös raskaita huveja. Aishawarya ja Lauri päätyvät jahtaamaan terroristejä Porin ulkosaaristossa, jonne Daesh on onnistunut perustamaan tukikohdan entiseen poikakotiin.

Teos alkaa tyypillisenä dekkarina, jossa poliisilaitoksen tyypeillä on keskeinen rooli, mutta kehittyy kahden ihmisen selviytymistaisteluksi ääriolosuhteissa. Toiminnallinen trilleri on siis kuvaavampi genrenimike, sillä kerronnan fokus on enemmän partiotaidoissa kuin psykologiassa. Olisin pitänyt kirjasta enemmän, jos siinä kuvatut poliittiset ääripäät olisivat saaneet enemmän syvyyttä hahmojen muodossa. Juoni olisi ollut paljon uskottavampi, jos Isomäki olisi päässyt edes yhden terroristin tai Rajat Kiinni-huutelijan ihon alle; nythän ääni on annettu oletetuille ”hyviksille” eli uppoavan lännen viimeisille sotureille.

Aishawaryan kohtalo Daeshin sotureiden vankina on karu, mutta kuvauksesta jäi mielikuva, ettei Isomäki ole kovinkaan perehtynyt islamin käsityksiin seksuaalisuudesta tai sotaraiskauksiin. Ylipäänsä islamin osuus tätä islamilaista valtiota kuvaavassa teoksessa oli ohut, ehkä siksi, ettei kirjailija halua tehdä yhtälöä, että Daesh edustaisi mitään islamin valtavirtaa.

Lukukokemus oli ymmärrettävästi ahdistava, mutta uskon toisenlaisten lukijoiden saavan nautintoa ydinteollisuuden salaisuuksien seikkaperäisestä paljastamisesta. Kahden ihmisen sissisodankäynti yli kahtasataa huippukoulutettua Daesh-miestä vastaan oli minulle uuvuttavaa luettavaa, samoin pitkät esseemäiset osiot, joissa luennoidaan erilaisista ydinkärjistä. Teos sijoittuukin HELMET-haasteessa kohtaan 48: ”Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän.”

Isomäki jakanee mielipiteitä, eikä hän tarjoamallaan tiedon määrällä nouse koskaan isänpäivien tai joulujen hittikirjailijaksi. Lukijalta vaaditaan tietyntyyppistä ekopoliittista suuntautumista, jotta tyyli avautuisi kunnolla. Tämä teos on saanut lehdistössä kirjavan vastaanoton, mutta yhtään ylistävää arviota en ole toistaiseksi bongannut. Itse koin kuvatun terroristihyökkäyksen skenarion pelottavan realistisena, mutta olisin kaivannut enemmän dystooppisia ulottuvuuksia. Dystooppinen juoni olisi lähtenyt kehittymään, jos näkökulmia olisi jaettu useammalle henkilölle ja jos juonessa olisi pysytty enemmän ihmisten ilmoilla.

Suomen lähitulevaisuuteen sijoittuvat dystopiat ja trillerit ovat edelleen tervetulleita, sillä moni käsittelee niiden kautta omaa vaikeaa arkeaan tässä absurdissa nykyisyydesssä. Tähän teokseen verrattava realistinen dystopia on Tero Sompin Leijonan varjo (2013), joka käsittelee äärioikeiston vallankumousta ja sen diktatuurin aiheuttamaa eristäytymistä. Se herätti minussa enemmän vastarintaa ja halua nousta barrikadeille kuin tämä teos. Pidin tästä energiapoliittisena keskustelunavauksena, mutta en niinkään kaunokirjallisena teoksena. Sekin on harmi, sillä viihdyin kyllä kuvatussa luonnossa ja rikkaassa kielessä. Henkilöhahmot jäivät yksiulotteiseksi ja heidän välisensä dynamiikka kiusallisen mustavalkoiseksi, valitettavasti.

Dekkari goes Salkkarit

imageVälillä olen pitänyt blogissani linjaa, etten kirjoita lainkaan tyrmääviä arvioita, mutta välillä teen poikkeuksia. Kritiikin pitäisi olla aina jollain tavalla rakentavaa, ja kovin tyrmäävä kritiikki mielestäni syö myös sen kirjoittajan energioita. Todella huonot kirjat eivät edes saa tyrmäkritiikkiä, sillä kukaan ei vaivaudu lausumaan niistä sanaakaan. Minua risovat eniten kirjat, joista näkee kirjoittamisen motivaation olleen pääasiallisesti kaupallisen, ja joissa on laiskuudesta ja kiireestä johtuvia epätarkkuuksia.

Löysin nyt sellaisen kirjasarjan, J.K. Johanssonin Palokaski-trilogian. Kirjoja on kutsuttu myöhempien aikojen Twin Peaksiksi ja niiden taustalla on ”ryhmä tarinankerronnan ammattilaisia”. Just joo. Yleensä ryhmät kirjoittavat saippuaoopperoita. ”Ammattilaisuus” on vaikeasti näytettävissä, kun tekijä piiloutuu pseudonymin taakse. ”Tarinankerrontaankaan” ei varsinaisesti ole ammattipätevyyttä, joten projekti epäilytti jo ensimetreiltä.

Luin vielä trilogian kolmannen osan, nimeltä Venla (Tammi, 2015). Tämä oli virhe, sillä tätä ”ammatillisesti” kirjoitettua tarinaa on vaikea ymmärtää yksittäisinä osina. Kirjassa on sisäsiittoinen lähiö, jonne monet koulutetutkin ihmiset ovat jääneet asumaan näkemättä paljoa muuta maailmaa. Palokaski nimenä kiinnosti minua, koska olen itse asunut Palokka-nimisessä lähiössä. Kuitenkaan kulttuurisesti teos ei viitannut Keski-Suomeen, eikä kuvatulla paikalla ole vahvaa paikallista kulttuuria. Sijoitin paikan mielessäni pääkaupunkiseudulle tai sen lähistöön.

Trilogiassa siis katoaa nuoria naisia, ja tässä osassa avainkertomus sijoittuu 1980-luvulle, jolloin Venla liftaa Italiaan söpön kirjekaverin perään kertomatta asiasta vanhemmilleen. 80-luvun ajankuvaa kartoitetaan melko ansiokkaasti, mutta muuten tarinan aika-akselissa on hämääviä puutteita.

Romaani käsittelee myös suht kiinnostavia nykykulttuurin ilmiöitä kuten bloggaamista ja vloggaamista, fitness-kulttuuria ja verkostomarkkinointia. Näistä olisi ollut ainesta vaikka mihin, mutta niihin ei perehdytä tarpeeksi syvällisesti. Pyramidimarkkinoinnin uhriksi joutuneiden kohtalot ovat varmasti usein rankempiakin kuin mitä tässä kuvataan. Erilaisten vitamiinien ja luontaistuotteiden myynti kun on usein lähes uskonnollista kulttipuuhaa, johon kyllä tämänkin kirjan enkelikorut viittaavat.

Kirjan heikoin lenkki oli kieli, sillä kaikki henkilöt tuntuvat puhuvan samaa Salkkarityylistä mössökieltä, eikä vanhempien ja nuorten väliset kokemuserotkaan pääse kunnolla esiin. Keski-ikäiset hahmot tuntuvat kaikki jääneen ikuisen murrosikäisen tasolle tavalla tai toisella. Henkilöhahmoja on loputtomasti, ja heidän väliset suhteet ovat pinnallisen särmättömiä. Päähenkilö Miialla, joka on entinen poliisi ja nykyinen erityisopettaja, on elämään kyllästynyt kaveripiiri, jolla ei ole mitään kiinnostusta tavata toisiaan. Miian veli Nikke, joka on siskonsa kollega koulupsykologi, panee Miian kahta kaveria samaan aikaa ja argumentoi kuin pikkurikollinen. Niken käpälät ovat monissa hämärähommissa, hommaahan hän siskolleen valeterapeutin, jonka toiminimeä ei ole olemassakaan. Onko Nikke itsekin valepsykologi?

Tämän referaatin päätteeksi minun on vaikea määritellä, kenelle kirjasarja on suunnattu. Onko tämä nuorten aikuisten viihdettä vaiko keski-ikäisille nostalgikoille suunnattua fiilistelyä? Olen huomaavinani, että kirjasta on myyty oikeudet ainakin Saksaan, eli kansainvälistä huomiota sarja on jo saanut. Mutta Palokaski ei ollut Twin Peaks eikä Malmön ja Kööpenhaminan välinen silta – paikoista ja henkilöistä puuttui se hohdokas, synkkä omituisuus, jonka liitän joihinkin suosikkisarjoihini sekä kirjallisuudessa että tv-draaman puolella.

Kaikkia ei voi koskaan miellyttää, ja kuulisinkin mielelläni muiden positiivisia kommentteja riitasointuina omiini.

 

 

 

 

Haluatko latteäidiksi?

paula_hawkins_nainen_junassaKulahtaneen Haluatko miljonääriksi-formaatin uusi versio voisi olla Haluatko latteäidiksi?, jossa yli kolmikymppiset parisuhteissaan vaativat uranaiset kilpailisivat loppuelämän kausikortista Starbucks-kahviloihin. Latteäidin käsite alkaa olla jo vitsi, mutta brittiläinen Paula Hawkins repii sen rikki ja marinoi riekaleet kauhulla romaanissaan Nainen junassa (Otava, 2015, suom. Oona Timonen).

Kirja on koukuttavan hurja ja intensiivisyydessään ainutlaatuinen. Itse luin tätä pääsiäisliikenteen busseissa, onneksi ilman piinaavaa déjà vu-kokemusta, sillä Suomen länsi-itä-poikkiliikenteessä tuskin pääsee näkemään tienvarsikotien salattuja elämiä.  Suomessa junienkaan ikkunoista ei näe paljoa, paitsi ehkä pääkaupunkiseudun lähijunista muutamassa solmukohdassa. Tässä liikutaan Lontoon esikaupunkialueilla, joissa monet elävät elämäänsä tuhansien työmatkalaisten silmien alla. Se kuvaakin ihmisten turtuneisuutta täyteen ahdettuun maisemaan, ja toisaalta yhtäkkiä syntynyttä pakkomiellettä itselleen tuntemattomien ihmisten elämiin.

Teoksen päähenkilö on kolmenkympin paremmalla puolella oleva Rachel, joka on eronnut miehestään Tomista ja joutunut mierontielle. Rachel on herkullisen epäluotettava kertoja, sillä hänellä on vakava alkoholiongelma. Rachelin muistissa on ollut aukkoja jo vuosikausia, sillä sairaus on edennyt  krooniselle tasolle. Töistä on tullut potkut, mutta silti hän kulkee päivittäin junalla Lontooseen teeskennellen normi-ihmisen päivärytmiä. Viimeisillä rahoillaan hän pystyy vuokraamaan huonetta vanhan opiskelukaverinsa talosta. Kodittomuuden uhka on kuitenkin lähellä, sillä vuokraemäntä on kyllästymässä hänen juoppoputkiinsa, eikä äidinkään luo ole helppo palata.

Yksi Rachelin elämän suuria tragedioita on ollut lapsettomuus, ja katkeruus siitä, että Tom on pian löydettyään uuden vaimon lisääntynyt tämän kanssa. Hän kuitenkin projisoi tunteensa samalla kadulla asuvaan tuntemattomaan pariskuntaan, joiden ikkunat avautuvat anteliaasti junamatkustajien seurattaviksi. Talon numero 15 takapihalla hän näkee ripauksen sitä onnea, mitä hän kuvittelee kokeneensa avioliittonsa alkuaikoina talossa numero 23 – kodissa, jonka hän menetti ja jossa hänen paikkansa on ottanut joku häntä nuorempi ja kauniimpi. Toisin sanoen Rachelilla on pakkomielle entiseen kotikatuunsa Blenheim Placeen, ja alkoholin rohkaisemana hän tekee myös stalkkausretkiä entisen miehensä talolle.

Toinen vahva kertoja on Blenheim Place 15:n asukas Megan, jonka Rachel on matkoillaan kuvitellut täydellisen onnelliseksi Jessiksi. Meganin elämää seurataan noin vuoden verran ennen hänen mystistä katoamistaan. Siinä missä Rachel suree latteäitiyden menetystä, Megan suhtautuu asuinympäristönsä naisten elämäntapaan ahdistuneen kriittisesti. Hänen taidegalleriansa on mennyt konkurssiin pilatesrouvien itsetyytyväisellä vyöhykkeellä ja hän elää miehensä tuloilla päätoimenaan parantua masennuksesta ja ahdistuneisuudesta.

Juonen kannalta kiinnostavaa on, että epäilyt murhasta kohdistuvat tasaisesti kaikkiin. Jokaisella henkilöhahmolla on koiria haudattuina, ja lähes kaikilla olisi motiiveja päästä toisistaan eroon. Kukaan henkilöistä ei ole erityisen sympaattinen eikä lähestyttävä, joten teosta lukee sopivalta etäisyydeltä menemättä tunnekuohuihin mukaan. Arkinen kauhu menee kuitenkin tässä tiedostamatta ihon alle. Ainakin itse jäin pohtimaan varsinkin Rachelin öisiä reissuja en pelkästään lukijan, vaan myös kirjoittajan näkökulmasta. Harvoin nimittäin törmää näin analyyttisen syvään addiktion kuvaukseen.

Odotan tästä teoksesta leffaa tai tv-sarjaa, mutta olen iloinen, että luin kirjan ensin. Se pani ensin pohtimaan ja kosketti vasta jälkijättöisesti. Se saa myös lukijan tarkkailemaan kanssamatkustajiaan uusin silmin julkisissa liikennevälineissä. Teosta on vaikea saada pois mielestä, mutta minua jäivät tässä askarruttamaan aivan muut asiat kuin kuolema.

Mustakielinen kauhujuttu

9789513180270_frontcover_final_original”Sä olet lapsuudenmaisemissasi nyt ja mä ymmärrän, että se hohkaa jotain menetetyn nuoruuden Duran Durania.”

Näin pilkkaa uskontotieteen professori väitöskirjaopiskelijaansa Maisa Riipistä, joka on päättänyt tutkia lapsuuden kasvuympäristönsä suullista kauhutarinankerrontaa Vaasan Suvikylän lähiössä. Tarina kuokkamummosta, joka tappaa lapsia läheisen merenlahden niemenkärjellä ja kirotulla huvilasaarella, kiertää edelleen urbaanilegendana teinien parissa 2010-luvulla. Maisa onnistuu soluttautumaan nuorten salaisiin initiaatiomenoihin lahjomalla seurueeseen kuuluvan somalitytön Sagalin, joka nauhoittaa tarinankerrontaa mp3-soittimelle. Samalla Sagal asettaa itsensä tietämättään suureen vaaraan, sillä kuokkamummo ei armahda ilmiantajiaan. Maisan tutkimusmenetelmissä olisi säädettävää erityisesti eettiseltä kannalta, mutta hän tuntuukin tutkivan aihetta ensisijaisesti avatakseen nuoruutensa traumaa, ei niinkään akateemisesta kunnianhimosta. Yliopisto antaa kyseenalaiselle tutkimukselle sopivan alibin. Ja kun ohjaaja on sopivasti alkoholisoitumassa ja tuntuu enimmäkseen kerjäävän nuorilta naisopiskelijoiltaan säälipillua, hän huomaa saavansa työlleen vapaat kädet.

Tässä yksi näkökulma Marko Hautalan psykologiseen trilleriin Kuokkamummo (Tammi, 2014). Lähdin lukemaan teosta sen vetävän nimen vuoksi, joka kutsuu meitä nelikymppisiä muistelemaan lapsuudessa suosittua Kauhujuttu-lehteä ja autiotaloja, joissa vietettiin hyytäviä hetkiä aikoina, jolloin monilla meistä oli hyllyssä vain muutama puhkikulutettu VHS-kasetti. Ja kirja imikin maailmaansa tehokkaasti kuljettaen rinnakkain nykyhetken ja vuoden 1987 tapahtumia. Meininki Suvikylän vuokrakerrostaloilla ei ole muuten muuttunut radikaalisti vajaassa 30 vuodessa, mutta nykyisyydessä grillikatosten alla ei pahemmin hengailla ja maahanmuutto on tuonut maisemaan lautasantennien meren.

Kauhutarinaksi Kuokkamummo on vahvan yhteiskunnallinen: se kuvaa kahtiajakaantunutta asuinaluetta, jossa ystävyyssuhteet omakotitalojen ja kerrostalojen kakaroitten välillä ovat pahimmillaan kielletyt. 80-luvun todellisuudessa jako porvarien ja kommunistien välillä on jyrkkä, mutta osalla kommunisteista on vielä vahva oma-arvontunto jäljellä, kuten Samuel Aution yksinhuoltajaisällä. Samuel kasvaa isänsä ja veljensä kanssa beigessä muovimattotodellisuudessa, jossa lapsilla ei ole minkäänlaista yksityisyyttä. Veljekset havainnoivat toisen jokaisen pierunpäästön ja munakarvan kasvun, ja huumori on sen mukaista.

Tähän tunkkaiseen todellisuuteen astuu Los Angelesista juuri muuttanut Julia, jonka isällä on ökytalo niemen nokassa. Julialla on supercooli lelu, camcorder, josta hän ei pysty olemaan erossa hetkeäkään. Julian hahmo on herkullinen, mutta kieltämättä liioiteltu – Hautala ymppää häneen kaikki mahdolliset Hollywood-kliseet, kokaiinipöllyisen isän, AIDS-hautajaisia viettävät naapurin homot, Chuck Norrisin, Miami Vice-värimaailman ja jatkuvat barbecue-juhlat. Samuelin ja Julian rakkaustarina on lyhyt ja traaginen, ja kaikki on riivatun camcorderin syytä.

Kuokkamummon hahmon monet ilmentymät olivat veret seisauttavia, mutta loppua kohti tarina hiipui teholtaan siksi, että tapahtumat alkoivat keskittyä liikaa von Bondorffien huvilaan. Samalla Hautala painaa kielellisesti turbo-napin päälle, ja tekstin poeettinen charmi vähenee. Minulle tehokkain kuokkamummon ilmestys tapahtui öisellä huoltoasemalla ihmisten ilmoilla, kun taas hylätyn huvilan tapahtumat tuntuivat ennalta-arvattavilta. Tarinan kietominen paikallishistoriaan ja alueella mahdollisesti todellisuudessakin asuneiden hahmojen kohtaloihin oli kiehtovaa, mutta von Bondorffin aatelissuvun hirviömäisyydessä oli jotain päälleliimattua. Talon löyhkä ja saaren maanalaiset käytävät muistuttivat minua myös liikaa vasta lukemastani H.P. Lovecraftin klassikosta Charles Dexter Wardin tapaus. Hautala näyttääkin olevan aktiivinen Suomen historiallisessa Lovecraft-seurassa, ja on luonnollista, että tekstiin suodattuu ripaus fanifiktiota. Tyylillisesti Hautala tosin on löytänyt aivan oman kielensä, eikä pyri imitoimaan amerikkalaisia esikuviaan. Pidin arkisesta puhekielenomaisuudesta, johon sekoittuu ripaus luonnonläheistä magiaa.

Monikulttuurisuus on tekstissä luontevaa, ja erityisen hyvin Hautala on saanut tallennettua otteita nykynuorison kielenkäytöstä. Sagal on Miralle ainoa tyttö, jota hän voi pitää kädestä ilman, että siitä tulee ”lesboällöä”. Mira syyttää Sagalia ”muslimimielipiteistä”, jotka yleensä ovat mitä tahansa mielipiteitä, joista Mira, ja samalla loppujengi, on eri mieltä. Sagal on kahden kulttuurin välissä surffaileva sopeutuja, joka kyllä kuuntelee isäänsäkin, muttei aina tarpeeksi. Islamia ei kirjassa eksotisoida eikä tarjoilla mässäiltäväksi erityisellä tarjottimella.

Hautalaa on kutsuttu Suomen Stephen Kingiksi, eikä varmaan suotta. Tämä oli ensimmäinen lukemani teos häneltä, ja olen kiinnostunut aiemmistakin teoksista. Kirjailijan blogissa kerrotaan, että Kuokkamummo on juuri tullut ulos Yhdysvalloissa nimellä The Black Tongue (käännös Jenni Salmi), mikä on loistava nimikäännös. Tarina on sen verran universaali, että se taatusti aukeaa ulkomaisille yleisöille, ja varmasti myös sen amerikkalainen ulottuvuus saattaa huvittaa jenkkilukijoita. Menestystä toivon kirjalle maailmalla ja ilman muuta näkisin tarinan myös leffamuodossa.