Rankempi reissu Rinkebyhyn

Teos: Diamant Salihu: Kunnes kaikki kuolevat (Johnny Kniga, 2022)

Äänikirjan lukija: Simo Häkli

Diamant Salihu (s. 1983) on ruotsalainen palkittu toimittaja, jonka juuret ovat Kosovossa. Hän on kasvanut Borlängen kaupungissa Taalainmaalla, jota pidetään nykyään yhtenä jengirikollisuuden pahimmista paikoista Ruotsissa. Taisin nähdä hänen dokumenttinsa Borlängestä talvella. Dokumentti kiinnosti siksikin, että Borlänge on minulle tuttu mesta 80-luvulta. Tuolloin kaupungin suurin maahanmuuttajaryhmät olivat suomalaiset, ja heitä olikin siellä todella paljon.

Tämä teos keskittyy Tukholman Rinkebyhyn, ja enimmäkseen muslimitaustaisiin maahanmuuttajiin. Yli puolet kirjassa haastatelluista henkilöistä ovat somaleja. Kaikki tässä esitellyt jenginuoret eivät tule erityisen vaikeista kotiloloista, vaan osalla on hyvinkin yhteistyöhaluisia vanhempia, jotka ovat yrittäneet auttaa lapsiaan.

Yksi ruotsalaisen yhteiskunnan vaikeimmista solmukohdista on lastensuojelu, ja kasvatuksen kriisi, joka johtuu siitä, että muualta tulleet maahanmuuttajavanhemmat eivät uskalla laittaa rajoja teineilleen lainkaan siinä pelossa, että lapset tulisivat huostaanotetuiksi. Monissa perheissä ainoa mahdollinen intervention muoto on kurittoman teinin lähettäminen kotimaahan, mutta sekään ei ole kaikille mahdollista. Nuoret oppivat ottamaan oikeuden omiin käsiinsä joskus jo alakouluikäisinä, ja viettävät paljon aikaa epämääräisissä oloissa hatkamatkoillaan.

Kirjassa seuratuista nuorista osa tulee murhatuksi tai tapetuiksi, osa joutuu vankilaan. Käy niinkin, että joidenkin uhrien ja tekijöiden vanhemmat kuuluvat samaan somaliklaaniin, ja joskus jotkut vanhemmat tukevat toisiaan huolimatta siitä, kuinka omalle lapselle kävi. Joillain yhteys huostaanotettuun nuoreen katkeaa kokonaan, joten nuoret jäävät kokonaan yhteiskunnan kontolle – yhteiskunnan, joka on jo onnistunut pettämään nuoret ennen kuin heistä tuli rikollisia.

Tämä on rankka ja surullinen teos, joka ainakin minulla toimi enemmän yhteiskunnallisena puheenvuorona kuin True crime-teoksena. Kiinnostavimpia osuuksia olivat räplyriikoiden läpikäymiset, ja pidin myös niiden suomennoksista. Kiehtovaa oli myös ajatella tämän päivän somepoliisin työtä, ja operaatioita, joissa rikoksia yritetään ratkaista musavideoiden vihjeiden perusteella.

Teos esittelee myös ansiokkaasti Ruotsissa toimivien moskeijojen toimintaa, imaamien roolia nuorten elämässä, muslimien hautaamiskäytänteitä, ja suremisen prosesseja.

Löysin myös kirjasta pari kiinnostavaa somalitaustaista äitihahmoa, jotka kertoivat nuorten ongelmien lisäksi omasta järjestöaktiivisuudestaan. Eli synkkien teemojen keskeltä löytyi myös valon pilkahduksia. Ihmisiä, joilta löytyi halua toimia kulttuurisen muutoksen puolesta.

True crime-genren nurjalla puolella

Teos: Katie Lowe: Graham Cattonin murha (Gummerus, 2021)

Suomennos: Kristiina Vaara

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Hannah on nelikymppinen psykiatri, joka työskentelee terapeuttina nuorten syömishäiriöisten klinikalla. Hänellä on pian yliopisto-opinnot aloittava tytär, ja avopuoliso, joka ei ole Katien isä. Hannah’n ensimmäinen mies Graham tuli murhatuksi perheen yhteisessä kodissa Lontoossa, kun Katie oli kuusivuotias. Tämä oli menestynyt kirjallisuuden professori, joka olisi mielellään pitänyt vaimonsa kotiäitinä.

Grahamin oletettu murhaaja on lusinut kakkuaan jo vuosikymmenen, kun tapaus kaivetaan taas julkisuuteen. Eräs suosittu podcast-toimittaja on alkanut tutkia tapahtumia, ja ”Tuomio” – niminen sarja alkaa elää omaa elämäänsä Hannah’n lähipiirissä. Se vaikuttaa myös hänen ja hänen miehensä työuriin, eikä Hannah enää mielellään esiinny tyttärensä urheiluharrastuksissa pelikenttien laidalla.

Hannah asuu perheineen DerbyshirenEli maailmas maaseudulla, ja kodin lähellä on Hawkwoodin kartano, ränsistynyt entinen mielisairaala, jossa myös Hannah’n isoäiti oli joskus hoidettavana. Viime aikoina Hannahin on alkanut kiinnostaa paikallishistoria, ja ainakin hän haluaisi tietää, kuinka Skotlannista kotoisin oleva isoäiti joutui Hawkwoodiin hoitoon. Tai ehkä hän tietääkin, mutta menneisyyden varjot vääristävät hänen kuvaansa todellisuudesta.

Mutta millainen mies sitten oli Graham Catton? Ja kuka Hannahin miehistä on oikeasti olemassa? Grahamin ja Hannah’n suhde ei ollut ainoa Hannahia traumatisoiva tekijä, vaan teos kertoo ylisukupolvisista trauman siirtymistä.

Tämä oli yllättävän rankka teos, joka vaati melkein enemmän keskittymistä kuin mihin ylikuumenneessa kämpässäni kykenin eilispäivän aikana. Jollain tapaa se resonoi juuri lukemani Sofie Sarenbrantin ruotsalaisdekkarin kanssa, jossa myös seikkailtiin vanhan mielisairaalan raunioilla. Mutta tämä teos ei ollut poliisivetoinen, vaan muistutti enemmän psykologista trilleriä. Toki päästään sekaisin menevä psykiatri alkaa olla jo aikamoinen klisee dekkareiden/trillereiden maailmassa, mutta ainakin tuo podcast-ulottuvuus antoi minulle jotain uutta ajateltavaa.

Eli maailmassa, jossa kuka tahansa voi ryhtyä ratkomaan julkisesti ”kylmiä tapauksia”, siirrytään usein harmaalle alueelle, jolla ihmisten primitiivisimmät vaistot saavat vapaan leikkikentän. Onneksi Suomi on kielialueen niin pieni, että tosielämän rikosten parissa harrastelijat saavat kohdata toisiaan suht vaatimattomilla foorumeilla. Britanniassa taas on suurempi mahdollisuus jopa työllistyä ja rikastua tällä sektorilla, eli kirja kuvasi todenmukaisesti jo pientä teollisuuden alaa.

Toimitusketjun alimmassa päässä

Teos: Kirsikka Ranta-Kallio: Huumehelvetti, ja paluu kuolemanportilta elämään (Basam Books, 2021)

Äänikirjan lukija: Pasi Tuomaila

Vuonna 2012 42-vuotiaan Pasi Tuomailan sydän pysähtyi huumeidenkäytön seurauksena. Miehen päihdehistoria oli alkanut jo 14-vuotiaana, ja alkoholi vaihtui amfetamiinin parikymppisenä. Tuomaila tuli isäksi jo nuorena, ja yhteys Joni-poikaan säilyi, vaikka tämä oli sijoitettuna. Pahimmassa vaiheessa isä ja poika vetivät yhdessä kamaa pojan jälkihuollon järjestämässä asunnossa.

Tuomaila ei tullut erityisen rankasta kodista, vaan hänellä oli turvallinen äitisuhde. Isä ei ollut kuvioissa väkivaltaisen käytöksen vuoksi, ja kaksikko asui jonkin aikaa Ruotsissa, jossa äidillä oli ruotsalainen mies. Myöhemmin he palasivat Lahteen, ja täällä Pasi pääsi rankan alkoholinkäytön makuun jääkiekkopiireissä. Pasin perhetaustassa ei kuitenkaan ollut selkeää selittävää tekijää päihderiippuvuuteen.

Tuomaila asui vuosia Helsingin kaduilla, ja harrasti tyypillistä pikkurikollisuutta rahoittaakseen addiktiotaan. Mies erikoistui perinteisiin lompakkovarkauksiin, ja onnistui välillä esiintymään uhriensa papereilla pitkäänkin. Vankilakierre johti lopulta vankimielisairaalaan, ja vasta täällä miehelle alettiin suunnitella systemaattisempaa kuntoutusta. Kuntoutukseen pääsy oli kuitenkin takkuista, ja sen polulla oli monta takapakkia. Vuonna 2015 hän pääsi ensi kertaa elämässään opiskelemaan, ja toimii nykyään lähihoitajana Avominne-päihdekuntoutuksessa. Miehen urakehitys raitistumisen jälkeen onkin kirjan hienoin viesti, eli teos antaa toivoa kenelle tahansa, joka aloittelee työuraansa vasta myöhemmällä iällä.

Tämä on taatusti tärkeä vertaistuellinen teos, joka voi myös puhutella ammattiauttajia. Tyylillisesti kirja on tyypillinen raitistumistarina, jota leimaa vahva jälkiviisaus. Kirjassa on myös haastateltu monia Tuomailan läheisiä ja keskeisiä auttajia. Juoni kirjassa on aika poukkoileva, eli tarinaa ei ole kirjoitettu draaman kaari edellä, vaan keskiössä on kuntoutumisen prosessi. Minun täytyy myöntää, etten pysynyt täysin juonessa mukana, koska välissä oli ”selitteleviä” osuuksia.

Olen kuunnellut useita True crime-teoksia, joissa lukija on kirjoittaja tai kirjan päähenkilö itse. Tuomaila on kyllä sujuva lukija, mutta hän ei ole ääninäyttelijä, ja olisi voinut hyötyä opastuksesta äänikirjan lukuun. Hänen lukutyylinsä nimittäin on aika monotoninen. Toki näitä tosi elämän tarinoita usein markkinoidaan persoona edellä, ja he, jotka tuntevat Tuomailan, saattavat haluta kuulla tarinan hänen itsensä kertomana.

Toinen asia, jota ihmettelin, oli Kirsikka Ranta-Kallion minimaalinen oma ääni teoksessa. Yleensä tämän tyyppisissä teoksissa kirjailija kertoo enemmän motiiveistaan ryhtyä projektiin, ja tekee enemmän tulkintoja haastateltavistaan. Ehkä taisin jopa ohittaa jotain tarinasta, koska en Tuomailan lukutyylin vuoksi aina tiennyt, kuka kulloinkin oli äänessä.

Teos on oman genrensä sisällä vaikuttava selviytymistarina, mutta ei juuri nyt sopinut omiin fiiliksiini. Takavuosina, varsinkin niinä vuosina, kun yritin valmistua sosionomiksi luin paljon tosi tarinoita addiktioista sen pakollisen ammattikirjallisuuden ohella. Niiden kautta ainakin tulin tietoiseksi, ettei minusta tulisi kovin hyvää päihdealan ammattilaista.

Valekyttänä no go zonella

Teos: Valentin Gendrot: Kyttä (Docendo, 2021)

Suomennos: Matti Brotherus

Äänikirjan lukija: Simo Häkli

Valentin Gendrot on nuori ranskalainen toimittaja Bretagnesta, joka on erikoistunut soluttautumiseen vaikeisiin työoloihin ja tutkivan journalismin tekemiseen työpaikoilta. Aiemmissa tehtävissään eri prekaareilla aloilla hän oli viihtynyt n. 3 kk jaksoissa, mutta poliisiksi soluttautuminen oli vaativampi projekti. Vuonna 2017 hän kävi lyhyen koulutuksen poliisin avustaviin tehtäviin. Näissä hommissa työskentelee nykyään noin viidennes Pariisin koko poliisivoimista. Gendrotia askarutti erityisesti uutisointi näiden apulaispoliisien korkeasta itsemurhariskistä. Hän halusi selvittää, mitkä tekijät ajavat näitä matalapalkattuja jepareita äärimmäisiin ratkaisuihin elämässä.

Toki Gendrotia ei pidä nimittää valepoliisiksi siksi, että hän itse asiassa kävi läpi asianmukaisen koulutuksen. Valepoliisi hän kuitenkin oli omassa mielessään, koska hänen nimenomainen tarkoituksensa oli raportoida työn arjesta. Työrupeamansa aikana hän teki kaikkensa päästäkseen työporukoiden sisäpiiriläiseksi, mutta motiivi oli kuitenkin joku muu kuin kollegoilla. Tällaisessa työotteessa piilee aina eettisiä ongelmia, vaikka tarkoitusperät olisivat kuinka hyvät.

En tunne Ranskan lainvalvontaa kovinkaan hyvin, ja ainoa ikkunani ranskalaiseen rikosten maailmankin ovat olleet Pierre Lemaitren dekkarit. Yritän tässä arviossa lähinnä kertoa, mikä kirjassa eniten yllätti. Minua ei yllättänyt poliisivoimien (lue: varsinkin valkoisten, työväenluokkataustaisten miesten) seksismi ja rasismi. Noin puolet kirjasta käsittelee näitä ilmiöitä.

Teos on lyhyehkö ja se kattaa noin kolmen vuoden havainnot vuosista 2017-9. Ensimmäisen vuoden, kun Gendrot palveli akuuttipsykiatrian poliklinikan autokuskina, hänellä oli enemmän aikaa kirjoittaa muistiinpanoja työstään, sillä päiviin kuului paljon kahvinjuontia ja odottelua. Vasta toisena vuonna hän pääsi ”tosi toimiin” 18.kaupunginosan poliisiasemalle, ja täällä palvellessaan kirjoittamiseen jäi vain vähän aikaa.

Avustavan poliisin käteen jäävä palkka noina vuosina oli 1340 euroa, mikä johti siihen, että poliisien asuinolot olivat todella kehnot. Gendrotilla oli varaa asua 15 neliön yksiössä, mutta jotkut kollegoista asuivat jopa autoissa. Motivaatio lukea varsinaisen poliisikoulun pääsykokeisiin oli suuri lähes kaikilla, ja nuorimmilla konstaapeleilla peruspalkka nousi n. 1800 euron nettotuloihin. Gendrot ei ilmaissut urallaan kovin suurta kiinnostusta päästä elämässä eteenpäin.

Teos antaa vaikutelman, ettei poliisin työ ole Ranskassa kutsumusammatti, vaan siihen ajaudutaan mitä kummallisemmista syistä. Monilla syy tuntui olevan valtion suht turvattu, pitkä ja kapea leipä, eli he halusivat panostaa enemmän perheeseensä tai harrastuksiinsa. Gendrot kuitenkin sattui asemalle, jossa henkilökuntaa kannustettiin viettämään aikaa myös vapaa-aikana yhteishengen vahvistamiseksi ja myös psykososiaaliseksi vertaistueksi. Grillibileitä olisi ollut enemmän kuin mihin Gendrot jaksoi osallistua. Näillä ei kuitenkaan korjattu palkkakuoppaa eikä lievitetty työn kuormittavuutta.

Työrupeaman aikana hänen eteensä tuli yksi keissi, jossa hänen työtiiminsä pyrki vähättelemään rasistista väkivaltaa, ja Gendrot oli myös kuulusteltavana aiheesta. Hän huomasi, että myös hänen oma ammattietiikkansa oli muuttumassa, ja hän alkoi kokea kasvavaa piittaamattomuutta ollessaan partiovuoroissa.

Olen lukenut vastaavia kuvauksia Ruotsin ongelmalähiöistä, ja täytyy sanoa, että ne ovat olleet rankempia, vaikka niissä kertoja ei ollutkaan soluttautunut toimittaja. Tässähän kuvataan osittain melko tavallisia arjen insidenttejä, joista tyypillisimpiä olivat perheväkivaltatapaukset. Välillä Gendrot kuvaa myös silkkaa tylsistymistä, varsinkin putkan valvontavuorojen aikana. Toisaalta lisää ”actionia” tuottivat tuon ajanjakson aikana keltaliivien tempaukset, joiden vuoksi määrärahoja näiden avustavien poliisien koulutukseen lisättiin.

Eniten kirjassa ahdisti juuri tuon koulutuksen suppeus, ja se, että nämä ihmiset pääsivät kantamaan aseita kovin kevyin perustein. Erinäisistä poikkeustiloista johtuen heillä oli myös välillä lupa viedä virka-ase kotiin.Tämä saattaa osittain selittää poliisien itsemurha-alttiutta, mutta tuskin se oli päällimmäinen syy.

Tämä oli onnistunut true crime-raportti siksi, että sen laajempi yhteiskunnallinen konteksti oli hyvin avattu. Harvoinpa edes jaksan lukea tosi elämän poliisitarinoita, mutta tässä kiinnosti eniten tuo lähiönäkökulma. Harvemmin muutenkaan Pariisiin sijoittuvat kirjat kuvaavat sen ongelmalähiöitä.

Miehet ovat Marsista, naiset Haapsalusta

Teos: Ville Hytönen: Johannes-Andreas (LIKE, 2022)

Äänikirjan lukijat: Tuukka Haapaniemi ja Hanna Saari

Johannes-Andreas on saanut baptistisaarnaajaisältään kahden apostolin nimet, ja nämä eri persoonat taistelevat nuoren miehen sisällä. Yhtäältä hän on haaveileva runosielu, toisaalta aggressiivinen pikkurikollinen, joka on joutunut Viljandin nuorisovankilaan alaikäisenä. Vanhempien seurakunnan piiristä hän on iskenyt silmänsä tallinnalaiseen Pilleen, mutta pariskunta saa toisensa vasta vuosien kuluttua, kun molemmat ovat kokeilleet avioelämää tahollaan.

Johannes-Andreas on liikkunut ympäri Viroa uskovaisten vanhempiensa kanssa. Koti on ankara ja rakkaudeton, ja poikaa piestään niin, että sosialistiset laatensuojeluviranomaiset huolestuvat asiasta. Perhe asettuu lopulta asumaan venäläisvoittoiselle Kohtla-Järvelle, kirjaimellisesti Jumalan selän taa, jossa nuori mies löytää pian sopivia rikostovereita.

Kyseessä on hurja, tositarinaan pohjautuva rikosromaani, joka toimii myös monipuolisena neuvostoihmisen mentaliteetin tutkielmana. Hurja päähenkilö päätyy syömään tappamansa merimiehen lihaa, mutta samalla tällä omituisella pariskunnalla on pyrkimys elää yhdessä jokseenkin tasapainoista elämää. Säröjä avio-onneen tuottaa miehen krooninen uskottomuus ja kasvava eroottinen ruokahalu. Johannes-Andreas haluaisi kimppakivaa, hän nukkuu välillä naisten alusvaatteissa, ja vaimo epäilee, että miehellä voi olla myös homoseksuaalisia taipumuksia.

Pillestä tulee miehensä tekemien murhien todistaja, mutta hänet tuomitaan myös avunannosta murhista viimeisimpään. Noin neljännes tarinasta keskittyy elämään pahamaineisessa Patarein vankilassa, jossa Pille istuu niin kauan, että Viro on jo ehtinyt itsenäistyä ennen vapautusta.

Teoksessa on runsaasti herkullisia yksityiskohtia 1970-80-lukujen neuvostoeestiläisestä arjesta. Pariskunnan haaveet ovat materialistisia, vaikka Johannes-Andreas haaveilee myös sosialismin seuraavasta tasosta. Tämä on hänelle ennen kaikkea kapinaa kodin arvomaailmaa vastaan. Uskovaisilla on paljon suhteita länsimaihin, ja näin he saavat paljon lahjoja muun muassa Suomesta. Pillellä on Suomessa asuva Terje-täti, joka käy vaateostoksilla Lontoossa saakka. Tämän lisäksi itäsuomalainen Piilosten perhe tuo Suosikki-lehtiä ja Sloggin rintaliivejä. Pariskunnan elintaso on selkeästi keskivertoa korkeampi, eikä rahalle löydy aina käyttö kohdetta tyhjenevissä kaupoissa. Johannes-Andreaksen murhanhimo ei siis liity mitenkään köyhyyteen, mutta enemmän alkoholismiin. Miehen käytös humalassa on muutenkin eläimellistä, myös seksuaalisessa merkityksessä.

Tämä on kaunokirjallisesti kunnianhimoinen teos, jossa on paljon viitteitä virolaiseen ja venäläiseen klassikkokirjallisuuteen. Molemmat päähenkilöt myös rakastavat kirjoittamista, ja varsinkin Johannes-Andreaksella on kirjallisia ambitioista. Pillellä taas on tapana rakastua miehiin, joilla on kaunis käsiala. Kirjeitä kirjoitetaan niin vapaudessa kuin vankeudessa, ja tuntui, että Johannes-Andreas kirjoitti kieroutuneita elämänohjeitaan vaimolleen vielä haudan takaa.

En suosittele kirjaa kaikista herkkähermoisimmille, ja itsekin koin varsinkin seksuaalisen väkivallan kuvaukset karmeina. Neuvosto-Viron lähihistorian kuvauksena teos on kuitenkin onnistunut, koska siinä vieraillaan varsin monenlaisissa ympäristöissä. Kohtla-Järvellä en olekaan vielä käynyt, ja tuon pitäjän näkeminen omin silmin voisi kiinnostaa.

Jännämiehen muotokuva

Teos: Carolyn Woods: Paholainen vuoteessani (Minerva, 2021)

Suomennos: Sirpa Saari

Äänikirjan lukija: Anni Tani

2010-luvun alussa Carolyn Woods oli reilu viisikymppinen sinkku, joka oli äskettäin muuttanut Lontoosta Cotswoldsin maaseudulle elämään entistä leppoisampaa elämää. Hän ei etsinyt elämäänsä suurta rakkautta eikä harrastanut nettideittailua. Pyrkimyksenä hänellä oli hankkia oma talo alueelta, mutta suhtautui tähänkin suunnitelmaan maltillisesti kiirettä pitämättä.

Carolyn törmäsi Markiin vaateliikkeessä, jossa hän oli leppoisissa osa-aikatöissä. Sosiaalisesti sujuva Mark onnistui saamaan naisen puhelinnumeron ensi tapaamisella, ja tätä seurasi koukuttava rakkauspommitus. Carolyn huomasi olevansa vakavassa suhteessa itseään nuoremman miehen kanssa jo noin viikon sisällä ensi tapaamisesta. Tapaamisia heillä oli tiiviisti, mutta jännämies oli kovin kiireinen, ja näin pariskunta ei koskaan viettänyt öitä saman katon alla. Mark kertoi olevansa Sveitsissä asuva veropakolainen, jolla oli bisneksiä Englannissa. Hieman myöhemmin Carolyn sai kuulla, että jännämiehellä oli myös ura tiedustelupalvelu MI5:ssä, ja tämän vuoksi hänen elämässään oli reunaehtoja, jotka rajoittivat yhteiselämää.

Markin suurin huijaus liittyi asumiseen, eli hän esitti rahamiestä, jolla oli asuntoja ja taloja monessa maassa. Hän sai Carolynin luopumaan omista talonostohankkeistaan ja muuttamaan väliaikaiseen asuntoon Bathin kaupunkiin odottamaan pysyvämmän kartanon remonttia. Samaan aikaan hän onnistui eristämään Carolynin perheeltään ja ystäviltään. Lähipiiri tapasi Markin vain kerran, eikä Carolyn koskaan tavannut Markin elämästä kuin rikostoveri Paulin (joka esiintyi autonkuljettajana) ja 2-vuotiaan tyttären, jonka Mark esitteli veljentyttärenä.

Reilu puolet kirjassa käsittelee suhteen anatomiaa, ja loppuosa keskittyy taloussotkuihin, oikeusjuttuun ja Carolynin psyykkiseen selviytymiseen. Kirja on osittain kirjoitettu todistajanaineistoksi oikeudenkäynteihin, mutta sillä on selvää kaunokirjallista arvoa, joka ylittää True Crime-genrerajan. Minulle tämä tarina oli kelpo dekkari tai psykologinen trilleri, vaikka tositarinaan liittykin elementtejä, jotka menisivät yli hilseen perusdekkareiden maailmassa.

Eniten kirjassa hämmensi Mark Acklowin öky elämäntyyli, josta kaikki ei ollut huijausta. Tässä siis todella lennetään helikoptereilla ja yksityiskoneilla, ja liikutaan rahakkaissa piireissä. Epäselväksi jäi, kuinka monia naisia Acklow oli huijannut ennen Carolynin tapaamista – ilmeisesti monia, mutta Carolyn oli ensimmäinen, joka veti jutun oikeuteen. Mistään kevythuijauksesta tässä ei ollut kyse, eli tällä sapluunalla ei voi kusettaa monia naisia samaan aikaan jo pelkistä ajankäyttöteknisistä syistä.

Nettihuijaustarinat ovat usein erilaisia, ja niiden kohteiden ymmärrys omista raha-asioistaan on usein hatarampi. Erikoista tässä myös on se, että Acklam on valkoinen britti ilmeisen keskiluokkaisesta perheestä, jonka huijausura alkoi jo teininä omien vanhempien varojen väärinkäytöstä.

Yleensä en syty tarinoista narsistin uhriksi joutumisesta, mutta tämä teos oli sen verran vauhdikas, ettei Carolynin uhrin asema ole lopulta sen keskeinen viesti. Mark Acklamin jutuissa on myös vahva viihteellinen elementti, ja minua nauratti osa hänen maneereistaan. Kyseessä on siis yksi parhaista lukemistani True Crime-kirjoista, ja voisin lukea tarinan uudelleenkin enemmän fiktionaalisessa muodossa.

Murhasta se pitäjä muistetaan

Teos: Teemu Keskisarja: Kyllikki Saari. Mysteerin ihmisten historia (WSOY, 2021)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Olen sen verran vanha, että olen varmaan pienestä saakka tiennyt Kyllikki Saaren murhakeissistä vuonna 1953, mutta aiheeseen liittyvä postuumi rikosjournalismi ei ole koskaan kiinnostanut. Teemu Keskisarjan tuoreeseen teokseen tartuin, kun en löytänyt omiin fiiliksiin sopivaa dekkaria, ja tämä touko-kesäkuun vaihde on juuri sopiva vuodenaika tarinan kertaamiseen.

Kyllikki siis oli 17-vuotias seurakunnan konttoristi, pientilan tytär Pohjanmaan Isojoelta, paikkakunnalta, jota tämä murhatapaus pahasti leimasi ja joka sai jopa makkaramyyjät liikkeelle, kun pitäjään tulvi ulkopaikkakuntalaisia uteliaita murhatutkimuksen aikana. Hän katosi eräänä toukokuisena iltana matkalla uskonnollisesta tilaisuudesta kotiin, ja löydettiin pari viikkoa myöhemmin puolialastomana järvestä.

Kyllikin tapaus ei ehkä olisi kiinnostanut kansaa näin mittavasti, jos tyttö olisi ollut palaamassa tansseista, jos hänellä olisi ollut poikaystävä tai jos hän olisi ollut muuten ”helpon” maineessa. Mutta tyttö oli kovin vakavamielinen, ja tämä kristillinen vakaumus teki keississä poikkeavan.

Tarina kertoo kai eniten 1950-luvun nurkkakuntaisesta, pitkäveteisestä Suomesta ja yhtenäiskulttuurista, joka määräsi puheenaiheet työpaikoilla ja kuppiloissa. Toki huoli kiinni saamattoman murhaajan mahdollisesta yrityksestä tappaa muitakin naisia oli aiheellinen, ja tapauksen mediahuomioon liittyi myös vahvasti kaupallista intressiä.

Keskisarja onnistuu tavoittamaan mysteerion hengen kokonaisvaltaisesti, mutta voi kirjaa lukea myös tutkielmana agraariyhteiskunnan moraalikäsityksistä, muuttuvasta naisen asemasta, ja ennen kaikkea luterilaisen kirkon valta-asemasta, jollaisena teos on irvokas, jopa kuvottava.

On hyvin epätodennäköistä, että toiselle paikkakunnalle muuttanut kirkkoherra Kalervo Kanervo olisi surmannut rippilapsensa, mutta nuorten naisten hyväksikäyttäjänä tämä harhautunut kirkonmies oli ilmiömäinen. Kyllikillä ei ehkä ollut varsinaista suhdetta miehen kanssa samalla tavalla kuin taloudenhoitaja-Aulikilla, mutta kirjassa viitataan miehen tapaan pyytää seksuaalisia palveluksia alaisiltaan. Tuli myös mieleen, että olenko lukenut tästä samasta nilviäisestä myös Lauri Mäkisen dekkarissa, jossa oli Ambomaalla huonosti voivia kirkon palvelijoita päähenkilöinä. Kirkkoherran hahmo kun jäi kummittelemaan ihon alle, ja hänen rinnakkaistodellisuutensa kuulosti varsin mytomaaniselta.

Kanervon touhut elävien naisten kanssa vievät tarinasta aika ison osan, mutta kyllä Keskisarja valottaa myös paikallisten epäiltyjen elämänkaarta. Erityisen hyvin mieleen jäi sotaveteraani Vikke, joka oli jäänyt tuuliajolle rintamalta palattuaan, ja jonka tyyppisiä ei-toivottuja sulhasehdokkaita on täytynyt olla joka kylällä siitä huolimatta, että sulhasista oli huutava pula.

Tästä tarinasta en löytänyt yhtä ärsyttäviä nykykulttuurin liittyviä kommentteja kuin aiemmista lukemistani Keskisarjan teoksista, eikä hän tässä onnistu edes dissaamaan feministejä tai vesittämään naisrauhan ideaa. Ehkä korona-aika on tehnyt Keskisarjan kirjoittamiselle hyvää, sillä en löytänyt kirjasta hänelle tyypillisiä provokaatioita.

Osan yleisen historian kertauksista olisin voinut jättää lukematta, mutta tämäkin on makukysymys. Helposti nämä globaalit uutiskatsaukset jäävät Wikipedia-tasoisiksi, ja tässä kirjassa oli tarpeeksi jännittävä juoni ihan sinänsä, eli viittauksia Korean sotaan ja Neuvostoliiton sotakorvauksiin ei mielestäni olisi tarvittu.

Tunnelmiltaan teos on lähes yhtä synkän viipyilevä kuin Twin Peaks-sarja, eli kyllä tämä kepeästi voittaa monen kesän kotimaisen dekkariuutuuden. Itse kuitenkin toivon, että tämä kesänä true crime-innostukseni ei lähtisi yhtä lailla lapasesta kuin viime vuonna.

Miksi Jeesus valitsisi Skoda Octavian?

Teos: Jonas Bonnier: Lahkomurhat (Tammi, 2020)

Suomennos: Laura Kulmala

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesällä koukutuin pahasti true crime-tarinoihin äänikirjaformaatissa, mutta en raportoinut kaikista ahmimistani teoksista blogissa. Liivijengiläisten ja huumeparonien muistelmat avasivat minulle uutta maailmaa, mutta samaan aikaan suhtaudun kriittisesti heidän nostamiseen superjulkkiksen asemaan, vaikka välillä olisi tapahtunut kriittistä itsetutkiskelua ja mahdollinen uskoontulo.

En silti teilaa koko genreä, sillä siihen mahtuu myös erikoisempia kertomuksia. Jonas Bonnierin Lahkomurhat tuntui heti teokselta, joka oli pakko lukea, sillä en ole seurannut Knutbyn helluntaikirkon tragedioihin liittyvää uutisointia reaaliajassa. Tämä on kummallista, koska olen jo pitkään lueskellut oman aikamme uskonlahkoista, ja vielä 00-luvulla seurasin enemmän ruotsalaisia medioita kuin nyt.

Kyseessä ei ole kaunokirjallinen mestariteos, mutta se on kirjoitettu enemmän romaanimuotoon kuin ne true crime-teokset, jotka on tuotettu yhdessä rikollisten kanssa. Tragedia tapahtuu Upplannin lääniin Knutbyssä, jossa helluntaiseurakunta kerää uusia jäseniä karismaattisen naispastori Eva Skoogin hahmon voimalla. Sindre Forsman on 26-vuotias, liian varhain keski-ikäistynyt pastori ja perheenisä, joka muuttaa tähän ”saalemiin” Evan seuraajaksi. Päähenkilöiden nimet on muutettu, mutta oikeiden nimien googlaaminen tapahtuu käden käänteessä.

Vuonna 1998 kuolee Sindren ensimmäinen vaimo Kristina, eikä tapausta tutkita murhana, vaikka vainajan ruumiista löytyy yliannostus pistoksella annettua kipulääkettä. Pian Kristinan kuoltua Sindre avioituu uudelleen Evan pikkusiskon Mikaelan kanssa, mutta keskittää energiansa Kristuksen morsiamen Evan palvelemiseen tämän narsistisessa budoirissa. Suhdesoppaan mahtuu muitakin pariskuntia, lapsenpiikoja ja muita seurakunnan sisäpiiriläisiä. Vuonna 2004 Sindre pakottaa luonaan asuvan lastenhoitajan murhaamaan Mikaelan ja Evan aviomiehen Peterin. Peter jää henkiin, Eva säästyy vankilatuomiolta, mutta Sindre saa elinkautisen.

Ongelmana tarinassa on se, että se keskittyy lähes kokonaan seksuaalisuuteen. Olen varma, ettei kaikki tässä yhteisössä tapahtunut vallankäyttö ole ollut seksuaalista luonteeltaan, ja että kaikki seurakuntaan liittyneet eivät ole olleet mukana pyhän seksin vuoksi. En lukijana päässyt mukaan tämän lahkon psykologiseen koukuttavuuteen. Kyseessä on ollut seurakunta, joka keskittyi toiminnan muuttamiseen trendikkäämmäksi ja nuorekkaammaksi, ja johon haluttiin mukaan paremmin toimeentulevaa väkeä, jolla olisi varaa maksaa kunnon kymmenykset. Tämän tyyppisiä seurakuntia on Ruotsissa ollut pidempään kuin Suomessa, mutta täälläkin on monia ”saalemeita” yritetty tuunata katu-uskottavampaan suuntaan.

Seksuaalisuuden ulkopuolella henkilöiden maailmankuva on läpikotaisin materialistinen ja ulkonäkökeskeinen. Patriarkka Sindre joutuu kuitenkin tyytymään ajamaan ankealla Skoda Octavialla, ja aurinkolomatkin kohdistuvat lähinnä intialaisiin orpokoteihin. Seurakunnassa käytetään suht reippaasti alkoholia, ainakin sisäpiiriläisten kesken suljettujen ovien takana.

Onnistuneissa lahko- tai kulttiaiheisissa teoksissa lukija pääsee syvemmälle jäsenten ihon alle. Tässä varsinkin Sindre ja Eva tuntuvat narsististen manipuloijien stereotyypeiltä, niin mustavalkoisilta hahmoilta, ettei heidän seuraamisessaan tunnu olevaan mitään ”pointtia”. Puhtaasti kultiksi tai lahkoksi en edes kuvattavan seurakunnan toimintaa luonnehtisi siksi, ettei se pyrkinyt eristämään jäseniään täysin ympäröivästä maailmasta. Ryhmän ”me-hengelle” ei tunnu tässä olevan edes teologista perustetta, eikä poikkinaimisen kuvaus mielestäni eronnut paljoa siitä, mitä tapahtuu pienten paikkakuntien kunnan rivitaloilla riippumatta asukkien uskonnollisesta vakaumuksesta. Miehillä on matkatöitä, jotta he pääsisivät toteuttamaan seksuaalisuuttaan lastenlikkojen kanssa, ja vaimot rakastuvat silmittömästi pariterapeuttiin, setämäiseen Sindreen.

Jaksoin kahlata tarinan läpi pelkästään siksi, että harrastan ns. vapaiden suuntien kristillisyyden kuvauksia laidasta laitaan. Ruotsalaisten lahkojen kuvauksista pidin enemmän Mariette Lindsteinin teoksesta Ehdoton valta, joka kertoo skientologeista ja jonka taustalla on omakohtainen uskonnon uhrin kokemus. Ymmärtääkseni Bonnierilla ei ole helluntailaistaustaa, ja tämä näkyy kuvauksen pinnallisuudessa.

Tulinko sitten hullua hurskaammaksi tämän Skodan kyydissä, vai oliko teos ajanhukkaa? Ehkä teos toimi hyvänä varoituksena terapian muotoon puetusta sielunhoidosta, jossa usein toimii uskomattomia puoskareita. Lähin vertauskohde, joka mielessäni pyöri kirjaa kuunnellessa oli täällä Tampereella pyörinyt Nokia-Missio, jossa ei tapettu ketään, mutta jossa myös seksuaalisuus hiipi sielunhoitoon samansuuntaisella tavalla kuin tässä. Myös tuon seurakunnan taloudessa on saattanut olla enemmän epäselvyyksiä kuin Knutbyn herätyksessä, joka on ollut pienimuotoisempaa, kotikutoisempaa toimintaa. Nokia-Mission kriittistä historiikkiä jään siis odottamaan. Onkohan sellainen jo työn alla jossain?