Laituriromantiikkaa mittatilauksesta

IMG_1531Ah, ihanaa! Vasta pari päivää sitten kartoitin Suomen edelleen toiminnassa olevat lossit, ja sitten päädyinkin lukemaan romaania, jossa päänäyttämönä on itäsuomalainen lossikahvila. Kahvila, jonka kupeessa voi kuulla huru-ukkojen laulavan Suhmuran Santraa – biisiä, joka on myös pyörinyt mielessäni.

Kirsi Pehkonen on kuopiolainen opettaja, joka on julkaissut enimmäkseen lasten/nuortenkirjallisuutta päivätyönsä ohella. Sydämenasioita Jylhäsalmella (Karisto, 2017) on hänen uuden aikuisten kirjasarjansa aloitusteos, jonka nimestä voi jo päätellä jotain sisällöstä. Maalaisromantiikka on oma genrensä, joka toivon mukaan haastaa kulutuskeskeisen chicklitin. Ylipäänsä romanttista viihdekirjallisuutta arvioidessa on pidettävä mielessä, että sen lukijoilla on luultavasti eri odotukset tekstin laadusta kuin ns. taideproosan. Monilla meistä on ollut elämässä vaiheita, jolloin lukeminen on merkinnyt pään nollaamista jollain sellaisella, josta ei tule paha mieli.

Romaanin päähenkilö Riina on vastavalmistunut luokanopettaja, jonka avopuoliso on vaihtanut tämän taekwondo-Roosaan. Kilpailu auki olevista opettajanpaikoista on karua, eikä Riinalla ole muuta tekemistä kesäksi kuin lähteä sukulaisnaisen pitämään lossikahvilaan apulaiseksi. Lapsuuden huolettomien kesien tunnelma auttaa kuitenkin naista selviytymään erokriisistään, ja pianhan kylän supliikkimiehet alkavat pörrätä näpsäkän neidon ympärillä. Kierrokset lisääntyvät, kun Sirkka-täti loukkaa raajansa ja Riinalle jää kahvilan taloudellinen vastuu.

Ymmärrän, että teoksen tarkoituksena on antaa esimakua tulevasta. Kirjassa on letkeä tunnelma, taitavaa paikalliselämän kuvausta, arkirealismia ja huumoria, kaikkea sopivasti. Sivumäärä on kompakti, eikä turhia rönsyjä ole. Pehkosen ammatillisuus kirjoittajana näkyy kerronnan taloudellisuudessa. Savolaisuuden hän tuntee kuin omat taskunsa, mutta annostelee murrepuhetta ja etnisiä kliseitä lopulta maltillisesti. Tyypeillä tässä on muutakin tekemistä ja ajateltavaa kuin performoida savolaisuutta ärsyttävän yliampuvasti (savolaisuus kun on, ainakin omasta mielestäni, maamme performatiivisin etnisyys, alkaen puhelinmyyjien koulutuksesta). Fiktiivinen Jylhäsalmi ei ole epätoivoinen takahikiä, vaan ilmeisen vauras maalaispitäjä, joka saa paljon lisätuloja turismista.

Valitettavasti en saanut teoksen juonesta paljoakaan irti. Tai juoni oli lyöty lukkoon jo nimestä ja takakannen tekstistä saakka. Osasin arvata, että Riinalla käy flaksi. Ja Riina tyyppinä oli hyvin tasapaksu nainen, jonka käsitys hyvästä elämästä (tässä kerronnan vaiheessa) muistutti sisustustaulun aforismia. Riina ehti erottuaan lukioaikaisesta sweetheartistaan olla tässä tarinassa sinkkuna noin kahden kuukauden ajan, minkä jälkeen hän oli jo menossa emännäksi kartanotyyliseen omakotitaloon. Taloon, jota varmaan sisustetaan hillityin skandinaavisin värein.

Toivon, että sarjan tulevissa osissa henkilöhahmoihin kasvaa psykologista syvyyttä, rosoja ja jännitteitä. Olen myös lukenut Tuija Lehtiseltä ja Veera Vaahteralta vastaavia maalaisromanttisia kertomuksia, eikä niissäkään ole tapahtunut paljoa. Naisten prekaariin asemaan työmarkkinoilla  kaikki kolme kertojaa reagoivat omalla tavallaan, mutta tässä nuori Riina ei ehtinyt vielä kauaa etsiä polkuaan. Lossikahvilan yrittäjyyskuviot olivat tässä kiinnostavampia kuin turvallisuushakuinen romanssi. Olisin myös arvostanut, jos lossimiljöön historiaa olisi avattu muutenkin kuin parin vanhan valokuvan kautta.

Uskon, että sarjan henkilöhahmot ovat kehityskelpoisia, ja että lupsakastakin kylästä alkaa löytyä raflaavampia juonenkäänteitä, kun siellä ollaan oleskeltu pidempään. Esimerkiksi paikallisten pitkäaikaistyöttömien aktivointikeskuksen aamupiiristä marraskuussa saisi näpsäkkää draamaa aikaan. Aion lukea jatko-osan tälle ensi kesänä ja katsoa, kehittyykö kylä turistikuplasta aidoksi yhteisöksi ongelmineen, huolineen ja murheineen.

Romaani voi olla täyden kympin kirja jollekulle, joka ei ehdi mökkilaiturillaan lukemaan kuin yhden teoksen kesässä, tai jollekin, jonka suhde kirjoihin on hiipunut. Teksti on hyvin selkeää ja helppolukuista tinkimättä tunnelmallisuudesta, eli se varmasti voisi innostaa esimerkiksi maahanmuuttajaa, joka haluaa tutustua suomalaiseen kulttuuriin.

Mainokset

Business as (un)usual

IMG_1349Lahtelaisen työväenkirjailija Seppo Jääskeläisen (1939-2014) lopputuotantoon kuuluva romaani Aamulla oli toisin (Myllylahti, 2009) lupaa kertoa tarinan huumeiden tulosta Suomeen 1960-luvulla. Olen kuikuillut romaania e-kirjana jo jonkun kerran, vaikkakin tiesin, että huumeiden käyttöä on Suomessa ollut (valikoiduissa piireissä) jo kauan ennen tätä. Odotin lukevani vetävää dekkaria agraariyhteiskunnasta, jossa ilmiö hämmentää poliisia koomisiin mittasuhteisiin saakka. Sain lukea jotain aivan muuta. Dekkari tämä teos ei ollut. Se yllätti aivan muilla foorumeilla.

Pidin kirjan ajankuvasta ja henkilöhahmoista paljon, mutta olin turhautunut siitä, että huumeteemaan päästiin kunnolla vasta viimeisessä neljänneksessä. Oikeastaan teos on kuvaelma naisen pienyrittäjyydestä syvästi patriarkaalisessa yhteiskunnassa, jossa siveellisyyden esittäminen on ensisijaista,   ja jossa arvostettuun herraseuraan yksin joutuminen johtaa lähes automaattisesti ellei suoraan ahdisteluun, ainakin härskeillä kaksimielisyyksillä alistamiseen. Taksilla on tukalaa ajaa aamuyöstä, ja yksin ravintolaan hankkiutuva on automaattisesti deeku, hullu tai huora.

Päähenkilö Eira on kolmeakymmentä lähestyvä, kovia kokenut työläisnainen, joka on ehtinyt erota kahdesti, menettää lapsensa huoltajuuden, käydä oppimassa suuren maailman elkeitä Tukholmassa. Hän on palannut Helsinkiin tyhjän päälle aloittaen alusta asuen äitinsä luona ja käyden töissä tarjoilijana kahvilassa, jonka kuolemaa tekevä omistaja ehdottaa ilmaista asumista seuralaispalveluja vastaan. Eira etenee reittä pitkin tilanteeseen, jossa hän pystyy lunastamaan Bulevardin läheisyydessä olevan liikehuoneiston itselleen. Patriarkan kuoltua ahne veljenpoika haluaa purkaa kaupat, mutta lain mukaisesti se on vaikeaa. Eira päätyy perustamaan uudentyyppisen palvelun, kahvilähettimön, joka vie juomia, voileipiä ja muuta pientä purtavaa lähialueen firmoihin.

Eiran moraalisuutta ja suoraselkäisyyttä testataan monelta taholta. Lähikorttelin juutalainen vaatemoguli Karpov avaa ikkunoita korkean tason pitopalvelua kohti, ja uusi miesystävä, sutki taksikuski Topi haluaa laajentaa yritystä miesten saunailtojen emännöintiin. Viattoman bisnesidean ympärille saapuu mitä kummempia siipeilijöitä, ja ympäripyöreät työpäivät syövät naista. Laittomien piristeiden käyttö osoittautuu oivaksi selviytymiskeinoksi tilanteessa, jossa tuotteiden kysyntää on moninkertaisesti suhteessa työvoimaan. Vaikka teoksen huumeteema on ohut, se ei ainakaan toista totuttuja kliseitä huumeiden käytöstä, alkaen porttiteoriasta. Eira päätyy kokemaan huumeet ja kärsimään kaltoin niiden lieveilmiöistä, mutta hänen omat sudenkuoppansa piilevät muualla.

Teos on kauttaaltaan naisvaltainen, jopa feministinen, ja jos sen olisi kirjoittanut Jenna 30 vee eikä jo edesmennyt Seppo 70 vee, se olisi voinut myydä chicklit-teoksena. Tekstin tyylistä mieleeni tuli ensisijaisesti Tuija Lehtinen, joka on myös kuvannut pelottomia naisyrittäjiä jännän äärellä. Romaani keskittyy kiehtovalla tavalla työväenluokan naisten välisiin suhteisiin prekaarissa työelämässä – maailmaan, joka ei lopulta ole omasta maailmastamme kovin kaukana, paitsi, että tuossa 1960-luvun maailmassa ihmisillä oli enemmän suhteita, joiden kautta hanttihommia ja alivuokralaiskämppiä järjestyi maalta tulleille tytön tylleröille ja onnenonkijoille.

Oikeastaan teos ylitti odotukseni, vaikka en saanutkaan sitä, mitä halusin. Ne Helsingin elitistisimmät korttelit, joista näinä päivinä kirjoitetaan stilistisesn kaunopuheisia lifestyle-romaaneja, pysyvät Jääskeläisen käsittelyssä aidon moninaisina, eikä taloyhtiön pitkäaikainen juoppo talonmies ole maskotti tai statisti, vaan keskeinen toimija. Juopon talonmiehen tarina oli koskettavampi kuin Eiran oma. Sivuhenkilöiden rikkaus teki tästä romaanista ainutlaatuisen.

PS: Myllylahdelle taas palautetta e-kirjoista. Näitä isotekstisiä e-versioita, joita olette tehneet ainakin vanhemmista teoksistanne, on tuskaista lukea ainakin ipadin lukuohjelmilla. Sivut kääntyvät huonosti, ja kun kääntyvät, harppaus on jonnekin 30 sivun päähän. Tällä kertaa minulla meni puolet lukuajasta sivujen kääntämiseen, minkä tein, koska olin sänkytoipilaana, mutta normaalisti en niin tekisi. Parantakaa formaattianne, please, tai jättäkää koko e-kirjabisnes.

 

Käsityöläisyyden ylistys

imageBitch litistä takaisin chick litiin. Taannoin, kun suuri osa kansasta katsoi täysin rinnoin jääkiekon mm-finaalia, minä kuuntelin peliä lukemalla samalla Tuija Lehtisen romaania Nappikaupan naiset (Otava, 2009). Lehtisen nuortenkirjoja olen lukenut useamman kuin aikuisten, ja aikuisten kirjoissa olen usein arvostanut enemmän näkökulmaa kuin kirjoitustyyliä. Nappikaupan naiset kiinnosti minua siksi, että rakastan kaikkea vaatteiden tuunaamiseen liittyvää tilpehööriä, vaikka en osaa kunnolla ommella nappeja. Lisäksi olin juuri mukana tuottamassa kädentaitojen workshoppia. Puolustan uusavuttomien asemaa elinikäisinä oppijoina sillä saralla.

Teoksessa päähenkilönä on nuori yrittäjä Saskia Soikkeli, joka on päätynyt asumaan pikkukaupunkiin miesystävänsä perässä. Arttu ei kuitenkaan ole sitoutuvaa tyyppiä, pariskunta asuukin erillään ja yhteiset kynttiläillalliset usein kaatuvat miehen säälittäviin ohareihin. Saskian ja Artun ravintola sinnittelee, mutta paikalle luultavasti tarvittaisiin Jyrki Sukula kuria palauttamaan. Saskia saa Artun business-taitamattomuudesta tarpeekseen, ja erottuaan tästä hän eroaa myös firmasta.

Rohkea nainen löytää itsensä uudelta alalta, kauppa-apulaisena nappikaupasta. Hänen toimenkuvaansa kuuluu nappien myymisen lisäksi vanhan Ebban auttaminen lonkkaleikkauspotilaana. Ebban sisar Sylvia toimii vielä nappikaupan johtajattarena, vaikka on jo reippaasti eläkeikäinen. Vanhat neidit ovat jääneet elämään lapsuutensa kotiin, eikä kumpikaan aikanaan päässyt toteuttamaan haaveitaan. Heidän isänsä ja veljensä sitoivat heidät perheyritykseen, mikä ei koskaan ollut rahasampo.

Teoksessa on hurmaava menneen maailman tunnelma. Vanhan mukulakadun kivijalkaliikkeiden yrittäjät ovat kaikki itsepäisiä vanhuksia, jotka tuntevat toisensa omituisuudet ja pitävät yhtä. Antikvariaatin Heimo on neitejäkin oudompi lintu, joka on kasvanut kiinni Reino-tossuihinsa. Kadun yrittäjänaiset taas kokoontuvat säännöllisesti nappikaupan takahuoneeseen leivoksille ja tokaijille. Vanhusnäkökulma toimii tässä mahtavana profiilin nostattajana, sillä Saskian miesseikkailut ovat stereotyyppisen latteita.

Lehtinen on tuottelias ja omassa genressään lahjakas kirjailija, joka kuitenkaan ei mielestäni kirjoita kovinkaan puhuttelevasti teostensa pääteemasta, heteroseksuaalisesta rakkaudesta. Tässäkin kirjassa viljellään rakkausrintamalla tylsiä kliseitä. Uusi rakastaja on ”seksipeto”, joku toinen on ”namupala” ja aina on uusi mies kierroksessa. Toisaalta kirjailija osaa käyttää vaikeampaakin sanastoa. Tähän tunnelmaan sopi erinomaisesti verbi ”armastella”, joten miksi Lehtinen ei kehitä sanastoaan? Kirja olisi toiminut aivan mahtavasti, vaikka Saskia Soikkelilla olisi tarinan aikana ollut seksuaalielämässään täysin kuiva kausi.

Saskian hollantilaisesta sukutaustasta olisin lukenut mielelläni enemmänkin. Ollakseen uinuvan pikkukaupungin kuvaus päähenkilöiden elämä on melko menevää, kansainvälisin tuulahduksin. Vanhusten elämäntapojen kuvauksessa oli samanlaista kepeyttä ja nokkeluutta kuin Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarjassa.

Nappien kulttuurihistoriaa tässä käsitellään suvereenin kiehtovasti. Kukapa tietää, että ennen vanhaan oli jopa nappimessuja, joilta haettiin erikoisia aarteita? Liikeidean nuorentamisesta opin myös paljon uutta.

Suomi-glamouria ennen Tukiaisen sisaruksia

Tuija LehtinenAivot narikkaan-lukulomani jatkuu suomalaisen chicklitin parissa. Kierrätyskorista löytyi Tuija Lehtisen ”muinainen” teos Mallitoimisto Pandora (1999). Nappasin sen mukaani kulahtaneen kansikuvan ja pokkarin huonon kunnon takia (se näytti puhkiluetulta). Inhoan mallimaailmasta kertovia kirjoja ja tv-sarjoja, joten en uskonut kykeneväni lukemaan tätä loppuun. Olen lukenut Lehtiseltä muutaman nuortenkirjan ja pari aikuisten naisten teosta. Olen arvostanut hänen huumoriaan ja tarkkanäköisyyttä ajan ilmiöiden kuvaajana. Viime syksynä hän julkaisi sadannen romaaninsa, ja julkaisutietoja tutkiessa huomaan, että  monena vuonna häneltä on tullut neljä teosta. Lehtisen kirjoittamistahti hämmentää. Joskus olen kuunnellut häntä kirjamessuilla ja hän on kuulostanut täysin selväjärkiseltä ihmiseltä. Ilmeisesti häntä ei ole unenlahjoilla siunattu.

Mallitoimisto Pandora on nostalgiatrippi hamalle 90-luvulle, aikaan, jolloin kännykät olivat vielä verrattaen uusi juttu ja jolloin julkisuuskulttuuri oli muuttumassa astetta likaisemmaksi. Teos seuraa omituisen Heinon suvun mallibusinesta, jossa patriarkka Johannes Heinon ex-vaimot perivät eron jälkeen osuuden mallitoimistosta ja päätyvät saman katon alle taistelemaan vallasta. Johanneksen ainoa tytär Emma on päätynyt toimistoon töihin vakavan onnettomuuden jälkeen, sillä hänen vaurioitunut nilkkansa ei kestä aiempaa lentoemännän duunia. Emma on selväjärkinen ja melko feministinen kertoja, jolta ei puutu itseironiaa. Hän tutkii mallimaailmaa ja isän haaremin toilailuja osittain ulkopuolisena, piinallisen huvittuneena. Kun isäpappa iskee silmänsä mallitallin ainoaan kansainväliseen komeettaan Mirabellaan, joka on luultavasti Emma-tytärtä nuorempi, laajennetussa perheessä alkaa kuohua. Suvun yhteiset juhlat muuttuvat entistä koomisemmiksi, ja poikkinaiminen makaaberimmaksi.

Lehtisen kirjoista olen aiemminkin huomannut, että kökön nimen takana saattaa piillä hauskuttavaa kerrontaa. Mallitoimisto Pandorassa oli aimo annos chicklitin parodiaa, sillä isän ex-vaimojen yritykset kilpailla glamour-pisteillään oli vedetty kunnolla överiksi. Toimistosta tulee taistojen tanner, koska vaimot kilpailevat kukka-asetelmillaan ja sisustussuunnitelmillaan. Neljännestä vaimosta Lilli-Tytistä löytyi jo Tukiaisten siskojen esiäidin karmaa epäonnistuneine huuli-implantteineen ja Medi-Helin laskeutumispisteen kokoisine rinnuksineen. Emman varteenotettavimmalla poikaystävä Jessellä oli nolo partaletti, jota hän aikoi kasvattaa siihen asti, kun joku nainen suostuisi tämän kosintaan. Löysin rivien välistä myös uskoontulleen evankelistamallin (Anne Pohtamo?), ufoihin uskovan huru-ukon (Johan af Grann?) ja renttumaisen julkkisterapeutin jonka hoitoon kaikki rikkaat elävänlesket jonottivat (Ben Furman? Tommy Hellsten?). Koska ihmissuhdeosasto oli tässä kirjassa armotonta sähläystä, en kutsuisi teosta romanttiseksi tai eroottiseksi. Ehkä kyseessä on ajankuvaromaani naisnäkökulmasta. Teos kertoo enemmän mallimaailman sisäisistä säännöistä ja työelämästä kuin miessuhteista. Suurena plussana sanottakoon, että tämäkin teos avasi Pariisin ja Milanon mallimaailman ja jetsetpiirien todellisuutta paremmin kuin viimeksi lukemani Kira Poutasen Kotimatka. Tässä oli enemmän substanssia ja itseironiaa. Kielikin oli sen verran rikasta, ettei tätä hotkaissut parissa tunnissa.

Tuija Lehtisen kaltainen työmyyrä on ilahduttava esimerkki kirjailijasta, joka ei ratsasta omalla ulkonäöllään tai julkisuuskuvallaan. Olen ymmärtänyt, että hänen fanimääränsä on valtava ja erityisesti häntä arvostetaan nuortenkirjailijana. Tuotantoa vilkuilleena uskaltaisin väittää, että hän ei ainakaan toista itseään. Romaanit sijoittuvat maalle ja kaupunkiin, eivätkä kaikki kuvaa kauniiden ja rohkeiden elämän sietämätöntä keveyttä. Eniten hänen tuotannossaan minua kiinnostaa 80-luvun teokset, joiden kautta voisi sukeltaa chicklitin todelliseen muinaishistoriaan. Hitaaseen aikaan, jolloin ihmisillä oli enemmän yksityisyyttä ja salaisuuksia.